Minna Canth -lukuhaaste

 

On taas aika lukea vuonna 1844 syntyneen Minna Canthin tuotantoa!

Kiitokset Yöpöydän kirjat -blogille haasteen järjestämisestä jälleen kerran.

Lainasin kolme Canthin näytelmää, joista ehdin lukea kaksi ennen kuin korona löysi tiensä tähän taloon. Yritän nyt 38 C kuumeessa saada jotain kirjoitettua näistä näytelmistä, jotka ovat Anna Liisa sieltä Canthin tunnetuimmasta tuotannosta ja Spiritistinen istunto vähemmän tunnetuista.

Spiritistinen istunto on "ilveily yhdessä näytöksessä". Tässä kevyessä hupailussa herra Orell on palannut Amerikasta tuomisinaan spiritismi, joka on saanut paikkakunnan rouvat kovasti asiasta innostumaan ja hengiltä neuvoja kyselemään.. 

Aivan 1800-luvun lopulla Minnan salongissa harjoitettiin niin ikään spiritismiä, mutta kirjailija itse ei ollut siitä järin vakuuttunut. Ilmeisesti tästä syystä näytelmästäkin on tehty tällainen kevyt, pintaa raapaiseva hupailu, jossa rouva Tallqvistin sisarentyttärellä Helmillä on kaksi kosijaa. Näistä rouva Tallqvist olisi taipuvainen valitsemaan tytölle herra Orellin, mutta Helmi itse olisi lupautumassa Rennelle, nuorelle ylioppilaalle joka tuleekin häntä tädiltä salaa tapaamaan. Kun Helmi kieltäytyy lähtemästä salonkiin spritistiseen istuntoon, tulevat herrat ja rouvat keittiöön Helmin luo. Piiloon uunin pankolle luikkiva Renne pääsee leikkimään "henkeä" ja manipuloimaan täti Tallqvistin hyväksymään Rennen ja Helmin nuoren rakkauden. 

Anna Liisa on sitten aivan toisen tyyppinen näytelmä, vakavampi aiheeltaan ja pidempi kestoltaan. 

Talollisen tytär ja silmäterä Anna Liisa on nuorena tyttönä joutunut heidän silloisen renkinsä Mikon viettelemäksi ja saanut lapsen. Mikko oli raskauden selvittyä luikkinut vähemmän vastuullisesti karkuun ja jättänyt Anna Liisan selviytymään miten kuten. Tyttö olikin synnytyksen jälkeen päätynyt epätoivoiseen tekoon ja tappanut vauvan. Mikon äiti Husso oli häntä teon salaamisessa avustanut hautaamalla pienen ruumiin metsään.

Tuosta on kulunut viisi vuotta ja Anna Liisa on päässyt elämässä eteenpäin niin, että on löytänyt elämäänsä uuden rakkauden, Johanneksen, ja on menossa tämän kanssa vihille. Kun uutinen kantautuu Mikon korviin, palaa tukkilaisena vaurastunut mies vaatimaan Anna Liisaa omakseen, onhan tyttö hänelle jo aikaa sitten lupautunut. Kun Anna Liisa ei halua Mikkoa nähdäkään, puuttuu tämän äiti taas asiaan ja uhkaa paljastaa Anna Liisan teon, jolloin Johannes ei halua olla tytön kanssa enää missään tekemisissä. Anna Liisa päätyy saman tapaiseen ratkaisuun kuin Nukkekodin Nora Ibsenin näytelmässä.

Nämä ikivanhat varastokirjat kuten 1894 Kuopiossa painettu Spiritistinen istunto ovat niin ihania! En voinut välttyä ajattelemasta miten monissa käsissä juuri tämä kappale on ehtinytkään kiertää - ja millaisia ajatuksia lukijassaan se on herättänyt esimerkiksi heti ilmestyttyään Tampereen Pumpulitehtaan työntekijöissä tai 1970-luvulla verrattuna nykyhetkeen.

P.s. Ajattelin sijoittaa Spiritistisen istunnon Helmet haasteen kohtaan Pieni kirja.

Klassikkohaaste - Henrik Ibsen: Nukkekoti

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Laatusana, 2018

Esipuhe: Hanna Korsberg

Alkuteos: Ett dukkehjem, 1879

111 sivua

Nora ja Torvald Helmer elävät onnellisina avioliitossaan jonka täydentävät kolme lasta. Joulunpyhät ovat juuri lähestymässä ja koti täyttyy ilosta ja onnesta.

Heillä on muutenkin aihetta iloon, sillä asianajajana toimivasta Torvaldista on tulossa pankinjohtaja, mikä tulee takaamaan heille entistä paremman ja vakaamman taloudellisen turvan. 

Noralla on kuitenkin salaisuus. Avioliittonsa alkuvaiheissa hän on ottanut merkittävän suuruisen lainan, että on voinut viedä vakavasti sairastuneen miehensä etelän suotuisaan ilmastoon toipumaan. Torvald luulee rahojen tulleen Noran isältä. Todellisuudessa Nora on kuitenkin tehnyt rahoista velkakirjan erään herra Krogstadin kanssa ja lyhentänyt kyllä lainaa likipitäen sopimuksen mukaan. Kun kaivetaan esiin vielä enemmän totuuden siementä, velkakirjaa ei ole varsinaisesti tehnyt Nora, sillä tuohon aikaan naisen allekirjoitus ei kelvannut lainapaperiin. Nora väärensi asiakirjaan isänsä nimen.

Nora oli kuitenkin tietämättään tehnyt harmillisen virheen ja päivännyt asiakirjan päivälle isänsä äkillisen kuoleman jälkeen ja jäänyt näin Krogstadille kiinni tekemästään vilpistä. Päivä sinne tai tänne? Ei ollenkaan, vaan tästä käynnistyy tapahtumien vyöry.

Noran elämään on palannut hänen vanha ystävänsä rouva Linde, joka on leskeksi jäätyään työpaikkaa vailla. Nora järjestää rouva Lindelle työpaikan Torvaldin johtamasta pankista, mutta myös herra Krogstad on töissä samassa pankissa ja tämän Torvald sanoo vastaavasti irti. Krogstad alkaa kiristää Noraa; ellei Nora käytä vaikutusvaltaa mieheensä niin, että Krogstad saa pitää työnsä, hän kertoo Noran teosta Torvaldille. Noran tässä epäonnistuttua Krogstad kirjoittaa Torvaldille kirjeen ja jättää sen heidän lukittuun postilaatikkoonsa. Siellä kirje odottaa ja ahdistaa Noraa monen päivän ajan, eihän Torvaldinkaan joulunpyhinä sovi työasioita ajatella. Nora ei saa kirjettä haltuunsa, sillä avain laatikkoon on tietenkin vain perheen päällä. 

Nora avautuu ahdistavasta tilanteestaan rouva Lindelle. Tämä tarjoutuu liehittelemään Krogstadia toivoen, että tämä pyytäisi kirjeensä takaisin. Rouva Linde onnistuukin tässä niin, että Krogstad kirjoittaa uuden kirjeen, jonka mukana on myös tuo tuhoisa velkakirja. 

Noran viivyttelystä huolimatta Torvald ehtii kuitenkin lukea ensimmäisen kirjeen ja raivostuu vaimolleen. Juuri kun näyttää siltä, että välirikko on väistämätön, saapuu Krogstadin toinen kirje. Saatuaan velkakirjan käsiinsä Torvald helpottuu ja antaa Noralle välittömästi kaiken anteeksi. 

Nora ei kuitenkaan pysty unohtamaan miehen sanoja riidan aikana. Hän on aina elänyt hyvin suojattua elämää, ensin isänsä, sitten aviomiehensä kodissa. Torvald oli riidan mittaan huutanut Noralle tämän olevan kyvytön hoitamaan heidän lapsiaan ja Nora näkee tilanteen nyt samoin. Hän ei myöskään voi hyväksyä sitä, miten Torvald on valmis unohtamaan Noran teon, vain koska kukaan ulkopuolinen ei enää voisi saada käsiinsä raskauttavaa velkakirjaa. Hän kokee eläneensä elämäänsä kuin nukkekodissa, lähtee, jättää miehensä ja lapsensa, ja hänen tulevaisuutensa jää lukijalle avoimeksi. 

Klassikkohaasteen ympärillä oli tällä kertaa hieman tavallista enemmän keskustelua sen sisällöstä ja tämä laittoi minut pohtimaan haasteen perimmäistä tarkoitusta lukea klassikko, jonka lukemattomuuden koet ikään kuin häpeäpilkuksi. Kun sitten eräässä juuri lukemassani kevyessä historiallisessa romaanissa päähenkilö sai lahjaksi Ibsenin Nukkekodin, siihen asti haasteeseen tarkoittamani, kesken ollut kirja meni vaihtoon. Juuri Nukkekoti minun on ollut tarkoitus lukea jo vuosia, mutta jostain, täysin perustelemattomasta syystä, en ollut sitä vieläkään tehnyt. 

Kirja herätti heti ilmestyttyään melkoisen kohun, eikä pelkästään Tanskassa, jossa se pääsi Kuninkaallisen teatterin näyttämölle joulun alla jo ilmestymisvuonnaan. Vain parissa kuukaudessa se oli levinnyt muiden pohjoismaiden ja Saksan teattereihin ja painettuna levinnyt kirjakauppoihin.

Viktoriaaniseen aikaan, jolloin Nukkekoti ilmestyi, kuului hyvin tiukka tapakulttuuri. Luokkaerot olivat suuret ja ylittämättömät, mutta myös ylempien yhteiskuntaluokkien sisällä vallitsi tiukka ero miesten ja naisten oikeuksien välillä. Tästä asetelmasta syntyi myös kirjan aikaansaama kohu. Etenkin sitä, että Nora hylkää lapsensa, pidettiin radikaalina ja sopimattomana. Ibsen jopa kirjoitti näytelmään toisen lopun, jossa Nora jää perheensä luo, ja tätäkin on esitetty. 

Esipuheessa tuodaan julki, ettei kaikissa kulttuureissa tänä päivänäkään voida käsittää miksi Nora lähtee, kun mies ei ollut väkivaltainen, eikä pettänyt vaimoaan.

Ymmärrän hyvin näytelmän sanoman sen tasa-arvon, ihmisarvon, moraalisen pohdinnan ym kannalta, kuten varmasti kuka tahansa näytelmän katsoja tai lukija, enkä siksi puutukaan niihin. 

Jäin kuitenkin miettimään, onko Noran teko länsimaisessakaan kulttuurissa hyväksytty, vielä tänä päivänäkään? En tarkoita avioeroa (jota Torvald todennäköisesti sai hakea Noran oltua tietyn aikaa teillä tietymättömillä, ellei vaimoa sitten julistettu kadonneeksi ja kuolleeksi), en lasten yhteishuoltajuutta enkä edes lasten yksinhuoltajuuden jäämistä isälle erotilanteessa, vaikka jälkimmäinen onkin hyvin harvinaista ja varmasti puheita herättävää. Tarkoitan tilannetta, jossa Nora teki yksipuolisen päätöksen lähteä ja lapsiaan hyvästelemättä poistuu kotoa aikomatta koskaan enää palata näiden elämään. Ei itkuisia hyvästelyjä, ei mitään "äiti tarvitsee nyt vähän omaa aikaa, äiti tulee sitten takaisin". Kyllä tuollainen lähtö ja etenkin se omien lasten hylkääminen aiheuttaisi pahennusta ja sääliä lapsia kohtaan tänä päivänäkin. Me katsomme lapsen tarpeiden menevän etusijalle vanhemman henkilökohtaisesta moraalisesta omatunnosta ja ainakin henkilökohtaisesti näkisin Noran teon tänä päivänäkin turhan teatraalisena (melkoinen drama queen?), mutta toisaalta olisin todella huolissani hänen mielenterveydestään. Entä onko puolisolta normaalia suuttua ja sanoa pahastikin vastaavassa tilanteessa? Vai olisiko oma reaktiosi "että mitä teit, no ei se haittaa, otetaanko kahvin kanssa vähän kakkua?

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden perinteikkääseen klassikkohaasteeseen #14, jota emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia. Kiitos haasteen vetämisestä. 

Olen mukana nyt yhdeksättä kertaa. Aiemmat kirjavalintani löydät tästä linkistä.

Minna Canth -lukuhaaste

Satuin näkemään Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -haasteen tällä kertaa sen verran ajoissa, että ehdin reagoida siihen ja varata itselleni luettavaa. Sanon tällä kertaa, sillä tämä on jo kuudes kerta, kun Niina tällä tavoin huomioi Minna Canthin syntymäpäivän. 

Mukaan haasteeseen kelpaa muukin jollain tavoin Minna Canthiin liittyvä kirjallisuus kuin hänen oma tuotantonsa. Koska olen mukana myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteessa, Canthin näytelmä oli minulle looginen tapa osallistua. Mustana hevosena mukaan tuli äänikirjan muodossa Raili Mikkasen nuortenkirja, Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, jossa kertojana on yksi Canthin tyttäristä, 12-vuotias Elli.

Ennen tätä haastetta olen lukenut yhden Canthin näytelmän, Työmiehen vaimon, sekä Minna Rytisalon romaanin Rouva C, jonka päähenkilö on Minna Canth.

***
Haasteeseen luin seuraavat kirjat:

Minna Canth: Papin perhe
Laatusana, 2019
Julkaistu ensimmäisen kerran 1891
126 sivua

Ensimmäiseksi luin näytelmän Papin perhe ja siinähän vierähti yksi sunnuntainen alkuilta lukumaratonin jälkifiiliksissä, kun en ihan sen puitteissa ehtinyt näytelmää lukea mutta oli vielä ikään kuin "vauhti päällä".

Näytelmän nimi kertookin sen päähenkilöt. Pastori Valtarin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Elisabeth ja kolme lastaan. Kuopus Maiju on 17-vuotias, ainoa joka asuu vielä kotona. Hän haaveilee näyttelijän ammatista, eikä uskalla puhua siitä vanhemmilleen. Jussi on ylioppilas ja Hanna iältään näiden kahden välistä ja suorittaa parhaillaan jatkokurssia, jonka jälkeen hänestä tulisi opettaja. Nuoret ovat tulossa kaupungista kesänviettoon ja kolme näytelmän näytöksestä käydäänkin pappilassa, viimeisin Jussin ja Hannan kaupunkikortteerissa. Haasteita yhteiseloon tuo sukupolvien välinen kuilu. Pastori on tiukasti kiinni perinteisissä asenteissa ja hyvin pettynyt siihen, että hänen lapsensa omaavat moderneja mielipiteitä. Pastori on ottanut hoitaakseen ja kustantaakseen perinteisiä kristillisiä arvoja kannattavan sanomalehden ja tämän kulujen takia ilmoittaa Hannalle, ettei hänellä ole enää varaa kustantaa tämän jatko-opintoja. Vielä suurempi juopa syntyy isän ja Jussin välille. Jussi on julkaissut muutaman artikkelin uudistusmieliseen Suomettareen, ja isä haluaisi taitavan Jussin kirjoittamaan omaan lehteensä. 

PASTORI Vapaamielinen, sinä -? Pyrkisit kehittymään realistiseen suuntaan -? Tuohon roskatasoiseen - Mitä joutavia! Sinulla ei ole vielä omia, vakavia mielipiteitä. Tuolla ijällä tavallisesti häilytään sinne tänne. Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole, vaan kehitystä pahaan, itsensä ryvettämistä. Lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun. Vapaamielinen! Vielä vain! Olet saanut sen päähäsi siellä Helsingissä, kun toiset ovat tyrkyttäneet. - Mutta onpa sinun aika jäädä kotiin, näemmä. On tosiaankin! 

JUSSI En minä ole enää mikään poikanulikka, pappa.  - On minussa jo siksi miestä, että osaan itsenäisesti ajatella ja arvostella asioita. 

PASTORI No, enhän minä sitä tarkoittanut. - Tahdon vaan sanoa, että olet vaikutusten alainen, niin kuin nuorena yleensä ollaan. Mutta sitä paitse - mitä sinun kantasi oikeastaan tähän kuuluu? Ei sitä kysytä. Kirjoittelet viivan alle tai viimeisille sivuille jotain leikillistä päivän tapauksista tai niin poispäin. Yhtä toista, mitä sattuu. Keveitä, helposti sulavia pätkiä vaan. Vakavammista asioista sinun ei tarvitse puhua sinne eikä tänne. Saat niistä häiritsemättä pitää omat ajatuksesi, jos niin haluat.

Kun Jussi huomauttaa, ettei pappakaan lähtisi samoin ehdoin kirjoittamaan vapaamieliseen lehteen, se on tietenkin pastorin mielestä aivan eri asia.

Pastori ei ymmärrä poikaansa ollenkaan, vaan kokee roolinsa olevan taistella kirkon ja kristinuskon puolesta ja näkee Jussin vapaamielisyyden olevan näiden arvojen vastakohta. Pastori vähättelee poikaansa ja samalla koko nuorta sukupolvea, ensin pitää kasvaa ja aikuistua, siihen asti vaieta. Tuntuu ettei paljonkaan muuttunut tulevina vuosikymmeninä, mikä lie tilanne tällä hetkellä. Sukupolvesta toiseen on käyty läpi samaa, kapinaa vanhempien sukupolvea vastaan, uudistuksia ja tuoreita mielipiteitä joita kaikki vanhemmat eivät ymmärrä ja tiukasti tuomitsevat kun eivät kykene näkemään laajemmin. Papin perhe voisi tänäkin päivänä saada monen ihmisen aiheesta katsomaan peiliin. Ja tuleehan tässä väkisinkin oma nuoruus mieleen.

Papin perhe on Canthin tuotannosta sieltä "leppoisemmasta" päästä, vaikka siinä on perheen sisäinen iso ja kantavaseurauksinen juopa, köyhyyden aiheuttama kurjuus ja valmiiksi saneltu ihmiskohtalo puuttuvat tästä. Enkä todellakaan tahdo tällä sanoa, että aihe tai sen käsittely olisivat siksi yhtään sen merkityksettömämpiä.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Tammi, 2019
Lukija: Anna Kuusamo
Kesto: 6 h 48 min

Tämä nuortenkirja alkaa siitä, kun Canthien perheen isä on kuollut ja Minna on jäänyt yksin vauvan ja kuuden isomman lapsen kanssa. Perheen elämästä kertoo katraan toiseksi vanhin, eniten äitiään muistuttanut 12-vuotias Elli-tytär. Selviytyäkseen arjesta perhe muuttaa Jyväskylästä Kuopioon, jossa Minnan isällä oli kauppahuone, jonka Minna ottaa konkurssin jälkeen hoitaakseen. Saman katon alla asui yhtäkkiä lähes kaksikymmentä ihmistä puotiapulaiset mukaan lukien ja lapsilla oli uuteen elämään sopeutumista. Yksistään muutto oli iso asia, kun koulu vaihtuu ja jännittää saako uudesta koulusta ystäviä, mutta lähipiiri väittää myös äidin aseman laskevan, lehtorin leski olisi ollut kunniallisempi status kuin puotipuksun työ. 

Kaiken lisäksi äiti saa vielä päähänsä, että siskoksista vanhimman, Annin, pitäisi päästä opiskelemaan poikakymnaasiin ja tällaisesta haihattelusta käytiin jopa heidän ikkunansa alla tyttöjä ilkkumassa. Paitsi että olisi ollut ajatuksenakin noloa olla ainoana tyttönä poikien seassa, tiedettiinhän myös naisten aivojen olevan kooltaan pienemmät kuin miesten, eikä niihin siksi mahtuisi yhtä paljon tietoa. Miehet johtavat maailmaa, naiset hoitavat kotia ja lapsia. Eihän Annia tietenkään poikakouluun hyväksytty, vaikka äiti kuinka koitti puhista, että alaluokilla, missä tytöt ja pojat olivat vielä yhdessä, tytöt olivat poikia nopeampia oppimaan. Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa oli äidin mielestä aivan liikaa, kun sekin aika voitaisiin opiskella fysiikkaa ja matematiikkaa. 

Äiti oli tietysti oikeassa. Jos miehet saivat opiskella yliopistossa, oli myös naisten saatava, se oli selvä. Mutta, ja aika iso mutta aika iso mutta se olikin, mistä löytyisi sellaisia miehiä, jotka haluavat opiskelleen vaimon. Ehkä jopa oppineemman, kuin mies itse.

Olen toki aiemminkin ymmärtänyt sen, miten paljon kohua Minna Canthin realistiset näytelmät ja tasa-arvopuheet ovat aikalaisissaan herättäneet, mutta tämä Canthin lasten näkäkulmasta kirjoitettu teos sai tajuamaan sen, miten paljon hänen perheensäkin on joutunut kestämään. Monet eivät antaneet lastensa edes puhua Canthin lasten kanssa, kodin ikkunoihin heiteltiin kiviä ja viinapulloja, mistään ymmärtämättömät pikkupojat juoksivat heidän ikkunoidensa alla rallattaen pilkkalauluja. Canthin kirjoja oli kerätty koulun kirjastosta ja tehty niistä polttorovio ja pahimmillaan lapset olivat jopa huolissaan käykö joku fyysisesti äidin kimppuun, olihan hänen peräänsä jo huudeltu ja syljeskelty. Kaikkiaan kirja tarjosi kiinnostavan näkökulman ja kirjoitustyylikin oli fiilikseltään koko lailla sama kuin aiemmin Mikkaselta lukemassani aikuislukijalle suunnatussa kirjassa. 

***

Kiitos Niinalle haasteen emännöinnistä, tähän oli oikein kiva osallistua. Toivottavasti huomaan / muistan sen ensi vuonnakin, Canthia ja Canthiin liittyvää kirjallisuutta löytyy vielä paljon.

Klassikkohaaste #9: Minna Canthin Työmiehen vaimo

Klassikkohaaste on puolivuosittain jatkuva (kirjabloggareiden) haaste lukea jokin kenties jo pidempään lukulistalla odottanut klassikkokirja. Tämä on järjestyksessään yhdeksäs haastekierros ja neljäs kerta kun olen itse siinä mukana. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogi.

Luin viime talvena Minna Rytisalon romaanin Rouva C, joka kertoo kirjailija Minna Canthin elämästä. Ajattelin jo silloin, että olisi kiinnostavaa tutustua hänen näytelmiinsä ja mikäpä sen parempi tilaisuus kuin klassikkohaaste. Ei sillä etteikö klassikoita voisi lukea muutenkin, mutta jostain syystä niihin tulee tartuttua sen verran harvoin, että jonkinlainen motivoiva potku takalistolle on tarpeen! Kirjaston hyllystä löytyi ennestään tuttu nimi, Työmiehen vaimo. Juonestakin minulla oli jonkinlainen käsitys; Työmies rällää kaikki perheen rahat. 

Vaan oli Työmiehen vaimo paljon enemmänkin. Työmies, Risto, on viinaan menevä laiskamato joka onnistuu lirkuttelemaan vaimokseen Johannan. Näytelmän viidestä näytöksestä ensimmäinen tapahtuu heidän häissään. Tuon ajan tapaan mies saa naimakaupassa haltuunsa vaimon omaisuuden ja humalainen Risto kehuskeleekin miten kaikki häntä nyt kadehtivat, sillä Johanna on paitsi kaunis myös rikas, kuusisataa markkaa on hänellä pankkitilillään ja pankkikirjakin jo Riston hallussa. Nyt on millä ryypätä ja rällätä ja tarjota tietysti häävieraillekin. Kun miespuoliset vieraat tuumailevat, että nykyään naiset haluavat määrätä taloudenpidosta, Ristolla on tästä luolamiesaikainen käsitys mutta Johannalle miehen lurjusmaisuus valkenee liian myöhään. Häihin pölähtää mustalaistyttö Homsantuu ja pian Johanna kuulee tältä että Risto on kihlannut Homsantuunkin. Riston mielestä siinä ei ole kummoista metelin aihetta, kaipa nyt mustalaistyttöä voi narrailla, tuollaista "halvempaa naista", ilman että on sen enempää vakavissaan ja vaihtaa sitten lennossa kuudensadan markan Johannaan. Tätä ei Homsantuu halunnut kuulla ja vannoo miehelle kostoa. Järkyttynyt Johanna haluaisi saman tien erota petollisesta miehestä, mutta häävieraat saavat hänet taivuteltua ja samalla käännettyä kaiken vielä niin päin, että Johanna on se jonka tulee rukoilla anteeksipyyntöä mieheltään, onhan mies sentään "vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella varustettu". 

Toisessa näytöksessä Ristolla ja Johannalla on jo vauva ja Risto on Johannan pankkitilin tyhjentänyt. Johanna on Kauppatorilla markka kourassaan, miettien ostaako sillä maitoa heikolle lapselleen vai leipää heille kaikille. On helppo arvata miten markalle käy, kun Risto ystävineen yhyttää Johannan torilla. Ristoa ei kiinnosta leipä eikä maito, eikä kyllä lapsikaan kun viinapullo tuntuu jo kielen päällä. 

Jatkossa Johanna tarttuu työhön kuin työhön kerätäkseen roposia lapsensa elättämiseen ja Risto taas pyrkii ehtimään rahastaa kaiken Johannan työn päältä jaon. Homsantuu saa tilapäisesti kostonsa, muttei kummankaan naisen tarina pääty hyvin.

Työmiehen vaimoa pidetään Suomen ensimmäisenä realistisena näytelmänä. Sen kantaesitys oli Helsingin Suomalaisessa teatterissa 28. tammikuuta 1885. Se ei ollut ensimmäinen Canthin mainetta saanut näytelmä, mutta ensimmäinen kerta kun Canth koki kirjoittaneensa jotain merkityksellistä ja omannäköistään. Canth halusi erkaantua fennomaanien kansallisen ihanteellisuuden tavoittelusta ja ryhtyä kirjoittamaan yhteiskunnan epäkohdista kuten miestensä hallitsemista vaimoista, köyhälistöstä ja kaksinaismoralismista jossa myös laki ja oikeus oli miehen puolella. 

Hilja Valtonen: Salainen ase & Lukuharjoituksia-haasteen koonti

Hilja Valtonen: Salainen ase 

Nelinäytöksinen hupailu

Otava, 1964

135 sivua 

Minulla oli suuria suunnitelmia. Luen Kujerruksia-blogin Lukuharjoituksia-haasteeseen ainakin Ibsenin Nukkekodin ja jotain August Strindbergiltä ja mielellään kokeilisin Shakespeariakin. Alku olikin lupaava, sillä sain korkattua haasteen tuoreeltaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen tammikuussa lukemallani Anton Tšehovin Kolme sisarta -näytelmällä. Mitä tapahtui sen jälkeen? Luin romaaneja. Historiallisia, nykypäivään sijoittuvia, parisataasivuisia, tiiliskiviä. Jossain välissä, näköjään elokuussa, muistin näytelmät ja varasin kirjastosta Hilja Valtosen Salaisen aseen, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Hilja Valtosta sen sijaan olen lukenut sekä pikkuteininä äitini kirjahyllystä että aikuisenakin pari tunnetuinta romaania. Miksipä siis en lukisi Valtoselta myös näytelmää.

Salainen ase on nelinäytöksinen hupailu jossa tähdätään Miss Suomi -kilpailuun. Heikki Mysiini on lääkäri, leskimies joka on mukana myös taideyhdistyksen toiminnassa. Johtaja, liikenainen Hanna Hemppa on taideyhdistyksen mesenaatteja ja hänet on pidettävä hyvällä tuulella. Hanna on päättänyt että hänen veljentyttärestään Helistä on leivottava missi, vähintään paikallisen osakilpailun voittaja. Niinpä Mysiini yrittää painostaa Sami Apajaa, missien metsästäjää, valitsemaan Helin voittajaksi, mutta Samin mielestä tytöllä on liian kapea vyötärö lantioon nähden. Tästä lähtökohdasta alkaa kohellus johon liittyy edellä mainittujen lisäksi muitakin missiehdokkaita kuten paikallinen kaunoluistelijakuuluisuus, koulutyttö ja Mysiinin oma eteistyttö. 

Kahden luetun näytelmän myötä olen haasteen mukaan puvustaja. Olisiko joku hyvää keskinkertaista puvustajaa vailla? Harmittamaan jäi, etten muistanut lukea enempää. 

Tässä vuonna 1964 painetussa kirjassa törmäsin aika erikoiseen paperinkäyttöön. Sivut on revitty isommista arkeista, reunat ovat todella epätasaiset.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 2 - Anton Tšehov: Kolme sisarta

Anton Tšehov: Kolme sisarta

Alkuteos julkaistu 1901

Suomennos: Martti Anhava 1999

On jälleen aika kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen.

Klassikkohaaste on puolivuosittain jatkuva haaste ja tämä on järjestyksessään toinen. Tämänkertaista klassikkohaastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogi. Olin mukana myös ensimmäisellä kerralla jolloin luin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn joka oli ollut TBR- eli To be read -listallani jo hyvän aikaa. Arvioni Rouva Bovarysta voit lukea täältä.

Kolme sisarta, Olga, Maša (Maria) ja Irina asuvat veljensä luona pienessä maaseutukaupungissa josta haluaisivat päästä pois, takaisin Moskovaan jossa asuivat ennen kuin heidän isänsä sai kyseisen maaseutukaupungin prikaatinkomentajan viran. Pienessä varuskuntakaupungissa ei ole sellaista sivistyneisyyttä jota sisarukset kaipaisivat, eikä sopivia aviomiehiä. Vain Maša on mennyt naimisiin, maalaiskaupungin opettajan kanssa. Tapahtumat ja olosuhteet ovat saaneet aikaan sen, ettei Moskovaan paluu ole kovinkaan realistinen.

Sisarukset ovat luonteiltaan hyvin erilaisia, mutta silti läheisiä. Olga on siskoista vanhin, opettaja ja sisaruksistaan huolehtiva vanhapiika. Keskimmäinen sisaruksista, Maša, on rakastanut miestään muttei rakasta enää ja ajautuu suhteeseen. Nuorimmainen Irina on vakuuttunut siitä, että hänen onnensa löytyy Moskovasta. Kun Irina tajuaa Moskovan jäävän vain haaveeksi, hän suostuu vaimoksi yhdelle pikkukaupungin upseereista, mutta ennen häitä tapahtuu jotain mikä tekee avioliiton mahdottomaksi.

IRINA Te sanotte: Elämä on ihanaa. Entäpä jos se vain tuntuu sellaiselta! Meille kolmelle sisarelle elämä ei vielä ole ollut ihanaa, se on tukahduttanut meidät kuin rikkaruoho... Minulla on kyyneleet silmissä. Turhan päiten... (Pyyhkäisee nopeasti kasvojaan, hymyilee.) Työtä täytyy tehdä, työtä. Sen tähden me olemme allapäin ja näemme elämämme niin synkkänä että emme tiedä mitä työ on. Me olemme syntyneet ihmisistä jotka halveksivat työtä...

Sisarten tavoin myös heidän veljensä Andrei unelmoi sotilasuransa myötä paluusta Moskovaan. Hän solmii avioliiton ja hänen ensin niin miellyttävästä vaimostaan tulee koko perhettä manipuloiva matriarkanalku.

NATAŠA Huomenna minä olen sitten jo yksin täällä. (Huokaisee.) Kaikkein ensimmäiseksi minä annan hakata tuon kuusikujan, sitten tuon vaahteran tuosta. Se on iltaisin niin kauhea, ruma... (Irinalle) Kultaseni, tuo vyö ei sovi sinulle ollenkaan... Se on mauton. Pitäisi olla jotakin vaaleaa. Ja tänne minä annan istuttaa kukkasia, kukkasia joka paikkaan, ja alkaa tuoksua... (Ankarasti) Mikä haarukka täällä ajelehtii penkillä? (Menee taloon, sisäkölle) Mikä haarukka tuolla penkillä ajelehtii, minä vain kysyn? (Huutaa) Hiljaa! 

Tšehov kirjoitti näytelmän vuonna 1901 ja Kolme sisarta esitettiin lavalla ensimmäisen kerran kaksi vuotta myöhemmin. Reilun sadan vuoden aikana siitä on nähty monenlaisia näyttämösovituksia ympäri maailmaa. Näytelmän teksti ja juoni on sinänsä aika yksinkertainen, joten sisältöä pitää jäädä miettimään. Enemmän kuin isoilla juonellisilla käänteillä Tsehov leikkii päähenkilöidensä toiveilla ja unelmilla. Kannattaako haikailla saavuttamatonta vai kannattaisiko onneaan etsiä sieltä missä on? Haipuuko onnen tunne sitä kauemmas mitä useammin muistuttaa itselleen, ettei sitä ainakaan täältä löydy? Onko elämä edes niin oikeudenmukaista että se suo kaikille onnen? Onko sisarusten rakkaudesta kilpailevissa miehissä loppujen lopuksi muuta vikaa kuin se, etteivät nämä tule viemään siskoksia Moskovaan? Haikailevatko he kapeakatseisesti vain yhden asian toteumisen perään näkemättä mitään kaunista ympärillään? Onko Moskovaa heidän unelmiensa kaltaisena edes olemassa? Onko aika kullannut muistot, vai onko maailma muuttunut? Ainakaan sisarusten elämä ei juuri muutu, ainakaan heidän toivomaansa suuntaan. Vuodet vain kuluvat ja heidän elämässään vallitsee tietynlainen pysähtyneisyyden tila. Kaksi nuorempaa sisarusta kokeilee omilla tahoillaan muuttaa elämäänsä, mutta sekin jää vain ohikiitäväksi vaiheeksi.

IRINA (Hilliten itseään) Minä olen niin onneton... En minä osaa tehdä työtä, en rupea enää. Liika on liikaa! Okin lennättimessä, nyt olen kaupunginhallituksessa ja vihaan, halveksin kaikkea mitä ikinä saan tehdäkseni... Minä olen jo kaksikymmentäkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivot ovat kuivuneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä, ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne, että kulkee poispäin todellisesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi jotakin kuilua kohti. Ja minä olen epätoivoinen, epätoivoinen! Ja miten minä vielä elän, miten en ole tähän päivään mennessä tappanut itseäni, sitä minä en ymmärrä...

Kuten näytelmät yleensäkin, Kolme sisarta antaisi varmasti enemmän itsestään näyttämöllä kuin luettuna. Muistan nähneeni Tsehovin näytelmistä vain Kirsikkapuiston ja senkin kauan sitten. Toisaalta, esitetäänkö toista sataa vuotta vanhoista näytelmistä vielä klassisia versioita jos sellaisen haluaisi nähdä, vai päivitetäänkö ne lähes aina nykypäivään?