Lyhykäiset arviot parista vanhemmasta kirjasta

Riitta Latvala: Tytöt

Saga Egmont, 2022

(Lukukirja Otava, 2001)

Lukija: Susa Saukko

Kesto: 9 h 35 min

Oli neljä lähiökasvattia, tytöt jotka perustivat sisiliskojen kasvatuslaitoksen ja etsivätoimiston ja seurasivat ihmisiä. Heistä kasvoi nuoria ja ystävyys kantoi. 

Aluksi minua hämäsi kirjan rakenne. Aloituksena oli pieni tuokiokuva, jossa aikuiset naiset ovat lähdössä sieniretkelle. Sen jälkeen toinen hetki kauempaa, kun tyttöporukka törmää metsässä pullomummona tunnetun puliakan ruumiiseen ja piilottaa sen viereiseen kivilouhokseen. Tästä pakitetaan aikaan, jolloin samat tytöt tutustuvat ensimmäistä luokkaa edeltävänä kesänä. Siihen jäätiin pidemmäksi aikaa, joten päättelin, että kirjassa olisi kolme aikatasoa, joissa vuorotellaan. Olin väärässä, sillä tuolta lapsuusvuosista edettiin ihan kronologisesti eteenpäin nuoruusvuosiin saakka. Lukija tietää, että jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa metsästä löytyy ruumis.

Kirja päättyi todella oudosti töksähtäen. 

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan kirjan Sodan jälkeen sarastus ja se oli mieleisempi. Ehkä tässä kirjassa vähän näkyi se, että se on reilun 20 vuoden takaa.

Ina Westman: Henkien saari

Kosmos, 2018

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 5 h 5 min

Tässä saaressa kuolema on kaukana, ja hetken on helpompaa.

Kun viisivuotias Fanni kyselee äidiltä, miksi tämän päässä on vetoketju, on helppoa vastata ettei tiedä. Koska Emma ei muista tarkalleen, miten hän sai arven päähänsä, eikä aviomies Joel voi kertoa, koska hän ei ollut mukana siellä, missä se tapahtui.

He viettävät kesät Tammisaaren lähellä Joelin perheen saaressa, jonne Emma alkoi kotiutua vasta kolmantena kesänä. 

Silloin Joel olisi halunnut asua saaressa vuodet ympäri, tänä kesänä hän haluaisi sieltä vain pois. Fannin takia hän yrittää esittää, että kaikki on normaalia, mutta mikään ei ole kuten ennen, sillä Emma näkee aaveita merellä ja keskustelee oman päänsä sisällä menneisyytensä kanssa. Joelille hänellä ei tunnu olevan enää paljonkaan sanottavaa. 

Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Pidän esitystäni yllä Fannin takia tietenkin, mutta en tiedä, meneekö se hänelle läpi. Fanni on poikkeuksellisen herkkävaistoinen lapsi, joko taustansa takia tai luonnostaan. Hän ei tarvitsisi ylimääräistä draamaa elämäänsä.

Miksi en sitten lähde? 

Jos lähden ja otan Fannin mukaani, pelkään että Emma sekoaa kuvitelmiinsa lopullisesti ja tekee jotain peruuttamatonta. Emmä saattaa kävellä mereen harhojensa perässä kuvitellen olevansa Virginia Woolf. Jonkun on valvottava häntä. Se joku olen minä.

Emman päänsäryt ovat poikkeuksellisen pahoja, ja hän pitää jointia piilossa halkopinossa. Joel huolestuu hänen tilastaan enemmän ja enemmän 

Fanni-tytär käy keskusteluja isoisänsä kanssa, ja siksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Minulla oli kirjasta hassu tunne, että olisin lukenut sen niihin aikoihin kun se ilmestyi, mutten ollut kuitenkaan täysin varma. En ole blogannut siitä, enkä löytänyt luonnostakaan, joten mitään todisteita ei ollut. Kirjan idea kuitenkin kiinnosti niin paljon, että päätin ladata sen luureihini oli miten oli, mutta jonkin aikaa kuunneltuani huomasin kyllä tietäväni jokusia tulevia tapahtumia. Silti viiden vuoden takainen kirja oli jo hyviltä osin pyyhkiytynyt mielestäkin, eikä kirjan kuuntelu missään nimessä tuntunut turhauttavalta kertaukselta, ja oli kaikkineen mieleistä kuunneltavaa.

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus
Robustos, 2018

404 sivua

Eletään elokuuta 1946. Sota on vienyt viisi vuotta lähes nelikymppisen Mandin elämästä, mutta nyt on jälleenrakennuksen aika. Mandi on yksinhuoltaja, mutta hänen miehensä ei ole kaatunut sodassa vaan Mandi on jättänyt miehensä ja ottanut tästä eron.

Lapsia Mandilla on neljä. Vanhimmainen Sanni, joka on apulaisena konditoriassa ja kuopus, taaperoikäinen Anna-Maria sekä kaksi poikaa jotka ovat kesänvietossa Ruotsissa, perheessä jossa pojat ovat olleet jo sotalapsina. Mandia on jo alkanut kaduttaa koko ruotsinkesä, vaikka ensin tuntui hyvältä ajatukselta tarjota pojille loma vauraammassa ympäristössä. Ruotsin-mamma on kuitenkin lähettänyt Mandille huolestuttavan kirjeen, jossa kertoo perheen halusta adoptoida pojat ja Mandia pelottaa, ettei saa lapsiaan enää takaisin. Hän on kuullut tapauksista, joissa Ruotsin sosiaaliviranomaiset ovat yksipuolisesti päättäneet, että lasten on parempi jäädä Ruotsiin. 

Sodan päätyttyä Käpylään on rakennettu kerrostaloja perheille ja yh-äitinä Mandia on lykästänyt saatuaan vuokrakodin uudelta asuinalueelta. Neljässä kerrostalossa asuu vähän toistasataa perhettä joissa on paljon lapsia, viitisensataa. Hellahuoneesta kerrostaloon muuttaminen oli luksusta, ei tarvitse kantaa vettä sisälle kun se tulee hanasta ja kylpyhuoneessa on paitsi vesiklosetti, jopa kylpyamme! 

Sodan jälkeen Suomi maksaa Neuvostoliitolle isoja sotakorvauksia ja Mandikin on ollut vuoden alusta töissä konepajalla jossa rakennetaan sotakorvaustuotteita, vetureita ja junanvaunuja. Vaatteista ja tavaroista on pulaa ja elintarvikkeetkin ovat edelleen kortilla. Mandin pihapiirissäkin kaikki tuntuvat kyttäävän toisten asioita ja tekemisiä, kun esimerkiksi Mandi saa vähän ylimääräisiä kananmunia, tuntuu se kiinnostavan monia niin että Mandia alkavat jo mahdolliset seuraukset hirvittää. Mandi näkee myös etiäisiä ja kuivaa yrttejä joilla lääkitsee naapuruston pikkuvaivoja. Siitäkin tuntuu moni ulkopuolinen olevan oudon kiinnostunut. 

Uusien naapureiden joukossa Mandi on tutustunut Elleniin, joka on niinikään neljän lapsen yksinhuoltaja. Nyt pihapiirissä kiertää kuitenkin sitkeä juoru, jonka mukaan Ellen on lähtenyt ja jättänyt lapsensa heitteille. Mandi pääsee auttamaan lapsia, kun Ellenin pesueen vanhin, Sannin ystävä ja samassa konditoriassa työskentelevä Laila, uskoutuu Mandille, joskin niukasti ja vastentahtoisesti. Selviää, että Ellen on käynyt töissä kaupungilla ja lähettänyt lapsille rahaa kirjeessä, mutta nyt uutta kirjettä ei ole tullut ja Lailan vähäiset palkkarahat menivät vuokraan. Mandi alkaa etsiä Elleniä.

Kahviossa Laila ojensi osoitelappusensa, sysäsi Mandin käteen taitellun ruutupaperinpalan kuin kytevän kekäleen. Olisiko Ellen sekaantunut johonkin hämäräperäiseen, josta Laila on saanut vihiä?
Nopea silmäys paljasti, että salaperäinen seilori asuu Kalevankadulla, entisellä Vladimirinkadulla. Samoilla kulmilla Mandi asui pikkulapsena ennen muuttoa kartanolle. 
Lappusen osoite jäi oolttelemaan häntä, veti puoleensa kuin höyryveturi Anna-Mariaa. Niitä kulmia herrasväet vanhastaan karsastivat, satamien ja kapakoiden läheisyys oli tuonut alueelle lisävärinsä.
Senkö takia Mandi epäilee nyt Elleniä hämäristä yhteyksistä?

Minulle selvisi vasta jonkin matkaa kirjaa luettuani, että Sodan jälkeen sarastus on jatko-osa Latvalan romaanille Taivaanrantojen maalari, joka sijoittuu 1910-30 -luvuille. Juurikin Mandin kelvoton aviomies on tuo taivaanrannanmaalari. Tämän uusimman pystyy toki lukemaan itsenäisenä romaanina mutta siinä on vähän väliä viittauksia aiempiin tapahtumiin mikä oli siinä mielessä äesyttävää, että olisin mielelläni lukenut tuon Taivaanrannan maalarin ensin, joten jos on mielenkiintoa lukea molemmat kirjat, niin kannattaa aloittaa siitä vanhemmasta.

Kirjassa on kevyesti vanhanaikaisen salapoliisiromaanin piirteitä, kun Mandi tutkii Elleniin liittyviä johtolankoja. Alussa meinasin jopa hieman tuskastua siihen, että Mandiin ja muihin päähenkilöihin tutustumisen sijaan Mandi ravaa pitkin kaupunkia Elleniä etsimässä. Ärsytys tuli varmaankin siitä, etten ole lukenut ensimmäistä osaa jossa Mandi olisi tullut tutuksi.

Enimmäkseen teksti on arkista kerrontaa, mutta lähtee välillä laukalle, mikä tuntui vähän hassulta eikä välttämättä sopinut Mandin ajatusmaailmaan. Että Mandi miettii tuon Ellenin salaperäisen seilorin luona käymistä, istahtaa keittiönpöydän ääreen kahvikuppi seuranaan ja sitten huiskutellaan jo "ajatuspitsiä"?

Suomen valtuuskunta on lähdössä Pariisiin neuvottelemaan rauhansopimuksesta, lehti paljastaa. Mandin katse istahtaa otsikkoon, ja hän huiskuttaa ajatuspitsiä matkaan lähtijöille: terveisiä Pariisiin. Laivan kannelta vilkutetaan takaisin, ja eikös otsikko irtoa sivulta, lähtee liihottamaan kohti ruokahuoneen kattoa, tekee silmukan ja lentää ohi ikkunasyvennyksen kasvikeitaan. Mandi seuraa kirjaimien nauhaa ja kuvittelee, että rauhanvaltuuskunta on sinfoniaorkesteri juhlallisissa frakeissaan. Pian suomalaiset soittavat kuuluisien kapellimestareiden johdolla, pientä Suomea kuullaan maailman jättiorkesterissa, ja varmasti kaikki liikuttuvat kuulluista sävelistä. Riitasointujakin on, mutta toivon melodiat peittävät ne alleen.

Kaikkiaan kirja on kyllä aivan paikallaan, eihän näistä uudelleenrakennuksen vuosista kovin paljon ole romaaneja kirjoitettu. Voisin hyvin lukea enemmänkin.