Sivut

maanantai 19. helmikuuta 2024

Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä


Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä
 Bazar, 2021
Alkuteos: Mercurium, 2012
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 13 h 38 min


Olen pikkuhiljaa kuunnellut Ann Rosmanin sarjaa ja edennyt nyt neljänteen osaan. Seitsemäs osa ilmestyi suomeksi viime joulukuussa.

Nykyhetkessä eli vuonna 2011 tavattiin riitaiset sisarukset Carl-Henrik, Hugo ja Maud.
Maudilla oli aikoinaan riittänyt kosijoita, sillä monia houkutteli Stolan, valtava kartano, joka neljänsadan vuoden sääntöperintötilana olemisen jälkeen tultaisiin jakamaan osiin ja siinä kreivin ainoa tytötkin tienaisi sievoisen omaisuuden. Lähes 12000 hehtaarin alueeseen kuului neljä pienempääkin kartanoa, eli mistään pienestä perinnöstä ei ollut kyse.
Maudin ja Magnuksen kaksi lasta olivat jo perineet omat tiluksensa, joille oli nyt tarkoitus rakentaa heille mukavat talot. 

Hugo ja Maud (ja yhtä lailla hänen miehensä Magnus) olivat järkyttyneitä kuullessaan, ettei heidän odottamansa perintö kuitenkaan ollut selvä juttu. Isän kuoltua isoveli Carl-Henrik oli kiistänyt tämän tekemän testamentin, ja vaati suurtilan säilyttämistä jakamattomana, jolloin se päätyisi kokonaisuudessaan hänen hallintaansa.

Toisessa aikatasossa lähtien vuodesta 1801 tapasimme 
Mettan, eli Metta Charlotta Fock Ridderbielken, joka on todellinen historian henkilö. Metta syntyi vuonna 1765 ja naitettiin 18-vuotiaana hidasjärkiselle Henrik Fockille, joka oli ilmeisen huono valinta Mettalle. Hän järjesti miehensä pian holhouksen alaiseksi, mistä huolimatta he saivat viisi lasta ja elivät yhdessä perheenä, kunnes kaksi Mettan lasta ja Henrik kuolivat. Tätä pidettiin epätodennäköisenä sattumana, ja koska Metta oli aiemmin pyrkinyt hankkimaan markkulia (eli arsenikkia) rottaongelmaan ja hänet oli tavattu komean metsänvartijan seurassa, ikäänkuin yksi plus yksi on kolme, ja kuin yhteisestä päätöksestä Metta alettiin nähdä myrkyttäjänä joka halusi vaihtaa perheensä tuohon riistanvartijaan. Metta päätyi tutkintavankeuden jälkeen  pahamaineiseen Marstrandin linnoitusvankilaan, jossa yleensä pidettiin paatuneita rikollisia - jotka olivat miehiä. Metta olikin tuon paikan ainoa naisvanki. Hän olisi halunnut kirjoittaa tarinansa paperille, mutta kun hänelle ei annettu kirjoitusvälineitä, hän kirjoi kohtalonsa käänteet pienille kangastilkuille ja ne ovat oikeastikin säilyneet nykypäiviin.

Komisario Karin Adler jatkaa elämäänsä veneessä ja viihtyy siellä erinomaisesti. Seurustelu Johanin kanssa jatkuu ja junnaa vähän paikoillaan, siihen kaipaisin seuraavassa osassa jotain säpinää!

Karin saa tutkittavakseen rikoksen johon liittyy aiemmin mainitsemani riitaisa sisaruskolnikko, kun Carl-Henrik sekä tämän poika Viktor surmataan Marstrandin linnoituksessa pidetyissä seurapiirinaamiaisissa, jotka sisarusten täti järjestää. Löytyvätkö murhien motiivit perintökiistasta vai kenties kauempaa menneestä?
 
Ilmeisesti”, Karin aloitti, ”suuri osa vieraista ei illan aikana poistunut lainkaan Ritarisalista, joten heidät voimme poistaa epäiltyjen listalta. Pysyttekö kärryillä?” Hän levitti pöydälle Eiweltä saamansa linnoituksen pohjapiirroksen. ”Meidän pitää verrata muiden olinpaikkoja todistajanlausuntoihin ja selvittää, onko niissä ristiriitaisuuksia ja kenellä olisi ollut tilaisuus työntää Viktor alas linnanpihalle ja Carl-Henrik kaivoon.”
”Työntekijöillä itse asiassa on siihen paremmat mahdollisuudet kuin vierailla. He myös tuntevat paikan”, Robert pohti ja kysyi samaan hengenvetoon, saisiko kahvia lisää.
”Toki, mutta onko jollakulla työntekijöistä jokin syy saada isä ja poika Ekeblad hengiltä. Carl-Henrik Ekeblad oli riidoissa sisarustensa kanssa.”
”Maudin ja Hugon”, Robert täydensi. ”Meidän pitää jututtaa Hugoa, ehkä hän on tänään rauhallisempi. Tuntuu hullulta, että uutinen veljen kuolemasta saa nauramaan sillä tavoin. Kuulitteko te sitä? Se ei kuulostanut täysjärkiseltä.”

Pidän todella paljon tästä Karin Adleria seuraavasta sarjasta, joskin tämä osa oli näistä neljästä vähiten mieleeni. Luulisin että se johtuu siitä, että tällä kertaa nämä eri aikatasojen osuudet olivat irrallisempia, eikä nykyhetken rikos ollut minusta erityisen kiinnostava. Ei mitään sellaista kuin aiempi mestausmurha esimerkiksi. 

Väkisinkin yhtään pidemmässä sarjassa tulee lempiosia ja vähän vähemmän mieleisiä, mikä taas ei tarkoita etteikö Marstrandin myrkyttäjäkin olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi kuin muutama muu viime aikoina kuuntelemani dekkari. Eli jatkan ehdottomasti seuraavaan osaan. Tässä on niin paljon eri osioita mistä pitää, ja vaikka historialliset osuudet lisäävät sarjan houkuttelevuutta, pidän nykyhetkestäkin yllättävän paljon, ehkä siksi että tapahtumapaikka on mieleinen ja päähenkilötkin kivoja, eivätkä ärsyttäviä. 

Jälkijunassa lukemisessa on kyllä puolensa. Suomessa näyttää olevan jokin hassu tapa kääntää sarjoja väärässä järjestyksessä ja kun ne osuvat omalle kohdalle vasta myöhemmin, saa kuunnella ne alkuperäisessä järjestyksessä. Tästäkin oli suomennettu ihan normaalisti kolme ensimmäistä osaa ja sitten yhtäkkiä kuudes. Minulla kesken olevan Sofie Sarenbrantin sarjan suomentaminen taas oli aloitettu kolmannesta osasta ja jossain vaiheessa päätetty kääntää myös ne kaksi ensimmäistä. Tämän Sarenbrantin julkaisutavan veikkaan johtuvan siitä, että kolmas osa on tullut tarjolle ja päätetty kääntää suoraan se, eikä aloitettu alusta. Kun kirja on sitten saanut riittävästi suosiota on jatkettu neljännestä jne, ja jossain kohtaa tullut idea että kyllä ne kaksi ensimmäistä voi näin jälkijunassakin vielä suomentaa. 

lauantai 17. helmikuuta 2024

Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa


Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa
Tammi, 2022
Lukija: Rosanna Kemppi
Kesto: 11 h 50 min

 
Merten tutkija Peter Hardy oli unelmien poikaystävä. Harmi vain, että kirkkoherran sisarussarjan tytär Verity Love oli keksinyt hänet omasta päästään, päästäkseen ystävien jatkuvilta uteluilta. Verity oli jotenkin väsynyt jatkuvaan hälinään, jatkuvaan ihmispaljouteen, ja kaipasi usein omaa rauhaa. Siihen ei sopinut poikaystävä. 

Mitä sinä tarkkaan ottaen tarkoitat, kun sanot olevasi introvertti?” Verity kuuli Johnnyn äänessä epäilyksiä ja skeptisyyttä. Hän oli kohdannut tuon äänensävyn monta kertaa ennenkin, yleensä juuri ennen kuin hänelle sanottiin: ”Introvertiksi sinä kyllä puhut ihan hiton paljon.”
”En ole mitenkään poikkeuksellisen ujo, enkä myöskään vihaa ihmisiä. Minusta maailma vain on meluisa ja uuvuttava. Kun joudun uuteen tilanteeseen tai tapaan liian monta ihmistä, minä ennen pitkää tilttaan. Kuin tietokone, jossa on liian monta selainikkunaa auki.”
Ajatus selainikkunoista sai Verityn huokaisemaan. Hän oli epäonnekseen syntynyt teknologian aikakaudella. ”Maailma on kauhean meluisa. Varashälyttimet moikuvat ja sireenit ulvovat, ja jopa supermarketin itsepalvelukassat hyppivät nenille väittäen, että kassissa on rekisteröimätön artikkeli, vaikka ihan varmasti ei ole.”
Huoneen toisella puolella Johnny nauraa hykerteli. ”Totta puhut.”
”Ja sitten ovat ihmiset. Ihmisiä on hirveän paljon, eikä kukaan käytä filtteriä tai puhu sisätiloihin sopivalla äänellä.” Verity oli päässyt vauhtiin. ”Heidän on pakko sanoa pieninkin ajatuksensa ääneen. En voi käydä edes virkistävällä kävelyllä puistossa kuulematta jonkun kovaäänistä puhelinkeskustelua. Toiset soittavat puhelimesta musiikkia olettaen, että koko maailma haluaa kuulla sitä. Sietokyvylläni on rajansa!
Minun on käytävä töissä koska en ole rikkaasta perheestä”, Verity jatkoi. Hänen pitkä, polveileva paasauksensa nykyelämän meluisuudesta läheni loppuaan. ”Minulla on hyvin suuri, hyvin äänekäs perhe, jota rakastan, ja ystäviäkin minulla on, mutta deittailu ja poikaystävä – se olisi minulle liikaa.”

Sattumien summana Verity istahti ravintolassa pöytään jossa oli jo ennestään komea sopivan ikäinen eli noin nelikymppinen mies, ja antoi paikalle osuneiden työkavereidensa luulla, että kyseinen komistus on hänen uusi miesystävänsä. Mies lähti leikkiin mukaan, ja mikä yllättävintä, hän oli hyvinkin samankaltaisessa tilanteessa kuin Verity, eli sinkku ja jatkuvan painostuksen kohteena. Niinpä Johnny värväsi Verityn daamikseen tuleviin häihin ja halusi tämänkin jälkeen jatkaa valeseurustelukumppaneina esiintymistä molempien seurapiirielämässä, nyt kun kesän juhlasesonki oli vasta alussa. Johnnylla oli oma tarinansa, hän oli rakastunut naiseen, joka oli mennyt naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, eikä Johnny voinut kuvitellakaan deittailevansa ketään muuta naista. Sitä paitsi Johnny vaikutti viestittelevän tämän mysteerinaisen kanssa ihan jatkuvasti.

”Mitä mieltä hän on siitä, että sinulla on valetyttökaveri?” Verity oli selvästikin viime aikoina skypettänyt ihan liikaa siskojensa kanssa, jotka eivät lainkaan arkailleet esittää henkilökohtaisia kysymyksiä. ”Onko se hänestä ikävää?”
”Hänen ei oikeastaan pitäisi olla asiasta mitään mieltä, naimisissa kun on”, Johnny sanoi alakuloisesti. ”Sitä paitsi me sovimme kesän alussa, että antaisimme toisillemme tilaa.”
Verityn mielestä ei voinut puhua tilan antamisesta, jos jatkuvasti pommitti toista puheluin ja tekstarein, varsinkin silloin kun toisella oli seuraa, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. 
Verityn motto kuului: ”Mitä Elizabeth Bennet tekisi?” eikä: ”Mitä uskomattoman tahdittomat siskoni tekisivät?” Hän siis tyytyi sanomaan: ”Niinkö?”
”Niin olisi tarkoitus. En ole nähnyt häntä moneen viikkoon. Meidän oli itse asiassa määrä tavata sinä iltana, kun sinä tupsahdit pöytääni italialaisessa ravintolassa, mutta hän teki minulle oharit. Tai ei, se ei ole reilusti sanottu. Hän sanoi, että meidän pitäisi pysytellä erillämme jonkin aikaa ja miettiä, mitä kumpikin meistä oikeasti haluaa. Olisi tosin ollut huomaavaista sanoa se jo ennen kuin varasin pöydän ja odottelin melkein tunnin.”
Veritylle alkoi muodostua kuva tästä toisesta naisesta, eikä se ollut yksinomaan positiivinen.
”Tavallaan sinun oharisi olivat minun onneni.” Verity vilkaisi Johnnya syrjäsilmällä. ”Vaikka kyllä sinä olisit voinut olla mukana juonessa ja teeskennellä olevasi Peter Hardy. Se olisi helpottanut meidän molempien elämää tuntuvasti.”
”Totta”, Johnny myönsi. ”Mutta sitten meistä ei olisi tullut ystäviä.”

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa on melko suoraa jatkoa sarjan ensimmäiselle osalle, sillä sen päähenkilöt Posy ja Sebastian ovat menneet naimisiin vain pari viikkoa sitten ja ovat ärsyttävän kuvertelevaisia. Verity on kuin nykypäivän versio neiti Bennettistä, ja hänen roolihahmonsa on hauskasti kirjoitettu. 

Minunhan piti kuunnella tämä Bloomsburyn kirjakauppa -sarjan toinen, itsenäinen osa, hetikohta ilmestyttyään, sillä pidin ensimmäistä osaa oikein mallikkaana ja viihdyttävänä oman genrensä edustajana. Vaan parempi myöhään kun ei milloinkaan, sillä kirja ilmestyi suomeksi jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sarjaan on sen jälkeen ehditty kääntää jo kaksi muutakin osaa. Voisin yrittää ottaa tavoitteeksi kuunnella kolmannen osan jossain kohtaa vuoden mittaan niin, että saisin kuunnella neljännen osan joulun seutuun, sillä se on sarjan "joulujakso". 

Yllä olevasta voinee jo päätellä, että pidin kovasti tästä toisestakin osasta! Darling osaa kutitella oikein somasti minun huumorinystyröitäni, ja tämä onkin juuri sellaista chick litiä jonka seurassa viihdyn mainiosti aina kirjan silloin, toisen tällöin. Ja vaikka romaanin koko idea pyöriikin rakkauden ympärillä, ehkä se on tuo osuva huumori mikä saa aikaan sen, ettei kirja tunnu minusta yhtään siirappiselta. Jos jotain toivoisin, niin itse kirjakauppa olisi voinut olla enemmän mukana tässä kakkososassakin.

Eli ei muuta kuin uppoutuminen Ninan tarinaan kesän mittaan, asetan sen vaikka haasteeksi itselleni. Ninasta paljastui hyvin vähän lisää tässä toisessa osassa, mutta ainakin hänellä oli miesystäviä. Saa nähdä mitä tälle Gervaiselle tehdään seuraavassa kirjassa, vai onko mies silloin jo kokonaan historiaa.

”…ja hänellä on loistava huumorintaju. Johnny heitti tosi hyvän P. G. Wodehouse -vitsin teehuoneen avajaisissa”, Posy muistutti Verityä. ”Verrattuna Ninan viimeisimpään kammotukseen Johnny on aivan omaa luokkaansa.”
”Kuulen joka sanan!” Nina huusi kassalta. Heidän pitäisi tosiaankin muistaa sulkea toimiston ovi. ”Gervaise ei ole kammotus. Hänellä vain on vaikea elämäntilanne.”
Gervaise oli performanssitaiteilija, joka kuvaili itseään seksuaalisesti joustavaksi. Verityn silmissä tosin näytti siltä, että seksuaalinen joustavuus oli vain tekosyy, jonka varjolla Gervaise petti Ninaa sekä toisten naisten että miesten kanssa. Viikonloppuna, kun Verity oli ollut poissa, Nina oli vihdoin antanut Gervaiselle kenkää, mutta myöhään sunnuntai-iltana Gervaise olikin ilmestynyt tallipihalle ja kiljunut heidän ikkunoidensa alla, että hän tappaisi itsensä, jos Nina ei ottaisi häntä takaisin.
”Voisiko hän mitenkään tappaa itsensä äänettömästi?” Verity oli kysynyt.
”Voi Very, sinä et nyt yhtään ymmärrä”, Nina oli vastannut murheellisesti. ”Elämä olisi tyhjää ilman intohimoa.” 

perjantai 9. helmikuuta 2024

Paula Hotti: Murha Ylämaalla


Paula Hotti: Murha Ylämaalla
Otava, 2024
Lukija: Anni Tani
Kesto: 9 h 52 min


Hääkuvaaja Amy oli työkeikalla Skotlannin suosituimmassa linnassa löytäessään seinälle ripustetun ruumiin. Apulainen Matt kopsahti pyörtyneenä lattialle ja löi päänsä kaatuessaan.

Carlos Carrera, rikosylikonstaapeli Edinburghista, oli lomaillut tässä samassa tietyssä hotellissa ensimmäisen kerran jo parikymmentä vuotta sitten ja palannut nuorikkonsa kanssa vuosittain. Heidän erostaan oli jo aikaa, mutta Carlos palasi saarelle mielellään itsekseen. Hänet tunnettiin, hänen työtään ja taitojaan arvostettiin, ja kuten hän arvasikin, hänen osaamistaan kaivattiin murhatutkimuksen käynnistämiseen. 

Hotellin omistajat Lady ja Lordi McMurray olivat muuttaneet rapistumassa olleen maalaiskartanon bed & breakfastiksi,  ja heidän tyttärensä Rosa sittemmin tyylikkääksi hotelliksi ravintoloineen. Vielä suurempi vetonaula oli ehkä Lady itse, sillä hänen punomansa murhatarinat olivat tehneet hänestä suositun rikoskirjailijan.
Rosa ja hänen miehensä Oliver olivat tutustuneet yliopistolla. Käytyään ensimmäisen kerran saarella Oliver oli rakastunut ei vain Rosaan, vaan koko seutuun. Mentyään naimisiin he olivat alkaneet johtaa hotellia ensin Rosan vanhempien rinnalla, sitten kaksin kohti uutta, menestyksekkäämpää tulevaisuutta, mutta hotellin omistivat edelleen Rosan vanhemmat mikä asetti tiettyjä rajoituksia.

Amyn kämppis, Ylämaalla asumisesta haaveillut suomalainen Halla, oli kokkina hotellin ravintolassa. Hän tapaili nuorta paikallista komistusta, Kieran O'Callahania, joka on uraansa aloitteleva poliisi.

Barbara ja Benjamin Hutton lomailivat iäkkään isänsä Timothyn kanssa hotelliin kuuluvassa järvenrantamökissä. 
Samana päivänä kun linnasta löytyi ruumis, oli Timothy lähtenyt vaellusreitille kahden bordercolliensa kanssa. Koirat palasivat myöhemmin hotellille ilman isäntäänsä, mikä herätti välittömän huolen, mitä nyt Barbara ja Benjamin tuntuivat suhtautuvan isän katoamiseen yllättävänkin huolettomasti...

Ylämaalla murhia tapahtui harvoin, saati näin brutaaleja. Ruumiin pää oli leikattu irti ja ruumis nostettu seinällä olevan peuranpään jatkeeksi, kuin se olisi käänteinen kentauri. Takkaan oli sytytetty tuli, joka oli alkanut sulattaa pakastimessa säilytettyä ruumista. 
Mikä oudointa, ruumiin esille ripustamisen tapa oli täysin kopioitu Ladyn kirjoittaman rikosromaanin juonesta.

Murha Ylämaalla aloittaa uuden dekkarisarjan, joka on nimetty Hallan mukaan. En ymmärtänyt miksi.
Heti alussa esiteltiin melko hurja määrä henkilöitä nopeaan tahtiin tiputellen, mikä teki kuuntelun aloituksesta haastavaa. Kuka tämä henkilö olikaan, mikä näiden suhde oli ja niin edelleen. Juonellisesti alku oli melko lupaava, mutta ihmissuhdemättöä oli aika tavalla dekkariksi, jopa minun makuuni, ja minähän odotan että sitä on. Lopussa kaikki tarjoiltiin kovin valmiiksi pureskeltuna, eli kaikki selitettiin puhki. Come on, lukijat eivät ole niin tyhmiä etteivätkö mitään oivalla, lisäksi dekkareista pitävillä on taipumusta nauttia siitä kun saa itse hoksata jotain.

Miksi sitten sarja on nimetty juuri Hallan mukaan? Nainen oli niin vähän mukana tapahtumissa, että hädin tuskin muistin tämän olemassaoloa, ennen kuin aika lopussa. Carlosin nimikkosarjahan tämä olisi aivan selkeästi, mutta kun ei ole, niin tarkoittaako se sitä, ettei Carlos ole mukana seuraavissa osissa?

Lukija sai minut huokailemaan. Hän äänsi Oliverin välillä kuten Oliver, välillä Olivar, ja McMurrayt olivat "mäkmörit" kovin paksulla suomalaisella ööllä ja ärrällä mikä sattui omaan korvaani. Myöskin "kysy Amylta" oli "eimilta" eikä "eimiltä" mikä kuulostaa sekin hassulta. Meillä olisi ääntämisen puolesta hyvin samanlainen nimi Eini, eikä sitäkään äännetä Einilta. Näin vähän aikaa sitten Helmet-haasteen keskusteluryhmässä kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli miten te kestätte kuunnella mitään käännöskirjallisuutta äänikirjoina, kun nimet ja paikat äännetään niin päin mäntyä, ja siksi hän ei kestä äänikirjoja. Mikä muuten on tämä juttu, että suomalaiset kirjailijat ovat alkaneet sijoittaa kirjojaan Suomen ulkopuolelle? Ymmärrän kyllä muualla asuvat, kuten Vera Valan tai Satu Rämön. Kuka ulkomaalainen kirjoittaisi vastaavasti Suomesta, ja niin että faktat on kunnolla tarkastettu, Nimim. En koskaan unohda sitä brittiläistä joulukirjaa, jonka suomalainen miespäähenkilö, mielenkiintoisesti nimetty Stellan Virtaseksi, puhui englantia kuulostaen lähinnä hengästyneeltä italialaiselta. Lukija olisi voinut kuunnella ensin muutaman kunnon rallienglantivideon up in the ass of Timo. Sori, oli pakko! (Ja jos nuorisolaiset ei tiedä, niin esim YouTubesta löytyy ihan tuolla haulla!)

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Klassikkohaaste #18 - Maria Jotuni: Huojuva talo


Maria Jotuni: Huojuva talo
Äänikirja: Otava, 2023
Ensimmäinen julkaisu: Otava, 1963
Lukija: Eija Ahvo
Kesto: 18 h


Lea oli saanut elää onnellisen lapsuuden isoisänsä ja vanhempiensa rakastamana. Hänellä oli nuorempi sisar Toini, jonka eteen hän tekisi kaikkensa.
Eräänä juhannuksena hän kohtasi Eero Markun ja suostui tämän kosintaan. Oman kodin laittaminen oli ihanaa. 
Eeron oma huone jossa mies myös työskenteli, oli suurin ja valoisin. Sitten oli heidän makuuhuoneensa, ruokailuhuone jossa kuusi tuolia pöydän ympärillä, palvelijanhuone, tarjoiluhuone ja keittiö, jossa oli kaasuliesi. 

Leaa riemastutti tämä keittiö. Se oli hänen omansa, siinä ei ollut vierasten jälkiä. Kaunis, mikä kaunis tällainen liian puhtaan näköinen keittiö olisi, tahi miksi se ei olisi kaunis. Väriä sen kylmään sineen antoivat kattiloiden kannet hellan yläpuolella olevalla hyllyllä, ja kattilat tuossa kattilahyllyllä. 

Lea kaipasi äitiään, ikäänkuin olisi nyt oman kodin saatuaan vasta paremmin tätä ymmärtänyt. Mutta kun hän oli varovasti yrittänyt puhua Eerolle josko äiti kutsuttaisiin ensimmäisenä jouluna heillä käymään, ei ollut Eero siihen mitään virkkanut. Lea tiesi että syynä oli pitkälti raha, siitä tai sen puutteesta heillä oli ollut kiistaa alusta alkaen. Eero oli tottunut yhden hengen menoihin, eikä ymmärtänyt miten paljon heidän vielä pienikin taloutensa kulutti, niinpä tämä moitti jatkuvasti että Lean oli oltava säästäväisempi. Mutta ehkä Eero ei muutenkaan halunnut anoppia käymään.

Eero tahtoi pitää heidät erillänsä, ja tottahan oli että ruoka silloin enemmän maksaisi. Ei hänkään, Lea, olisi iljennyt syödä äidin aikana niin kuin hän nyt söi. Hän söi eri ruokaa kuin Eero. 
Eero söi oikeata voita ja ranskanleipää ja lihaa. Lea söi margariinia jota oli toisella lautasella, hapanleipää ja kirnupiimää. Hän laittoi kastiketta kookosrasvasta, lämmitti sitä ja kastoi siihen leipäänsä. Eerolle piti olla oikeaa ruokaa, hän ei voinut syödä tuota kastiketta. Mutta, jos Lea jätti sen itselleen tekemättä ja sattui ottamaan lihaa, kuuli hän heti, ettei heidän kannattanut syödä lihaa. Jos hän jätti lihan pois, meni Eero syömään ulos. Näin siis näytettiin, että Lean kohdalta vain oli vähennettävä. 

Kun Lea alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, hänelle tuli kaikenlaisia mielitekoja, ja hän häpesi niitä vaikka ymmärsi että syy ei ollut hänen, vaan kasvavan lapsen. Kerran hän osti kapinahengessä puoli kiloa omenoita ja söi kaikki paitsi kaksi, jotka jätti miehelleen, ja siitä seurasi kovaa arvostelua. Hän näki unta miten leikkaisi paksun siivun Eeron ranskanleivästä, laittaisi päälle Eeron oikeaa voita ja joisi maitoa. Ja kananmuna jonka hän keitti Eerolle joka ilta, miten sen kaunis muotokin hiveli häntä ja miten hänenkin teki sellaista mieli.

Lea harmitteli ettei ollut opiskellut mihinkään ammattiin, nyt hän oli vain palvelija, joka hoiti kahden hengen taloutta, ja käytti siihenkin liikaa rahaa. Hän olisi halunnut palata konttorityöhön jossa oli ollut ennen avioliittoa, mutta Eero ei siihen suostunut. Lea ajatteli kaiken vielä muuttuvan, että Eero kyllä oppisi elämään yhdessä, oppisi miten vaimoa on kohdeltava. Miehenkin tuska helpottaisi kun heistä tulisi varakkaampia, ja kun heistä tulisi perhe.

Eero muuttuikin, muttei suinkaan parempaan. Väkivalta astui kuvaan, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa, ja miehestä sukeutui varsinainen kotityranni. Ulospäin hän oli arvostettu lehtimies ja häntä kutsuttiin pitämään puheita erilaisiin seuroihin. 

"Minä olen luonteeltani sellainen, etten minä vastustusta siedä. Minua vaivaa paha henki", sanoi Eero kuin kerskaillen. "Minun persoonallisuuteni rajat eivät ole kai tavalliset."
...
"Jos sinä et moralisoisi, sinun luonasi olisi hyvä olla. Sinä viet minulta tukesi sillä."
"En vie. Olen toverisi."
"Tuo että minä kokeilen asioita kääntämällä..."
"Sinulla ei ole siihen oikeutta", keskeytti Lea lujasti. "Ei ole oikeutta, eikä väkivaltaisiin tekoihin ole oikeutta. Minä en puhu itseni puolesta enkä itseni tähden, sinun tähtesi, sinä et saa arvioida toisia niin vähäisiksi. Ja lopulta sinä alennut omissa silmissäsi."
"Minä? Omissa silmissäni, miksi? Enhän minä ole tehnyt mitään rikosta, oletko hullu? Minä näen ettet ymmärrä ihmisestä mitään. Toini on oikeassa, sinä olet vain saarnaava apostoli."
Lea ajatteli ettei hän pysty auttamaan Eeroa. Eerossa on niin monta epävarmaa kerrostumaa, ja Eero tahtoo nähdä itse itsensä milloin minkinlaisena ja ihailla itseään ja sitä kuvaa, minkä hän milloinkin luo itsestään. Muut eivät merkitse hänelle muuta kuin sen, että hän tarvitsee heitä ihailemaan itseään ja hyväksymään sen täydestä. Varmasti hän tuntee olevansa muinaisajan sankari, ainakin lyödessään naista. Lyöminen ei ole vielä mitään pettämiseen nähden, eikä pettäminen vielä mitään siihen raakaan ja toista kiduttavaan käytökseen nähden, jolla hän koittaa nujertaa, ja ehkäpä tuhota. Miten oppisi tuntemaan häntä oikein?

Olen koittanut pitää mielessä sen punaisen langan joka klassikkohaasteella ainakin alunperin oli, eli selättää klassikko, josta kenties vähän nolostellen toteaa, etten sitä(kään) ole lukenut. Eikä ole ollut kiinni tahtomisesta, vaan silkasta saamattomuudesta. 
Vuonna 2015, ihan ensimmäisen klassikkohaasteen julkaisussa Reader, why did I marry him -blogissa asia muotoiltiin näin: 
"Oletko lukenut kaikki haluamasi klassikot? Onko joskus mennyt nolon häpeän puolelle, kun olet joutunut tunnustamaan, että se ja sekin klassikko on lukematta? Oletko kenties pyhästi vannonut, että seuraavaksi kyllä luet sen ja sen klassikon ja unohtanut - vai pitäisikö sanoa "unohtanut" - asian saman tien?"
Näitähän riittää, edelleen. Monta klassikkoa on tullut luettua ja viime aikoina kuunneltua, useimmiten kiitos juurikin tämän upean ja edelleen voimissaan olevan haasteen myötä. 

Tähän kuvaukseen sopi omalla kohdallani erinomaisesti Maria Jotunin Huojuva talo johon tarttuessani koin olevani aivan siellä haasteen ytimessä. Olen myös hyvin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, vaikka sisältö olikin rankka. Eija Ahvon lukemana varsinainen teksti kuitenkin oli nautinto kuunnella. Useimmiten sanoisin 18-tuntisesta äänikirjasta, että se olisi kestänyt tiivistämistä, mutta nyt olin niin koukuttunut, ettei kirja edes tuntunut noin pitkältä. 

On vaikeaa uskoa että Eero herättäisi sympatioita, mutta olen ymmärtänyt, että Lea henkilönä jakaa lukijoiden mielipiteitä. Toiset säälivät naisen kohtaloa, toiset näkevät että Lean olisi pitänyt paremmin pitää omaa ja etenkin lastensa puolta. 
Itse olen taipuvaisempi jälkimmäiseen reaktioon. Siinä on mukana varmasti nykynaisen itsenäistä ja tasapuolisiin oikeuksiin tottunutta näkökulmaa, vaikka ymmärrän toki, että lähteminen ei ole koskaan helppoa. Leahan ajatteli olevansa täysin miehen armoilla ilman ammattia ja mahdollisuuksia elättää omat lapsensa.

Mutta toisaalta Lea ei ollut mikään "mökin muija" vaan he olivat niin sanottua sivistyneistöä, ja hänellä oli muutama ystävä joiden puoleen hän olisi voinut kääntyä, ellei hän olisi niin kovin pelännyt sitä, että heidät tuomittaisiin. Toista kautta kaikki kilpaa toitottivatkin, niin äiti kuin ystävät, että Eerossa on sinulla hyvä mies, että olet onnekas, ymmärrätköhän edes miten onnekas, mutta hehän eivät nähneet mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtui. Lukijana ehkä kaikkein vaikeinta oli sietää sitä, että Eero hakkasi poikaansa (useinhan kirjallisuudessakin väkivalta kohdistuu vain lasten äitiin), ja että Lea silloinkin sanoi pojalleen, että pitää oppia vaikenemaan. Ajatella voi, mutta pitää vaieta.
Kirjasta herää monia ajatuksia ikään kuin kerroksista tämän perusjuonen sisällä, mutta niitä on vähän vaikea avata ilman että paljastaa enempää yksityiskohtia ja kirjan loppupuolen tapahtumia. Ehkä jotain näkyy sitten kommenteissa. 

Sillä mitä pidemmälle tarina eteni, sitä mielenvikaisemmaksi ja kontrolloimattomammaksi miehen käytös kävi. Eeron ajatukset ja vaatimukset kävivät koko ajan radikaalimmiksi, ja hän tuntui vastustavan kaikkea lastensa opiskelusta koti, uskonto ja isänmaa -aatteeseen. Hän tuli ja meni miten halusi, ja näyttäytyi kotona aina harvemmin. 
Jokaisen palvelustytönkin kanssa hänellä oli jotain meneillään, ja monet näistä Lea lähetti matkoihinsa. Hän teki mieluummin yksin kaikki kodin työt kuin piti kotonaan naista joka johdattaisi miestä kodin rikkoutumiseen. 

"Puhdas ihminen, jalo, hyvä, mutta missä on totuus? Minä huudan teidän mukananne juhlapuheissani, olkoon, mutta uhallakin elän vain ihmisenä, tuona tuomittuna raukkana joka nyrkillä raivaa itsellensä oikeuden olla, ja väkivallalla tukahduttaa sen arvostelun jonka te tekohurskaat ymmärtämättömyydessänne langetatte! Minä en siedä sitä, en halua tuntea alemmuuttani, tätä ihmistä tällaisenaan on sinun kunnioitettava. Niin, kunnioitettava, ja jos et kunnioita, niin pelättävä. Niin, pelättävä! Minulla on onneksi ruumiillista voimaa jolla alistan sinut, on rahaa, raha on valtaa, sillä kiristän sinua."
"Se on turhaa työtä", sanoi Lea, "Etkö ajattele että ymmärtäisin sinua muutenkin?"
"En. Minä puolustan vapauttani niillä keinoilla joilla tahdon."

Maria Jotuni kirjoitti Huojuvaa taloa pidempäänkin 1920-luvun lopulta ja osallistui sillä Otavan kirjoituskilpailuun vuonna 1935. Hän tavoitteli vain kilpailun voittoa, eikä kirjaa näin ollen hänen elinaikanaan julkaistu, vaan vasta postuumisti lähes 20 vuotta Jotunin kuolemasta, vuonna 1963. Kirja on elänyt myös siitä tehtynä minisarjana, sekä kuunnelma- ja teatteriesityksinä. Sijoitankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja. Sitä ei valitettavasti ole tällä hetkellä saatavilla Areenasta. 

Nyt on meneillään jo klassikkohaasteen osa #18, jota vetää Ankin kirjablogi. Linkki haasteen koontipostaukseen löytyy täältä. Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. 
Aiemmat klassikkohaasteen kirjani löytyvät puolestaan tämän linkin takaa.




lauantai 27. tammikuuta 2024

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja


 Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja
 WSOY, 2023
Suomennos: Pekka Marjamäki
Lukija: Aku Laitinen
16 h 48 min



Jo puoli vuotta länsirannikolla viihtynyt, siihen saakka lähes koko ikänsä Tukholmassa asunut August Strindberg, oli saanut antiikkiliikkeensä myynnin tasaisesti kohoamaan. Paikalliset pitivät hänen leppoisasta luonteestaan ja veitsenterävästä älystään. Hänkin viihtyi uusilla kotikonnuillaan, niin erilainen ympäristö kuin se Tukholmaan verrattuna olikin, olihan Hovenäsetissä vain parisataa asukasta. Lähin taajama Kungshamn oli tosin vain vajaan kolmen kilometrin päässä. 
Yksi syy viihtymiseen oli myös tuore rakkaus rikostutkija Maria Martinsoniin. Augustin ja Marian suhteesta tosin tiesivät vain Augustin paras ystävä Henrik (joka ei vieläkään ymmärrä miten August voi vaihtaa Tukholman moiseen kyläpahaseen) ja Marian työpari Ray-Ray. Maria pelkäsi liiaksi vankilassa istuvan aviomiehensä kostoa ja luikki siksi aikaisin aamulla Augustin viereltä kotiinsa. Salaisuudet eivät vain tuppaa pysymään tuollaisilla pienillä paikkakunnilla. 

Muitakin salaisuuksia kirjassa riittää. Päälle 80-vuotias kyläläinen Axel otti Augustiin yhteyttä myyntiin tulevan tavaran merkeissä. Mies oli käynyt läpi vanhoja tavaroitaan ja siinä samalla vanhoja muistoja. Hänellä oli ollut tummaihoinen amerikkalainen vaimo Denise, joka oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. He olivat asuneet Chicagossa, eikä Alex ollut käynyt enää lapsuudenkodissaan, ei niin kauan kuin hänen isänsä oli elossa, koska isä tuomitsi heidän liittonsa. 
Tavaroita läpikäydessään Alex kirjoitti kirjeitä annettaviksi eri henkilöille, ja lohduttautui samalla, että oli onnistunut varjelemaan Deniseä kokemasta kaikkein pahinta törkyä.

Eräänä tammikuisena pakkasyönä koko kylä heräsi lieskoihin ja paloautojen metelin. Augustkin herää huutoon: Ranta-aittasi on tulessa!

Tulipalo oli niin raju, että August oli kuullut lieskojen äänet ennen kuin oli nähnyt ne. Kun hän viimein näki irti riistäytyneen tulen, hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan siitä. Liekkien kuumuus, rätinä ja upea väriloisto lumosivat hänet tyystin. Liekit hulmusivat korkealle yötaivaalle, ja niiden kajo heijastui meren pinnasta.
Kuinka noin vaarallinen asia saattoi olla noin kaunis?
Palokunta oli saapunut muutamaa minuuttia myöhemmin.
Kaksi kookasta paloautoa ruiskuineen, kovaan ääneen huutavia pelastajia ja adrenaliininhuuruista toimintaa.
Sireenien ujellus oli herättänyt koko kylän. Kello oli hädin tuskin puoli neljä aamulla, ja viimeisetkin sängyissään vitkastelleet ihmiset olivat kömpineet jalkeille. Hovenäsetiläiset kävelivät paikalle joka suunnalta ja kerääntyivät töllistelemään tulipaloa ja pelastajien toimintaa.

Aittoja palaa kaksi, toinen on Axelin. Häntä ei kuitenkaan tavoiteta, ja aitasta tehdään yllättävä löytö.

Toisessa tarinalinjassa, jossa niinkään piilee salaisuuksia, Ola Tynell on tietystä syystä kiinnostunut hakeutumaan Augustin seuraan. Hänen sisarensa Patricia lapsineen oli muuttanut takaisin Kungshamniin osallistuakseen sairaan äidin hoitoon. Teini-ikäisen Hillevin mielestä muutto on aivan kamalaa, sillä paras kaveri jäi Göteborgiin. Tekemistä Hillevillä kuitenkin riittää, sillä äiti on joko töissä tai kännää, ja viisivuotiaan pikkuveljen hoito jää hänen vastuulleen. Onneksi Ola-enosta on apua käytännön asioissa, mutta Hilleviä pelottaa: miksi Samin vaatteisiin ilmestyi savun hajua tulipaloyönä?

Olen tykästynyt tähän sarjaan, Augustin persoonaan ja koko pikkupaikkakuntaan, joka on oikeasti olemassa Ruotsin länsirannikolla lähellä Norjan rajaa. Kirjailija on itse viettänyt siellä lapsuuden kesiään, päähenkilönsä Augustin tapaan. Odotan innolla jatko-osia. Tuntuu kivalta, että olen löytänyt useammankin tällaisen leppoisan dekkarisarjan Ruotsista!

Pidän lukijan äänestä, mutten ymmärrä joitain ääntämisvalintoja. Miksi esimerkiksi Mary ääntyy "maary"? Ruotsalaisittain äännettynä sen pitäisi kai olla "märi" tai pitkällä vokaalilla "määri"? Tai ehkä "maari"? Entä Hovenäset, eikö sen pitäisi ole "huuve-" eikä "hooveneeset"? En tiedä, veikkaan vaan, kun ruåtsi ei ole minulle vahvin toinen kieli... 





sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä


Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä
#1 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee
Aula & co, 2023
Lukija: Rosanna Kemppi
Kesto: 8 h 56 min


Bea ei totisesti ollut tavannut yhtä sietämätöntä ihmistä kuin Kesgraven herttua. Ellei hän olisi ollut pidättyväinen ja hyväkäytöksinen nuori nainen, hän olisi mielellään singauttanut osan illallisestaan miehen kutreille ja rinnuksille. 

Bea oli menettänyt vanhempansa hyvin nuorena, ja arvosti suuresti tätiään ja setäänsä jotka olivat silloin ottaneet pikkutytön huostaansa, vaikka toisaalta, he tekivät siitä myös numeroa. 
26-vuotiaana naimattonmana naisena hänen oli myönnettävä epäonnistuneensa avioliittomarkkinoilla, ja hänen kohtalokseen olikin siunaantunut toimia tätinsä seuraneitinä ja nuorempien serkkujensa lastenvahtina. 
Nyt täti oli ottanut hänet mukaansa Englannin järviseudulle, ja Bea oli odottanut viikon lomalta aikaa lukemiselle sekä pitkille kävelyretkille viilenevässä syyssäässä, mutta sateinen sää oli valitettavasti pakottanut heidät oleilemaan sisätiloissa.

Eräänä iltana hyvin myöhään, kun useimmat ovat jo nukkumassa, hiipii Bea kirjastoon hakemaan itselleen luettavaa. Yllätyksekseen hän löytää sieltä myös herttuan - ja ruumiin.

Mies on selvästi murhattu, mutta herttua haluaa eräästä tietystä syystä esittää muille tämän menehtyneen oman käden kautta. Beaa tällainen ärsyttää entistä enemmän, ja hän ryhtyy tutkimaan kuka voisi olla syyllinen. 

Kirjan on kehuttu yhdistävän Jane Austenin aikakauden maailman ja suljetun tilan mysteerin Agatha Christien tapaan. 
Itse koin sen pitkälti parodiana Austenin maailmasta, sillä kaikki sellainen mikä oli tuohon aikakauteen sopimatonta, oli vedetty erityisen överiksi. 
Kun olin kuunnellut neljä tuntia ja kolme oli jäljellä, ihmettelin koska tässä alkaa tulla mitään jännittävää? Niin pitkä aika oli kulunut tapojen läpikäymiseen, herttuan ja Beatricen väliseen sanailuun ja naljailuun ja melkoisen mitättömään dialogiin eri henkilöiden välillä, mitättömään siinä mielessä että se olisi avannut minkäänlaisia johtolankoja murhasta. Lukukirjassa olisin varmasti käännellyt sivuja vähän nopeammin silmäillen, sillä tuo sovinnaisuussääntöjen jatkuva esille tuominen oli niin loputonta ja yksityiskohtaista. 
Jos tätä vertaa esimerkiksi Austenin Järki ja tunteet -kirjaan, joka on minulle hyvin rakas, niin eihän siinä jatkuvasti ole joku täti-ihminen sanomassa, että et voi tehdä noin, et voi käyttää tuollaista sanaa, et voi puhutella ylhäisöön kuuluvaa henkilöä, et voi puhua palvelijalle jne ja sitten taivastella erikseen sitä, miten nuori nainen jatkuvasti rikkoo näitä sääntöjä. Austenin kirjoissa sovinnaisuussäännöt ovat enemmänkin tiedostettuja, eivät alleviivattuja, ja käyvät ilmi esimerkiksi siinä miten tärkeitä asema ja tytön myötäjäiset ovat naimakauppoja suunnitellessa, eivät niinkään siinä miten vanhempi täti on saada slaagin kun nuori nainen puhuttelee oma-aloitteisesti lordia. 

Hänen sydämensykkeensä oli juuri palautunut normaaliksi, kun ovelta kuului koputus. Vera-täti ryntäsi sisään. Hän halusi keskustella siitä, millaisia odotuksia hänellä oli sukulaistyttönsä käytökselle päivällispöydässä.
"Oletan, että olet ottanut virkistävät torkut", täti sanoi, vaikka todisteet, kuten huolellisesti sijattu vuode, johon ei ollut koskettu, puhuivat päinvastaista. "Kuten tiedät, sekä setäsi että minun on ollut mahdotonta hyväksyä käytöstäsi. Vaikka setäsi ei olekaan fyysisesti paikalla, hän on hengessä mukana siinä määrin, että kokee häpeää sen vuoksi, miten hänen veljentyttärensä käyttäytyy. Sinut on kasvatettu tietämään paikkasi ja olemaan kyseenalaistamatta itseäsi parempia. Olen luonnollisesti tarpeeksi kiltti ymmärtääkseni, että olemme kaikki päätyneet hyvin epätavalliseen tilanteeseen. Se, että tappaa itsensä jonkun toisen talossa, osoittaa niin suurta ajattelemattomuutta, että se päihittää jopa sinun viimeaikaisen käytöksesi. Tilanne kuitenkin kertoo ainoastaan herra Otleyn epätoivon syvyydestä. Jos maailmassa on jokin asia, joka on syytä tehdä oman kodin rauhassa, se on itsemurha. Mutta vaikka herra Otley rikkoi sääntöjä ensin, se ei oikeuta sinua toimimaan samoin.

Kaiken kaikkiaan murhajuoni tässä kirjassa oli niin cozy kuin cozy crime konsaan voi olla. Tämän voisi jopa lukea, vaikkei jännitysromaanit sinänsä edes kiinnostaisi. Kyllähän romaaneissa muutenkin on usein jonkin verran salaisuuksia, tässä on pitkälti kyse siitä mitä salaisuuksia näillä kaikilla henkilöillä on keskenään, ja sieltä se murhan motiivi tällaisessa suljetun tilan dekkarissa löytyy. 

Mutta voi luoja oikeasti näitä käännösvirheitä! Vieraat viettivät aikaa monia kymmeniä kertoja mainitussa "piirustushuoneessa", joka on oletettavasti alkuteoksessa drawing room, joka olisi tällaisessa tarinassa luontevaa kääntää saliksi tai hienommin salongiksi. Se tarkoittaa hienompaa tilaa, jossa seurustellaan vieraiden kanssa, ei niinkään oman perheen kesken. Mikä ihme on piirustushuone?
Valitettavasti lukijakin osallistui riepomiseeni ääntämällä Beatricen lempinimen Bea kuin se oli Bee tai Bi. Sitten kun nimeä taivutettiin, kuulosti pikemminkin siltä, että "herttua katsoi Piiaa / Biiaa". Netistä löytyy tueksi ääntämismalleja jos ei ole varma jonkin sanan kohdalla, mietin käyttävätkö suomalaiset lukijat vastaavia apuna.

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Anna Perho: Olipa kerran talo - kuinka menetin rahani ja järkevän ihmisen maineen


Anna Perho: Olipa kerran talo - kuinka menetin rahani ja järkevän ihmisen maineen
Storytel Original, 2023
Lukija: Anna Perho
Kesto: 5 h 57 min



Anna Perho vietti lapsuutensa maaseudulla, kartanomaisessa Myllykylä-nimisessä hirsitalossa, jossa oli parveke ja kaksi sisäänkäyntiä. Se oli valmistunut vuonna 1888 entisen palaneen päärakennuksen päälle. Takapihalle oli jossain vaiheessa rakennettu uima-allas.

Olipa kerran talo kertoo nykyhetkessä vanhan talon remontista, ei Myllykylän, mutta hyvin samantapaisen, kaksikerroksisen hirsitalon. Toisaalta se kertoo Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja toimittajan uran alkutaipaleesta. Lopussa Anna vastailee hänelle esitettyihin kysymyksiin talon remontista, kuten kaduttaako ja mitä tekisi toisin. 

Lapsena Anna oli ajatellut, ettei voisi koskaan asua kerrostalossa. Se johtui ehkä osittain siitä, ettei parvekkeella voisi pitää hevosta; Anna oli pitkään heppatyttö ja jossain vaiheessa oli kahden vaiheilla tuleeko hänestä toimittaja vai sittenkin jonkinlainen hevosalan yrittäjä. 

Hirsitaloprojekti oli aluksi puhtaasti Annan oma, sillä hänen miehensä ei suhtautunut sen aloittamiseen erityisen positiivisesti. Siinä missä Anna haaveili remontoinnista selailemalla kirpparilta ostamiensa englantilaisten sisustuslehtien kivikartanoiden tummia samettiverhoja ja ylisuuria kukka-asetelmia, mies vaikeni. Se oli heidän tapansa riidellä.

Vaikka talon seinään olisi kirjoitettu "TÄMÄN ALLA ON YDINJÄTETTÄ, VAKAVA LAHOSIENI JA LEMMIKKIEN HAUTAUSMAA", olisin rakastanut sitä silti.
Mieheni ei kuitenkaan huomannut hurmaavia yksityiskohtia. Hän kiersi talon ripeästi ja ilmoitti, että olemme valmiita lähtemään takaisin kotiin. 
Ilmoitin käyväni vielä sisällä, äänellä, joka ei osannut päättää, onko se tekosurullinen vai uhmakas. 
Uhmakkuus olisi ollut suora sodanjulistus, joten päädyin tekosurulliseen voi-minua-raukkaa-sydämeni-särkyy-kiristysnuottiin, vaikka sisälläni alkoi takoa strong, independent woman-marssi: minähän ostan tämän talon, vaikka sitten yksin! Kuka tahansa oppii remontoimaan, kun vain tarpeeksi haluaa! Tytötkin soittavat kitaraa ja käyttävät sirkkeliä!
Tässä suvereenissa mielentilassa kiersin taloa ja napsin itsevarmasti kuvia: tuohon tulee sohva, tuossa on kirjahylly, tässä on vierashuone, tuohon laitan joulukuusen. 
Samalla pelkäsin kuollakseni, että pihaan ajaa samalla hetkellä joku, joka lupaisi maksaa talon käteisellä nenämme edestä.
Jälkikäteen tajuan, että kilpailevan asiakkaan ilmaantuminen pihaan oli yhtä todennäköistä kuin se, että vasen jalkani kasvaisi yhtäkkiä pituutta 30 senttimetriä tai että koirani alkaisi puhua saksaa. 
Mutta rakastuneena on lievässä psykoosissa, harhaisessa tilassa, ja pelkää kuollakseen, menettävänsä rakkautensa kohteen. 

Käyttämässäni äänikirjapalvelussa oli kritisoitu sitä, että kirja käsittelee nimestään huolimatta vain osittain taloremppaa. Minä taas en olisi sitä ryhtynyt kuuntelemaan, jos se olisi ollut pelkästään remppaamista, vaan oman mielenkiintoni herätti suurilta osin myös suunnilleen oman ikäiseni naisen lapsuus- ja nuoruusmuistelot. Minua on muutenkin viime aikoina kiehtoneet hyvin romaaneissa esille nousseet '80-'90-luvut. 

Kuuntelin kirjaa mielelläni, se oli hyvin koukuttava ja kuuntelin sen vajaassa vuorokaudessa, kun piti nukkuakin välillä. Jos olisin aloittanut sen kohta herättyäni enkä vasta illalla, olisin kyllä saanut sen kuunneltua ennen nukkumaanmenoa. Se, että Anna Perho lukee kirjan itse oli ilman muuta hyvä puoli. En "tunne" häntä ennestään mitenkään erityisen hyvin, eli en ole seurannut tuota taloprojektia tai häntä somessa muutenkaan, joten minulle kaikki oli uutta, ja oli kiva kuunnella kirjaa hänen omasta suustaan, ihan kuin Anna olisi tullut kylään ja istunut tuossa vieressä höpöttelemässä kun leivoin pullaa, kuten tein kuunnellessani kirjan loppua. 

Perhon kirja oli täsmävalinta uuteen Helmet-haasteen kohtaan 42. Kirjan nimessä on alaotsikko. 

Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella


 Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella
Karisto, 2023
Lukija: Jenni Sainio
Kesto: 6 h 32 min



Kolmekymppinen Sofia peri veljensä kanssa heille lapsuudesta hyvin tutun mummonmökin. Sofia muisti, miten he olivat kulkeneet puolen kilometrin matkan metsän läpi rantaan, kun hän oli ollut pikkutyttö.

Siiri-tädin talo oli syrjemmässä, viiden kilometrin päässä Lemmenlahden keskustasta, ja Ilkka-veli olikin siksi ollut haluton päästämään Sofiaa mökille yksin. Siiri taas pohti mielellään asioitaan kaikessa rauhassa, olihan Sofia yhtäkkiä jäänyt sekä sinkuksi että työttömäksi, ja näin ollen vailla mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Hänen työpaikallaan oli käyty yt-neuvottelut ja koko taloustoimi ulkoistettu, siinä meni hänenkin työpaikkansa, muttei hän varsinaisesti sen perään itkenyt, kunhan keksisi toisen konstin elättää itsensä. Tuumailun ohessa hänen pitäisi käydä läpi tädiltä jääneet tavarat, myös ne henkilökohtaiset, ja saada siten talo myyntikuntoon. Kun sekä hän itse että veli asuivat pääkaupunkiseudulla, ei heistä olisi Keski-Suomessa saakka viikonloppujaan viettämään.

Sofia oli kova pohtimaan asioita. Välillä ne liittyivät häneen itseensä, kuten voisiko hän muuttaa asumaan mökkiin Lemmenlahdelle ja elättää itsensä esimerkiksi viljelemällä porkkanoita ja myymällä niitä torilla? Toisaalta hän oli myös löytänyt siivotessaan Siiri-tädin nuoruuden kirjeitä eräältä Olavilta, ja halusi sinnikkäästi selvittää mitä nuorelle rakkaudelle oli tapahtunut. 
Sofia mietti myös sitä, johtuiko hänen viihtymisensä Lemmenlahdella vain siitä, ettei hänen tarvitsisi olla kotona Helsingissä ottamassa itseään niskasta kiinni? 

Hetken aikaa Sofia leikitteli ajatuksella, että alkaisi kasvattaa tädin puutarhassa vihanneksia, joita sitten myisi torilla. Tai hän voisi perustaa maatilamyymälän. Mutta kuka sinne syrjäseudulle varta vasten hakeutuisi paria porkkanaa ostamaan? Ei kukaan. 
Oliko hän tosissaan muka aikeissa jäädä mökille? Sofia naurahti hullulle ajatukselle. Kahdessa viikossa hän kiipeilisi seiniä ja verhoja pitkin kuin sisälle suljettu kissa. Hyvin pian hän olisi valmis palaamaan kaupungin humuun. Sinne hän kuului. Muiden sekaan huomaamattomana, kuin lumihiutale tienvarren kinoksessa. 

Muitakin selityksiä oli, tietenkin Lemmenlahdella vietetyt muistorikkaat lapsuuden kesät, mutta myös kaksi tiettyä sinkkumiestä, kyläkahvilaa pitävä kirjailijanalku Elias sekä naapurissa asuva Ari, joka oli kirkonkylän koulun rehtori ja erittäin avulias, aurasi samalla tien Sofiallekin siinä missä omansa, sitä paitsi mies oli melkoisen puoleensavetävä. Enemmän häntä kuitenkin kiinnosti Elias. 

Kissan hankkiminen ei sinänsä ollut ollenkaan huonompi idea. Olisi niin mukavaa istuskella keinutuolissa lämmin mirri sylissä. Kuin vanha täti, Sofia hoksasi.
Oliko hän todellakin haudannut haaveet kumppanin löytämisestä? Siltä vaikutti. Henkisesti hän valmistautui erakoitumaan tädin mökille, siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, mutta töitä hänen olisi tehtävä elääkseen. Mitä työtä hän Lemmenlahden kaltaisella syrjäseudulla itselleen järjestäisi? 
Mieleen palautui rantakahvila. Mikä sen nimi olikaan, jokin runollinen, Eliakselle sopiva? Aallotar , hän viimein muisti. Elias varmaan omisti kahvilan ja oli ainakin päivällä ollut siellä yksin töissä. Sen lisäksi hän kirjoitti kirjoja. Miten hän oikein ennätti kaikkeen? 

Eliaksen kanssa kehkeytyi kipinää, mutta asiat menivät vähän solmuun. Mies pääsisi varmasti helpommalla valitsemalla paikallisen naisen, eikä sellaista jolla oli toinen jalka Helsingin kodin ovenraossa, mutta Sofiaa kismitti että kaikki oli ohi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, ja hän kun viihtyi Eliaksen seurassa. Toisaalta oli myös Ari...

Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella ei ole joulukirja, vaan talvikirja, jossa joulu on hyvin pienesti sivuutetussa roolissa, eikä siitä paljon puhuta. Sitä voi siis oikein mainiosti lukea vielä näin lumiseen aikaan, niin kauan kunnes kunnolla keväiset kirjat alkavat houkuttaa. Siksi toisekseen se oli oikein mukiinmenevä oman genrensä edustaja, jonka seuraavan osan varmaankin kuuntelen. 

Oli kiinnostavaa kuunnella kirjaa siksikin, että olin nähnyt tuttujen bloggareiden kommentoivan kirjaa niin, että Sofia tekee väärän tai vähintäänkin oudon valinnan noiden kahden miehen välillä. Niinpä mietin kumman hän oikein valitsee ja ennen kaikkea, mitä mieltä olen itse tästä valinnasta. 
Ta-daa! Mielestäni Sofia valitsi - niin kuin odotinkin. Valinta saattaa johtua siitä, mitä kirjailija suunnittelee jatko-osiin, eli ei liian varman päälle. Toisen miehen kanssa ei kirjoitettu riittävästi kipinää, joten valinta ei ainakaan minua yllättänyt. Mutta jestas tämä tyttö oli kova plikka pohtimaan, pisti jo korvaan kun se oli poikkeuksellisen usein toistuvaa!

Tuuli Kivijoki on kirjailija Anu Patrakan alter ego. Patrakka on ennestään tunnettu Portugalin auringon alle sijoittuvista dekkareistaan. Itse en ole niitä kuunnellut, ehkä pitäisi.

P.s. Kanssabloggarit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten kaikissa kansikuvissa on henkilö, yleensä nainen, kuvattu takaapäin ja näitä tosiaan riittää. Jos kirjassa muutetaan mummonmökkiin, se on tietenkin punainen ja vaikuttaa siltä että tätä samaa punaista rintamamiestaloa on käytetty kahdessa hiljattain julkaistussa suoalaisessa talvi/joulukirjassa. Ainakin ne ovat prikulleen samannäköiset, vähän eri kuvakulmasta vain!

sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Anneli Kanto: Saalistetut


Anneli Kanto: Saalistetut
Crime Time 2022
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 6 h 12 min



Marina sai rumia uhkausviestejä. Tapa itsesi tai tapan tyttäresi. 
Miksi häntä ylipäätään uhkailtiin, eihän hänellä ollut edes rahaa, hän oli aivan tavallinen hiihtokeskuksen siivooja Lapissa. Väkisinkin tuli mieleen, että uhkausviesti oli tarkoitettu jollekin toiselle, ellei se olisi löytynyt hänen kotinsa pöydältä.

Marinan tytär Aava oli tyypillinen teini, joka vastasi puhelimeen kun huvitti, vaikka äiti hätääntyneenä yritti tätä tavoitella. He olivat aina eläneet kaksin, ja Aava oli hänelle kaikki kaikessa. Sillekin oli tietty syynsä, miksi Marina oli hakeutunut töihin näin syrjäiseen paikkaan. Aavan isä oli vankilassa, eikä saisi koskaan löytää heitä.

Noora Näkijä sai työtarjouksen lappilaishotellista ja lähti sinne talven turistikaudeksi. Omaan asuntoonsa hän sai vuokralaisen Hannasta, johon oli tutustunut aiemman rikoksen selvittelyn yhteydessä. Hanna ylisti hänen näkijäntaitojaan, ja oli niitä paljon käyttänytkin. Hanna oli ehkä lähinnä ystävää, mitä Nooralla oli koskaan ollut. 
Shamaaniksi hän ei kuitenkaan suostunut pukeutumaan vaikka sitäkin turistien viihdyttämiseksi ehdotettiin, sillä hän suhtautui työhönsä vakavasti. Osittain siitä kertoi sekin, että hänen henkilökortissaan luki vanhempien antama nimi Elli Nurmikunnas, ja se pysyisi siinä jatkossakin, vaikka hän teki työnsä meedio Noora Näkijänä. 

Niinhän siinä kävi, että Noora Näkijä päätyi töihin siihen samaan hotelliin jossa Marina oli siivoojana, ja päätyi avustamaan sen selvittämisessä, kuka Marinaa oikein uhkaili. Nainen itse arvasi kyllä miksi, vaikkei sitä halunnut aluksi avatakaan. Marina ei myöskään aluksi luottanut meedioon tai tämän kykyihin nähdä mitä muut eivät nähneet, sillä itse hän oli kokenut voimakkaan uskonnollisen herätyksen eikä siihen sopinut ajatukset yliluonnollisista kyvyistä. Kun hän lopulta antaa Nooran lukea itselleen tarot-kortit, ne eivät näytä hyvältä, mutta vahvistavat Marinalle sen, että hänen on lähdettävä tapaamaan Aavan isää. 
Kaikki asiakkaat eivät osanneet hskea itse vastauksia saamistaan korteista ja vihjeistä, vaan odottivat näkijän antavan heille avaimet käteen -tyylisen korttien tulkinnan.

Hän kehotti Mirvaa nostamaan kortin, joka antaisi neuvoja tulevaisuuteen.
Se oli hirtetty.
Näkijä arvasi, että Mirvaa säikäyttäisi kuvan rajuus, joten hän selitti nopeasti, ettei hirtetty tarkoittanut kuolemaa, eikä varsinkaan väkivaltaista kuolemaa, vaan välitilaa. Kuvassa oleva ihminen oli elossa. Hänet oli hirtetty nilkoistaan, ja hän riippui kahden maailman välissä, välitilassa. Kyse oli päätöksenteon hetkestä.
- Jos hirtetty tarkoittaa minua, millainen päätös minun pitäisi tehdä? Mirva kysyi, ja näkijää ärsytti.
Hän ei ollut vastausautomaatti. Hänen tehtävänsä oli johdattaa asiakas vastausten ja asiaan vaikuttavien seikkojen äärelle. Johtopäätösten tekeminen ja ratkaisu jäivät asiakkaan vastuulle.
Mikä suuri halu ihmisillä oli tulla johdetuiksi, saada neuvoja omissa asioissaan, jotka he itse tunsivat parhaiten, antaa jonkun muun päättää puolestaan, näkijä vihoitteli mielessään. Ääneen hän sanoi, että kortit antoivat vain vihjeitä, eivät käskyjä.
Hirtetty tarkoitti myös totuuden paljastumisen hetkeä, samaan tapaan kuin torni. Menneisyyden tapahtumat vaikuttivat nykyisyyteen, ja hirtettynä riippuminen oli lyhyt hetki ennen päätöksentekoa ja siitä seuraavaa toimintaa. Menneisyyden tapahtumat olivat aiheuttaneet tilanteen, jossa piti tehdä ratkaisu. Ratkaisun perusteet olivat menneisyydessä mutta ratkaisu vaikutti tulevaisuuteen. Siksi nilkoistaan hirtetty nuori mies näytti kortissa tyyneltä ja tuumivalta.

Olen kuunnellut kirjoja hyvin tiivistä tahtia nyt vuodenvaihteessa, joten ehkä se on osaltaan vaikuttanut asiaan, mutta ihmettelen vain etten tätä loppuun kirjoittaessani muista kirjasta saati sen loppuratkaisusta oikein mitään konkreettista. Onneksi on tapana tehdä hyvin muistiinpanoja pitkin kirjaa, tai oikeastaan kirjoitan lähes valmista tekstiä, en ranskalaisten viivojen tyylillä. Minulla on tapana pysäyttää kuuntelu, kun tulee jokin yksityiskohta jonka haluan kirjoittaa talteen. 

Edellä kuvailemani ei varsinaisesti johdu itse kirjasta, sillä se oli jännä alusta loppuun ja Kanto syötti sujuvasti erilaisia täkyjä siitä, kuka syyllinen voisi olla. Olin tähän kakkososaan tiiviimmin koukussa kuin aloitusosaan, joten odotan mielenkiinnolla trilogian päätöstä. On kuitenkin helppoa myöntää, että vielä enemmän odotan Kannolta uutta upeaa historiallista romaania, sillä muistan Rottien pyhimyksen paljon paremmin kuin tämän dekkarikirjan. Sitä paitsi Rottien pyhimys on ensimmäinen kirja joka on saanut minut matkustamaan kirjan tapahtumapaikalle, tutustumaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeisiin kirkkomaalauksiin. 

Minulla on ihan hirveä määrä julkaisuja luonnoksina, tämän jälkeenkin jää vielä yli 40. Apua! Lienee aiheellista koota pitkästä aikaa pika-arviopaketteja jollakin tapaa yhteen sopivista kirjoista, ja osasta mitä pikimmiten, onhan siellä vielä ainakin hivenen joulua sivuavia talvikirjoja seassa... 

tiistai 2. tammikuuta 2024

2023 Helmet-haasteen lopputulema


Helmet-lukuhaasteen 2023 oli minulle vähemmän haastava kuin edellisvuotiset, eikä joulukuun lukulista täyttynyt epämiellyttävistä kirjoista vain siksi että saa jonkin pitkään tyhjänä ammottaneen kohdan täytettyä. Muistan vieläkin sen avaruusalukseen sijoittuneen eroottisen novellin, ihan siksi, että sai merkinnän avaruuskohtasn. 

Tässä vuoden 2023 lopulliset valinnat:

1. Kirjassa on kartta

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu 1/23

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

Ina Westman: Henkien saari 1/23

3. Kirjan nimessä on kasvi

Sarah Haywood: Kaktus 6/23

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär 9/23

5. Kirjassa ollaan maan alla

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi 7/23

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

Eppu Nuotio: Leinikkimekko  6/23

7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta

Tove Ditlevsen: Lapsuus 1/23

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema 8/23

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

Ann-Helén Laestadius: Varkaus 1/23

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja

Kiira Korpi: Hyppää vaan! 3/23

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi (eli 4+9)

Anna Soudakova: Varjele varjoani 1/23

12. Kirjan nimi liittyy veteen

Jojo Moyes: Hopealahti 8/23

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

Jane Green: Sister Stardust 1/23

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä 12/23

15. Kirjan nimessä on ja-sana

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten 3/23

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu 1/23

17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja

Tiia Rantanen: Suurin piirtein 1/23

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa 9/23

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut 4/24 (Intia, Lontoo)

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet 1/23

21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi 5/23

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon

Kjell Westö: Molly & Henry 9/23
(toinen maailmansota)

23. Kirja on iso

Saran Lark: Kiivilinnun kutsu 1/23 
(26 h 24 min äänikirjana, sivumäärä 896)

24. Kirja kertoo urheilijasta

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä 3/23

25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

Lundberg, Richman, Rose: Perjantai-illan klubi 1/23

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä

Jarno Mällinen: Käpylän idylli 5/23

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta 12/23

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

Ragnar Jonasson: Lumisokea 1/23

29. Kirjassa on minä-kertoja

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari 5/23

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo 1/23 

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat 2/22 

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet

Aino Huilaja: Pakumatkalla 12/23
(pidempi irtiotto kuin meidän 6-8 vk lomat omalla autolla Euroopassa)

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

Amanda Vaara: Ruusuja ja risuja 3/23

34. Kirja kertoo Ukrainasta

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta 1/23

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua

Anneli Kanto: Punaorvot 10/23 (olen ollut pari vuotta Ilonaa vanhemman tytön perhehoitaja, eli meillä oli huostaanotettu lapsi)

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan

Pilvi Hämäläinen: Cinderella 12/23
(etenkin sitä, että Hämäläinen itse luki kirjan)

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso 3/23 (onnela-tyyppiset siirtokunnat) 

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

Silvia Moreno-Garcia: Gods of Jade and Shadow 2/23

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

Stephanie Clifford: The Farewell Tour 4/23

40. Kirjassa hylätään jotain

Alex Schulman: Malman asema 1/23

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Natalia Kallio: Kotileikki 11/23

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut 4/23

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme 3/23

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä

Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka 11/23 (elämäkertaromaanit)

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan

Annie Lyons Pommisuojan lukupiiri 12/23 (kirjakauppa Lontoossa toisen maailmansodan aikana)

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika

Lina Areklew: Lumimyrsky 3/23

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön

Madeline Martin: The Last Bookshop in London 2/23 ja Michelle Gable: The Bookseller's Secret 3/23 (kirjakauppa Lontoossa toisen maailmansodan aikana)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin 12/23

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Sally Salminen: Katrina 11/23