Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson: Hävityksen jumala 

S&S 2016

494 sivua 

Suomennos: Kaisa Kattelus

Alkuteos: A God in Ruins, 2015

Tulevaisuus oli häkki, joka sulkeutui hänen ympärilleen. Eikö elämä itsessään ollut suunnaton ansa, valmis napsahtamaan kiinni? Hänen ei olisi ikinä pitänyt palata Ranskasta. Hänen olisi pitänyt lopettaa joutilaisuus, lakata haikailemasta runoilijan sielua ja sen sijaan antaa periksi seikkailijanluonnolleen, jatkaa matkaa kohti itää, koluta imperiumin ääriä, ehkä Australiaa. Vaeltaa raakoihin, vakiintumattomiin paikkoihin, joissa ihminen voi muovata itse itsensä sen sijaan, että ympäristö muovaa hänet. Nyt oli liian myöhäistä. Nyt häntä ei muovaisikaan imperiumin maantiede vaan sodan arkkitehtuuri.

Hävityksen jumala on itsenäinen sisarteos Atkinsonin loistavalle romaanille Elämä Elämältä, jonka luin tammikuussa 2013 ja jonka sijoitin Blogistanian Globalia -äänestyksessä kolmannelle sijalle. Niinpä sisarteoksen lukeminen oli itsestään selvä valinta, mutta asetti samalla kirjalle suuret ennakko-odotukset. 

Siinä missä Ursula Todd eli elämästä toiseen jokseenkin samoin nimetyssä kirjassa, Hävityksen jumalassa kääntyy katse Ursulan pikkuveljeen Teddyyn. Tällä kertaa ei juurikaan käydä läpi Teddyn lapsuuden aikaa, Teddy on nyt Halifax-pommikoneen pilotti, aviomies, isä ja isoisä. Teddy elää pitkän elämän, tyttärensä kiusallakin, se käy ilmi heti alussa sillä hän asuu vanhusten palvelutalossa. Mukana ovat Ursulan kirjasta tutut henkilöt, omat vanhemmat Hugh ja Sylvie, isän naimaton kirjailijasisar Izzie ja tietysti Ursula itse, mutta Ursulalla on hyvin pieni sivurooli. Uusina merkittävimpinä sivuhenkilöinä mukaan tulevat Teddyn nuoruudenystävä ja vaimo Nancy, tytär Viola ja tämän kaksi lasta, hippikommuunissa syntyvät Sun ja Moon, jotka käyttävät aikuisina nimiä Sunny ja Bertie. Näistä henkilöistä oli vaikeampi pitää, varsinkin Violasta joka tuntui vihaavan isäänsä. Ainakin hän näytti tälle avoimesti katkeruutensa siitä, että menetti äitinsä liian aikaisin, vaikkei se todellisuudessa millään tavalla ollut asia johon Teddy olisi voinut vaikuttaa. 

Hän oli käynyt Poplar Hillissä viikoittain jo kolmen vuoden ajan, ja olisi oikein mielellään kääntänyt selkänsä koko paikalle mutta ei toisaalta halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä. Isän seurassa oleminen ei tuottanut hänelle vähäisintäkään mielihyvää. Hän oli aina ollut varuillaan isänsä kanssa syystä tai toisesta, mutta nyt kun isä oli pelkkä raunio, kun hän ei enää ollut mikään kolossi vaan kuin lapsi, hän tuntui muukalaiselta.

Vaikka Teddy elää elämänsä kerralla alusta loppuun, Atkinson ei tyydy kronologiseen kerrontaan vaan yks kaks hypähdetään sota-ajan, 60-luvun, 80-luvun ja nykypäivän välillä. Teemoina ovat muun muassa Teddyn pommituslennot ja sota-aika ylipäätään, oman tyttären lapsuus, tämän nuoruus ja lasten syntymät hippikommuunissa, Teddyn lastenlasten lapsuus ja teini-ikä ja Teddyn vanheneminen. Pikkuhiljaa selviää asioita, elämän valintojen syitä ja seurauksia ja useammankin kerran jo aiemmin kerrottu tapahtuma käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta niin, että siitä avautuu ikään kuin sipulin uusi kerros. Muutenkin Atkinsonin tyyli kirjoittaa on hyvin persoonallinen. Hävityksen jumalassa esiintyy moneen kertaan hauska kerrontatyyli jossa ensin kerrotaan jostain tapahtumasta ja heitetään ikään kuin sivulauseeseen, että myöhemmin tapahtuu jotain tiettyä mitä tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, "myöhemmin kävi ilmi että...", "vielä tässä vaiheessa ei tiedetty että". Kuulostaessaan oudolta, tämä toimi yllättävän hyvin yksittäisen kirjan kuriositeettina, muttei tällaista kerrontaa kovin usein kirjoissa jaksaisi.

Mutta tämä tapahtuisi vasta viikkojen kuluttua tulevaisuudessa. Nyt, nykyhetkessä, Royal Albert Hallissa Beethoven piti omaa palvelustaan Teddylle.
Teddy päätti vain yksinkertaisesti tuntea musiikin ja lakkasi hakemasta sanoja sen kuvaamiseksi ja kun neljäs osa alkoi, ja baritoni Roy Henderson alkoi laulaa (O Freude!), hänen niskakarvansa olivat pystyssä. Hänen vieressään Ursula melkein värähteli tunteen voimasta kuin kierrejousi, lintu joka valmistautuu lähtemään maasta. Viimeisen osan loppupuolella, kun kuoron mahti kasvoi melkein sietämättömäksi, Teddyn valtasi kumma tunne, että hänen pitäisi tarttua sisareensa, jotta tämä ei nousisi ilmaan ja lehahtaisi lentoon. 

Kokonaisuutena kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan Ursulan tarinan tasolle, tai en ainakaan saanut siitä yhtä paljon irti. Lisäksi "pelkäsin" kirjan edetessä koko ajan sitä, milloin tulee Teddyn vankileirikuvaus, heti alkuvaiheessa kun kävi ilmi että sellainenkin ajanjakso hänen elämässään on, enkä olisi halunnut siitä lukea. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli aika alakuloinen vire, eli ei tämä todellakaan mikään hyvän mielen kirja ole. Loppuvaiheessa lukeminen kävi jo vähän puurtamiseksi ja varsinaisesta loppuratkaisusta en pitänyt lainkaan. 

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä 

Schildts & Söderströms 2014, 286 sivua

Alkuteos: Instructions for a Heatwave 2013

Suomennos: Maija Kauhanen

Varoitus tukalasta helteestä sijoittuu Lontooseen, kuumaan ja kuivaan kesään 1976 jolloin vedensäännöstely tekee perheiden elämästä rankkaa. Oman piinansa Riordanin perheeseen tuo isän yhtäkkinen karoaminen. Sama tarina on kuultu ja luettu moneen kertaan, aviomies lähtee ostamaan sanomalehteä kulmakioskista ja jättää palaamatta kotiin. Tämän takia Grettan ja Richardin jo aikuiset lapset kerääntyvät kotiin, etsimään johtolankoja siitä minne isä olisi saattanut lähteä.

Vaikka Lontoossa ollaankin, perhe on irlantilainen ja sen erottaa kyllä hyvin perheen ongelmissa ja niiden käsittelyssä. Lapsia on kolme, vanhin Michael Francis on naimisissa ja yhden lapsen isä, mutta liitto on hajoamispisteessä. Keskimmäinen, Monica, on kertaalleen eronnut (kyllä, se on hävettävää!) ja uudessa liitossa, jossa mukana ovat paitsi miehen lapset entisestä liitosta myös aivan liiaksi lasten äiti, entinen vaimo. Kuopus Aoife on paennut vaikeita sisarussuhteita ja omia ongelmiaan New Yorkiin, jossa hänellä on miesystävä mutta sekään suhde ei ole mutkaton, johtuen pitkälti siitä, ettei Aiofe itse ole mutkaton.

Ei, hän ei olisi voinut tehdä enempää. Ja kuitenkin Michael Francis oli antanut lapsilleen niin englantilaiset nimet kuin ikinä. Eikö edes irlantilaista toista nimeä, Gretta oli kysynyt. Sitä, että he varttuivat pakanoina, hän ei suostunut edes ajattelemaan. Kun hän oli maininnut miniälleen tietävänsä mainion irlantilaista tanssia opettavan koulun Carndenissa, ei kovin kaukana heiltä, miniä oli nauranut hänelle. Päin naamaa. Ja sanonut - miten se olikaan? - että onko se sitä, jossa ei saa liikuttaa käsiään? 

Takakannen mukaan kirjan teemoja ovat perheenisän katoaminen ja vedensäännöstely. Todellisuudessa kirja kertoo enimmäkseen pariskunnan kolmesta lapsesta, heidän persoonistaan ja elämistään sekä keskinäisistä suhteistaan. Isän katoamista ei puitu kuin sivulauseissa kunnes aika loppupuolella heidän käsiinsä ilman sen kummempaa vaivannäköä tipahtaa vihje, isä olisi mahdollisesti nähty. Loppu kudotaankin yhteen aika vauhdilla ja jotenkin heppoisemmin kuin mitä sisarusten elämää on ruodittu. 

Tietoisesti tai tiedostamattaan kirjaa tulee verranneeksi O'Farrellin ensimmäiseen suomennokseen Käsi jota kerran pitelin ja tässä vertailussa edellisen henkilöhahmot, molemmat pääpariskunnat kuvioineen, olivat paljon vetävämpiä. Perinteinen irlantilaisuus ja sukujen, perheiden tiiviys josta Aoife on tässä romaanissa irrottautunut, yrittänee olla se läpi kirjan kantava voima, mutta olisin kaivannut jotain isompaa twistiä antamaan uutta potkua kirjan läpi tarpomiseen siinä kohtaa kun henkilöt eivät enää niin jaksaneet kiinnostaa. Kolme ja puoli tähteä, mutta silti uutta suomennosta odottaen. 

Mikaela Strömberg: Sophie

Mikaela Strömberg: Sophie 

Schildts & Söderströms 2015, 236 sivua

Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta: Helene Bützow 

Sophie elää Pietarissa huoletonta nuoren neidon elämää. Saksalaisten juurtensa myötä hän on saksalaisen koulun oppilas ja koulu sujuu kuin tanssi. Isä on pappi ja toimii hienostoneitien opettajana kuuluisassa Smolna-instituutissa, äiti on kotirouva joka synnyttää lapsen toisensa perään. Sophie on tytöistä vanhin ja vuonna 1842, täyttäessään 14 vuotta ja vaihtaessaan Smolnaan opiskelemaan, hänellä on jo seitsemän sisarusta. Koska Sophien isä on myös tsaariperheen suosiossa, esitellään Sophiekin samaisena syksynä hovissa. Sophie kutsutaan tämän jälkeen hovineidiksi vaikka hän on oikeastaan liian nuori tehtävään. 

Mutta sitten tulee skandaali. Sophie saa hovissa aivan erityistä huomiota osakseen tietyltä nuorelta mieheltä ja nuorena ja naiivina menee salaisiin kohtaamisiin joista seuraa onneton raskaaksi tuleminen. Vauva menee kesken, mutta Sophien maine on mennyttä. Niinpä isä päättää naittaa hänet ystävänsä sisarenpojalle ja Sophie vihitään 16-vuotissyntymäpäivänään kymmenen vuotta vanhemman hollantilaisnuorukaisen, Engbertus Jansenin kanssa. 

Vuonna 1850 Sophie on 19-vuotias ja jo kolmen pienen tyttölapsen äiti. Engbertus päättää karistaa Pietarin tomut jaloistaan ja muuttaa perheensä Suomeen. Siitä Sophien aikuinen elämä todella alkaa. 

Sophie von Behsen on todellinen historian henkilö. Itäisellä Uudellamaalla elänyt toimekas nainen syntyi Pietarissa 1828 ja kuoli 1886 Lapinjärvellä. Pietarin hienostopiireissä lapsuutensa viettänyt nainen luki Talousseuran julkaisuja maanviljelyksestä ja kuokki perunoita tyttäriensä kanssa Labbyn savisesta pellosta, joten ei voi varsinaisesti sanoa hänen eläneen perinteistä kartanonrouvan elämää. Toisaalta hän oli aika moderni aikakauteensa nähden. Lukuisista vastoinkäymisistään (joista aviomies on yksi) huolimatta ja varmasti myös niiden kasvattamana Sophiesta varttuu voimakastahtoinen nainen joka pitää ohjat käsissään miehen renttuillessa omilla teillään, kunnes tekee radikaalin päätöksen miehensä suhteen. 

Strömbergin tapa kirjoittaa historiallista romaania on hyvin persoonallinen, en osaa edes sanoa kenen tuotantoon häntä vertaisin. Tapahtumista kertovaa suoraa tekstiä on aika paljon suhteessa repliikkeihin ja se hidasti omaa lukemistani. Sophiessa on jossain määrin huumoriakin, mutta sävyltään se on mustanpuoleista. Utriomaista kepeyttä Sophiessa ei ole, eikä se ole samalla tapaa vetävä kuin esimerkiksi suosikkini Enni Mustoset. Aikakauden yleisiä tapahtumia Strömberg ei juurikaan ota käsittelyyn, kirja käsittelee aika puhtaasti Sophien elämää ja tunteita.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate  Atkinson: Elämä elämältä

Schildts & Söderströms 2014, 595 sivua

Alkuteos: Life after life 2013

Suomennos: Kaisa Kattelus

Elämä elämältä on vuoden mittaan luettu niin monessa blogissa, että mitään erityisen omaperäistä huomiota lienee tässä vaiheessa haastavaa tehdä. Itselleni tuo kirja oli viimeinen jonka luin 2014 puolella ja voin hyvin mielin sanoa, että tähän kirjaan lukuvuotensa mielellään päätti sillä olihan se yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista.

Atkinson leikittelee elämän kululla, mitä jos ihmisen elämässä oli tapahtunut tietynlainen käänne, mitä siitä olisi seurannut? Henkilölle itselleen ja toisaalta kaikille jotka hän elämänsä varrella kohtaa. Mitä jos hän olisi valinnut toisin? Yleensä voimme vain jossitella tällaisilla asioilla omassa elämässänne, mutta Atkinson on kirjoittanut tämän ajatusleikin kansien väliin lähes 600 sivun mittaiseksi kiehtovaksi lukuromaaniksi.

Vuonna 1910 Sue Todd synnyttää kolmannen lapsensa keskellä lumimyrskyä. Lääkäri ei pääse paikalle ja lapsi menehtyy napanuoran kierryttyä kaulan ympäri. Toisaalta lääkäri voisikin ehtiä paikalle ja lapsi jää henkiin. Hukkuakseen leikki-ikäisenä. Tai elääkseen aikuiseksi eläen toisen maailmansodan kauhut.

Hän tähyili pommisuojapukuaan. Hänellä oli vuodenaikaan nähden aika heppoinen mekko, ja kellarissa oli hirveän kylmää ja kosteaa. Pommisuojapuvun oli ostanut Sylvie,  joka oli käynyt kaupungissa vähän ennen pommitusten alkamista. He olivat menneet kävelylle Piccadillylle, ja Sylvie oli huomannut, että Simpsonsin ikkunassa mainostettiin "asianmukaisia pommisuojapukuja", ja oli halunnut ehdottomasti mennä sisään kokeilemaan. Ursula ei osannut kuvitellakaan äitiään pommisuojassa saati pommisuojapuvussa, mutta se oli selvästi vaatekappale -melkeinpä univormu- joka viehätti Sylvietä. "Sopii hyvin kanalan siivoamiseen", Sylvie sanoi ja osti yhden molemmille. 

Ajatus Ursulan useista elämän aluista tuntuu erikoiselta tavalta kirjoittaa romaania. Voiko tällainen tarina toimia? Kyllä voi! Kokonaisuus vain paranee kerta kerralta, kun Ursula tuntuu ottavan alitajuntaisesti oppia tekemistään virheistä, kuten näpäyttää poikaa joka edellisessä elämässä saattoi liian kiltin Ursulan ikävyyksiin. Ursula toimi monessa kohtaa juuri niin kuin toivoinkin hänen ensi kerralla toimivan. Ursulasta oli helppo pitää, tästä romaanista oli helppo pitää. Vaikka en lue dekkareita, tekisi melkein mieleni edes yrittää Atkinsonin dekkaria ja se on jo paljon luvattu.

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan

 

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan

Schildts & Söderströms 2014, 327 sivua

Alkuteos: The Jane Austen Marriage Manual, 2012

Suomennos: Sari Luhtanen

 

 

Kevyttä kesälukemista mielessä tartuin tähän kauniin karkkiväriseen kirjaan jonka nimessä vielä mainitaan Jane Austen. Tämän on pakko olla hyvä!

 

Äitinsä ja mumminsa kanssa asuva kauneustoimittaja Katherine Shaw on päällisin puolin tyytyväinen elämäänsä kunnes heti kirjan alkumetreillä menettää työpaikkansa. Mummin sairastuttua paljastuu katkera totuus: äidin pelivelkojen takia rakas sukutalokin on myytävä.

 

Ystävät yrittävät piristää Katea erikoisella syntymäpäivälahjalla tämän täyttäessä 40 vuotta. Saantokirja skotlantilaiselta tilalta antoi Katelle neliöjalan verran maata sekä oikeuden käyttää ladyn arvonimeä. Sille onkin hyvää käyttöä kun Kate saa freelance-keikan, jossa hänen tulee kirjoittaa artikkeli siitä miten "nykyajan sosiaalisessa ja taloudellisessa ilmastossa solmitaan hyvä avioliitto". Niinpä hevosia kuollakseen pelkäävä Kate, anteeksi Lady Katherine Billington Shaw, suuntaa poolokilpailuun Floridaan päämääränään paitsi kirjoittaa artikkeli 5000 dollarin palkkiota vastaan myös löytää itselleen rikas aviomies. Pian Kate matkustelee ympäri Eurooppaa jahdaten rikasta kuusikymppistä Scottia ja törmäten yhtenään vastenmielisenä sekä tyhjätaskupalkollisena pitämäänsä Griffiin. Lukija tietenkin tietää kumpi olisi Katelle se oikea.

 

AJAP houkutti paitsi kannellaan myös viittauksellaan Jane Austeniin. Jos odotinkin modernia austenilaista rakkaustarinaa, niin näin puhdasveriseksi chick litiksi en kirjaa osannut mieltää. Paikoitellen tarina ylsi lempichicklit-kirjailijani Sophie Kinsellan tasolle, mutta vain paikoitellen, eikä Bridget Jones -kirjoihin ole vertaamista. Katekin sohlaa ja säheltää, muttei ollenkaan bridgetmäisen hauskasti, ja siinä missä Bridget saa sympatiat, Kate tuntuu vain häikäilemättömältä oman edun tavoittelijalta.

 

Austenin nimen liittäminen tällaiseen romaaniin tuntuu vain huomion kalastelulta, niin kevyt oli tuo yhteys. Toki kirjan roolihahmoista voisi päätellä Katen ja hänen siskonsa ja monen muunkin hahmon olevan moderni muunnelma Austenin kirjojen hahmoista, mutta kun kaikki alkoi tökkiä en pystynyt viemään tätä ajatusleikkiä ehkä niin pitkälle kuin olisi pitänyt. Kate itse on Austen-fani, mutta lukuun ottamatta jokaisen (hyvin lyhyen) luvun alussa olevaa lauseen mittaista lainausta jostain Austenin tunnetuimmista romaaneista kuten "Mitä omaisuuteen tulee, se on hyvin kannattava liitto / Ylpeys ja Ennakkoluulo" jäävät viittaukset Austenin tuotantoon AJAP:ssa vähiin.

 

Vedin auki tuliterän Louis Vuitton -kassini (lahja Scottilta), ja Ylpeys ja Ennakkoluulo putosi sieltä matolla pehmeästi tömähtäen. Se jäi auki juuri siitä kohdasta, missä Elizabeth talsii mutaisen maaston halki tapaamaan siskoaan Netherfieldissä ja aiheuttaa skandaalin Bingleyn perheen parissa, mutta saa myös Darcyn rakastumaan itseensä. Minä hymyilin ja laitoin kirjan talteen. Se antoikin ajatuksen aurinkoista iltapäivää varten. Voisin lähteä ulos ja käyskennellä, kuten englantilaiset tapasivat sanoa.

 

Kaksi ja puoli tähteä, ja siinäkin on hyvä osa sokerisen suloisen ja houkuttelevalle kannelle, jolla ruksaan myös Kesäkirjabingosta kohdan Kannen perusteella valittu.

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

 

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Schildts & Söderströms 2013, 391 sivua

Alkuteos: The hand that first held mine, 2010

Suomennos: Maija Kauhanen

 

 

 

 

1950-luvun Englannissa pikkukylässä rantakallion laella asuva sisarusparven vanhin, Alexandra Sinclair, ei aio tyytyä elämäänsä. Hän on palaamassa Lontooseen, jossa on jo kerran asunut ennen kuin tuli erotetuksi yliopistosta. Sattuman kauppaa Alexandra tutustuu lehtimieheen Innes Kentiin, kun tämä auto hyytyy juuri heidän talonsa kohdalle. Innes kutsuu tyttöä Lexieksi ja Lexienä hän Lontooseen päädyttyään etsii miehen käsiinsä. Innesillä on vaimo ja tytär eikä juuri mitään yhteistä heidän kanssaan. Ei aikaakaan, kun Innes ja Lexie ovat suhteessa, joka tulee vaikuttamaan Lexien koko elämään.

 

Nykyhetkessä suomalainen, Lontoossa jo pitkään asunut Elina on juuri saanut vauvan miehensä Tedin kanssa. Vauva-arki on alkanut takkuisesti, Elina oli ollut hengenvaarassa synnytyksen aikana eikä muista itse tapahtumasta mitään. Aina Elina ei edes muista, että vauva on jo syntynyt. Vauvan myötä Ted alkaa nähdä mielikuvina välähdyksiä omasta lapsuudestaan, josta käy pikkuhiljaa ilmi outoja yksityiskohtia. Kuten arvata saattaa, näiden pariskuntien tarinat tulevat kohtaamaan, tavalla joka ainakin itselleni pysyi yllätyksenä pitkään.

 

Kun Elinan ja Tedin tarina alkoi "runsaan vauvaisena" pelästyin jo etten ehkä jaksa kiinnostua Elinasta, ihan sillä etten itse ole äiti. Yllättävän hyvin löysin kuitenkin tieni myös Elinan ajatuksiin, Ted sen sijaan jäi vieraammaksi. Lexien tarinaa luin ahmien ja hän oli ilman muuta kiinnostavin henkilöhahmo.

 

Kirjailija kirjoittaa pääasiassa kolmannessa persoonassa ihan normaaliin tapaan, mutta jotkut kohdat hauskan "ulkopuolisesti" kuten Tässä on Lexie, joka seisoo jalkakäytävällä Marble Archin liepeillä. Kirjailija kirjoittaa myös Elinan ja Tedin 4-kuisen vauvan suulla kun neljä kuukautta vanhat neuronit hänen aivoissaan yrittävät tulkita vanhempien kovaäänistä riitaa:

Epäilys häivähtää hänen kasvoillaan ja hän keskeyttää imemisen, ja nyt hän koettaa sätkytellä nostamalla jalkojaan ilmaan, koettaa nähdä äitinsä, koittaa varoittaa äitiään omasta huolestaan. Mutta hän ei vielä aivan osaa, ei ole vielä aivan tarpeeksi vanha. Hän päästää turhautuneen voihkaisun - pienen, hädin tuskin kuultavan - ja yrittää kierähtää kyljelleen. Turha toivo. Hän pyristelee ja kiemurtelee kuin kala koukussa. Sitten hänen tilanteensa koko kauheus valkenee hänelle. Hänen peukalonsa putoaa hänen huuliltaan, hänen kasvonsa rutistuvat sisäänpäin ja hän alkaa kirkua.

Salamannopeasti Elina on paikalla, nostaa hänet viltiltä ja kiiruhtaa sisälle.

 

Yhden päähenkilön suomalaisuus tuli minulle yllätyksenä, sille piti etsiä vahvistusta kirjan sivuilta heti kun näin nimen Elina, ei kai Elina-nimisiä ole kuin Suomessa? Elina oli kotoisin Nauvosta jossa lomailimme mieheni kanssa viime kesänä ja Elinan kuvaillessa Nauvon sataman kojuja mieleen läikähti heti lämpöisiä muistoja. Ihana paikka!

 

Kovin laajaa lukijakuntaa ensimmäinen suomennettu O'Farrellin kirja ei ole vielä blogeissa saanut, sillä löysin arvion vain Maijalta joka innostui kyllä Lexien tarinasta muttei kokonaisuutena viehättynyt kirjasta laillani. Toivoisin silti että O'Farrellin kirjoja suomennettaisiin enemmänkin, lupaan lukea toisenkin ;) 



Ulla-Lena Lundberg: Jää

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Julkaisija: Teos ja Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua

Alkuteos: Is, Suomi, 2012

Suomennos: Leena Vallisaari

Olen vuoden myöhässä. Jää voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna ja tällä hetkellä "kaikki" lukevat tämänvuotista voittajaa, Riikka Pelon Jokapäiväinen Elämämme. Ehkä luen sen siis ensi vuonna, tai sitten en. En valitse kirjaa luettavaksi sen perusteella, että se on voittanut palkinnon. Jäähän tartuin siksi, että maailma jota se kuvailee, kiinnosti minua.

Eletään sodanjälkeisiä vuosia, kun Petter ja Mona Kummel yhdessä 1-vuotiaan tyttärensä Sannan kanssa saapuvat Ahvenanmaan ulkosaarille, Luodoille. Petter on Luotojen seurakunnan uusi pappi, jälleen yksi uusi pitkässä ketjussa. Luodot eivät syrjäisenä paikkana pappeja houkuttele, joten sinne tavataan lähettää nuoria pappeja jotka eivät ole vielä suorittaneet pastoraalitutkintoaan. Tutkinnon suorittamisen jälkeen voi hakea kirkkoherran virkaa, eikä kukaan ole sitä aikoihin Luodoilta hakenut. Petter aikoo olla poikkeus. Hän tulee Luodoille uteliaana, kiinnostuneena, hyväntahtoisena, uskoen että viihtyy ja haluaa jäädä. Ankarat olosuhteet hän kokee haasteena johon ryhtyy mielellään ja onneksi Mona-vaimo on samaa maata. Perhe juurtuu saarille hyvää tahtia ja seurakuntalaisilta perhe saa hyvän vastaanoton sillä pappi on sen laatuinen mitä he kaipaavatkin. Pastorska hoitaa kunniakkaasti niin kodin kuin tarjoilut, lypsää itse lehmät ja tarttuu rivakasti toimeen kuin toimeen. Kasvattajana hän on ankara ja sen saa pieni Sanna-tyttö huomata jos osuu puolivahingossa huomion keskipisteeksi. Tarinan edetessä Sanna saa pikkusiskon ja molemmat tytöt ovat enemmän isän tyttöjä. Vaikka pastoraalitutkintoon opiskeleminen ja papin viran moninaiset työt ja tehtävät vievät hänen aikaansa monesti iltamyöhään, Petter haluaa löytää aikaa niin vaimolleen kuin tyttärilleen. Monan kanssa juodaan teekupposet ja käydään läpi päivän tapahtumat ennen nukkumaan menoa.

"Mona!" hän sanoo. "Herää! Sinun täytyy nähdä tämä." Mona herää säpsähtäen ja sinkoaa pystyyn. "Mitä nyt?" "Revontulet. Aivan uskomatonta. Pue päällesi niin menemme portaille katsomaan". "Eikö niitä näe yhtä hyvin ikkunasta?" " Näkee, mutta ulkona se on aivan erilaista." " Ikkuna kelpaa minulle hyvin. Älä viivy ulkona liian kauan ettet kylmety."
Heillä on harvoin aikaa jakaa kokemuksia toistensa kanssa ja nyt, kun se on mahdollista, Mona ei halua. Petter herättää sen sijaan Sannan, nostaa hänet peiton sisällä sängystä vaikka Mona sähisee kiihtyneenä: "Anna hyvä ihminen tyttöjen nukkua! Mitä revontulet heille merkitsevät? Eivät mitään!"
...
Sanna aistii isän selvemmin kuin sen, mitä näkee. Lämmön isän innostuneessa ruumiissa joka väreilee hänen puhuessaan, sen millaista on kun on käpertynyt niin lähelle. Kylmän ilman selkäpuolella, isän lämpimän rinnan etupuolella, posken isän poskea vasten. Sen että he ovat ulkona kahdestaan, ilman äitiä ja Lillusta. Vain hän, isän uskottu ja assistentti hänen revontulitutkimuksessaan.

Vaikka kirja kuvaa noin 60 v takaista elämää, elo Luodoilla tuntuu vielä vanhanaikaisemmalta johtuen pitkälti olosuhteista. Kuten Posti-Anton toteaa, kaikki mitä tarvitaan tulee veneellä. Lehdet ovat saapuessaan viikon vanhoja ja niitä voi tulla kerralla kolmekin, samoin kirjeitä. Yhtäkkiä kiertää huhu että kauppaan on tulossa laatikollinen appelsiineja ja Mona tietää että kaupalla pitää olla heti aamusta saadakseen osansa herkuista. Kelirikon aikaan Luotojen välisten saartenkin välillä liikkuminen on vaikeaa. Kirkko ja pappila ovat omalla saarellaan. Kesällä sentään pääsee veneellä ja talvella potkurilla tai luistellen. Jopa pyörällä.

Lundbergin kieli on hyvin tunnelmallista ja kaunista, paikoitellen suorastaan lumoavaa. Hän kuvailee tarkkaan niin luontoa, papin ja muiden henkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuin pastorskan pöydän antimiakin. Liirumlaarumia se ei kuitenkaan ole ja teksti on helposti ymmärrettävää, soljuvaa ja nopealukuisempaa kuin odotin. Olin lukenut blogikirjoituksia etukäteen pintapuolisesti silmäillen, juuri sen verran että tiedän onko kirja minulle tarkoitettu, mutten vahingossa näe liikaa. Niinpä riipaisu siitä, miten omakohtainen tarinan loppupuolen käännekohta on ollut kirjailijan omassa perhetaustassa, tuli tietooni vasta jälkikäteen ja hyvä niin.

Luulin hyvin alkuvaiheessa keksineeni mikä tuo salkku kirjan kannessa on. 70 sivua ennen kirjan loppua tiedostin olleeni väärässä. Niillä main sen merkitys piirtyi kirjan sivuille niin selkeänä, että jopa minä sen asiayhteyden huomasin. Paljastamatta sen enempää voin todeta, että kalliiksi tuo salkku tuli. Hyvin kalliiksi.