Sivut

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Anna Fredriksson: Elokuinen retki

 

Anna Fredriksson: Elokuinen retki
Storyside, 2019
Alkuteos: Augustiresan, 2013
Lukija: Outi Vuoriranta
Kesto: 10 h 3 min


Jenny ja Johan olivat tavanneet kahdeksan vuotta sitten, rakastuneet ja menneet naimisiin. Johanilla oli edellisestä liitostaan kaksi poikaa, nyt varhaisteinejä. Jenny on aina tiennyt, ettei halua omia lapsia.

Jenny oli ollut samassa työpaikassa jo yhdeksän vuotta, mutta edellissyksynä hänen työnkuvansa oli muuttunut, kun hän oli saanut ylennyksen henkilöstöpäälliköksi. Silloin hänen oli pitänyt vakuuttaa työntekijät siitä, ettei irtisanomisia huhuista huolimatta olisi luvassa ja varautua ottamaan vastaan iskut vuotta myöhemmin, kun irtisanomiset kuitenkin toteutettaisiin. 

On elokuu, ilmassa on jo hiven syksyn tuntua mikä tuntuu yhtä aikaa haikealta kuten syksyt aina, mutta myös helpottavalta kuuman kesän jälkeen. Neljä ystävystä, Jenny, Anja, Petra ja Martina, olivat viiden päivän irtiotolla Ystadiin. Jenny oli tehnyt suunnitelmat; etsinyt kivoja nähtävyyksiä ja hyviä ruokapaikkoja, suunnitellut reitin ja hoitanut etukäteen kaikki hotellivaraukset. Oli vain hyvä, kun oli ollut muutakin mietittävää kuin petolliseksi osoittautuva mies. 

Anjan hän on tuntenut pisimpään, jo koulusta saakka. Martinaan hän oli tutustunut kielikurssilla Englannissa ja muutamaa vuotta myöhemmin hän oli saanut työkaverikseen Petran. Jennyn kautta heistä kaikista oli tullut ystäviä. 

Kirja liikkuu kahdessa lähekkäisessä aikatasossa, ystävysten Skånen reissussa ja sitä edeltävissä tapahtumissa Jennyn työpaikalla. Töissä kaikki muuttui kun Jenny sai ylennyksen ja tilanne kärjistyi sellaisen mittaluokan työpaikkakiusaamiseksi, että minun oli paha mieli hänen puolestaan, olkoon miten fiktiivinen hahmo tahansa. Sitten kun kierrokset vain kovenivat joka taholta, minua alkoi jo ahdistaa, myös se, että Jenny sieti kaiken pyytämättä apua ja kaikki vain jatkui ja jatkui. Aloin jo miettiä onko tässä joku sellainen twisti, ettei asiat olekaan todellisuudessa menneet niin kuin Jenny tässä kertoo, koska Jennynhän olisi pitänyt olla jo burnoutissa ja sairauslomalla. Työpaikkakiusaamista oli tässä käsitelty uudesta näkökulmasta, kun kiusaaja ei ollutkaan korkeammassa asemassa oleva. Lopulta sitä twistiäkin ilmeni, mutten spoilaa siitä enempää. 

Anna Fredrikssonilta on ilmestynyt kolme äänikirjaa vuonna 2019, mutta ainakin Nextoryssa niitä on kuunneltu hyvin vähän. Suomennettuina painettuina kirjoina näitä ei ole ilmeisesti ilmestynyt ollenkaan, eikä äänikirjapalvelussakaan ole vaihtoehtona lukea e-kirjaa. Harmi, sillä kiusaamisahdistuksesta huolimatta pidin tästä kirjasta paljon. Luulin sitä kevyemmäksi, huolettomammaksi, jotenkin nimensä veroiseksi pikku retkeksi, mutta siitä rakentuikin moniulotteinen matka. 


perjantai 20. toukokuuta 2022

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi


 
Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi
Karisto, 2019 (lukukirja )
Lukija: Anna Kuusamo
Kesto: 5h 54min


Annalla oli ollut aivan erilainen ajatus Jylhäsalmelle saapumisesta. Hänen mielikuvissaan he olisivat tulleet yhdessä Tomin kanssa Haapa-ahon tilalle ja mies olisi äimistynyt siitä, miten rintamamiestalo pihapiireineen näytti vielä paljon paremmalta kuin kuvissa. Mutta Tom oli edelleen Englannissa, eikä pääsisi tulemaan ainakaan viikkoon. 

Oli elokuun ensimmäinen viikko ja samalla Annan ensimmäinen lomaviikko. Hän oli ammatiltaan asunnonvälittäjä ja laittanut nyt oman asuntonsa vuokralle. Hän oli juuri saanut sen viimeisenkin lainaerän maksettua ja oli ylpeä siitä, että oli onnistunut siinä vain 33-vuotiaana. Mutta nyt hän oli aloittamassa yhteisen elämänsä Tomin kanssa, pienessä savolaiskylässä. 

Matala punainen urheiluauto ei tuntunut istuvan maalaismaisemasn alkuunkaan. Kun sellainen huristeli Annan vuokraaman talon ohitse, hän epäili sen kuskia kaupungista tulleeksi lomailijaksi. Punainen salama ja moni kaltaisensa piti kuitenkin majaa Matalamäessä, jossa tilan nuori isäntä, entinen huippu-urheilija, säilytti ystäviensä arvoautoja. Annallakin oli jotain arvokasta antaa nuoren miehen säilytettäväksi, Tomin hylkäämä sydän.

Ensinnäkin, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut lukijan savon viäntämiselle, toisin sanoen sen täydelliselle puuttumiselle. Kuusamo kuulosti joutuneen vähintäänkin susirajan taakse saakka mukavuusalueeltaan. 

Toista osaa aloittaessani olin yllättynyt siitä, että päähenkilö vaihtuikin, mutta toisaalta se on osoittautunut toimivaksi konseptiksi. Kuuntelin juuri kolmososan loppuun. Näissä kaikissa nuoret naiset muuttavat pienen pienelle savolaispaikkakunnalle ja löytävät sieltä elämänsä rakkauden. Jos omasi on vielä kateissa, suosittelen kokeilemaan Jylhäsalmea!


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

 

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
#1 Jylhäsalmi
Karisto, 2019
Lukija: Elisa Salo
Kesto: 7h 30min


Tuoreet maisterin paperit taskussaan Riina suuntasi kesän viettoon. Suunnitelmat olivat hiljattain muuttuneet, sillä Riinan avomies Aki oli muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan. Eikä siinä kaikki, sillä nyt ei tullut kuuloonkaan, että Riina olisi mennyt kesätöihin Akin isän rautakauppaan. Onneksi Riinan Sirkka-täti tarvitsi apulaista pyörittämässään lossikahvilassa Jylhäsalmella. Riinalle se oli jo lapsuudesta tuttua seutua.

Riihirannan pihapiiri oli miltei entisellään. Okrankeltainen päärakennus, punamullattu aitta ja vanha navetta, hyvin hoidettuina ja paikalleen juurtuneina. Valtavat koivut reunustivat rantasaunalle vievää polkua. Sauna jäi piiloon rantakoivikkoon, järvenselkä välkkyi silti pihaan saakka. Joukon konehallit olivat kauempana metsänrajassa, niiden katot pilkottivat omenapuiden takaa. Eerikan ja Anttonin keltainen leikkimökki oli yhä paikoillaan, kenties odottamassa seuraavan sukupolven vierailuja. 
Sirkka-täti levitti kätensä ja humautti Riinan syvälle pehmeään syliinsä, punaraidallisen hellemekon uumeniin. 
- Voi miten ihana! Että olet tuas tiällä ja koko kesän!
- Ihana olla täällä, Riina huokaisi.

Vaan ei aikaakaan, kun Sirkka-tädillä oli jalka lastoitettuna ja käsi kantositeessä, ja Riina sai vetovastuun kahvilasta. Vapaa-ajallaan hän tuntui törmäävän usein kahteen tiettyyn nuoreen mieheen. Toisella on iskurepliikit heti hallussa, toinen on ärsyttävä, ainakin aluksi, mutta Riina alkaa nähdä Oskussa pian hyvääkin.

- Tiedätkö mikä pitsa tämä on? Riina nieleskeli.
Osku ei saanut sanottua mitään, kohautti olkapäitään ja haukkasi lisää jo ennestään täyteen suuhunsa.
- Jylyhäsalamipitsa.
Osku ei ensin ymmärtänyt mitä Riina virnisteli. Äkkiä oivallus tavoitti hänet.
- Jylyhäsalami? Niin kuin Jylhä. Ja salmi. Jylyhäsalami.
Riina purskahti nauruun, Oskun ilme oli todella näkemisen arvoinen. Hetkeen kumpikaan ei pystynyt haukkaamaan palastakaan, Jylyhäsalamipitsa sai veden valumaan Riinan silmistä. 
Kun tilanne rauhoittui, Osku katsoi Riinaa hymyillen. 
- Sen niminen pitsa pitäisi kyllä oikeasti olla olemassa. Nimenomaan täällä.
- Totta, Riina myönsi. - Tiedä vaikka Jylyhäsalamipitsaa on Lossarissa tarjolla jo huomenna. 
Heidän katseensa osuivat toisiinsa ja uusi naurunpurskahdus pääsi ilmoille.
Väsyneitä, Riina ajatteli. Väsyneitä, nälkäisiä, pitsaa ja olutta. Mitäpä muuta tarvitsi, että juttu luistaa. Vaikka muuten ei oikein tultaisikaan toimeen. 

Sydämenasioita Jylhäsalmella aloittaa maalaisromanttisen sarjan, josta on tähän mennessä ilmestynyt kuusi osaa. Kuuntelen parhaillaan niistä kolmatta. Jännä että silloin kun tämä ykkösosa ilmestyi, dissasin tämäntyyppistä kirjallisuutta. Tällä hetkellä minulla on kaipuu juuri tällaisten kirjojen pariin, näin kesän korvalla ne ovat tarjonneet ihanaa irtautumista tällaisista pilvisistä päivistä kuten taas tänäänkin, kun toivoisi että ulkona olisi jo kymmenen astetta lämpimämpää ja puissa olisi lehdet. 

En muistanutkaan, että olin kuunnellut Pehkoselta aiemmin kirjan nimeltä Kotiapulainen. Ihmettelin miksi blogger osasi tarjota kirjailijan nimeä tägeihin. Niinpä vain olin silloinkin, elokuussa 2021, jutun kommenteissa todennut, etten varmaankaan tule Jylhäsalmeen tarttumaan, sillä se on liian viihteellinen minulle. Pah!

Tuomi Kariniemi: Tulilintu


 Tuomi Kariniemi: Tulilintu
WSOY, 2021
Lukija: Liisa Pöntinen
Kesto: 8h 59min



Maarit asui Pasin kanssa Pasilassa. Siitä oli väännetty vitsiä kyllästymiseen saakka, mutta fakta oli se, ettei heillä ollut varaa mihinkään trendikkäämpään kaupunginosaan. Pasilassa vuokrat olivat halpoja, niin ruma betonimöykky se oli.
Maarit odotti raskaustestin tulosta, kertoi sen jälkeen iloisena miehelle, että pian heitä olisi kolme.

Pasille Maaritin uutinen raskaudesta ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan.
Hän oli vihdoin keksinyt täydellisen väitöskirjan aiheen, jopa professorin mielestä. Hän tutkisi hikikomoreita, ilmiöksi nousseita japanilaisia nuoria, jotka veivät epäsosiaalisuuden äärirajoilleen, niin etteivät poistuneet edes omasta huoneestaan. Joillekin ainoa kontakti ulkomaailmaan oli vanhempien pienestä luukusta tarjoama ruoka. Proffa oli sanonut, että hänessä on enemmän potentiaalia kuin yhdessäkään jatko-opiskelijassa vuosiin. Hän pääsee tutkimusmatkalle Japaniin ja hän aikoo myös lähteä, olkoon vain vaimo raskaana. Hän osaa vähän japaniakin, ja hän on varma että saa kontaktin näihin nuoriin ja pystyy haastattelemaan heitä. 

Epäonnekseen hän kadottaa äänitallenteensa haastatteluista matkansa lähestyessä loppuaan, mutta oli onneksi ehtinyt kirjoittaa niistä jo erilliset muistiinpanot ja väitöskirja saa hyväksynnän. Kotona häntä odottaa vauvantuoksuinen koti.

Muistikuvat Japanista ovat haalistuvaa unta. Viimeiset kaksi viikkoa Tokiossa meni hujauksessa, kun kirjoittaminen vei mukanaan ja oli vaikea lähteä ulos. Kaikki ennen sitä tapahtunut tuntuu epätodelliselta. Kaikki, mitä olin suunnitellut tekeväni vielä ennen lähtöä, jäi tekemättä. Sumopainiharjoituksen katsominen tai sushiaamiaisen syöminen kalatorilla.

Katson vauvaa, joka näyttää kauhistuneelta. Lautasen kokoiset tummat silmät tuijottavat minua herkeämättä. Vauva tuoksuu happamalle maidolle, märälle pumpulille. Kosketan pehmeää poskea huulillani, jolloin pojan pää kääntyy kohti makuuhuoneen ovea. Maarit on herännyt.

- Eikö se olekin suloinen?
Vauvan hento vartalo kääntyy kaarelle ja kurkottaa kohti heleää ääntä. Minä olen turha, hyödytön, vain äidillä on merkitystä.
- On, sanon.
Maarit nostaa vauvan käsivarsilleen ja avaa yöpaitansa nappeja. Hän työntää maidosta turvonnutta rintaansa kohti vauvan suuta. Ahnaat huulet hyökkäävät nännin ympärille, Maaritin kasvoilla vilahtaa helpotus, kun imetys lähtee heti käyntiin. 

Raskauden varmistuttua Maarit ehti saada hyvän työpaikan arvostetusta firmasta ja piti vain lyhyen äitiysloman. Häntä tarvittiin ja hän näki mahdollisuuden edetä, mutta siitä olisi myös maksettava hintansa. Hän oli lähes ainoa nainen miesvaltaisessa koodareiden ja myyntimiesten porukassa, mutta eteni seuraavien kymmenen vuoden mittaan johdon huipulle. Silloin heillä oli jo toinenkin lapsi, kun Vilma oli syntynyt pikkusiskoksi Matiakselle. 

Pasilla oli tutkijana vapaammat työaikataulut, kun taas Maarit teki pyöreitä päiviä ja matkustelikin jonkin verran, joten lasten hoito oli pitkälti Pasin harteilla. Arki sujui melko sopuisasti, kunnes tapahtui kaksi asiaa, Maaritin luotsaamaan yritykseen ilmestyi komea investointipankkiiri Reza ja toisaalta epäily siitä, että Pasin väitöskirjassa oli käytetty väärennettyjä lähteitä. Iranilaisella Rezalla oli vaimo ja lapset, joten Maaritista tuli toinen nainen. Pasi menetti työnsä tutkijana ja hoksasi pian, että Maaritilla on menossa sivusuhde, mutta hän aikoi pitää vaimonsa.

Lukijan erikoiseen ääneen ja tyyliin kesti tovin tottua, mutten antanut periksi ja sitten näiden ihmisten elämäntarinat veivätkin mukanaan. Vaikka kuuntelin nopeutettuna (1,2x), välit lauseiden ja jopa jokaisen pilkun jälkeen olivat epätavallisen pitkiä. Suosittelisin lukemaan kirjan paperiversiona.

Itse tarina sitten piti sisällään niin paljon, että siinä olisi ollut materiaalia varmaan kahteenkin kirjaan. Esimerkiksi Pasin yhtäkkinen koukuttuminen nettipelaamiseen ja mitä siitä seurasi hyvässä ja pahassa tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna ylimääräiseltä. Toisaalta kirjassa on monenlaista tarttumapintaa. Päähenkilöt ovat niin erilaiset, toinen on urapyrkyri ja toinen humanisti ja tietenkin roolit on käännetty nurinpäin siitä perinteisemmästä jaosta. Yllätyksekseni huomasin pääseväni paremmin miespäähenkilön pään sisälle, mutta se johtui varmaankin siitä, että urakiiturin ajatusmaailma on omastani niin kaukana kuin olla voi. Välähdykset Japanista olivat ihan parasta.

Kirjaa on luettu yllättävän vähän ollakseen ilmestynyt jo maaliskuussa 2021. Nextoryssa on vain 12 arviota, enkä pikaisella selauksella löytänyt kuin yhden ainoan blogiarvostelun. 


sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Katriina Ranne; Maa kuin veri


 Katriina Ranne Maa kuin veri
WSOY, 2021
Lukija: Erja Manto
Kesto: 12 h 47 min


Auringonpaiste ei lämmittänyt heinäkuista Argentiinaa, sillä siellä puolella maailmaa oli menossa talvi. Kauas jääneessä kotikaupungissa, Lahdessa, oli vasta satakunta taloa ja äiti olikin ihastellut jo Helsingin mahtavuutta. Heidän matkattuaan toista kuukautta Buenos Airesiin, sen valot tekivät häneen vielä suuremman vaikutuksen. Että voikin olla olemassa noin suuri kaupunki!

Jos äitiä oli pitänytkin alussa suostutella uuteen elämään heittäytymiseen, oli hän pian ymmärtänyt, että oma maatila Argentiinassa merkitsi vapautta, ennen kaikkea Venäjän sortovallasta. Isä ja äiti olivat puhuneet eniten Venäjän puristuksesta rinnassaan, raha-asiat tulivat vasta toisena. Isä ei pelännyt fyysistä työntekoa. Colonia Finlandesassa, suomalaisten uudessa siirtokunnassa, he viljelisivät tupakkaa ja yerbaa.  

Isä kulki iltaisin Misiones Katkismus kädessään äidin perässä huoneesta toiseen ja puhui siitä miten siirtokunnan alueella maa oli maailman hedelmällisintä ja miten sinne lähtevien oli mahdollista luoda ihan uusi yhteiskunta.
Sukulaisille ja tutuille, joista jotkut suhtautuivat heidän muuttoaikeisiinsa epäilevästi, isä kertoi että Arthur Thesleff oli luvannut Misionesiin lähtevien rikastuvan. Vihkosessa julistettiin, että kahdessakymmenessä vuodessa kaikilla oli mahdollisuus tulla miljonääreiksi. Isä ei sentään puhunut miljoonista, mutta sanoi laskeneensa, että viidessä vuodessa he olisivat ansainneet niin paljon, että voisivat halutessaan palata ja rakentaa ison talon. 

Heidän muuttaessaan Argentiinaan Kaarlo oli viidentoista. Kun isä antoi hänelle macheten, hän vähän pelkäsi niin isoja veitsiä. Ne muistuttivat miekoista joita hän oli nähnyt venäläisillä santarmeilla Lahden torilla. 

"Tämän on oltava käden ulottuvilla", isä oli sanonut ja lisännyt "petojen varalta". Kaarlo veti macheten varovasti tupesta ja silitti sormillaan sen viileää terää. 
Hän vilkaisi äitiään joka istui tyttäriään syliinsä puristaen ja hymyili pojalleen. 
Kaarlo oli hyvillään että hänet oli sittenkin laskettu mieheksi.

Kesällä 1910, kun Hilda oli päässyt ripille, hänen siskonsa Johanna ja tämän mies Jalmari olivat päättäneet lähteä viljelemään maata paikkaan, jossa halla ei veisi satoa. He olivat juuri menneet naimisiin ja pyysivät Hildan mukaan, tulevaksi lapsenlikaksi. Brasiliassa sato kuitenkin kuivui, lapsia ei perheeseen kuulunut ja toisaalta muiden suomalaisten lapsia kuoli koleraan. He kuulivat suomalaisten yhteisöstä Argentiinan puolella ja lähtivät kävellen pitkälle taipaleelle. Colonia Finlandesassa Hilda tapasi heti Kaarlon ja vain kolmen viikon tuntemisen jälkeen he menivät vihille. Pian sen jälkeen, heidän paremmin tutustuessaan, kävi ilmi että he molemmat haaveilivat Suomeen paluusta. He alkoivat säästää rahaa, ostivat vain aivan pakolliset tarvikkeet, ja myytyään vuoden sadon heillä oli kasassa rahat matkalippuihin ja vielä ylimääräistäkin talon rakentamiseen Suomessa. Mutta sitten heidän saamissaan uutisissa kerrottiin Euroopassa syttyneestä sodasta ja vaarasta, että Suomi joutuu siihen mukaan. He päättivät lykätä matkaan lähtöä, hyvähän se vain että ehtisivät kerätä enemmän rahaa taloaan varten. Vaikka he eivät kohdanneet sotaa, kaikkien välttämättömyystarvikkeiden hinnat kohosivat yhtäkkiä pilviin, mitä nyt tavaraa enää edes sai, ja säästöt uhkasivat huveta.

Hilda odotti vieressä ja lopulta Kaarlo sanoi:
" Minä jätin kaikki ostokset kassalle. Meillä ei ole enää varaa kuin ajatella."

Kaarlo ja Hilda saivat tyttären, Esterin, ja tämä sai pojan, Eeron. Sillä välillä tapahtui paljon, niin Suomessa kuin Argentiinassakin. He säästyivät kahdelta suursodalta ja pystyivät lähettämään paketteja sukulaisilleen Suomeen. Argentiinassa valta vaihtui moneen kertaan, kun Peronien kausi päättyi sotilasvallankaappaukseen. Kolmas sukupolvi toteutti sen mistä Kaarlo ja Hilda olivat haaveilleet. Ester kielsi Eeroa tekemästä isoa itsenäistä päätöstä ennen kuin olisi täysi-ikäinen, mutta Eeron mieli paloi merille. 

Ester otti maata kämmeniinsä ja hänen teki mieli suudella tuota multaa, jota ihmiset kyllä haukkuivat hedelmättömäksi, mutta joka oli kuitenkin tuottanut heille niin monen monta satoa, täyttänyt heidän vatsansa ja ilahduttanut heidän silmiään kaikella sillä vihreydellä, joka maasta oli noussut. 
Ester meni kyykkyyn ja työnsi molemmat kätensä niin syvälle kuin ne upposivat, maata oli juuri möyhitty joten hän ei joutunut raivaamaan tieltä kasvien juuria tai kovia paakkuja. Mutta silti maa ympäröi hänen käsiään tiiviinä ja joka puolelta lämpimänä. 
Maa on niin paikoillaan, Ester ajatteli. Hän tiesi että monet rakastivat kuunnella ja katsella puron solinaa, tai upottautua jokeen uimaan, mutta hän piti enemmän siitä miten multava maa otti hänen kätensä sisäänsä ja vain oli siinä, lämpimänä ja pysyvänä.

Kirja eteni kuin vaivihkaa päätyen 1980-luvulle, jolloin sukupolvien ketjussa Aina-tyttö meni yläkouluun ja sai uuden ystävän, tytön joka kreppasi hänen hiuksensa ja jolla oli oma huone ja siellä paljon pieniä ihmeellisiä ja kauniita tavaroita, kuten hajukumeja. Kun Aina jäi yökylään, hän pääsi oikeaan kylpyhuoneeseen, jossa oli suihku. Ainan kotona, Ester-mummin talossa, pesuvesi kannettiin edelleen kaivosta. Izabelan vanhempien ihmetellessä oliko heillä puulattia eikä kivilattiaa kuten heillä, Aina ajatteli, että oli siihen saakka pitänyt puulattiaa hienona, sillä joillain perheillä Coloniassa oli edelleen maalattiat.  

Olipa upea ja hyvin kirjoitettu kirja! Vuosikymmenten ja sukupolvien ketju, kaikki maailman myllerrykset ja kehitys. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan tahtonut löytää tietään Colonia Finlandesaan. 

Luin siirtokunnasta ja sen kohtalosta lisää jo ennen kirjan aloittamista, sillä se kiinnosti minua kovasti ja nimenomaan siirtokunta oli suurin syy siihen, miksi otin kirjan kuunneltavaksi. Elämä Colonia Finlandesassa tuntuikin alkuun erikoiselta ja kiinnostavalta, mutta itselle tuttuihin vuosikymmeniin päästyä lähinnä hämmentävältä. Taakse jätetyssä Lahdessakin elettiin kohta modernimmin kuin argentiinansuomalaisten onnelassa, jossa ei vaurastumisesta päästy nauttimaan. Ainan elämä nykyhetkeä lähestyttäessä olikin melkoista sinnittelyä, jonka kuvaus toi mieleeni Suon villi laulu -kirjan. Erja Manto lukijana oli jälleen nappivalinta.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopisi todella moneen kenties haastavampaankin kohtaan, kuten punainen kansi tai monta sukupolvea, mutta itse sijoitan sen tässä vaiheessa kohtaan 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Vielä pikku knoppina, Izabelan isoisä toimi yhtenä kirurgeista, jotka suorittivat lobotomian Evitalle. En ollutkaan aiemmin nähnyt spekulaatiota tällaisesta toimenpiteestä, eikä siitä ole mainintaa Evitan Wikipedia-sivulla, mutta löysin englanniksi useammankin asiaa käsittelevän artikkelin. Ilmeisesti Evita kärsi kovista kivuista syöpänsä takia ja leikkauksen toivottiin tuovan niihin helpotusta, mutta täyttä faktaa siitä suoritettiinko leikkaus vai ei, ei ole. 


Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini
Docendo, 2021
Lukija: Kirsti Valve
Kesto: 8h 48min


Eini syntyi Pellossa syksyllä 1960 perheen kahdeksantena lapsena. Hän piti laulamisesta jo pienestä, mutta oli kovin ujo. Einin ollessa neljäntoista hän lauloi ensi kertaa lavalla, kun veljen bändikaverit hänet siihen ylipuhuivat. Jo vuotta myöhemmin he kiersivät Lappia ja Eini lauloi muun muassa Baddingin, Katri Helenan, Taiskan ja Virve Rostin lauluja. Hän lähetti myös äänittämänsä kasetin Toivo Kärjelle, joka kutsui hänet Helsinkiin koe-esiintymiseen, jonka päätteeksi tehtiin levytyssopimus. 

Eini päätti yläasteen keväällä 1977. Suvivirsi oli jo laulettu, kun Einin yllätykseksi rehtori muisti häntä puheessaan kertomalla, että nyt oli tapahtunut niin iloinen asia, että koulun yksi opiskelija, Eini Orajärvi, on tehnyt levytyssopimuksen. Häntä saamme kuulla seuraavaksi radiosta. 
Kaikki taputtivat, koko koulu toivotti hänelle hyvää matkaa. 

Siitä alkoi Einin taival vuoroon diskon ja iskelmän esittäjänä. En ole vuosiin lukenut yhtään elämäkertaa, mutta halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta. Einin valitsin pitkälti kirjan Diskokuningatar-nimityksen myötä, sillä pidän noista 70-80-luvun suomidiskobiiseistä (finnhitseistä) ja kuuntelenkin niitä aina välillä. Tiedän Eininkin tunnetuimmat hitit, osaan vähintäänkin kertsit biiseistä kuten Yes sir sekä Kesä ja yö.  

Kirja oli kokonaisuudessaan jotenkin aivan liian sokerinen ja lukija vain pahensi tuota mielikuvaa. Kaikki oli aina yhtä täydellistä. Jäin myös kaipaamaan kronologisempaa järjestystä ja henkilökohtaisempaa otetta. Olen myös ollut siinä käsityksessä, että elämäkerroissa paljastetaan asioita, joita ei aiemmin ole julkisuuteen kerrottu. Niinpä yllättäin siitä, miten paljon kirjassa referointia ja lainauksia siitä, mitä lehdet olivat vuosikymmenten aikana Einistä kirjoittaneet. Ei tämä ainakaan rohkaissut tarttumaan toiseen elämäkertaan. 


lauantai 7. toukokuuta 2022

Elizabeth Noble: The Family Holiday


E
lizabeth Noble: The Family Holiday
W. F. Howes, 2020
Lukija: Jennifer Ness
Kesto: 11h 59min


Kaikki hyvä Charlien elämään oli tullut Daphnelta. Jos hänen pitäisi valita yksi yksittäinen asia, mitä hän eniten ikävöi vaimostaan nyt kun tämä oli ollut kuolleena kymmenen vuotta, se olisi vaimon iloinen nauru. Daphne oli myös antanut hänelle kaikki ne ihmiset joita hän eniten rakasti, tyttären ja kaksi poikaa. He olivat nyt jo aikuisia ja heillä oli omia lapsia; Charlie oli kohta täyttämässä kahdeksankymmentä. Hän halusi kovasti saada kaikki lapsensa perheineen yhtä aikaa koolle ja vuokrasi ison lomatalon, Candlewood Farmin Cotswoldista tähän tarkoitukseen. 

Daphne oli ollut myös se liima, joka piti perheen yhdessä. Näiden kymmenen vuoden aikana he olivat ajautuneet erilleen, mikä oli Charlien mielestä surullista. Niin ei pitäisi olla. Hän oli tottunut siihen, että Daphne hoiti kaiken. Mitä asiaa lapsilla olikaan, hänellä oli ollut tapana sanoa puhelimeen "Hetki, haen äitisi." Jos hän olisi tutustunut paremmin lapsiinsa kun he olivat aikuistuneet ja muuttaneet kotoa, ehkä he olisivat nyt läheisempiä. Ihme kyllä, kukaan ei kehdannut kieltäytyä Cotswoldin lomasta, mutta olihan heidän iäkkään isänsä syntymäpäivä ja tämä vielä maksaisi viulut. 

Laura kirosi mielessään, kun isältä saapuneessa kirjekuoressa oli kaunis esite lomamökistä ja kutsu heille kolmelle tulla viettämään yhteistä lomaa elokuun alussa. Lauralle, Alexille ja heidän teinihikäiselle pojalleen Nathanille. Nyt Lauran olisi pakko kertoa isälleen, että Alex oli hylännyt heidät, jättänyt Lauran toisen, nuoremman ja kauniimman naisen takia, ja että kaikki oli tapahtunut jo joulunpyhien jälkeen, eikä hän ollut vieläkään toipunut ajatuksesta. Kaiken huipuksi Alex lahjoi poikaa pelikonsoleilla ja kaikella mitä teinipojat halusivat, eikä taatusti pitänyt kiinni mistään "tyhmistä säännöistä", joten Lauralle oli jäänyt se tyypillinen arkivanhemman rooli, olla tylsä, nalkuttava äiti. 

Scott oli tottunut lentämään vuoroviikoin Lontoon ja New Yorkin väliä, sillä sitä hänen työnsä vaati. Viimeisen vuoden ajan hän oli ollut paitsi liikemies, myös aviomies, ja samalla isäpuoli New Jerseystä kotoisin olevan Heatherin kahdelle tyttärelle Hayleylle ja Meredithille. Toisin sanoen hänellä oli "tuontiperhe" eikä se ollut aina helppoa, vaikka tytöt olivatkin kotiutuneet hyvin Englantiin. Kukaan ei kuitenkaan ollut innoissaan Englannin sateisista kesistä, ja heidän lomasuunnitelmiinsa oli kuulunutkin ylellinen loma Mykonoksella, mutta mikäs siinä, hehän voisivat sanoa tulevansa ja karata omille teilleen jo muutaman päivän kuluttua jos Cotswoldissa olisi kovin märkää ja tylsää.

Nickillä oli kolme pientä lasta; Delilah, Bee ja Arthur joka oli käytännössä vielä vauva. Hänen vaimonsa Carrie oli äkillisesti menehtynyt jättäen Nickin yksin selviytymään ja selviytyä hän oli myös päättänyt. 

Kun Elizabeth Noblen kirja tuli vastaan englanninkielisissä äänikirjoissa, muistelin lukeneeni häneltä jotain suomeksi, mutta kauan sitten. Uteliaisuus voitti, ja pikaisella googlauksella muistin heti ihanan Lukupiirin (suom. 2006) ja tunnistin kannesta ja juonesta lukeneeni myös toisen, Naapurin tyttö (2011).

Kesti tovin ennen kuin Cotswoldiin kirjassa päästiin, sillä Noble tutustutti ensin henkilöt lukijalle aika perusteellisesti. Perspektiivejä tapahtumiin riitti, sillä ääneen pääsivät myös Nathan sekä Scottin vaimo Heather, vaikka vastaavasti Charlie itse jäi hyvin mitättömään rooliin mikä oli yllättävää, olihan hän alkuasetelman päähenkilö ja se kenen ympärille kaikki kiertyi. Charlie oli lopulta vain joku, joka tarvittiin että päästiin kertomaan muiden perheenjäsenten elämäntarinoita. En syttynyt kirjalle niin paljon kuin odotin, vaikea oikeastaan sanoa mistä se johtui. 


keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton - Salainen sopimus

 

Julia Quinn: Bridgerton - Salainen sopimus
Tammi, 2020
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 12h 19min


Simonilla oli onneton lapsuus, olkoonkin että hän eli herttuan poikana aineellisesti etuoikeutettua elämää 1800-luvun vaihteen Lontoossa. Hän kärsi lapsena änkytyksestä mistä hyvästä hänen isänsä halveksi häntä, eikä Simon tavannutkaan isäänsä pitkiin aikoihin, sen jälkeen kun pystyi itse valitsemaan.

Simonin isän kuoltua hän palasi matkoiltaan, nyt varakkaana herttua Bassettina, jolle äidit olivat kilpaa naittamassa tyttäriään. Simonia moinen tungettelu häiritsi, etenkin kun hän oli päättänyt ettei koskaan mene naimisiin eikä jatka sukuaan. Hyvän ystävänsä sisareen Daphne Bridgertoniin hän tutustui tanssiaisissa, jotka olivat tuskaa myös tytölle jolle tämän äiti oli vastaavasti etsimässä sulhasta. Niinpä Daphne suostui miehen ehdotukseen siitä, että he esittävät kiinnostusta toisiinsa. 

Vaikka meillä ei ole Netflixiä, enkä siksi ole Bridgertonia katsonut, pitihän sarjasta ottaa selvää kirjan muodossa. Mukana olivat kaikki kliseet persikkaisesta hipiästä lähtien, joten harlekiinimaiseen kerrontaan tottui, mutta siitä huolimatta taisin tahattomasti tirskahtaa siinä kohtaa, kun "Daphne veti hänet yhä lähemmäs kohti naiseuden kehtoaan". Kirjassa olikin yllättävän pitkäkestoisia ja yksityiskohtaisia sänkykohtauksia.

Kaiken kaikkiaan kirjan olemus oli odotuksiani huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi, verrattuna esimerkiksi Kaari Utrion tai Sara Medbergin historiallisiin romaaneihin. Odotin että päähenkilö olisi ollut päämäärätietoisempi ja noh, ehkä juurikin utriotyyppisempi sankaritar. Simonhan oli mulkvistimpi kuin vastaavat miespäähenkilöt yleensä. 

Kirjan mainoslauseen mukaan "Bridget Jones kohtaa Jane Austenin" mutten löytänyt perustetta moiselle kehulle. Ehkä olen Austen-fanina ja Bridget Joneseistakin isosti tykkäävänä puolueellinen, mutta mutta mutta... Tästä huolimatta saatan hyvinkin tarttua jatko-osiin, sillä minulle on muodostunut taipumus kuunnella hyvin kevyttä kirjaa vähän jo väsyneenä yöpuulle suunnatessa ja siihen tarkoitukseen Bridgertonit hyvin sopivat. 

Bridgertonin sisarussarjaan kuuluu kahdeksan taimea joista jokaiselle on omistettu oma kirjansa, joten kuunneltavaa tulee riittämään. Kaikki kahdeksan osaa on jo suomennettu ja seuraavaksi ilmestyy käännös kirjasta, jossa on yhdeksän tarinaa jotka sijoittuvat kirjasarjan jälkeiseen aikaan. Vastaavasti Quinn on kirjoittanut Bridgertoneille "etkosarjan" Rokesbys, joka varmastikin saadaan tämän suosion myötä myös suomeksi.




sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Sue Moorcroft: A Summer to Remember


 Sue Moorcroft: A Summer to Remember
Avon, 2019
Lukija: Sophie Aldred
Kesto: 10h 52min


Clancyltä kaatuivat kerralla kaikki elämän peruspilarit Lontossa, rakkauselämä, työ, ystävät ja koti, kun hänen sulhasensa, vieläpä kesken heidän häidensä suunnittelun, jäi kiinni asiakasyrityksen edustajan kanssa kirjaimellisesti housut kintuissa. Kun niin moni asia vaati yhtäkkiä uutta suuntaa, Clancy ei miettinyt kahdesti kun kuuli että Nelson's Barissa kaukana Norfolkissa tarvittiin talonmiestä. Se oli pieni saari (ei siis kuppila!) ja siellä elettiin edelleen ilman wifin kaltaisia mukavuuksia. (Internet not-spot sai minut nauramaan ääneen!) Ehkä ihan hyvä paikka ottaa aikalisää?

Nelson's Bar oli saanut nimensä Lordi Nelsonilta juhlistamaan tuota lähistöllä syntynyttä sotasankaria. Clancyn paluu saarelle ei sen sijaan ollut juhlittu, sillä käytyään siellä viimeksi kuusi vuotta sitten hänen serkkunsa, Awful Aliceksi sittemmin nimetty, oli jättänyt sulhasensa alttarille eikä kumpaakaan serkkua oltu sen koommin kaivattu takaisin. Alice oli kuitenkin edelleen toinen osakas Roundhouse Row Holiday Cottagessa, jonka toinen osakas olikin sitten Alicen alttarille jättämän Leen veli Aaron. Aaron pelkäsi että Leen haavat aukeavat taas kun Clancyn saapuminen saarelle tuo vanhat muistot mieleen eikä Clancyltä jää huomioimatta, miten häntä kyräillään. Loistavat lähtökohdat kaikin puolin, mutta aina ei voi valita.

Kun kuvioihin lisätään kaksi teinipoikaa jotka ovat parhaat ystävykset ja kuten käy ilmi vähän muutakin ja rakkautta Leen ja luonnollisesti Aaronin välille, saadaan aikaan A Summer to Remember.

Kirja oli aika tyypillinen feelgood, mutta melko hyvin eikä liian vakavasti kirjoitettu. Mielestäni kevyt huumori silmäkulmassa on aina hyvä lisä näihin.


Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava, 2020
Otavan kirjasto
Lukija: Erja Manto
Kesto: 9h 7min


Valeriaanapillereistä huolimatta Janina heräsi yöllä siihen, että ovea hakattiin kovaa ja kiihkeästi. Pippurisumuttimella varustautuneena hän meni avaamaan, mutta ovella ovella olikin tuttu hahmo kelsiturkissaan, pitkä ja luiseva naapurin mies, jota Janina kutsui Outolinnuksi. Syy yölliseen mekkalointiin oli Isojalka, tai pikemminkin se, että tämä oli Outolinnun mukaan kuollut. 

Vain he kolme asuivat tuulisella ylängöllä Puolan ja Tšekin rajaseudulla olevassa pienessä kylässä ympärivuotisesti. Kylä oli niin pieni, ettei sen nimeä näkynyt edes kartassa. Pakkanen ja lumen määrä tekivät talvista haastavia, ja muut laittoivatkin ovensa säppiin syksyllä ja palasivat kaupunkikoteihinsa Varsovaan, kunnes taas palaisivat kevään koittaessa. Mutta nyt, talvisena aamuyönä, Outolintua oli alkanut epäilyttää koiran ulvonta ja jatkuvasti palava valo. 

Janina ja Isojalka eivät olleet ollenkaan hyvissä väleissä. Janina oli tehnyt miehestä monta rikosilmoitusta, salametsästyksestä ja siitä miten huonosti tämä kohteli koiraansa, sulki koiraparan päiviksi puuvajaan ulvomaan ja palelemaan. Häntä ei oltu otettu vakavasti, kuten ei usein muutenkaan. Kun on kuusikymppinen ja nainen, joka asui yksin pienessä syrjäseudun kylässä, ei saanut arvostusta osakseen.

Poliisipäällikkö katsoi minuun hetken aikaa mitään sanomatta, ja näin hänen kasvoillaan jälleen kerran hyvin selvästi sen, minkä olin nähnyt hänessä jo heti aluksi ja minkä olin nimennyt halveksunnaksi. Suupielet painuivat alas ja huulet suipistuivat hieman. Näin myös sen, että hän yritti hallita ilmettään. Hän peitti sen tyhjään hymyyn, joka paljasti hänen isot, tupakan kellastuttamat hampaansa.
Hän sanoi:
- Rouva hyvä, ei sellainen ole polisiasia. Koira on koira, sellaista se täällä maalla on.  Mitä te oikein luulette? Koirat pidetään kopissa ja ketjuun kytkettyinä. 
- Olen tekemässä Poliisille ilmoitusta siitä, että on tapahtunut jotakin pahaa. Kenelle minun pitää kertoa, jos ei kerran Poliisille? 
Poliisipäällikkö nauraa hörötti. 
- Pahaa, niinkö? Jospa menisitte ja puhuisitte papille? hän tokaisi tyytyväisenä huumorintajuunsa, mutta selvästikin tajusi ettei hänen vitsinsä juuri huvittanut minua, sillä hänen ilmeensä vakavoitui nopeasti. - Eikös niitä ole olemassa semmoisia eläinjärjestöjä tai jotain? Puhelinluettelosta varmasti löytyy.

Opettajan ammatissa toimiva Janina tunsi hyvin astrologiaa, hän osasi tutkia huoneita ja tehdä karttoja. Se ei ainakaan auttanut siinä, että ihmiset olisivat ottaneet hänet vakavasti. 

Kun pohdin väkivaltaisen kuoleman mahdollisuutta, minun oli otettava huomioon hyleg, sen huone ja planeetat, jotka olivat sinne asettuneet. Kiinnitin huomiota lisäksi siihen, mikä vahingollisista planeetoista - Mars, Saturnus tai Uranus - olisi voimakkaampi kuin hyleg, ja luo sen kanssa epäharmonisen aspektin. 
Sinä päivänä kävin työhön ja kaivoin taskustani nuhjuisen paperilapun, johon olin kirjoittanut Isojalan tiedot, tarkistaakseni, oliko kuolema käynyt hänen luonaan ajallaan. 
Kun olin siirtänyt syntymäajan koneelle, vilkaisin itse paperia. Huomasin että olin kirjoittanut tiedot metsästyskalenterin lehdelle, ja se lehti oli maaliskuulta. Taulukossa oli niiden eläinten kuvat, joita maaliskuussa saa metsästää. 
Tähtikartta ilmestyi näytölle ja vangitsi katseeni seuraavan tunnin ajaksi. Ensimmäiseksi aloin tutkia Saturnusta. Saturnus kiinteässä merkissä oli usein merkki tukehtumis- tai hirttokuolemasta. 

Isojalka ei ollut kuitenkaan ainoa joka tuon talven ja kevään mittaan menetti henkensä. Janinalla oli oma käsityksensä siitä kuka tai pikemminkin ketkä olivat kuolemien takana. 

Olipa tämä metka kirja. Tykästyin alkuviivoilta tähän itsepäiseen ja omalaatuiseen muoriin ja hänen ajatusmaailmaansa jonka persoonasta kävi vähän väliä ilmi jotain uutta ja yllättävää. Muutenkin parasta tässä kirjassa oli se, ettei yhtään tiennyt mihin suuntaan tarina milloinkin lähtee kulkemaan, kun sellaista selkeästi arvattavaa logiikkaa ei ollut. Murhaajan henkilöllisyys, sen ainoan kerran kun se kävi mielessäni, osui oikeaan mutta se ei haitannut vähääkään. Erja Manto oli täydellinen valinta lukijaksi ja kuunteluelämys kokonaisuudessaan sai minulta täydet viisi tähteä. 

Tokarczuk sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2019. 


sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet


 
Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet
Bazar, 2022
Lukija: Johanna Kokko
Kesto: 9h 25min



Loppukesän ilta oli lämmin ja rantapromenadin yllä leijui pehmoisia valotuhruja kuin peukalonjälkiä. Pian sesonki olisi ohi, mutta nyt tuuli kuljetti vielä huvilaiturin tivolilaitteesta kiljahduksia ja hihkaisuja; korkeiden sopraanoäänien kanssa lauloi duettoja aaltojen baritoni, joka möyrysi kuohuen rantaan ja luritteli sitten pikkukivien yli takaisin mereen.
Madame Burova - tarot-korttien lukija, kädestäennustaja ja selvännäkijä, luki kyltissä jonka alla hän oli jo viisi vuosikymmentä povannut, niin kuin hänen romaniäitinsä oli ennustamista nimittänyt. 

Madame Burova oli jäämässä eläkkeelle ennustajan työstään. Ei hänen älyssään tai taidoissaan mitään vikaa ollut, hän oli vain väsynyt perehtymään muiden ihmisten elämiin ja salaisuuksiin. Hänen oli korkea aika antaa aikaansa vihdoin itselleen ja tämä olisi hänen viimeinen sesonkinsa. Elämäntehtävästä ei ollut voinut pitää lomaa. 

Hän oli työssään kuullut paljon hyvää ja pahaa, lukuisia salaisuuksiakin oli jaettu. Hänen suurin salaisuutensa oli kuitenkin niissä kahdessa ruskeassa kirjekuoressa, jotka oli uskottu hänen säilytettäväkseen ja hän oli tehnyt niihin liittyvän lupauksen. Hänen olisi toimitettava ne nyt perille. 

Billien avioero oli astunut edellisvuonna voimaan ja samoihin aikoihin hän oli irtisanoutunut työstään lontoolaisen yliopiston lehtorina voidakseen hoitaa sairasta isäänsä. Mutta nyt kun tämäkin oli kuollut ja hän oli myynyt vanhempiensa talon, valintojen vapaus tuntui pelottavalta.
Asianajajalla oli hänelle isän kirjoittama kirje, jonka sisältö käänsi hänen elämänsä päälaelleen. Billielle selvisi, että hänet oli vauvana löydetty hylättynä Brightonin rantabulevardilta ja ihmiset joita hän oli aina pitänyt äitinään ja isänään, olivatkin adoptoineet hänet.  Myöhemmin saatu toinen, ruskea kirjekuori, johdatti hänet hänen taustoistaan enemmän tietävän Madame Burovan pakeille.

1972.
Imelda Burovalla oli edessään suuri päivä. Hänen romaniäitinsä Shanty-Mae oli opettanut häntä ennustamaan kädestä, tulkitsemaan kortteja ja luotaamaan tulevia ja menneitä kristallipallon syvyyksistä, ja nyt hän perisi Brightonin promenadilla sijaitsevan kojun äidiltään, aivan kuten tämä oli perinyt sen omaltaan. Edellämainittuihin taitoihin tarvittavat kyvyt heillä kulkivat suvussa.
Imeldan venäläinen isä Aleksei oli ammatiltaan vaatturi ja hänellä oli oma menestyksekäs liike, mutta hän oli valkolainen, mistä syystä romanisuku ei ollut nuoren parin rakkautta hyväksynyt, ennen kuin vanhin Imeldan veljistä ilmoitti tulostaan, mutta vastahakoisesti silloinkin.

Imeldan kojun vieressä piti kahvilaa 
Ruby Campbellin sisar Diamond. Ruby itse oli töissä Larkinsin lomakylässä uuden pomon assistenttina. Martylla oli kunnianhimoa muokata nuhruisesta, alaspäin menneestä lomakylästä ehompi palkkaamalla muun muassa uusi esiintyjäkaarti. Surmanajaja, merenneitoja, selvännäkijä. Toisaalta pomolla oli ikävän pinttyneet tavat kouria "naisiaan". 
Cillian Byrne, surmanajaja, oli komea ilmestys. Häneen ihastuivat tuona kesänä monet, niin hienostotyttö Vivienne kuin lomakylässä keikkaa tehnyt Imelda. 
  
Tarina oli alusta saakka lumoava ja kiehtova, sellainen joka imaisee mukaan aivan ensi metreiltä lähtien. Minulle tässä oli kaksi tärkeää elementtiä joiden takia otin kirjan välittömästi kuunteluun. Ensinnäkin 1970-luku, luen lähes mitä tahansa fiktiivistä kunhan se sijoittuu tuolle vuosikymmenelle. Toinen oli tuo Brightonin huvialue, jolla olisi joskus hauska päästä käymään, vaikka mieluiten olisin käynyt siellä jo aikaa sitten, vaikkapa lapsuudessani 70-luvulla. Ehkä olisin päässyt tapaamaan Madame Burovan? Kesällä '20 luin ihan ex tempore pitkästä aikaa kirjan englanniksi, ja tuo ihana Graham Swiftin Here We Are sijoittui niin ikään Brightonin huvilaiturille, kesään 1959. 

Kirjan teemoiksi nousivat paitsi työntekijöiden seksistinen kohtelu, myös eläinten oikeudet sekä rasismi, sillä Rubyn pojalla Treasurella, jolla oli jamaikalainen isä, oli vain yksi ja sama toive niin Jumalalle kuin joulupukille. Kunpa hän seuraavana aamuna heräisi valkoisena.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Dess Terentjeva: Ihana

 

Dess Terentjeva: Ihana
WSOY, 2021
Lukija: Elena Leeve
Kesto: 1 h 45 min



Lilja ihastuu vähän väliä. Hän on viidentoista ja ysiluokkalainen ja hänellä on paras ystävä, Sarianna, jolle hän kertoo yleensä kaiken. Niinpä hän kertoo myös uusimmasta ihastuksestaan, joka on niin ihana, että hän on nimennytkin tämän Ihanaksi. 

Lilja on ihan normaali tyttö Jyväskylästä
ysiluokkalainen, ensi lukuvuonna lukioon
jos siinä on mitään järkeä kun ysikin tuntuu aika rankalta

Lilja on normaali tyttö jolla on hullu iskä
(Älä sano hullu, se voi olla loukkaavaa)
Iskä ihastuu KOKO AJAN
Aivan aivan KOKO AJAN
Sillä on KOKO AJAN joku uusi naisystävä

Mutta oikeastaan Liljalla on sama ongelma
Iskä ei sano siitä mitään kahdesta syystä:

1. Ei iskä tiedä, haloo
Ei kai NIIN läheinen voi iskänsä kanssa olla

2. Lilja on teinityttö
Hänen """kuuluukin"""" ihastua


Myös Liljan isällä, jonka kanssa he kaksin asuvat, on parhaillaan uusi ihastus. Yleensä isä pitää ne omana tietonaan, kuten Liljakin omansa isältä, mutta nyt isä kertoi hänelle Darjasta joka tulisi pian käymään. He halusivat myös lastensa tapaavan ja ystävystyvän, sillä Darjalla oli suunnilleen Liljan ikäinen lapsi. Kun Darja tulee lapsensa kanssa käymään, tuo lapsi osoittautuu Ihanaksi. 

No nyt se on tehty, mitä on pitänyt tehdä jo pitkään. Tutustuin säeromaaniin. Ihana oli hurjan suloinen pieni kirja, mutta ehkä vähän liiankin ihku-ihana. Aika jännästi se oli hyvin erilainen kuuntelukokrmus kuin mikään äänikirja aiemmin.

En tunnistanut kirjasta nuorta itseäni vuosikymmenten takaa, mutta ei kai se mikään ihme ole, kun aikaa on tosiaan vierähtänyt. Vähintään viimeiset parikymmentä vuotta minusta on tuntunut siltä, että nykynuoret ovat niin "oma rotunsa" verrattuna siihen mitä me 60-luvulla syntyneet 80-luvulla olimme. 


lauantai 9. huhtikuuta 2022

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin


Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Saga Egmont, 2020 (painettu kirja 2005, Karisto)
Lukija: Noora Vuorela
Kesto: 7h 57min


Selma ei olisi myöntänyt tätä kenellekään, mutta kun elämässä satoi räntää vaakatasossa, hän etsiytyi kirjaston romantiikkahyllylle, valitsi luettavakseen jotain hömppää ja mutusti samalla pussillisen irtokarkkeja. Vihoviineiseksi hän olisi myöntänyt tämän parhaille ystävilleen Marialle ja Edulle, olivathan he kolme opiskelleet kotimaista kirjallisuutta samalla vuosikurssilla. Tosin ystävätkään eivät voineet työurillaan retostella, Maria oli neljän lapsen kotiäiti ja Edu pätkätöissä. 

Kun Selman työnantaja, ilmaislehden toimituksen pomo, määräsi hänet kirjoittamaan jutun Julia Lavendelista joka oli sen hetkinen romanttisen viihteen kuningatar, Selma laski yhteen yksi plus yksi ja sai tulokseksi kolme. Kyllä hänellekin raha kelpaisi, eikä hän edes kaivannut Lavendelin viettämää luksuselämää, kunhan saisi kotiin remontin maksettua. Selma ainakin tietäisi mistä kirjoittaa, niin monet kerrat hän oli ollut rakastunut. Voisiko hän todellakin lyödä rahoiksi kirjoittamalla rakkausromaanin? 

Selman päästä paperille alkoi muotoutua tarina upeasta, mantelisilmäisestä Giselasta ja tämän rakkauselämästä. Mutta tuoko Giselan onni hänelle onnen?

Selma ja Sami olivat asuneet vuoden yhdessä, mutta sinä aikana suhde tuntui väljähtyneen. Kaiken lisäksi mies alkoi tehdä ylitöitä enemmän kuin aiemmin, ei enää vastannut heti puhelimeen eikä osallistunut edes kotitöihin. Hän oli ihastunut miehessä tämän hyväntuulisuuteen, mutta nykyään Sami oli jatkuvasti kireä. 

Oli uskomatonta, kuinka paljon kodinhoito teetti töitä tällaisissa ääriolosuhteissa. Kaikki ne ruuat, jotka piti muistaa kantaa kaupasta, että Sami pysyisi tyytyväisenä. Roskien lajittelu. Jälkien korjaaminen. Ja taas piti vaihtaa lakanat ja pyyheliinat ja pyykkikori täyttyi, ja sitten oli mentävä töihin, ja työpäivät olivat pitkiä sen lisäksi, että minä sain aina kaikki ikävimmät hommat hoitaakseni.
- Niin, mutta sinä olet nainen, Maria sanoi. - Naiset on geneettisesti ohjelmoitu kestämään vaikeita aikoja kotirintamalla, miehet ovat toisenlaisia. Eivät he kestä kotiongelmia. Sodat ja luonnonkatastrofit ovat enemmän heidän aluettaan.
Minä aloin itkeä. En voinut sille mitään.
En voinut uskoa, että minulle kävi näin. Minä en muuta halunnut kuin rauhallista ja onnellista parisuhdetta, ja tässä sitä taas oltiin. Asuin miehen kanssa joka pakoili minua. Siis olinhan minäkin välillä kyllästynyt häneen, mutta tämä oli vähä toisen tason juttu. Parisuhteen pelisääntöihin kuului, ettei peittoalueen ulkopuolelle lipsahdettu ilman kolmena kappaleena esitettyä lupa-anomusta, joka on käsitelty johtokunnassa, joka meidän parisuhteessamme merkitsi minua.
- Minä olen ilmeisesti niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan opi, minä sanoin.
- Se johtuu siitä, että olet nuorena lukenut niitä typeriä romaaneja, Maria sanoi.

Vuosia sitten kirjabloggarit julkaisivat näin Agricolan päivänä arvioita kirjoista otsikolla Vanhan kirjan päivä, ainakin vuonna 2014 jolloin olin itsekin tempauksessa mukana. Idea ei ilmeisesti ole jäänyt elämään, sillä googlaamalla löytyy juttua vain Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivästä, jota aina kesäkuussa vietetään. Koska olin sattumoisin kuunnellut äänikirjana pari vuotta sitten julkaistun Ellilän kirjan joka on painetussa muodossa ilmestynyt liki 20 vuotta sitten, ajattelin että mikäpä osuvampi kirja juttuun näin Agricolan päivänä.

Tuolloin 2014 olin kirjoittanut blogiin näin:
"Kirjablogeissa vietetään Vanhan kirjan päivää 9.4.2014.
Kirjallisuus, klassikoita lukuun ottamatta, nähdään monesti tuotteina joissa on näkymätön "parasta ennen"-päiväys. Uutuudet keräävät lukijoita ja alennusmyyntikoreistakin poimitaan vielä luettavaa, mutta kirjojen niistäkin poistuttua ne haipuvat unholaan."

Ylläolevan voi allekirjoittaa yhtä lailla tänä päivänäkin. Ei kirjan elinkaari pidentynyt ole, alennuskori ja silppuri on kohtalona hyvinkin nopeasti, kun uudet julkaisut ovat jo nurkan takana tulossa kovaa vauhtia valtaamaan kirjakauppojen hyllyt. Toisaalta, olen ollut viime aikoina iloinen siitä, että äänikirjabuumin myötä myös vanhempaa tuotantoa on luettu äänikirjaksi, jolloin kirja saa uuden mahdollisuuden. 
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on ilmestynyt äänikirjana syyskuussa 2020 ja käyttämässäni äänikirjapalvelussa siitä on annettu 11 arviota omani mukaan lukien. Ei siis mikään hitti, mutta ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, etten olisi tullut kirjaan muutoin tarttuneeksi, joten kiitos tästä mahdollisuudesta Saga Egmontille.

Tämä oli jo neljäs Ellilältä lukemani kirja ja viihdyttävä sellainen. Ellilä kirjoittaa sujuvan mutkattomasti ja viihdyttävästi arjen asioista, kuten tässä rahasta ja sen puutteesta, puutaloasunnon remontista ja rakkaudesta, samalla kirjassa kirjan sisällä rakkausromaania hauskasti parodioiden. 


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti



Natalia Kivikko: Punavuoriefekti
Aviador, 2021
Lukija: Sofia Perhomaa
Kesto: 4h 45min
 Äänimaisema: Helsingin kaupungin liikennelaitos


Punavuorelaisissa bileissä ystävät ovat vakaasti sitä mieltä, että "Natskun" pitäisi kirjoittaa autofiktiota. Se on varma tapa saada näkyvyyttä kirjamessuilla, päästä lavallekin. Mutta onko kukaan onnistunut enää sanomaan mitään Gustafssonin ja Turusen jälkeen?

Sitäpaitsi, pitäisi olla kaksikymppinen, korkeintaan juuri kolmekymmentä täyttänyt. Milleniaalin raja menee vuodessa 1982, pitääkö väärentää henkkarit? Tulokulmakin pitäisi miettiä, mutta ainakin masennus ja riittämättömyyden tuntu ovat liian käytettyjä. 

Jos nainen joutuu lähtemään Punavuoresta, lähteekö Punavuori hänestä? Naiselta lähtee nimittäin vuokra-asunto alta ja vanhemmat kuvittelevat tekevänsä suoranaisen palveluksen halutessaan ostaa tyttärelleen uuden asunnon. Ei heillä kuitenkaan Punavuoreen ole varaa, joten..? 

Tupareita hänen ei kannattanut edes järjestää. Ei kukaan hullu lähde 40 minuutin seikkailulle ensin raitiovaunulla, sitten metrolla ja lopuksi bussilla, ei edes ystävänrakkauden tähden. On aivan eri asia hypätä kolmosen ratikkaan ja körötellä viidessä minuutissa Kallioon, aidon rappiomeiningin ja kolmen euron tuoppien pariin. 

Kuusikymmenlukuisen taloyhtiön pesutupaan hän saa vuoron puolenpäivän jälkeen, samaan aikaan, kuin oli hänen entisen kantapaikkansa happy hour. Miten elämä voi muuttua näin laidasta toiseen, ja voiko tällaista elämää edes jatkaa?

Natalia Kivikko on pseudonyymi. Kirja on siis vielä astetta fiktiivisempi autofiktio, kun emme edes tiedä, kuka tämä aiemmin viisi kirjaa omalla nimellään julkaissut kirjailija on. Saako näin tehdä? Millä tässä nyt lähdet ylipäätään veikkaamaan mikä on totta ja mikä ei, kun et tiedä kirjailijasta yhden yhtä faktaa? 

Natalia Kivikosta löytyy kyllä haastatteluja, joissa hän kertoo valitsemiaan asioita elämästään. Näistä haastatteluista käy ilmi, että monet kirjan kohtaukset ovat kyllä todellisia. Esimerkiksi lainaus siitä, miten tutun nepalilaisravintolan työntekijät eivät voi olla riistonalaisia, koska näyttävät niin onnellisilta, on hänen saamansa tekstiviesti. Hän kertoo omaavansa lähiötaustan ja asuneensa Punavuoressa, joten hän tietää omakohtaisesti mistä kirjoittaa. Miten paljon lukijaa ärsyttää faktoista tietämättömyys tai edes askarruttaa kirjailijan henkilöllisyys, on toki täysin lukijakohtaista. Lähteekö autofiktiota aina lukemaan siitä lähtökohdasta, että haluaa kuulla paljastuksia kirjailijan omasta elämästä? Itse tartuin kirjaan lähinnä rikkauksista ryysyihin tarinaa odottaen, eli samantapaista stooria kuin televisiosarjassa Downshiftaajat. Se taas on kuvattu Koivukylässä, jossa olen asunut kahteen otteeseen, 70-80 -lukujen taitteessa ja sitten aikuisena 90-luvun loppupuolella. Sarjaa katsoikin ihan eri silmällä kun henkilöt kulkivat niin tutuilla kaduilla. 

Äänikirjaa kuunnellessa oli yksi sangen ärsyttävä yksityiskohta. Nimittäin se, ettei lukijan hengenvetoja ym oltu editoitu pois. 

P.s En ole varmaankaan kirjan kohderyhmää. En ole koskaan maistanut kombuchaa eikä ajatuskaan siihen tutustumisesta kiehdo. Sen sijaan osaan tältä istumalta ulkoa pari-kolmekymmentä Eppujen biisiä ja Pobedaakin kelpo valikoiman, puhumattakaan junttidiscobiiseistä, toisinsanoen Finnhitseistä joita rrrrakastan! 
Meillä on kotona jonkin verran Vallilan tuotteita, mutta huomattavasti enemmän Finlaysonia, jota kirjassa kauhisteltiin tamperelaiseksi tuotemerkiksi, jota voidaan tavata lähimpänä Punavuorta joissain alemman keskiluokan vantaalaiskodeissa, joissa yritetään osoittaa jonkinlaista "design"tietoisuutta. Mutta mehän asummekin muutaman kilometrin päässä Tampereen rajasta...


perjantai 1. huhtikuuta 2022

Haastekuulumisia: Seinäjoen kirjaston lukuhaaste



Vuoden mittaisista lukuhaasteista on nyt ensimmäinen neljännes kulunut ja on välitilinteon aika. En ole etenemisestä ainakaan huolissani.
Päivitän tätä vielä kesällä ja syksyllä ennen haasteen päättymistä.

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste 2022, tilanne maaliskuussa.

Lue kirja jossa ollaan:

1. kulkuvälineessä
Beth O'Leary: Törmäyskurssi 2/22
2. kylmissä oloissa
Emily Kerr: Meet Me Under the Northern Lights 1/22
3. perhejuhlissa
4. metsässä
5. tunturissa tai vuorilla
6. konsertissa
Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa 1/22
7. isovanhempien luona
8. tropiikissa
9. rikospaikalla
10. ravintolassa tai baarissa
11. puistossa tai puutarhassa
12. teollisuusympäristössä
Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti 2/22
13. saarella
Maisku Myllymäki: Holly 1/22
14. mökillä tai huvilalla
Päivi Alasalmi: Ei jälkeäkään 1/22
16. kartanossa tai linnassa
S. J. Bennett: Windsorin solmu 3/22
17. rannalla tai rannikolla
Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita 3/22
18. kisoissa ja treeneissä
19. vankilassa
20. maaseudulla
Heleena Lönnroth: Talo pellon laidalla 3/22
21. eteläisellä pallonpuoliskolla 
Katriina Ranne: Maa kuin veri 1/22
22. avaruudessa
23. työpaikalla
Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös 2/22
24. kaukana kotoa
Merja Mäki: Ennen lintuja 3/22
25. kotona
Henrik Ibsen: Nukkekoti 1/22
26. leirillä
27. mielikuvitusmaailmassa
28. aavikolla tai autiomaassa
29. oikeussalissa
30. kaupungissa
Natalia Kivikko: Punavuoriefekti 3/22