Dekkareiden jatko-osia vol 4

Historiallisten romaanien välillä olen silloin tällöin kuunnellut dekkareitakin, joten tässä välillä neljän kattaus niitä. Kaikki ovat jatko-osia, ja näistäkin kaksi on kokonaan tai osittain historiallisissa kehyksissä tapahtuvaa. Bloggausjonossa useampi näistä on odotellut jo pidempään, joten kaikki eivät ole sarjan tuoreimpia osia. Aikajanalla liikutaan 1800-luvulta nykypäivään. 

***

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus

#4 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi 

Kesto: 9 h 44 min

Vera-täti ei voinut olla siunailematta sitä, miten hänen suojattinsa ja kasvattityttärensä Beatrice Hyde-Clare oli sotkenut asiat kihlautumalla Kesgraven herttuan kanssa. Miehen isoäiti oli jo järjestellyt tälle täydellistä naimakauppaa, jossa yhdistyivät upeat mustat kiharat, vuosisatoja vanha nimi ja runsaat maa-alueet. Olivathan Hyde-Claretkin tosin hyvä perhe, ja toki herttuan nappaaminen oli sulka Bean hattuun sillä nostihan tyttö näin statustaan ja varmisti hyvätuloisen tulevaisuuden, mutta he olivat myös nöyriä ja tiesivät paikkansa. Eikä se ollut sentään Kesgraven herttuan suvussa.

Olennainen osa heidän perheensä hyvyyttä olikin ymmärtää heidän rajoitteensa, ja sellaisena he kokivat suunnatonta ylpeyttä siitä, että pitivät katseensa suunnattuna alas eivätkä koskaan uskaltautuneet kallistamaan kasvojaan ylös mahtavuuden huimaaviin korkeuksiin.

Ja nyt Bea oli pilannut kaiken heittäytymällä herttuan syliin.

Mikä ajattelematon riesa!

Eikö hän ollut pohtinut, mitä kihlaus tarkoittaisi muulle perheelle? Se kääntäisi heidän elämänsä ylösalaisin, sillä nyt ihmiset alkaisivat olettaa heiltä asioita. Heidän odotettaisiin pukeutuvan viimeisimmän muodin mukaan – käyttävän hienoimpia silkkejä, ajavan hyväkuntoisimpia hevosia, isännöivän mitä ylellisimpiä juhlia.

Koska Bea törmää aina rikoksiin vaikka yrittää niin kovasti pysyä niistä jo sivussa, on tässäkin kirjassa selvitettävää sillä saralla. Nyt mysteeri suorastaan ojennetaan hänelle kun tuttu kreivitär pyytää hänen apuaan. 

Pitkäveteisyys ja hauskuus samassa paketissa, oli eräs kuuntelija kiteyttänyt mielipiteensä äänikirjapalvelussa, ja tuo lause tiivistää prikulleen omat ajatukseni! Juonellisesti tarina oli pannahisen paikallaan junnaava koska välillä takerruttiin pitkiksi ajoiksi niin kovin pieniin lillukanvarsiin, mutta tuttuun tapaan kirjasta löytyi monia hauskoja sutkautuksia ja kommelluksiakin. 

***

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin

Karin Adler #6

Bazar, 2018

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 19 h 9 min

Vuonna 1916 Orkney-saarten vesillä upposi brittiläisen laivaston alus MSS Hampshire ajettuaan saksalaisten miinaan. Yksikään miehistön jäsenistä ei lopulta jäänyt eloon kun maista käsin ei annettu siviilien auttaa pelastuslautoille selvinneitä, joten hekin paleltuivat. Tapauksesta jäikin monille tunne, että laivassa oli kuljetettu jotain, minkä ei haluttu pääsevän yleiseen tietoon, ja kehittyi legenda että laivan mukana olisi uponnut aarre. 

Nykyhetkessä, sata vuotta myöhemmin, samalta suunnalta löytyy tyhjillään purjevene, jossa on verisiä kamppailun jälkiä. Englannin poliisi pyytää virka-apua, sillä veneen omistaja on marstrandilainen mies. Karin Adler ottaa tapauksen hoitaakseen, ja alkaa selvittää mitä tapahtui veneen omistajalle, eläköityneelle sukeltajalle Bo Stenmanille.

Karin on joutunut muuttamaan maihin omaan veneeseensä tulleen vuodon takia, mistä hänen miesystävänsä Johan on ollut mielissään. Karin itse ei malttaisi odottaa pääsyä takaisin kelluvaan kotiinsa, mutta isompi elämäntilanteen käänne on edessä. 

Pidän todella paljon tästä sarjasta, joka yhdistää taitavasti dekkarin historialliseen romaaniin. Karinin yksityiselämän käänteet on kirjoitettu kiinnostavasti, eri tavalla kuin olisin odottanut.

***

Marianne Cedervall: Hääjuhlan salaisuus

Mullvaldsin murhat #4

Otava, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 37 min

Oli kulunut viisitoista vuotta siitä, kun Fredrik oli lähtenyt opiskelemaan ja jättänyt Gotlannin taakseen. Nyt Fredrik oli palannut saarelle viettämään häitään ja asettumaan sen jälkeen morsiamensa kotitilalle.

Morsian oli Bengt ja Titti Siltbergin tytär Amanda. Fredrik ja Amanda olivat löytäneet toisensa jo hieman varttuneemmassa iässä, molemmat lähestyivät neljääkymmentä. 

Perinteisissä gotlantilaishäissä oli runsaasti rooleja, ja koska Titti ja Anki olivat tutustuneet jo aiemmin, pyysi Titti Ankin yhdeksi tarjoilijoista. Anki osallistui mielellään häihin ja suostui - ja kuuli vasta sitten että tehtävään kuului myös leipoa reilu määrä tietynlaisia perinnepiirakoita, joita Anki ei ollut koskaan edes nähnyt. Mihin sitä olikin tullut lupauduttua...

Myös eläkkeelle jäänyt poliisi ja Ankin hyvä ystävä Tryggve oli mukana häävalmisteluissa.

Amandan perhe oli huomattavasti parempaa väkeä, ja tuleva appiukon toiveesta Fredrik ottaisi vaimonsa sukunimen, niin että maatilaa hoitaisi jatkossakin Skiltbergin pariskunta. Bengtillä ei ollut mitään Amandan miesvalintaa vastaan, mutta Tittillä oli omat näkemyksensä. Ja niin sitten kävi, että sulhanen oli hääpäivänään kateissa.

Lempisarjojani tämäkin, ja Eija Ahvo sopii lukijaksi erinomaisesti. Olen ihastunut Gotlantiin ja kirjan miljööseen vaikken ole koskaan ollut Ankin kaltainen heppatyttö. 

***

Eva Frantz: On lähtösi huoleton

#5 Anna Glad

S&S, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 8 h 23 min

Neljä jo vuosikymmenten takaista ystävystä, Krisse, Hannele, Sylvia ja Britt, ovat päätyneet elämässään eri suuntiin, mutta joka syksyiset rapujuhlat tuovat heidät aina yhteen. On Krissen vuoro emännöidä ja ilta kuluukin hyvin järjestettynä runsaiden juomien, herkkujen ja kun ruotsinkielisistä on kyse, ryyppylaulujen siivittämänä. Mutta itku pitkästä ilosta, sillä aamulla heistä on tallessa mökillä enää kaksi. Krisse on murhattu, ammuttu kuoliaaksi, ja toinen naisista on kateissa. 

Anna Glad aloittaa tapauksen tutkimuksen, mutta hänet siirretään pian syrjään sillä nyt tarvitaan hänen miehensä Tomasin erikoisosaamista, molemmat kun ovat poliisin palveluksessa. Anna päätyy poliisilaitokselle hoitamaan rutiinihommia mikä suoraan sanottuna sapettaa häntä aika tavalla, eikä hän ihan malta pysyä annetuissa tehtävissään. 

Annan kotiasiatkin asettavat haasteita. Heillä on viisivuotias Goffe-poika, ja ennen kuin Tomasta tarvittiin töihin, tämä oli omasta halustaan ollut vanhempainvapaalla huolehtimassa Goffesta. Kun Anna päätyy ottamaan päävastuun pojasta, on hän äitinä uuden edessä.

Eva Frantz on kertonut aiemmin, että Anna Glad -sarjan on tarkoitus olla viisiosainen, joten tämä oli luultavasti tässä. Osia on tullut melko hitaassa tahdissa monen muun rikoskirjailijan tahtiin verrattuna enkä todellakaan ole päässyt kyllästymään. Yksi lempisarjoistani, suosittelen lämpimästi tutustumaan ellet vielä ole ottanut Frantzin dekkareita haltuun. Näissä ei veriteoilla mässäillä. 

Romaaneja bloggausjonon syövereistä

Kerään tähän juttuun muutaman romaanin jotka ovat juuttuneet bloggausjonoon, eli olen ne kuunnellut viime vuonna. Kaikki ovat sellaisia ettei vika todellakaan ole kirjassa, eli nämä ovat olleet minulle mieleisiä kirjoja.

***

Iida Rauma on julkaissut jo kolme romaania, joita on näkynyt tasaisesti blogeissakin. Minä aloitin niihin tutustumisen keskimmäisestä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Äänikirja: Gummerus, 2022

(Lukukirja Gummerus, 2015)

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 15 h 33 min

Erika on tutkija, joka on lapsesta saakka omannut aivan poikkeuksellista matemaattista lahjakkuutta. Hän oli uskomaton päässälaskija, sellainen jolta Sademies-elokuva mielessä kyseltiin oletko sinäkin autistinen.Viime aikoina Erika oli ollut töissä matemaatikkona Berliinissä, mutta hän palasi Suomeen ikävän tapahtuman myötä - hänet raiskattiin lähestulkoon kotiovellaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi saattaa mies vastuuseen teostaan, mutta hän ei kyennyt siihen vaan valitsi pakenemisen.

Kun Erika muutti yhdeksäntoistavuotiaana pois kotoa, hän kuvitteli jättäneensä kummitukset taakseen. Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana. Berliiniläisen kotitalonsa rappukäytävässä hän kohtasi sen taas, musta hahmo ruumiillistui Tomiksi ja kauhuksi, jota Erika koki tämän liikahtaessa esiin porrastasanteen varjoista, ja vaikka se mitä seurasi, oli Erikalle shokki, se ei ollut yllätys, hän oli kolmekymmentäkolmevuotias ja pakeni jälleen. 

Sen jälkeen tapahtui niin paljon ja eri tasoissa, etten tiedä miten sen pidemmälle kuvaisin kirjan varsinaista juonta. Ensimmäisen ja toisen osan luvut on osuvasti nimetty Huonosti integroituja muistoja 1, 2, 3 jne, ja Erika käy niissä läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kaikkea mikä tapahtui ennen raiskausta. Myös osia on monia ja esimerkiksi kuudennen osan luvut on nimetty Virhe 1, 2, 3 jne. 

Kaikesta mikä edellä kuulostaa ehkä oudolle, voin todeta, että olin ihan turhaan pelännyt tätä kirjaa luullen sitä liian vaikeaksi ja tieteelliseksi. Itsehän olen onneton matematiikassa joten ajattelin, että minulla on huonot lähtökohdat kirjan ymmärtämiseen. Onneksi otin härkää sarvista, sillä Seksistä ja matematiikasta oli minulle täyden viiden tähden elämys. Se toi mieleeni yhden suuren suosikkini viime vuosina ilmestyneistä käännösromaaneista, eli Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani. 

Sen enempiä avaamatta, minulle tuli kirjaa kuunnellessa mieleen myös omasta elämästäni tapahtumia joita en ollut vuosiin ajatellut, ja niitä tuli siinä samalla funtsittua mikä oli ihan hyvä asia. Kirjoista on moneksi. 

***

Henrik Tikkanen oli minulle ennestään tuttu lähinnä Märta Tikkasen alkoholistimiehenä. Hänen osoitesarjaansa on vuosien varrella näkynyt blogeissa jonkin verran, joten päätin että siihen tutustumisen voi laittaa jonkinlaisen yleissivistyksen piikkiin.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Äänikirja: WSOY 2020 (luettu tallenteeksi 1987)

Alkuteos: Brändövägen 8 Brändö Tel 35, ilmestyi 1975

Suomenkielinen painettu kirja 1975, suomennos Elvi Sinervo 

Lukija: Johan Simberg 

Kesto: 4 h 15 min

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.

Tuossa "karmeassa tarinassa" Henrik Tikkanen kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja siinä samalla tietysti vanhemmistaan ja vanhemmistakin sukupolvista. Esimerkiksi hänen isoisänsä isä Paavo Tikkanen oli perustamassa Suometar-sanomalehteä vuonna 1847. 

Kirjan tyyli on omaelämäkerrallinen eli sisältää fiktiota ja kuten kirjailija itsekin toteaa, hän kertoo asiat niin kuin hän ne muistaa. Teksti on ironista ja teräväkielistä, muttei mielestäni kuitenkaan ilkeää. 

Kulosaarentie 8 on trilogian aloitusosa, jonka kuvauksessa käytetään muun muassa sanoja "uljaan suomenruotsalaisen Tikkasen kulttuurisuvun vaiheiden säälimätön kirjaanvienti, armoton itseironinen tilitys menneisyyden kanssa". Kulosaarentietä seuraavat Majavatie 11 sekä Mariankatu 26, ja vielä kaksi muutakin osoitenimen saanutta kirjaa jotka jatkavat trilogiaa. 

Kuuntelemani äänikirja on remasteroitu vuonna 1987 ilmestyneestä äänikirjasta ja se on herttaisen vanhanaikainen. Simberg esimerkiksi naurahtelee välillä, pienet virheet lukemisessa on jätetty korjaamatta ja kun romaanissa vaihtuu sivu, sivun kääntämisen kuulee myös. Aivan alkuun sivujen kääntely tuntui oudolta, sitten viehätyin siitä. Jos yleensäkin ajattelen äänikirjaa kuunnellessani, että joku lukee kirjaa juuri minulle, niin tässä vasta tulikin tunne, että minua hemmotellaan ääneen lukemisella. Tavoitin ehkä jotain siitä lapsuuden tunteesta, kun olin oppinut lukemaan jo nelivuotiaana mutta nautin pitkään siitä että minulle luettiin, ja esimerkiksi tätini kanssa luimme ääneen Aku Ankkoja niin, että luin itse jonkin valitsemani roolin ja tätini luki loput. Kuuntelisin näitä mielelläni lisää, kunhan vain muistan sopivassa mielentilassa!

***

Tommi Kinnunen taas on minulle hyvin tuttu kirjailijana, sillä olen lukenut tai kuunnellut yhtä vaille kaikki hänen romaaneistaan. Kaarnankin kuuntelin heti sen ilmestyttyä keväällä '24. 

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 5 h 2 min

Kirjan alkaessa Martti oli vastassa etelästä tulevia kaksossisariaan Marjaa ja Eevaa. He eivät olleet tavanneet viiteen vuoteen; sillä hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa matkustaa etelään sen jälkeen kun sisarten lasten rippijuhlatkin oli juhlittu, eikä sisarilla ollut sitäkään vähää asiaa Selkosenkylään. Nyt heidän Laina-äitinsä tekee kuolemaa, ja sisartenkin täytyy irrottautua omasta elämästään ja tulla pohjoiseen. 

Siinä missä siskot olivat halunneet mahdollisimman kauas lapsuudenkodistaan, Martti oli jäänyt kotinurkille ja eleli poikamiehenä. 

Kun ihminen kuolee, hänen elämäänsä muistellaan. Martti huomasi muistavansa lapsuudenkodin tapahtumat ja tunnelman hyvin erilaisena kuin sisaret, ja Martin mielestä näiden pitäisi antaa äidille anteeksi. Lainan oma elämäntarina vie lukijan toisen maailmansodan vuosiin, neuvostopartisaaneihin ja siihen miten sota naisia kosketti. Laina tulisi aina olemaan nainen, jonka sisälle on jäänyt sirpale, jota ei saa leikattua pois.

Kaarna lähti liikkeelle kuin mikä tahansa feelgoodromaani, mitä ihmettelin, mutta kyllähän se kohta alkoi tuntua tutummalta Kinnuselta. Eija Ahvo on minulle mieleinen lukija, olisin tätä kirjailijan ja lukijan yhdistelmää kuunnellut pidempäänkin kuin vain viisi tuntia.

Tässä meillä on laadukas kirjailija, jolle on jo useampana vuonna povattu Finlandiaa. Kaarnallakin hän oli ehdolla, nyt jo neljättä kertaa kymmenen vuoden aikana, mutta vieläkin palkinto meni sivu suun. Fiilistelen, että sen on osuttava Kinnuselle lähivuosina.

***

Lisätään vielä yksi kirja, jonka olen kuunnellut jo vuonna 2023 ja juttukin oli viittä vaille valmis, jostain syystä se vain ei koskaan saanut julkaisuvuoroa. 

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

WSOY, 2020

Alkuteos: The Secrets We Kept, 2019

Suomennos: Irmeli Ruuska

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 37 min

Toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan alettua, CIA:n palveluksessa työskenteli sihteereinä yliopiston käyneitä naisia, joista jotkut toimivat myös vakoojina. Tämä on fakta. Todellisia henkilöitä kirjassa ovat venäläinen runoilija ja kirjailija Boris Pasternak ja hänen rakastettunsa Olga Ivinskaya. Pasternak on tunnetuin romaanistaan Tohtori Zivago, jonka julkaiseminen Neuvostoliitossa kiellettiin, sillä se kuvaa 1920-luvun Neuvosto-Venäjää negatiivisesti ja vastaavasti vallankumousta edeltänyttä yläluokkaa myönteisesti. Tositapahtumiin perustuu myös se, että CIA sai käsikirjoituksen käsiinsä 1958, painatti siitä kopioita ja jakoi niitä eri tapahtumissa, myös neuvostoliittolaisille, joiden oli tarkoitus saada kirjaa levitettyä kotimaassaan. Seuraavana vuonna kirja julkaistiin myös suomeksi. Pasternakille myönnettiin 1958 Nobelin kirjallisuuspalkinto, mistä neuvostoviranomaiset pakottivat hänet kieltäytymään. Neuvostoliitossa Tohtori Zivago julkaistiin kolme vuotta ennen valtion hajoamista, 1988. 

Sitten siihen fiktiiviseen tarinaan edellämainitun ympärillä. 

Länsi.

Oli liki, ettei Irina ollut syntynyt rautaesiripun taakse. Hänen äitinsä oli jo raskaana, kun he pääsivät lähtemään Neuvostoliitosta, mutta vain äiti ja Irina, sillä Irinan isä vedettiin viime hetkellä sivuun eikä hän päässyt laivaan. Irina oli jo kahdeksan, kun heille varmistui isän kohtalo, että tämä oli viety vankileirille jossa oli menehtynyt.

Irina sai tavoitellun työpaikan CIA:ssa, sihteerinä Neuvosto-Venäjän osastolla, mikä yllätti hänet sillä hän oli ollut konekirjoitustestin häntäpäässä. Todellinen syy hänen palkkaamiseensa paljastui, kun häntä testattiin.

"Teillä on kyllä pahuksen hienot Martinit", sanoin. Inhosin martineja. 

Minulle oli sanottu, ettei sitä erottaisi mitenkään. Että vieressä istuva mies sujauttaisi kirjekuoren käsilaukkuuni kun silmä vältti, ja jos en huomaisi mitään, hän olisi hoitanut hommansa niin kuin piti. 

Mies sulki sanomalehden, kulautti kurkkuunsa lopun viskin, heitti tiskille dollarin ja lähti. Odotin viisitoista minuuttia. Join oman lasini tyhjäksi ja sanoin Gregorylle, että olin valmis maksamaan. 

Tartuin Chanelin laukkuun puolittain odottaen että se tuntuisi nyt erilaiselta. Mutta ei se tuntunut, ja mietin olinko tehnyt jotain väärin. 

Itä.

Olga tutustui Pasternakiin Novyi mir -kirjallisuuslehden toimituksessa. Toki hän tiesi miehen ennestään, oli lukenut tämän runojakin. Rakkaus mieheen tuli viemään hänet kolmeksi vuodeksi "uudelleenkoulutettavaksi", mutta Olga ei antanut periksi. 

Kun Pasternakin kirjan julkaisu oli kielletty Neuvostoliitossa, oli mahdoton ajatus että sitä julkaistaisiin muuallakaan, kunnes eräs italialainen kustantamo onnistui ylipuhumaan Pasternakin, silläkin uhalla että projekti vaaransi sekä hänen omansa, että Olgan hengen. 

CIA:lla taas oli tuohon aikaan näkemys, että ihmisten ideologiaa saattoi muuttaa kirjojen avulla, ja siksi Tohtori Zivagon kaltaisten kirjojen julkaiseminen lännessä oli tärkeää.

En ole lukenut kirjaa tai edes katsonut Tohtori Zivagosta tehtyä elokuvasovitusta, eikä minulla ollut kirjan juonestakaan mitään konkreettista käsitystä. Niinpä googlasin Pasternakin elämästä ja hänen kirjastaan ennen kuin aloin kuunnella Prescottin romaania ja hyvä niin, eli jonkun verran perustietoa kannattaa omata ennen kuin ryhtyy lukemaan tätä romaania.  Muuten voi olla vaikea hahmottaa mikä kirjassa on oikeasti tapahtunutta ja mikä fiktiota.

Onpa muuten hyvä mieli, että sain edes neljä kirjaa pois jonosta! 

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa 

#3 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1995

Alkuteos: Allt man kan önska sig

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Laura Malmivaara

Leonora oli saanut nimensä suvun vanhasta ylpeydestä, kuunari Leosta. 

Hän elää kahden maailman välissä. Ahvenanmaalla ovat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset, jotka ovat eläneet kuunarien ajan, ja jotka jututettaessa kertovat mielellään menneistä ajoista. Toisaalta hän itse elää nykypäivässä, ja maailma on muuttunut paljon. Myös laivat ovat muuttuneet, ja lauttaliikenne Suomen ja Ruotsin välillä kukoistaa. 

Suomen ja Ruotsin välisessä lauttaliikenteessä keskeinen asema on kahdella varustamolla, joita kutsun esi-isieni lehmien mukaan Mansikiksi ja Lumikiksi.

Jos kapuaa kalliolle Föglössä tai Sottungassa ja huutaa: – Kantturat kotiin, kotiin kantturat! ne tulevat. Mansikki ensin, sen vanavedessä Lumikki. Käy suhina ja kahina kuin tiheässä lehtimetsässä kun ne tunkeutuvat ahtaan väylän salmien ja mutkien läpi. Pötsissä, verkkomahassa, satakerrassa ja juoksutusmahassa kurisee ja loiskii. Rehunotto lähtösatamassa panee liikkeelle valtavan prosessin. Rehua muhennetaan ja vaivataan, käytetään ja imelletään, se puserretaan takaisin märehdittäväksi ja niellään ja se kulkee eri asemien kautta kohti viemäriä ja lypsykonetta. Käytetyt ainekset poistuvat lopulta kaasuina ja jätteenä määräsatamassa, matkan pään lypsypaikalla.

Lautat ovat Ahvenanmaan lypsylehmiä ja moottoreita. Jatkaessaan matkaa Ruotsin puolelle ne saavat seurakseen vielä muutaman lehmän. Muurikin navetta on Eckerössä ja Lemmikin Maarianhaminassa. Hyvinä vuosina isännät saattavat ottaa lauman jatkoksi hiehon tai pari, risteilyaluksen tai ilmatyynyaluksen josta hankkiutuvat eroon kun rehu alkaa käydä vähiin. Yleisesti ottaen lauttaliikenne kuitenkin on mitoitettu neljälle miehitykselle, ja siksi huomioni kohteena oleva lauma koostuu Mansikista ja Lumikista, Muurikista ja Lemmikistä.

Kulttuuriantropologin ammatissaan Leonora on ottanut työn alle kunnianhimoisen Ahvenanmaa-projektin. Hänen aikomuksenaan on kuvata yhteiskunnan muutosta ja samalla yhteiskunnallista jatkuvuutta, mikä tarkoittaa pitkiä päiviä Maarianhaminan Maakunta-arkistossa. Siellä hän tapaa myös serkkunsa Rickuksen, joka on valinnut aivan toisenlaisen uran tekoälyn parissa. He kaksi ovat sukunsa ensimmäiset tohtoriksi väitelleet. 

Leonora pyrkii projektillaan todistamaan, miten vähäiset lopulta ovatkaan erot talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden välillä. 

Mutta eroja on, ja kyllä ne ovat merkittäviäkin, lähtien esimerkiksi laivojen henkilökunnasta. Ennen kaikki olivat miehiä, ja vaimot olivat kotona, jotkut harvat kapteenin vaimot saattoivat toisinaan kulkea laivalla mukana. Kun autolautat tulivat, henkilökunta alkoi naisvaltaistua palveluhenkilökunnan tarpeen myötä. Oli hyttiemäntiä ja tarjoilijoita, kylmäköitä ja myymäläkassoja. Varustamot joutuivat miettimään äitiyslomia ja oikeutta jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta. Huomioitavaksi tulivat kaikenlaiset trendit ja suhdanteet, maailmanlaajuinen öljykriisi ja ympäristönsuojelu. 

Mitä sydän halajaa osoittautui aika erilaiseksi kirjaksi kuin mitä olin takakansitekstin perusteella odottanut. Koin kirjan alussa haasteelliseksi päästä imuun, teksti oli niin pohdiskelevaa, eikä tarttumapintaa juonellisesti ollut liki ollenkaan tarjolla. Kun Leonora alkoi kertoa enemmän suvustaan ja tehdä työtä projektinsa parissa ja löysin taas ainakin hetkellisesti sen aiemmista osista tutun kerronnan, Leonorasta itsestäänkin alkoi saada jotakin selkoa. 

Mukana oli fiktiivisiä haastatteluja, joissa esimerkiksi hyttiemäntä ja toisaalta maanviljelijä kertoivat ajatuksiaan, ja kappaleita joissa jo otsikko kertoo sisällöstä, eli Pohdintaa sekä Osallistuvaa havainnointia. 

Kahdesta ensimmäisestä osasta poiketen Mitä sydän halajaa ei ollut lukuromaani, se oli lähempänä esseekokoelmaa. 

Koko trilogiaa ajatellen kirjat avasivat kyllä silmiäni monessa suhteessa. Ahvenanmaa on aina ollut minulle Suomen vierain maakunta, lähinnä pysähdyspaikka Maarianhaminan satamassa ruotsinlaivalla, ja olen käynyt siellä lomalla tasan kerran, senkin vasta nelikymppisenä. Sitä ennen oltiin nimittäin kerrankin kuljettu Ruotsiin päivälaivalla, ja kun katseltiin Maarianhaminaa laivan kannelta tuli päätettyä, että Ahvenanmaalle pitää joku kerta lähitulevaisuudessa mennä, ja se toteutettiin heti seuraavana keväänä. Ahvenanmaalla oli silloin valkovuokkojen aika, ja mieleeni jäi, että niitä oli aivan hurjat määrät, metsänpohja valkoisenaan, kun pitkin saarta ajelimme. Kaunista. 

Tämä viikonloppuloma on ainoa kosketukseni tuohon "likiruotsalaiseen" saareen, sellaisena tullen sitä aina pitämään. Olen kasvanut siinä käsityksessä, että ahvenmaalaiset haluaisivat itse kuulua Ruotsiin, pitääkö se paikkansa, en tiedä. 

Niinpä tämä trilogia antoi minulle rutkasti uutta näkökulmaa, vahvimpana toki sarjan perheistä johtuen sen, miten tärkeää purjehduskulttuuri on saariryppäälle aina ollut. Mitä Ahvenanmaa olisi nykypäivänä ilman suurten purjelaivojen rakentamista, ilman laivanomistajia ja näiden kautta kertynyttä varallisuutta, ja ilman vesille mieliviä merimiehiä, monet nuoria pojankloppeja joilla vaihtoehdot elannon tienaamiseen olivat maissa vähissä. Miten he kaikki olisivat eläneet ilman Ahvenanmaan vahvaa laivanrakennus- ja purjehduskulttuuria?

1960-luvulla oli myös ennustettu saariston tyhjenevän vuoteen 2000 mennessä, miksi niin ei kuitenkaan käynyt johtuu sekin osittain laivaliikenteestä. 

Omat suvut ovat maakrapuina eläneet niin erilaista, tiiviisti paikallaan pysynyttä elämää, jossa elämänpiiri on ulottunut korkeintaan naapurikylään, että on ollut mielenkiintoista oppia aivan erilaista sukuhistoriaa. 

P.s . Leonora pohdiskeli kirjassa laivojen nimeämistä osallistuttuaan itse nimikilpailuun suomenkielisellä ehdotuksella Hekuma. Ei tullut valituksi. Hän veikkasi tuolloin, että englanninkielessä naisten etunimiksi otetut hyveet, kuten Grace, Charity, Mercy, jopa Patience, voisivat löytyä jatkossa myös laivojen nimistä, kun taas Chastity eli siveys ei ikinä. Ja niin vaan vuonna 2013, vajaat 20 vuotta kirjan julkaisun jälkeen, neitsytmatkansa teki Viking Grace! 

Kjell Westö: Molly & Henry

Kjell Westö: Molly & Henry

Otava, 2023

Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid

Suomennos: Laura Beck

Lukijat: Heljä Heikkinen, Paavo Kerosuo

Kesto: 16 h 33 min

Molly Timm lähti teatteriryhmän mukana kiertueelle Ruotsiin samaan aikaan kun Suomi taisteli talvisodassa. Hänen miesystävänsä, toimittaja Henry oli jo päälle neljänkymmenen, ja silti tämä halusi olla rintamalla kirjoittamassa sotilaiden rohkeudesta, sen sijaan että olisi lymyillyt toimituksessa kotona. Molly ajatteli teatterikiertueen mukana kulkevia nuoria miehiä, etenkin erästä tiettyä Walter Venhoa, ja arvosti omaa miestään aina vain enemmän. Kunpa Molly vain kuulisi hänestä useammin. 

Henryltä ei ollut tullut kirjettä moneen viikkoon, Molly ei tiennyt missä Henry oli tai miksi hän vaikeni. Hän tunsi voimakasta ja itsepintaista huolta, ja se hämmästytti häntä, sillä hän piti itseään lujaluonteisena, ja Mitja Wendelinin kanssa viettämiensä kaoottisten vuosien jälkeen hän oli vannonut, ettei antaisi yhdenkään uuden miehen tulla tärkeäksi elämässään. Mutta nyt hän ajatteli Henryä joka päivä, ja tiedon puute jäyti ja nakersi häntä. Minne Henry oli kadonnut, oliko hän edes elossa enää? Ja miten Henryn oli onnistunut ujuttautua niin syvälle hänen sieluunsa? Senkö ansiosta ettei Henry kertonut juuri mitään ja toimi niin, ettei Molly koskaan voinut olla varma hänestä? Oliko se niin yksinkertaista, oliko Molly todella niin helppo saalis?

Samantekevää: hän oli kirjoittanut Henrylle aamulla, pakattuaan ensin matka-arkkunsa ja ison kapsäkin, ja sitten hän oli lähtenyt ulos pakkasenpuremaan ja hiljaiseen kaupunkiin lähettämään kirjettä. Taas yhtä kirjettä, vaikka hänellä oli kalvava aavistus ettei Henryn kenttäpostiosoite enää toiminut, että tämä oli nyt jossain muualla. Henryn viimeinen kirje oli ollut lyhyt­sanainen. Hän oli kirjoittanut että toivoi Mollyn olevan terveenä ja hyvillä mielin ja lähettänyt terveisiä Irenelle ja Lillylle ja kaikkein lämpimimpiä Astalle.

Henryn sisarentytär Asta Heikel, niin ikään näyttelijä mutta vuosia Mollya nuorempi, oli jäänyt leskeksi ehdittyään olla naimisissa Edwininsä kanssa vain kolme kuukautta. Molly ja Henry eivät olleet naimisissa, eivät edes kihloissa, mutta olivat asuneet ennen sodan alkamista vuoden yhdessä, mistä syystä Molly kohtasi rappukäytävässä paheksuvia katseita vanhemmilta rouvilta. Heidän suhteensa oli vielä nuori, eikä Suomen joutuminen sotaan ollut auttanut sen vakauttamisessa. 

Talvisodan jälkeisenä rauhan aikana elokuvien kuvaukset jatkuivat jälleen. Asta alkoi nousta niin ohjaajien kuin yleisön suosikiksi, ja sai jatkuvasti suurempia rooleja kuin yli kolmekymmentävuotias Molly, joka teki lisäksi edelleen teatteritöitä. Hän ei oikein tiennyt mikä oli hänen tulevaisuutensa, ja ikä, tuo ainainen naisnäyttelijöiden kirous, painoi niskassa.

Walter Venho, hurmuri ja Elokuva-Aitta lehden lukijaäänestyksen voittaja, kihlautui Astan kanssa ja Mollya harmitti erityisesti että oli langennut miehen edessä itsekin, kun Venho oli vain käyttänyt häntä lyhyesti hyväkseen ja siirtynyt seuraavaan valloitukseen. Mutta Astan kanssa mies vaikutti olevan vakavissaan. Henry ei pitänyt tästä käänteestä edes sen vertaa kuin Molly itse. 

Talvisodan loppuvaiheissa Henry oli joutunut päätoimittajan epäsuosioon Husiksessa, eikä hänen lähettämiään juttuja enää julkaistu lehdessä, koska hän kuvasi sodan tapahtumia liian synkästi, liian realistisesti. Vaikka kaikki tiesivät miten hyvin Henry osasi kirjoittaa ja miten kirjoittaminen oli Henrylle yhtä tärkeää kuin Mollylle oli saada aina parempia rooleja, muut sotakirjeenvaihtajat taipuivat johdon tahtoon kirjoittaa kotirintamaa kannustavampia artikkeleita, vaikka sitten puolitotuuksia. Olihan heidän tehtävänsä paitsi jakaa tietoa, myös erittäin propagandistinen, toisinsanoen vahvistaa taistelutahtoa ja ylläpitää mielikuvaa omien sotilaiden sankarillisuudesta. Henry kasasi rangaistuksenomaisesti etusivua ja työsti ulkomaan uutisia, toisin sanoen keksi otsikoita toisten jo kirjoittamiin juttuihin. Toimettomuus kiusasi miestä, ja Molly tiesi, että riippumatta siitä miten paljon he rakastivat toisiaan, he olivat liian kunnianhimoisia siihen, että rakkaus voisi olla heidän ainoa elämänsisältönsä.

Kuten historiankirjat kertovat, välirauhan aika jää reilun vuoden mittaiseksi ja Henrykin palaa rintamalle. Kirja kuvaa talvisodan ja välirauhan ajan lisäksi lyhyen matkaa jatkosodan alkua. 

Westön uusimmastakin tunnistaa kirjoittajansa, samoin sen tietynlaisen suomenruotsalaisuuden pohjavireen. Tuttua on myös laaja henkilögalleria. Kirjassa oli mukana ainakin yksi Westön aiemmin käyttämä hahmo: näyttelijä Santeri Soihtu löytyy jo loistavasta kirjasta Kangastus 38. 

Itselleni Westön tunnusmerkki, Helsingin kuvaus, jäi tällä kertaa taka-alalle, ja minulle jäikin päällimmäisenä mieleen muutama muu asia. Tietenkin sotakuvaus ylipäätään, mutta erityisesti sodan vaikutus siinä taistelevien mielenterveyteen. Henry kulki reportterina mukana rintamalinjan läheisyydessä ja tutustui aivan erityisesti muutamaan sotilaaseen, joista eräs joutui tuon ajan suurimpaan mielisairaalaan, Rauhan sairaalaan. Sinne sijoitettiin paitsi sotilaita, erityisesti luovutetulta alueelta tulleet psykiatriset potilaat. Wikipedia kertoo siellä olleen 1950-luvulla jopa 800 potilasta, ja voi vain kuvitella hoidon tason, ottaen huomioon paitsi sairaalan koon, myös aikansa hoitomenetelmät. Kirjassa Henry kävi tapaamassa tuota sotilasta Rauhassa, ja paitsi se yksittäinen kohtaus kirjassa, kaikki mitä myöhemminkin Rauhan sairaalaan liittyi, tulee varmasti jäämään omaan mieleeni aivan erityisesti. 

Toinen minkä muistanen on se miten kirja päättyi, ja miten yhtä aikaa taidokkaasti ja kirpaisevasti Westö Henryn siinä kirjoitti. 

Koska kirja on erittäin kiinnostavasti kirjoitettu, se herätti minussa myös moneen otteeseen halun tarkistaa tiettyjen tapahtumien kulkua. Päädyin loistavalle YLEn Elävän arkiston koontisivulle, jossa on kattavasti tietoa ja linkkeinä niin filmipätkiä kuin autenttista audiomateriaalia. Suosittelen tutustumaan mikäli kiinnostaa fiktion ohella, itselläni on mennyt jo pari tuntia niiden parissa eikä jää tähän. Esimerkiksi Kaukopartiomiehet kertovat -äänitettä kuuntelin lähes hypnotisoituneena. Siitä ja monesta muusta jäi mieleen myös se, että vaikka olemme tottuneet siihen miten Neuvostoliittoa tuohon aikaan ryssiteltiin, jotenkin kuitenkin uutena tuli se, että sen enempää sotilaat kuin toimittajatkaan eivät käyttäneet sanaa välillä, vaan ihan aina. 

https://yle.fi/aihe/a/20-10000935

 

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

 Monica Fagerholm: ihanat naiset rannalla

Äänikirja: Otava, 2021

Alkuteos: Underbara kvinnor vid vatten, 1994

Suomennos: Arja Tuomari, Otava 1994

Lukija: Anssi Niemi

Kesto: 12 h 18 min

Thomaksen äiti oli ollut huvipuiston vedenneito, jota hänen isänsä Kajus oli käynyt ilta toisensa jälkeen pudottamassa pallonheitolla hyllyltä alas, aina vihlovan kirkaisun kera. Thomaksesta sellainen oli siistiä, vaikka hän saattoikin kysyä eikö Isabellan tullut vilu?

Heillä oli kotina kaksi huonetta uudessa kerrostalossa. Thomaksella oli oma huone, Kajus ja Isabella nukkuivat levitettävällä sohvalla. Kesällä he kuitenkin asuivat Suomenlahdella, valkoisessa huvilassa Kesäparatiisissa. Isabella oli Kaunein Äiti niin kaupungissa, kuin meren rannalla.

Vuonna 1962, kun Thomas on seitsemän vanha, Kesäparatiisiin muuttaa Enkelin perhe. He vain kutsuvat perhettä enkeleiksi, koska heillä on valkoinen Chevrolet Chevelle, ja vaikka heillä oli ihan tavallinen ruotsalainen sukunimi ovat he asuneet Amerikassa, joten aivan tuikitavallisia he eivät ole. Perheessä on vanhemmat, isä Gabriel joka oli ollut Amerikassa jonkinlaisissa sähkötöissä, ja perheen äiti Rosa sekä kaksi tytärtä. 

"Tulevaisuus on sähköinen", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen. "Sähköisesti elää paremmin", Gabriel Enkeli hymyää. "Teidän täytyy tulla joskus katsomaan millaista meillä on, meidän pikku kesämökissä. Ja ensi kesänä vedetään sähköt tuonne ylös, ja koko Kesäparatiisiin", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen, ja levittää kätensä Jazz-Caiuksen ja Isabella Vedenneidon edessä. Nämä ovat lähdössä metsäkävelylle mukanaan poikansa Thomas, seitsemän vuotta, joka siihen mennessä on kunnostautunut erityisesti kehittämällä seitsemän eri allergiaa, uusia löydetään jatkuvasti. 

Muutaman viikon kuluttua Thomas työntää jalkansa lahokantoon, jossa on ampiaispesä. Mutta sinä kesänä he eivät vielä tule käyneeksi kukkulan talossa, vain pikkuisen kurkistaneeksi sisään, ohimennen. Sinne ylös ei oikein tohdi mennä noin vain, ilman asiaa. Tuntuu kuin olisi häiriöksi. Sillä tavoin kuin on häiriöksi jollekin, joka on uppoutunut ihanaan elämään. Silloin ei halua häiritä pelkästään hienotunteisuudesta, vaan myös siksi, että saattaisi pahastua nähdessään, kuinka paljon joillekin on suotu ihanaa elämää, kun taas itse yrittää pärjätä miten parhaiten taitaa, jollakin syrjäisellä sivukadulla minne aurinko ei paista yhtä kirkkaasti, ja missä hauskuus ei ole yhtä yksiselitteisen hauskaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun vietetään juhannusta Johanssonien kanssa, ja grillataan yhteistä makkaraa, sillä Maj Johansson sanoo, että Johanssonit ovat köyhä perhe jolla on monta suuta ruokittavanaan, ja joka ei voi kuvitellakaan rilluttelevansa humussa ja sumussa niin kuin eräät. 

Enkelien perhettä tullaan hakemaan juhliin kauemmas, oikeaan saaristoon lähelle avomerta, missä Isabella ei ole koskaan edes käynyt. He lähtevät usein myös ajelulle autollaan, joka on vielä sinä kesänä Kesäparatiisin ainoa, elokuviin tai ihan muuten vain, koska ovat rauhattomia, ja Isabella toivoo että voisi sanoa samoin. 

Monta viikkoa myöhemmin, tuon ensimmäisen kesän lopulla, aivan viimeisinä päivinä mitkä he siellä viettävät ennen paluuta kaupunkiin, Rosa Enkeli hakeutuu Isabella Vedenneidon seuraan ja kertoo, kuinka mielissään on siitä, että Kesäparatiisissa on edes yksi sivistynyt perhe, sillä muuten hänen olisi vaikea kuvitella viihtyvänsä siellä. 

Seuraavana kesänä, 1963, Isabella, jota myös Bellaksi kutsutaan, puolestaan ystävystyy toden teolla Enkelien perheen Rosa-äidin kanssa. Rosa tulee hakemaan Bellaa rannalle, ja Thomas seuraa perässä, sillä ei saa silmiään irti näistä kauniista naisista. 

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista Instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Bella ja Rosa makaavat rantaviltillä rantakalliolla, vähän korkeammalla kuin missä Thomas seisoo. Bella ja Rosa lepäävät kyynärpäiden varassa yläruumis koholla, heidän olkapäänsä koskettavat kevyesti toisiaan. Toisella on keltainen, ja toisella valkoinen uimapuku, mutta värit eivät näy kuvassa, sillä filmi on mustavalkoinen. Molemmat ovat panneet aurinkolasit päähän.

Bellan ja Rosan takana, raossa joka jää heidän taaksepäin kallistuneiden yläruumiittensa väliin, kimaltaa ulapan sini auringon paisteessa. Ulapalla hiihtää vesisuksilla Tupsu Lindberg, Lindbergien kiiltävän mahonkipikaveneen perässä. 

Seuraavana kesänä tyttäristä nuorempi, Renee, on jo Thomaksen uusi paras ystävä, mutta vain kesäystävä. Kun Renee täyttää marraskuussa kaupunkikodissaan seitsemän, Thomasia ei kutsuta juhliin.

Ihmissuhteiden kirjo ei jää tähän, sillä Isabella Vedenneito on kovasti paitsi Rosan, myös Gabriel Enkelin mieleen. Kun Enkelien Chevrolet Chevelle eräänä päivänä on hieman hassua kyllä parkkeerattuna niitylle, ja vielä hassummin lähtee yhtäkkiä valumaan veteen, liejuisena ylös kiipeää paitsi kuskin paikalta Gabriel Enkeli, myös toiselta puolelta Isabella Vedenneito, ja Thomas todistaa tätä kaikkea.

En ole koskaan katsonut kirjasta tehtyä elokuvaa, joten en tuntenut tarinaa mainoskuvia enempää ennestään. Nyt katsoisin elokuvankin mielelläni. 

Kirjassa kuvataan kesiä ja huvilaelämää, parisuhteita ja ihmissuhteita ylipäätään, ja siinä on jännästi läsnä se tietynlainen suomenruotsalaisuus, tai ainakin se miten itse suomenruotsalaisuuden (ehkä hyvinkin kliseisenä) näen. Miksei kirja voisi olla Kjell Westönkin kirjoittama. Kuuntelin tämän vähän aikaisemmin ja juuri parhaillaan kuuntelen Kjell Westön kirjaa Leijat Helsingin yllä, ja näissä on kyllä paljon yhdenkaltaisuutta, enkä tarkoita vain sitä, että tässä on näkökulmana nuoren pojan kehityskertomus, samoin kuin Westön kirjan ensimmäisessä osassa. 

Fagerholmilta olen lukenut aiemmin hänen tuoreimman kirjansa, Kuka tappoi bambin (2019), ja tässä jo tässä kirjassa oli käytetty tyylikeinona samanlaista keskeisten lauseiden toistoa kuin oli bambissa. Pidin molempia tarinoita hyvin kiinnostavina, jollain tapaa vanhanaikaisen tyylikkäinä (se on varmaan osa tuota suomenruotsalaisuutta) ja ajankuva käy erittäin hyvin ilmi myös kuunnellessa Ihania naisia rannalla. Minä joka rakastan mielikuvaani 1960-luvusta, haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan kesäni juuri Kesäparatiisissa, olkoonkin että sinne kertyy pilviä. Äitini, itse 1960-luvun nuori, sanoi aina että romantisoin sitä aivan liikaa, mikä on todennäköisesti totta, mutta ai että miten nautin kesästä tuossa alkuvuosien idyllissä! 

Kirjan loppuosa oli aivan erilainen, mutta tietyllä tapaa tarpeen tuomaan näkökulmaa. 

Elokuvakin on saatavilla ainakin ruutu+ -palvelusta, haluaisin sen todellakin tämän jälkeen katsoa, kuten myös tuon Leijat Helsingin yllä, kun en ole sitäkään nähnyt. Myönnän että katson vähemmän elokuvia kuin moni muu, sen huomaa taas tästäkin kun on kaksi suuren suosion saanutta elokuvaa kyseessä, eikä ole kyse siitä ettenkö katsoisi kotimaisia elokuvia, päinvastoin.

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö

WSOY, 2022

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 11 h 3 min

Eletään 1950-luvun puoliväliä, kun vaasalaisen pumpulienkeli Hildan tytär Greta Varjola lähtee Tukholmaan välttääkseen äitinsä kohtalon. Tehdastyö on kammottavin tulevaisuus mitä nuori Greta osaa kuvitella. Tukholmassa hän ottaa ensin piianpestin, muttei viihdy työssään kuin hetken ja vaihtaa sairaala-apulaiseksi. 

Åsögatanille päästyään Greta kertoi Ailille ensimmäisestä työpäivästään. Hän matki Karl-poikaa. Karl kuulostaa pieneltä asianajajalta, Greta sanoi ja jäljitteli.

Voiko Greta.

Ymmärtäähän Greta.

Onko Greta kiltti ja.

Kun Greta oli vahingossa polttanut lenkkimakkaran, Karl oli pienen opettajan lailla sanonut "tämä ei saa toistua". Ja pikku Gunnar oli kakannut housuun, ja ikkunat Gretan piti pestä sekä keväällä että syksyllä. Ja lapsenvahtina hänen piti olla pyhäisin tietyissä tilanteissa, ja turkki oli tuuletettava, ja pyhiksi oli ostettava Pommacia. 

Gretan veli Jonni oli lähtenyt vaimonsa Lillin kanssa Boråsiin tekstiilitehtaaseen jo aiemmin. Heidän pieni poikansa jäi Hildan hoiviin ja suunnitelma oli tehdä Ruotsissa monin verroin parempipalkkaisessa tehdastyössä rahaa ja palata sitten Suomeen. Jonni tuntee kuitenkin vetoa ammattiyhdistystoimintaan, ja tunteet kohoavat myös kurssilla olevaa Lillin ystävätärtä kohtaan.

Jonni vaihtoi merkitseviä katseita Maijan ja vieressään istuvien kanssa. Kaikkien pitäisi käydä tämä kurssi, hän suhahti Kreikalle, joka istui lähimpänä. Samalla hetkellä Jonni havaitsi Maijan silmissä eräänlaisen riemastuneen loisteen - Maija tiesi, niin kuin hänkin. Hänen laillaan Maija varmasti ymmärsi, kuinka paljon Suomi oli jäljessä Ruotsista. Elettiin vuotta 1958, ja Ruotsi oli jo siirtynyt kurjuudesta kylpyhuoneisiin, lukutaidottomuudesta lukutaitoon, ennenaikaisesta kuolemasta elämään. Lutikoitten, torakoitten ja rottien kansoittamista nuhruisista, vetoisista, kylmistä ja kosteista asumuksista ihmisarvoisiin koteihin, joissa oli sähköt ja lämmin vesi. Ruotsissa kehrääjille ei myöskään tullut kuulovammoja yhtä yleisesti kuin Suomessa. Niin Jonni oli lukenut lehdestä. 

Tukholman suuruus on pian koettu ja Lontoo alkaa houkuttaa Gretaa, josta hän saa au pairin paikan. Tulevaisuus on kuitenkin Ruotsissa, kuten Jonninkin. 

Rakastin Pumpulienkeliä, joten olin todella pettynyt siihen, että meinasin paikoitellen pitkästyä Lontoon tyttöön. Se tunne taas liittyi vahvasti niihin kohtiin joissa poliittinen palopuhe pääsi valloilleen, ja vaikka sellaista tekstiä ei prosentteina varmaankaan ollut mittavasti, aina seuraavan kohdan alkaessa ajattelin että voi ei, nytkö se taas alkaa. Otan mielelläni vastaan informaatiota historiallisissa romaaneissa, mutta vähemmän paatoksellisena kiitos. Olin pettynyt myös siihen, miten pienessä sivuroolissa Lontoo kirjassa oli. Jatkan silti varmasti sarjan parissa, vaikuttaa siltä että tähän tulee vielä kaksi osaa, vaikka muistelen että alunperin olisi puhuttu trilogiasta.

Greta oli monin tavoin äitinsä kopio. Vaikka hän halveksi Vaasaa ja pumpulia, molemmat haluavat parempaa elämää. Greta on äitinsä kopio myös kirjaimellisesti, samaa paapaapaata päästelee kuin Hilda aiemmin. 

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Nemo, 2023

Alkuteos: Skynda art älska, 2009

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Kuisma Eskola

Kesto: 5 h 59 min

Täällä mökillä näen isän kaikkialla. Muualla voin unohtaa hänet, mutta täällä hän on koko ajan mielessä. Joka millimetri täällä ja mökin vaiheilla kertoo tarinaa isästä. Tuskin uskon itsekään että olen taas täällä, näen ruuhen rannassa ja tiedän, että tänä iltana me emme laske yhdessä verkkoja.

Alex oli mennyt naimisiin ja tullut itse isäksi, ja se oli saanut padot aukeamaan. Kerralla oli tullut kaikkien niiden viiden vuoden kyyneleet, jotka olivat patoutuneet hänen sisälleen. Kun itkut oli itketty, hän päätti lähteä mökille, jossa ei ollut käynyt viiteen vuoteen. 

Viiteen vuoteen hän ei ollut halunnut ajatella isää, mutta isä tuntui olevan taas lähempänä ja Alex kaipasi häntä niin että teki kipeää. 

Kirjailija Alex Schulmanin isä oli yli viidenkymmenen, kun hän perusti uuden perheen huomattavasti nuoremman naisen, Lisetten kanssa. Ensimmäisestä liitosta oli syntynyt neljä lasta, uuteen liittoon kolme poikaa, joista Alex on keskimmäinen. Alexin syntyessä isä oli 57-vuotias. 

Olin mukana koko ajan, istuin aina isän vieressä, kun lehdistä tultiin haastattelemaan häntä. Olin pukenut ylleni AIK-paidan siltä varalta, että minuakin haluttaisiin kuvata. Usein haluttiinkin. On selvä, että haastattelija tahtoi kuulla isän pitkästä tv-urasta, mutta ikäero se vasta kiinnostikin. Minä olin kymmenen ja isäni oli melkein seitsemänkymmentä.

Isäni ja naispuolinen toimittaja joivat kahvia ja söivät Ballerina-keksejä. Isä sekoitti kuppiaan ja katsoi puhuessaan koko ajan pöytään. 

"Tuntuu kuin saisi elämässä uuden mahdollisuuden", hän sanoi. Niin hän sanoi aina, kun toimittajat kysyivät millaista oli perustaa toinen perhe niin myöhäisellä iällä. Kuin saisi toisen mahdollisuuden. Minulle tuli paha mieli aina kun kuulin sen. Tuntui kuin isä olisi epäonnistunut ensimmäisellä kerralla ja yritti nyt uudestaan. Aivan kuin minä ja veljeni olisimme osa jonkinlaista koetta, jonka tulosta emme olleet vielä saaneet tietää.

Väkisinkin kirjasta tuli mieleen Eloonjääneet, olihan siinä samanlainen perhe, kolme poikaa ja vanhemmat jotka viettivät kaikki kesät mökillä, jossa on kiviportaat. Molemmissa etenkin äiti viihtyi lasi lähettyvillä pitkin päivää, ja illemmalla siirryttiin väkevämpiin, ja pojat kaivoivat aikakapseleita pihamaalle. Yhden sellaisista aikuiset veljekset avasivatkin Eloonjääneissä. Paljon on toki eroavaisuuksiakin, eikä Eloonjääneet ole suoranaista autofiktiota, mutta nyt näkee mistä sekin ammentaa. 

Kiirehdi rakkain on enemmän muistelmatyylinen kuin sitä seuranneet kirjat, eikä jää epäselväksi, että isä oli Alexille se rakkaampi ja läheisempi vanhemmista. 

Vaikka Kiirehdi rakkain suomennettiin vasta nyt, se on itse asiassa Schulmanin kirjoista ensimmäinen. Kääntämättä on vielä toinen, vanhempi kirja, joka kertoo hänen vaimostaan, toivottavasti pääsemme lukemaan vielä senkin. 

Philip Teir: Neitsytpolku

Philip Teir: Neitsytpolku

Otava, 2020

221 sivua

Suomennos: Jaana Nikula

Lainasin kirjan Ylöjärven kaupunginkirjastosta. 

Richard oli naimisissa Sonjan kanssa, he olivat olleet yhdessä jo viisitoista vuotta. Heillä oli kaksi lasta, Nelly oli kolmentoista ja William kymmenen. Heillä oli omistusasunto Helsingissä ja kesämökki Pohjanmaalla, mistä Richard on kotoisin. He elivät tyypillistä suomenruotsalaista keskiluokkaista, tasaisen vakaata, vähän tylsähköäkin elämää. Sonja haluaisi vielä ehkä kolmannen lapsen, Richard empii, sillä hän haluaisi irtisanoutua päivätyöstään lehden kulttuuritoimituksen päällikkönä. Vuoden apuraha seuraavan romaanin kirjoittamiseen oli jo tiedossa, mutta Helsingissä asuminen on kallista, eikä hän välttämättä jaksaisi enää vauvaelämääkään. 

Tässä elämäntilanteessa Richard tutustuu Paulaan kustantajansa joulujuhlissa. Nainen on kaunis ja kiinnostavaa seuraa. He rupeavat toistensa Facebook-kavereiksi, ei muuta, satunnaista hassuttelevaa viestittelyä, ei flirttailua kuitenkaan. Richard ei ole koskaan pettänyt Sonjaa. 

Mutta viimein hän päätteli, ettei pieni ihastuminen ehkä sittenkään ollut mikään huono juttu. Hän ajatteli, että parhaassa tapauksessa se voisi vapauttaa energiaa ja luovuutta. Hän oli jopa puhunut Sonjan kanssa, että kumpi tahansa heistä voisi joskus hullaantua, eikä hän uskonut Sonjan välittävän, kunhan ihastuminen ei johtaisi mihinkään konkreettisiin toimiin. 

Mutta eihän se siihen jäänyt. Suhde kehittyy pikkuhiljaa, eikä seksi ole pääosassa ja tavallaanhan se on pahempi, eikö? Richardin ja Sonjan suhteessa kun ei mikään ole suoranaisesti pielessä, mutta Richard ei enää pysty luopumaan Paulasta vaan alkaa viihtyä enemmän tämän asunnossa Neitsytpolulla. Richardin äiti oli erossa Sonjan puolella, "sillä naisella" ei olisi mitään asiaa heidän kotiinsa, vaikka mitäpä väliä, suhde ei tule kauaa kestämäänkään. 

Useimmiten uusperheistä kertovissa romaaneissa molemmat vanhemmat tuovat mukanaan lapsia aiemmista liitoista. Tässähän Paula oli lapseton ja konfliktit sen myötä erilaisia. Itsekin lapsettomana ja suunnilleen Paulan ikäisenä tämä näkökulma olikin erityisen mielenkiintoinen ja mietin monessa kohtaa miten olisin itse ajatellut tai toiminut eri tilanteissa, ja täytyy sanoa että todella ymmärsin Paulaa. Riitelyn määrä kirjan loppupuolella kuitenkin yllätti minut ja jätti vähän hämilleen. Silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa mieleeni tuli terävänä se, että kirja on autofiktiivinen. 

Tämä oli toinen Teiriltä lukemani romaani. Tällä tavalla maailma loppuu sai minulta 4,5 tähteä, Neitsytpolulle annan tähtiä 4.

Heinä-elokuun luetut

Hupsista. Juttu heinä-elokuussa luetuista oli jäänyt lähes loppuun kirjoitettuna luonnokseksi, joten julkaistaan se oikealla paikallaan näin tammikuussa '20!

Perinteisesti kesäkuukausina minun tulee luettua paljon, pitkälti sen takia että kauniilla ilmalla ja välillä sadepäivinäkin istuskelen koirien kanssa ulkona paviljongissa. Mitä lämpimempää, sitä enemmän luen. Niinpä heinäkuussa luin viisi kirjaa, samoin elokuussa ja syyskuussakin vielä neljä. Mikäli olisin osallistunut lukumaratoneihin, määrä olisi vielä isompi, mutta tänä kesänä ne jäivät väliin.

Heinäkuu

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Heinäkuussa tulin vihdoin tarttuneeksi Lucinda Rileyn seitsemänosaisen Seitsemän sisarta -sarjan aloitusosaan, joka käynnistyi näiden adoptiosisarten vanhimman eli Maian tarinalla. Maia on ainoa tytöistä joka edelleen asui Atlantiksessa, heidän hulppeassa kodissaan Sveitsissä. Kirja alkoi adoptioisän, Papa Saltin kuolemasta, jolloin jokainen tyttäristä sai tärkeimmäksi perinnöksi isältään vinkin omasta alkuperästään.

Muistan elävästi, kuinka kerran seisoin Papa Saltin kanssa tähtitornissa. Olin neljätoistavuotias ja naiseuden kynnyksellä. Odotimme kuunpimennystä, joka isän mukaan oli ihmiskunnalle tärkeä hetki ja joka usein toi mukanaan muutoksia.
”Kuule, isä”, minä sanoin. ”Tuotko vielä joskus meille seitsemännen sisaren?”
Kun isä kuuli sen, hänen voimakas ja turvallinen vartalonsa tuntui jähmettyvän hetkeksi. Äkkiä hän näytti siltä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Hän ei kääntynyt, sillä hän suuntasi edelleen kaukoputkea odotetun pimennyksen suuntaan, mutta tiesin silti vaistomaisesti, että hän oli tullut murheelliseksi kysymyksestäni.
”Ei, Maia, en tuo. En ole koskaan löytänyt häntä.”

Maian suvun tarina vei lukijan kauas Rio de Janeiroon, nykyhetkeen sekä 1920-luvulle, aikaan jolloin kaupungin kuuluisaa maamerkkiä, Kristus-patsasta suunniteltiin, sekä Pariisiin jossa patsaan malli varsinaisesti valmistettiin. Todellisena historian henkilönä mukana oli Heitor da Silva Costa, joka vastasi patsaan rakentamisesta Cristo-vuorelle. Maian esiäiti, Izabela Bonifacio, oli juuri kihlautunut, mutta sai tilaisuuden lähteä tutustumaan vanhaan mantereeseen, sillä hänen ystävättärensä oli Heitorin tytär ja koko da Silva Costan perhe matkusti yhdessä Pariisiin. Rakkauden kaupungissa myös Izabella koki romanssin rakastuessaan kuvanveistäjän apulaiseen, Laurent Brouillyyn. Nykyhetkessä Maian oppaana Riossa oli Floriano ja tämän pieni suloinen tytär, sillä Maia joka on ammatiltaan kielenkääntäjä, oli kääntänyt Florianon kirjan. Historiantutkijana Floriano auttoi ja kannusti Maiaa tutustumaan taustaansa 

Olipa upea lukuromaani ja hieno aloitus sarjalle, jota tulen nautiskelemaan palanen kerrallaan. Seuraavaksi ilmestyvä osa on jo viides. Kristuspatsaan rakentamisprosessista oli mielenkiintoista oppia niin paljon, samoin tutuksi tuli myös kahvinviljely haasteineen. Riley on niin taitava kirjoittaja, että sivuja kääntelee lähes huomaamattaan ja niin onkin tiiliskivi vauhdilla luettu!

Katja Lahden Lasitehdas vei mukanaan ja oli minulle täyden viiden tähden kirja. Sen keskiössä on kaksi erilaista ja eri yhteiskuntaluokista tulevaa perhettä. Lasitehtaalla puurtaa Juhani joka haaveilee rakentavansa perheelleen omakotitalon. Vaimo Irina on kampaaja jolla on omat haaveensa. Toinen perhe on varakas suomenruotsalainen, Roger ja Kristiina joka vaivihkaa muuntautui Christinaksi Rogerin naituaan. Perheet kohtaavat kun perheiden nuoret rakastuvat. Mukana tapahtumissa on myös duunariperheeseen osuva lottovoitto. 

Suvi Ratisen Matkaystävä oli ensimmäinen tällä ajanjaksolla lukemistani vanhoillislestadiolaisuuden maailmaan sijoittuvista kirjoista. Niitä on viime aikoina ilmestynyt useita, enkä vielä ole teemaan kyllästynyt. Matkaystävän päähenkilö on nuori nainen joka on irtautunut lapsuudenuskostaan, muuttanut Helsinkiin ja piilottanut kaiken menneisyydestään niin ettei kukaan uusista ystävistä vain arvaa hänen noloa taustaansa. Kun äiti ja muut sukulaiset sekä vanhat ystävät alkavat soitella hänelle kyselläkseen tietääkö hän jotain kadonneesta uskonveljestä Markosta, pulpahtavat lapsuus- ja nuoruusmuistot pintaan. Näistä kahdesta lestadiolaiskirjasta (joista toinen on Katja Kärjen Jumalan huone) tässä käydään ehkä eniten läpi niitä klassisia mitä uskossa olevat saavat ja eivät saa tehdä asioita, kuten kuunnellaan sallittuja musiikkikappaleita ja kulutetaan lähes puhki itse kuvattu sukulaisten häävideo jossa hymyilee maailman komein mies, kun juuri muuta ei monitorista saa katsoakaan. Sekin rissaa kun kaveri saa kymmenellä markalla enemmän irtokarkkeja Siwasta kuin uskossaoleva joka joutuu hakemaan omansa kalliimmalla R-kioskilta, koska kommunistisessa Siwassa ei voi asioida. 

Minna Canthin Työmiehen vaimon luin klassikkohaasteeseen. Siitä pidempi juttu täällä.

Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarja sai jatkoa Yösähkön merkeissä. Olen todella ihastunut tähän Niina Hakalahden sivupersoonan chick-lit sarjaan! Kolmas osa ilmestyi lokakuussa ja ahmin sen heti tuoreeltaan. Toivottavasti jatkoa seuraa pian! Yösähköstä löytyy pidempi juttu täällä. Kuvassa näkyvä Orasen Aino Acktė sen sijaan jäi kesken reilun 30 sivun jälkeen. Kävi niin, että sain Jumalan huoneen varausjonosta enkä malttanut laittaa sitä hyllyyn odottamaan...

Miten sujui näinä kuukausina ikioma haasteeni lukea enemmän mieskirjailjoiden teoksia? Voi voi, ihan yhden mieskirjailijan teoksen tulin lukeneeksi, senkin vippilainana kirjaa ennestään tuntematta. Vuoden saldo elokuun loppuun mennessä kokonaista neljä. 

Elokuu

Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Jumalan huone oli toinen viiden tähden lukuelämys tälle kesälle. Siinä käydään läpi kolmea sukupolvea alkaen 1920-luvulla syntyneestä Ailista, jonka mies kuolee sodassa. Maurikin vie vihille Vieno-siskon, vaikka Aili olisi ollut parempi valinta. Kun väkivaltaiseksi ilmenevä Mauri tappaa vaimonsa ja joutuu vankilaan, Aili hyppää emännän paikalle ja hoitaa talon ja lapset. Näistä nuorin on Maria, joka muuttaa kaupunkiin opiskelemaan ja töihin, mutta käy silti säntillisesti seuroissa joka sunnuntai ja leipoo pullaa, sitä seurojen kanttiinissa kuluu. Mariankin odotetaan löytävän miehen ja saavan oman lapsikatraan, mutta Maria näkee vain Hannun, jolle Maria olisi omasta mielestään parempi vaimo kuin tämän oma. Elsa on 80-luvun lapsi joka leikkasi tukkansa lyhyeksi, kapinoi uskonnollisuutta vastaan ja antoi säännöille piut paut. Lähdettyään Jyväskylään opiskelemaan Elsa löytää punkkariystäviä ja muusikonrenttu poikaystävän jotka luovat vapauden, mutta myös turvattomuuden. Tarinaa kerrotaan eri aikakausilla hyppien (mutta hyvin selkeästi) ja sillä tapaa limittäin, että samoja tapahtumia viedään eteenpäin eri kertojien suulla mikä oli yksi tämän romaanin hyvistä puolista. 

Olen ostanut isälle jo kortin, onnea maailman parhaalle isälle. Kauppojen korttivalikoima ei tunne isä-Maurin kaltaisia isiä. Tarjolla on kortteja vain maailman parhaille, rakkaille, iloisille, tyylikkäille ja kalliin maun omaaville, kalastusta ja autoilua harrastaville hömelöille huumori-isille. Missä ovat isänpäiväkortit niille jotka juovat liikaa, hakkaavat lapsiaan, tappavat vaimojaan ja istuvat vankiloissa?

Kiurun tytär on Marja-Leena Virtasen kuudes romaani, itse olen lukenut häneltä aiemmin Verhon. Kirjassa on kaksi osaa, 50-luvulla Silja on koulutyttö jonka perhettä kohtaa suuri tragedia, jonka jälkeen hypätään Siljan opiskelun aloittamiseen. Lisää Kiurun tyttärestä omassa jutussa täällä.

Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinat ovat edenneet Kirsti-tyttären perheen elämässä sotavuosiin. Aviomiehensä Iivon Karjalassa asuvan suvun myötä Kirsti ja heidän Viena-tyttärensä viettävät paljon aikaa itärajalla. Lisää Sotaleskestä täällä.

Lasse Nousiaisen Itärajatapaus valikoitui luettavakseni vippihyllystä lähinnä "onpa ohut kirja, tämän ehdin lukea, vaikuttaa hauskalta ja onpa yksi miehen kirjoittama lisää" -periaatteella. Mustan huumorin sävyttämästä kesälomaseikkailusta Itä-Suomen sukulaisiin vout lukea lisää omasta jutustaan. 

Kun näin Hovitanssijan kustantajan katalogissa maltoin tuskin odottaa, että pääsen sen lukemaan. Kun ei tiedä mitään feodaaliaikaisen Korean hovista, ei oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odottaa paljon! Miten odotukseni täyttyivät, selviää Hovitanssijan omasta jutusta täällä. 

. 

Luetut mutta bloggaamatta jääneet osa II

Ja näitähän meillä riittää...

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen 3,5/5
Kirja on jatkoa Hiljaisille huvimajoille, nyt eletään vuosia 1914-18. Jere ja Maria ovat taas kohdanneet ja kiihkeästi ovatkin. Jeren työ lennätinlaitoksella vie miehen kuitenkin Venäjän rintamalle ja Maria jää taas yksin. Pakottavassa tilanteessa nainen tekee ison päätöksen ja hyväksyy toisen miehen kosinnan. Frimanin Sofia käy edelleen Finlaysonin kutomossa töissä ja siinä missä Maria perheineen on valkoisten puolella, on Sofia sisaruksineen luonnollisesti punaisen aatteen joukoissa. Kirjan loppu oli Tuomiseksi yllättävän väkivaltainen eikä oikein sopinut kokonaisuuteen. 

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito 3/5
Saralla on ärrävika ja sen tähden tyttö on koko kouluikänsä väistellyt r-sanoja. Niinpä onkin hyvä muuttaa Irlantiin, englanniksi kun Saran ärrät kuulostavat ihan oikeilta. Irlannissa Saran kämppiksenä on ranskalainen Celine, jonka sorahdus saa Saran rakastumaan. Lahjaksi saadun ihan liian kalliin kaulahuivin palauttaminen saa tytöt lähtemään järjettömälle jouluiselle roadtripille. Tätä kaikkea Sara muistelee viisi vuotta myöhemmin kun on palaamassa Irlantiin ja etsimässä Celineä uudestaan käsiinsä. 

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 4,5/5
Kirjailija Julia, miehensä Erik sekä lapsensa Alice ja Anton viettävät kesää sukuhuvilalla. Erikin kesä on alkanut yt-neuvotteluilla joiden lopputulosta ei halua perheelle kertoa. It-päälliköksi tavarataloon ei kuitenkaan tarvitse syksyllä palata. Sen sijaan hän alkaa pyöriä naapureina olevien ekopessimistien leirissä. Kulttia johtaa karismaattinen Chris jonka vaimo Marika taas on Julian lapsuuden ystävä. Sujuvan kepeä kertomus kesästä jolloin kaikki muuttuu. 

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä 4/5
Elsa viettää vuoden 1916 kesää Hangossa. Hän rakastuu merimieheen joka lyhyeksi jäävän rakkaustarinan jälkeen seilaa maailmalle ja Elsa jää yksin. 23 vuotta myöhemmin Taimi opiskelee kätilöksi Helsingissä ja kokee rakkauden kesän tultuaan lomalle Hankoon. Hän kohtaa pursiseuran rapuillallisella Eeron ja nuoret alkavat seurustella. Romanssi jatkuu kesän jälkeen Helsingissä, mutta sotaan varustautuminen kutsuu Eeron Kannakselle. Kesän kerran mentyä oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Armain aika joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Lassilan kirjoissa on ihan oma tunnelmansa. Pieni sivumäärä, iso tarina ja mielenkiintoisia kohtaloita.