Laura Gustafsson: Pohja

Laura Gustafsson: Pohja

Saga kustannus, 2019 (äänikirjana)

Lukija: Maija Lang

Kesto: 3 h 26 min

Kenelläkään, jolla on näin helppoa, ei ole näin vaikeaa.

Laura on kohta 34-vuotias, kolme tatuointia, kaksi lävistystä. 163,5 cm, painoindeksi 23,4, naimaton yhden lapsen äiti. He asuvat tyttären kanssa reilun 50 m2 kaksiossa, josta Laura maksaa asuntolainaa 25 vuotta. Hän urheilee kuusi kertaa viikossa, tai tulee paha mieli. Hän on mielestään hyvä työssään. 

En luota vaistooni. Jos olisin lohi, metsäpeura tai saukko, olisin kuollut. Olen pikemminkin ranskanbulldoggi, ihmiskunnan epäkelpo elätti. Häntäni typistetty ja nenäni lytistetty. En voi hengittää, mutta kovasti yritän olla koira kuitenkin. Kukaan ei pysty selittämään, miksi kaltaisiani olentoja täytyy olla. 

Hän erosi lapsensa isästä 2016 ja kaikki olivat häneen pettyneitä. Hänessä oli paljon vihaa, hän vihasi kylmää ja pimeää kotimaataan, äitiyttä ja aivan erityisesti itseään. Jos hän olisi uskaltanut unelmoida, hän olisi nähnyt vierellään rokkitähden näköisen miehen, itsensä langanlaihana. 

Jäätiköiden sulaminen on syytäni, mikromuovi meressä, lajien sukupuutto, kurjat hiihtokelit. Ja siinä hyökyaallossa, joka nielee tämän kaupungin, lukee tuoteselosteessa minun nimeni. En ymmärtänyt tekojeni seurauksia, sori. Joku sanoo, että alemmas ei enää pääse, mutta tässähän minä rämpytän hissin P7-painiketta. Mikä maksaa, rämpyti rämpyti. En osaa odottaa. Niin kuin esimerkiksi mitä? Parisuhteen kehittymistä, otollisempia aikoja. Sitä, että tilanteet ratkeavat ja kaikki on paremmin. Kaikki ei tule olemaan paremmin, koska se vaatisi sitä, että avaan rajani. Mutta minua ympäröi muuri, ja pakotin heidät maksamaan sen rakentamisen. Isän mielestä minuun pitäisi liimata samanlainen tarra kuin tupakka-askeissa. Kyllästyy puolessa vuodessa ja vaihtaa uuteen,. Valokuva sydämestä johon on isketty haarukka.

Kirja oli paikoitellen aika sekava ja olisi ehkä toiminut paremmin paperikirjana kuin äänikirjana, sillä keskittyminen oli välillä haasteellista ja jouduin välillä klikkailemaan viidentoista sekunnin takaisinkelausta useamman kerran peräkkäin. Omassa mielentilassani olisin kaivannut enemmän selkeyttä, vähemmän tulkinnantarpeista tekstiä. En päässyt kovinkaan hyvin Lauran pään sisälle. Kun hän kertoo elämäntilanteistaan ja lukuisista miessuhteistaan, esineellistämisestään, likaisuudestaan, kun ei osannut sanoa kenellekään "ei" tai tunsi olevansa hetken maailman ihmeellisin olento ja pian puolikaluttu pornofantasia. En pysynyt kärryillä aina siitäkään, mikä ajankohta oli menossa, oliko hän jo äiti vai ei. Toivoisin että ei.

Alligaattorit matelevat katsomaan. En pelkää. Olen helpottunut. Raahaan ruhoni pois korkeiden mäntyjen keskeltä. Saatana on käynyt nukkumaan, kun palaan. Nyt pitäisi päästä ylös, kuiskaan. Silitän hänen tukkaansa, pitkiä vetoja ohimoilta kohti päälakea. Niin äiti silitti minua kun olin lapsi, ja vieläkin joskus.
Kynsieni alla on multaa. Miksi en noussut jaloilleni. Olisin hoippunut hetken ja kävellyt sitten kuin normaali ihminen, koska jalathan minulla nyt on, vaikka ääni jäi meren pohjaan.
Sormia paleltaa. Kosketan saatanan olkaa. Hänen ruumiinsa on jo alkanut jäykistyä. 

Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että kirjoittaja oli elämässään melko hukassa itsekin, ehkä se vaikutti minun vaikeuteeni ymmärtää hänen pohdiskelujaan joka kohdassa. Hän kärsi monenlaisista henkisen puolen ongelmists, kuten bulimiasta ja tuosta yllä olevan lainauksen sitoutumisvaikeudesta ja itselleen hän diagnosoi dissosiaatiohäiriön. Miehiä tulee ja menee, kymmenittäin, jopa kaksi samana iltana. Näennäisesti hän päästää ihmiset iholleen, mutta heidän läheisyytensä saa hänet hermostumaan. Edes auttavasta tasapainosta persoonansa eri puolien kanssa olisi apua jaksamisessa. Laihuus on hänelle ihanne, hänen elämänsä musta aukko, hän voi olla rakastettava vain mikäli on laiha, ja laihuuteen voi yhtäläisyysmerkillä vetää kauniin. 

Seuraavat asiat ovat totta. Kaksitoistavuotiaasta asti olen unelmoinut itseni tappamisesta nälkään. Useimmiten fantasia nousee halusta näyttää, että minuun sattuu. Motiivi on kosto. Hautajaisissa minut pannaan lasiarkkuun, koska olen niin jumalattoman hyvännäköinen. Pahantekijöitä kaduttaa. 
Nälkäkuolema vie liikaa aikaa, kärsivällisyyteni ei riitä, sääli. Syömishäiriöt ovat pitkästyttävä puheenaihe, eikä kukaan ole jaksanut jauhaa niistä sitten 90-luvun. Ihminen, jonka päähän ensimmäistä kertaa pälkähti puhua syömishäiriöistä, ei ollut ihan fiksu. 

Kirjan sivuilla vilahtelevat myös muun muassa Charles Bukowski ja Marilyn Monroe. Ja yhtäkkiä Jumala nousee seiskan ratikkaan, ostaa lipun, istuu penkille johon joku on kussut, mutta oma vikansa, mitäs on luonut tällaisen alleenkusevan ihmisen. Jumala ja Laura alkavat keskustella ja Laura saa Jumalan itkemään, Laura on sentään Jumalan paras luomus, eikä tuon parempi hänkään. 

Tottakai. Onhan Peppi Pitkätossun Herra Tossavaisellakin ebola. Koronasta ei vielä tiedetty.

Paula Noronen: Tarja Kulho : Räkkärimarketin kassa

Paula Noronen: Tarja Kulho : Räkkärimarketin kassa
Tammi, 2020
Lukija: Paula Noronen
Kesto: 4 h

Terse! Tarja Kulho on korsolaisen Räkkärimarketin kassa, sanavalmis ja kova puhumaan, myös asiakkaille. Tarjalla on kiltin ja mukavan oloinen mies, Reijo, ja kaksi lasta, 17-vuotias Pyry-poika joka on lukiolainen ja parhaillaan vaihdossa Hollannissa sekä 8-vuotias tytär Ula, joka on juuri joutunut vaihtamaan koulua sisäilmaongelmien takia ja etsimään uusia ystäviä. Ula on syntynyt Radiomafian suorassa lähetyksessä, siitä nimi tytölle.  

Rakenteen kirjaan luo pitkälti Vantaan harrasteopiston verkkokurssi Uusi suunta työelämälle, jolle Tarja oli puolivahingossa liian monen punaviinilasillisen jälkeen ilmoittautunut. Kolmen kuukauden kurssilta tulee viikottain uusi kirjoitustehtävä, jonka myötä Tarja kertoo menneistä, vauva-ajastaan lähtien. Tarja käy myös aktiivista sähköpostikirjeenvaihtoa opiston sihteerin kanssa joka kerta kun uusi kurssitehtävä ilmaantuu. 

Muita henkilöitä kirjassa ovat muun muassa asiakkaat ja työkaverit kuten kylmäkkö Nadja, jonka mies vaihtaa tämän nuorempaan naiseen jolloin Nadja muuttaa Tarjan naapuriin.

- Naapurin pariskunnalle tuli 70-luvulla vauva. Miehen sisko oli kysynyt mieheltä, että mitenkä se synnytys meni. Mies katseli hetken, mietti ja tokaisi, että no ei sillä menny kauempaa kuin yleensä kun se käy paskalla. Mitäs sitä turhia maalailemaan. Ja enoni vaimo sanoi just naimisiin menneelle veljelleni, että rakastan sua. 
- Mitäs eno siihen?
- Että elä muuta virka. 
- Näinhän se on. 
- Nykyään se on pikkasen pehmeempi ja vastaa, että et ole ainut. 
- Selkeää ja yksinkertaista. 
- Niinku lihakastike. Ruskea kastike jossa on mureita lihanpaloja, simppeliä ja parasta. Ja tämä ilmastonmuutos. Ei se ole pelkästään huono asia, että ilmasto lämpenee ja lumet katoaa. Ainakin täällä Korsossa se on tehny meille hyvää. Mikään ei anna uutta näkökulmaa paremmin, kun nykynen talvi, jossa tarvotaan pimeydessä ja kurassa neljä kuukautta.
- Kyllä.
- Saisivat turistit unohtaa sen pohjoisen ja tulla tänne Korsoon, tämä on ruskean kullan maa. Eli kuraa piisaa kaikille. Täällä saisi kieriä suomalaisessa kurassa ja Reijo voisi esittää kurapukkia.

Radiomafiaa 90-luvulla kuunnelleille Tarja Kulho saattaa olla tuttu hahmo, sillä Kulho oli siellä vakiohahmo. Itse en kuulu tähän porukkaan, joten lähdin kuuntelemaan kirjaa ihan puhtaalta pohjalta. 

Huumori on vaikea laji. Hymähdin muutaman kerran, mutta noin keskimäärin tämä ei minuun oikein uponnut, vaikka koen kuivan ja arkisen huumorinkin monesti omanani.

Noronen lukee kirjan itse ja siihen kestikin tovin totutella. Paula nimittäin puhuu Tarjan reteähköt repliikit möreällä äänellä, joten minä näin mielessäni Räkkärimarketin kassan Fingerporin Rivo-Riitan hahmona, rööki suupielessä, enkä päässyt tästä mielikuvasta irti koko aikana.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Gummerus, 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 3h 50min

Lukumaratonilla kuuntelin Lähikaupan naisen, josta on ehtinyt tulla jo aika paljon blogipostauksia. Niiden perusteella olisin ajatellut Keikon äänen ja puhetavan aika eri tyyliseksi kuin Vuokko Hovatan, mutta sopeuduin siihen pian. 

Keiko kokee olevansa osa toimivaa yhteiskuntaa, kun yhtenä sen rattaista tekee omaa työtään. Kun Smile Market avautui ja 18-vuotias Keiko sai sieltä vakituisen, osa-aikaisen työpaikan, hän koki syntyneensä uudelleen. 

18 vuotta myöhemmin yksikään silloisiin valikoimiin kuulunut tuote ei ollut enää saatavilla, työkaverit ovat vaihtuneet moneen kertaan, valmistuneet opinnoistaan ja hankkineet "kunnon" työpaikat tai menneet naimisiin ja saaneet lapsia, mutta Keiko jatkoi edelleen osa-aikaisena myyjänä, vieläpä samassa liikkeessä. Hänen vanhempansa olivat aluksi olleet tyytyväisiä Keikon työhön. Hän sentään valmistui yliopistosta ja kävi sen jälkeen haastatteluissakin, muttei onnistunut saamaan muuta työpaikkaa ja toisaalta, hän oli itse tyytyväinen, vaikka yleensä osa-aikatöitä tekivät vain nuoret opiskelijat. Tämä on Japanissa jotain omituista, jotain mikä kaipaa puolustelua, joten Keikon sisar, joka itse on perustanut perheen, on neuvonut Keikoa valehtelemaan, ettei hänen terveytensä kestä täysiaikaista työssäkäyntiä. Toisaalta aviomieskin pitäisi perheen ja ystävien mielestä löytää, vaikkei Keiko ole koskaan edes seurustellut. Kun myymälään kovan työvoimapulan takia otetaan Keikon ikäinen mies, kaikki alkaa muuttua.

Tämä oli aivan ihana kirja! Ylitti jopa odotukseni, vaikka olinkin saanut useiden kehuvien blogikirjoitusten myötä tästä jo hyvin positiivisen kuvan. Ja kirjan loppu, sekin oli aivan ihana! 

Olen itse ollut muutaman ketjun ruokakaupassa töissä 80-luvulla. Oli mielenkiintoista havainnoida eroja asiakaspalvelussa ja siinä mitä myyjiltä odotetaan, kuinka he kumartelevat asiakkaille ja käyvät läpi hassuja manööverejä ennen jokaisen työvuoron alkua. Tuli mieleen, että jopa mieheni otti hiljattain puheeksi erään täkäläisen Lidlin kassan "joka ei varmaan koskaan ole hymyillyt". Moinen hapannaama pääsisi Japanissa varmasti laiskanläksylle.

Lisa Jewell: Löysin sinut

Lisa Jewell: Löysin sinut
Wsoy, 2020
Suomennos: Karoliina Timonen
Lukija: Ella Pyhältö
Kesto: 11 h 59 min

Alice Lake tekee taidetta vanhoista kartoista, sillä ei tosin rikastu. Hän on muuttanut kuusi vuotta sitten pieneen pohjoiseen Yorkshiren rantakaupunkiin, kolmesataa vuotta vanhaan merivartioston majaan. Alice on kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti jolla on paitsi vilkkaat lapset kuusivuotiaasta teini-ikäisiin, myös kolme kuritonta koiraa. Hänellä on ollut alivuokralainenkin, Barry, joka on hiljattain muuttanut pois jättäen jälkeensä kaikki tavaransa sekä koiran joka nyt on kolmantena Alicen laumassa. Yksi koirista on Alicen dementoituneiden vanhempien, niitä vain tuntuu kertyvän kun on mukava, auttavainen ihminen kuten Alice.

Alice tietää, että häntä pidetään Ridinghouse Bayssa jonkinlaisena outolintuna. Totta puhuen kaupunki oli aika outojen tyyppien kansoittama jo hänen saapuessaan, mutta jopa näin erikoisessa kaupungissa Alice erottuu joukosta brixtonilaisen aksenttinsa, Benetton-perheensä ja töksäyttelevän suoruutensa takia. Koirista puhumattakaan. Ne järjestävät aina näytöksen, minne ikinä Alice ne vie. Ne eivät kävele kauniisti seuraten, ne haukkuvat ja näykkivät, ulisevat kauppojen ulkopuolella. Alice on huomannut joidenkin vaihtavan kadunpuolta hänen koiriaan vältelläkseen. Etenkin Heroa, lihaskimppua kuonokopassa.

Eräänä jatkuvan sateisena päivänä Alice kiinnittää huomiota rannassa istuvaan mieheen. Tämä ei vaikuta kodittomalta, joten sateessa istuminen vaikuttaa sitä järjettömämmältä. Alice menee viemään tälle Barryn jättämän takin ja hetken rupattelun jälkeen selviää, ettei mies tiedä minne menisi sateelta suojaan. Hän ei tiedä missä hän asuu tai mikä hänen nimensä on, hän on siis menettänyt muistinsa. Ellei sitten ole Alicea huijaava raiskaajamurhaaja.

Alice kääntyy katsomaan, missä koirat ovat. Sadie istuu laihana ja märkänä paikallaan, kaksi muuta kisailee vesirajassa. Alice kääntyy takaisin miehen puoleen. 
- Miksi et mene sisälle sateensuojaan? hän kysyy. - Sääennusteen mukaan pitäisi sataa huomiseen aamuun asti. Vilustut tätä menoa.
- Kuka sinä olet? mies kysyy silmät sirrillään ikään kuin Alice olisi jo esitellyt itsensä, ja hän olisi hetkeksi unohtanut tämän nimen.
- Minun nimeni on Alice. Sinä et tunne minua.
- Niin, mies sanoo. - En tunne sinua. Tieto tuntuu rauhoittavan häntä. 

Toisaalla Lily odottaa voivansa soittaa poliisille. Vielä puoli tuntia ja hänen miehensä on ollut kateissa 24 tuntia ja hänet voi ilmoittaa virallisesti kadonneeksi. He ovat palanneet häämatkalta Balilta vasta kymmenen päivää sitten ja joka ilta mies on rientänyt töistä kotiin kertoen miten oli ikävöinyt Lilyä. Paitsi edellisiltana.

Lilylle kaikki on uutta, hän on tavannut Carlin tulkki-äitinsä kautta kotonaan Kiovassa, eikä tunne Englannista ketään. He menivät naimisiin Ukrainassa, eikä hän ole tavannut anoppiaan, tietää tämän asuvan vain jossain S-kirjaimella alkavalla paikkakunnalla, kotoa länteen, vai oliko se sittenkin itään. Siskokin Carlilla on, Suzanne, tai ehkä Susan. Kaikki yhteystiedot olisivat Carlin puhelimessa, joka on tietenkin miehen mukana, eikä Carl vastannut puhelimeen, josta ilmeisesti loppui jo akkukin. Kukaan muu kuin poliisi ei voisi Lilyä auttaa.

Muistinsa menettänyt mies tarttuu helpottuneena Alicen tarjoukseen kuumasta kylvystä ja yösijasta pienessä vierasmajassa, jossa alivuokralainen oli asunut. Mies oli istunut rannalla puoli vuorokautta osaamatta tehdä mitään muuta, kunnes tämä tarmokas nainen oli tullut ja päättänyt hänen puolestaan, että sateessa istuminen sai nyt riittää. 

Hänen taskuistaan löytyi vain jotain kuitteja ja kaksi junalippua, ei mitään mistä voisi päätellä henkilöllisyyttä. 

Carl John Robert Monrose on neljänkymmenen, Lily 21-vuotias, poliisi kohauttaa tälle kulmakarvojaan. Poliisi on muutenkin sitä mieltä, ettei syytä hätään ole, yhdeksän tapausta kymmenestä palaa pian kotiin. 

- Haluatte siis tehdä virallisen katoamisilmoituksen. 
Hän napsauttaa kynää ja kääntää sivun muistikirjastaan. 
- Kyllä, kiitos. 
- Minä tein eilen haun miehenne nimellä järjestelmässämme. Ei löytynyt mitään. Hän ei ole missään Lontoon sairaaloista eikä hänestä löytynyt tietoja yhdeltäkään kamarilta. 
Lilyllä ei ole aavistustakaan mitä kamari tarkoittaa, mutta hän nyökkää, koska on varma, että tämä nainen pitää häntä idioottina jo valmiiksi. 
- Entä poliisiasemat, hän kysyy, kysyittekö niistä?
Beverly katsoo häntä hitaasti. 
- Kyllä, hän sanoo, kuten sanoin, ei mitään.
Lily nyökkää taas. - Selvä, hän sanoo. - Minä puolestani kävin asunnon läpi, yritin etsiä mitä tahansa, mutta sehän on siis uusi asunto, muutimme sinne vasta äsken. Carl on varmasti jättänyt kaikki paperinsa äitinsä luo.  

Pian poliisilaitokselta palataankin asiaan, he eivät kuitenkaan ole löytäneet Carlia. Sen sijaan he toteavat miehen henkilöllisyyden väärennetyksi. Carl John Robert Monrosea ei ole olemassa.

Lisa Jewell oli toki tuttu, siellä täällä vilahdellut nimi, joten olinkin yllättynyt siitä, että tämä oli vasta hänen toinen dekkarinsa. Aiemmin häneltä on tosin suomennettu muuta viihteellistä kirjallisuutta, ja kun tutustuin niihin tarkemmin, tajusin lukeneeni ~10-15 vuotta sitten ainakin kaksi, Se ainoa oikea ja Oikeenlaista kemiaa, jotka olivat muistaakseni ainakin silloin, sen verran nuorempana ja silloisella kirjamaullani (lue: hyvinkin kevyellä) oikein hyviä. 

Kirjan lähtökohta oli herkullinen ja oikeastaan vielä tuplaten, koska tarinalinjoja oli kaksi. Tai itse asiassa kolme, sillä Lilyn kadottaman ja Alicen löytämän miehen lisäksi välillä piipahdetaan 90-luvulla tietämättä keitä tapahtumien henkilöt ovat ja miten he liittyvät päähenkilöihin. Pidin siitä, että tässä oli reilusti muutakin kuin sitä varsinaista dekkarimaista kerrontaa. Henkilöt tulivat tutuiksi, heihin sai otteen ja he olivat kiinnostavia, joten haluan ehdottomasti lukea tai kuunnella enemmänkin Jewellin jännäreitä. 

Ja kirjan juoni sitten, nyt kyllä lukijaa vietiin kuin litran mittaa! Todella taitavaa harhaan johdattelua, ei voi kuin kehua. Tästä viisi tähteä. Sitten kritiikkiä. Viimeiset kolme varttia olivat aivan turhia. Olisin siirtänyt neljännen osan alun kolmannen osan loppuun ja lopettanut koko kirjan siihen. Tästä sokerisesta lopusta lähtee puoli tähteä.

Äänikirjan lukijasta sitten, hän eläytyi repliikeissä ehdottomasti vahvimmin tähän asti kuuntelemistani. Toisinaan positiivisesti mielenkiintoa ylläpitäen, mutta turhan usein överiksi vetäen, välillä kiihkeästi, välillä tyttömäisesti sirkuttaen ja kujertaen. Hän naurahtelee repliikeissä, silloinkin kun naurahtava puhe ei edes ole siihen kohtaan sopivin. Jos pidät mahdollisimman neutraalista lukutavasta, en suosittele valitsemaan äänikirjaversiota. Katsoin mitä muita kirjoja Ella Pyhältö on äänikirjoiksi lukenut, ja paria poikkeusta lukuunottamatta ne ovat lastenkirjoja, mikä selittää paljon. 
Eniten minua rissasi ehkä se, että kirjan alkupuolella hänen Romainensa, Alicen 6-vuotias tytär, puhui aika hurjalla narisevalla lastenohjelmaäänellä ja muutamaa tuntia myöhemmin (kirjassa kului muutama päivä, ei vuosia) samainen Romaine puhui aivan erilaisella, huomattavasti normaalimmalla äänellä. Ihan kuin lukija olisi välillä unohtanut, millaisella äänellä hän Romainen repliikit puhuu. Lukijasta päätin olla tiputtamatta tähtiä, lopputulos siis neljä ja puoli.

Palmusunnuntain lukumaraton LOPPUPÄIVITYS

Oi miten ihanaa kun bongasin eilen tämän lukumaratonin, aika viime tipassa, mutta ehdin hyvin :) Ajattelin kerrankin aloittaa jo perjantaina, kun ei olla menossa kauppa- ja kirjastoreissullekaan. Kaikki päivät ovat näin korona-aikaan kovin samanlaisia, paitsi maanantait, jolloin käymme viikottaisella kauppareissulla.

Aloitin siis lukumaratonin oman osuuteni äänikirjalla kello 15 perjantaina, joten saan jatkaa lauantaihin klo 15 saakka.

Maratonia emännöi tällä kertaa Iltatähden syttyessä -blogi.

Perjantai 15:00
Minulla on äänikirjana kesken Lisa Jewellin uusi jännäri, Löysin sinut, jonka aloitan maratonille kohdasta 5 h 57 min.

16:30
Mieheni keitti meille kahvia ja paistoi pieniä juustokakkuviinereitä. Minä olen saanut jatkaa äänikirjan kuuntelua ilman keskeytyksiä. Olen koittanut ohimennen vilkuilla kirjapinkastani sopivaa maratonluettavaa ja minulla on sarjakuvia ja novellikokoelmia sekä muutama näytelmävaihtoehtokin, ne ovat jäljellä ystävänpäivämaratonilta.

17:40
Äänikirja jää nyt kohtaan 8:25 ja katselen välillä jotain luettavaa, vaikka äänikirjakin käy koko ajan jännemmäksi. 

21
Luin ensiksi yhden kirjastosta lainassa olevista sarjakuva-albumeista, Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt, 126 sivua Täytti odotukset. Seuraavaksi tartuin Kari Tahvanaisen toimittamaan antologiaan Sotilaiden lapsia, joka sisältää 16 kirjoitusta, kirjoituskilpailun satoa teemanaan se, miten toinen maailmansota näkyi perheissä, lähipiirissä, lasten omissa muistoissa. Siitä luin ennen iltauutisia 131 sivua. Nyt jatkan äänikirjani parissa.

Saldo tähän mennessä
Äänikirjaa 2 h 28 min
Kirjaa 257 sivua

01.30
Aika tiiviisti olen joko lukenut tai kuunnellut äänikirjaa. Sotilaiden lapsia jatkoin vielä 72 sivun verran ja äänikirja alkaa lähestyä loppuaan. Sitä olen nyt kuunnellut yhteensä 5 h 1 min. Jäljellä 50 min ja jätän sen huomiselle. "Makkarikirjana" on kesken Lucinda Rileyn Seitsemän sisaren sarjasta Helmen sisar (en siis lue niitä järjestyksessä, mutta selvitin ettei sillä ole juonellisesti väliä) ja luen sitä kunnes nukahdan. Eli nyt tänne hyvää yötä :)

Lauantai 12.20
Löysin sinut on kuunneltu nyt loppuun. 
Yöunet jäivät lyhyiksi ja levottomiksi, joten en taida jaksaa lukea paperikirjaa. Minulla on hurja määrä (liikaa!) äänikirjoja merkattuna suosikeiksi, yritän siis saada valittua sieltä jonkun, muuta kuin jännitystä seuraavaksi.

14
Valitsin kuunteluun Paula Norosen Tarja Kulho : Räkkärimarketin kassa. Laitoin kellon hälyttämään tasan 15, etten painele vahingossa määräajan ohi :)

15
Räkkärimarketin kassa eteni 2 h 12 min. 
Ei tämä oikein minuun uppoa, siitä olen yllättynyt, kyllä mä Norosen jutuista telkkarissa ihan tykkään.

Lopputulos:

Äänikirjat
Lisa Jewell: Löysin sinut 6 h 2 min
Paula Noronen: Tarja Kulho : Räkkärimarketin kassa 2 h 12 min
Yhteensä 8 h 14 min

Paperikirjat
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (sarjakuva) 126 sivua
Kari Tahvanainen (toim.): Sotilaiden lapsia 
Lucinda Riley: Helmen sisar 24 sivua
Yhteensä 353 sivua

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Bazar, 2020

335 sivua 

Alkuteos: The Keeper of Lost Things, 2017

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Taloudenhoitajaa / yksityissihteeriä
kaivataan miespuolisen kirjailijan talouteen.
Hakemukset kirjallisina Anthony
Peardewille postilokeroon 27312.

Kuusi vuotta sitten lehdessä ollut pikkuilmoitus oli pelastanut Lauran kaikesta ikävästä johon ero Vincestä oli hänet ajanut. Laura oli tavannut miehen ollessaan vain 17-vuotias ja antanut tälle yhtä monta vuotta elämästään vain tullakseen lopulta petetyksi. Kotileikkiin ryhtyäkseen hän oli vieläpä jättänyt käyttämättä stipendin yksityiskouluun ja oli eron tullen vailla loppututkintoa, kunnon ammattia ja toimeentuloa. Niinpä tutustuminen Anthony Peardewiin oli Lauralle onnenpotku ja hän viihtyi työssään. Hän rakasti miehen kotia, Paduaa lasiverantoineen, ja oli tullut läheiseksi ystäväksi miehen kanssa. Heidän välillään oli kuitenkin säilynyt tietty etäisyys - Anthonyn työhuoneeseen Lauralla ei ollut asiaa. 

Anthony oli nyt jo vähän yli seitsemänkymmenen ja elänyt koko ikänsä menemättä naimisiin. Hänen elämässään oli ollut suuri rakkaus, Therese, jonka kuolema juuri ennen häitä oli viedä mustuuteen myös Anthonyn.

Hän siemaisi juomaansa ja suukotti sitten hellästi valokuvan kylmää lasia ennen kuin pani sen takaisin pöydälle tuolin viereen. Nuorella naisella oli aaltoilevat hiukset ja suuret tummat silmät, joiden hohdetta edes vanha mustavalkoinen kuva himmentänyt. Hän ei ollut klassinen kaunotar, mutta hänessä oli säteilyä, joka sai Anthonyn yhä lumoihinsa vuosikymmenten takaa. Hänen kuolemastaan oli neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli yhä Anthonylle koko elämä. Kuollessaan hän oli myös antanut Anthonyn elämälle päämäärän. Anthony Peardewista oli tullut kadonneiden tavaroiden vartija. 

Paduaan oli tullut pari vuotta aiemmin toinenkin työntekijä, puutarhuri Freddy. Laura törmäsi häneen harvakseltaan, mikä oikeastaan harmitti naista, sillä Freddy oli tumma ja puoleensavetävä. Freddyyn Laura tutustuu paremmin, kun Anthony yllättäen menehtyy. Anthony jättää Lauralle mittavan perinnön, Paduan ja työhuoneensa salaisuuden, tuhansittain löytötavaroita. Kaikkiin Anthony on merkinnyt löytöpaikan ja -ajan, sekä kirjoittanut tarinan, kenen tavara olisi voinut olla ja miten se on päässyt katoamaan. Kirjassa kerrotaan muutamia näistä tarinoista. Perinnön lisäksi Laura saa tehtävän;  Anthony haluaa Lauran etsivän omistajan kaikille näille tavaroille. Apua tähän Laura saa paitsi Freddyltä, myös Päivänpaisteelta, parikymppiseltä Downin syndroomaa aairastavalta tytöltä. 

Kirjassa on toinenkin tarinalinja, joka lähtee liikkeelle 40 vuoden takaa, vuodesta 1974. Silloin Eunice löytää niinikään työpaikan sanomalehti-ilmoituksen kautta. Kustantaja haki apulaista ja työhaastattelussa Eunice rakastui kertarysäyksellä mieheen jota kutsuttiin Pommikoneeksi ja joka palkkasi Eunicen koska heillä oli sama elokuvamaku. Eunicen ja Pommikoneen eämää seurataan nykyaikaan asti ja luonnollisesti nämä kaksi tarinalinjaa yhdistyvät. 

Koiraihmisenä oli ilahduttavaa, miten monia koiria romaanin sivuilla vilahteli. Esimerkiksi Pommikoneella oli Eunicen tullessa Douglas, pieni terrieri, jonka takamus oli pienessä kärryssä ja joka liikutti itseään etutassuillaan.

"Saanko esitellä: Douglas. Korvaamaton apulaiseni. Tai no, koirani."
"Hauska tavata, Douglas ", Eunice tervehti juhlallisesti. "Douglas Bader, otaksun. Sen huono-onnisen hävittäjälentäjän mukaan."
Pommikone löi ihastuksesta nyrkkinsä pöytään. "Tiesin heti, että sinä olisit se oikea! No niin, miten juot teesi?"
He joivat teetä keksien kera (Douglas joi omansa teevadilta), ja Eunice sai tietää, että Douglas oli jäänyt pentuna auton alle, ja että se oli löydetty hylättynä kadulta. Eläinlääkäri oli tarjoutunut nukuttamaan pennun, mutta Pommikone oli adoptoinut sen. 
"Nikkaroin kärrynrämän itse. Se näyttää pikemminkin pakettiperäiseltä Morris Minorilta kuin Mersulta, mutta tekee tehtävänsä."

Takakansiteksti lupaa "Rakkaudentäyteisen feel good -romaanin parhaaseen brittityyliin" ja Hoganin esikoisromaani lunastaa kyllä tämän lupauksen. Se on omaan makuuni pikkuisen turhan sokerinen, mutta toisaalta, onhan tällainen lempeän vanhanaikainen, superromanttinen kirja välillä paikallaan. Sen kohdalla ei kannata miettiä uskottavuutta tai todennäköisyyksien mahdollisuuksia, vain lukea ja antautua, ennen kaikkea juuri antautua sen vanhanaikaisen romantiikan vietäväksi.

Henrik Karlsson ja Tiina Nevala: Ihan niin kuin me

Henrik Karlsson ja Tiina Nevala: Ihan niin kuin me
Otava, 2019
Suomennos: Outi Menna
Lukija: Kati Tamminen
Kesto: 11 h 55 min

Jens oli eronnut Veronikasta melkein neljä kuukautta sitten, mutta vasta viikko sitten hän on muuttanut uuteen kotiin. Hän olisi ollut valmis antamaan naiselle tämän syrjähypyn anteeksi, mutta Veronika tuntui lähinnä helpottuneelta jäätyään kiinni. Nyt Jens on matkalla, äitinsä, enonsa ja muutaman muun sukulaisen kanssa, vaikkeivät he välttämättä olisi parasta matkaseuraa, mutta matka oli hänelle ilmainen, joten miksei. Elokuisen viikkonsa Kreetalla hän aikoi viettää uima-altaalla, kirja toisessa ja drinkki toisessa kädessä. 

Liv on tullut Kreetalle Martinan kanssa. He ovat tulleet parisuhdelomalle, vain he kaksi ilman mitään suunnitelmia. Martina on psykologi, Liv kustannustoimittajana unelmatyössään, ainakin jos unohdetaan kirjailijat jotka osaavat olla välillä todella rasittavia, kuten chick litiä kirjoittava Katja Simonsson jonka takia Liv oli nytkin, viime tipassa ja puolisalaa, pakannut työläppärinsä mukaan. Öiseen aikaan Liv vastailee Katjan viesteihin, mutta ehtii hän muutakin, nimittäin suudella Jensin kanssa. Muuta heidän välillään ei kuitenkaan tapahdu.

Kotona Ruotsissa heidän tiensä kohtaavat jälleen, nimittäin sanomalehden kulttuurisivuilla. Jensille, joka on kirjallisuudentutkija ja -opettaja, tarjotaan arvosteltavaksi lehteen viihdekirjaa ja ihme kyllä hän tarttuu tähän epämukavuusalueellaan olevaan teokseen. Osaamatta yhdistää kirjallisuuskriitikkoa pussaamakseen mieheksi Liv kirjoittaa Simonssonin suorasukaisen musertavaan arvosteluun vastineen ja pian tätä kulttuuridebattia seurataan valtakunnantasolla. Liv sekä Jens kutsutaan Babeliin, Ruotsin tärkeimpään television kirjallisuuslähetykseen ja yllätys on molemmille melkoinen, kun studiossa istuukin Kreetalta tuttu kasvo. 

Kirjan myynnille huomio teki hyvää, se keikkui myyntilistojen kärjessä ja uusintapainos oli jo tilattu. Jos Liv jossain vaiheessa kohua pelkäsikin työpaikkansa puolesta, nyt hän on onnistunut tuomaan taloon rutosti rahaa, sillä kaikki julkisuushan on hyvää, kuten sanotaan. Yksityiselämäänkin Livin ja Jensin kohtaaminen luo kuhinaa. Martina on lähtenyt pidemmälle opintomatkalle Uuteen-Seelantiin ja niin Liv ja Jens alkavat viettää vapaa-aikaansa yhdessä. 

Kirjallisuus, kustannustoimittajan työ, kirjan odottamattoman raju kritiikki ja niiden ympärille syntyvä pöhinä oli mielenkiintoinen ympäristö rakkaustarinalle, sillä rakkaustarinahan tämä pohjimmiltaan on, vaikkei sieltä viihdekirjallisuuden sokerisimmasta päästä ollenkaan. Lukuunottamatta sen loppuratkaisua, jonka kliseisyyttä jäin toviksi ihmettelemään. Siihen vain tuikitavallisen romanttisen komedian lopputekstit pyörimään, The End. Toisekseen, kuinka uskottavaa someaikana on sekään, ettei Liv ottanut sen vertaa selvää kritiikin kirjoittajasta, että olisi edes nähnyt tämän kuvan? 

Lukija hoiti hommansa hyvin, ajattelisin kirjan toimivan yhtä hyvin sekä perinteisenä että äänikirjana. Toisaalta, nyt kun olen kuunnellut pari päivää seuraavaa äänikirjaa, huomaan unohtaneeni tästä jo paljon. Vuoden kuluttua voisi lyödä ihan tyhjää... Kirjaa voisin suositella käypäiseksi koronankarkoitusviihteeksi. 

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Tuuli Salminen: Rannalla poika
Like, 2019
300 sivua

Olga on ammatiltaan psykiatri ja teini-ikäisten Merin ja Johanneksen äiti. Ex-mies Markuksella on uusi vaimo ja pienet kaksoset, mutta välit ovat pysyneet hyvinä.

Olga on haaveillut muuttavansa Helsingistä pienemmälle paikkakunnalle ja niin hän on ostanut vanhan, vaaleankeltaisen talon ja vuokrannut työhuoneen uuden kotikaupungin yksityiseltä klinikalta. Pikkukaupungin asiakkaat ovat vähän erilaisia mihin hän on tottunut, eikä Helsingissä törmännyt asiakkaisiinsa marketin hyllyjen välissä. Hövelisti Olga antaa asiakkaille alennusta kun nämä valittavat rahojensa vähyyttä ja uusii reseptejä silloinkin kun tietää, ettei oikeastaan pitäisi. Ja sitten hän alkaa saada viestejä. 

Yöllä Olga herää puhelimensa mitättömän hiljaiseen inahdukseen. Kestää hetken ennen kuin unesta jähmeät aivot ymmärtävät lukemansa. 
Näin sinut. Olit parin metrin päässä ja haistoin hajuvetesi. Ja nyt olet lehdessä joka juuri kopsahti luukusta. 
Hänen ammatissaan näitä välillä tulee. Heti aamulla hän tarkistaisi, onko hänen yksityinen numeronsa livahtanut lääkärikeskuksen nettisivuille.

Lasten fiilikset muutosta ovat ristiriitaisia. Tytär Meri on aikaansaava nuori nainen, joka remppaa itse huoneensa ja hoitaa perheen ruokaostoksetkin niin, että kun Meri lähtee kesäksi au pairin hommiin Italiaan, Olga ei kunnolla tiedä mitä Johannes haluaa edes syödä. Johannes on aika lailla Merin vastakohta, arka poika joka viihtyy läppärin ääressä ja ikävöi siskoaan, pelkää ettei tämä palaa kotiin. Ja ulkona pimeässä sitä paitsi tuntuu liikkuvan joku. 

Metsässä tosiaan liikkuu monenlaista, pienestä hämähäkistä kettuihin. Metsässä on myös poika, läheisestä vastaanottokeskuksesta hatkat ottanut teini-ikäinen. Hän on pakomatkalla; netissä hänestä leviää arkaluontoinen video ja poika pelkää että hänet vielä tapetaan sen tähden. Poika on kuitenkin loukannut jalkansa sen verran pahasti, että pakomatka on tyssännyt Olgan talon viereiselle kalliolle. Jalka tulehtuu ja ulkona yöt nukkuva kuumeinen poika pahoinpidellään. Johannes näkee tapahtuman ja kutsuu äitinsä apuun. Poika ei halua sairaalaan ja Olga lupaakin hoitaa häntä kotonaan. 

Ovatko tässä talossa asuvat äiti ja poika? He ovat kaukana toisistaan silloinkin, kun he puhuvat toisilleen. Sitten kun hän jaksaisi, hän kysyisi missä isä, sisarukset ja isovanhemmat ovat. Täällä isät eivät katoa sotiin, mutta ehkä heitä kuolee kylmyyteen ja pimeyteen tai ehkä painostava hiljaisuus ajaa heidät kodeistaan.

Rannalla poika on aika eri tyyppinen romaani kuin Salmisen esikoisromaani Surulintu josta pidin arvosteluni mukaan asteikolla 1-5 seitsemän tähden verran eli melkoisesti. Niin pidin tästäkin.

Tämä ei tosin ole ihan ensimmäinen viime aikoina lukemani kirja jossa a) päähenkilö on psykiatri / terapeutti ja b) mukana on maahanmuuttajia. Sen ymmärtää että pakolaisaihe on tällä hetkellä teema johon kirjailijat haluavat tarttua ja veikkaan että ilmastonmuutos on seuraava buumi, mutta mikä selittää terapeuttien suosion? 

Edellinen kappale ei ole moite, ei ollenkaan. Tässä kirjassa on varmasti kiinnostavin ja monipuolisin maahanmuuttajanäkökulma jonka olen aikoihin lukenut ja vähintään yhtä kiinnostava on Olgan ja hänen lastensa elämä. Joutaisitte lukea tämän tekin.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala, 2019

286 sivua 

Ikinä en ole saanut tällaista huomionosoitusta mieheltä. Peruspuskia toki, mutta huoneessa on kymmeniä ruusuja. Laskemme kukat, niitä on sata. Näiden hinnalla eläisin kuukauden. Kortissa lukee: Ajattelen sinua jatkuvasti, soitan sinulle, Izak.
Apua!

Reilu parikymppinen Raakel lähtee Berliiniin jatkamaan viuluopintojaan. Suomeen jää poikaystävä, tuntuu turvalliselta vannoa rakkauden kestävän välimatkasta huolimatta. Berliinin muuri murtuu, Raakel juhlii illat ja harjoittelee päivät, ellei ole sortunut liian moneen tequilaan.

Raakel ei kaipaa mitään vakavampaa säätöä, mutta tummahipiäinen, uljas ja lihaksikas Izak vie häneltä jalat alta. Mies on kotoisin Beninistä, varakkaasta perheestä, isä diplomaatti, sisko pankinjohtaja, veli armeijan pamppuja. Mies itse kertoo olevansa lentäjä. Exiä tuntuu riittävän, ja lapsia heidän kanssaan. Raakel kauhistuu huomatessaan olevansa raskaana, Izak on haltioissaan. Koko aikana Izak ei ole ollut päivääkään töissä ja Raakel alkaa epäillä millä mies osallistuu lapsen elättämiseen. 

Raakel lainaa Izakille huomattavan summan rahaa, tyhjentää säästötilinsä vanhemmilta salaa. Raskaudestakin tietää vain sisko. Rahat Izak aikoo käyttää bisneksiin Beninissä, voitot lapsen elättämiseen, tottakai. Myös Raakel lähtee Beniniin, jossa Izakista paljastuu se pikimusta puoli jonka Raakel saa tuntea iskuina vartalossaan. 

Emäntäni istahtaa viereeni sängylle ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Hän sanoo, että on väärin, että mies, jolle suku on antanut kaikki mahdollisuudet menestyä ja rakentaa hieno elämä, toimii näin. Sanon, että huumeet sen tekevät.
Hän on pitkään hiljaa, katsoo vakavasti ja sanoo, että moni afrikkalainen mies lyö. Hänenkin miehensä. Vaikka ääneen kauhistelee veljensä tekosia. Ei pidä kuvitella, että puheet ja teot olisivat sama asia. Ei tällä mantereella, ehkä Euroopassa. 
En tiedä, mitä ajatella. En halua hukkua yleistämisen suohon. 

Älä sano että rakastat on Lignellin omaan nuoruuden suhteeseen perustuva, koskettava kirja. Näin hänen puhuvan siitä Puoli seitsemän -ohjelmassa jokin aika sitten ja lisäsin sen saman tien heti kirjastosta varattavien listaan. 

Lignell ei ole lähtenyt ollenkaan selittelyn ja puolustelun linjalle saati jälkiviisastellut miksi fiksu, hyvästä perheestä oleva tyttö uskoo komean miehen lepertelyt, vaikka varoitusmerkkejä on heti ilmassa. Hyvä näin, sillä kirja on ihanan aitoa, rehellistä ja koskettavaa tekstiä joka saa toivomaan, että kaikki kääntyy vielä jotakin kautta parhain päin, sillä ovathan Rakelin kokemukset hurjia. Pidin välillä suorastaan ihmeenä, että hänen esikoistyttärensä selvisi äidin kokemasta väkivallasta. Kirja voisi toimia hyvin myös äänikirjana, etenkin kun Lignell lukee sen itse. 

Tammikuun kirjat

Alkaneen vuoden tammikuu oli minulle paras kirjavuosi koko bloggausaikanani, todennäköisesti ikinä koskaan. Iso kiitos tästä kuuluu joulukuussa löytämilleni äänikirjoille ja ehkä ne osaltaan pitivät myös virettä paperikirjojen lukemiseen yllä. Aiemmin kaksi kirjaa kuukaudessa on ollut normaali tammikuun saldo. 

Luin tai kuuntelin kolmetoista kirjaa (aaltoja!!!), joista äänikirjoja oli kahdeksan. Niistä olen tehnyt jo oman koosteensa. Viidestä paperikirjasta neljä oli romaaneja ja yksi sarjakuva. 

Kahdesta romaanista olen tehnyt jo omat juttunsa, ne ovat 

Anni Saastamoinen: Sirkka sekä
JP Koskinen: Tulisiipi 

Kaksi muuta olivat Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen ja Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen 
Otava, 2019
315 sivua

Kun Lydia oli 8-vuotias, hänen äitinsä menehtyi keuhkotautiin ja Lydia muutti isänsä kanssa Helsinkiin. Sota ja pula-aika hajottavat taas perheen, kun isä näkee paremmaksi lähettää Lydian maalle, takaisin taloon jossa oli lapsena asunut. Hämäläiskylä on vain muutaman talon kokoinen yhteisö, suurimpana Korpivuori jossa päsmäröi hienoa ruotsinkielistä sukua oleva leskirouva Gunhild. Asuintoverikseen Lydia saa toimeliaan Annan, joka on Korpivuoren esikoispojan Ilmarin ei-toivottu morsian. Anna ei ole riittävän hyvästä perheestä kelvatakseen suurtilan emännäksi ja heikot geenitkin tällä on, Annan äidin juorutaan olleen mielisairas. Ilmari ja pikkuveli Valdemar ovat molemmat rintamalla upseereina. Lydia ryhtyy kirjeenvaihtoon veljesten ystävän Sashan kanssa ja kun tämä tulee lomalle Korpivuorelle heidän mukanaan, syttyy Lydian ja Sashan läpi sodan kantava rakkaus. Keskeisenä henkilönä on myös Lydian ja Annan luo naapurikunnasta muuttava Kyösti, joka on itsemurhan lavastanut rintamakarkuri. Kyösti ei varsinaisesti pelkää sotaa, vaan tietää olevansa hengenvaarassa koska ei sovi siihen yhteen ja ainoaan hyväksyttyyn miehen muottiin. Kun Korpivuoren pojat tulevat lomille, hän säikähtää aiheesta ja haluaa pysyä piilossa.  

Kansi antaa ymmärtää, että Paperijoutsen olisi viihderomaani, mutta se on paljon enemmän. Henkilöt ovat todella hyvin rakennettuja ja lopussa löytyy vielä kiinnostava twisti. Sota on kirjassa taka-alalla, eikä pelkästään vähäisten rintamatapahtumien takia, vaan siksi että pääosaan nousee vielä yli sodan kärsimysten ihmisten ahdasmielisyys, ehdottomuus ja julmuus. Julma on tietysti sotakin, ja vaikka rintamalta kotiutuisi kaikki jäsenet tallessa, voi mieli olla särkynyt. 

"Kaikki oli helpompaa silloin, kun oli sota”, Anna sanoi sitten. ”Muistatko, miten hauskaa meillä oli?”
”Muistan.”
”Kun kuuntelimme iltaisin swingiä lyhytaalloilta ja sinä luit meille. Koko sodan saattoi unohtaa. Se oli siellä kaukana. Nyt se on täällä. Nuo miehet toivat sen tullessaan.”
”Niin. Mutta minkä he sille voivat?”
”Pärjäätkö sinä Sashan kanssa?”
”Pärjään”, Lydia sanoi, liian nopeasti


Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus 2001 
396 sivua

Nelli ja Juri olivat 1970-luvun lapsia ja heidän vanhempansa taistolaisia. Lapset ovat mukana kaikessa ja tietävät että Neuvostoliitto edustaa hyvää, amerikkalaiset kaikkea pahaa, kuten limsaa ja purkkaa, joita kuitenkin tekisi välillä mieli ostaa kiskalta. Nelli on ylpeä punaisista sifonkiruseteistaan, ovathan ne aidot, ritisevät neuvostoliittolaiset. Jurista äiti haluaa kasvattaa miehen joka osallistuu kotitöihin, Juri on Nelliä kapinoivampi, hän haluaa olla isona rikas ja ostaa tiskikoneen. Lasten äidin vanhemmat ovatkin melko varakkaita, ukki on tehtailija, tyttärensä mielestä riistokapitalisti ja välit ovat usein riitaisat ja kyläilyt päättyvät välillä äkkipikaiseen lähtöön ovet paukkuen, mikä harmittaa lapsia erityisesti jos ei ehditty maistaa kahvipöydän harvinaisia herkkuja. Isän äiti Nelly taas on kommunisti, köyhä ja vähään tyytyväinen, ollut turvasäilössäkin sodan aikana.

Alikulkukäytävien toisella puolella oli porvarien talot. Ne olivat isompia ja uudempia kuin työläisten talot. Nurmikot oli leikattu ja lehdet haravoitu. Kuljin aidanviertä ja kurkistelin pihoihin. Niissä taloissa ei syöty makkarariisivuokaa, lapset saivat juoda Coca-Colaa ja leikkiä vesipyssyllä. Pysähdyin ja painoin leuan lauta-aidan reunaa vasten, katsoin valkoista rivitaloa, jonka edessä oli vielä puutarhahuonekalut. Siellä asui lapsia, joille ei tultu välitunnilla huutamaan, että isäsi kirjoittaa kommarien lehteen. Kukaan ei edes kuunnellut, kun yritin sanoa, että se on revarien lehti, ne juoksivat perässäni asvalttipihalla ja huusivat ryssä, ryssä.   

Nellin ja Jurin vanhemmat elävät todellisia ruuhkavuosia, töiden lisäksi isä tekee väitöskirjaa, äiti käy Rauhanpuolustajissa, kokouksissa ja agitaatiokäynneillä tehtaan portilla hankkimassa Tiedonantajan tilauksia ja jakamassa lentolehtisiä joita on ensin painettu monistetalkoissa. Nelli käy ystävineen pioneereissa. 

Toisessa aikatasossa Nelli on jo nuori aikuinen, joka on palannut Suomeen opiskeltuaan Edinburghissa. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on Juhani, isä asuu Kanadassa uuden perheensä kanssa. Jurista on tullut arkkitehti kuten äidistä ja Juhanista, mutta Nelli on edelleen vasemmistolainen, Jurin mielestä 70-luvulle jumittunut.

Jostain syystä minua on aina kiinnostanut 70-luvun taistolaisuus, joten tartuin tähän jo vanhempaan Honkasalon romaaniin mielenkiinnolla ja nimenomaan aihe edellä. Enkä pettynyt. 70-luvun osiot olivat ehdottomasti kiinnostavimmat, joskin mielenkiintoinen twisti oli myös se, että Nelli oli vielä aikuistuttuaan säilyttänyt sen, mihin lapsena oli oppinut uskomaan, vaikka vanhemmat ovat aatteen hylänneet. 70-luvun ajankuva tuli hyvin ilmi, muistan sen kun omassa kotikylässäni punainen paita päällä riitti siihen, että koulussa ylempien luokkien pojat huutelivat kommariksi, vaikken edes tiennyt mitä se tarkoittaa.