Richard Osman: Hutiluoti

Richard Osman: Hutiluoti

Otava, 2023

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h 27 min

Torstain murhakerhona tunnettu, Cooper's Chasen luksusluokkaisessa eläkeläisyhteisössä asuva neljän hengen "mummo- ja pappaporukka", ottaa tutkittavakseen jälleen yhden selvittämättä jääneen kuolemantapauksen. 

Nämä seitsemänkymppiset saattaisivat kyllä katsoa minua vähintäänkin kulmiaan kohautellen, jos näkisivät minun juuri kutsuneen heitä tuolla tavoin. Elizabeth (entinen vakooja), Joyce (sairaanhoitaja), Ibrahim (psykiatri) ja Ron (ay-pomo) ovat nokkelia ja harvinaisen terävillä hoksottimilla varustettuja senioreita. 

Joyce:

Myönnän, että Bethany Waitesin murha oli minun ideani.

Olimme etsimässä arkistosta uutta tapausta Torstain murha­kerholle. Esimerkiksi Ryessä oli kahdeksankymmentäluvulla kuollut vanhapiika, jonka kellarista löytyi kolme tunnistamatonta luurankoa ja matkalaukku täynnä käteistä, viisikymmentä­tuhatta puntaa. Se oli Elizabethin suosikki, ja olen samaa mieltä, että se olisi ollut hauska tapaus – mutta heti kun näin toisessa kansiossa nimen ”Bethany Waites”, tein päätökseni. En minä vaatimalla vaadi kovin usein, mutta kun satun sille päälle, päätäni ei käännetä. Elizabeth murjotti, mutta muut tajusivat olla kinastelematta. Tahdon minä välillä muutakin kuin teetä ja keksejä.

Muistin tietenkin Bethany Waitesin ja olin lukenut hänen murhastaan jutun, jonka Mike Waghorn oli kirjoittanut Kent Messengeriin, joten siinäpä sitten tuumailin, että jaa-a, tämä näyttää epäilyttävältä ja lisäksi saatan päästä tapaamaan Mike Waghornin.

Onko se nyt niin väärin?

Olen seurannut Mike Waghornin vetämää South East Tonight -uutisohjelmaa niin kauan kuin muistan. Jos jossain päin Kaakkois-­Englantia murhataan joku tai järjestetään iso hyväntekeväisyystempaus, Mike on taatusti paikalla hymyilemässä leveää hymyään. Tai tarkemmin ajatellen – ei hän murhille hymyile. Silloin hän näyttää vakavalta, ja senkin hän osaa erittäin hyvin. Pidän oikeastaan enemmän hänen vakavasta ilmeestään, joten jos joku on murhattu, ainakin siinä on sellainen hyvä puoli. Hän näyttää vähäsen Michael Bublélta, jos Michael olisi lähempänä minun ikääni.

Kymmenkunta vuotta sitten nuori toimittaja Bethany Waites oli tutkinut matkapuhelinten tuontiin liittyvää alv-petosta. Eräänä iltana hän oli lähettänyt kollegalleen tekstiviestin, että on saanut selville jotain ratkaisevaa, ja tallentunut sitten valvontakameraan lähellä rantakallioita autossaan tunnistamattomaksi jäänyt matkustaja. Pian sen jälkeen oli tapahtunut kohtalokas ulosajo: jäljelle jäi romuttunut auto jossa oli Bethanyn verta, mutta ruumista ei koskaan löytynyt, eikä tuota toistakaan matkustajaa. Tutkimuksissa oli päädytty itsemurhaan, ja että vuorovesi olisi vienyt ruumiin. Koska mitään jälkiä ei myöhemminkään löytynyt, eikä Bethanyn pankkitilejä koskaan käytetty, hänet oli julistettu kuolleeksi. Murhakerhoa kiinnostaa mitä Bethanylle tapahtui, miten saada oikea tekijä telkien taa, ja vieläpä - missä ovat rahat? Jos kyse oli kerran suuren mittakaavan rahanpesusta, jossain on oltava kunnon tukku puntia. 

He kävelevät yhä käsi kädessä, käsivarret kevyesti heiluen, sydänten lyödessä samaan tahtiin. Tästä rutiinista on tullut ­Elizabethille lyhyessä ajassa päivän suosikkihetki. Hänen miehensä on niin komea ja onnellinen. Hän voi teeskennellä vielä vähän aikaa, että kaikki on hyvin. Että Stephenin käsi pysyy hänen kädessään ikuisesti.

”Mukava päivä kävelylle”, Stephen sanoo auringon valaistessa hänen kasvonsa. ”Pitäisi käydä useammin.”

Jos Jumala suo, Elizabeth ajattelee, käyn kävelyllä kanssasi aina kun voin.

Bethanyn ruumista ei koskaan löytynyt. Se huolestuttaa ­Elizabethia. Hän on lukenut tarpeeksi monta salapoliisiromaania tietääkseen, että murha ilman ruumista on aina epäilyttävä tapaus. Toki hän on vuosien varrella lavastanut muutaman kuoleman itsekin.

Koska hänen huomionsa on muualla, Elizabeth näkee miehen vain sekunnin murto-osan ajan, mutta hän tajuaa heti tehneensä virheen.

Sitä sattuu. Ei usein, mutta silti.

Virhe oli tietenkin tämä miellyttävä rutiini, tuttu nautinto, tutut kävelyt Stephenin kanssa. Iso virhe, niin kuin rakkaus yleensäkin.

Rutiini on vakoojan pahin vihollinen. Koskaan ei pitäisi kävellä samaa reittiä peräkkäisinä päivinä. Koskaan ei pitäisi lähteä töistä samaan aikaan. Ei syödä samassa ravintolassa joka perjantai-ilta. Rutiini tarjoaa viholliselle tilaisuuden.

Tilaisuuden suunnitella, piiloutua, hyökätä.

Sekunnin murto-osa on mennyt. Elizabethin viimeinen ajatus on: Ethän, voi ethän lyö Stepheniä. Hän ei edes tunne iskua, jonka tietää olevan tulossa.

Nykyhetken tarinalinjassa Elizabeth ja hänen aviomiehensä Stephen siepataan, ja Elizabeth saa tehtäväkseen tappaa eräs vanha tuttunsa, entinen KGB-päällikkö Viktor. Muutoin tuo heidät kaapannut ruotsalainen "Viikinki" uhkaa päästää sekä Elizabethin että Joycen päiviltä. Nyt on oltava ovela kuin vain entinen MI6-agentti voi olla, eikä Elizabeth turhaan kulje ase käsilaukussaan. Hänellä on myös toinen murhe; rakasta aviomiestä uhkaa Alzheimer.

Ellet ole vielä lukenut aiempia osia haluat ehkä skipata seuraavan kappaleen. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä, että oppii tuntemaan henkilöhahmot, keskinäiset suhteet jne.

Hutiluodissa on mukana aiemmista osista tuttuja hahmoja, tietenkin poliisit Chris ja Donna, sekä Bogdan jota Donna nykyään deittailee. Ja kuten ehkä muistatte Chris ja Donnan äitihän pitävät yhtä.

Viime kerralla vankilaan saatu huumediileri jatkaa hänkin bisneksiään telkien takaa, mutta auttaa samalla tutkimuksissa. Ibrahimin psykiatrintaidoillekin on edelleen kysyntää. Uusina hahmoina mukaan tulee toimittajia ja muuta tv-väkeä kuten maskeeraaja Pauline, sillä nelikkomme pääsee mukaan tv-studiolle. 

Kuuntelimme kirjan yhdessä mieheni kanssa, sillä on taas se aika syksystä kun kierrämme omalla autolla Eurooppaa. Koska kirjat ovat hyvää viihdykettä pitkille automatkoille, ja omat luurit päässä istuminen olisi hieman tylyä toista kohtaan, meille on tullut tavaksi kuunnella yhdessä sitä kirjallisuutta joka kiinnostaa molempia, eli dekkareita ja psykologisia trillereitä. Syksyn '23 matkalla Hutiluoti valikoitui itsestäänselvästi ensimmäiseksi kirjaksi, niin kauan tätä hetkeä on jouduttu odottamaan. Richard Osman on meille tuttu jo Pointlessista ja Torstain murhakerho -sarjan ensimmäisistä osista. Kirjaa kuunnellessa minulle tuli monesti hauska tunne, että Osman istuu vieressä seuraamassa kun Pitkänen lukee kirjaa meille, pyörittelee peukaloitaan, virnuilee, hymähtelee välillä; bingo - juuri tuossa kohtaa kuulijat naurahtavat!

Omat ajatukset:

Mietin onko kirjassa jotain miksi pudottaisin pois tähden tai useamman, enkä näe mitään syytä moiseen. Hutiluoti on, jos mahdollista, vielä parempi kuin edeltäjänsä. Rikosjuonta oli sekä tässä että edellisessä helpompi seurata kuin ensimmäisessä osassa, nyt kun henkilöt ovat jo tuttuja. Antaa palaa vain ja nauttia - Jukka Pitkänen lukijana kruunaa mysteerin.

Mieheni ajatuksia:

Ei liikaa turhia, merkityksettömiä hahmoja. Kirjailija osaa ohjata lukijan epäilemään kaikkia. Oliko kirjassa ketään uutta henkilöä, jota ei olisi jossain vaiheessa pitänyt syyllisenä johonkin? 

Jos hakee dekkaria jossa on älykästä huumoria, suosittelen. 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

WSOY, 2022

Alkuteos: Apple Never Falls, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 44 min

69-vuotias Joy Delaney ja hänen miehensä Stan olivat luoneet uransa tenniksen parissa, ensin itse pelaten, sitten muita valmentaen. Vuosi sitten he olivat myyneet menestyksekkään tenniasakatemiansa Sydneyssä, koska kukaan heidän neljästä lapsestaan ei tahtonut jatkaa yritystä. Joy kaipasi uutta sisältöä elämäänsä; jos jälkikasvu ei osoittanut kiinnostusta tennisvalmennukseen, antaisivat hänelle edes lapsenlapsia. 

He tarvitsivat uuden persoonallisuuden siirtyäkseen eläkkeelle yhtä vaivattomasti ja vauhdikkaasti kuin ystävänsä. Heidän piti olla vähemmän nyreitä (koski Stania) ja heillä piti olla muitakin harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita kuin tennis. He tarvitsivat lapsenlapsia.

Lapsenlapsia.

Pelkkä sana herätti Joyssa kuumeisia, monimutkaisia tunteita, jotka oli varattu nuorille: kiihkeää halua, vimmaa ja mikä pahinta, pahansuopaa, karvasta kateutta.

Hän tiesi, että yksi pikkiriikkinen lapsenlapsi lopettaisi hiljaisuuden jylyn ja saisi päivät yskähtelemään taas eloon, mutta lapsilta ei voinut pyytää lapsenlapsia. Se oli hyvin alentavaa. Hyvin tavanomaista. Joy oli luullut olevansa kiinnostavampi ja hienostuneempi. Hän oli feministi. Urheilija. Menestynyt liikenainen. Hän ei suostunut mahtumaan tuon nimenomaisen latteuden raameihin.

Toive toteutuisi vielä. Täytyisi vain olla kärsivällinen. Joylla oli neljä lasta. Neljä arpaa, paitsi että hänen neljän lapsensa joukossa oli kaksi sinkkua, joita ei ehkä laskettu arpalipuiksi. Mutta kaksi muuta eli vakiintuneessa, pitkään kestäneessä parisuhteessa.

...

Joy toivoi salaa, että lapset keksisivät jonkin luovan tavan kertoa hänelle raskaudesta, niin kuin muiden lapset aina tekivät YouTubessa. He voisivat esimerkiksi panna ultraäänikuvan lahjapakettiin ja kuvata videon Joyn reaktiosta, kun hän avasi sen: ihmetystä seuraa oivallus, käsi lennähtää suun eteen, kyyneleitä vuodatetaan ja halataan. He voisivat julkaista videon somessa! Joy saa tietää, että hänestä on tulossa isoäiti! Postausta jaettaisiin ehkä laajasti. Joy pukeutui erityisen huolellisesti joka kerta, kun lapset olivat tulossa käymään – ihan vain varmuuden vuoksi.

(Hän ei ikinä kertoisi fantasiastaan kenellekään. Ei edes koiralle.)

Yhtenä iltana heidän ovelleen tupsahti nuori nainen, päässään syvä haava josta valui verivana. Koska tyttö näytti olevan pyörtymäisillään, Stan ja Joy ottivat hänet sisälle ja resuisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö alkoi kertoa, miten hänen poikaystävänsä oli pahoinpidellyt hänet ja hän oli vain hypännyt taksiin ja kiittänyt onneaan, että farkkujen taskussa sattui olemaan kaksikymppinen.

»Ja heti kun mittari näytti kahtakymppiä, huusin ’Seis!’. Ja nousin autosta. En tajunnut, että ulkona on niin kamalan kylmä!» Tyttöä puistatti rajusti. »Ja olen paljain jaloin.» Hän nosti likaista jalkaansa ja osoitti varpaita. »Seisoin siinä kadunreunassa. Jalat olivat kuin jääkalikat. Ajattelin: mokoma idiootti, typerä, typerä idiootti, mitä nyt? Sitten minua alkoi heikottaa ja katsoin taloja, ja teidän talonne näytti ystävällisimmältä, täällä oli valot, joten…» Tyttö nyki hihojaan. »Joten tulin tänne.»

Joyn liikkeet pysähtyivät, hän piti sideharsoa ylhäällä. »Niin… mutta… sanot siis, me emme, sinä et…» Joy yritti keksiä tyylikkäämmän ilmaisun, mutta mitään ei tullut mieleen. »Et siis tunne meitä, niinkö?»

Joy ymmärsi, että tytön luuleminen tutuksi oli ollut pelkkää itsepetosta. Hän oli tuttu vain siinä mielessä kuin kaikki näyttivät nykyään tutuilta. He olivat päästäneet kotiinsa ventovieraan ihmisen.

Nykyhetkessä, seuraavana vuonna, tapahtuu jotain outoa. Joy lähettää puhelimestaan viestin, jonka mukaan hän on jonkin aikaa tavoittamattomissa, ja lakkaa vastaamasta puhelimeensa. Itse asiassa hän ei ota sitä edes mukaansa, ei pakkaa tavaroita, ei nosta rahaa eikä käytä luottokorttejaan. Kukaan ei kuule hänestä moneen päivään ja lapset ovat tavallaan huolissaan, tavallaan eivät; äitihän laittoi viestin ettei ole tavoitettavissa. Ennen pitkää on kuitenkin tehtävä katoamisilmoitus poliisille.

Christina ja Ethan olivat olleet työparina vasta muutaman viikon, kun he saivat tutkittavakseen Joy Delaneyn katoamistapauksen. Nainen näytti kuvassa herttaiselta, ikäänsä nuoremmalta. Heistä oli outoa, että puoliso ja lapset ottivat niin myöhään yhteyttä poliisiin.

Ensialkuun Joysta ja Stanista maalattiin kuvaa lähes täydellisenä avioparina, mutta kun Christina sai käsiinsä Joyn elämäkertahahmotelman kirjoituskurssilta, asiat alkoivat näyttäytyä uudessa valossa. Perheestä alkaa pikkuhiljaa paljastua aina uusia puolia, joissa mukana on myös Savannah, joka jäi pidemmäksi aikaa asumaan Delayneyille. Nuoressa naisessa on jotain outoa, ja sisarusten sekä Stanin suhtautumisessa häneen on isojakin eroja. Onko hän niin harmiton ja avulias, kuin miltä vaikuttaa? Olisiko Stanille ja Savannahille voinut kehittyä suhde? Onko Stan syyllinen vaimonsa katoamiseen?

Kirja sai välillä hyvinkin jännittäviä piirteitä ja se oli käynyt erinomaisesti cozy crimesta, siinä missä lukuromaanistakin. Pidin loppuratkaisua vähän lässähtäneenä ja ottaen huomioon että äänikirjan kesto on lähes 18 tuntia, olisin myös tiivistänyt siitä pari tuntia pois. Viihdyin sen parissa kuitenkin kolmen tähden arvoisesti, kyllähän Moriarty kirjoittaa osaa. En näe tätä kuitenkaan ihan parhaimpiin kuuluvana hänen tuotantonnossaan. 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Siltala, 2022

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 39 min

Ella on muuttanut Islantiin vuosia sitten poikaystävän ja maaperän takia. Ensimmäinen poikaystävä Eyvindur jäi historiaan, mutta kivien historia sai Ellan jäämään saarelle. Ellan pitäisi vihdoin saada valmiiksi geologian opintonsa, kaikki muut samalta vuosikurssilta ovat tehneet väitöskirjansa vuosia sitten. 

Miten kivi syntyy?

Se särkyy. Murenee ja kulkeutuu muualle. Törmää, kerrostuu, paistuu, muuttuu toiseksi. Hioutuu.

Alun perin kaikki kivet ovat tulivuoren sisuksista lähtöisin. 

Tällä saarella tuoksuu merilevältä, rikiltä ja hieltä. Reykjavikilaiset juoksentelevat, heillä on kiire ja he ovat kuumissaan, laava ei suoranaisesti tavoittele heidän kantapäitään, ei tällä hetkellä, mutta he tietävät, että kannattaa pysyä liikkeellä. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. 

Ellan sisarentytär Vala on Suomen kulttuurialan keskusjärjestön pääsihteeri, joka tulee käymään Islannissa työasioissa. Meneillään on hanke, jossa viikonlopun ajan esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia, ja ne halutaan saada drive-in teatteriin. Ella on yrittänyt puhua siskolleen hankkeen älyttömyydestä Islannin luonnonolosuhteissa edes parhaimpina kesäkuukausina, mutta Vala on jo asian päättänyt. Niinpä Vala ja tämän pieni Melissa-vauva lentävät Reykjavikiin Ellan vieraiksi.

Eyvindurin jälkeen Ellan elämään oli tullut toinen islantilaismies, Kjartan, josta Ella on eronnut aivan hiljattain.

Kjartanin Birta-täti johtaa Reykjavikin elokuvaviikkoja ja hänen veljensä, Kjartanin isä Axel, on Islannin viihdeinstituutin päällikkö. Juuri sellaiset ihmiset, joiden kanssa Valan tulee tehdä yhteistyötä. 

Ella taas asuu vuokralla Birtan omistamassa talossa.

Sellaista vuokrasopimusta eivät kaikki olisi solmineet, luovutus kimpsuineen ja kampsuineen, mutta Ellalla ei ollut silloin ollut mitään sitä vastaan. Hänhän oli yksinkertaisesti kuin kivi, joka pysyi liikkeellä, kunnes kierähti sopivaan kohtaan. Kivet eivät ylitä esteitä. Niiden vauhti pysähtyy helpoimpaan mahdolliseen paikkaan. 

Eikä Ellalla ollut mitään syytä uskoa, etteikö hän viihtyisi talossa, jota oli katsellut jo edellisen vuokra-asuntonsa ikkunasta, talossa, joka oli piste mäen päällä. Ja yhä aamuisin, kun Ella avaa silmänsä puuleikkauksin koristellussa vankkarakenteisessa tammisängyssä ja näkee poppelin suojelevat käsivarret ikkunan takana, hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi oikealla paikallaan. Ihan vähän jumissa vain, vaatekomeron ja korkean yöpöydän välissä... 

Jäin pohtimaan näitä ikäasioita. Jos Ellan sisarella Marketalla on 25-vuotias tytär (Vala), hän ainakin lähestyy viittäkymmentä. Ella vaikuttaa kuitenkin huomattavasti nuoremmalta, ehkä kolmekymppiseltä? Voihan siskoksilla toki olla suuretkin ikäerot, jos Marketta on tehty nuorena ja Ella on iltatähti. Kaikkea sitä jää miettimään. Kirja kaikkineen oli otteessaan pitävä ja Islannista on aina kiinnostavaa lukea. Kansi on kovin pelkistetty minun makuuni, mutta sellaisenaan suomalaisen kirjan oloinen. 

Lyhykäiset arviot parista vanhemmasta kirjasta

Riitta Latvala: Tytöt

Saga Egmont, 2022

(Lukukirja Otava, 2001)

Lukija: Susa Saukko

Kesto: 9 h 35 min

Oli neljä lähiökasvattia, tytöt jotka perustivat sisiliskojen kasvatuslaitoksen ja etsivätoimiston ja seurasivat ihmisiä. Heistä kasvoi nuoria ja ystävyys kantoi. 

Aluksi minua hämäsi kirjan rakenne. Aloituksena oli pieni tuokiokuva, jossa aikuiset naiset ovat lähdössä sieniretkelle. Sen jälkeen toinen hetki kauempaa, kun tyttöporukka törmää metsässä pullomummona tunnetun puliakan ruumiiseen ja piilottaa sen viereiseen kivilouhokseen. Tästä pakitetaan aikaan, jolloin samat tytöt tutustuvat ensimmäistä luokkaa edeltävänä kesänä. Siihen jäätiin pidemmäksi aikaa, joten päättelin, että kirjassa olisi kolme aikatasoa, joissa vuorotellaan. Olin väärässä, sillä tuolta lapsuusvuosista edettiin ihan kronologisesti eteenpäin nuoruusvuosiin saakka. Lukija tietää, että jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa metsästä löytyy ruumis.

Kirja päättyi todella oudosti töksähtäen. 

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan kirjan Sodan jälkeen sarastus ja se oli mieleisempi. Ehkä tässä kirjassa vähän näkyi se, että se on reilun 20 vuoden takaa.

Ina Westman: Henkien saari

Kosmos, 2018

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 5 h 5 min

Tässä saaressa kuolema on kaukana, ja hetken on helpompaa.

Kun viisivuotias Fanni kyselee äidiltä, miksi tämän päässä on vetoketju, on helppoa vastata ettei tiedä. Koska Emma ei muista tarkalleen, miten hän sai arven päähänsä, eikä aviomies Joel voi kertoa, koska hän ei ollut mukana siellä, missä se tapahtui.

He viettävät kesät Tammisaaren lähellä Joelin perheen saaressa, jonne Emma alkoi kotiutua vasta kolmantena kesänä. 

Silloin Joel olisi halunnut asua saaressa vuodet ympäri, tänä kesänä hän haluaisi sieltä vain pois. Fannin takia hän yrittää esittää, että kaikki on normaalia, mutta mikään ei ole kuten ennen, sillä Emma näkee aaveita merellä ja keskustelee oman päänsä sisällä menneisyytensä kanssa. Joelille hänellä ei tunnu olevan enää paljonkaan sanottavaa. 

Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Pidän esitystäni yllä Fannin takia tietenkin, mutta en tiedä, meneekö se hänelle läpi. Fanni on poikkeuksellisen herkkävaistoinen lapsi, joko taustansa takia tai luonnostaan. Hän ei tarvitsisi ylimääräistä draamaa elämäänsä.

Miksi en sitten lähde? 

Jos lähden ja otan Fannin mukaani, pelkään että Emma sekoaa kuvitelmiinsa lopullisesti ja tekee jotain peruuttamatonta. Emmä saattaa kävellä mereen harhojensa perässä kuvitellen olevansa Virginia Woolf. Jonkun on valvottava häntä. Se joku olen minä.

Emman päänsäryt ovat poikkeuksellisen pahoja, ja hän pitää jointia piilossa halkopinossa. Joel huolestuu hänen tilastaan enemmän ja enemmän 

Fanni-tytär käy keskusteluja isoisänsä kanssa, ja siksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Minulla oli kirjasta hassu tunne, että olisin lukenut sen niihin aikoihin kun se ilmestyi, mutten ollut kuitenkaan täysin varma. En ole blogannut siitä, enkä löytänyt luonnostakaan, joten mitään todisteita ei ollut. Kirjan idea kuitenkin kiinnosti niin paljon, että päätin ladata sen luureihini oli miten oli, mutta jonkin aikaa kuunneltuani huomasin kyllä tietäväni jokusia tulevia tapahtumia. Silti viiden vuoden takainen kirja oli jo hyviltä osin pyyhkiytynyt mielestäkin, eikä kirjan kuuntelu missään nimessä tuntunut turhauttavalta kertaukselta, ja oli kaikkineen mieleistä kuunneltavaa.

Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Sofie Sarenbrant: Syntipukki

#6 Emma Sköld

WSOY, 2020

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 9 h 9 min

Rikostarkastaja Emma Sköld ja hänen työparinsa Nyllet ovat pitäneet yhtä kaksi vuotta, aina siitä saakka kun Emma oli palannut niin sanotusti elävien kirjoihin. Yhteiselämä on sujunut helposti ja mutkattomasti ja Emma myös toivoo sen jatkuvan niin, pieni Ines tulee hyvin juttuun Nylletin kanssa ja Nyllet on tytölle hyvä isän malli. 

Emma tajuaa kuulevansa vain pätkiä Nylletin huolella harkituista sanoista, joita tämä on varmasti hionut ne kaksi vuotta, jotka he ovat asuneet yhdessä Emman keskusta-asunnossa.

Se vain pahentaa asiaa.

Nyllet ojentaa pientä rasiaa, ja on tuskallista nähdä, kuinka hänen kätensä tärisee. Sormet ovat niin kömpelöt, että hän saa kannen auki vasta kolmannella yrityksellä.

»Haluatko tulla vaimokseni… kunnes kuolema meidät erottaa?»

Kuolema, aina kuolema.

Emmaa vapisuttaa, ja hän yrittää saada hermonsa rauhoittumaan.

Mitä hänen pitäisi vastata?

Sekunnit kuluvat. He kumpikin tietävät, että miettimisaikaa ei tarvita, jos kaikki on hyvin. Emman on vaikea katsoa Nylletiä epämukavassa asennossa lattialla, mutta hän ei saa kääntää katsettaan. Hänen on sanottava jotakin, sillä muuten hän on hirveä ihminen.

»Kuulinko sanan kyllä?» Nyllet kuiskaa toiveikkaasti, mutta ääni pettää. Hän hieroo lonkkaansa ja irvistää. »Tämä meni jumiin.»

»Nyllet…» Emma sanoo. »Minä…»

Tuskaista katsetta on mahdoton olla huomaamatta, kun Nyllet nousee pystyyn. Hän avaa samppanjapullon, kaataa lasiin ja juo ison kulauksen.

»Skool», hän mutisee.

He istuutuvat isolle sohvalle, joka ei ole koskaan ennen tuntunut yhtä kovalta ja epämukavalta, ja Emma yrittää löytää oikeat sanat.

»En tiedä, miten aloittaisin», hän sanoo lopulta.

»Haluanko minä kuulla sen?» Nyllet kysyy automaattisesti, ottaa konvehtirasian ja ahmii suklaata kuin viimeistä päivää. Sitten hän täyttää samppanjalasinsa.

Mies on kiltti ja huomaavainen, jokaisen anopin unelma, mutta kosinta vain oli Emmalle liikaa. Sen hän tajusi itsekin vasta silloin, kun ymmärsi mitä Nyllet oli juuri sanonut. Ilta päättyikin siihen, että Emma pyysi Nylletiä muuttamaan ainakin joksikin aikaa takaisin omaan asuntoonsa.

Vain pari viikkoa sitten he olivat muuttaneet yhdessä Emman siskon Josefinin hulppeaan taloon näiden muutettua puoleksi vuodeksi Palma de Mallorcaan. 

Josefin tarvitsi uuden alun. Hän oli käynyt kaksi vuotta terapiassa sen tähden, millaisiin äärimmäisyyksiin Emma ja heidän isänsä olivat menneet saadakseen kiinni tietyt rikolliset, eikä Josefin ole toipunut tapahtuneesta vieläkään. 

Samaan aikaan rauhallisessa Bromman lähiössä riehuu asuntomurtojen sarja. Kun viimeisimmästä murtopaikasta löytyy kahdeksantoistavuotiaan pojan ruumis, poliisi epäilee aluksi murtokeikan menneen pieleen ja perheen pojan yllättäneen murtovarkaan. Mutta perheen ei pitänyt olla edes Ruotsissa, miksi heidän poikansa oli ylipäätään ollut talossa? 

Ruumiin löysi puolalainen siivooja, ja tämän kansallisuudesta nousee kohu paikallisessa Facebook-ryhmässä, johon myös Josefin kuuluu. Siivoojan on pakko olla sekaantunut asiaan, vähintäänkin antaa tietoja mistä talosta mitäkin arvokasta voi löytää ja ryövätä. Ryhmä lietsoo muukalaisvihaa yhä suurempiin liekkeihin, eikä ole tyytyväinen poliisinkaan toimintaan.

Minä alan olla vähän pattitilanteessa tämän sarjan kanssa. Tätä edellinen osa, Kerjäläinen, oli mielestäni sarjan toistaiseksi huonoin osa, ja toivoin kovasti, että pitäisin tästä Syntipukista taas yhtä paljon kuin sarjan alkuosista. Mutta en voi sanoa niin käyneen. Näissä molemmissa on ollut vahvasti teemana Ruotsin muukalaisviha ja vaikka seuraan uutisia ja jonkin verran politiikkaakin, minun on myönnettävä, että tuollaiset yhteiskunnalliset teemat eivät ole dekkareissa niitä mieleisempiä aiheita. Jos taas unohdetaan aihe jonka ympärille nämä osat kiertyvät, juonenkulultaan pidän näistä edelleen. 

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

 Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

#2 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 5 h 7 min

Nykyhetki 

Harvoin saa aikuisena yllätyssisaruksen, mutta Raakelille kävi juuri niin. Sekä hän että Leo olivat kasvaneet kahdestaan oman äitinsä kanssa, mutta nyt heille oli selvinnyt, että edesmennyt isä olikin heidän yhteisensä.

Leo on asunut pitkään Berliinissä ja viime aikoina New Yorkissa. Leolla on puoliso Kristoffer sekä pojat Peter ja Wolf, jotka ovat vuotta Eeroa nuorempia. Siinä missä Eero on rauhallinen pohdiskelija, kaksoset ovat vilkkaita ja puheliaita. 

He olivat tulleet kesälomalle Suomeen, Leon äidin Ellenin luo. Ellen asuu Turussa, hänen sukunimensä on Lähde, ja kyllä, hän on juuri se sama Ellen Lähde josta Nuotio on kirjoittanut aiemmin!

"Olitsä järkyttynyt, kun mä soitin?" Raakel kysyy.

"Ehkä yllättynyt on parempi sana", Leo vastaa. "Kai kaikilla lapsilla on omista vanhemmista jokin kuva, ja se, että isällä olikin lapsi avioliiton ulkopuolella, muutti sitä kuvaa. 

Kun Leo nousee, Raakelista tuntuu kuin hän katsoisi peilikuvaansa. Kaikki on tuttua. Veljen tapa työntää tuoli suoraan taaksepäin, tapa napata vielä viimeinen suupala pöydästä, hörpätä iso hörppy viinilasista ja täyttää se sitten piripintaan ennen pullosta erkaantunista, tapa pyyhkiä suun seutu puhtaaksi.

Seitsemänkymppinen Ellen oli ollut uutisesta aluksi typertynyt, mutta todennut sitten, ettei mukavia sukulaisia voinut koskaan olla liikaa. Oli käynyt ilmi, että Raakelin äiti oli tavannut tulevan lapsensa isän seminaarissa ja tullut kerrasta raskaaksi. Ollin ja Ellenin liitto oli silloin rakoillut, mutta he olivat sittemmin päättäneet jatkaa vielä yhdessä. 

Ellen tarvitsi arvion Helsingissä olevan asunnon remontista, joten Raakel ja Ellen sopivat tapaamisen. Ellen, joka on tehnyt työuransa kartanpiirtäjänä, tuli asunnolle suoraan maanmittarikillan kunniajäsenen Kaarina Loukon hautajaisista. Hän oli ollut ainoana paikalla seurakunnan työntekijöiden lisäksi, ja asuntonsakin Kaarina oli testamentannut killalle. 

Kun he saivat avaimet asuntoon, näky oli järkyttävä. Kyse ei ollutkaan pienestä pintaremontin tarpeesta. Tavara- ja roskavuoret ylettyivät lattiasta kattoon saakka. Raakel lupautui hoitamaan myös asunnon tyhjennyksen, kun kilta maksaisi siitä saman tuntikorvauksenkin, ja onnekseen hän sai puhuttua Dannen avukseen, vaikka kesä oli parhaimmillaan ja Dannen purjevene houkutti miestä vesille. Danne oli hänen luottotyöparinsa, mutta oli heillä ollut säätöäkin vuosien varrella. 

Tavarapaljouden keskeltä löytyy myös Kaarinan valokuva-albumeja. Niitä selatessaan Raakelia alkaa yhä enemmän kiinnostaa yksinäisenä kuolleen naisen tarina: kuka Kaarina Louko oikein oli, ja miksi hänen kodistaan oli tullut kaatopaikka?

1975

Kohta kolmekymppiset Kaarina, Sinikka ja Mauno olivat tutustuneet lyseossa ja olleet siitä lähtien erottamaton kolmikko, joka tykkäsi lätkiä korttia yhdessä. Jatko-opintojen jälkeen työt veisivät heidät eri puolille Suomea, joten tämä kesä olisi viimeinen, joka vietettäisiin tiiviisti yhdessä. Sen jälkeen vain Sinikka ja Mauno jatkaisivat elämänpolkuaan yhdessä.

Kaarina oli heistä ainoa jolla oli jo vakityö ja omistusasunto, muttei puolisoa. Mauno oli kesätöissä pankissa, Sinikka Finlandia-talossa. Jälkimmäisessä painettiin pitkää päivää, kun Helsinki olisi ETYK-kokouksen takia viikon ajan koko maailman napa. Suomesta haluttiin antaa hyvä kuva, keskustasta siivottaisiin pois kaikki "pultsarit ja puistokemistit". 

Kaarina oli jo pitkään tiennyt, ettei Maunon ja Sinikan suhde ollut niin vakaalla pohjalla kuin ekonomiksi valmistunut Mauno olisi toivonut. Mauno olisi saanut vakituisen työnkin Turusta, mutta tullut kesäksi Helsinkiin vain koska Sinikkakin tuli. Mutta Sinikka halusi pitää hauskaa ennen vakiintumista, hän oli jo kertonut Kaarinalle tapailleensa erästä "kesäkissaa" ja haaveilevansa edelleen ulkomaille muutosta.

"Mä oon ihan eri ihminen kun saan puhua kieliä, kun mä saan pienenkin hipun Ranskan tai Italian tai Espanjan kulttuuria. Oikeeasti Kaarina, musta tulee kauhea ihminen, jos mä jään tänne. En mä voi jäädä, mä oon koko ikäni haaveillu ulkomailla asumisesta."

Kaarina ajattelee Sinikan sanoja ja sitä miltä Sinikka näyttää keltaisissa sortseissaan, pikkuruisessa paidassaan, suurissa korvakoruissaan ja punaisine huulineen. Sinikan voisi siirtää milloin tahansa suoraan Ranskan Rivieralle ja täydestä menisi.

Kaarina käski Sinikan puhua Maunon kanssa, mutta Sinikka sanoi, ettei jaksa käyttää kesäänsä vatvomiseen.

"Kerran täällä vaan eletään, nautitaan nyt kun vielä voidaan. Mä aion ottaa tästä kesästä kaiken ilon irti."

"Mutta entäs jos... Maunokin tekee samalla tavalla? Entäs jos se löytää jonkun muun?"

Kaarinakin oli viime vuosina seurustellut muutaman kerran pidempään, ja samalla Mauno ja Sinikka olivat eronneet lukuisia kertoja. Jokainen kerta oli ollut olevinaan se viimeinen niitti, kerran Sinikka oli tehnyt abortinkin. Ja taas he palasivat yhteen.

Vuotta myöhemmin Sinikka kutsui Kaarinan viettämään juhannusta Sinikan perheen mökille. Kaarinan yllätykseksi paikalla oli paljon muitakin, Maunon vanhemmatkin. Kun lippu oli nostettu salkoon, Sinikka ilmoitti hänen ja Maunon kihlautuneen. 

Tuona juhannuksena otetussa kuvassa he kaikki ovat yhdessä, Sinikka ja Mauno ja Kaarina. Kaarina seisoo keskellä, lähempänä Maunoa kuin Sinikkaa.

Äkkiä Kaarina muistaa, kuinka Sinikan isä, joka otti kuvan, käski heitä sanomaan muikku. Kaarina oli ainoa, joka totteli ja kuvaa katsoessaan hän tajuaa, että Mauno ja Sinikka nauroivat hänelle.

Hopeamedaljongissa oli kiehtova ja koukuttava jännite. Oliko se dekkari, no ei varsinaisesti, kuten ei edellinen osa, Leinikkimekkokaan. Murhattiinko ketään, eijei! Kyse on rikoksia enemmän elämän kohtaloista, hyväksikäytöstä / manipuloinnista ja lojaalisuudesta. Toisinsanoen ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Tarvitaanko tällaiseen kirjaan murhia, ei minun mielestäni. Mutta jos haluat lukiessasi miettiä whodunnit, tämä ei välttämättä ole sinulle. 

Yhden asian olisin muuttanut, ja se oli kovin hatarasti mukana ollut ETYK-kokous. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä merkittävästä tapahtumasta 1970-luvun Suomen kansainvälistymisessä, ja aistinut kylmän sodan aikaisten valtionpäämiesten poikkeuksellisen kohtaamisen ja Helsingin hengen tunnelmaa kirjan sivuilta. Ajatelkaa, että Suomi aloitti tunnustelut konferenssin järjestämiseksi jo vuonna 1969. Se jo kertoo osaltaan miten suuresta ja tärkeästä tapahtumasta oli kyse. 

Toivottavasti sarja saa jatkoa. Jos, niin voi kunpa Ellen Lähde olisi Raakelin apuna tutkimassa jotain seuraavan mysteerin osasta. 

 

Karoliina Niskanen: Muamo

 Karoliina Niskanen: Muamo

Bazar, 2023

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 7 h 13 min

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää lehmän läävässä tyttären, mielessä muamon opit synnytyksistä. Puoliso nukkuu humalaansa tuvan lattialla, anoppi komentaa lypsämään lehmiä, kuin Miniä laiskottelisi. Kun esikoistytär Ruužu syntyy, Miniästä tulee Äiti, kun anoppi kuolee, Emäntä. Myöhemmin hän saa vielä toisen tyttären, Varban. 

Täällä liävässä mie muistan lapsuuden ja kaiken sen, minkä jouduin jättämään taakseni, Miniä ajattelee. Muamon. Armahan kandajazeni, ihalan imettäjäni. Kitkerän ja suloisen hienhajun. Nyt mie tuoksun sille samalle hielle, nyt miula on multaa kynsieni alla ja Anopin lehmä lypsettävänäni.

Miniä tarttuu vetimeen ja alkaa laulaa.

Heru, heru, lehmäzeni.

Sanat solisevat hänen sisältään ja virtaavat kohti maailmaa kuin kaskimaalle eksynyt metsäpuro, satamaansa etsivä laiva. Maitopisara tipahtaa ämpärin pohjalle. Jossain pörrää kärpänen, kissa naukuu ja kiuru visertää.

Miniää alkaa itkettää.

Itke vain, Muamo aina sanoi, kyyneleistäsi kasvaa joki, joka johdattaa siun kotiin, sinne missä tarinat syntyvät ja missä sydän lyö. Ei pidä pidätellä, ei pieruja eikä murheitakaan.

Mutta nyt ei ole aikaa itkulle, Miniä ajattelee, on vain pärjättävä.

Kuuma aalto lyö voimalla rintaa vasten, maito suihkuaa ämpäriin.

Poltot alkavat.

Ensimmäinen. Toinen. Kolmas.

Miniä jatkaa lypsämistä, utare pitää saada tyhjäksi. Mie en työtäni kesken jätä, hän ajattelee, työ on paras lääke polttoihin, niin sanoi Anoppi, niin sanoi Muamo, niin hyö kaikki sanovat.

Mutta kipu iskee syvältä. Se on kipinä, joka sytyttää nuotion, puu, joka räsähtää toista vasten. Palava aurinko ja räjähtävä tähti, ihminen yksin maanreunalla.

Ruotsalaisesta Annasta piti tulla taiteilija, parempi ja kuuluisampi kuin mammasta, äidistä joka heitti hänet ulos kodistaan heti kun Anna oli täyttänyt kahdeksantoista, sillä Anna oli tehnyt häpeällisen teon. Sen jälkeen Anna oli tehnyt vain uusia virheitä, ja niiden seurauksena päätynyt laajoille Pohjanmaan lakeuksille, vihittynä suomalaismiehelle. Hän joka halusi olla tunnettu taiteilija eikä koskaan hankkia miestä eikä lapsia. Annan vanhempienkaan ei olisi pitänyt saada lapsia, ei Annasta kukaan välittänyt kun hän oli pieni. Kun Anna syntyi, mamma jätti hänet imettäjän hoiviin ja matkusti maailmalle. 1912, Pariisi, 1912 Sisilia, 1913 Barcelona, luki valokuvien takana. Mamma tuli takaisin mutta oli aina onneton, ja isä hylkäsi heidät ja palasi Suomeen josta oli kotoisin. Siksi Annakin suuntasi suomenjunaan. 

Anna kertoo kiskojen kolinasta, kipeästä leukaluusta ja arvista, jotka heijastuivat hänen kasvoiltaan junan ikkunaa vasten. Muistoista, joita olisi ollut parempi olla muistamatta. Mustasta silmästä, menolipusta. Mamman sanoista, kom inte tillbaka, skäms.

Päätepysäkki lähestyi uhkaavasti, Annalla oli nälkä ja häntä pelotti.

Isänmaa oli kylmä ja harmaa ja tuntematon.

Tiesin, etten löytäisi Pappaa, Anna sanoo. Juna pysähtyi, ja Erkki tuijotti minua yhä.

Silloin Anna teki päätöksensä, avasi suunsa ja kysyi: Kan jag stanna hos dig i natt?

Alkoi sataa.

Anna kertoo linja-autoista ja taajamista, Erkin kädestä hänen kädellään.

Ja sitten: Tässä minä asun, tervetuloa.

Talo oli ruma ja Annaa puistatti, mutta hän astui sisään ja katseli seinille kehystettyjä valokuvia. Makuukamareista kantautui kuorsausta. Erkki kolisteli keittonurkkauksessa ja teki heille leivät. He hiipivät vintille ja yhtyivät patjalla, jolla Anna viisi kuukautta myöhemmin synnytti lapsensa.

Anna kertoo siitä kammottavasta yöstä, lakanoiden kahinasta ja lattian narinasta, siitä kuinka hän sulki silmänsä, kun Erkki näykki hänen korvanlehteään ja kuiskaili Anna, Anna, ja kuinka hän ajatteli, että minun on pakko, en voi muutakaan, pakko.

Seuraavana aamuna Anna sanoi, että taidan olla rakastunut ja minusta tuntuu kuin odottaisin lasta. Meidän lastamme.

Erkki kosi.

He sanoivat tahdon, ja Erkin siskot itkivät, mutta Johanna ei itkenyt, vaikka äidit itkevät häissä.

Anoppi ei pitänyt Annasta. Niinpä raskaana oleva Anna aikoi synnyttää lapsen, jättää sen anopilleen Johannalle, ja karata itse jonnekin, sama se kunhan pois. Mutta aina tuli uusi aamu, eikä hän uskaltanut lähteä. Anoppi nimesi pojan Juhaksi ja hoiti tätä kuin omaansa, mutta Anna makasi vinttikamarin sängyssä.

Koko ajan sekä Pohjanmaalla että Laatokan Karjalassa aavistellaan Suomenkin joutuvan sotaan, vaikka kirjassa puhutaan siitä vain harvakseltaan. Kun Neuvostoliiton pommikoneet sitten alkavat lentää karjalaiskylän yli hekin juoksevat ojaan karkuun, mutta ei heitä pommiteta, uhka ei ole heidän yllään vielä. Se tulee sotilaiden ja tankkien lähestyessä maata pitkin, ja lähempänä rajaa olevista kylistä lähtee vyörymään evakoiden virta. Emäntä on pahoillaan kun nämä eivät ole jääneet puolustamaan maata viholliselta, kauhuissaan kun kuulee heidän lähtiessään polttaneen talot, polttaneen Muamon maat. Mutta itsekin on lähdettävä kun evakuointikäsky annetaan.

Emäntä seisoo tiellä ja katsoo, kuinka peltojen ja metsien takaa vyöryy kulkijoita. Naisia, lapsia, mummoja, lehmiä, lehmityttöjä. Vauvoja ja vasikoita. Huonekaluja. Kokonainen piano.

Lapset istuvat rekien kyydissä jauhopussien päällä, vauvat nukkuvat tai itkevät nälkäänsä, äidit vetävät kuormaa mukanaan. Mattoon kääriytynyt tyttö nakertaa jäätynyttä leipää, hiukset ovat muuttuneet jääpuikoiksi, posket punoittavat. Yksi lehmistä kaatuu hankeen, toinen käy ojanreunaan polvilleen, huivipäinen mummo yrittää repiä niitä ylös, kunnes lysähtää itsekin maahan ja kietoo kätensä lehmänsä ympärille, ja sitten he makaavat ja lämmittävät toisiaan ja katselevat kirkasta taivasta.

Ruužua vain muutamaa vuotta vanhemmat tytöt kulkevat lehmien keskellä lunta saappaissaan, johtavat laumaa piiskat käsissään, ohjaavat reiteiltään eksyneet takaisin polulle ja työntävät väsyneitä vasikoita eteenpäin, yrittävät auttaa hankeen uponneita, luovuttaneita. Rauhoittelevat niitä, jotka eivät enää jaksa. Silittävät kuolevia ja jatkavat taas matkaa, houkuttelevat karjaa heinillä eteenpäin.

Jotkut heistä laulavat, jotkut yhtyvät lauluun. Jotkut kulkevat käsikkäin ja rupattelevat toisilleen, jotkut katsovat maahan, jotkut nukahtavat kesken kävelyn.

”Mistä työ tulette”, Emäntä kysyy.

”Rajalta”, joku vastaa.

”Miksi?”

”Ei ole enää mitään.”

”Minne olette matkalla?”

”Kukaan ei tiedä.”

”Kotia pitää puolustaa.”

”Kaikki poltettiin. Koko kylä.”

”Koko kylä?”

”Sillat poikki ja talot tuleen.”

”Kotikyläni”, Emäntä kuiskaa.

”Kannattaa teijänki lähteä.”

”Kuka poltti? Vihollinenko?”

”Myö itse. Myö poltimme.”

Emäntä katsoo heitä, heidän ilmeettömiä kasvojaan, haparoivia askeleitaan ja eksyneitä katseitaan. ”Poltitte Muamoni maan, poltitte miulda lapsuuden. ”

Välillä on kirjoja, joista on vaikea valita mistä poimia lainaus, edes se yksi. Sitten on Muamon kaltaisia kirjoja, joista saisi lainauksen toisensa perään. Äänikirjaa kuunnellessa nurkan takaa tuli aina vielä herkullisempaa sanan käyttöä; tämä kohtahan on laitettava talteen, ei vaan tämä on vielä parempi! 

Odotukset nimenomaan äänikirjan suhteen nousevat aina, kun kirjailija itse on myös sen lukija. Niskanen on jo rutinoitunut äänikirjan lukija, mutta muutamassa kohdassa uskon että hän luki hieman eri tavalla kuin olisi lukenut joku muu, jonka omaa tekstiä Muamo ei ole, ja nimenomaan Niskasen eduksi. 

Kirjan toisessa osassa, kun Evakoksi muuttunut Emäntä päätyy Annan luokse Pohjanmaalle, kirjan tyyli - etenkin äänikirjana - muuttui yllättävän paljon. Olin hiljattain kuunnellut kuunnelmanomaisen äänikirjan Erokeskusteluja, jossa on pelkkää näyteltyä dialogia. Muamossa alettiin käydä samankaltaista kahden eri lukijan välillä toteutettua dialogia, mikä oli erikoinen ratkaisu ja vaati itseltäni totuttelua. 

Kun Muamoa alkoi alkuvuodesta näkyä muutamissa kirjablogeissa ja kirjan idea tuli selvemmäksi, olin varma että se päätyy minunkin luureihini jossain kohtaa. Onneksi kirja ei päässyt painumaan listalla niin kauas että olisi kokonaan unohtunut, sillä sillä oli kyllä ansionsa.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

#3 Jana Kippo

Tammi, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 42 min

Bror jätti hänet yksin, kuolemalla pois, ja siitä janakippo syytti itseään: hän oli sitonut sen solmun joka petti.

Jana oli palannut pohjoisesta uskonlahkon parista Smalångeriin, missä heidän vanha kotitalonsa oli. Nyt kun bror oli kuollut, jana ja brorin tyttöystävä angelika asettuivat asumaan kahdestaan. Petra oli kadonnut jonnekin, jättänyt kissansakin yksin taloon, mitä jana piti outona. Brorin hautapaikasta tuli kiistaa, kun pastorisilas vaati tätä haudattavaksi pohjoiseen ja kaikkien muiden mielestä bror kuului kotiseudulleen. Brorilla oli ollut myös morsian lahkossa, ja sirkkaliisa oli sitä paitsi raskaana. Jana tiesi myös, että sirkkaliisa potkittaisiin ulos uskonyhteisöstä kuten oli käynyt sirille, ellei silas saisi tahtoaan läpi.

Oli miten oli bror haudataan tänne smalångeriin.

Teidän isänne viereen nordin sanoi.

Kissanviikset sanoin. Veli pannaan omaan hautaan. 

Siinä tapauksessa tyttöä käy sääliksi nordin sanoi. 

Ketä tyttöä.

Sirkkaliisaa. Pastorisilasin mukaan hänet pitää erottaa uskonyhteisöstä ellei broria haudata kukkojärvelle. Pastorisilas on kuulemma valmis siunaamaan avioliiton postuumisti hautajaisten jälkeen.

Halusin miettiä asiaa. Halusin hypätä jeeppiin ajaa suorinta tietä kukkojärvelle ja posauttaa hirvikiväärillä pastorisilasilta aivot pellolle. Hän oli listallani miehistä joiden kuolemaa toivoin mitä hartaimmin. 

Läheisyydenkaipuu ajoi janan taas johnin levitettävälle sohvalle. Jana kuuli edelleen brorin ajatukset mielessään ja vastasikin tälle.

Koinsyömiä verhoja mummotangoissa. Haalistuneita mattoja linoleumilattioilla. Ruukkukasveja jotka taistelivat hengestään. Epämukavia talonpoikaistuoleja klaffipöydän ympärillä. Sekä kello joka näytti väärää aikaa. 

Olen alkanut taas maalata haluatko nähdä.

Jos saan sanoin.

Sinun ei tarvitse pelätä john sanoi.

Pelätä mitä sanoin.

Hän tyrkki minut edellään salin puolelle. Me seisoimme tovin pimeässä. Hän kietoi kätensä ympärilleni. En voinut vastustaa kiusausta olla hetkellisesti toisen. 

Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Huolehdi omista asioistasi sanoin. Et voi roikkua koko ajan perässäni.

Sinä olet riippuvainen hän sanoi. Narkkari.

Kaipaan ihmisen kosketusta sanoin. Tajuat kai sen. 

No ota göranbäckström vaikka veli sanoi tai joku muu. Tiedät kyllä että john.

Tiedän mitä sanoin kun john nosti hiukseni ylös ja puraisi minua niskasta. 

Se ei ollut mikään hellä näykkäisy.

Olisiko janan vain aika lähteä kotiin?

Olen ollut harvinaisen koukussa tähän Karin Smirnoffin sarjaan. Huumori on vaikea laji, sanotaan, ja musta huumori se vasta vaikeaa onkin, mutta veljet että janakipon seikkailut on osuneet ja uponneet. Täyttä viittä tähteä koko setti. Harmi ettei ole enää yhtään osaa jäljellä. 

Kunpa janakipon suosion myötä Smirnoffia käännettäisiin lisää suomeksi. Katselin Goodreadsista muita hänen kirjojaan ja esimerkiksi Sockerormen kuulosti sellaiselta jonka voisin lukea. Ruotsiksi kynnys on liian korkea. 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema

 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema

#2 Kesäparatiisin murhat

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 12 h 23 min

Viisikymppinen tukholmalainen rikoskomisario Peter Vinston oli edelleen sairauslomalla ja viettänyt siitä jo neljä viikkoa Österlenissä tyttärensä Amandan, ex-vaimonsa Christinan ja tämän nykyisen miehen, linnanherra Poppen seurassa. Vinston oli kieltämättä alkanut viihtyä Österlenissä kaikista seudun vioista huolimatta. Hän oli heti Österleniin tultuaan auttanut paikallista poliisia julkkisasunnonvälittäjän murhan selvittämisessä, mutta kaipasi jo kovasti töihin, rikoksia ratkomaan. 

Alkamassa olivat Degerbergien antiikkimessut, jonne odotettiin yli kolmeasataa myyjää ja kilometrin verran kojuja. Antiikki ei Vinstonia kiinnostanut, mutta hän oli pitkästynyt joten mikä ettei, ja Amanda oli sitä paitsi töissä messualueen jäätelökioskissa. Poppe ja Christina sen sijaan aikoivat kulkea messualueen päästä päähän, minkä lisäksi Ruotsin oma Antiikkia antiikkia -ohjelmaa kuvattaisiin Poppen 1300-luvulla rakennetussa linnassa. Sen juontaja Fabian oli Poppen vanha opiskelukaveri ja Fabian olikin tullut hyvissä ajoin heidän vieraakseen. 

”Täällä myyvät kaikki kuolinpesien tyhjentäjistä tavallisiin ihmisiin ja keräilijöihin, jotka ovat harventaneet kokoelmaansa myyntiin”, Christina valaisi ja pysähtyi kojulle, jossa myytiin 1950- ja 60-luvun posliinia. Oli lautasia ja kuppeja, joissa oli värikkäitä koristeaiheita kukista raitoihin ja pilkkuihin. Vinston tunnisti astiaston, jossa oli isoja vihreitä lehtiä.

”Stig Lindbergin astiasto, kertakaikkisesti ikoninen”, Christina selitti ja osoitti teekuppeja, joissa oli mustavalkoiset raidat. ”Noiden nimi puolestaan on Zebra ja ne maksavat tuhat kruunua per kuppi.”

Vinston arveli että useimmilla myyjillä kauppa kävi hyvin. Joka puolella ojennettiin seteleitä ja tehtiin kännykkäsiirtoja. Niiden vastineeksi ostajat saivat sanomalehtipaperiin pakattuja kalleuksia.

Hän näki kauempana Simrishamnin poliisin partiomiehet Svenskin ja Öhlanderin, jotka käyskentelivät ihmisten joukossa. Parivaljakko huomasi hänet ja tervehti. On hyvä että he ovat jalkautuneet ihmisten joukkoon ja näkyvät paikalla, Vinston ajatteli. Antiikkimessujen kaltaisessa tapahtumassa kävi tuhansia ihmisiä ja se veti puoleensa taskuvarkaita.

”Keräiletkö sinä jotain, Peter?” Poppe kysyi.

”Ehkä vain pitämättä jääneitä lomapäiviä?” Christina sanoi merkitsevästi kohottamatta katsettaan kojusta, jossa myytiin suojaruukkuja.

Vinston rykäisi kiusaantuneena piikittelystä.

”Ei, en keräile.”

”Minähän keräilen sikarileikkureita”, Poppe kertoi. ”Kerro ihmeessä, jos näet täällä sellaisia.”

Rikokset eivät valitettavasti jääneet taskuvarkauksiin. Menehtynyt mies oli kuusikymppinen Lennart "Nalle" Persson, Österlenin pahamaineisin kuolinpesien ostaja, antiikkipiirien oma korppikotka. Kun Vinston ja paikallinen nuori tutkija Tove Esping, jonka kanssa Vinston oli tutkinut murhatun kiinteistövälittäjän tapausta, alkoivat yhdessä tutkia Nallen kuolemaan johtaneita syitä, he huomaavat, että lukuisilla ihmisillä oli motiivi päästää kiero mies päiviltä. Yrityksen omisti Nallen vaimo Sussi, ja sekä hänellä että heidän pojallaan Jimmyllä oli omat syynsä vihata miestä. 

Teknisen tutkinnan johtajalla oli tavalliseen tapaansa valkea haalari ja kumihansikkaat. Hän kulki kumarassa ja otti isolla järjestelmäkameralla valokuvia märästä maasta, eteni askel askeleelta.

Vinstonin ja Espingin huomattuaan Borén oikaisi selkänsä ja pudisti tuikeana päätään.

”Oikea hemmetin painajainen”, Borén sanoi. ”En itse asiassa usko että olen ollut pahemmassa rikospaikassa. Kengänjälkiä on jättänyt useampi tuhat ihmistä ja sormenjälkiä myyntiteltan esineissä varmaan samantapainen määrä.”

Hän hieroi kämmenselällä otsaansa.

”Ja minun oli tarkoitus litkiä laatikkoviiniä ja katsella Midsomerin murhia. Nyt on kuitenkin tarpeen omistaa tälle koko ilta ja yö. Viemme koko asuntoauton tekniseen tutkintaan, se on helpointa. Yöksi on luvattu lisää sadetta. Kropan avaus on jossain kohtaa ensi viikon alussa, mutta mietin ettei sillä ehkä ole ihan mahdottoman kiire? Kuolinsyyhän on melko selvä.”

Hän nyökkäsi kohti teräaseen kädensijaa, joka pisti esiin telttakankaasta.

”Onko sotilaspuukossa sormenjälkiä?” Esping kysyi lähinnä jotain sanoakseen.

”Juhlatikarissa”, Vinston korjasi. ”Ja on, kyllä siinä on. Muun muassa minun sormenjälkeni, pahoin pelkään. Pitelin sitä kädessäni vain hetkeä ennen murhaa.”

”Niinpä tietysti pitelit”, Esping huokaisi.

Ensin Vinston näpelöi murha-asetta, sitten hän oli mukana ruumiin löytymisen hetkellä ja otti johdon poliisitehtävässä. Eikö hän koskaan pääsisi Peter Vinstonista eroon?

Messuille oli kerääntynyt lukuisia isompia ja pienempiä antiikkialan tekijöitä, ja pian voitiin päätellä, että Nalle oli surmattu pienen mutta arvokkaan kiinalaisen posliiniastian tähden.

 Eikä Nalle jäänyt antiikkimessujen ainoaksi uhriksi...

Jokin tässä sarjassa ja sen tunnelmassa kiehtoo minua, mutta tätä osaa olisin jonkin verran tiivistänyt. Twistit ja niihin käytetty aika olivat paikallaan, mutta muuten asiat olisivat voineet loksahdella paikoilleen napakamminkin. Yli 12 tuntia on jo aika paljon dekkarille, ja vaatii silloin erityisen kiinnostavaa juonen kieputtelua. Tästä huolimatta tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan parissa.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo: Jenny Hill

WSOY, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 6 h 45 min

Jenni Mäki on 48-vuotias, 162-senttinen, kahden lapsen äiti ja nyt myös eronnut nainen. Kahdenkymmenenneljän vuoden ajan hänen nimensä perässä oli liehunut myös hänen miehensä sukunimi, mutta sitten tapahtui se tavallinen tarina: mies petti ja nainen lähti. Jääminen olisi ollut helppoa ja vaivatonta, mutta hän muutti suuresta merenrantatalosta kalustettuun vuokrakaksioon.  

Suuret muutokset saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Se on syy sille, miksi Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Ei siksi, että Jenny Hill olisi hänen pienennetty nimensä, vaan juuri päinvastoin, vahvistukseksi. Ikään kuin y:ksi jatketun i:n kiehkurassa olisi ollut voimaa jota hän tarvitsi.

Jenny Hillin aivoihin on säilötty muistoja ja ajatuksia, hermoradat ovat välittäneet tietoa eteenpäin, polkuja asioiden välille on syntynyt ja niitä on katkennut, ja vaikka sitä on hankala hahmottaa, hyytelömäisen massan sisällä säkenöivät myös tunteet. Näitä asioita ei näe, mutta aivojen välittäjäainemäärät ovat viimeisten vuosien aikana vähentyneet, ja sen takia joskus muistot sekoittuvat ja pärskyvät toistensa päälle tai jättävät jälkeensä hylättyjä uomia.

Tähän vaikuttaa väsymyskin. Jenny ei ole elämänsä kunnossa eikä tilannetta auta se, että hän nukkuu liian vähän ja vatvoo asioita ja muistoja ja kertaa elämänsä tarinaa, ja kaikki tämä yöllinen kääntyily on johtanut loppupäätelmään, että hänen täytyy lähteä ja siksi hän nyt istuu taksissa. Hän tahtoisi olla onnellinen ja että elämä olisi jotenkin helpompaa ja rennompaa, hän tahtoisi olla itselleen kiltti ja ymmärtää itseään, niin neuvotaan joka paikassa mutta se on hirvittävän vaikeaa maailmassa, joka esittää toivomusta ja vaatimusta toisensa perään, asettaa tavoitteita ja pakottaa pinnistelemään, tai siltä hänestä on aina tuntunut, nuoresta asti, ja nyt hän on monella mittapuulla vanha.

Jenny Hillin sisällä kahisee ja soi, mutta koska hän ei ole mikään tyttönen, ääni on erilainen kuin edellisellä vuosituhannella. Se kumpuaa syvempää ja on täyteläisempi ja tuleentuneempi, mutta tällaisen ihanuus on piilotettua, se ei nauti arvostusta arkisessa ulottuvuudessa, jossa kauneus on keskenkasvuista kiinteyttä. Sellainen maailma on, ja sen katse. Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.

Käytyään vuoden terapiassa Jenny sai tehtäväkseen kirjoittaa kirjeitä. Vastaanottajaksi piti kuvitella henkilö, jolle voisi olla aivan oma itsensä, joku jolle voisi olla paljas, rikkinäinen tai surullinen. Joku jolle Jennyn ei tarvitsisi poseerata.

Jennylle tuo joku alkaa olla Brigitte Macron, Ranskan presidentin vaimo. 

Mme Brigitte Macron

Palais de l’Élysée

55 rue du Faubourg-Saint-Honoré

75008 Paris

France

Hyvä rouva Brigitte M.

Kerroin terapeutilleni, että olen aloittanut mutta että en pidä tästä kirjoittamisesta. Hän sanoi, että kirjoita silti. Kirjoita ettet pidä. No, nyt tein juuri niin, eikä se mitään auttanut.

Ehkä voisin alkuun esitellä itseni, vaikka näin: Minulla on nimi, ikä ja ammatti. Minulla on kaksi aikuista lasta ja entinen mies. Minulla on uusi osoite, jonka jo muistan. Minulla on työpaikka ja siellä oma pöytä, ja olen myös tytär ja sisko ja –.

Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole.

Kerro kirjeissä siitä mitä ajattelet, terapeutti sanoi.

Hän on oikeasti aika rasittava.

Kerro vastaanottajalle mistä pidät ja mistä et, mikä väsyttää, mistä raivostut ja mikä ilahduttaa.

En minä osaa, minä sanoin. En pidä huonolaatuisista kynsilakoista, kuka sellaista jaksaa lukea.

Ei kyse ole lukemisesta, Jenny, terapeutti sanoi. Kyse on siitä että sinä sanot sen ääneen, kirjoitat sen näkyväksi.

Minkä sen?

Jenny Hill

Jennyn siskolla Johannalla on yritys, jossa jumalattaret lähettävät tsemppausviestejä kannustavia sanoja kaipaaville naisille. Siskosten tietämättä toisessa ulottuvuudessa heitä (ja meitä?) tarkkailevat avattarina elävät Tähkäpää ja muut disneyprinsessoina tunnetut Grimmin satujen naispuoliset, väärin ymmärretyt henkilöt, joista sadut ovat kertoneet vääristelyä totuutta. Ei mitään prinssejä ole olemassakaan.

Minä olen niitä naisia, jotka tunnistavat omat etuoikeutensa ja osaavat sanoa, missä asioissa ovat kokeneet syrjintää. Ei sellaisessa ole mitään hauskaa, ja tässäkin tulevat vastaan sortavat rakenteet: naisen pitäisi olla suloinen höpsö, joka vähän kikattaa isojen poikien jutuille.

Arvaa, miltä tuntuu olla lasten hupinäytelmän hahmo! Naiivi pikkutyttö, joka uhmaa vaaraa, koska on niin yksinkertainen. 

Mene suorinta reittiä mummolaan, okei selvä – paitsi että poimin vähän »kukkia» siinä matkan varrella. Älä

mene pois polulta, voi en tietenkään – mutta menen kuitenkin. Älä puhu vieraille susille, joo en – paitsi tälle. Älä mene epäilyttävän näköisen henkilön sänkyyn – oho hups, no vahingossa taisin mennä.

Minä tein kaiken sen ja enemmän ja olin aina liikaa.

Vihaan sitä, miten minusta on tehty varoittava esimerkki. Vihaan sitä, miten väkivallalla pelottelu on konventionaalinen tapa opettaa toksisia cis-etuoikeuksia binäärin molemmille ääripäille. Tottele, tai vieras mies voi tuntemattomassa metsässä tunkeutua viattomiin pöksyihisi. Älä ole tyhmä, tai sinut raiskataan. Vihaan sitä, miten minuun viitataan naamiaisasukauppojen pornahtavissa polyesteririevuissa: on höpsö lyhyt hame ja pitkät valkoiset sukat, valkoinen paita ja antelias kaula-aukko, musta korsetti ja hassu punainen huppu, lisukkeena vielä pikkuinen kori käsivarrella. Olen jokamiehen kuuma unelma, ja voin kuvitella, miten asuun sonnustautuvat keski-ikäiset vaimot laittavat vielä hiuksensakin saparoille kahden puolen päätä, että pikkutyttöfantasia olisi täydellisempi.

En kerta kaikkiaan kestä tätä. Siksi on tärkeää, että saat kuulla totuuden.

Sen voi kertoa lyhyesti.

Minulla kesti muutaman ylimääräisen viikon verran valita Jenny Hill luureihini, koska ajattelin ensin, että tällaisia kirjoja, joissa aikuinen nainen lähtee uuteen kasvuun jätettyään petturimiehensä on tusinoittain. Mutta kyllähän Rytisalo osaa kirjoittaa ja teksti on hyvin hiotun oloista. Jenny Hill ei omasta mielestäni kuitenkaan yllä aivan aiempien historiallisten romaanien tasolle, mikä saattaa johtua juurikin edellämainitusta, toisin sanoen pidän esimerkiksi Minna Canthia kiinnostavampana kuin kuvitteellista Jenni Mäkeä. Jos saisin itsekkäästi toivoa, niin soisin hänen paneutuvan johonkin Rouva C:n kaltaiseen aiheeseen, sitten kun on uuden kirjan aika. Rouva C:n ja Jenny Hillin välillä vierähtikin monia vuosia.

Kuriositeettina (alkaakohan tästä tulla tapa...): meillä aterimet ovat tosiaan järjestyksessä "haa-vei-lu". Olin tottunut tuohon järjestykseen lapsuudenkodissa ja pitänyt siitä kiinni koska se näyttää hyvältä, tai niin olen ainakin kuvitellut, että se on vain sattumanvarainen järjestys. En ollut aiemmin kuullut tuollaisesta muistisäännöstä. Ei sentään ha-lus-veit 🙈