F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä 

Otava 1982 (1. painos 1934), 91 sivua

Mitään suviyötä Pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hieman himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys; aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo.

Näillä sanoilla alkaa Ihmisiä suviyössä, pienoisromaani jota myös eepilliseksi sarjaksi ihmiskohtaloita kutsutaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen kesäiseen päivään ja yöhön. Maatilan emännän synnytyksen aika on tullut, nuoret rakastuvat toisiinsa, tukkimiehet tulistuvat ja konstaapelia tarvitaan. On vihaa, rakkautta, syntymä ja kuolema ja kaiken tämän kertoo ulkopuolinen kertojaääni, taiteilija joka luontoa, kylää ja sen asukkaita tarkkailee.

Sillanpään kieli on niin kaunista että olen ihailusta lähes sanaton. Heti ensi sivuilta kirjailija on luonut teokseensa latauksen joka lumoaa lukijan ja vangitsee tämän mukaan tarkkailijaksi joka haluaa tietää mitä tapahtuu, vaikkei kirjan tenho sen tapahtumien määrässä tai ripeydessä ole vaan juuri tuossa suloisen suviyön tunnelmassa. Tämä kirja tuo kesän helteisen hehkun suoraan iholle. Jos johonkin kerronnan tyyliin sopii sana viipyilevä, niin juuri tähän. Ymmärrän senkin miksi tätä on aikanaan rohkeana, eroottisesti latautuneena pidetty, sillä se väreilee.

Näin taitava kirjailija on Nobelinsa ansainnut, politiikasta viis.

Pertti Lassila: Armain aika

Pertti Lassila: Armain aika 

Teos 2015, 147 sivua 

Merenrantahuvilassa viettävät kesää he kolme, isoisä, äiti ja poika. Kimmo-poika on vielä lapsi, sellainen joka käy mato-ongella ja hoitaa haavoittunutta lokkia. Eila-äidiltä sota vei kaksi miestä mutta jätti pojan. Sota oli vielä silloinkin, kun isoisä Kaarlo menetti vaimonsa rintasyövälle. Kaikki saavat vuorollaan avata elämäänsä ja menneisyyttään, paitsi Kimmo joka elää tässä hetkessä. 

Kimmo eli kesää kuin päivää, joka toistui ja oli sama ja uusi kuin hän olisi ollut maailmassa, jossa ei enää ole oleva aikaa. Poika oli ajattomuuden armossa, ajan armottomuus ei häneen koskenut, ja Eilasta tuntui, että lapsen toimissa ja maailmassa oli syvä mieli, joka oli tosi mutta häneltä itseltään vajonnut tavoittamattomiin, jos sitä oli ollutkaan. 

Lassilan tyyli kirjoittaa on hyvin selkeä, suoraviivainen. Äidin ja isoisän kertomuksia elämästään luin mielelläni, mutta Kimmon osuuksille en syttynyt yhtä suuresti. Kirjailija on selvästi luontoihmisiä ja kiinnostunut erityisesti linnuista, minä myönnän pitkästyneeni lokkiosuuden aikana. Minulle jäi sen tähden tästä pienoisromaanista hieman sekavat fiilikset, koska toisaalta esimerkiksi se miten Eila kertoi elämästään oli niin kaunista ja karunpuoleisen yksinkertaista ja realistista ja juuri siinä se kauneus olikin. 

-En pitänyt siitä, minkälainen minusta tuli, uudesta itsestäni. Minä olin nuori nainen, jolla oli ollut suuri rakkaus, ja minä olin ollut Einon suuri rakkaus. Kauneus oli ollut minussa. En tarkoita, että olin kaunis katsella, vaikka en rumakaan ollut, vaan että olin kaunis omassa mielessäni, kevyt perhonen, jota tuuli kantaa. Se oli ilo, joka sen teki, ja siksi olin kaunis sisältä ja ulkoa, en osaa sitä toisin sanoa, kauneus täytti ja nosti minut. Sen tilan otti suru, eikä kauneudelle jäänyt tilaa. Suru painaa, siinä ei ole kauneutta. Sellainen minusta tuli. En pitänyt siitä mutta en sille mitään voinut, ei ihminen voi. Se, mitä olin ollut, alkoi minusta näyttää lapsekkaalta. Sillekään en mahtanut mitään. Ilon tyttö, joka oli niin rakastunut ollut, näytti naurettavalta, ei edes säälittävältä, vaan naurettavalta. Minä katselin entistä itseäni kylmästi, sitä nuorta naista, joka oli ollut pelkkää rakkautta, iloa ja onnea.

Pienenä kuriositeettina; kirjailija on selvästi viehättynyt harvemmin nähdystä tuhto-sanasta, kun käyttää sitä sivulla 30 jo ainakin kolmannen kerran. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hectorin valintaa.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi 

Amanita 2015, 470 sivua 

Kaukaisella Ohotanmerellä haaksirikkoutunut merikapteeni Sebastian Ross on tehnyt kaksi vuotta vaivalloista matkaa halki Siperian päästäkseen takaisin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kotona häntä odottaa paperiruukki jonka hän on perinyt, ikävä vastuu jota ei halunnut kontolleen vaan ryhtyi mieluummin tutkimusmatkailijaksija karkasi merille jo viisitoistavuotiaana. Haaksirikossa hän kuitenkin vammautui niin ettei pysty enää merille palaamaan ja nyt on päätettävä mitä ruukin kanssa tehdä. 

Ruukkia on viimeiset pari vuotta hoitanut kolmikko jonka muodostavat Sebastianin kasvattanut täti, ruukin saksalainen paperimestari sekä Wilhelmine, sukulaisneiti joka on kirjan naispäähenkilö. Aatelisneidin osallistumista työntekoon ei katsota hyvällä silmällä, naittamissuunnitelmia taas heikentävät myötäjäisten puute sekä tytön pituus, Wilhelminestä kun on kasvanut järkyttävän pitkä naisihmiseksi. Wilhelmine taas ei voi hyväksyä sitä miten Sebastian oli hylännyt isänsä ja tätinsä eikä ilmoitellut mitään itsestään vuosien varrella. 

Wilhelminen isän kuollessa nuori nainen saa huomata oikeuksiensa vähäisyyden. Vastentahtoisesti hän päätyy Helsinkiin, uuden holhoojansa kreivi von Stauden hoteisiin. Helsinkiin päätyy myös Sebastian.

Utrion historialliset romaanit tulee aina luettua suht nopeasti niiden ilmestyttyä. Utrio on kirjoittanut jo yli 30 romaania ja olen käsittääkseni lukenut ne kaikki. 2000-luvulla ilmestyneet romaanit ovat ns epookkiromaaneja ja sijoittuvat aikaan jolloin Suomi oli osa Venäjää. Paperiprinssin myötä lukija pääsee tutustumaan paperin valmistukseen aikana jolloin materiaalina käytettiin vielä lumppua ja raskas työ tehtiin käsin.

Utrion edellisessä romaanissa Seuraneiti päähenkilö Linda oli tyttö jota kuvasin arviossani vietävän kuin pässiä narussa ja toivoin, että seuraavan romaanin päähenkilö olisi jälleen tuttuun utriomaiseen tapaan vahva ja määrätietoinen nainen. Toiveeni toteutui sillä tässä
takuuvarmassa lukuromaanissa Wilhelmine tietää mitä tahtoo ja aikoo jopa kosia itse!

Kirjan kannessa on käytetty Magnus von Wrightin kaunista taulua Annankatu kylmänä talviaamuna ja kannen on suunnitellut Lauri Linnilä.

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat
Myllylahti 2015, 258 sivua 

Romaanin lähtöasetelma on erikoinen ja juonen kehittelyn kannalta herkullinen. Heti jatkosodan alettua Asseri on kadonnut rintamalla ja julistettu kuolleeksi, haudattukin sankarihautaan pelkkä valokuva arkussa. Todellisuudessa Asseri on ollut vankileirillä ja kolme vuotta myöhemmin vapautuu sieltä luteiden syömänä ja lähes luurangoksi laihtuneena. Asserin palatessa rintamalle Anni-vaimo oli odottanut heidän esikoistaan ja nyt, vuosien jälkeen kotiin palatessaan Asseri kokee ison yllätyksen, kun kotona odottaakin yhden sijaan kaksi lasta.

Annin tunteet heittelehtivät. Väkevimmät juoksevat yhä Viktorin perässä junan vierellä, kaipaavat rajan taakse, vaikka hän ei tiedä edes sitä, onko mies vielä elossa. 
Ensin oli yksi rakas mies, Asseri, jonka kuoleman myötä hän menetti elämänilonsa pitkäksi aikaa. Kun hän viimein toipui, tuli hänen elämäänsä toinen tärkeä ihminen, joka myös katosi saman rajan taakse, hävisi tuntemattomaan. Ja sitten Asseri tuli rajan takaa takaisin. Ei hän pysty liikuttelemaan suuria tunteita niin vikkelästi kuin häneltä odotetaan. 

Asserin on vaikea hyväksyä Annin toinen lapsi ja siitä seuraa tummien tapahtumien ketju joka muuttaa monien ihmisten elämän. Vuodet vankileirillä ja katkeruus "iivanaa" kohtaan ovat jättäneet jälkensä Asseriin, eikä hän ole ainoa kylälle rintamalta palanneista miehistä joka on kokenut liikaa voidakseen enää tarttua normaaliin elämään. 

Rikotut kuvat (nimen merkitys aukeaa kirjan loppupuolella) on aika karulla tavalla realistista kuvausta sodan monella tapaa vaurioittamasta miehestä ja perheestä. Sota sinänsä on hyvin taka-alalla, se luo vain puitteet syille ja seurauksille. Tarina on koukuttava ja intensiivinen, laadukas esikoisromaani. Kirjailijan toinen romaani, Hillankukkanyrkki, nousee Rikottujen kuvien myötä monta piirua korkeammalle lukujonossani.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 

Gummerus 2015, 223 sivua 

Pika-arviot jatkuvat, että saan kertyneen pinon purettua ja kirjat seuraaville kirjaston asiakkaille luettaviksi.

Taivaalta tippuvat asiat sisältää neljä erillistä kertomusta, mutta ainakaan meidän kirjastossamme sitä ei ole luokiteltu novellikokoelmaksi.

Ensimmäinen, Seinään haudattu tyttö, kertoo Saarasta jonka äiti on kuollut lentokoneesta pudonneen jäälohkareen osumasta. Mitaltaan se on lähes puolet kirjan sivumäärästä. Hamish MacKayn viisi salamaa on enimmäkseen kirjeenvaihtoa Saaran Annu-tädin ja skotlantilaisen Mackayn välillä. Skotti on selvinnyt hengissä neljästä salamaniskusta ja Annu-täti on voittanut toistamiseen loton pääpotin. Merenneito loiskii siirtyy ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Saara saa nyt äitipuolen ja uusperhe muuttaa takaisin taloon josta Saara ja isä muuttivat Annu-tädin lottovoitollaan ostamaan kartanoon äidin kuoltua. Viimeisessä kertomuksessa Sen pituinen se Saara saa jälleen puheenvuoron.

Taivaalta tippuvat asiat on yhtä aikaa kevyt ja nopealukuinen, mutta heti pintakerroksen alla syvällinen ja ajatuksia herättävä. Useampi näkökulma oli osuva valinta. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste Osa 1: Gustave Flaubertin Madame Bovary

Alkuvuoden 2015 kestävä haaste on lukea lukematta jäänyt klassikko. Nolottava aukko sivistyksessä kurotaan näin umpeen. 

Haastetta emännöi Omppu, joka julkaisee 31.7 blogissaan koontipostauksen. Linkistä voit tutustua muihin haasteeseen osallistuneisiin kirjablogeihin.

Kirjan jos toisenkin on mukana Gustave Flaubertin Rouva Bovarylla.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

WSOY 2005 (tämä painos), 364 sivua

Ranskankielinen alkuteos 1857

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Emma Rouault, tilallisen tytär, tavoittelee elämäänsä onnea ja romantiikkaa. Kun hän kohtaa Charlesin, nuoren lääkärin, hän näkee onnensa löytyvän seurapiireistä lääkärinrouvana ja rakastaa ajatusta olla rakastunut niin paljon että suostuu tämän kosintaan.
  
Yrittihän Emma olla rakastunut niin kuin hänen käsitystensä mukaan oltiin. Hän lausui puutarhassa kuutamolla kaikki ulkoa osaamansa rakkausrunot ja lauloi miehelleen kaihoisana verkkaisia surumielisiä lauluja; silti hän ei jälkeenpäin huomannut minkään liikahtaneen sisällään eikä Charleskaan vaikuttanut yhtään rakastuneemmalta tai liikuttuneemmalta kuin ennen.

Pian Emmasta kuitenkin alkaa tuntua, että tuli tehneeksi väärän valinnan. Elämä Charlesin rinnalla tuntuu saavuttaneen kaiken mitä saavutettavissa on aivan liian pian ja Charles itse osoittautuu tylsäksi pikkupaikkakunnan mieheksi jonka kunnianhimokaan ei ole Emman toivomalla tasolla. 

Hän mietti, olisiko voinut kohdata jonkun toisen miehen, jos sattuman kortit olisivat sekoittuneet toisella tavoin, ja yritti kuvitella mielessään näitä tapahtumatta jääneitä tapahtumia, tätä erilaista elämää, tätä tuntematonta aviomiestä. Eiväthän kaikki olleet sellaisia kuin Charles. Tämä toinen olisi voinut olla komea, henkevä, hieno, viehättävä kuten arvattavasti nekin joiden kanssa hänen entiset luokkatoverinsa olivat menneet naimisiin. Mitä hänen ystävänsä nyt tekivät? He asuivat kaupungissa liikenteen kohinan, teattereiden humun, juhlavalojen loisteen keskellä ja elivät elämää, joka saa mielen iloitsemaan ja aistit avautumaan. Hänen oma elämänsä oli kylmää kuin pohjoisenpuoleinen ullakko, ja ikävyyden hiljainen hämähäkki kutoi verkkojaan hänen sydämensä hämäriin nurkkiin.

Minun oli helppoa samaistua Emmaan! Olin nuorena erittäin (ja toisinaan edelleenkin) samanlainen. Sitten kun pääsen muuttamaan äidin luota... Sitten kun pääsen työelämään ja tienaan omaa rahaa... sitten kun... sitten... kun. Onni ja onnellisuuden tunne olivat aina jossain mutkan takana, periaatteessa saatavilla tietyn tapahtuman tai panostuksen myötä, mutta aivan kuten Emmalla, ei minullakaan tahtonut onneen riittää se mitä olin tavoitellut ja saavuttanut. Olin jonain lukiokesänäni isosena riparilla ja siellä meidän nuorisopappimme sanoi, että minun pitäisi elää tässä hetkessä eikä tulevassa, uskoinko silloin, no tottahan toki eli en. Onnekseni Emma on meistä kahdesta se, jolle kävi köpelömmin.

Rouva Bovarya lukiessa tulee luonnollisesti mieleen myös vastaavan kaltainen brittikirjallisuus. Mutta miksi Rouva Bovary on jäänyt täysin Austenin romaanien varjoon? Siksikö, että Austenin nuoret naiset ovat rakastettavia, kilttejä tyttöjä ja tyttäriä hyväntahtoisella tavalla, alentumatta kuitenkaan kynnysmatoiksi? Flaubertin Emmasta on vaikea pitää samalla tavoin. Emma on herkkä, suorastaan dramaattinen, mutta kovin itsekkäästi. Hän on naiivi, romanttisen kirjallisuuden pilvilinnojen muokkaama tytönhupakko jota käy välillä pikkuisen (mutta vain pikkuisen) sääliksi ja jo seuraavaksi voi toruen parkaista Emma ei, älä! Kuitenkin Emma on vain yhteiskuntansa tuotos, eikä ollenkaan sen ainoa materialistisen näkökannan omaava henkilö. Riippuukin nähdäkseni täysin lukijasta itsestään ja myös hänen silloisesta (mielen)tilastaan, näkeekö Riuva Bovaryn enemmän koomisena vai traagisena henkilönä. Itse kallistuin täysin tuohon jälkimmäiseen fiilikseen. 

Flaubert on taitava juonen kuljettaja ja Rouva Bovary oli kirja jonka "löytäminen" osoittautui suureksi iloksi. Tarinaan eläytyminen oli helppoa vielä näin 150 vuoden jälkeenkin. Olen nähnyt joitain kritiikkejä joiden mukaan Rouva Bovary olisi tylsä, näitä en allekirjoita ollenkaan. Pidin kovasti Flaubertin kuvailusta, oli kohteena sitten Ranskan maaseutu tai Emma itse. Mutta jättivätkö tuon ajan ranskattaret jälkikasvunsa todellakin moniksi vuosiksi asumaan lähikyliin, palkattujen imettäjien luo? Toki minulle on tuttua tuo vastaavien aikojen brittiläisen ylhäisön tyyli jossa nanny tuo kerran päivässä näytille somasti puetut ja kammatut lapsoset, mutta Emman ja tämän vauvan kontakti oli tätäkin huomattavasti vähäisempi. 

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena 

Karisto 2014 (ensimmäinen julkaisu 1945 & 1950)

256 sivua (yhteensä 446 sivua)

Kirjaston uutuushyllyyn oli nostettu esille viime vuonna julkaistu yhteisnide Aino Räsäsen kirjoittaman suositun Helena-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta Soita minulle, Helena sekä ...ja Helena soittaa. Nappasin niteen mukaani, sillä olen tänä kesänä yhtenä osana kesälukemistoani viehättynyt vanhoista viihdeklassikoista. Soita minulle, Helena on Räsäsen esikoisromaani, julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1949 ja toinen osa viisi vuotta myöhemmin. Helenan tarinan ääni onkin kuin suoraan vanhasta Suomi-elokuvasta.

21-vuotias Helena on saanut opettajan paikan maalaispitäjästä, Junkkerin kylästä. Vain vuoden hän opettajana toimii, sillä Rannanpihan nuori isäntä kihlaa Helenan jo muutaman aukeaman jälkeen ja ajan mukaisesti Helena luopuu työstään heti vihille mentyään. Tuore anoppi ei valitettavasti ole miniäänsä yhtä mieltynyt ja Helena tuntee tukehtuvansa uudessa kodissaan, varsinkin kun anoppi paheksuu Helenalle niin rakasta viulunsoittoa.

- Koeta kärsiä äitiä, hän on laisensa, eikä siitä enää muutu.
- Houkka minä olin, houkka kun...
- Kun mitä?
- Ei mitään.
- Kun tulit meille, niinkö?
Erkin ääni oli nyt vakava, eikä Helena vastustellut, kun hän veti hänet viereensä ja kumartui puoleen.
- Kadutko sinä?
Äänessä soi syvä alakuloisuus. Helena painautui Erkkiin.
- Helena pieni, minähän rakastan sinua, älä välitä muusta.
- Anna anteeksi, Erkki, olen niin tuhma, niin tuhma.

Erkki ei kuitenkaan ole ollenkaan ainoa kylän nuorista joka Helenasta viehättyy ja tytöllä riittäisikin vientiä pitkin aikaa. Helena ei väitä Erkin olevan maailmaamullistava rakkautensa mutta vakuuttelee silti itselleen Erkin olevan Se Oikea. Myöhemmin Helena kuitenkin löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen pitää päättää kuunnellako sydämensä ääntä vai uhrata onnensa.

- Tarkoitan, ettei sinulla ole syytä... tai... hm, - Helena naurahti katkerasti, - onhan sinulla syytä ajatella minusta pahasti, on koko maailmalla syy tuomita. Murjota vain, sillä olinhan nyt unohtanut Erkin, mutta ei se ollut Yrjön tähden, kaikkea vielä, vaan erään toisen... Tuomitse vain.
Viimeiset sanat tulivat nyyhkien. Helena juoksi pois. Jari seisoi kauan kuin kivettyneenä. Valoa ei ilmestynyt Helenan huoneen ikkunaan. Jari tiesi: siellä poloinen on heittäytynyt vuoteelleen ja itkee ja luulee hänen tuomitsevan. Hänen teki mielensä mennä Helenan luokse, mutta sitä hän ei voinut tehdä.

Hassua sinänsä, niinkin iso tapahtuma kuin Helenan omat häät ohitetaan kirjassa täysin ja niistä mainitaan vain jälkikäteen. Kun kirjassa on muutenkin niin vähän tapahtumia, olisin toivonut Räsäsen kirjoittavan itse hääjuhlasta. Tapahtumissa käydäänkin lähinnä läpi maaseudun elämää eri vuodenaikojen vaihteluiden mukaan; kesällä tehdään heinää, talvella käydään hiihtämässä. Juonelliset tapahtumat ovat yhtä merkittävää kuolemantapausta lukuunottamatta taka-alalla ja toissijaisia, sillä kaikkein eniten kirjassa käydään läpi rakkautta. Oikeaa rakkautta, oikeaksi päätettyä rakkautta, kiellettyä rakkautta, uhrautuvaa rakkautta ja vihdoin sitä aitoakin rakkautta (ja itkua, Helena on kovin herkkä, varsinkin herkkä itkeskelemään). Niin paljon rakkautta, ei siirappista vaan uhrautuvaa, alakuloistankin, että olen yliannostuksen vallassa enkä voisi kuvitellakaan jatkavani suoraan tuohon yhteisniteen jälkimmäiseen osaan. Itse asiassa en tällä hetkellä usko palaavani siihen ollenkaan. Tilanne voi toki muuttua, mikäli Helenan tarinan jatko jää mieleen kummittelemaan. Ajankohdaltaan toinen olisi kiinnostava, sillä se sijoittuu sodan aikaan.

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat
Karisto 2015, 336 sivua

Minä olen sellainen ihminen, olen aina uskonut kevääseen. 
Vaikka kaikki näyttää kuolleelta, minä tiedän, ettei siinä ole koko totuus. 

Tuuli muistaa lapsuudesta saakka ne keväät jolloin huvilalle tultiin talven jälkeen. Miten isä joka kerta sanoi, että päästetään talvi ulos talosta ja elämästä. Isän viimeinen mökkipäiväkirjan merkintä oli edelliseltä heinäkuulta, käsiala oli jo haparoivaa. Tuuli oli käynyt Roopen kanssa vielä syksyllä nostamassa perunat, olisi ollut rienaavaa jättää ne kovalla vaivalla istutetut maahan mätänemään. 

Paljon on muuttunut kun isä on kuollut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut aikoihin. Tuulin vuosikymmeniä vanhat piirustukset ovat yhä seinillä ja vintin komerossa, lukon takana vanhaan päiväpeittoon käärittynä, on kivääri johon lasta kiellettiin koskemasta. Komeroon on säilötty myös kirjeitä ja postikorttinippuja. Kolmiulotteisessa kuvassa kirjava papukaija availi silmiään, kun korttia kallisti. Hohtavat värit liukuivat keltaisesta oranssin kautta punaiseen. 22.7.1975. Kun pääsen täältä nähdään taas Karjaluhdan ladossa. T. Kai. 

Tuulin elämän määrittävät miehet. Kain omistaman maatilan mökissä asuvaa vanhaa Teivoa kaikki pitävät hänen setänään, vaikkei vanhus sukua olekaan, kansalaissodan jälkeen sukuun adoptoitu. Nuoruuden rakastettu Kai, jonka kanssa tuli ero vaikkei Tuuli oikein tiedä miksi ja miten siinä kävi, olisiko edes pitänyt käydä. Nyt Tuulin elämässä on Roope, joka ei oikeastaan ole Tuulin poikaystävä, mutta läheinen ystävä joka pitää myös vuoteen lämpimänä. Mökkiä kesäkuntoon laittaessa Tuulin isoisä Kalle nousee mukaan vanhojen kirjeiden kautta; Kalle-pappa oli kansalaissodassa vankileirillä lääkärinä.

Lapsena hän oli kuvitellut, että salaisuudet olisivat pelkästään hauskoja, mutta vuosien myötä hän oli alkanut aavistaa, että oli olemassa pakahduttavia salaisuuksia. Jotkut salaisuudet ovat häkää. Jos ihminen ei ole varovainen, hänen voi käydä huonosti. 

Vanhojen kirjeiden myötä Tuulia alkaa kiinnostaa asiat joihin hän ei ole aiemmin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kuka oli Teivon äiti, miten Teivo päätyi heidän sukuunsa? Entä kuka on naapuritaloon muuttanut omituisesti, suorastaan vihamielisesti käyttäytyvä Maria Mistral ja onko se edes hänen oikea nimensä?
22.6.1918
Kalle, veli hyvä. Turhaan minua syytät! Samaa roskasakkia, O. Varjo ja muut.
Mitään vahinkoa EI tapahtunut. 
Roskasakki oli nitistettävä ja nyt se on tehty. 
Isänmaa kiittää. 

O. Varjo, Teivon eno, se joka meni kapinassa,  kuten tavattiin sanoa. Tuuli hakee Kailta vastauksia mutta saa mieheltä vain kehotuksen olla miettimättä. Kun et tiedä kaikkea. Mutta Tuuli tahtoo tietää.


Välillä kirja tarjoilee välähdyksiä kansalaissodasta, lyhyitä katkelmia Dragsvikin vankileiriltä niin Kallen kuin Teivon äidin suulla. 

Piikkilanka-aita on maailman reuna.
Me elämme täällä historian ulkopuolella.
Junat tuovat lisää vankeja. 
Niiden ei pitäisi lähettää lisää vankeja. 
Tänne ei mahdu, kuuletteko te. 

Tuntemattomat oli ensimmäinen Kirsti Ellilältä lukemani kirja. Takakansi lupasi kiinnostavaa sukutarinaa - ja olihan siinä sekin puoli. Turhan suuri osa kirjasta oli kuitenkin nykytasossa tapahtuvaa, ei niin kiinnostavaa ja minun makuuni kovin verkkaisesti etenevää, pitkästyttävää jaaritusta. Kansalaissota on aiheena edelleen sellainen josta riittää ammennettavaa, mutta kuten yleensäkin näissä kahdessa aikatasossa liikkuvissa kirjoissa, ovat ne menneisyyden osuudet ne kiinnostavimmat ja nykyhetken tarina lähinnä täyteosa. Jos vain aikatasojen mittasuhteet olisivat olleet toisinpäin, tämä olisi ollut paljon parempi.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

WSOY 2015, 328 sivua

Kevväällä taivas on korkiammalla. Ilima tekkee linnuille tillaa, ja rakkauvelle. Taas on yksi vuosi mennyt ja vieläkin sinä elät. Vieläkin sinä kuulet siipien suhinan etelästä päin.

Jaakko tuo inkeriläissyntyisen Veran tuoreena vaimonaan Karkulahden taloon keväällä '96. Pihamaalla Vera kauhistelee mutavelliä ja lukuisia harmaita rakennuksia, mutta näkee jo mielessään kaikki ne upeat ruusut joita tulee istuttamaan. Kaikki ne uudet verhot, huonekalut ja kodinkoneet jotka Jaakko on luvannut hänelle hankkia. Saat tällätä Karkulahesta semmosen kun haluat. Rahhaa on. 

Kymmenen vuotta myöhemmin Vera tiskaa käsin astioita ja painaa veitsen terää tiukasti kämmentä vasten. Käsissä näkyvät tiheät arpien kudelmat. Hänen ja Jaakon ainokainen leikkii lattialla omia mielikuvitusleikkejään. Anna, tytär johon Veralla ei ole äidillistä tunnesidettä. Ankea nykyhetki vie Veran ajatukset menneeseen, Annassa hän näkee itsensä lapsena Neuvostoliitossa. Lapsuutta hän ei paljon välitä muistella, välit äitiin ovat katkenneet. Yhdessä ystävänsä Katjan kanssa heillä oli suuret suunnitelmat, pitää päästä pois. Katjalle tumma ja tulinen! Veralle viileä ja vaalea! Molemmille lentoliput, ja pikajunat, ja ensimmäinen luokka! Euroopan pääkaupungit. Amerikka! Aurinko! Kuu! 

Talon todellinen emäntä ja hallitus on edelleen Jaakon äiti joka halvaantuneena määrää kaikesta sängyn pohjalta käsin. Venakkominiäänsä Elisabet ei hyväksy vieläkään ja Jaakko on liian nahjus pitämään edes omia saati Veran puolia.

Venäläisen hutsun toi taloon Jaakko Aukusti. 
Rättäsen Sinikka ei ollut tietävinään kun hän soitti naapuriin. Mitä tuosta. Hyvähän se vain on, että emännän otti. Onhan tuo koko ikänsä yksin elänyt. 
Yksin elänyt! 
Eipä tarvi enää Sinikalle soitella. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja 1990- ja 2000-lukujen Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti tuntuu kuitenkin monin tavoin jumittuneen sinne '80-luvulle, paitsi henkisesti myös ihan konkreettisesti, kun Veralle luvatut lukuisat talon remontit ja asuinjärjestelyiden muutokset ovat jääneet tapahtumatta. Karkulahti on nurinkurisella, ahdistavallakin tavalla ajaton. 

Karkulahti on juuri sellaista kotimaista laatukirjallisuutta joka on erityisesti mieleeni. Kauniilla kielellä kirjoitettua, pikkuhiljaa avautuvaa, ei niinkään juoni- vaan enemmän tunnelmavetoista. Kansi on uskomattoman kaunis ja sopii tunnelmaltaan kirjaan erinomaisesti. Yllätyn (ehdottoman negatiivisesti) ellei Karkulahtea yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi nimetä kun niiden aika taas on. Esikoisteos, 2012 ilmestynyt novellikokoelma Kadonnut ranta, olikin jo aikanaan Runeberg-ehdokkaana.