Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Bazar, 2023

Lukija: Annu Valonen 

Kesto: 16 h 3 min

Kaisu on kolmasluokkalaisten opettaja isossa kouluyhteisössä jossa on monta rinnakkaisluokkaa samaa ikäryhmää. Hän on jäämässä muutaman vuoden kuluttua eläkkeelle, muttei mitenkään kiirehdi sinne, hän nauttii työstään ja hänellä on nytkin ihana luokka. Heissä oli erilaisuutta, mutta Kaisu ei halunnut nähdä sitä haasteena, eivät oppilaat hänelle mitään haasteita olleet. 

Hän koki olevansa tärkeä pilari. Kaisu oli aina se, joka järjesteli tarvikevaraston hyllyt ja keitti kahvin opettajainhuoneessa. Jos hän ei ehtinyt opettajainhuoneeseen ensimmäisenä alkoi häly, ei ole kahvia, mitä, eikö ole, pitäisikö laittaa tippumaan, kuin kanaparvi jota Kaisun piti kaitsea. 

Säästösyistä uusissa kolmas- ja neljäsluokkalaisissa olevat kolme erityistuen tarpeessa olevaa oppilasta kävivät normaaliopetuksessa. Hänen luokallaan oli heistä yksi, Mikael, jonka isä oli kouluvuoden alkaessa kovasti Kaisua opastanut, miten inkluusio-oppilasta piti tukea ja opettaa, miten Kaisun tuli tehdä työnsä. Hänellä oli myös kolme somalioppilasta, joista Sagal oli vasta tullut Suomeen äitinsä ja vielä kotona olevan pikkuveljensä kanssa, joten Sagal vasta opetteli suomen kieltä. 

Hänen luokallaan oli myös Alina, jonka vanhemmat Ville ja Heidi elivät väljähtyneessä liitossaan. 

Heidi oli itse kasvanut hometalossa kun perhe oli muuttanut uudelle paikkakunnalle Heidin mennessä viidennelle luokalle. Häntä oli kiusattu, hän oli ollut uusi oppilas joka vielä haisi kummalliselle, pahalle, hänestä lähtee jotain kaasua, he olivat ilkkuneet. 

Ville vietti kaikki vapaahetkensä koneen ääressä, mitä tahansa keskustelua Heidi yrittikin hän sai lyhyitä vastauksia jotka osoittivat miehen olevan enemmän läsnä pelin maailmassa. Heidi on alkanut kiinnostua Mikaelin isästä Tommista. Villeä hänen ei jäisi ikävä.

Oppilaat eivät olleet Kaisun haaste, mutta sellaiseksi osoittautuu identiteettivarkaus, kun joku kaappaa Kaisun profiilin keskusteluryhmässä ja alkaa kirjoitella ilkeitä kommentteja hänen nimissään. Opettajainhuoneessa tiedetään asia välittömästi, ja siitä kovin supistaan, mutta Kaisun kuullen esitetään yhteistä huolta, kysellään miten hän jaksaa. Kaisu tunsi olevansa kuin uhri ja syytetty yhtä aikaa, ehkä joku jopa luuli, että hän oli kuitenkin kirjoittanut ne kommentit itse?

Ei tässä nyt joutanut uupumaan. Uupunut, se kuulosti lopulliselta. Uupunut, niin kuin nuppuun menisi. Sulkisi terälehdet ja painuisi suppuun. Sitä paitsi uupumuksella oli hintansa yhteisössä, kerran uupunut aina uupunut, ne mahtaisivat ajatella. Ensin ne puristaisivat itsestään kaiken empatian, vakuuttaisivat että oli ymmärrettävää pysähtyä ja hiljentää, ennen kuin kaatuu. Olipa hyvä ratkaisu, kerrassaan ainoa mahdollinen, ne nyökyttelisivät toisilleen uupuneen vetäydyttyä omiin oloihinsa. 

...

Kuulustelu jatkui. Innokkaimmat vaativat, että soittaisin poliisille. Tivasivat, olinko jo soittanut. Kyllä kannattaisi. Poliisi selvittää, onko kiusanteon takana joku oppilaista.

Poliisitutkinnan jälkeen koulu käynnistää omat toimenpiteensä, rehtori katsoi asiakseen tiedottaa kahvikuppinsa äärestä koko opettajakunnalle. Toiset intoutuivat pohtimaan, millaisia seurauksia identiteettivarkaalle oli mahdollista langettaa. Kantaako joku kaunaa, rehtori madalsi ääntään ja siirsi tuoliaan lähemmäksi. Mikä voisi olla teon motiivi? 

Kysymys oli tarkoitettu vain minulle, mutta vieressä muutaman nuoremman opettajan keskustelu vaimeni ja he vilkaisivat meitä. Katseissa välähti sääli, heidän mielestään olin vanha. He ajattelivat minusta niin kuin vanhasta ihmisestä ajatellaan. En ymmärtänyt heitä, eivätkä he minua. Niin he yksipuolisesti päättivät, ehkä niin oli ollut ja aina oleva. En kuulunut internetiin, en sinne missä he olivat, en tänne ensinkään, en enää. Olin nähnyt heissä samanlaista uteliasta valoa kuin oppilaissa, jonkinlaista kollegiaalista ihailua, ystävyyttä tai ainakin yhteenkuuluvuutta, yhdenvertaisuutta joka nyt valui olemattomiin. Fail. 

Minun oli jo aika mennä, sillä tämä oli alkusoittoa, he ajattelivat ja pöyhivat hiuksiaan, vaihtoivat merkitseviä katseita, nokkivat niillä katseillaan kuin terhakat kananpojat. Pudistin rehtorille päätäni, ei ole mitään syytä. Ei riitaa, ei kostettavaa. Minusta on aina pidetty, kai rehtori tiesi sen. Kai hän tiesi, koska kutsui tapausta mysteeriksi, kerrassaan erikoiseksi tilanteeksi. 

Muutenkin tuntui, ettei häntä pidetty enää oikeanlaisena. Kyllä, hän oli antanut oman puhelinnumeronsa oppilaiden vanhemmille, miten hän muuten olisi tavoittanut ne, jotka eivät käyttäneet Vilmaa? Muutenkin hänelle välillä soiteltiin, kyseltiin neuvoja, mielelläänhän hän auttoi minkä pystyi. Nyt nuoremmat opettajat väittivät että hän toimi siinä väärin ja nosti riman liian korkealle. Yrittikö Kaisu olla parempi heitä muita, heitä jotka tekivät tuntinsa ja lähtivät sen jälkeen viettämään heille kuuluvaa vapaa-aikaa?

Kun vanhemmat tulivat vanhempainiltaan suunnittelemaan luokan järjestämää halloween -juhlaa ja vilkuilivat puhelimiaan, Kaisu oli varma että hekin tiesivät rumista kommenteista, että he nauroivat hänelle selän takana.

Oppilaiden oli pitänyt jäädä kotiin, sillä vanhempainilta oli vain aikuisille, mutta Sagalin äiti ei antanut hänen olla kahdestaan pikkuveljen kanssa. Sagalin mielestä äidinkin olisi pitänyt mennä kouluun, että oppisi suomea. 

Äidin pitäisi istua aikuisten luokassa, kuunnella ja opetella. Mitä siitä, että se on osannut kymmenvuotiaana paistaa täydellisiä samboosoita, sellaisia joita tarjottiin vieraillekin. Mitä siitä, että äiti on nyt uudessa maassa eikä tiedä, mitä yksinkertaiset sanat ja merkinnät tarkoittavat. Mitä siitä, kun sanat eivät aukea äidille. Äidin mielessä ne eivät aukea punotuiksi nauhoiksi, eivät yhdisty toisiin samanlaisiin, eivät rakenna kokonaista uutta ja värikästä maailmaa. 

Äiti saa osakseen vain murusia, vanhempainillassakin vain murusia. Sagal oli nähnyt ystävällisiä hymyjä, nyokkäyksiä, Alinan äidin ja opettajan käden puristukset. Sagalin maalaama vesimaisema jossa oli koirailmapallo, Sagalin leikkaama naurulokki katon rajassa, Sagalin koulukirjoja. Niitä kaikkia opettaja oli äidille näyttänyt. Mitä äiti oli niistä ymmärtänyt, kun Sagal ei saanut tulla tulkkaamaan? 

Luin Annolan esikoisenkin joten oli luontevaa tarttua myös tähän, varsinkin kun kirjassa oli kiinnostavia aiheita. Nykypäivän koulumaailma on itselleni vieras, tiedän sen toki muuttuneen lähes tunnistamattomaksi siitä, kun itse olin ala-asteella 70-luvulla, niin tekniikaltaan kuin käytännöiltään. 2000-luvulla olen ollut töissä päiväkodissa sekä yhdistyksessä jossa pidimme viikon mittaan äiti-lapsi-ryhmiä sekä erilaisia kerhoja lapsille. Mieheni kanssa olemme avanneet kotimme niin tukiperheenä, lomaperheenä kuin sijaisperheenäkin. Kaikenlaista on siis tullut vuosien varrella nähtyä, mutta varsinainen koulumaailma monialaisine oppimiskokemuksineen on jäänyt vieraaksi ja sen valottaminen romaanien kautta on eräällä tavalla jopa yleissivistävää. 

Kirja oli pitkän matkaa hyvä ja kiinnostava, joskin Kaisun teatraaliset ajatukset saivat kulmakarvani kohoilemaan jo kirjan alkupuolella. Viimeiset pari kolme tuntia oli kuitenkin kauttaaltaan aika erikoista ja poikkeuksellista tekstiä, kun muidenkin aikuisten ajatukset lähtivät niin villille laukalle, etten sellaista sekavaa ajatuksenjuoksua kuunnellessani aina tiennyt miten olisin heihin suhtautunut. Minä kun olen luullut, että minulla on välillä kovin laukkaavia ajatuksia. 

Mistä sitten taas pidin (ja tavallaan pidin kyllä tästä kiitolaukastakin), niin esimerkiksi siitä, että kirjassa oli monta kertojaa ja useampia näkökulmia samaan asiaan / tapahtumaan, mutta kuitenkin ilman turhaa toistoa jolle olen muista kirjoista huomannut olevani allerginen. Toistoakin kyllä oli, mutta se oli enemmän oman pään sisäistä ja riittävän lyhytkestoista. Kansikin on hieno lintuineen, ja sopii tarinaan. Antaisin noin 3,5 tähteä.

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

 

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

Bazar, 2022

Lukija: Sari Haapamäki

Kesto: 11h 54min

Tuomaksen kanssa nuori Emilia oli kulkenut pitkin kaupunkia, humaltunut elämästä ja juopunut nuoruudesta. Tuli viikkoja, kuukausia, kesiä, vuosia, loputtomia mahdollisuuksia. Tuomas oli rauhallinen, läpikotaisin tuttu, tilintarkastaja ammatiltaan ja hän rakasti Emiliaa. Mutta kymmenen haaleaa vuotta myöhemmin Emilia ei enää rakastanut Tuomasta. 

Mä en saa enää henkeä, Emilia oli sanonut silloin jo monta kertaa, monta kertaa huutanut, että heidän oli erottava. Mutta lempein silmin Tuomas katsoi Emiliaa, monta kertaa antoi anteeksi ennen kuin ymmärsi. Monta kertaa Emilia antoi olla, uuden viikon, vielä toisenkin viikon, vaikka kevätyössä soi mustarastas ja poppeleiden alla sydän tempoi Jeren sydäntä vasten uuteen.

Ja nyt hänellä oli Jere. Puuseppä, joka oli perinyt kauniin, mutta remonttia vaativan kodin Alppilassa mummoltaan, joka oli tiennyt että juuri Jere laittaisi sen uuteen uskoon katosta lattiaan. Emilia ei pitänyt remontin kaaoksesta, mutta hän tiesi, että tässä uudessa elämässä hänen pitäisi heittäytyä, kurkottaa. Sillä Jereä hän rakasti. 

Jere kietoi kätensä Emilian ympärille. Suudelma oli sinetti, korkeat huoneet kuin holvikaaret, kesäkuinen aurinko heidän tahtonsa todistaja. Valonsäteet kasvoillaan he lupasivat palan tulevaisuutta toisilleen. Lattialankuissa, askelissa, menneissä ja tulevissa, vaaleanvihreässä tapetissa valonsäteet, tulevaisuuteen kurkottavat.

Viran kärkkyminen Helsingissä oli kestänyt seitsemän vuotta ja lehtoraatin järjestyminen oli ollutkin kuin lottovoitto. Tästä kesästä tulisi ihana, Emilian elämän kesä, ja sen jälkeen alkaisi syksy ja epäsäännöllisten verbien kuulustelu. 

Toisessa aikatasossa 1970-luvun alussa Emilian äidin sisar Auri kipuilee toteutumattomissa haaveissaan. Valkolakki jää saavuttamatta, yliopisto-opinnot sitä myötä haaveeksi, ja pieni tyttö jonka uintiretkeä hänen piti vahtia hukkui. Aurin piti jäädä kotitilalle ja hänen nuori mielensä järkkyi. Ainoana tukena tuntui olevan Lauri Viita, mies jonka runoja Auri luki.

Kaikki lähtevät. Ne muuttavat kaupunkiin ja hankkivat uuden elämän. Ostavat maksitakit ja kiiltonahkakengät, joissa on kanttinen kärki, sellainen katkaistu. Tuula ostaa viininpunaiset, samanlaiset, joista olen sille puhunut ja näyttänyt Anttilan kuvastosta. Niillä kengillä Tuula kävelee kahvilaan, juo kahvia ihan itsekseen, valitsee vitriinistä leivoksen, jonka päällä on sitruunankeltainen kiille ja välissä valkoista vaahtoa. Illalla se menee elokuviin. Se tapaa jonkun ja ne juovat viiniä Tuulan kotona, Tuula on laittanut itselleen kristalliset viinilasit. 

Kaikki, jotka lähtevät, juovat viiniä ja polttavat tupakkia, naiset hankkivat imukkeet. Ne istuvat ja puhuvat elämästä pitkälle yöhön jonkun kotona tai puistoissa, joissa kasvaa kummallisia puita, hevoskastanjoita ja lehm6ksia, eikä kukaan kysele mitään. Kukaan ei sano, että se on syntiä. Naiset leikkauttavat hiuksiinsa pixien tai pitkän otsatukan, eikä niiden tarvitse kuunnella päivittelyä, miksi leikkasit. Kukaan ei sano, että ei olisi kannattanut ja että pitkät hiukset ovat kauniimmat. Ne lakkaavat kyntensä vaaleanpunaisiksi, eikä niille pyöritellä silmiä, kohta komenneta perunapeltoa kuopimaan. Saavat lukea rauhassa mallilehtiä, joissa kerrotaan, miten eletään vielä kauempana, Tukholmassa ja Pariisissa.

Ne ovat vapaita.

Ne lähtevät. Elävät elämää, joka kuuluisi minulle. Joka on minun.

Minna oli Emilian paras ystävä, niin ikään opettaja, samassa koulussa. Minna oli sairastanut rintasyövän ja ryhtynyt kokemusasiantuntijaksi, valistamaan kanssasisaria syövän vaaroista ja kehonsa jatkuvan tarkkailun tarpeesta sekä testaamisesta. Kunnallinen hoito ei Minnan mielestä riittänyt alkuunkaan, vain yksityiseltä sai, kalliilla rahalla tietenkin, ostettua lukuisat testit ja otatettua koepalat joihin lääkärit eivät nähneet syytä kirjoittaa lähetettä. Mutta Minna tiesi paremmin.

Kirja on niin kauniisti kirjoitettu kuin olla vain voi, lainaukset sille hyvin tyypillisiä. Mutta siinä on synkempikin puoli, josta alla lisää varoituksen jälkeen.

VAROITUS. JOS SUUNNITTELET LUKEVASI KIRJAN, ETKÄ HALUA TIETÄÄ MISTÄ KIRJASSA TODELLA ON KYSE, ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE. OMASTA MIELESTÄNI KYSEESSÄ EI EDES OLE JUONIPALJASTUS, MUTTA KUSTANTAMO ON PÄÄTTÄNYT PITÄÄ NS. TAKAKANSITEKSTIN HATTARANKEVYENÄ. 

Ennen luulosairaina pidettiin vanhoja mummeleita, jotka selasivat lääkärikirjaa ja löysivät itseltään tauteja toisen perään. Nykypäivään siirrettynä meillä on tässä kolmekymppinen Emilia, joka viettää ihan liikaa aikaa netin keskustelupalstoilla ja kuvittelee sairastavansa kaikkea mahdollista. Jos sille tielle lähtee, löytääkin itsestään helposti liudan sairauksia, sen verran ylimalkaisia oirekuvaukset usein ovat. 

Meri välkkyi ja läikytti valoaan. Tähän asti hän oli pärjäillyt, rimpuillut sairaudesta toiseen, tähän asti selvinnyt. Tähän hän jäisi, odottamaan, että työt alkaisivat ja säästötilille kertyisi muutama kymppi kuussa, joitakin satoja vuodessa. Hän jäisi odottamaan, että pääsisi työterveyden tai terveyskeskuksen kautta kuvauksiin, olisiko silloin jo myöhäistä. Hän kuolisi köyhyyteen, hän kuolisi, koska oli köyhä.

Tähän Emilia jäisi, välitilaan odottamaan sairautta tai kuolemaa, oliko sillä merkitystä. Kesä lipui ohi, katosi. Kaikki Emilian kesät lipuisivat ohi ja katoaisivat. Syksyt, talvet ja keväät, ohi. Emilia katoaisi. 

Olen ihmetellyt miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota tästä neuroottisuudesta mitään. Olin jo ehtinyt kuunnella kirjaa nopeutettuna lähes pari tuntia ja todella kiinnostua Emilian ja Jeren tuoreen suhteen kehittymisestä, asunnon remontoinnista ja muista heidän arkensa pikku asioista, kun jatkuva sairausspekulointi alkoi ahdistaa ja mietin heitänkö kesken. Silloin ymmärsin myös, miksi käyttämässäni äänikirjapalvelussa kirjaa oli kommentoitu niin, että montakohan lääkärikäyntiä ja tutkimusta lukijat varaavat kirjaa kuunnellessaan. Onneksi tuttu bloggari oli juuri kuunnellut kirjan joten kyselin häneltä suoranaisia juonipaljastuksia, joista ei tässä sen enempää. Kuuntelin kirjaa ennenpitkää niin, että kun Emilia taas eksyi keskustelupalstalle, kelasin 30 sekuntia kerrallaan eteenpäin, vieläkö Emilia lukee yksityiskohtaisia sairauskuvauskommentteja ja skippasin suurimman osan niistä, pysyen kuitenkin hyvin kartalla siitä missä milloinkin mentiin ja mikä tärkeimpänä, miten Emilia itse voi. Vielä helpommin silmäilemällä tämä olisi toki onnistunut fyysisessä kirjassa. En todellakaan ymmärrä, miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota mitään näin oleellisesta osasta päähenkilön elämässä. Ennen kaikkea ihmettelen, miksei kerrottu etukäteen, että kirja on täynnä hyvinkin mustia ajatuksia, sillä ainakin itse olisin halunnut tietää ennen kirjan valintaa, jos se kulkee näin syvissä vesissä.