Tammi-helmi-maaliskuun luetut kirjat

Tammikuu 
Tommi Kinnunen: Pintti ***1/2
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret ****

Helmikuu
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo ****
Maritta Lintunen: Stella ****1/2

Maaliskuu
Laura Manninen: Kaikki anteeksi ****
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ***
Kai Aareleid: Korttitalo ***1/2

Vuoden ensimmäinenä neljänneksenä luin seitsemän kirjaa, kaikki romaaneja. Olen viime vuosina yrittänyt lukea hieman enemmän mieskirjailijoiden teoksia ja nytkin sentään kaksi seitsemästä on miesten kirjoittamia mikä on minulle hyvä prosentti.

Tommi Kinnusen Pinttiin tartuin suurin odotuksin, olinhan pitänyt isosti kahdesta aiemmasta Kinnusesta. Pintti oli kuitenkin erilainen, mitä moni saattaa pitää hyvänä asiana. Itselleni tämä lasiruukin elämään sijoittunut kolmen (ei peräkkäisen) päivän romaani ei kolahtanut aivan aiempien tavoin, vaikka paikoitellen tavoitinkin tutun Kinnusen. Juha Itkosen Ihmettä kaikki kertoo osittain kirjailijan kokemuksista, osittain fiktiivisenä perheestä jossa kahden lapsen ja useiden keskenmenojen jälkeen uudet vaikeat raskaudet tuovat mukanaan haasteita ja vaikeita päätöksiä. Romaani oli siinä mielessä jännä, että kirjan pariskunta vääntää puoli kirjaa samasta asiasta (mitä päättää haastavan raskauden suhteen) ja monesti samankaltaisin lausein, mutta silti kirja ei tunnu toistolta eikä junnaa paikallaan.

Itkosen romaani oli pitkästä aikaa vippilaina, muttei viimeinen. Tampereella on nimittäin siirrytty vipeissä viikon laina-ajasta kahteen, mikä on loistava uudistus! Toinen vippilaina jonka itse asiassa luin neljässä päivässä koska teksti oli niin luetuttavaa, oli virolaisen Kai Aareleidin Korttitalo, joka on historiallinen romaani. Suvun tarina lähtee liikkeelle sotavuosilta, mutta sijoittuu enimmäkseen sodanjälkeiseen Tarttoon ja valtaosan perheen tarinasta kertoo pikkutytöstä teini-ikään varttuva Tiina-tytär. Ruma, tumma ja luotaantyöntävä kansi näytti ensisilmäyksellä dekkarilta, mutta onneksi vilaisin selkämyksestä ettei sieltä löytynytkään dekkaritarraa. Myönnän, että vasta kotona hoksasin, että Kai onkin nainen...

Tyypillisesti itselleni luin useammankin historiallisen romaanin, joista pisimmälle menneisiin aikoihin sijoittui Kultaportin kaunottaret, jonka Sara Medberg on kirjoittanut ikään kuin väitöskirjansa oheistuotteena. Tyypilleen uskollisena juonen käänteet kuten kuka rakastuu keneen olivat helposti ennakoitavissa, mutta tekstinä kirjaa oli kiinnostava lukea. Mustosen Taiteiljan vaimo jatkaa pitkää Sivustakatsojan tarinoiden sarjaa ja päähenkilöksikin on vaihtunut jo Idan Kirsti-tytär joka tässä osassa perustaa niin oman perheen kuin ompelimon. Seuraava, toiseen maailmansotaan sijoittuva osakin on jo ilmestynyt ja jonotan sitä kirjastosta. 

Maritta Lintusen Stella sijoittui kahteen aikakauteen, ei kuitenkaan sen syvemmälle menneeseen kuin 80-luvulle jolloin päähenkilö on iäkkään taiteilijan alivuokralaiseksi päätyvä nuori tyttö, jonka elämää taiteilijatar ovelasti manipuloi. Stella oli näistä yhdeksästä romaanista se joka minua eniten kiehtoi ja jonka psykologinen vire piti loppuun asti otteessaan. Stellan luettuani jäi sellainen fiilis, että kirjailijan aiempiinkin teoksiin kannattaisi tutustua. 

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo kirjailijan omasta elämästä, päähenkilön nimikin on Laura. Hän tapaa kiinnostavan miehen joka hurmaa käytöksellään Lauran suvun ja ystävät. Pian mies osoittautuu kuitenkin väkivaltaiseksi manipuloijaksi jota Laura joutuu kotoaankin pakenemaan. Luin kirjaa loppupuolella ristiriitaisin tuntein. Luonnollisesti halusin kaikkea hyvää Lauralle mutta toisaalta, kun itse omaan sen "minua ei kukaan kahta kertaa löisi" -ajatusmaailman, pidin Lauran loputtoman tuntuisia yrityksiä kääntää kaikki vielä hyväksi ja onnelliseksi (kaikki anteeksi!) ihan liian naiivina.

Poimintoja kevään 2019 kirjakatalogeista

Kevään kirjakatalogithan ovat ilmestyneet jo viime vuoden puolella, vuosi vuodelta aiemmin tai ainakin siltä tuntuu? Tässä poimintoja omalle lukulistalleni.

Bazar

Katja Kärki: Jumalan huone
Pohjoiskarjalaisen Martikaisen sukua seurataan 1930-luvulta vuoteen 2009. Luvassa on sukutraumoja ja sukunsa uhmakkaasti hylkäävä siilitukkainen Elsa.

Lucinda Riley: Varjon sisar.
Seitsemän sisaren tarina on edennyt jo kolmanteen osaan. Olisiko jo aika aloittaa?

David Safier: Tuomiopäivä ensi tiistaina
Kolmekymppinen Marie on vihdoinkin onnekas miesten suhteen sillä hän on purjehtimassa avioliiton auvoiseen satamaan kiltin ja lempeän sairaanhoitajamiehen kanssa. Jostain syystä Marie kuitenkin päätyy jättämään Svenin alttarille ja muuttamaan takaisin lapsuuskotiin isänsä luokse. Siellä hän tapaa uuden miehen jolla on lempeä katse, ihanan matala ääni ja vahva kädenpuristus - ja hyvä peffa! Kirjan luvataan olevan hauska hupailu Jeesuksen paluusta maan päälle. Kesälukemista?

Paulo Coelho: Hippi
En oikeastaan tiedä miksi en ole lukenut yhtään Coelhoa? Nyt on ehkä pakko aloittaa. Karla on lähdössä hippivaellukselle ja selvännäkijä on luvannut että hänen matkakumppaninsa ilmestyy pian. Paikalle saapuu pitkätukkainen brasilialainen Paulo joka huomaa kauniin hippitytön. Yhdessä lähdetään matkalle ja rakastutaan. Niin yksinkertaista ja niin monimutkaista se on.

Gummerus

Johanna Laitila: Lilium Regale
Päähenkilöinä on Else joka on Ruotsissa evakossa kirjallisessa perheessä. Suomeen palattuaan hän päätyy tornionjokilaaksoon, piiaksi isoon taloon jossa apteekkarin rouvan, kirjakauppiaan, myötä Elsalle avautuu ovia itsensä tuntemiseen ja paremman luokan salattuihin huoneisiin ja valta-asetelmiin. Nurkan takana juonii heitäkin jotka saavat Elsan häpeämään orastavaa itseään. Entä hänen suhteensa Samuliin, eikö se ollut liian laimeasti rakastettu? Ei kai se voinut riittää?Laitilan esikoisromaani käsittelee elinikäistä rakkautta, sodan nähnyttä sukupolvea ja vaiettuja tarinoita. Luvassa on värisyttävän aistillista ja kuvallista, pohjoisen murteella höystettyä kieltä. Kiinnostavat asetelmat!

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Ihana kansi! Englantilaisia romantikkoja rakastava Nora saa siskoltaan kutsun häihin Oxfordiin. Hän karsastaa höttöistä häähaaveita mutta suostuu vastahakoisesti kutsuun ja perillä sulhasperheen kartanon goottilainen viehätys ja vehreät puutarhat sekä yliopistokaupungin vanhoilta kirjoilta tuoksuva tunnelma pyyhkäisevät hänet jaloiltaan. Idylli kuitenkin rakoilee kun uteliaalle Noralle selviää, että aatelissuvun vanhempi poika on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Kaiken lisäksi Noran viisasteleva sydän muljahtelee vastusteluista huolimatta englantilaisille herrasmiehille ja verhotuille salaisuuksille. Brittiläinen kohteliaisuus kätkee taakseen totuuksia joiden seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Luvassa on ahmittava esikoisromaani jossa Bridget Jonesin mustiin pukeutunut ystävätär kohtaa Kotiopettajattaren romaanin, mukana vähän Downton Abbeyn kartanotunnelmaa ja brittidekkareiden juonitteluja! Kuulostaa aika kiinnostavalta paketilta!

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Shaker Heights on menestyvien ihmisten lähiö jossa jopa talojen väritys on soinnutettu kauniisti yhteen. Parhaiden täydellisyyden tavoittelu kilpistyy Elena Richardsonissa. Sitten idylliseen lähiöön saapuu kiehtova ja salamyhkäinen Mia, taiteilija ja yksinhuoltajaäiti teinityttärensä Pearlin kanssa ja vuokraa talonpuolikkaan Richardsoneilta. Mia ja Elena huomaavat joutuneensa vastakkain kun koko kaupunkia jakaa huoltajuuskiista ja Elena päättää selvittää mitä Mia menneisyydessään salaa. Hänen pakkomielteestään eivät kuitenkaan maksa vain Mia ja Pearl vaan myös hänen oma perheensä. Tulenarkoja asioita tarkastelee eri tapoja olla äiti ja osoittaa mikä vaara piilee uskomuksessa, että sääntöjä noudattamalla voi hallita elämää. Kiinnostaa kyllä että mikä se salaisuus on...

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Connorien perhe niitä harvoja joka yhä asuu idyllisessä mutta autioituvassa kalastajakylässä Kanadan syrjäseuduilla. Kalojen kadottua useimmilla perheillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois töiden perässä. Elättääkseen perheensä Aidan ja Martha matkaavat vuorotellen töihin pohjoiseen mutta pian heidänkin on aika lähteä ja silloin aiemmin niin onnelliset Aidan ja Martha ajelehtivat koko ajan kauemmas toisistaan. Kuulostaa herkkikseltä.

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Hän kiertää pitämässä motivointiluentoja ja jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen. Hänellä itsellään on tietenkin päällepäin täydellinen, kadehdittava parisuhde, mutta Tori on elänyt suuressa valheessa. Hän ei ole harrastanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa seksiä puoleen vuoteen, eikä tämä edes halua keskustella avioliitosta kun kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän kihloihin ja saavan vauvoja. Kun maailma tunkee ennalta määrättyyn muottiin ja 30 vuoden rajapyykki saa kellon tikittämään kovaa, vaatii kanttia kulkea omia polkujaan. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan sitä mitä opettaa? Tämä voi olla hyvä, tai sitten ei?

Karisto

Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Pienen Siljan perhe on Karjalan evakoita mutta kotitilaa on asuttu jo jonkin aikaa. Lähistöllä asuvalla Kiiskin porukalla on vakituinen koti vasta tekeillä ja heidän elämäänsä on muutenkin vähän rempallaan. Heidän tyttärensä Annikki kiinnostaa sekä Siljan isoveljeä että naapuritilan Santeria niin paljon, että teräaseitakin vilautellaan. Kohtalokas jouluyö muuttaa kaiken Siljan ja hänen läheistensä elämässä ja vielä vuosien ja vuosikymmenten jälkeen tuon yön seuraukset ovat läsnä heidän arjessaan. Virtasen romaani on herkkävireinen kuvaus pienen tytön elämästä 1950-luvun maaseudulla ja myöhemmin pääkaupungin opiskelijamaailmassa. Kuulostaa just minun jutulta! Mutta miten ihmeessä Karistolta löytyi vain yksi minua kiinnostava kirja..?

Otava

Enni Mustonen: Sotaleski
Kirstin ja Iivon Viena-tytär on kesällä 1939 jo 10-vuotias. Iivo on lähtenyt vapaaehtoisena linnoitustöihin Karjalan kannakselle ja Kirsti lähtee tytön kanssa tätä tapaamaan. Vaikka muut vähättelevät sodan uhkaa, Ida tuntee nahoissaan että ankarat ajat ovat tulossa. Iidan huvilasta tulee jälleen naisten, lasten ja vanhusten turvapaikka, mutta miten käy Iivon ja kaksospoikien siellä jossakin? Edelliset osat luettuna ja jonotan tätä kirjastosta.

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Jälleen yksi romaani uskonnollisesta yhteisöstä. Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta? Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat ja serkun puhki katsottu häävideo jolla hymyili maailman komein mies. Kaipa näitä vielä jaksaa lukea?

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet
Vahvatunnelmainen esikoisteos sinnikkäästä 1920-luvun pohjalaisnaisesta jota elämä taivuttaa muttei murra. Kun Liisa menee naimisiin Kallen kanssa edessä on onnellisia vuosia täynnä hellyyttä, tai niin Liisa ainakin luulee. Avioliitto osoittautuukin olevan rahapussin nyörien kiristämistä, laskiämpärin tyhjentämistä valittava vanha äiti tuvan nurkassa. Kalle karkaa Amerikkaan, Liisa jää lasten kanssa Pohjanmaalle. Liisaa painaa lupaus jonka hän antoi isälleen tämän kuolinvuoteella, talo on pidettävä suvussa. Mutta kuinka paljon nuori nainen jaksaa harteillaan kantaa? Mielenkiintoinen asetelma.

Kate Morton: Kellontekijän tytär
Vuonna 1862 joukko nuoria taiteilijoita kokoontuu kartanoon Thamesin varrella viettämään raukeaa inspiroivaa kesää. Kesän lopussa yksi naisista on ammuttu ja toinen kadonnut. Vuonna 2017 nuori arkistonhoitaja löytää Lontoosta nahkalaukun jossa on valokuva huomiota herättävän näköisestä naisesta viktoriaanisissa vaatteissa sekä luonnoslehtiö johon on hahmoteltu suuri talo joen penkereellä. Kuka kuvan nainen on ja miksi kuvan kartano tuntuu Elodiesta oudon tutulta? Muutama Morton lukematta, mutta tämä menee luultavasti lukujonoon pikapuoliin.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
Nokkela, kepeä ja kuolemanvakava romaani nuorten naisten mutkikkaasta suhteesta maailmaan ja toisiinsa on noussut kansainväliseksi kulttiteokseksi. Yliopistossa opiskelevat Frances ja Bobbi liikkuvat erottamattomana kaksikkona Dublinin kirjallisten piirien laitamilla. Juhlissa he tutustuvat kuuluisaan valokuvaajan ja tämän puolisoon. Tuttavuus syvenee neliödraamaksi jonka seuraukset uhkaavat Francesin koko elämän perustaa. Palkittu irlantilaisromaani tavoittaa kivuliaan osuvasti lahjakkaiden nuorten aikuisten elämänpiirin; ironisen poseerauksen, haavoittuvan vilpittömyyden ja lapsuuden taakasta irti. Tämä kuulostaa hiukan jännittävältäkin, kun en niitä dekkareita lue.

S & S

Olga Kokko: Munametsä
Nelikymppinen Linnea on vakaumuksellinen sinkku jolla on aktiivinen seksielämä eikä aikomustakaan vakiintua. Omat halut, seksuaalisuuden toteuttaminen ja toisaalta sovinistisen työpaikan ilmapiiri hiertyvät toisiaan vasten. Lisänsä someajan sinkkuelämään tuovat bloggaus, oma podcast ja bilettämiseen kyllästynyt sarjakihlautuva ystävä. Onko sinkkuus ainoa tapa säilyttää itsemääräämisoikeus vai olisiko Linnean ihastuneella Samuelilla tarjota elämään muutakin kuin orjuutta tuulipukujen ja teippivaippojen ikeessä? Mikä ettei, ehkä kesälukemista?

TammI

Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki
On mies, nainen ja tarjoilija. Lumous joka saa kadonneen ajan palaamaan. On kuusi kohtausta ja rakkauden kuusi vaihetta. Kaikissa kohteena on Sebastian, tahdikas ja tunnollinen tarjoilija jota kukaan ei suostu näkemään pelkkänä kulissina. Tästä en osaa sanoa onko lintu vai kala, mutta kiinnostaa.

Pirjo Tuominen: Opettajatar
Nuori opettajatar päätyy häväistysjutun keskipisteeksi ja joutuu taistelemaan juoruja vastaan 1850-luvun Suomessa niin että urakin on vaakalaudalla. Uskomatonta että Tuominen on jo 80-vuotias ja aikoo edelleen kirjoittaa lisää!

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä
Jälleen yksi tiukasta uskonnollisuudesta kertova romaani, tällä kertaa vanhoillislestadiolaisuudesta. Titi oppii jo varhain, että on syytä pysyä omien parissa ja välttää vääriä kysymyksiä. Vanhoillislestadiolaisen yhteisön ulkopuolinen todellisuus tuntuu vieraalta ja pelottavalta mutta lopulta hänen on pakko mennä maailmaan, tuli mitä tuli. Titille tämä maailma on teatterikerho. Tuulesta temmattu elämä tutkii tarkkanäköisesti uskonnon ja taiteen risteävien todellisuuksia. Muistaakseni Keskivaikea masennus oli hänen kirjoittama?

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Maissipeltojen keskellä nököttävän pikkukaupungin asukkailla on ilonsa ja surunsa joiden kanssa he elävät parhaansa mukaan. Pienessä paikassa kaikki tuntevat toisensa  mutta harva todella tuntee itseään. Kirjan sivuilla vilahtaa myös Lucy Barton ja joukko muita Stroutin edellisestä kirjasta tuttuja hahmoja joten nimeni on Lucy Barton kannattaa lukea ensin. Se oli minulla jo kerran lainassakin, mutta oli liikaa ruuhkaa.

Wsoy

Emma Puikkonen: Lupaus
Väkevästi ja kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta, muuttuvasta pohjolasta ja ihmisistä joita pelko ja rohkeus yhdistävät. Kun Rinna on lapsi, isä antaa hänelle lupauksen. Lupauksen tulevaisuudesta Rinna haluaisi antaa myös omalle tyttärelleen Seelalle. Ilmastonmuutoksen todellisuuteen heräävässä maailmassa Rinna ei kuitenkaan ole varma siitä mitä hänen olisi tehtävä jotta voisi pitää sanansa. Hän myllertää lapsuudenkotinsa pihamaan rakentaakseen tilalle suojan minne voi piiloutua. Samaan aikaan hänen veljensä kulkee Grönlannissa tutkijoiden matkassa kuvaamassa sulavia jäätiköitä. Eräänä päivänä veli lähtee rakastettunsa kanssa retkelle jolta kumpikaan ei palaa. Ajankohtaista luettavaa romaanin muodossa.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
"Eipä voi kovin monessa maassa ensimmäinen nainen yksikseen liikuskella. Minä en siihen lupia ala kyselemään." Ensimmäinen nainen on historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta, naisesta joka on yhtä aikaa ujo ja rohkea, lempeä ja pisteliäs, turvallisuushakuinen emo ja kapinallisuutta suosiva feministi. Vaativasta asemastaan hän varjeli itsenäisyyttään ja säilytti omat ystävänsä. Sylvin miniän, Brita Kekkosen elämäkerta oli kiinnostava ja toki Sylvin elämä Urhon rinnalla kiinnostaa yhtä lailla.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista
En ole lukenut kuin yhden Moriartyn, kun en ihan siihen ensimmäiseen tykästynyt. Nyt kuitenkin juoni vaikuttaa lupaavalta, joten ehkä annan Moriartylle toisen mahdollisuuden. Francesillä on takana on epäonnistunut suhde huolenaan monta ylimääräistä kiloa ja meneillään elämänsä pahin ammatillinen kriisi. Kun hän varaa loman ensiluokkaisesta hyvinvointihotellista hän näkee jo sielunsa silmin astuvansa hotellin ovesta ulos parempana versiona itsestään. 10 päivän loma hyvinvointihotellissa, 8 neuroottista kanssavierasta ja henkilökohtaisten ongelmien koko kirjo. Nautintoa vai piinaa?

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Tammi, 2018

200 sivua 

Kosken kahta puolta sijoittuu vuoteen 1977. Siinä seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää kahdessa eri mummolassaan. Mummit asuvat samassa kaupungissa, Vammalassa ja heidän kotinsa erottaa vain koski. Heidän elämänsä erottaa kuitenkin muistot vuodesta 1918 ja se juopa on paljon isompi kuin yksi koski.

Kirjailija Järvelä kertoo tarinan yksityiskohdilla olevan todellisuuspohjaa. Hänen omat mumminsa olivat sisällissodassa eri puolilla, mutta itse romaani on silti fiktiivinen.

Mummi oli kapinan aikana vähän mua vanhempi. Sillä oli pikkusisko jonka lettiin pantiin kuulemma kulkunen ettei se katoa. Sisarukset katsoi käsi kädessä ikkunan takana kun kaksi naapuria vietiin kellarin seinää vasten ammuttavaksi. Pam pam pam pam pam pam. Joka laukauksella pikkusiskon kulkunen helähti. Mummi ei ollut silloin mummi vaan se oli pikku tyttö nimeltä Aino. Ruumiit jätettiin pakkaseen mustumaan kuin perunat.

Takaumien kautta molemmat mummitkin pääsevät kertomaan tarinansa, kaksi eri totuutta sisällissodasta. 

Muutaman päivän päästä tuli eri miehet. Niitä oli nyt neljä ja nekin vaati tietää kätketyistä aseista. Ne huusi äidille älä valehtele ennen kuin se kerkesi sanoa mitään. Miehille ei tällä kertaa riittänyt laatikoihin kurkistaminen, nyt ne tempoi vaatepinot lattialle ja puhkoi pistimillä tyynyt ja patjat. Ne vei äidin jauhosäkin ja leivotut limput ja isän saappaat. Vintiltä kuului räsähdyksiä, kun miehet penkoi paikkoja. Sofia ei ollut tiennyt että ylhäällä oli niin paljon tavaroita jotka sai rikki.

En oikein osaa sanoa mikä minua tässä kirjassa tökki, mutta sen lukeminen edistyi sivumäärään nähden hyvin hitaasti. Ei se sen raaempikaan ollut kuin vastaavat samaan aikakauteen sijoittuvat romaanit. Olisiko kuitenkin jonkinlainen kyllästys kapina-ajan kirjallisuudesta näin "juhlavuonna"? (Hyvin paksut lainausmerkit edelliseen.) Sekä punaisten että valkoisten osapuolten näkemys samojen kansien sisällä on plussaa.

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Tammi 2018

202 sivua

Veera Niemisen hienosta esikoisromaanista Avioliittosimulaattori on aikaa jo viisi vuotta. Uutta kirjaansa, Ei muisteta pahalla, hän työsti peräti kolmen vuoden ajan. 

Nieminen on kertonut haastattelussa sanoneensa nykyiselle miehelleen vain muutaman päivän seurustelun jälkeen, että jos jätät minut, räjäytän postilaatikkosi. Se oli hänen huumorintajullaan ilmaistu kiintymyksen osoitus siitä miten tärkeänä hän miestä piti. 

Ei muisteta pahalla alkaa erosta. Siitä on kaksi päivää kun Juri lähti. Puolen vuoden seurustelu on ollut myrskyinen ja erottukin on jo muutama kerta, mutta aiemmin on aina palattu yhteen. Nyt ero on lopullinen. Piipellä on moni asia hyvin, hyvä työpaikka, kiva vuokra-asunto, muutama hyvä ystävä, uusi maastopyörä ja melkein kahdensadan euron goretex-kengät, paksu tukka ja virheetön iho. Toisaalta hänellä on myös asunnossaan näkymätön kissa, jonkinlainen harha siis, sekä tyhjä olo, eikä hän pysty itkemään.

Kissa istuu tiskipöydän reunalla ja katselee minua. Jos minulla olisi tapana ruokkia läpikuultavia kissoja, se varmaan odottaisi sardiineja. Mutta nyt en tiedä mitä se odottaa, ehkä Jurin soittoa, sekin.
- Mene alas siitä, karvaat koko pöydän.
En pidä kissoista. En ikinä ottaisi elävää eläintä asumaan kotiini. Ne haisevat ja niistä lähtee karvaa ja kusta. En voi käsittää ihmisiä, jotka nukkuvat pienellä kerällä sänkynsä jalkopäässä jota niiden kuusi kultaista noutajaa mahtuu nukkumaan päät tyynyllä. Eläimet kuuluvat luontoon, talliin, navettaan, kanalaan. Ei ihmisasuntoon. En tiedä miksi minun pääni loi asuntooni keikistelemään juuri kissan. Olisi luonut jonkun kreikkalaisen adoniksen.

Tunteensa hän purkaa soittamalla ystävälleen Eetulle. Ei Eetu olkapäätä tarjoa, mutta hänellä on papatteja ja pian Jurin postilaatikko on räjähtänyt ilmaan. Piipe ei kuitenkaan pysty jättämään asiaa siihen vaan kiusanteko jatkuu ja Piipellä lähtee niin sanotusti mopo keulimaan. Mutta vaikka yksi jos toinenkin vihjaa, että Piipe voisi olla ammattilaisen avun tarpeessa, Piipe ei ole omasta mielestään seonnut. Hän vain haluaa Jurin takaisin.

Saastamoinen kyselee maanantaiaamuna että mites viikonloppu? "No hei, ei mitään ihmeempää. Eksä katkaisi talosta sähköt joten olin evakossa kaverin luona. Otettiin siinä vähän kaljaa ja saunottiin. Sitten mutsi soitti että eksä oli käynyt niiden ovella. Oli ollut ihan tiloissa, koska olen kuulemma tappanut sen kissan. Ajanut sen yli. Eksällä ei ole kissaa, mutta se haluaa kuulemma selityksen.
Mutsikin haluaa selityksen, koska märkä ja hysteerinen eksäni keskeytti niiden sofistikoituneen dinner partyn. Menin eilen kaverin luota kotiin ja ovikello on revitty seinästä irti. Olin helpottunut koska odotin isompia tuhoja. Mites sun viikonloppu?"

Pidin Avioliittosimulaattorista paljon. Kävimme myös katsomassa sen Pyynikin kesäteatterissa. Niinpä odotin uudestakin romaanista jotain samankaltaisuutta, varsinkin kun olin antanut itseni ymmärtää että tässäkin kirjassa on luvassa huumoria. Ei muisteta pahalla on kuitenkin hyvin erityyppinen kirja kuin Avioliittosimulaattori. Toki siitäkin voi mustanpuoleista huumoria löytää, kuten Piipen Jurin auton pakoputkeen tunkemat perunat tai miren Juri tuossa yllä olevassa lainauksessa kuvaisi työkaverille viikonloppuaan. Mutta Piipen kostonkierteen lukeminen aiheutti minulle sen tunteen, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, toisin sanoen nauraisinko Piipen älyttömille tempauksille vai koenko sittenkin enemmän tarvetta auttaa häntä, sillä Piipe menee liian pitkälle. Joka toinen kirjan lyhyistä luvuista on kirjoitettu Jurin näkökulmasta. Hyvä niin, sillä muuten en lukijana olisi ehkä ymmärtänyt, miten paljon Piipen kostotemput Jurin tasapainoa järkyttävät. Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan vähän outo jälkimaku. Ja se loppuratkaisu sitten; eeeiiiihhhhh!

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa 

Minerva, 2018

352 sivua

Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa kertoo suomalaisten siirtolaisuudesta Amerikkaan 1920-luvulla. Itseäni tuo aihe on aina kiinnostanut, erityisesti varmaankin siksi että se liippaa läheltä. Oma mummuni oli syntynyt vuonna 1913, jäänyt orvoksi ja oli oman isoäitinsä hoivissa. Hänen lähisukulaisiaan lähti siirtolaisiksi Amerikkaan tuolloin 20-luvulla ja he olisivat ottaneet mummuni mukaan, mutta hänen isoäitinsä ei päästänyt tyttöä lähtemään. Tätini perheineen kävi 1980-luvun lopulla Duluthissa, Minnesotassa tapaamassa vielä elossa olleita sukulaisiamme. He elivät melko köyhissä oloissa, joten Amerikka ei ollut osoittautunut kultakaivokseksi heidän kohdallaan. Silti minua on aina kiehtonut tuumailla millaista se oma elämä olisi ollut, jos olisikin syntynyt Amerikkaan. Muistan lapsuudesta 1970-luvun alusta, että mummulle tuli Amerikan paketteja. En muista niiden sisällöstä muuta kuin sen joka kerta mukana olleen dollarin setelin. Mummu keräsi niitä lipaston laatikkoon, ei niitä tietääkseni koskaan markoiksi vaihdettu. 

Myös Vuorenpään romaanissa on todellisuuspohjaa sillä kirjailija on saanut idean Kahteen rantaan oman tätinsä Amerikkaan muutosta. 

Kun Hannan äiti kuolee synnytykseen, häntä kaipaamaan jäävät mies ja yhdeksän lasta. Hautajaisten jälkeen isä tulee ajatelleeksi, että äidin veljellekin pitäisi ilmoittaa sinne Amerikkaan, "Nyjorkiin", jonne veli oli lähtenyt jo parikymmentä vuotta sitten. Hanna saa kirjeen kirjoittamisen tehtäväkseen. Kun vastaus Amerikasta hienoin postimerkein ja leimoin tulee, se sisältää kutsun. Eno kertoo että New Yorkin suuressa kaupungissa on nuorille naisille tarjolla monenlaista työtä ja palkatkin ovat monta kertaa suuremmat kuin Suomessa. Jos Hanna vain rohkenisi lähteä niin eno kyllä lähettäisi rahat matkalippuun ja Hanna voisi aluksi asuakin heillä Harlemissa ja pystyisi sitten lähettämään dollareita koti-Suomeen. Hanna on aivan ällikällä lyöty. Olihan omalla pitäjälläkin niitä lähtijöitä ollut ja suuri maailma oli vetänyt puoleensa niin nuoria kuin vanhempiakin paremman elämän toivossa. Mutta uskaltautuisiko Hanna pitkälle meritaipaleelle? Hän on kuitenkin vasta kuudentoista eikä osaa heti päättää. Äidin kuolemasta ehkä eniten järkyttynyt pikkuveli Lauri pelottelee Hannaa Titanicin kohtalolla, peläten että Hannakin otetaan häneltä pois. Niinpä menee vuosi ennen kuin Hanna ylittää valtameren.

Pian tulee New Yorkin loisto Hannalle tutuksi. Kieltäkin hän alkaa oppia nopeasti. Eno kierrättää Hannaa pitkin kaupunkia. Tutuksi tulee Manhattan, Vapaudenpatsas, Wall Streetin rahamaailman keskus. Times Squarella Hanna ihailee valtavia elokuvareklaameja joissa itse Rudolph Valentino komeilee. Central Parkin toisessa päässä on Tyyne-tädin työpaikka Plaza-hotelli, jonne myös Hanna pääsee töihin. Suomalaisia työntekijöitä arvostetaan.

Kun appelsiiniviipaleilla koristeltuja näykittyjä pihvejä taas oli lautasella rovioissa ja ne piti kaataa mun ruuanmoskan joukkoon tynnyriin, Hannan rinnasta purkautui tuskainen huokaus: Voi kun näitä ruokia voisi lähettää kotiin Peuranmäelle! Mieleen nousivat isän ja sisarusten kasvot lähes tyhjän tuvanpöydän ympärillä. Ajatuksissaan hän kauhoi heille amerikkalaista keittoa, ojensi perunapaistosta ja pihvejä, appelsiineja, banaaneja ja kirsikoita. Kun tyhjennettävänä oli kauniisti aseteltu vain vähän maisteltu murekeannos vihannesten ja hedelmien kera, Hanna purskahti itsekseen hiljaiseen itkuun. Valtava ero ruuan määrissä eri puolilla maailmaa ei voinut olla järkyttämättä hänen niukkuuteen tottunutta nuorta mieltään. Nopeasti hän pyyhkäisi kyyneleet pois kämmenselkäänsä, ryhdistäytyi ja jatkoi astioiden tyhjentämistä.

Hanna oppii kuitenkin pian ettei Amerikka ole kaikille Onnela. Hän kuulee myös työväenyhdistyksen toiminnasta, työläisten oikeuksista ja sosialismista ja näkee kodittomia ryysyläisiä nukkumassa ovenpielissä. Hannan omassa elämässä on paljon iloja, hän käy suomalaisten tapaamisissa, Haalilla tansseissa sekä kirkossa. Suomalaiset pitävät paljon yhtä, tyttöystävät ja poikaystävätkin löytyvät suomalaisten joukosta. Hannakin löytää pian poikaystävän, komean Martin jonka käsivarsilla on niin ihana liehua pitkin Haalin lattiaa. Hanna on rakastunut ja niin onnellinen. Hän ihailee sitä miten Martti liikkuu New Yorkissa kuin kala vedessä. He käyvät yhdessä Keskuspuistossa luistelemassa ja katselemassa kauppojen hienoja jouluikkunoita. Martti ei ole töissä pilvenraapijoilla kuten monet suomalaismiehet vaan kelloseppänä. Muutenkin Martti on Hannan mielestä niin erilainen kuin muut hänen Amerikassa tuntemansa suomalaismiehet. Mutta vaikka ystävät kihlautuvat ja perustavat perheet, Martti ei kosi.

Hanna kuulee, että erään tutun suomalaisen naisen työnantaja, upporikas Hoffmannin pariskunta, etsii sisäkköä loistokotiinsa Park Avenuella. Siellä saisi oman kauniin huoneenkin ja asunnon ja ruoan lisäksi 50 dollaria palkkaa kuukaudessa. Lapsettomalla herrasväellä ei olisi kuin kaksi passattavaa. Martin kehotuksesta Hanna vaihtaa työpaikkaa kaivosmiljonäärin perheeseen ja Hannalle aukeaa taas aivan uudenlainen maailma. Kotiväki Suomessa on kuitenkin Hannalla aina mielessä ja heti kun mahdollista, hän haluaakin lähteä Suomessa käymään. Sen jälkeen pitää päättää kumpi kahdesta rannasta vetää Hannaa enemmän puoleensa.

Olen aiemmin lukenut Vuorenpäältä hänen hämäläisestä kartanosta kertovan romaanitrilogiansa Kotkansilmä, Kotkansilmän perintö ja Kotkansilmän uusi loisto ja pidin tuosta trilogiasta paljon. Vuorenpäällä on mutkaton ja arkinen tapa kirjoittaa ja häntä voisi verrata hyvin esimerkiksi Enni Mustoseen. Loppuratkaisuun olisin vain kaivannut jonkin isomman twistin.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Tammi, Keltainen kirjasto, 2016

180 sivua

Sweetnessin synnyttämä vauva on niin musta että äitiä jo melkein pelottaa. Yönmusta, sudaninmusta, eikä Sweetness ymmärrä miksi, sillä hänellä on itsellään vaalea iho. Hän on sellainen mitä nimitetään keltaiseksi mustaksi ja niin on tytön isäkin. Mikä lie käenpoika siinä tissillä roikkuu, Sweetness mietti ja vaihtoi Lula Annin pulloruokintaan heti kun pääsi laitokselta kotiin. Eikä ollut mieskään vauvaan tyytyväinen ja siitä se riitely alkoi ja päätyi avioeroon. Oli vaikeaa saada mies vakuuttuneeksi siitä, ettei Sweetness ollut käynyt vieraissa.

Aikuisena äidin rakkautta ja kosketusta vaille jäänyt Lula Ann Bridewell vaihtaa nimensä Brideksi ja kääntää mustan ihonvärin edukseen. 

"Sinun pitää aina pukeutua valkoisiin, Bride. Pelkkään valkoiseen ja aina vain kokovalkoiseen." Näin vaati Jeri, stylisti joka muokkasi "kokonaispersoonallisuutta", niin kuin itse mainosti. Kävin kysymässä neuvoja silloin, kun halusin muuttaa tyyliäni ennen toista työhaastatteluani Sylvia Inc:ille.
"Ei pelkästään siksi, että Bride tarkoittaa morsianta", Jeri selitti, "vaan sen tähden miltä valkoinen näyttää sun lakritsinväristä ihoasi vasten", se sanoi. "Ja musta on uusi musta. Tajuat mitä tarkoitan? Tai hetkinen. Enemmän sä olet tumman suklaakastikkeen kuin lakritsin värinen. Ihmisille tulee mieleen kermavaahto ja suklaakakku kun ne näkee sut."
Minua nauratti. "Tai Oreo-keksit."
"Eikä. Jokin kallis. Konvehdit. Käsintehdyt."
Alkuun oli tylsää ostella pelkästään valkoisia vaatteita kunnes opin, miten monia valkoisen sävyjä onkaan: norsunluu, osteri, alabasteri, paperinvalkoinen, lumi, kerma, luonnonvalkoinen, samppanja, haamunvalkoinen, luunvalkoinen.

Bride saa hakemansa työpaikan ja etenee pian aluejohtajaksi. Sylvia Inc on pieni kosmetiikkayritys ja yksi sen kuudesta tuotemerkistä on Briden luoma YOU GIRL, jota ollaan juuri lanseeraamassa, kun Bridelle tapahtuu pari "yllätystä". Ensin poikaystävä Booker sanoo "Et ole se nainen jonka haluan" ja lähtee puoli vuotta kestäneestä suhteesta palaamatta edes seuraavana aamuna takaisin. Toinen yllätys liittyy vankilasta vapautuvaan naiseen. Bride on säästänyt tälle viisituhatta dollaria käteistä ja ostanut kolmentuhannen dollarin lentolahjakortin ja yrittää näin auttaa naista uuden elämän alkuun ja paikata sillä lapsena tekemäänsä virhettä. Hän pääsee tapaamaan naisen, mutta ehtii tuskin ojentaa lahjansa ja kertoa kuka on, kun nainen pieksee hänet lähes henkihieveriin. Kasvot ruhjottuna on haastavaa lanseerata uutta meikkimerkkiä, mutta hyvä ystävä samasta työpaikasta on hanakasti astumassa remmiin Briden tilalle. Toipumislomallaan Bride lähtee jäljittämään Bookeria.

Morrison on ollut jo yli 80-vuotias kirjoittaessaan tämän romaanin ja hänellä on takanaan yli 40 vuoden ura. Ihailen. Olen lukenut aiemmin häneltä yhden teoksen, Koti, ja jokin näissä kiehtoo joten haluan lukea enemmänkin. Morrisonin kirjoissa on rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole toivottomia eivätkä ahdistavia, oikeastaan päinvastoin. 

Lukumaratonilla 4.8 lukemani kirjat

Osallistuin tänä kesänä kaikille kolmelle kesän lukumaratonille. Tälle viimeiselle olin parhaiten etukäteen valmistautunut ja olinkin lainannut kirjastosta ihan kelpo kasan novellikokoelmia. Loppujen lopuksi luin yhden pienoisromaanin, yhden kertomuskokoelman ja lopuksi ehdin lukea suurimman osan yhdestä novelliantologiasta.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon
Otava 2018
189 sivua

Aloitin luku-urakkani Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon -kertomuskokoelmalla ihan siitä käytännön syystä että olin viikolla lainannut sen viikon vippilainaksi kirjastosta. Uuden kokoelman kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Kuten olen ennenkin huomannut, minulla ja Härkösellä on paljon samankaltaisia ajatuksia, mutta tästä uudesta kokoelmasta löysin yhden merkittävän eron. Hän ei nimittäin ollenkaan pidä koirista ja minähän olen täyttänyt kotini niillä ja kasvatan pentuja :-D Aion tästä huolimatta jatkaa Härkösen lukemista ;-)

Aiheita kirjoituskokoelmassa on laidasta laitaan kuten arvata sopii. Se oli omiaan myös kasvattamaan matkakuumetta, vai miltä luulet kuulostavan sen että Härkönen kertoo käyneensä Pariisissa kymmenkunta kertaa ja Roomassa kuusi kertaa kun itse olen käynyt molemmissa vain kerran? Muutenkin monessa kirjoituksessa ollaan joko matkalla tai ainakin sivumennen mainitaan. 

Minulla on ikävä matkatoimistojen esitteitä. Vain harvat matkatoimistot julkaisevat enää katalogeja. Oli ihanaa selailla kiiltäviä vihkosia ja katsella kuvia eri kohteista. Palmuja, turkooseja uima-altaita, auringonlaskuja. Nyt toimistot esittelevät matkoja verkossa. Ei ole sama asia.

Ei ole minustakaan.

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
157 sivua

Olin etukäteen ajatellut että Härkösen jälkeen tartun novellikokoelmaan, olihan niitä niin monta odottamassa. Aloin kuitenkin lukea  Sanna Karlströmin esikoisromaania Multaa sataa, Margareta. Karlström on aiemmin julkaissut runoja ja tämä näkyy myös hänen pienoisromaaninsa tekstistä. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme kertojaa; Margareta, hänen äitinsä Linnea ja hänen tyttärensä Eloisa. Margareta on 45-vuotias, hänen tyttärensä on vielä lapsi ja Linnea on seitsemissäkymmenissä. Kirjassa ei suoraan kerrota mitä aikaa nyt eletään, mutta Margareta on syntynyt sodan jälkeen, käytössä on vielä lankapuhelin ja tytöllä on letit ja pompulat. Margaretan mies on kuollut puolitoista vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa eikä Margareta meinaa päästä tästä vielä eteenpäin. Miehensä tavaroita vihdoin pois siivotessaan Margareta kohtaa kuitenkin myynti- ja ostoliikkeessä Erikin.

Siinä hän on! Margareta hätkähtää hereille, mies hänen vieressään hengittää, jokin kulkee sisuksissa ylös ja alas. Erik makaa siinä kuin kinos, hyvin lähellä, Margareta muistaa kuinka on lojunut leveässä sängyssä yksin kuin aavikolla, yksin kuin meren pohjassa, ketään tavoittamatta. Hänen suunsa on ollut vuoroin täynnä hiekkaa, vuoroin täynnä vettä. Nyt hänellä on Erik kätensä ulottuvilla, ja jos hän niin haluaa Erik avaa silmänsä, tekee, tulee, menee. 
Siinä Erik on, eikä ole yhtään kuollut, vaan koko ajan vähän rapiseva, liikuttava, eikä niin kuin tuo hiiren kokoinen paska, Alan, joka napittaa häntä valokuvasta yöpöydältä: se joka häipyi. 
Kuvan mies ei tee yhtään mitään, ei vanhene, happane, päästä irti, eikä sieltä kukaan katso vaikka silmät onkin, madonreiät, aina auki.

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novelliantologia
Teos, ei julkaisuvuotta, 2008 tai 2009?
146 sivua

Kolmantena kirjana tartuin vihdoin novellikokoelmaan Mikä ihmeen uussuomalainen? Se on lähtöisin Kustannusosakeyhtiö Teoksen ja Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden 2008 kansallisen toimikunnan järjestämästä kilpailusta joka suunnattiin kirjoittajille jotka elävät monien kulttuurien vaikutuksessa. Aivan erityisesti etsittiin maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia. Antologian 13 novellin kirjoittajat ovat lähtöisin esimerkiksi Venäjältä, Syyriasta,  Turkista ja Hollannista. Osa on kirjoittanut omasta elämästään, osa täysin fiktiivistä, osa pitkälti kokemuksiaan, osa pohdintojaan elämästä kuten Afganistanissa syntynyt, novellia kirjoittaessaan 16-vuotias ja kolme vuotta Suomessa asunut Aziza Hossaini:

Minusta elämä on pitkä silta. Me kaikki kuljemme sillan yli. Sillan alla on iso meri. Kun kuljemme sillan yli, kuvamme näkyy veden pinnalla. Ne ihmiset, joista jää hyvä kuva, ovat onnellisia, ja ne ihmiset joista jää huono kuva, ovat onnettomia. Meidän on pakko kulkea elämän sillan yli, jotkut ihmiset kulkevat tämän matkan autolla, jotkut pyörällä ja jotkut kävelevät. Ne jotka ovat autolla, eivät ymmärrä, miltä tuntuu heistä jotka kävelevät. Tässä maailmassa rikkaat ihmiset kulkevat autolla ja köyhät kävelemällä. Joskus rikkaat ihmiset kulkevat köyhien ihmisten päältä eikä kukaan huomaa, mitä köyhälle tapahtuu.

Yhden nimen kirjailijaluettelosta tunnistan, Alexandra Salmela on kirjoittanut myöhemmin myös romaaneja.

Kokoelma on aika sekava, enkä omaksi harmikseni päässyt siihen yhtä hyvin kiinni kuin aikaisemmin lukemaani tietokirjaan, jossa maahanmuuttajanaiset kertoivat kokemuksistaan. 

Lukumaraton!

Se on taas ihanaisen lukumaratonin aika, nimittäin kesän '18 kolmannen Blogistanian lukumaratonin ja olen -yllättäin- kolmatta kertaa mukana :-)

Olen tällä kertaa parhaiten etukäteen varustautunut ja kuten kuvasta näkyy, lähinnä novellikokoelmilla. 

14.30 Lauantai

Aloitin maratonurakkani klo 13, Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon -kirjalla. Että se varmasti tulee luettuna, on nimittäin viikon vippilainana kirjastosta niin ikään maratonia varten mukaan napattu. Olen nyt sivulla 70. Yritän pysyä mahdollisimman paljon poissa somesta, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin kun mieheni on päivän reissussa Berliinissä hakemassa meille uutta koiranpentua, puss puss!

16.50

Ihan liian paljon someilua, etenkin Tegelillä paluulentoa odottavan miehen kanssa, mutta silti Härkösen kirja nyt luettu. Eli 189 sivua. Eikä mitään ajatusta mitä lukisin seuraavaksi, eli luvassa kirjapinkan selailua.

Ja liikaa someilua.

22.40

Luin seuraavaksi kuitenkin pienoisromaanin, vaikka novelleja oli paljon tarjolla. Multaa sataa, Margareta. Kyllä huomaa, että kirjailija on kirjoittanut aiemmin runoja!

Nyt olen lukenut novelleja kokoelmasta Mikä ihmeen uussuomalainen? Maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden novellit kiinnostavat lähtökohtaisesti paljon, mutta miksen nyt oikein syty tälle..?

14.30 sunnuntai

Lukuaikani päättyi yhdeltä enkä saanut enää tänään juuri mitään luettua. Novellikokoelma jäi kesken, ennätin sivulle 104.

Luetut kirjat:

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon 189 sivua

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta 157 sivua

Mikä ihmeen uussuomalainen? Novelliantologia 104 sivua (osittain luettu)

Yhteensä 450 sivua.

Alku sujui vauhdilla ja suunnitelmien mukaan, mutta sitten lössähti kun mies palasi kotiin pennun kanssa ja sunnuntaina lukeminen jäi vähiin.

Klassikkohaaste 7; Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Teos 2012, 259 sivua

1. painos vuodelta 1960

Eletään 1950-luvun Helsingissä. Rouva Pyy on kotirouva ja kolmen lapsen äiti. Perheeseen kuuluu myös rouva Pyyn anoppi. Perhe on juuri muuttanut reilun 80 neliön rivitaloasuntoon mutta Rouva Pyy ei ole uuteen kotiin ollenkaan tyytyväinen, vaan kutsuu sitä kanakopiksi. Eihän siellä ole huonetta edes apulaiselle. Hän haaveileekin omakotitalon rakentamisesta, vaikkei heillä oikeastaan ole siihen varaa.

Rouva Pyystä tuntuu että elämä valuu hukkaan. Hänestä tuntuu siltä kuin olisi kotona vain yleiskone, eikä hänen miehensä edes huomaa onko huoneessa pölynimuri vai hänen vaimonsa. 

Entä silloin kun olisin halunnut perustaa mattokutomon? Minulla on hyvä värisilmä, sen voi todistaa kuka tahansa, katso ympärillesi, ja jos minun vain olisi annettu yrittää... Ja entä silloin kun olisin halunnut mennä sanomalehtialalle? Mitä sinä teit? Sinä teit minut tahallasi raskaaksi, että minä vain pysyisin aina kotona. Ja tässä minä istun. Tätäkö minun elämäni on oltava, että on annettava kaiken mennä ohitse? Ja hyvä siinä on sitten vihjata toisten miesten vaimoista, jotka yrittävät ja ovat tarmokkaita, kun sinä ensin olet järjestelmällisesti leikannut minulta siivet.

Rouva Pyyllä on suunnaton tarve näyttää, hän on nousukas. Hän käy kadulla ihailemassa miltä uudet verhot näyttävät heidän ikkunoissaan. Hän kaipaa että ystävät ihailisivat hänen kauniisti pystyssä olevia kulissejaan. Rouva Pyy hankkii esimerkiksi kotiin uuden taulun josta kukaan ei osaa sanoa mitä se esittää. Rouva Pyy itse sanoo siinä olevan erilaiIisia väripintoja. Ei sitä voi paremmin selittää ja pääasiahan on, että ystävät ja naapurit kadehtivat häntä taulun ostamisesta. 

Kaiken keskellä rouva Pyy on kuitenkin onneton. Hän kokee ettei hänen olisi pitänyt mennä naimisiin niin nuorena kuin meni, eikä varsinkaan hankkia peräkanaa kolmea pientä lasta, eikä jäädä niiden kanssa kotiin vaan yrittää jotain muuta, niin ettei nyt olisi keski-ikäinen nainen jonka elämässä ei ole muuta sisältöä kuin lapset ja koti. Oma peilikuvakin näyttää vieraalta ja vanhalta, ei hänen omasta syystään vaan siksi että mies ja anoppi ovat pakottaneet hänet elämään sellaista elämää kuin he elävät ja se kaikki näkyy kasvoista.  Elämäänsä piristääkseen hän hankkii rakastajan mutta tämäkään ei ihaile häntä tarpeeksi, ei anna hänelle sitä huomiota jota hän kaipaa. 

Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle. Sinä olet niin kuin se nainen, joka näki unessa valkean lehmän tulevan ovesta, lehmä ammui haikeasti. Ja nainen syytti unessa ettei lehmää lypsetä vaikka sen utareita pakottaa maito. Olet kuin naiset ovat, näkevät unia, heräävät aamulla, katsovat tyhjin silmin ja ovat joko pettyneitä kun ei uni ollutkaan totta, tai kiittävät onneaan siitä että se oli unta mitä he unessa tekivät. 
Rouva Pyy väänsi pesukoneen katkaisijaa. Kasvot olivat tyhjät. Ja hän yritti muistaa mitä mies oli sanonut juuri vähän ennen kuin lapset lähtivät ulos, kun hän oli vastannut että puhutaan sitten kun lapset ovat ulkona. Mies oli halunnut puhua jostakin. Mutta sitten oli alettu puhua aivan muusta, lapsista. 
Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot. 
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.

Tässä Vartion romaanissa on nähty samankaltaisuutta Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn jonka olen aiemmin lukenut bloggareiden klassikkohaasteeseen ja tuon samankaltaisuuden tavoitan itsekin. Molemmat ovat tyytymättömiä puolisoonsa ja elämäänsä, elävät haaveillen paremmasta tai edes jostain muusta ja sortuvat aviorikokseen. 

Juonivetoinen romaani ei ole, eikä nopeatempoinen muutenkaan. Ajankuvana se toimii mielestäni hyvin, joskin kirjan lukeminen tuntui minusta siltä kuin katsoisi jotain kuusikymmenluvun elokuvaa. Vielä kymmenen vuotta aiemmin, sodan jälkeen, rouva Pyykin olisi varmasti asettunut kohtaloonsa kotirouvana (ja tavallaan aviomiehensä jatkeena) sitä enemmän kritisoimatta, mutta nyt uuden, modernimman elämäntavan tullessa ihmisten tietoisuuteen hän kyseenalaistaa kaiken. Hän haluaa olla itsenäinen nainen, jonka ei tarvitse pyytää kaikkeen rahaa tai lupaa mieheltään, nainen jolla voisi olla oma ura, vaikkapa yritys vaikka pienikin, kunhan se antaisi hänelle omaa rahaa, itsenäisyyttä ja enemmän mahdollisuuksia kuin pelkkä kotirouvana eläminen. Nykypäivän Rouva Pyylle lääkäri varmaankin määräisi masennuslääkkeitä, viisikymmenluvun rouvalle lääkäri ehdotti ulkomaanmatkaa.

Ane Riel: Pihka

Ane Riel: Pihka

Aula & Co, 248 sivua

Alkuteos: Harpiks

Suomennos: Katriina Huttunen

Liv asuu isänsä ja äitinsä kanssa Päässä, joka on pieni saari ison saaren yläpuolella. Siellä asuu vain Livin perhe, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan. Livillä on vauvana kuollut kaksoisveli jonka vain hän näkee, mutta Liville Carl onkin jatkuvasti läsnä. Livin perhe elää erikoista elämää mutta Liville se on normaalia sillä muunlaista hän ei ole nähnyt. Livin äiti on niin lihava, ettei juurikaan pysty nousemaan sängystä. Livin isä hankkii perheelle elannon ja talon sekä varastot täpötäyteen kaikkea mahdollista rojua, aluksi myymällä joulukuusia, myöhemmin vain varastamalla ja tämän jalon taidon Jens opettaa tyttärelleenkin. Pian on yksin Livin vastuulla käydä hakemassa ruokaa ja kaikkea enemmän ja vähemmän turhaa tavaraa öisillä retkillä, muun muassa Krouvin varastosta.

Otin varastosta kaikkea mahdollista, yleensä säilyketölkkejä ja vessapaperia ja sen sellaista, mutta välillä myös ruokaa isosta pakastimesta. Jos siellä oli karkkia, otin aina niitä, sillä äitini rakasti karkkia. Yleensä etsin pusseja, joissa oli pieniä karkkeja, kuten lakritsipastilleja ja viinikuminalleja, sillä en uskonut että juuri ne lihottivat häntä. Olisin hyvin mielelläni ottanut myös pikkuleipiä, sillä oli aivan erityistä syödä pikkuleipiä vuoteessa äitini kanssa. Me mursimme ja ravistelimme niitä aina ennen kuin söimme ne. "Jotta kalorit putoaisivat ulos", äidillä oli tapana sanoa. Se nauratti meitä.

Liv ei käy koulua. Tyttö on lavastettu kuolleeksi, etteivät viranomaiset kysele hänen peräänsä, sillä Livin vanhemmat pelkäävät että tyttö viedään heiltä pois. Kukaan isolla saarellakaan ei tiedä hänen olevan elossa. Kaikki sujuu hyvin kunnes Livin isoäiti tulee yllättäen käymään. Kun hän näkee millaisen jäte- ja tavarapaljouden keskellä tyttö asuu, hän haluaa viedä Livin mukanaan kaupunkiin, että tämä pääsee kouluun ja tutustuu muihin lapsiin, alkaa elämään todellisempaa lapsuutta. Livin vanhemmille tämä ei kuitenkaan sovi joten isoäiti pääsee hengestään. Kirja alkaakin siitä, kun isä tukehduttaa oman äitinsä tyynyllä Livin katsoessa vierestä ja tytön osallistuessa isoäidin polttohautajaisiin omalla takapihalla. Elämä voi jatkua taas normaalina, kunnes joku kiinnittää Liviin huomiota.

Kaiken keskellä pihkalla on iso ja moninainen merkitys. 

Pihkassa oli jotakin yhtä aikaa parantavaa, tappavaa ja säilyttävää, ja se lumosi Jens Haardenin. 
Pihkatynnyrit olivat hänen verstaassaan ainoat esineet, jotka olivat järjestyksessä. Eräänlainen hirmumyrskyn silmä. Ne olivat vierekkäin kuin kolme jätesäiliötä, jotka kuitenkin sisälsivät kaikkein tärkeintä. Keskellä pahvilaatikoiden, säkkien, työkalujen, koneenosien, kangasrullien, johtojen, ruoantähteiden, sanomalehtien, muovipussien ja muiden sekalaisten tavaroiden sekamelskaa ne seisoivat muistutuksena siitä, että kerran kaikessa oli ollut kyse puusta. Puusta ja elämästä joka virtasi puun läpi. Ajan myötä myös tynnyrit hautautuivat tavaroiden alle, eikä niitä enää voinut erottaa roinan seasta. Jens löysi kuitenkin aina niiden luo, sillä hän suunnisti helposti tavaroidensa keskellä. Hänen järjestyksentajunsa oli erilainen kuin niillä harvoilla, jotka joskus avasivat verstaan oven ja kurkistivat sisään. Sittemmin sinne ei saanut mennä kukaan muu kuin Jens ja hänen tyttärensä. Tytön äiti olisi kyllä saanut tulla, jos vain olisi pystynyt.

Pihka on makaaberi jännitystarina jota ahmin sivu toisensa jälkeen. Olin juuri aloittanut toisen kirjan, kun lainasin Pihkan ja "vähän vain sitä selasin" vaan enpä voinut laskea käsistäni ensimmäisen kappaleen jälkeen. Pihka voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille jaettavan Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Pihka ei kuitenkaan ole mikään perinteinen rikosromaani, siinä ei esimerkiksi kukaan poliisi tai etsivä ala selvittää rikosta vaikka isoäidin murha toki rikos onkin. Sanoisin Pihkaa ennemmin tiheätunnelmaiseksi ja jännittäväksi romaaniksi siitä miten käy kun elämänhallinta pettää ja asiat vain lähtevät luisumaan ihan väärään suuntaan. 

Tämä kirja-arvio on osa kirjabloggaajien Naistenviikko -tapahtumaa jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja. -blogi. Linkin kaikista naistenviikon kirjajutuista löydät koosteesta: Klik!