Sivut

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Bobbie Ann Mason: Dear Ann



Bobbie Ann Mason: Dear Ann
Harper Audio, 2020
Lukija: Janet Metzger
Kesto: 8 h 22 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.


1965 Annin boheemi professori Albert, joka kehui tehneensä ainakin 50 LSD-trippiä, yllytti Annia lähtemään opiskelemaan Stanfordin yliopistoon Kaliforniaan, jossa hänkin voisi kukoistaa kukka hiuksissaan kuten muut nuoret opiskelijat. Sen sijaan Ann hakeutui New Yorkiin, Harper Collegeen.

She felt a verve of excitement, an unexpected pleasure in imagining her youth following an alternate path. People always said, oh to be young again, knowing what I know now. Being young again, in the 60's. What a blast it would be to start over, in California. Wasn't California something of a dream by definition? She could re-imagine her life. And Jimmy wouldn't be in it. Or it could have turned out differently with Jimmy.

Ja siitä lähti se ajatus johon koko kirja perustuu. Vuonna 2017 Ann on risteilyllä isolla valtamerilaivalla, mutta alkaa miettiä, että jos nuori farmarintytär Ann olisi 1966 lähtenyt ajamaan Kentuckysta Kalifornian suuntaan, hän olisi voinut vuokrata huoneen viktoriaanisesta talosta Palo Altossa. Hän olisi opiskellut kirjallisuutta Stanfordissa ja tienannut ruokarahansa tehden puhtaaksikirjoitushommia 60 cnt arkki. Hän olisi tutustunut Meredithiin ja Johniin joilla oli jo lapsia ja jotka olivat luvanneet hänen äidilleen katsoa Annin perään. Hänen opintojensa ohjaaja olisi ollut Emily Dickinson-fani professori Winters. Samassa talossa olisi asunut hänen uusi ystävänsä Pixie, toisen vuoden psykologian opiskelija New Yorkista. Hän olisi tutustunut kampuksella Sunjayhin, intialaiseen opiskelijaan, josta Pixie oli kiinnostunut. Sunjayta odotti järjestetty avioliitto, mutta hän oli rakastunut toiseen amerikkalaiseen opiskelijaan. Hän olisi tutustunut myös Steveniin jolla oli prätkä, jolla poika olisi kyytinyt hänet Albertin ystävän luo vuoristoon, La Hondaan. Hän olisi osallistunut massiivisiin mielenosoituksiin Vietnamin sotaa vastaan ja kuunnellut puhujia, Martin Luther King olisi vieraillut heidänkin kampuksellaan. Hän olisi tavannut Jimmyn, josta kiinnostuisi ja heistä olisi tullut rakastavaisia. Jimmyn isä oli kuitenkin perinteinen keskiluokkainen mies, joka halusi pojastaan lääkärin ja tämän vaimoksi oikeasta sosiaaliluokasta olevan edustavan naisen, ei maalaistyttöä. 

Vietnamin sota nousi kirjan keskeiseksi teemaksi. Kaksi kolmasosaa amerikkalaisjoukoista oli vapaaehtoisia, mutta se kolmannes joka kutsuttiin palvelukseen, oli paljolti köyhempää kansanosaa. Tuolloin yliopisto-opiskelijat kuten Jimmy, olivat vielä turvassa kutsunnoilta, mutta Annin järkytykseksi Jimmy päätyi tekemään oman päätöksensä. Toinen mikä nousi vahvasti esiin, oli sukupolvien välinen kuilu. Ann ja Jimmy tulivat hyvin erilaisista taustoista, mutta kumpikaan ei kokenut, että vanhemmat ymmärtäisivät nuorten aikuisten lastensa elämää Kaliforniassa. 

Kirjaa kuunnellessani toivoin että olisin tuntenut paremmin esillä olleiden runoilijoiden tuotantoa, paljon viitattiin esimerkiksi Shelleyyn, Keatsin lintuihin ja Samuel Taylor Coleridgen Kubla Khaniin. Oli pakko lukea Kubla Khan. Tai kun Ann kertoi jotain ajatuksiaan ja totesi sitten, ähh, olen vain lukenut liikaa Heideckeriä (tai Heideggeriä?), ärsytti etten tiennyt edes keneen viitataan, kun Google tarjosi monia vaihtoehtoja.  Ann fanitti myös Beatleseja, siihen olikin jo helpompi samaistua, minullakin oli Beatles-kauteni nuorena. En tosin polttanut jointteja levyjä kuunnellessani, kuten Ann ja Jimmy jotka kokeilivat myös vahvempaa kamaa. Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band -levy soi ilmestyessään radiokanavilla ja kaikkien heidän ystäviensä kotona ja sen biisejä analysoitiin välillä tarkkaankin. 

Ann heard something new each time she listened to the album and hearing it everywhere made her feel she was part of a vital movement that was grabbing the future. So, when Jimmy again suggested they take LSD together, she consented. 
"Sex on acid", he said, "I'm tingling just thinking about it." 
"What will it be like?"
"You'll come for about five hours", he promised, "we will, together."

Kaikesta tästä ja paljosta muusta Ann kertoi kuin olisi kertonut todellisesta eletystä elämästään, enkä ymmärtänyt miksi tällainen erikoinen ratkaisu? Miksei Mason yksinkertaisesti kirjoittanut kirjaa nuoresta naisesta, joka lähti opiskelemaan Kaliforniaan? Odotin, että lopussa on jokin twisti, joka selittää kaiken, mutta sitä ei tullut. Aloin epäillä, että se meni minulta ohi ja jos olisin lukenut paperikirjaa, olisin selaillut loppupuolta sitä etsien. Nyt käännyin Goodreadsin puoleen ja sieltä tajusin, etteivät (ainakaan kaikki) muutkaan olleet ymmärtäneet loppuratkaisua, joten ilmeisesti se oli vain hyväksyttävä vaikka jälkifiiliksenä olin vähän hämilläni. En ymmärtänyt, miksi Ann oli laitettu pohtimaan elämää jos-muodossa, kun ei kerrottu, miten hän oikeasti oli elänyt, mutta pidin kovasti siitä Annin mielikuvitusmaailmasta Kaliforniassa ja kuunnellessani unohdin välillä pitkiksi ajoiksi ettei tapahtumat ole oikeita. 


lauantai 24. lokakuuta 2020

Lucinda Riley: Kuun sisar



Lucinda Riley: Kuun sisar
Bazar, 2020
779 sivua
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Alkuteos: The Moon Sister, 2018


Tiggy, Kuun sisar, on Seitsemän sisarta -kirjasarjan viides ja Papa Saltin adoptoimien tyttärien toiseksi nuorin. Hän on suorittanut tutkinnon eläintieteessä erikoistuen eläintensuojeluun ja on juuri vaihtamassa työpaikkaa Skotlannissa. Hänet palkataan Kinnairdin isoille tiluksille, joiden omistaja on juuri vaihtunut. Sydänkirurgi Charlie Kinnaird on perinyt tilan isältään, ja siinä missä isäpappa harrasti ryyppäämistä, metsästämistä ja avohakkuita, Charlie on kiinnostunut alkuperäislajien vahvistamisesta ja onkin siksi lupautunut uudelleensijoittamaan Tiggyn edellisen työpaikan metsäkissat, jotka hallitusti palautetaan luontoon. Uusi työnantaja on kaikin puolin kiinnostava mies, niin että Tiggyn on muistutettava itseään siitä, että tämä on naimisissa ja teini-ikäisen tytön isä. 

Kinnairdin tilalla Tiggy tutustuu Charlien tyttäreen Zaraan, joka nuoruuden kiihkollaan haluaisi jättää koulun kesken ja tulla töihin Kinnairdiin. Tämän äiti Ulrika oli aivan toista maata ja näki tilassa vain mahdollisuuden tehdä rahaa. Kämppiksekseen Tiggy sai tilanhoitaja Cal McKenzien ja taloutta hoitaa Beryl, jonka mukaan Cal on nimennyt ikivanhan Land Roverinsa. Tila ei todellakaan kylve rahassa ja koska kaikki Charlien kehityssuunnitelmat sitä vaatisivat, onkin yksi Tiggyn tehtävistä kissojen hoidon ohella auttaa apurahahakemusten teossa. 

Tilalla asuu lähes erakkona myös vanha romanimies, Chilly, joka riemastuu Tiggyn nähdessään. Tiggyllä ei ole juuri mitään käsitystä juuristaan, eikä hän ole halunnut tutkia tarkemmin Papa Saltilta saamaansa selkeää vihjettä siitä, että hänet on adoptoitu Espanjasta. Mutta Chilly tietää heti kuka Tiggy on ja alkaa kertoa tälle tämän isoäidistä, Lucia Amaya Albaycinista, joka oli aikansa kuuluisin flamencotanssija.

Tarkastelin piirteitäni: kellanruskeita silmiä, tummia kulmakarvoja ja oliivinruskeaa ihoa. Jos vedin tukan taakse, minua saattoi luulla Välimeren lähistöltä kotoisin olevaksi. Tukkani oli kyllä tumma, mutta siinä oli syvänpunainen sävy. Kaikilla televisiossa ja kuvissa näkemilläni romaneilla -jos minä sellainen olin- oli sysimusta tukka, ja vaikka minussa olisikin romaniverta, en ollut kuitenkaan puhdasverinen. Niinhän Chillykin oli sanonut. Mutta kuka nyt enää nykypäivänä oli puhdasverinen? Kaksituhatta vuotta olimme sekoittuneet toisiimme ja olimme kaikki sekarotuisia.

Lucia syntyi 1912 Espanjan Granadassa, mahtavan Alhambran linnan hallitsemassa maisemassa, köyhään luolassa asuvaan gitano- eli mustalaisperheeseen. Isä Jose oli laiska renttu, joka vain soitti kitaraansa ja kun Lucian lahjakkuus flamencon jalkatyössä kävi ilmi jo pikkutyttönä, Jose vei tätä ansaitsemaan kolikoita toreille ja turuille. Lucia rakasti tanssimista, eikä halunnut ajatellakaan muuta.

Maria oli monesti kohottanut katseensa kohti suurta Alhambraa, jonka asema ja mahtavuus edustivat kaikkea sitä, mikä oli niin kovin epäoikeudenmukaista hänen jatkuvaa ponnistelua vaativassa elämässään. Silti oli onni elää oman kansansa keskellä pienessä kukkulanrinteellä sijaitsevassa yhteisössä. He olivat gitanos, Espanjan mustalaisia, joiden esi-isät oli karkotettu Granadan kaupunginmuurien ulkopuolelle kovertamaan asumuksensa vuoren peräänantamattomaan kiveen. He olivat köyhistä köyhimpiä ja alhaisista alhaisimpia, ja payot halveksivat heitä eivätkä luottaneet heihin.
...
Maria näki tyttärensä osoittavan Alhambran palatsia. 
"Jonakin päivänä minä vielä tanssin tuolla ylhäällä tuhansille ihmisille."

Pieni Lucia oli oikeassa, muutamia vuosia myöhemmin hänet tunnettiin nimellä La Candela ja hän tanssi Barcelonassa ja Madridissa, myöhemmin myös muilla mantereilla. Mikään ei silti tuntunut riittävän hänelle, sillä pikku argentiinalainen, La Argentinita, oli edelleen maailmalla häntä tunnetumpi. 

Tilanteiden eläessä Skotlannissa Tiggy haluaa karistaa sen lumet hetkeksi jaloistaan ja lentää etelän aurinkoon, etsimään luolayhteisön jossa hänen isoäitinsä on syntynyt. Siellä hän tapaa sukulaisiaan ja kuulee lisää Luciasta, tämän urasta ja elämästä, mikä kaikki johti siihen miten Tiggy syntyi ja miksi hänet annettiin Papa Saltille.

Näin lokakuussa oli jo ihan tunnelma kohdillaan lukea lumiseen Skotlantiin ja joulunaikaankin sijoittuvaa nykytarinaa. Harvinainen valkoinen kauris toi mukaan sopivasti tarunhohtoisuutta. Kaiken kaikkiaan nykyhetken osuus (nimenomaan Skotlannissa, ei niinkään enää Espanjassa) oli mielestäni paras tähän astisista ja plussaa annan myös siitä, että Tiggy sai alkaa tutustumaan juuriinsa heti työmaallaan Skotlannissa, eikä hänen tarvinnut ensin matkustaa erikseen jonnekin. Tässä vaiheessa sarjaa oli myös ihan paikallaan, ettei Papa Saltin kuolemaan liittyviä asioita käyty juuri ollenkaan läpi kirjan alussa. Tässä osassa oli myös yhteydenpitoa muihin sisariin ja kiva lisä oli, kun esim viitattiin Helmen sisaren saman aikaisiin tapahtumiin sekä yksi sisarista tapasikin Tiggyn, sillä siitä tuli aiheellinen muistutus, että samaan aikaan ne muutkin sisaret elävät omissa kirjoissaan kuvattua elämäänsä, vaikka itse luenkin niistä eri aikaan. 

Kritiikkinä sanoisin, että Lucia oli kyllä ärsyttävän itsekäs päähenkilö. En pitänyt hänestä oikein missään vaiheessa, en lapsena enkä aikuisena. 

Sarjan kuudes ja toiseksi viimeinen osa ilmestyi hiljattain ja odottaa minullakin lukupinossa. Näin syksyn ja talven mittaan aivan erityisesti nautin näistä vetävistä lukuromaaneista. Auringon sisar tosin vaikuttaa loppusivuilla olleessa ennakossa pinnalliselta liitäjältä ja ilmeisesti narkkariltakin? Aivan eri maata vanhempien siskojen jälkeen... Eniten odotan seitsemättä osaa ja kaiken ratkeamista! Mutta... kun on lukenut reippaat 4000 sivua tavallaan samaa tarinaa, on sille päätösosalle ladattu valtaisat odotukset ja veikkaanpa, että se tulee jakamaan mielipiteitä. Ennen kaikkea haluan päästä lukemaan sen heti kun se ilmestyy, enkä aio lukea yhden yhtä arviota siitä ennen kuin olen sen itse lukenut! 


torstai 22. lokakuuta 2020

Pirkko Saisio: Elämänmeno


Pirkko Saisio: Elämänmeno
Äänikirjan julkaisija: Siltala, 2020
Lukija: Elsa Saisio
Kesto: 7 h 57 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Eila ja siskonsa Lahja olivat karjalaista sukua, Helsinkiin päätyneet. Eila oli ollut naimisissa Laurin kanssa, mutta he eivät ehtineet saada lapsia, kun Lauri jo kuoli sodassa. Eilan vanhin tytär Marja on avioton lapsi suhteesta Reinoon, jonka hän oli tavannut kohta sodan jälkeen ollessaan kahvilassa töissä. Valitettavasti mies oli osoittautunut kaksinaamaiseksi petturiksi, vaikka oli niin uskonnollinenkin olevinaan.

Sittemmin Eila oli mennyt naimisiin Alpon kanssa ja he saivat kakai yhteistä lasta. Viiden hengen työläisperheenä he elelivät ajanmukaista niukkaa elämäänsä Helsingin Kalliossa ahtaassa asunnossaan, riidellen ja rakastaen. Alpo oli lempeä isä, joka suhtautui Marjaan kuin omaansa, muttei toisaalta puuttunut Eilan kiivauteen lastenkasvatuksessa muuten kuin "noh, noh" lausahdellen. Äidin vitsan kasvattama on lähinnä Marja, jolta äiti odottaa koko ajan enemmän.

Ja taas tuli äiti Nokialta kotiin kynnenaluset mustina ja käsivarret koneenrasvassa. Ja näki likaiset astiat ja pölyiset matot ja rikkinäiset sukat tuolin karmilla. Ja kuljetti Marjan niskatukasta keittokomeroon ja työnsi nenän rasvaisiin lautasiin. 
Marja itki ja tiskasi, mahaa ja päätä särki. Kuuma vesi loppui kesken kaiken, ja sormiin jäi paksu rasva ja eltaantuneen kastikkeen haju.
Ja taas nukkumaanmenon aikoihin Marja luki Anna- ja Runotyttö-sarjaa uudelleen ja uudelleen, kastikkeen haju hävisi ja äiti ja Nokian vittumaiset mestarit ja klupi Nokian kusiputkassa...

Kirja etenee vuoroin Marjan, vuoroin Eilan elämää kuvaillen, sodan jälleenrakennusvuosista aina 70-luvulle asti, jolloin Marja on jo itse nuori aikuinen. 

Pirkko Saision esikoisromaani vuodelta 1975 voitti J. H. Erkon palkinnon. Saisio oli itsekin vain 26-vuotias, kun romaani julkaistiin. Hän tiesi mistä kirjoitti, omanikäisestään Marjasta, oli asunut työläisperheessä jopa samalla kadulla Kalliossa, minne sijoitti Marjankin perheen. Alunperin hän kirjoitti Marjalle poliittisen heräämisen kauden romaanin loppupuolelle, mutta jätti kustantajan toiveesta taistolaisuuden sekä Marjan homoseksuaalisuuden pois.

On todella hienoa, että näitä vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi, sillä minun ei muuten olisi tullut luettua Elämänmenoa ehkä koskaan. Todennäköisyys, että olisin lähtenyt sitä kirjastosta etsimään oli pieni, mutta nähtyäni sen äänikirjauutuuksissa latasin sen kuunneltavaksi välittömästi ja pidin kuuntelemastani todella paljon. Lukijana oli vieläpä hänen oma tyttärensä Elsa Saisio joka suoriutui työstään erinomaisesti. Kuuntelin tosin kirjan 1,25 -kertaisella nopeudella mikä on harvinaista minulle, mutta nopeutus sopi mielestäni Eilan kipakkuuteen. Minulla ja miehelläni on muuten lempinimi Elsa Saisiolle. Kun huomaan hänen olevan mukana esimerkiksi jossain tv-sarjassa, huudahdan "Pupu!", koska Elsa tuli meille tutuksi Tampereen komediateatterin kesäteatterin lavalta, loistavasta suorituksesta jäniksenä Jarvan Jäniksen vuodessa. Vuosi oli 2007.


keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Ulla Feldscher: Tuontivaimo




Ulla Feldscher: Tuontivaimo
Äänikirjan julkaisija Nemo, 2020
Lukija: Veera Kiiskinen 
Kesto: 4 h 15 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Ihan ensimmäiseksi, onnistuin tyhjentämään kuvaa vaille valmiin blogitekstin tästä kirjasta uudella Bloggerilla. Itkin ja kirosin vuoron perään ja yritän nyt kirjoittaa jotain jo muutama viikko sitten kuuntelemastani kirjasta. Valitettavasti kaikki aiemmin kirjoittamanikin oli sieltä saakka.

Tuontivaimo on tarina maahanmuutosta ja perheväkivallasta. Prologissa kerrotaan taustaa siitä, miksi tämä kirja on ollut tarpeen kirjoittaa. 

Maahanmuuttajien on usein vielä vaikeampaa hakea apua kuin syntyperältään suomalaisten ja siihen on monia syitä. Monesti nämä naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia miehistään, heidän suomen kielen taitonsa on huono, heillä on vähän sosiaalisia kontakteja eivätkä he tiedä, millaisilta tahoilta Suomessa voi apua hakea ja saada. Yhteistä suomalaisten kanssa on se, että heitä hävettää. Kun suomalaismies tuo tänne ulkomaalaisen vaimon, se nähdään usein pelastuksena, josta naisen tulee olla kiitollinen ja kestää sen tähden mahdollista haukkumista, alistamista ja väkivaltaa, olla pahimmissa tapauksissa lähes orjan asemassa omassa kodissaan. Nämä naiset eivät ole automaattisesti rikkauksista haaveilleita onnenonkijoita, usein he ovat haaveilleet vain tavallisesta ja turvallisesta perhe-elämästä miehensä rinnalla. 

Talvella 1992 oli Tallinnassa kylmä. Linda oli säästänyt palkastaan puoli vuotta voidakseen ostaa paksun palttoon jossa oli oikein karvareunus, takin jollaisia ei nähty kaupan rekeissä roikkumassa. Lindan vaateliikkeesä töissä oleva ystävä oli hankinnan mahdollistanut, sillä myyjät nappasivat itselleen kaikki ulkomailta tulleet tavarat ennen kuin ne edes ehtivät myymälän puolelle. Onnekseen Linda oli saanut työpaikan Viru-hotellista, Eestin ensimmäisestä tornitalosta, maineikkaasta hotellista jossa lähes kaikki turistit halusivat yöpyä. Linda tiesi, että hänen ulkonäkönsä oli vaikuttanut hänen valintaansa respaan, sillä hotellin naistyöntekijöiden tuli aina näyttää kauniilta ja huolitelluilta. Ainoa tuote jonka työpaikka tarjosi, olikin hiuslakka.

Linda tiesi muiden eestiläisten tavoin oikein hyvin Viru-hotellin maineen, mutta hän ei välittänyt siitä. Päinvastoin hän oli ylpeä saadessaan olla töissä maan kuuluisimmassa työpaikassa turistien keskellä. Silloin tällöin hän haaveili siitä, voisiko tämä olla hänen pakoikkunansa muualle Eurooppaan. 

Linda osasi vain eestiä ja venäjää, joten hän ei pystynyt keskustelemaan suomalaisten vieraiden kanssa. Ystävänsä kautta hän kuitenkin tutustui Ristoon, joka ystäviensä kanssa oli niinikään Viru-hotellin asiakkaita. He tutustuivat ja Risto alkoi käydä hänen luonaan Tallinnassa. Miehen avulla he saivat paremman asunnon ja Linda pystyi ostamaan tyttärelleen ravitsevampaa ruokaa ja tavaroita joita he tarvitsivat. Mies toi myös tuliaisia Suomesta, sellaista mitä Tallinnassa ei edes saanut.

Helsingissä kymmenen vuotta myöhemmin, syksyllä 2002, Linda leipoi pullaa. Hänestä oli tullut pullantuoksuinen äiti ja vaimo Riston luo muuttaessaan, ei hän Eestissä ollut leiponut. Siellä oli ollut helppoa olla kymmenen kiloa hoikempi, kun ruokakin oli lähinnä laihoja keittoja. Pullan leipomisen Linda oli oppinut anopiltaan, pieneltä naiselta joka pelkäsi miestään Aadolfia ja yritti pysyä pois tämän tieltä. Myös Elise pelkäsi tätä ja vähän Lindakin. Risto on ollut jo pitkään työttömänä, istuu pelaamassa tietokoneellaan päivät pitkät. Kerrostalo, jossa he Riston kanssa asuivat, oli jo kolmas koti näiden kymmenen vuoden aikana, nyt heillä oli neliössä vihdoin kunnolla tilaa. 

Joku kerta kun istuin parvekkeelle tupakalle, katselin taivaan pilviä. Kaipasin kotiin, vaikka en ollut varma, olisinko sitä kodiksi enää voinut sanoa. Pilvet veivät etelään sinisellä taivaalla, kohti Eestin peltoja, haarapääskyjä, metsän kieloja ja haikaran pesiä. En voinut myöntää Eliselle, miten paljon kaipasin takaisin. Jos olisin, niin olisin saattanut tartuttaa ikävän tunteen myös häneen. Elisen oli hyvä olla näin. Hänellä oli nyt parempi tulevaisuus Suomessa. 

Kun Linda vihdoin uskaltautuu myöntämään Eliselle, ettei ole onnellinen Riston kanssa, tytär ihmettelee miksi äiti kuvittelee ettei tytär olisi ollut onnellinen Eestissä. Oliko Linda uhrannut itsensä turhaan?

Siinä me istuimme ja pohdimme vaihtoehtoja. Juttelimme kuin kaksi hyvää ystävää, jotka yrittävät löytää ulospääsyä tilanteesta. Elisestä huokui erityistä voimaa, ja hän tuntui olevan paljon rohkeampi kuin minä. Tilanne avautui eteemme kuin luminen talvimaisema. Elise oli myrsky, joka halusi sekoittaa kaiken. Minä olin kinosten painon alle jäänyt varpu, jonka Riston raskas paino halusi niittää maahan. Elise halusi puhaltaa jäiset lumihanget päältäni. Pelastaa minut. Ihan kuin hän olisi jo miettinyt kaiken valmiiksi, ennen kuin keskustelumme oli edes alkanut. Oliko hän nähnyt joitain merkkejä ilmassa? Yrittikö hän varautua pahimpaan? Mikä olisi tässä tapauksessa pahinta? Jäädä ja kärsiä vai lähteä ja kärsiä?

Olin todella yllättynyt siitä, että Suomi on naiselle EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Viimeisimmän naisuhritutkimuksen mukaan joka viides nainen on kokenut joko väkivaltaa tai sen pelkoa parisuhteessaan. Vielä yleisempää väkivalta ja sillä uhkailu on eron lähestyessä tai sen jälkeen.

En oikein tiedä, mitä ajattelisin. Että on hyvä, kun näitä tarinoita tuodaan julki, vai miten järkyttävää on se, että vielä 2020 näitä tarinoita on tarpeen tuoda julki? Maailma kehittyy ja yhteiskunta sen mukana, mutta tietyt piirteet eivät näytä muuttuvan mihinkään. Aina on ollut köyhyyttä, epätasa-arvoa, kiusaamista, rasismia, korruptiota, häikäilemättömyyttä, väkivaltaa. Ehkä nuoret sukupolvet ovat edes vähän viisaampia kuin ristot.



sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Elly Griffiths: Käärmeen kirous



Elly Griffiths: Käärmeen kirous
Tammi, 2018
Suomennos: Anna Lönnroth
Alkuteos: A room full of bodies, 2012
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 36 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Ruth Galloway oli kutsuttu yliopiston forensisen arkeologian tiedekunnan edustajana mukaan vanhan arkun avaamistilaisuuteen museossa. Se oli löytynyt uuden supermarketin perustustöissä, paikalta jossa muinoin oli sijainnut kirkko, ja päältäpäin koristeellisen arkun oletettiin sisältävän 1300-luvulla eläneen piispa Augustinin jäännökset, vaikka kaiken logiikan mukaan piispan olisi kuulunut tulla haudatuksi katedraaliin, eikä Kingslinnin pikkukirkkoon.

Ruth tuli paikalle hyvissä ajoin ja kierteli museota, muistellen miten juuri eräs lapsuuden museokäynti oli saanut hänet kiinnostumaan arkeologiasta. 

Aina voi ajatella että seuraavaan hiekkakekoon kätkeytyy esine, tunnistamattomaksi kulunut kaikkien muiden paitsi asiantuntijoiden silmissä, joka muuttaa käsityksemme ikiajoiksi. Ruth on uransa aikana tehnyt jokusen onnekkaankin löydön, mutta taustalla on aina lumoava unelma mullistavasta löydöstä, vitriinistä jossa lukee "Löysi tohtori Ruth Galloway", artikkeleista, kirjasta. 

Museossa Ruth kuitenkin teki ikävän löydön,  museon kuraattorin, Neil Tophamin ruumiin. Ruumiista löytyi merkkejä huumeiden käytöstä ja miehen työpöydän laatikosta kokaiinia. Siinä ei ehkä ole mitään ihmeellistä, sikäli kuin Nelson tietää, suurin osa kulttuuriväestä on yleensä pöllyssä. Mutta oliko huume vain Tophamin omaan käyttöön? Sitä oli aikamoinen määrä, huumeyksikön mukaan tuhansien puntien arvosta. Ja mikä aiheutti sen, että mies joka kello puoli kahdelta oli ilmeisen hyvinvoiva, oli alle tunnin päästä vainaja?

Smithin museon omisti lordi Danforth Smith joka pyöritti lähes sadan laukka- ja esteratsun kasvatus- ja valmennustoimintaa kartanossaan. Nelson halusi jututtaa miestä kuraattorin pöytälaatikosta löytyneistä uhkauskirjeistä.

Olet suhtautunut pyyntöihimme piittaamattomasti. Nyt saat kärsiä seuraukset. Olet häpäissyt vainajamme, nyt on koston aika. Tulemme hakemaan sinut, tulemme hakemaan sinut uniajassa. 

Kävi ilmi, että museon Uuden maailman osastolla oli lordin esi-isän hankkimia, aboriginaaleille kuuluvia kalloja, joita ryhmä itseään elginisteiksi kutsuvia vaati palautettaviksi Australiaan. Lordi ei kuitenkaan nähnyt syytä palauttaa arvokkaita kalloja "joillekin kahjoille". Lordin saamassa, virallisemmassa kirjeessä, vihjattiin käärmeen kiroukseen. Nelson ei kuitenkaan aio olettaa, että kirjeiden kirjoittaja olisi kuraattorin murhaaja. Toisekseen, Topham oli todennäköisesti kuollut huumeidenkäyttöön. Viikon sisään tapahtuu kuitenkin toinenkin museoon liittyvä kuolemantapaus ja sitä tutkittaessa käy ilmi, että selittämättömiin äkillisiin, kivuliaisiin sairastumisiin kuolee myös tallin hevosia, joita tallipoikien päällikkö ei halua päästää poliiseja tutkimaan. 

Toinen tutkintalinja kallojen lisäksi on piispa Augustin, sillä arkussa hyvin säilyneestä piispasta selviää yllättäviä yksityiskohtia. Piispa on kuvattu patsaassaan paljasjaloin, käärme jalkansa alla. Onko arkussa, käärmeessä ja arkusta löytyneessä kengässä nyt jotain mitä Nelson ei huomaa?

"Katso jalkoja", Janet sanoo.
Ruth katsoo. Vaikka piispa on muuten pukeutunut muodollisesti, hänellä on paljaat jalat ja isovarpaan alta kurkistaa käärmeen pää. 
"Ei oikein näytä mahtavalta käärmeeltä", Ruth sanoo, "pikemminkin rantakäärmeeltä."
"Hän on alistanut sen", Janet sanoo. "Paha on voitettu. Hän oli suuri pyhimys."
Ruth siristää silmiään nähdäkseen patsaan kasvot. Ne ovat varsin kauniit, mutta tällaiset veistokset ovat varmaan aina idealisoituja. Seremoniallisen päähineen alta näkyy olkapäille ulottuva, kihara tukka. 

Kate täytti pyhäinpäivänä vuoden. 
Nelson olisi halunnut olla mukana Katen elämässä, mutta myös pelastaa avioliittonsa, joten kun Michelle oli oivaltanut asioiden tilan, hän oli luvannut vaimolleen ettei tapaa enää Ruthia tai Katea, eivätkä he olleet tavanneetkaan puoleen vuoteen edes työn merkeissä. 

Ruth on saanut asustella marskimaalla rauhassa yksinäisyydestä nauttien, sillä hänen ainoa naapurinsa on käyttänyt omaa taloaan harvakseltaan. Nyt talo on.kuitenkin myyty, joten oma rauha on mennyttä. Mutta voiko olla vain yhteensattumaa, että uusi naapuri Bob Wannanga kuuluu Australian alkuperäiskansaan? 

Olen niin niin Ruth Galloway- koukussa! Nämä käyvät aina vain paremmiksi osa toisensa jälkeen. Ratkottavat tapaukset olivat kiinnostavia ja tuo valkoisten siirtomaaherrojen ryöväämien esineiden palauttaminen aiheena hyvä ja ajankohtainen. Ruthin yksityiselämä rullaa mielenkiintoiseen suuntaan sekin ja nyt oli romanssiakin tekeillä... Kuuntelin vain yhden lyhyen kirjan välissä ennen kuin otin viitososan kuunteluun ja sekin vaikuttaa todella koukuttavalta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset



Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset
Otava, 2020
Lukijat: Sari Haapamäki, Aarne Linden
Kesto: 10 h 50 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Kuusikymppinen professori Tapani Luoto oli niitä miehiä, jotka tulevat lapsenlapsensa nelivuotissynttäreille harmaassa puvussa ja kravatissa ja varastavat koko huomion, paasaten lentämisen saastuttavuudesta ja lihansyönnin epäeettisyydestä, mutta sopivan humoristisesti, saaden pikkuvieraiden isät naurahtelemaan.

Suuren yleisön tietoisuuteen hän oli noussut vihreiden arvojen ja ekologisuuden myötä 90-luvulla, kärkkäänä hallituksen päätösten ja suuryritysten arvostelijana. Sanavalmiina miehenä hänestä tuli suosittu vieras keskusteluohjelmiin, mutta myös naistenlehdet kiinnostuivat miehestä jonka naiset vaihtuivat tiuhaan tahtiin, etenkin kun jotkut naisystävät olivat itse julkisuuden henkilöitä. Lastensa, Aleksin ja Alman, äidistä erottuaan hän oli mennyt naimisiin vihreiden kansanedustajan kanssa, mutta sen liiton päätyttyä naissuhteet eivät olleet johtaneet mihinkään vakavampaan.

Kansainvälistä uraa luoneena ilmastotutkijana hän oli merkittävä tekijä YK:n uuden ilmastoraportin valmistelussa. Tämän jälkeen hän voisikin halutessaan jäädä nauttimaan konsulttitöillä kerryttämänsä varallisuuden suomista eläkepäivistä suoraan uransa huipulta. Samalla Aleksi, joka oli juuri menettänyt oman työpaikkansa, joutaisi tämän mielestä kirjoittaa kirjan isästään. 

Omasta mielestään hän oli jonkinlainen sankari, maailmanpelastaja, eikä hän aivan väärässä ollut. Hänen uraauurtavaa akateemista tutkimustaan ilmastonmuutoksen vaikutuksista oli kiitelty maailmalla jo vuosikausia. Merkittävä rooli YK:n alaisena toimivassa IPCC:n ilmastonmuutospanerlissa oli vain viimeinen sulka isän jo useilla arvonimillä ja tunnustuksilla koristeltuun akateemikon hattuun. 

Mutta juuri kun tiedotustilaisuuden YK:n päämajassa pitäisi alkaa, yllättävä uutinen valtaa CNN:n uutisvirran. Tilaisuus on peruttu, sillä paneelin johtajaa, professori Luotoa, epäillään seksuaalisesta häirinnästä.

Aleksin sisko Alma oli asunut ja luonut uraa Kiinassa jo vuosia. Hänen yrityksensä pyrki luomaan teknologiaa jolla voitaisiin estää taifuunien synty ja valmiina oli jo sovellus, joka näytti reaaliaikaisesti todennäköisyyden uusien taifuunien syntymiseen. 

Kirja eteni pitkään vuoroin Aleksin ja Alman kertomana ja kun mukaan tuli Tapanin sisaren kertoma pitkän puoleinen osuus, pidin sitä ensin irrallisena. Aina ei ole paras vaihtoehto kehitellä mahdollisimman monta kertojaa, mutta nyt se oikeastaan muutti kirjan kulun.

En voinut olla ajattelematta, että ehkä kaikki oli saanut alkunsa isästämme. Ehkä se oli käynnistynyt jo sodassa joka oli tehnyt miehistä ihmisraunioita. Isän sota ei päättynyt koskaan, vaan jatkui kotona minne hän palasi heikkona ja lyötynä. Siellä hänelle työnnettiin pienet itkevät lapset syliin ja käskettiin kasvattaa niistä ihmisiä. Mitä muuta hän saattoi tehdä kuin kätkeä kauhunsa ja opettaa meidät toimimaan samoin. Sellaisen perinnön me olimme häneltä saaneet. Mutta ei sillä silti voinut puolustella Tapsan tekoja. Jossain määrin minä säälin veljeäni. Hänestä oli tullut tarpeeton ja yhdentekevä ja se oli hänestä varmasti pelottavaa. 

Sisko spekuloi, oliko aika ajanut ohi Tapanin kaltaisista miehistä. Heiltä odotettiin nykypäivänä ihan muita taitoja kuin kätkeä pelkonsa sodissa tai raivata maata jälleenrakennukseen. Sitten seurasi monen muun suun kertomaa näkemystä professorista ja käänsin kelkkani, mahdollisimman monta eri näkökulmaa kääntyikin kirjan vahvuudeksi. Myös Luodon hyväksikäyttämät naiset saivat äänensä kuuluviin ja kysymys olikin: En edes tiedä kumpi on pahempaa, se mitä minun ja professori Luodon välillä tapahtui vai jälkipyykki, joka siitä seurasi, kun yritin hakea kokemukselleni oikeutta virallisia reittejä pitkin.

Tämä ja asian julkitulon aikaansaamat hyvin erilaiset, yllättävätkin eri tavoin tapahtumiin liittyvien ihmisten tunteet ja tunteenpurkaukset olivat kirjan parasta antia. 


maanantai 5. lokakuuta 2020

Terhi Kokkonen: Rajamaa


Terhi Kokkonen: Rajamaa
Otava, 192 sivua

Lainasin kirjan Piki-kirjastosta. 

Lääkärin mielestä Karolla oli käynyt tuuri. Auto-onnettomuudesta olisi voinut seurata paljon pahempaakin kuin lievä aivotärähdys ja murtunut nenä. Risto pääsi vielä vähemmällä, mutta sai niskatuen kun tunsi jotain tarvitsevansa. He olivat olleet parisuhteenhoitolomalla Lapissa ja enää oli ollut tarkoitus ajaa lentokentälle ja palata Helsinkiin. Nyt oli selvää, etteivät he ehtisi varatulle lennolleen. 

Seudun ainoa majoitus oli ylellinen mökkiresortti, ei sillä että Karo muutenkaan yöpyisi kuin viiden tähden hotelleissa ellei ollut aivan pakko. Mutta Arctic Mirage on kaikista maailman majoituspalveluista hämmästyttävin. Huoneissa tuoksuu puu ja lattiat on peitetty valkoisilla taljoilla, ikkunalasien takana aukeava luonto muuttuu osaksi sisätiloja, kuin jättimäinen taulu, johon voisi kävellä, ja jokainen huonekalun asento on mietitty niin, että yksikään maapallon toiselta puolelta lentänyt asiakas ei pety vaan huokaa takkatulen lämpöön jalkoja ojennellessaan saapuneensa vihdoin kotiin. 

Kaksi yötä minimi ja 700 euroa yö, ei mitään joustoa vaikka he yöpyvät täällä vain lääkärin suosituksesta ja lentävät huomenna kotiin. Tai lentäisivät, ellei vakuutusyhtiön asiakaspalvelija olisi yhtä nuiva. Saman päivän ylihintaisia lippuja eivät hekään halua ostaa ilman varmuutta vakuutuksen korvaavuudesta. Ja niin he jäävät Arctic Mirageen, Karo vastentahtoisesti, Risto jopa mielellään. Mentäisiin vaikka hiihtämään. 

Karo on varma siitä, että onnettomuuteen liittyi sininen avolava-auto. Risto kuitenkin kiistää muut osapuolet, laittaa Karon muistikuvat aivotärähdyksen piikkiin. Matkapuhelinverkko ei toimi, respa ei anna asiakkaiden käyttää lankapuhelinta. Ei edes Karon, joka on ollut onnettomuudessa ja haluaisi soittaa ja kertoa siitä aikuiselle pojalleen Johannekselle, ei lörpötellä sukulaistädille Kiinaan resortin piikkiin. Ja kun Karo näkee muistikuviinsa sopivan lava-auton parkkipaikalla, kukaan ei halua auttaa, kukaan ei suostu kertomaan miten hän tavoittaa pois ajaneen miehen. 

Kukaan kaupassa ei tehnyt mitään. Vaikka Karo huusi ja aneli. Kaikki katsoivat pois, ja Karosta alkoi tuntua kuin muut ihmiset olisi valjastettu johonkin kieroon leikkiin, jonka tarkoituksena oli vain tehdä hänestä hullu. Hän seisoi käytävällä vielä pitkään sen jälkeen,  kun lääkäri oli mennyt. Hetken hän oli luullut, että tämä pelastaisi tilanteen, että niin kuin nenän, korjaisi mies tämänkin asian, mutta lääkäri sanoi, että anna poliisin selvittää asia, ja hävisi. 

Kun kirja alkaa sanoilla KUN KARO ON tappanut Riston, hän nousee veren sotkemalta lumelta, niin onhan se nyt hitonmoinen koukku. Jatko ei aivan täyttänyt alkulauseesta syntyneitä, ehkä epäreilun korkeiksi hypähtäneitä odotuksiani. Takakannen teksti, Twin Peaks kohtaa Nukkekodin trillerimäisessä esikoisromaanissa herätti sekin ristiriitaisia ajatuksia. Olin aikoinaan innoissani kun Twin Peaks alkoi, pidin todella paljon sen alkuasettelusta vaikken ollut jännityksen ystävä alkuunkaan ja pidin niistä erikoisista henkilöhahmoista. Ostin jopa kirjan Kuka tappoi Laura Palmerin ja kavereiden kanssa yritimme päätellä syyllistä. Edetessään loppua kohti sarja alkoi käydä ihan liian kummalliseksi minulle kuten monelle muullekin, mutta sinnillä katsoin kaikki 30 jaksoa, kun pitihän se murhaaja itse tv-ruudulta nähdä. Twin Peaks oli iso juttu silloin 90-luvun alussa, jotain ihan uutta meidän tarjonnassa.

Rajamaan lukeminen ei sinnittelyä vaatinut, tapahtumat etenivät vuorokausiin selkeästi jaettuina ja teksti oli ihan sujuvaa lukea, eikä onneksi muuttunut liian omituiseksi lopun lähestyessäkään. Hotellin henkilökuntaa kertyi kertojiksi enenevässä määrin, enkä aina meinannut muistaa, että Sinikka on kirjassa nuori henkilö, ei eläkeikää lähestyvä kuten nimestä päättelisi. Oli kuitenkin paikallaan saada lisäperspektiiviä tutkailemaan Karoa ja tämän väitteitä toisesta osallisesta onnettomuuteen. Rajamaa on pikkaisen jännittävä, vähän enemmän se on psykologinen pään sisään kurkistus ja avoliittodraama. Ristosta jäi epämiellyttävä kuva niin nykyhetkestä kuin menneistä. 


lauantai 3. lokakuuta 2020

Paula Nivukoski: Mainingin varjo


Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Otava, 2020
380 sivua


Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Oli polku, oli alku, oli kesämekossa juokseva tyttö, oli polun varteen putoava liina. Mies kulki vakain askelin, sanoi oikeat sanat, poimi huivin, suudelman. Ja taivas kohosi niin korkealle, että se ylsi tuntemattomienkin päivien ylle.

Eletään 1900-luvun alkua, aikaa ennen kansalaissotaa. Evalina on nuori pappilan tytär joka tapaa markkinoilla Andersin, köyhän kalastajan, johon rakastuu. Nuoret alkavat tapailla salaa ja Evalina tietää, ettei ankara isä hyväksyisi Andersin kosintaa. Niinpä he päättävät karata, sillä he ovat nyt toisilleen koko elämä.

Evalina oli lähtenyt pappilasta aamuyöllä. Poiminut kampauspöydän laatikosta hopeakehyksisen peilinsä. Jättänyt kuistin oven raolleen, ettei kitisevien saranoiden ääni olisi herättänyt papaa. Aika ja etäisyydet olivat jo muuttuneet toisiksi. 26.2 metriä sekunnissa. Merenpinta muuttui valkoiseksi, Anders pälyili merta yhä levottomampana. Horisontti oli hävinnyt myrskyyn.

Andersilla ei ollut tiedossa muuta paikkaa minne nuorikkonsa viedä, kuin kaikkein syrjäisin, viimeinen pieni kalliosaari ennen ääretöntä merta, ei paljon luotoa kummoisempi pläntti kalliota jolla ei ollut muuta kuin hylkeenpyytäjien talvisin käyttämä alkeellinen mökki ja sauna. Kun talvi tulee ja mökkiä tarvitaan, Evalinan vanhemmat olisivat ehkä jo ehtineet vähän sopeutua tilanteeseen ja he voisivat palata mantereelle. Mutta ei huolta, Evalina rakastuu saareen heti, onhan koko maailma nyt heidän. Ei enää salaisia kohtaamisia puutarhan syrjäisillä poluilla pimenevinä kesäiltoina tai kellotapulin vintillä, missä Evalina oli antanut Andersille kaiken mitä rakastunut nainen voi antaa. 

Ei tällaista voinut olla olemassa. Ei yhtäkään kuiskausta, salaa avattua ovea, sydämentykytystä lattialankkujen naristessa. Ei täällä voinut sattua mitään pahaa. Maisema oli ääretön, siinä ei ollut yhtäkään salpaa tai kieltoon kohotettua kättä. Evalina tunsi tuulen tarttuvan hamekankaaseen, jokin hänessä oli jo toisin. 

Uudelle kotisaarelleen päästyä Evalina muistelee elämää pappilassa, jonne ovat jääneet tiukka isä, lempeä ja hassutteleva äiti ja rakas sisko, Sofia. Tälle Evalina kirjoittaa myös kirjeitä, joita ei koskaan lähetä. Evalinan on aluksi vaikea päästää irti kaikesta totutusta, iltapäivätee ja illallisaika, mutta Anders vain nauraa pitäisikö hänen tarkistaa kellosta onko Evalinalla nälkä. Taakse jäi myös maisteri joka oli antanut tytöille kotiopetusta, pikkupiiat ja Maria, joka hoiti pappilan taloutta. Taakse ovat jääneet mamin järjestämät huviretket joilla juodaan lasipulloissa hehkuvaa mansikkamehua ja syödään Marian leipomia korvapuusteja, mutta myös pelon ilmapiiri, papan kovat sanat ja leimahtava viha. Anders paistaa nuotiolla silakoita, Evalinankin pitäisi opetella perkaamaan kaloja ja sytyttämään tuli, sillä Anders joutuu välillä yöpymäänkin mantereella, käydessään siellä myymässä pyytämäänsä kalaa ja ostamassa heille tarvikkeita, jauhoja, tulitikkuja, kirjepaperia.


Jos osaisin kirjoittaa näin kauniisti, en muuta enää tekisikään.

Harvoin osuu kohdalle kirjaa, josta ei ole mitään kritisoitavaa, vain silkkaa nauttimista alusta loppuun, mutta Mainingin varjo on tällainen harvinaisuus. Evalinan maailmaan pienellä saarella ja nuoreen rakkauteen oli niin helppo uppoutua. Juoni ja suuret tapahtumat jäävät jopa hiukan toissijaisiksi kauniin kielen vallatessa lukijan ajatukset, mutta kyllä tässä riittää myös käänteitä, sillä kaikkihan me sen tiedämme. Alkuhuuman jälkeen seuraa arki ja lämpimän kesän jälkeen syystuulten tuiverrus. Mainingin varjossa sen arjenkin kehkeytymistä on kiinnostava seurata ja heti Evalinan ja Andersin luodolle saavuttua takaraivooni iski ajatus; minulla ei olisi ollut Evalinan rohkeutta, sillä mitä jos Andersille tapahtuisi jotain eikä kukaan tietäisi, missä Evalina on?

Tätä loppuun kirjoittaessani Elämäni biisi -sarjassa esitetään Myrskyluodon Maija, niin kaunis ja rakas sävelmä. Ei voisi olla täydellisempää ajoitusta <3