Dekkareiden jatko-osia vol x

Kuuntelen edelleen niin paljon äänikirjoja, että postausjonoa kertyy. Niinpä dekkareissa taas neljän kimara, aloittaen suomalaisesta kirjailijasta joka on valinnut päähenkilökseen nuoren norjalaispoliisin. Nea Guttormin kuuntelin kohta vuosi sitten. 

Sitten kaksi ruotsalaiskirjaa joissa rikoksia ratkotaan Gotlannissa sekä Uumajan seudulla. Viimeisenä päättyy Ruth Gallowayn ura jos ei forensisena tutkijana, niin minun kirjallisena ystävänäni, sillä Elly Griffiths on päättänyt erottaa meidät viidentoista osan jälkeen. 

***

Saija Kuusela: Raja

Tammi, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9 h 3 min

Poliisikonstaapeli Nea Guttorm toivoi, että olisi voinut olla näkyvämmin pomonsa ja miesystävänsä Bobbyn tukena tämän äidin hautajaisissa, mutta he pitivät suhteensa salassa, olivat pitäneet jo kaksi pitkää vuotta. Kyläläiset katsoisivat pahasti kahden poliisin suhdetta, joten vain lähimmät kollegat, kuten Nean paras ystävä Tanya, tiesivät heistä.

Nean oma äiti oli kadonnut hänen ollessaan vain kahdeksanvuotias. Siitä oli nyt jo kolmekymmentä vuotta. Tapahtunut oli värittänyt Nean lapsuutta tummin sävyin, ja äidin katoaminen oli tehnyt Neasta jollain tapaa melankolisen tytön, jonka oli vielä aikuisenakin vaikeaa luottaa muihin. 

– Voin ihan hyvin, Nea sanoi ja vilkaisi Tanyaa alta kulmain. – Mutta olen päättänyt ottaa vähän vapaata. Minun on käytävä tarkistamassa nimetön vihje Karigasniemellä. Tanya näytti hämmästyneeltä.– Mikä ihmeen vihje?

– Se koskee äitiä. Tanya tarkasteli Neaa, joka keskittyi tuijottamaan teekuppinsa sisältöä.– Haluatko kertoa lisää? 

Nea veti keuhkot täyteen ilmaa ja pidätti hetken henkeään. Tavallaan hän oli jo kuvitellut jättäneensä äidin etsinnät taakseen. Kaikki se sekava tempoilu, yritykset haalia tietoja, joita ei vain löytynyt… Yritykset pitää yllä toivoa. Etsintä oli alkanut käydä liian raskaaksi jo siinä vaiheessa, kun Nea vasta suunnitteli poliisin uraa. Tietysti hän oli jatkanut etsintöjä valmistuttuaankin mutta joutunut luovuttamaan melko pian. Johtolankoja oli ollut yksinkertaisesti liian vähän. Nean oli ollut pakko tyytyä elämään kaipauksessa, joka nykyään muistutti kroonista kipua.

Nean isä ei ollut koskaan ilmoittanut äitiä virallisesti kadonneeksi, eikä Nea ymmärtänyt sitäkään. 

Ensimmäinen varteenotettava vinkki kymmeneen vuoteen oli tullut tekstiviestillä ja vei Nean rajan yli Suomeen, Karigasniemelle, lähelle lapsuusmaisemia. Siinä sanottiin vain, että lähettäjällä oli antaa tietoja äidin olinpaikasta, ja Nea oli välittömästi valmis matkaamaan yli tuhat kilometriä viestin perässä. Kiviä ei voinut jättää kääntämättä.

Sillä välin Bobby sai tutkiakseen henkirikoksen, kun paikallinen, erakkona elellyt mies, löytyi kuolleena suopunki kaulassaan. Uhri nimeltään Hermansson oli huhujen mukaan syyllistynyt yhteen jos toiseenkin, kuten varastetun tavaran säilyttämiseen ja kuljettamiseen, kenties toiminut myös vinkkimiehenä asuntomurtokohteista. Mies oli pikkurikollinen, jota kukaan ei pelännyt, eikä arvostanut. Vihamiesten lista oli pitkä, eikä kukaan kyläläisistä tuntunut olevan järin pahoillaan erakon kuolemasta, joten edessä olisi heidän rajallisilla resursseillaan pitkä työsarka. 

Tanya oli huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta Bobby ei ollut halukas luovuttamaan tutkinnan johtamista alaisilleen. Nean hän olisi halunnut kutsua takaisin, mutta Nea ei tunnetusti totellut käskyjä. 

Kirjassa oli jännitteinen, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma parhaimmillaan. Harmi, että Kuuselasta tuntuu kuulleen niin harva, vaikka hänellä on taito kirjoittaa ja aineksia olisi päihittää moni valtakunnalliseksi suursuosikiksi noussut kirjailija mennen tullen. 

***

Lina Areklew: Häpeäpilkku

#3 Ulvönin murhat

Tammi, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 11 h 5 min

Sofia Hjorténilla oli ikävä takaisin töihin. Hän rakasti puolivuotiasta Astrid-tytärtään suunnattomasti, mutta poliisin työ merkitsi hänelle enemmän kuin vain ammattia. Töihin paluu tarkoittaa toisaalta Sofian tarvitsevan hoitopaikkaa, ja Sofiaa jännittääkin ensimmäinen yökyläily Astridin isän Kajn ja tämän vaimon Meten luona. Päänvaivaa aiheuttavat myös Sofian miessotkut, lähinnä Fredrik johon Sofialla oli ollut lyhyt suhde, mutta joka oli ollut Astridin toinen isäehdokas. 

Fredrik ja Ida olivat menossa tahollaan naimisiin ja muuttamassa taloon jonka Idan vanhemmat olivat heille ostaneet, mikä ei ollut Fredrikin mielestä erityisen hyvä asia, muttei hänellä itsellään ollut tarjota mitään vastaavaa tulevalle vaimolleen. Ja toisaalta, hän tahtoi vain viedä Idan vihille, se oli pääasia. Vaan mitä pidemmälle valmistelut etenivät, sitä syvemmälle tulevat appivanhemmat tunkeutuivat heidän arkeensa. 

Juuri Ida oli ehdottanut muuttamista, kun Fredrik oli hyväksytty poliisikorkeakoulun etäopintoihin Uumajassa. Kaikki lähiopetus oli kampuksella, ja tuntui järkevältä etsiä asuntoa siltä suunnalta. He olivat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin, kun Idalle oli tarjottu haluttua logopedin paikkaa Örnsköldsvikin sairaalassa. Örnsköldsvikistä oli vain tunnin junamatka Uumajaan, ja asunnot olivat siellä paljon halvempia. Fredrik oli ensin pitänyt ratkaisua pähkähulluna. Miten hän voisi aloittaa alusta paikassa, jossa oli ollut vähällä menettää henkensä? Kaupungissa jossa Sofia asui. Mutta ilo opiskelupaikasta poliisikorkeakoulussa oli niin suuri, että hän oli työntänyt ajatuksen mielestään. Ja kaikki olikin ratkennut kuin ihmeen kaupalla. Fredrik oli rakastunut ja menisi naimisiin, Ida oli saanut työpaikan, Niemen anteliaan perheen ansiosta heillä oli katto päänsä päällä, ja Fredrik voisi viimeinkin toteuttaa unelmansa poliisin urasta.

Samalla Fredrikiä askarruttaa myös Sofian tytär joka näyttää enemmän Fredrikiltä kuin Kajlta, vaikka tehty  isyystutkimus puoltaakin Kajn vanhemmuutta.

Sofian töihin paluun ensimmäinen rikostutkinta liittyi seudulla olevaan hylättyyn kaivokseen, josta kaksi geokätköä tekemässä ollutta teinipoikaa olivat löytäneet katkaistun ihmisen käden. Nyt pitäisi löytää ruumiin loputkin osat ja selvittää kuka vainaja on. 

Toisessa aikatasossa vuonna 1959 Bertilin mailta on löytynyt malmia. 

Bertil mahtailee ja mielistelee johtaja Erlandssonia. Hinkkaa paksuja sormia melkein koomisesti vastakkain. Ihan kuin olisi elokuvan roisto, ahne ja kateellinen, vaikka pärjäämme paremmin kuin useimmat saarelaiset. Meillä on maata mantereella ja saarilla. Arvokasta maata, jolle Bertil toivoo avaavansa vielä jonakin päivänä oman kaivoksen. Mutta mikään kaivoksen kymppi hän ei ole, vaikka voisi lähteä Etelä-Ruotsiin ja käydä siellä kurssin. Etupäässä hän seisoo katsomassa, kuinka muut uurastavat. Mutta metsästä hän on hyötynyt. Kaivoksessa tarvitaan puutavaraa tukirakenteisiin ja kiskoilla kulkeviin louhevaunuihin. Jos louhiminen onnistuu, Bertilistä tulee yksi saaren vauraimmista miehistä. Mutta sekään ei riitä. Hän haluaa koko ajan enemmän. Pienikin epäilys siitä, että löytöjä on tehty jossakin muualla, on malka hänen silmässään. Eikä sitä lievitä muu kuin viina.

Huomasin unohtaneeni aika paljon päähenkilöiden tapahtumista edellisessä osassa, onneksi olin kirjoittanut aika kattavasti siitä blogiin. Tämä kolmas osa ei kolahtanut ihan yhtä kovaa kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta loppuratkaisu paljasti Areklewin vieneen tätä lukijaa kuin litran mittaa tuon toisen aikatason tapahtumissa, mistä lisäsin Goodreadsiin neljännen tähden. Jatkan ilman muuta sarjan parissa, potentiaalia on vaikka mihin ja sarja on kivasti erilainen. 

***

Marianne Cedervall: Talo kallion katveessa

#3 Mullvaldsin murhat

Otava, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 18 min

Toukokuinen kevät oli mitä parhainta aikaa Gotlannissa. Anki Karlsson halusi hyödyntää sen lähtemällä ratsastusvaellukselle, nyt kun hänen toinen hevosensa oli sopivasti käymässä oman kasvattajansa luona. Jos hyvin kävisi, sen treffeistä oriin kanssa siunaantuisi vielä varsa Ankin iloksi. 

Apua pysähdyspaikkojen suunnitteluun Anki kysyi Tryggveltä, entiseltä poliisipäälliköltä joka oli aina asunut seudulla, päinvastoin kuin Anki, joka oli vasta eläkkeelle jäätyään muuttanut Gotlantiin. Tryggvekin oli pitkästä aikaa lähdössä matkalle, ja matkalaukkua etsiessään löysi ullakolta neljänkymmenen vuoden takaista murhaa koskevia muistiinpanojaan. Tapaus oli ollut hänen ensimmäisiään 1970-luvulla, ja jäänyt selvittämättä. Rikos oli tapahtunut samassa kylässä, jonka pappilaan Anki Tryggven vinkistä majoittui. Samaan aikaan toimittaja Ninni Weström tuli tutkimaan seutua, sillä hän aikoi kirjoittaa elämästä pitäjässä 1970-luvulla. Tai niin hän halusi kertoa, sillä hänen todellinen syynsä löytyi lapsuudesta, jolloin hän oli asunut Naistentaloksi kutsutussa turvatalossa äitinsä kanssa. Joku ei kuitenkaan halunnut Ninnin tutkivan mennyttä, sillä Ninni katoaa yhtäkkiä. Ankilla ja Tryggvellä on taas rikos tutkittavanaan. 

Olen oikein ihastunut tähän Mullvalds-sarjaan kirja kirjalta aina enemmän, ja kun sen satuin keväällä uutuuksista näkemään en halunnut sitä yhtään säästellä, eli tämän kuuntelusta on vierähtänyt jo puolisen vuotta. Onneksi on riittävät muistiinpanot!

Eija Ahvo sopii erinomaisesti lukijaksi sarjaan, jossa päähenkilöt ovat jo eläkkeelle jääneitä, ja onhan hän taitava äänenkäyttäjä. 

Mullvaldsin murhista on tullut yksi lemppareistani cozy crimeissa niin päähenkilöiden kuin tapahtumapaikan ansiosta. Kuuntelin juuri neljännenkin osan, siitä seuraavassa koosteessa.

***

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

#15 Ruth Galloway

Gummerus, 2024
Alkuteos: The Last Remains
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 35 min

Lukukausi on tältä erää päättynyt ja Ruthilla enää loppukokeet korjaamatta. Ruth on ylpeä koronasulun aikana pärjänneistä opiskelijoistaan, mutta johtokunta harkitsee siitä huolimatta Ruthin johtaman arkeologian laitoksen lakkauttamista tuottamattomana. 

Kaikki eivät ole selvinneet koronapandemiasta yhtä hyvin, esimerkiksi Cathbad kärsii edelleen long covidin oireista ja moni on hänestä huolissaan.

Läheisen kahvilan muutostöissä löytyy 20 vuotta aiemmin kadonneen naisen ruumis. Kävi ilmi, että Cathbad tunsi läheisesti tuon Cambridgen yliopistossa arkelogiaa opiskelleen Emily Pickeringin. Pian Cathbadkin katoaa - liittyykö yksi Ruthin parhaista ystävistä naisen murhaan ja onko hän lähtenyt pakoon?

Siinä se nyt on. On vielä varhaista sanoa miten paljon jään ikävöimään Ruthia, tuleeko keväällä tunne, että eikös uusi osa ole vielä ilmestynyt..? Olen kuunnellut kaksi osaa Griffithsin Harbinder Kaur -sarjasta, enkä tule jatkamaan kolmanteen. Minun rakkauteni tähän sarjaan ei johdu sinänsä Elly Griffithsistä kirjailijana, kyllä se on kiinni siitä millaisen yhtälön hän loi hahmoista, Ruthin karusta asuinpaikasta ja erikoislaatuisesta ystäväpiiristä, sotkuisesta suhteesta Nelsoniin ja ihanasta Katesta. Toinen sarja samalta kirjailijalta - ja mikään ei nappaa. Nyt syksyllä on ilmestynyt ensimmäinen osa kolmannesta sarjasta joka sijoittuu 1950-luvun Brightoniin, eli palikat on niin kohdillaan minulle kuin olla voi. Hiukan jännittää ottaa se kuunteluun, jos petyn siihenkin...

Viimeisessä leposijassa Griffiths kietoi Ruthin ja hänen ystäviensä menneet vuodet nippuun kertaamalla yllättävän paljon sarjan tapahtumia ja tapauksia, joita he olivat olleet selvittämässä. Tavallaan se oli kiva, toisaalta ihan turhaa. Tämänkertainen rikostarina oli juoneltaan ihan ok. Ja entä sitten Ruthin ja Nelsonin rakkaustarina, sitähän tässä on niin ikään palloteltu viidentoista osan verran. Enpä kerro mitä olin lopputulemasta mieltä...

Saija Kuusela: Vyöry

 

Saija Kuusela: Vyöry

#2 Nea Guttorm

Tammi, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9h 13min

Viisikymppisestä Emilistä tuli Nean uusi työpari, mistä kumpikaan osapuoli ei ollut innoissaan. Uudella järjestelyllä vältettiin asemalla syntyneen rakkaussuhteen osapuolten työskentely yhdessä, sillä sellainen ei missään nimessä ollut sallittua. Neaa huolestutti väkisinkin, olihan hänen pomonsa Robert "Bobby" Dahl herännyt hänen vieressään tänäkin aamuna.

Pussi rapisi ja kallistui uhkaavasti kohti yöpöydän ja sängyn välistä aukkoa. Nea joutui nojautumaan vielä vähän pidemmälle ylettääkseen pussin suolaiseen sisältöön ja painoi samalla kyynärpäänsä miehen rintaan. Bobby ähkäisi.

- Varo vähän!

Nea onnistui kahmaisemaan vielä kourallisen Bacongull-sipsejä ja vetäytyi tyytyväisenä takaisin omalle puolelleen. Bobby näytteli menettäneensä tajunnan. 

- Ja hänen hautakiveensä kaiverrettiin: "Kuoli naisystävänsä sipsinhimon seurauksena", Bobby kuiskasi dramaattisesti. 

Emilillä oli nyt kuitenkin mielessään aivan muuta kuin uudeksi työpariksi nimetty Nea. Hänen poikansa Finnin oli pitänyt tulla käymään kotipuolessa, lentoliputkin oli jo hankittu, mutta poika ei ollut noussut Trondheimistä koneeseen. Emil sai muutaman päivän vapaata lähteäkseen käymään paikan päällä ja Nea ilmoittautui mukaan, mitäpä hän pikkukaupungissa Jäämeren rannalla teki ilman työpariaan. Kun Bobby huomasi Trondheimissä järjestettävän seminaarin, matkaan lähtijöitä oli Emilin harmiksi jo kolme. 

Nealle paluu Trondheimiin palautti mieleen vahvoja muistoja. Sieltä hän oli saanut ensimmäisen työpaikkansa poliisiksi valmistuttuaan, mutta lähtenyt jo vuoden päästä Osloon, koska jotain oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin yhteydessä silloiseen tiimin jäseneensä Paal Christenseniin, jonka tiesi auttavan heitä Finnin katoamisessa. 

- Miksi sä lopetit niin äkkiä? Emil töksäytti.

Nea käänsi katseensa eteenpäin ja nielaisi. Bobbyn silmät viivähtivät taustapeilissä.

- Sain pestin Oslosta.

- Ja paremman liksan?

- Senkin.

Takapenkille laskeutui jähmeä hiljaisuus. Auto suhahti ulos kallioon louhitun tunnelin suusta, ja tienpientareella näkyi taas lehdettömiä puita. Emil sulki silmänsä, koetti väkisinkin löytää mielestään jotain valoisampaa, jolla pyyhkäistä piiloon sekä taksia kansoittavat kollegat että sisuskaluja kalvavan huolen. Lehdettömät puut. Kuva tarkentui hitaasti, puut siinä olivat pienempiä kuin täällä, pikemminkin pensaita mutta yhtä paljaita. Vai oliko se sittenkin syksyä, ja lehdet olivat juuri pudonneet? Joka tapauksessa tunturissa oli ollut öisin viileää. He olivat käpertyneet makuupusseissaan iltanuotion ääreen, paistaneet päivän saaliin mustaksi hiiltyneellä paistinpannulla suoraan tulen päällä. Poika oli onnistunut pyydystämään ensimmäisen punavatsaisen nieriänsä. Muisto sytytti Emilin kasvoille lyhyen hymyn. Oli se syksyä, kutuaikaa. Hän oli ostanut molemmille kaiken varalta punaoranssit huomiovaatteet, joille poika oli nauranut.

Neljä viikkoa aiemmin.

Ensimmäinen vuosi Trondheimissä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Finnistä tuntui kuin hänen otsassaan olisi loistanut kyltti "pohjoisen pikkukylän poika", vaikkei hän ainoa muualta muuttanut opiskelija ollutkaan. Mutta kaikki muuttui hänen nähtyään lehdessä jutun Ronna Bakkenista ja tämän harrastajateatterista, jonka nimi oli Siemenet. Ronnan opissa Finnistäkin alkoi tulla jotain, ja joka kerta harjoitusten jälkeen hän tunsi 21-vuotiaassa kropassaan olevansa muutaman sentin pidempi, vähän enemmän mies. 

Ronna ei halunnut työskennellä valmiiden näyttelijöiden kanssa. Hän halusi istuttaa uusia siemeniä ja katsoa, millaisiksi eksoottisiksi kasveiksi ne itivät. 

Teatteriryhmässä oli kymmenkunta nuorta, vain yhden Finn tunsi ennestään sillä hän oli saanut houkuteltua mukaan Askin, ainoan fysiikan laitokselta löytämänsä ystävän. Ronna oli käsikirjoittanut näytelmän itse, ja se oli rikostarina. Toistaiseksi he harjoittelivat kaikkia rooleja yhdessä, mutta roolijaot oli tarkoitus tehdä pian. 

Nuorten välillä syntyy jännitteitä kun kirjan kaksi aikatasoa alkavat kuroutua jännittävästi yhteen. 

Nean etiäiset eivät olleet tässä osassa juurikaan mukana, mikä oli minusta harmi. Kirja oli lähempänä perinteistä dekkaria kuin Katse, jäin miettimään olisiko kirjailija saanut negatiivista palautetta Nean näyistä ja muokannut kakkososaa sen mukaan? Muistan nähneeni sellaista kritiikkiä Katseesta. 

 

Pohjoisen luonto sen sijaan on vahvasti ja upean tunnelmallisesti mukana. Minua tämä Nea Guttorm -sarja nappaa paljon enemmän kuin suurta suosiota saanut Hildur (josta tosin on saatu vasta ensimmäinen osa), mutta makuja on tunnetusti monia. 

Saija Kuusela: Katse

 

Saija Kuusela: Katse

#1 Nea Guttorm

Tammi, 2021

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 23 min

Ehkä nämäkin murhaajan kädet 

etsivät päätä jota silittää.

A W Yrjänä: Ruoste

Nea oli muuttanut vasta pari viikkoa sitten tuhannen kilometrin päähän Oslosta ja entisestä elämästään rikosprofiloijana. Hän oli ylipätevä ylikonstaapeliksi pieneen, pohjoiseen norjalaiskaupunkiin Jäämeren rannalla, iättömien tuntureiden katseen alla. Mutta juuri tätä irtiottoa Nea ajatteli tarvitsevansa käydessään läpi mustana kaaoksena riipivää avioeroaan.

Hän oli kotoisinkin pohjoisesta, Finnmarkista, hänen äitinsä oli ollut saamelainen. Äiti oli kadonnut Nean ja tämän isän elämästä niin ettei Nea ollut koskaan oikein ymmärtänyt miksi tai miten. Äitinsä verenperintönä Nea näkee, aavistaa, kohtauksen omaisesti kokee sellaista mitä muut eivät näe. Asioita, hetkiä tulevasta vähän ennen kuin ne tapahtuvat. Pohjoiseen palattuaan hän koki olevansa enemmän elossa, vaikka välillä muistot tahtoivat olla liikaa; kaikki se miten pieleen Oslossa oli mennyt, mutta myös muistot isästä ja äidistä. 

Huokaisten Nea vilkaisi jälleen merelle. Aamun harmaassa kajossa sen kita oli auki, valkohuippuiset aallot muistuttivat teräviä hampaita.

Usein meren katselu sai hänet tasapainoon. Väsyneenä se antoi hänelle energiaa, levottomana rauhoitti.  Tänään rantaan korskahtavat aallot saivat hänet rypistämään otsaansa. Vesi toi hänen mieleensä kuoleman. Hukkuneet, kylmäksi kalvenneet kalmot pinnan alla. 

Nea värähti. Hän mietti katseliko murhaajakin raivoavaa merta. Ajatus vain harhautui jostain sivuraiteelta hänen mieleensä. Kahvipannu porisi kotoisasti ja tuuli natisutti ovea. Heti kun ajatuksen kevyt olemus tiivistyi tietoisuudeksi, hän tunsi miten käsivarsien ihokarvat kohosivat pystyyn. 

Murhaaja meren äärellä. Vesi silmäkuopissa. Puroon aseteltu ruumis. Vettä.

Nean pään sisällä humahti. Hän sulki silmänsä. Käsi nytkähti itsekseen ja kaatoi kahvikupin, mutta Nea ei sitä huomannut. Yhteys oli auki.

Se oli alkanut jo lapsena, kun hän oli tuntenut painona omassa taskussaan, miten koulutoveri varasti karkkia parin hyllyrivin päässä. Pienen tytön mielessä logiikka oli usein sumea, pitäisikö hänenkin saada rangaistus, koska hän tiesi? Mutta hän tiesi myös sen, ettei kannata olla erilainen ja niin hän pysyi hiljaa, oli yhtä aikaa sekä ylpeä että häpeissään, mutta tunsi yhtä kaikki olevansa osa jotain suurta, nimeämätöntä ja niin käsittämätöntä, että sen ajatteleminenkin oli vaikeaa. Mutta muistiin hän oli kirjoittanut kaiken, joskus rivin tai kaksi, joskus monta sivua. Kun kyky oli keskusrikospoliisin profiloijana pikkuhiljaa hiipunut, lopulta kokonaan kadonnut, Nea oli ollut yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. 

Paksu ja kultainen syyskesän aurinko siivilöityi kaihdinten välistä kuin höylätty juusto.

Uhrin kuvat oli vihdoin levitelty pöydälle. Sitä ennen aamupalaverissa oli jo keskusteltu Mikkel Jörgensenin porokuolemista , Hermanssonin irtokoirista joita syytettiin Jörgensenin porojen jahtaamisesta ja hullu-Arnista, joka oli jälleen ajanut naapurinsa maasturilla humalassa. 

Nea oli alkanut ymmärtää, että nämä olisivat vastaisuudessakin aamukokousten vakioaiheita.

Raatokärpäsistä päätellen mies oli ollut kuolleena jo pari päivää. Kysymys kuuluikin, miksei kukaan ollut löytynyt häntä aiemmin? Metsässä liikkui kuitenkin metsästäjiä, marjastajia, koululaisia suunnistamassa. Miestä oli lyöty tylpällä esineellä päähän ja mies oli löytynyt metsän keskeltä purosta, vailla silmiä. 

Ennen ylennystään Nea oli toiminut muutaman vuoden Tanyan työparina Oslossa. Kun Tanya oli tavannut tulevan miehensä ja muuttanut pohjoiseen ja Nealla oli ollut oma miehensä, he olivat etääntyneet ystävyydessään. Turkkilaistaustaisen Tanyan 2-vuotias Damla oli kuitenkin Nean kummityttö. Nyt he työskentelivät taas yhdessä. 

Ystävällinen komisario Robert, Bobby, otti Nean työparikseen, mutta Nean oli silti vaikea ujuttautua tiiviiseen yhteisöön. Paikalliset poroisännät saapastelivat ylväinä ja Tanyan työpari, viisikymppinen Emil, silmäili häntä epäilevästi. Mikään ei vielä tuntunut omalta ja pieleen mennyt avioliitto tuntui edelleen fyysisenä kipuna joka sai hänet raapimaan käsivarttaan. Ehkä hänen pitäisi vain yrittää enemmän.

Lomittain nykyhetken kanssa tuntematon nainen kertoo miten oli vampannut varatun miehen, toiminut siis kuin jokaisen miehen unelma. Sen jälkeen olisi ollut vain muodollisuuksia, avioerot tahoillaan, omaisuuden jaot, mutta mies oli ollut hidas ja saamaton. Pitikö vaikeat hetket vain käydä läpi, vastapainona kaikelle sille taivaalliselle minkä he kokivat? Nainen alkoi kuitenkin hermostua, mies vetäytyä.

En sano sitä ääneen, mutten voi olla ajattelematta, että heidän suhteensa ovat harmaata puurtamista. Se mitä sinun ja minun välillä on, se on taidetta, suuria säveliä, ronskeja siveltimen vetoja, paksua öljyväriä kankaalla. Ja kun joku uskaltaa vielä arasti kysyä mitä minulle kuuluu, hymyilen terävin hampain ja sanon kuten asia on, välillä on rankkaa mutta kaikki on sen arvoista. Emme enää kuljeskele käsi kädessä ihmisten ilmoilla, mitä väliä! Me palvomme toisiamme pimeässä, hiestyneiden lakanoiden muodostamassa temppelissä ja jälkeenpäin luet kirjaa tai sanomalehteä ja minä makaan kyljessäsi kiinni ja kosketan sormenpäilläni ohimoasi, sitä kohtaa silmän lähellä, josta tuntuu pääsevän niin helposti läpi.

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että kirja joka alkaa lainaten yhtä  omaa sisintäni suuresti hivelevää Ruostetta ei vain voi, eikä saa olla huono. Kauaa en kuitenkaan tarvinnut Ruostetta voimaannuttamaan kuunteluani, sillä Kuuselan esikoinen vei mennessään. 

Katse ei ole kirjoitustyyliltään perinteinen viihdedekkari, sillä sen kieli on hyvin kaunista ja kuvailevaa. Eri kulmasta lähestyttynä, rikostutkinta sivummassa ja päähenkilönä joku aivan toinen kuin tiimin jäsen, se voisi hyvin olla melkoisen jännitteen luonut kaunokirjallinen romaani. Monet kerrat pääsin unohtamaankin, että tässähän oli tapahtunut myös rikos. Kirja kantoi niin hyvin ilman sitäkin. Nean muistoissa oli surullista kauneutta ja mielen omaperäisissä välähdyksissä jotain perin kiehtovaa.