Sivut

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Richard Osman: Torstain murhakerho

 

Richard Osman: Torstain murhakerho
Otava, 2021
Thursday Murder Club, 2020
Suomennos: Arto Schroderus
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 11 h 38 min


Coopers Chase oli viisi hehtaaria luksusluokan eläkeläiskylää. Sen asukkaat eivät nuoku päiväsalissa kunnes heidät kärrätään nukkumaan, he ovat aktiivisia toimijoita.

Elizabeth oli perustanut Torstain murhakerhon yhdessä eläkkeelle jääneen rikostarkastaja Pennyn kanssa, joka oli sittemmin joutunut muuttamaan palvelukodin puolelle, jossa hänen puolisonsa Bernard kävi häntä ahkerasti hoitamassa. Muut kerhon jäsenet, kaikki eläkeläisiä, olivat sairaanhoitaja Joyce, Ron joka oli kuuluisa ammattiyhdistysjohtaja, sekä Ibrahim, joka oli ammatiltaan psykiatri. He kokoontuivat nimensä mukaisesti joka torstai selvittämään vanhoja, ratkaisemattomia rikoksia, jotka Elizabeth heille hankki. Elizabethin ammatillinen tausta jäi mysteeriksi, mutta hänellä oli niin laaja taustaverkko, että moni poliisikin olisi moisesta kateellinen.

Eläkeläisyhteisön luojalla Ian Wenthamilla oli suunnitteilla uusi upea rakennushanke Coopers Chaseen, mihin hänellä olikin oikeus, mikäli vain nykyiset asukkaat laajentamiseen suostuisivat. Tällöin Coopers Chasen koko tuplaantuisi ja samalla tuplaantuisivat Ianin voitot. Hänen palkkalistoillaan toimi puolalainen Bogdan joka hoiti myös hänen likaisia hommiaan. Tony Curran, joka niin ikään oli urakoitsija, oli pitkään ollut hänen oikea kätensä ja omisti nyt neljänneksen kaikesta. Mutta Ianilla ei ollut pienintäkään aikomusta jakaa uudenkin alueen voittoja Tonyn kanssa, joten Tonyn urakehityksen seuraava askel olisi potkut.

Kun yksi yllämainituista hakattiin kuoliaaksi ja ruumiin viereen jätettiin valokuva jossa kolme miestä istuu pubissa, edessään pöytä täynnä seteleitä, Torstain murhakerho pääsi tutkimaan aivan tuoretta tapausta. 

Tutkimusta johti rikoskonstaapeli Chris Hudson jonka tiimiin murhakerholaiset saivat juonittua nuoren konstaapeli Donna de Freitasin, joka oli hiljattain muuttanut Lontoosta ja kaipasi enemmän toimintaa kuin tylsä paperinpyörittelytyönsä. Donnaan kerholaiset olivat tykästyneet aiemmin kun tämä oli käynyt pitämässä heille turvallisuusluentoa. 

Kirja oli mielestäni hauska ja älykäs, hyvin kirjoittajansa näköinen. Sen verran on tullut Pointlessia katsottua, että Osmanin peribrittiläisen oloinen huumorintaju on tullut tutuksi. 
Hupaisaa ja dekkariksi persoonallista oli se miten anteeksipyytelemättömästi murhakerholaiset pyörittivät rikospoliiseja ja jakoivat näille itse hankkimiaan tietoja lähinnä "reiluuden merkeissä" ja usein myös vaihtokauppana poliisin hallussa olevista tiedoista. Lopussa saatiinkin kysyä onko kerholaisia tarpeen asettaa syytteeseen tietyistä toimista, mutta joskus poliisinkin on katsottava läpi sormiensa.

Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia oli se, kun konstaapelit olivat ensimmäistä kertaa tapaamassa Torstain murhakerhoa ja Hudson istutettiin sohvan keskipaikalle teekuppi kädessä ja kakkulautanen toisessa ja samalla olisi pitänyt vielä vastailla murhakerholaisten tiukkoihin kysymyksiin yksityiskohdista joita heidän ei olisi Hudsonin mielestä pitänyt edes tietää. 

Torstain murhakerho kuuluu niihin kirjoihin, jotka kuuntelimme yhdessä mieheni kanssa 15000 kilometrin automatkalla pitkin Eurooppaa. 

Miestäni viehätti Osmanin huumorintajun lisäksi kaikkea muuta kuin herttaiset eläkeläiset, etenkin Elizabeth joka tiesi mitä halusi ja miten sen saavutti ja oli siksi poliiseja aina askeleen edellä. Donna selvästi tajusi miten torstaikerholaiset manipuloivat Hudsonia tietoja saadakseen, mutta pelasi näiden peliä pysyäkseen itse tutkimuksessa mukana. Mieheni piti juonen käänteistä, kun olit mielestäsi keksinyt jotain, se käännettiin ympäri. 

Kirjaan on ilmestynyt jo jatkoa, joka varmaankin suomennetaan ja me molemmat sen varmaankin kuuntelemme. Mieheni antoi kirjalle arvosanaksi "ainakin nelosen" viidestä ja itse olen samoilla linjoilla. 


perjantai 26. marraskuuta 2021

Karen Swan: The Christmas Light

 

Karen Swan: The Christmas Lights
Macmillan Digital Audio,  2018
Lukija: Clare Corbett
Kesto: 13 h 54 min


Zac oli jo valmis snorkkeleineen ja selfiekeppeineen. Veteen piti hypätä täsmälleen oikealla hetkellä. Bo oli pukeutunut punaiseen uimapukuunsa, sillä se näytti aina paremmalta kun kuvattiin materiaalia veden alla. Kun kaksi tunnettua nuorta, adrenaliiniaddiktia ja kaupallisten yhteistöiden suosikkibloggaajaa oli rakastunut ja yhdistänyt voimansa, heistä oli tullut somen kultapari ja nyt he viettivät viimeisiä päiviään Tyynellä Valtamerellä, Samoalla. 

He olivat seikkailijoita, eivät vain levottomia tai päämäärättömiä, happy-go-luckylla Zacilla oli tapana sanoa. He korostivat etteivät olleet turisteja, he asuivat kuin paikalliset ja viipyivät jokaisessa kohteessa vähintään kuukauden. Kun Zac yhtäkkiä kosi Bo'ta sukellusretken päätteeksi Bo vastasi kyllä, välittömästi, moneen moneen kertaan ja aidosti yllättyneenä.

Mutta he eivät olleet kaksin, sillä kolme vuotta sitten he olivat palkanneet Lennyn kuvaajaksi ja brändimanageriksi, viettämään yksitoista kuukautta vuodestaan heidän kanssaan. Mies oli aina paikalla, kamera mukanaan jokaisella aterialla ja kävelyllä. Lenny myös organisoi kaiken ja olikin käytännössä sen takana, että heillä oli jo 9,5 miljoonaa seuraajaa, 10 miljoonan rajan rikkoutuminen oli Lennyn tavoitteena vuoden loppuun mennessä. Eikä Lenny jättänyt mitään kuvaamatta.

Niinpä, kun Zac oli livennyt Lennyn kanssa sovitusta kuviosta ja kosinut Bo'ta "liian spontaanisti" Lennyn kameran ulottumattomissa, kosinta piti rekonstruoida heidän fanejaan varten. Bo suostui tähän vastahakoisesti, sillä hän oli viime aikoina alkanut kaivata enemmän yksityisyyttä. Ehkä kohtaus voitaisiin lavastaa heidän seuraavassa kohteessaan Geirangervuonolla Pohjois-Norjassa, jonka he olivat hyväksyneet seuraavaksi sponsorikohteekseen. He viettäisivät talviolosuhteissa myös joulun mikä oli Bo'n mieleen, joskaan uusiseelantilainen Zac ei olisi laittanut vastaan joulun viettoa rannallakaan. 

He olivat varanneet mökin kuukaudeksi Airbnb:stä. Anders, mies joka antoi heille avaimet, kummasteli sitä, että joku halusi majoittua isoäidin mökissä keskellä talvea, mutta lähti opastamaan heitä. Rinteen ylös kavuttuaan kolmikko huomasi olevansa vastapäätä kuuluisia Seven sisters -vesiputouksia ja Lenny alkoi välittömästi räpsiä kuvia. Mökissä oli turvekatto, sisällä parafiinilamppuja, yksinkertainen liesi, ei sähköjä, eikä nettiyhteyttä. Kävi ilmi, että mökkiä vuokrattiin vain kesäisin, mutta Lenny oli maksanut siitä ylihintaa voidakseen tarjota seuraajille mahdollisimman aidon ympäristön. Anders ryhtyi heidän vastahakoiseksi oppaakseen. 200.000 dollaria kahden viikon kampanjasta maksanut ulkoiluvaatemerkki tulisi epäilemättä olemaan miljööseen tyytyväinen. 

Tämänkertaisen sponsoroinnin myötä heistä tuli nelikko, sillä Anna vaatefirmasta liittyi heidän seuraansa. Vielä yhden uuden jäsenen myötä Bo alkoi tuntea julkisen elämänsä entistä ahdistavammaksi ja tunsi etääntyvänsä kolmikosta.

Toisessa aikatasossa ollaan 1930-luvun Norjassa, samoilla rinteillä jonne Bo ja Zac tulivat. Silloin seutu eli maataloudesta ja nuoret tytöt viettivät koko kesäkauden lammaspaimenina ylemmäs vuoristoon rakennetuissa yksinkertaisissa mökeissä. Yksi tytöistä on Signe, joka on nykyhetkessä tällaisen mökin vuokraaja.

Zacin ja Bon sukellellessa Samoalla alku ei ollut ollenkaan talvinen saati jouluinen, mutta ei aikaakaan kun lennettiin lumiseen Norjaan. Luulin että nyt, mutta sijainnin vaihdosta huolimatta joulu ei ollut kirjassa läsnä. Talvea ajankohtana ei tosin päässyt unohtamaan, mutta itse joulu oli lähinnä asia joka silloin tällöin hätäisesti mainittiin, joten nimi ja kaunis kansikuva olivat harhautusta, vähintäänkin liioittelua. Sen sijaan teemoina olivat Bon ja Jackin julkinen elämä #wanderlustereina, Bo'ta vainoava stalkkeri ja tämän henkilöllisyys, Andersin menneisyys (johon myös liittyy stalkkeri) ja koko poppoon rakkauskuviot. Kiinnostavinta oli oppia uusia (kääntö)puolia useita postauksia päivittäin julkaisevana sometähtenä elämisestä. 

En erityisemmin pitänyt toisesta, keskikesällä tapahtuvasta aikakaudesta, joka tuli täytenä yllätyksenä, sillä juonikuvauksessa siitäkään ei oltu mainittu mitään, eikä ihme koska se ei oikeastaan liittynyt yhtään mihinkään. Onneksi se oli pienessä sivuosassa. 
Lukija äänsi Andersin nimen jotenkin todella tunnistamattomasti, en edes ymmärtänyt nimen kirjoitusasua ennen kuin varmistin sen. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikka Anians.

Edellisessä joulukirjassani britit olivat joulun vietossa Suomen Saariselällä ja nyt siirryttiin Pohjois-Norjaan. Valitsin jo seuraavan kirjan joka vie Ruotsin Lappiin ja on toivottavasti jouluisempi.







maanantai 22. marraskuuta 2021

Alexandra Brown: Cupcakes at Carrington's


 Alexandra Brown: Cupcakes at Carrington's
Harper Collins, 2018
Lukija: Josie Arden
Kesto: 12 h 15 min


Carrington'sin tavaratalo Englannin rannikolla, Mulberry xx on kaunis ja hohdokas, puuterinsininen satavuotias rakennus, maamerkki josta turistit ottavat kuvia.

Georgie on töissä naisten asusteosastolla ja rakastaa työtään, jossa hän on erittäin hyvä. Tosin käsilaukkujen myynnistä saadut pienet provikat ovat viime aikoina huvenneet kokonaismyynnin laskiessa ja Georgiella onkin vaikeuksia selvitä kaikista kuukausittaisista menoistaan. 

Äiti toi hänet pienenä joka lauantai ostoksille Carrington'sin, jonka päätteeksi he nauttivat herkkuja tavaratalon teehuoneessa. Ne lauantait, yhteiset hetket äidin kanssa, olivat osa Georgien onnellista lapsuutta. Mutta oli myös toinen puoli, sillä äidin kuoltua Georgie oli päätynyt sijaiskotiin, jossa hemmottelu oli loppunut kuin seinään ja perheen oma tytär, joka oli Georgia kohtaan ilkeä, sai kirsikat kakusta oli kyse mistä tahansa.

Nykyään kahvilaa pyöritti Georgien paras ystävä Sam, joka oli antanut sille nimeksi Cupcakes at Carrington's ja myi siellä muiden herkkujen muassa Georgien suurinta houkutusta, kuorrutettua red velvet -kuppikakkua. Samilla oli jatkuvasti jokin uusi ihastus meneillään ja vaikka Georgie vastusteli, Sam otti yhtenään poikaystäviensä kavereita mukaan sokkotreffeiksi Georgielle. 

Georgie oli  seurustellut Brettin kanssa kolme vuotta, minkä jälkeen mies oli jättänyt hänet jonkin pitkäsäärisen platinablondin takia. Eron jälkeen Georgien miesrintamalla oli ollut hiljaista ja ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todella tuntenut jotain miestä kohtaan työhaastattelussa, jota piti hänen komea tuleva pomonsa James. Harmi vain mies tuntui olevan onnellisesti naimisissa.

Yhtäkkiä Georgien ympärillä kuitenkin vilkastui, sillä rikas venäläinen asiakas alkoi piirittää häntä ja tavarataloon tuli uusi komea työntekijä, Tom, joka sai Georgien sydämen jättämään lyönnin väliin heti ensikohtaamisella. 

Tavaratalossa on luvassa muitakin muutoksia. Ystävänpäivän myyntisesonki on lähestymässä ja sisään purjehtii Maxine, kuuluisa liikkeenjohdon konsultti joka on palkattu muokkaamaan tuotevalikoimaa ja järkeistämään kulurakennetta. Kaikki joutuvat pelkäämään työpaikkansa puolesta. Onneksi Georgien tukena on myös tavaratalon johtajan henkilökohtaisena avustajana työskentelevä Eddie, joka on Georgien GBF, gay best friend. Toisaalta, onko Georgien unelmatyö seuraaviksi 40 vuodeksi sellainen, jossa on aina joku Maxinen kaltainen ihminen hengittämässä niskaan?

Etsin oikeastaan edelleen joulukirjaa, mutta törmäsin tähän kolmen kirjan sarjaan, joista ensimmäinen sijoittuu ystävänpäivään, toinen jouluun ja kolmas sitä seuraavaan kesään. Kaikilla osilla oli Nextoryssa kymmenkunta lukijaa ja mikä harvinaista, kirjoista oli yksimielisesti pidetty. Keskiarvo 4 on erittäin hyvä, etenkin englanninkieliselle feelgood / chick lit kirjalle. Niinpä aloitin sarjan alusta ja ajattelin, että jos minäkin tykästyn, kuuntelen seuraavan osan vielä tämän joulun seutuun. 

Pidin juonenkäänteissä monestakin asiasta, sillä kirjailijan valinnat eivät olleet sieltä yksinkertaisimmasta päästä. Esimerkiksi naisten ja miesten asusteosastoilla ei tehty suoraan henkilövähennyksiä, vaan osastojen välille luotiin kilpailutilanne mikä tietysti johti monenlaisiin jännitteisiin niin työpaikalla kuin yksityisissä suhteissa.  Mutta jos palataan siihen ajatukseen, että tarkoitukseni oli, ellei nyt ihan suoraan, kuitenkin lähiviikkoina jatkaa siihen seuraavaan, jouluiseen osaan, niin sen voi unohtaa. Luulin kirjan olevan enemmän feelgoodia, mutta se on täysin chick litiä ja kiitos lukijan panoksen, erittäin liioiteltua chick litiä. Georgien puheenvuorot olivat vielä ihan siedettäviä, mutta kaikki muut roolit vedettiinkin niin överiksi, että paikoitellen kuunteleminen oli tuskaa. Erityisesti Sam kiekui jatkuvasti niin korvia vihlovasti, ettei edes lastenohjelmissa päästä samaan. Kuuntelin kirjaa lopulta 1,3-kertaiseksi nopeutettuna mikä tietysti osaltaan vaikutti ääniin, mutta siinä kohtaa sillä ei oikeastaan ollut enää merkitystä, teksti oli helposti ymmärrettävää ja halusin totta puhuen päästä toisen kirjan pariin. Kun jäljellä oli vielä neljä pitkänoloista tuntia, kelasin jopa muutaman kerran kymmenen minuuttia eteenpäin ja kuuntelin taas, toivoen etten ole missannut mitään niin oleellista, että joutuisin palaamaan taaksepäin. Niin ei käynyt.

Tuntuisi kuitenkin väärältä teilata hyvin ja mielikuvituksella kirjoitettu chick lit -kirja siksi ettei genre itsessään uponnut minuun joka nykyään todella harvoin päädyn sen pariin jolloin syynä on jokin ihan muu kuin sattuma, joten tovin mietittyäni mikä on oikeus ja kohtuus annoin sille kolme tähteä. 


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Dag Öhrlund- Vierailija


Dag Öhrlund: Vierailija
#Ewert Truut
Word Audio Publishing, 2021
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 15 h 3 min


Tristan Hecksher ei yleensä välittänyt siitä miten kriitikot arvioivat hänen romaanejaan. Eivät nämä hänen kirjojaan ostaisi. Esikoisromaanille ei ollut meinannut löytyä julkaisijaa ja hän oli lopulta onnistunut lähettyään käsikirjoituksensa pieneen kustantamoon nimeltään Kontrapunkt. Hänen viimeisin kirjansa Maan tuolla puolen oli saanut poikkeuksellisen hyvän vastaanoton ja nyt kaikki odottivat häneltä vähintäänkin samanlaista teosta. 

Tristan työsti uutta romaaniaan, jonka nimeksi oli antanut Kaiken tuolla puolen. Pavel oli maksanut siitä hänelle suurimman ennakon mitä ikinä kenellekään, mutta hän painiskeli silti jatkuvisssa rahavaikeuksissa. Hänen vaimonsa Ann ei ollut pystynyt työskentelemään vaatesuunnittelijana viimeiseen kymmeneen vuoteen heidän poikansa Romanin synnyttyä. Roman oli sairastunut vakavasti jo sikiövaiheessa ja oli kehityshäiriönsä takia pyörätuolissa, jatkuvasti hoitajien varassa.

Tristan ei voinut olla ajattelematta miten erilaista heidän elämänsä olisi voinut olla ilman Romania, tai jos poika olisi ollut terve. Lääkärit olivat varoittaneet että poika saattaisi kuolla vastasyntyneenä tai pikkulapsena, tämän näistä selvittyä viimeistään teini-iässä. Tristan poti jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut enemmän avuksi kotona, mutta siitä huolimatta hän oli alkanut viettää yhä useampia öitä mökillä, piilopirtissään jossa hänen piti työstää seuraavaa menestysromaaniaan. Puoli vuotta aiemmin Tristanin huvilaan oli murtauduttu ja silloin hän oli törmännyt naapurimökin Ewertiin. Parin viskipullon myötä he olivat tutustuneet paremmin. Nyt mökkiin oli murtauduttu uudestaan, mutta outoa kyllä mitään arvokasta ei oltu viety.

Tristan suhtautui vastahakoisesti nettiin eikä halunnut liittyä Twitteriin, Facebookiin tai vastaaviin somepalveluihin. Pavel pakotti hänet kuitenkin käyttämään sähköpostia ja vastaamaan myös faniposteihin. 

Yleensä hän lähetti vakiovastauksia lukijoilta saamiinsa viesteihin, mutta Theresen viesti oli erilainen. Muutamassa päivässä he olivat lähetelleet lukuisia viestejä ja Tristan oli tuntenut voivansa avautua naiselle.  

Tristan vilkaisi kelloa. Kahtakymmentä vaille kaksitoista. Therese tulisi puolenpäivän aikaan. Enää ei olisi mitään järkeä kirjoittaa, eikä Tristan edes halunnut että nainen näkisi hänen uutta käsikirjoitustaan. 
Yhtäkkiä hän tunsi itsensä araksi ja epävarmaksi kuin koulupoika. Hän oli tavannut Annin 21,5 vuotta sitten eikä hän ollut sen jälkeen tapaillut muita naisia kuin heidän yhteisiä ystäviään tai kirjailijanuransa myötä vastaan tulleita kustannustoimittajia tai haastattelijoita. Nyt hänestä tuntui lähes epämukavalta. Hän tajusi tilanteen naurettavuuden. Herranen aika, Therese oli vain lukija joka oli pyytänyt ja rukoillut päästä tapaamaan häntä, ei muuta. He söisivät sushia ja Tristan vastailisi kärsivällisesti naisen kysymyksiin kuten hän oli tehnyt niissä harvoissa kirjailijaesiintymisissä joihin oli suostunut. Kiusaantuneisuus ei kuitenkaan ottanut helpottaakseen. Ärtyneenä hän meni keittiöön, kaatoi lasin puolilleen viskiä vaikka se oli kaikkea muuta kuin järkevää ja ryyppäsi irvistäen puolet juomasta. Seistessään viskilasi kädessään hän kuuli kuinka auton moottorin hurina voimistui. Nainen oli saapunut. 

Ewert Truut oli ollut rikostutkijana Södertäljessä, mutta asui nykyään meren rannalla Skånessa ja toimi poliisipäällikkönä pienellä paikkakunnalla. Muutto oli tapahtunut vastentahtoisesti, sillä hänet oli siirretty pois pääkaupunkiseudulta epäonnistuneen tutkinnan jälkeen, mutta muutto oli osoittautunut olevan hänelle hyväksi ja kerrostaloelämä tuntuikin nyt kauhistukselta. 

Nelikymmenvuotisen uransa aikana Truut oli nähnyt vain kerran vastaavaa. 
Liikenneympyrästä oli löytynyt irrallinen pää jonka silmät oli kaivettu pois. Hänellä oli 42 päivää aikaa 'vapautukseen', varhaiseläkkeeseen jolle hän suunnitteli jäävänsä. Jumalan täytyikin olla koomikko tarjotessaan hänelle tällaisen läksiäistapauksen. Missä on loput ruumiista, kenen se on, missä ovat silminnäkijät, mikä oli murhan motiivi? 

Tristanille riitti vilaus naisen kesämekon alta paljastuneesta reidestä ja hänen kykynsä vastustaa naisen lähentymistä oli sulanut olemattomiin. Nainen alkoi ilmestyä mökille mielensä mukaan ja riisua saman tien vaatteensa ja Tristania vietiin kuin pässiä narussa. 

Kirja kuuluu niihin, joita kuuntelimme yhdessä mieheni kanssa pitkillä automatkoillamme. 15000 kilometrin aikana saimme kuunneltua aika monta dekkaria!

Monesti kirjoihin ottaa aikansa päästä sisälle. Tämä oli aivan päinvastainen tapaus. Sen sijaan se olisi kaivannut roimaa tiivistämistä ja keskivaiheillaan huomattavasti nopeampaa tapahtumien etenemistä. Olisin ymmärtänyt vähemmästäkin, että Therese oli kuin huumetta Tristanille.

Tristanin ja Theseren välistä seksiä kuvattiin kirjassa pitkään ja hyvinkin yksityiskohtaisesti. Naisdekkaristit eivät kirjoita tällaisia kohtauksia ainakaan niissä kirjoissa joita minä kuuntelen ja kysyinkin mieheltäni onko tämä tyypillistä miesdekkaristeille. Hän vastasi että on kyllä ja että Vierailijassa seksin kuvaaminen oli melko keskivaiheilta, ei siis mitään poikkeuksellista. 

Mieheni piti tarinasta, mutta hänkin piti sitä hitaasti etenevänä. Pääpaino oli suhteen ja seksin kuvaamisessa ja Ewertin tutkima murha jäi sivuseikaksi, vaikka se olisi kiinnostanut häntä enemmän. Ewert oli vanhan kannan jäärä, joka ei nähnyt tarvetta omien kantojensa päivittämiselle. Hauskinta oli Ewertin ja tämän nuoren alaisen välinen työskentely. Kokeneella Ewertillä olisi ollut tälle paljon annettavaa, mutta hän näki aivan eri sukupolvesta ja maailmasta tulevan oppipoikansa vain urakiipijänä joka ei edes sopinut alalle. Tapahtumat jäivät pitkäksi aikaa junnaamaan paikalleen ja kiertämään samaa kehää. Me molemmat annoimme kirjalle kolme tähteä, eikä kumpikaan meistä usko kuuntelevansa seuraavia osia. 


lauantai 20. marraskuuta 2021

Kiley Dunbar: Christmas at Frozen Falls




Kiley Dunbar: Christmas at Frozen Falls
Saga Egmont, 2021
Lukija: Helen Duff
Kesto: 10 h 20 min


Ilman parasta ystäväänsä Naria Sylvie ei olisi edeltävänä kesänä selvinnyt kaikesta, mukaan lukien hyvää tarkoittavat sukulaistädit joiden suurin huolenaihe oli mitä Sylvien ja Colen häiden peruunnuttua tulee tehdä Sylvien tarkkaan harkitulta häälahjalistalta hankituille tavaroille?

Narin vaatimuksesta hän ei kuitenkaan perunut joulukuulle ostettua häämatkaa Mauritiukselle. Cocktailit, aurinko ja meri tekisivät hyvää vaikkei altaan reunalla hymyilisikään tuore aviomies. Narin mielestä paras ystävä olisi mitä parhainta seuraa katsastamaan resortin kuumimpia tarjoilijapoikia.

Joulun lähestyessä ajatus rantalomasta ystävän kanssa alkoi kuitenkin tuntua väärältä, surulliselta korvikkeelta. Ehkä matkan peruutuksesta saisi vielä vähän rahaakin takaisin? Sylvien vanhemmat tarjoutuivat perumaan oman joululomansa, mutta yhteinen joulu vanhempien kanssa tuntui vielä surullisemmalta, niinpä hän oli kieltäytynyt. Kyllähän 34-vuotiaan naisen piti pärjätä elämässään ihan itse, jopa jouluna!

Sylvie ja Cole olivat olleet yhdessä kymmenen pitkää vuotta ja kihloissa yhtä pitkään. Toki komean lentokapteenin nappaaminen oli ystävien mielestä unelmien täyttymys, mutta Sylvielle se oli tarkoittanut pitkiä yksinäisiä iltoja Colen ollessa lennoilla. Hääpäivän valintakin oli venynyt Colen takia, milloin tämä oli lentänyt hankalaa reittiä, milloin juuri vaihtanut lentoyhtiötä. 

Alussa kaikki oli kyllä edennyt rivakasti. He olivat olleet yhdessä vasta neljä kuukautta eikä Sylvie todellakaan ollut osannut odottaa kosintaa joka tapahtui suurieleisesti Colen sisaren häissä. Sylvie ei osannut aavistaa sitäkään, että kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen Cole jänistäisi juuri ennen häitä selittäen, että kaikki tapahtui liian äkkiä. Miten kymmenen vuoden kihlaus voi edes johtaa vihkimiseen liian äkkiä?

Kävi ilmi että loman vaihtaminen toiseen olisi taloudellisesti järkevämpi vaihtoehto. Matkabloggari Narin ehdottaessa eksoottista Suomen Lappia ja mainitessa Saariselän, Sylvien muistiin palasi hänen aivan ensimmäinen poikaystävänsä. Stellan Virtasen vanhemmilla oli matkailuyritys Saariselällä.

He olivat tapailleet vain muutaman kuukauden, kun Stellan oli tullut lukukauden mittaiseen opiskelijavaihtoon Manchesteriin. Joulukuussa Stellan oli vain lähtenyt, jättänyt hätäisen kirjelapun, ollut vastaamatta Sylvien viesteihin. Sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että vain muutamaa päivää aikaisemmin Sylvie oli lausunut pojalle rakastavansa tätä, ylpeänä opeteltuaan sen suomeksi. Vastaanotto ei ollut odotettu, sillä sen sijaan että olisi toistanut saman, Stellan oli sanonut, että heilläpäin ei ollut tapana käyttää noita sanoja ellei todella, todella tarkoittanut mitä sanoi. Se oli viimeinen kerta kun he puhuivat ja kun Sylvie oli muutamaa vuotta myöhemmin tavannut Colen, hän oli unohtanut Stellanin. Mutta nyt kun Saariselkä muistutti häntä menneestä, hetket Stellanin kanssa palautuivat hetkessä hänen mieleensä, samoin tämän aiheuttamat sydänsurut.

Kuinka ollakaan, Narin järjestämä joululoma suuntautuu Stellanin pyörittämään resorttiin ja pääparimme kohtaa heti ensimmäisenä iltana. Kun Stellan pääsee alkujärkytyksestään, hän ottaa Sylvien kuin omaksi henkilökohtaiseksi vieraakseen ja hänen bisneskumppaninsa, saamelaisjuuret omaava Niilo löytää Narista välittömästi sielunkumppanin. 

Kirja oli kieltämättä erikoinen kuuntelukokemus, ehkä kuitenkin hieman eri tavalla kuin odotin.
Stellan ei ilmeisestikään omaa edes lappilaisia sukujuuria, sillä hänellä kuvataan olevan skandinaavisen vaaleat kiharat hiukset. Hänen vanhempansa ovat jääneet eläkkeelle matkailubisneksestä ja muuttaneet Helsinkiin mikä oli mielestäni melko erikoinen ratkaisu ikänsä Lapin rauhassa eläneeltä pariskunnalta, mutta ehkä he ovat etelästä lähtöisin mikä voisi selittää myös Stellanin blondin kiharapehkon. Stellan puhuu englantia hyvin vahvasti murtaen vaikka hänen sanavarastonsa on erittäin hyvä, kuulostaen lähinnä hengästyneeltä italialaiselta. Stellanin oudosta nimestä ja murteesta huolimatta onnistuin mielessäni  pysyttelemään Lapissa, sillä kirjan tapahtumat ovat kuin pohjoisen joulun matkailumainos. On huskykasvatusta ja koiravaljakkoajelua, poronpaistia laavulla ja avantouintia löylyjen välillä. Jos tämä suomennettaisiin ja siten päästäisiin Stellanin huvittavasta englannin ääntämyksestä, voisin suositella.

P.s. Jos kaipaat suomenkielistä feelgood joulukirjaa, suosittelen vuosi sitten englanniksi kuuntelemaani Jenny Baylissin The Twelve Dates of Christmasia, joka on nyt suomennettu nimellä Jouludeitti x 12. Tässä linkki juttuuni kirjasta.




sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Camilla Sten: Kadonnut kylä

 


Camilla Sten: Kadonnut kylä
Bazar, 2020
447 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Staden, 2019
Suomennos: Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff


Kiitos Bazarille arvostelukappaleesta.

Vuonna 1959 ruotsalaiseen Silvertjärnin kaivoskylään saapunutta poliisipartiota odotti karmaiseva näky. Kylä oli muuten täysin autio, vain kaksi ihmistä löytyi, toinen elävänä, toinen kuolleena. Nuori nainen oli köytetty torille kiinnitettyyn puupaaluun ja kivitetty hengiltä. Jostain kuului vauvan itkua.

Alice oli pienenä pitänyt isoäitinsä kertomuksia Silvertjärnistä satuna satujen joukossa. Margaretha itse oli lähtenyt Tukholmaan opiskelemaan ja hänen pikkusisarensa Aina ja heidän äitinsä olivat jääneet kylään. Aina oli ollut vain seitsemäntoista, kun isoäiti oli nähnyt hänet viimeisen kerran. Kaikki yli 900 kylän asukasta olivat kadonneet kuin ilmaan, eikä koskaan selvinnyt, minne.

Nykyhetkessä viiden ihmisen porukka, Alice kärkihahmonaan, lähtee tutkimaan mysteeriä. Heidän tarkoituksensa on tehdä Silvertjärnistä dokumenttielokuva. 

Matkaan lähti siis viisi ihmistä jotka pelkäävät ja tarkoitus oli levittää sama kirjan sivuille. Ongelmaksi koitui vain se, että minä en pelännyt mukana.
Kirjassa oli monia pieniä yksityiskohtia jotka epäuskottavuuttaan jäivät häiritsemään, mutta joita en voi tässä avata ilman että juonesta paljastuu liikaa.
Luomme kirjaa yhdessä miehen kanssa niin että etenimme suht samaa tahtia ja luimme aina toisemme kiinni. Kirja herätti paljon keskustelua. Kun olimme päässeet alkuun ja juttelimme juonesta ensimmäisen kerran, totesin että yksinkertaisintahan tässä olisi jos olisi käynyt näin ja näin, mutta se olisi tylsin vaihtoehto. Pohdin ääneen että minne ne ihmiset katosivat ja mieheni totesi että *sensuroitu*. No niin tietenkin, miksen minä tullut tuota ajatelleeksi! Ja sitten kaikki kävi juuri niin tylsästi kuin alkusivuilla päättelimme ja voi pahus kun olin niin pettynyt. Olin odottanut paljon enemmän, raameja olisi ollut vaikka mihin Mies kiinnitti huomiota siihen, miten heikkoja ja aikaansaamattomia ryhmän miehet Max ja Robert olivat ja yhdessä pohdimme sitä, olisiko voinut olla mahdollista, että hoksasimme siinä alussa jotain mitä ei ollut tarkoitus huomata. En oikein usko siihenkään. Tästä saattaa hyvinkin tulla valintani kirjavuoteni suurimmaksi pettymykseksi. 

Eva Frantz: Tästä pelistä pois


E
va Frantz: Tästä pelistä pois
#3 Anna Glad
S&S, 2020
Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele
Lukija: Hanna-Maija Nikander
Kesto: 11 h 2 min


Saara Nyman oli pienen Tuuli-vauvan äiti. Vaunukävelyllään hän huomasi, että pääsiäisen myötä ensimmäiset kesäkukat olivat ilmestyneet myyntiin kukkakaupalle. Harmi ettei Tuulin vaunuja saanut kammettua sisälle ahtaaseen kauppaan, mutta jos olisi oikein nopea ja kipaisisi muutaman kukkasen piristykseksi. Tuuli nukkuikin niin sikeästi. 

Anna katsoi naisen pitelemää lasta joka katsoi takaisin suurin, uteliain silmin. 
Mikä lapsella on hätänä, Anna kysyi.
Hän oli saanut Anetelta puutteelliset tiedot sillä hälytyskeskukseen oli ilmoitettu vain, että lastenvaunuissa olevalle vauvalle oli tapahtunut jotakin äidin huomion ollessa muualla.
Mutta pulskalla pikkuvauvalla ei näyttänyt olevan mitään hätää. 
Mikä hätä, Saara kummasteli, "Ei Tuulilla mikään ole. Luojan kiitos."
Anna ei käsittänyt mitään. Miksi te sitten soititte apua?" 
Saara ei sanonut mitään vaan osoitti vaunuja käsi täristen. Kuomun edessä roikkui ohut kankaanpalanen. Anna ei ymmärtänyt edelleenkään, mutta vaunuja kohtaan astellessaan hänet valtasi inhottava tunne. Mitä hän näkisi?
"Ööö, jaaha..." Vaunuissa makasi vauva. 

Siitä lähtien, kun Annan oma raskaus oli edennyt näkyväksi, ystävät ja työtoverit olivat jatkuvasti vihjaillen ihmetelleet, oliko vauvoja todellakin tulossa vain yksi ja oliko laskettuun aikaan vielä niin pitkä aika. 

"No niin, pikku calzone, nyt joogataan", Anna mutisi. 
Anna ei ollut liikkunut nimeksikään, juokseminen ja voimaharjoittelu tuntuivat siinä tilassa täysin mahdottomalta. Jooga kuitenkin kuulosti mukavan rauhalliselta, enimmäkseen siinä kai vain istuttiin sääret ristissä ja hymistiin 'ommm'. Siitä jopa Anna Glad selviäisi.

Muutenkin Annalla oli mietittävää. Lapsen isä asui satojen kilometrien päässä ja toivoi Annan ja tulevan vauvan muuttavan luokseen. Voisiko Anna muuttaa niin paljon omaa elämäänsä?

Samuel Lindberg oli pelannut NHL:ssä mutta palannut nyt Suomeen ja rakennuttanut kodikseen ison lukaalin jossa oli kaikenlaisia siipiä ja ulokkeita. Omituisen näköinen talo ärsytti paikallisia. Vaimo Alison oli odottanut Suomeen muutolta jotain aivan muuta kuin mitä sai. Samuel oli jatkuvasti poissa kotoa, treeneissä, haastatteluissa, missä lie kissanristiäisissä, eikä edes tuntunut kaipaavan häntä rinnalleen. Mies oli jatkuvasti pahantuulinen ja syytti avoimesti Alisonia myös siitä, ettei lasta ollut alkanut kuulua. 

Mieskuoro Rantapojat oli Annan entisen työparin, eläkkeelle jääneen Rolfin uusin harrastus. Suhde Maxiin jatkui, mutta mies oli jotenkin etäisempi kuin ennen ja väisteli tapaamisia. Oliko ruotsalaiskomistus kyllästynyt suomalaiseen varhaiseläkkeelle jääneeseen poliisiin jonka terveys reistaili?

Uusi kaupunginjohtaja Jasper Jokela oli laittanut vauhtia pyörätiehankkeeseen, jota jumpitti enää yksi pieni mutta sitäkin merkittävämpi tekijä, erakoitunut leskimies, paikalliseksi kylähulluksikin kutsuttu. Vaikka talon alta räjäytettäisiin kohta kalliota, mies ei aikonut poistua talostaan.

Börje Bohmanille ja muille alueen asukkaille oli tiedotettu hankkeesta hyvissä ajoin ja heidän kiinteistöistään oli tarjottu erittäin kohtuullinen korvaus. Lopulta Börjen tontti oli päätetty pakkolunastaa, mutta ukonpiru ei ollut välittänyt kaupungin määräämästä muuttopäivästä ja kieltäytyi liikahtamastakaan.

Lopulta kaikki tarinan haarat, ylimääräinen vauva, Suomeen palanneen jääkiekkoilijan perhe ja iäkäs miehenjäärä liittyvät toisiinsa taitavin kiemuroin.

Radio Vegan pitkäaikaisen toimittajan Eva Frantzin dekkarisarjan toistaiseksi tuorein osa vakuutti minut jälleen. Toivottavasti Anna Gladit saavat pian jatkoa, sillä sarja kuuluu ehdottomiin suosikkeihini ja haluan kuulla miten Anna ratkaisee yksityiselämänsä haasteet. Pikkaisen harmittaa se, että lukija oli vaihtunut kahden edellisen osan jälkeen.

Kirjailijan loppusanoissa käy ilmi, että hän on ollut äitiyslomalla tätä kirjoittaessaan. Ehkä dekkariin on siksi päätynyt niin monia vauvoja.


perjantai 5. marraskuuta 2021

Elly Griffiths: Musta enkeli


Elly Griffiths: Musta enkeli
Ruth Galloway #10
Tammi, 2021
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 27 min


Komisario Dave Cloughin ja näyttelijätär Cassandra Blackstockin hääjuhlassa Ruth joutui pinnistelemään hymyä niin että poskiin sattui. Viime aikojen tapahtumat ja muiden onni olivat haastava yhdistelmä. 

Hän poistui juhlista heti kun oli soveliasta, vaikka kuusivuotias Kate viihtyikin häähumussa. Kotona puhelinvastaajassa odotti erikoinen viesti. Hänen asiantuntija-apuaan kaivattiin aina Italiassa saakka.

Ruth muistaa konferenssin Roomassa kaksitoista vuotta sitten. Hotellihuoneen josta oli näkymä Trastevereen, terrakottatiilikattoja, mukulakivillä päristeleviä Vespoja, valaistu suihkulähde. 
Ruth oli juuri eronnut avomiehestään Peteristä. Hän oli innoissaan niin vapaudestaan kuin siitä, että oli kuin jollain ihmeen kaupalla onnistunut junailemaan työmatkan ulkomaille Philin nenän edestä. 

Angelo oli muinaisiin roomalaisiin erikoistunut arkeologi Rooman yliopistosta. Hänen murtaen puhuttu englantinsa oli vienyt Ruthilta jalat alta ja vaikka se olikin jäänyt yhden yön jutuksi, he olivat pitäneet satunnaisesti yhteyttä. Angelon viesti puhelinvastaajassa oli silti melkoinen yllätys.

Ruth tunsi kaipaavansa lomaa, ulkomailla hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen. Äidin kuolema, Michellen yllätysraskaus ja lämmenneet tunteet Katen isää kohtaan vaativat riittävää etäisyyttä asioiden laittamiseksi takaisin mittasuhteisiinsa. Bonuksena matkaan liittyi vielä arkeologiaakin, sillä Angelo halusi hänen tutkivan hiljattain löytyneitä luita. Hän teki viikottaista ohjelmaa Italian televisioon eikä Ruthilla ollut mitään ohjelmaan osallistumista vastaan, kunhan hänen ei tarvitse esiintyä kameralle.

Hän oli unohtanut millaista Italiassa on elokuussa. Hän on tottunut pitämään Norfolkin aurinkoisia päiviä kuumina, mutta niiden lempeät auringonsäteet eivät ole mitään verrattuna helvetin tuleen joka käristää heitä kuin vartaassa niin, etteivät he kykene liikkumaan tai edes puhumaan.
Kate ja Louis, jotka ovat lennolla muuttuneet parhaista kavereista pahimmiksi vihamiehiksi, seisovat nyt vierekkäin lamaantuneina. Heidän edessään kaksi miestä tappelee kiihkeästi taksista ja aseistettu poliisi sytyttää tupakan. Angelon ystävästä, Grazianosta, ei näy jälkeäkään. 
- Miksi täällä on näin kuuma, Kate sanoo. 
- Italiassa on tällaista.
- Missä on Italia, Louis kysyy 
- Tässä, Kate sanoo murskaavasti.

Syyskuussa ilmestynyt uusin suomennos päätyi lukulistallani koska a) en malttanut pantata sitä pidempään ja b) ajoitus oli mitä täydellisin, sillä olimme reissanneet nelisen viikkoa Italiassa ennen kuin siirryimme Espanjaan. 

Annoin kirjalle neljä tähteä, koska sen rikostarina ei tällä kertaa ollut mielestäni ihan kiinnostavimmasta päästä Ruthin tapauksia ja toisekseen, valitettavasti Ruth oli taas kirjoitettu huolehtimaan vyötärömakkaroistaan. Kun italialaiset ovat niin solakoita vaikka syövät pastaa, jota Ruth ei koe voivansa syödä vaikka se Italiassa niin hyvää onkin. Kun Shauna näyttää niin hyvältä bikineissään eikä Ruth voi kuvitellakaan että pukeutuisi muuhun kuin peittäviin yksiosaisiin uikkareihin. Toisaalta annoin neljä tähteä, koska Ruthin yksityiselämään liittyvien henkilöiden elämänlangat kiertyivät yllättäviin kierteisiin ja saavat todellakin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa!


sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Eva Frantz: Kahdeksas neito


 Eva Frantz: Kahdeksas neito
Anna Glad #2
Kustantamo S&S, 2018
Alkuteos: Den åttonde tärnan
Suomennos: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 9 h 48 min


Tuulensuojan ja tikkaiden luona oli pimeää, sillä pukukoppirakennuksen ulkovalo ei ulottunut näin kauas.
Roland laski pyyhkeen puupenkille ja pukukopin avaimen huolellisesti pyyhkeen päälle kuten hänellä oli tapana. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä terästäytyäkseen, otti kiinni tikkaista ja laskeutui päättäväisesti jääkylmään veteen. 
Saakutti sentään miten kylmää! Mutta se kannatti, tämä se vasta oli elämää.
Hän otti ensimmäiset katkonaiset uimaliikkeet ja törmäsi johonkin.

Roland Ström oli kokenut talviuimari jolla oli tapana tulla avannolle aina ensimmäisenä aamulla. Vasta saatuaan kouraansa tukun hiuksia hän tajusi, ettei ollutkaan avannossa yksin. 

Anna Glad ihmetteli ettei avannoista löytynyt ruumiita useamminkin. Annan hampaat kalisivat pelkästä ajatuksesta, sillä mikään niin jäätävä ei kerta kaikkiaan voinut olla terveellistä, olkoonkin muodikasta. 

Ruumis saa pian henkilöllisyyden, noin nelikymppinen Boel Westman joka oli kuitannut naisten pukukopin vihkoon tulleensa sinne myöhään edellisiltana. Vihon merkintöjen perusteella hänkin oli aktiivinen avantouimari. Tutkimuksissa ei näkynyt mitään ulkoisia vammoja. Mikä tappoi naisen niin nuorena? 

Boel Westman oli asunut Futuricassa, läheisellä kansanopistolla jonka asuntoloissa asui muutamia koulun opettajia ja opettaja myös Boel oli ollut. Hänellä ei ollut muita lähiomaisia kuin dementoitunut äiti, jonka edunvalvojaksi hän oli hiljattain ryhtynyt.

Rolf Månsson oli joutunut jäämään poliisivoimista eläkkeelle saatuaan sydäninfarktin. Kaupunginjohtaja Svartström oli niin ikään jäämässä eläkkeelle ja virka laitettu hakuun. Rolf oli mielissään, että sitä havitteli myös kaksi naishakijaa. 

Poliisilaitoksella Annan uudeksi työpariksi Rolfin jälkeen oli tullut Martha Hanson. He tulivat hyvin toimeen ja Annan yksityiselämässäkin sujui paremmin nyt, kun hän oli taas sinkku. Hän oli kuullut, että nainen jonka kanssa Måns oli häntä pettänyt asui nyt Månsin kanssa ja mies oli saanut osa-aikatöitä, joten he molemmat voivat tahoillaan hyvin. 

Emma Kling vihasi 14 vuoden ikää. Ollapa rinnat, muttei finnejä, ollapa kaiken kaikkiaan jo kahdenkymmenen jolloin hänelläkin olisi cooleja ystäviä. Emma oli vaihtanut mielellään koulua kun äiti oli saanut uuden työpaikan Futurican rehtorina ja he muuttivat saareen, mutta Emma ei ollut uudessakaan koulussa löytänyt ystäviä. Emma oli viettänytkin paljon aikaa Boelin kanssa, kun äiti ja isä eivät olleet kotona. 

Nimi Kahdeksas neito viittaa suomenruotsalaisten Lucia-perinteeseen ja viittaa kirjassa erään 1980-luvun syksyn Lucia-kulkueeseen liittyviin tapahtumiin joita takaumissa seurataan. Teemaksi nousee tässä osassa tyttöys ja nuoreksi naiseksi kasvamisen haasteet, jotka eivät valitettavasti ole juurikaan muuttuneet tai ainakaan helpottaneet noista 1980-luvun ajoista, jolloin itsekin olin nuori. Itse rikostutkinta oli jälleen lähempänä itselleni mieluisaa cozy crimea, mutta aiheen tärkeyttä ei voi missään nimessä dissata. 


sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six


Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six
Gummerus, 2021
Suomennos: Inka Parpola
Lukijat: 8 lukijaa, mm. Anna Puu nimiroolissa
Kesto: 10 h 55 min

 

Me rakastamme murtuneita, kauniita ihmisiä, eikä kukaan ole yhtä ilmiselvästi murtunut ja klassisen kaunis kuin Daisy Jones. 

Billy ja Graham Dunne perustivat bluesrockbändin The Dunne Brothers 60-luvun puolivälissä. Silloin kaikki halusivat olla Beatles ja Rollarit, Billy halusi olla Dylan ja Lennon. Ensin soiteltiin kotibileissä ja satunnaisesti baareissa, ihan vaan kaljapalkalla, mutta kelpasihan se kun oli alaikäinen. Kun heidät 'löydettiin' ja Rod Reyes ryhtyi heidän managerikseen koska Billy Dunne oli hänen mielestään syntynyt rocktähdeksi, heitä oli kasassa jo kuusi. Kun nimiehdotuksia sinkoili ees taas eikä mikään ollut ylitse muiden, keikalle ilmoitettiin The Dunne Brothersien sijaan The Six. 

WARREN:
Meillä oli niihin aikoihin sääntö. Kullakin meistä oli viisi tulitikkua. Sillä lailla me jengiä kutsuttiin bileisiin keikan jälkeen. Jos tyypillä oli tulitikku, tervetuloa. Saimme antaa niitä kenelle tahansa yleisössä näkemällemme tytölle, yritimme tietenkin pysytellä loitolla sekopäistä. 

Bändi koostui viidestä nuoresta miehestä ja kosketinsoittaja Karenista, joka tuli mukaan toisesta bändistä jossa pojat olivat vain pyrkineet hänen housuihinsa. The Six arvosti hänen soittotaitoaan ja mukana itärannikon kattavilla keikoilla kulki toinenkin tyttö, Billyn tyttöystävä Camila, jonka kanssa Karen ystävystyi. Rod Reyes vei heidät kohta myös länsirannikolle, koska "kaikki" olivat Hollywoodissa, mutta sillä kiertueella Camila ei ollut mukana ja Billyllä alkoi kulkea turhankin lujaa.

WARREN:
Minäpä tiivistän sen varhaisen kiertueen. Minä sain pesää, Graham veti kamaa, Eddie dokasi, Karenia alkoi ottaa pannuun, Pete jaaritteli puhelimessa kotona odottavan tyttönsä kanssa ja Billy teki kaikkea viittä samaan aikaan.

ROD:
Minäpä kerron millaista on manageroida rockbändiä. Ajoimme ympäri maata, roudarit ja crew ja koko lössi. Eikä yksikään tyyppi - yksi ainut bändin jäsen - vaivautunut miettimään, miten meillä oli aina tankki täynnä. 
Vuoden '73 lopulla oli öljykriisi, bensasta oli pulaa. Kiertuemanageri ja minä lahjoimme bensa-asemien työntekijöitä kuin elämämme olisi ollut siitä kiinni. Minä vaihtelin rekisterikilpiä. 
Eikä kukaan edes huomannut, koska kaikilla oli niin kiire paneskella ja ryypätä ja vetää kamaa.

Daisy Jones oli varttunut Los Angelesissa brittiläisen taidemaalarin ja ranskalaisen mallin ainoana lapsena. Hän ei ottanut koskaan yhtään laulutuntia, hän oli luonnonlahjakkuus. Hän oli kaunis, hän oli täydellinen. 

Hän oli vain neljäntoista, kun hän jotenkin vain solahti roudareiden mukana Hollywood Stripin klubeille. Hän tiesi alusta asti, että hänestä ei tulisi jonkun muun muusaa, hän olisi itse se joku.

Sanoin: Olen artisti, eli joko te annatte minun levyttää haluamani albumin tai en tule paikalle, ikinä. Teddy sanoi: Daisy, sellainen ihminen joka vaatii täydellisiä olosuhteita taiteensa tekemiseen, ei ole taiteilija. Sellainen ihminen on mulkku. Pamautin oven hänen naamaansa.

Mutta vähän myöhemmin Daisy alkoi lukea biisivihkoaan ja tajusi ettei hänellä ollut mitään alusta loppuun saakka valmista ja että hänen pitää työstää niitä ja tehdä yhteistyötä Teddyn kanssa. Hän oli tottunut saamaan kaiken, mutta jos hänen nyt jälkeenpäin pitäisi kiittää Teddyä jostain, niin siitä että mies pakotti hänet ansaitsemaan jotain. 

Ja niin minä tein, ilmaannuin studiolle, yritin pysytellä suhteellisen selväpäisenä ja lauloin ne laulut jotka minun käskettiin laulaa. En laulanut niitä kaiken aikaa juuri sillä tavalla kuin he halusivat, panin toki vähän hanttiin, ja uskon vakavissani, että se levy on parempi koska pidin hiukkasen kiinni omasta tyylistäni. Mutta minä tein sen, mitä minulta pyydettiin. Olin juonessa mukana. Ja kun olimme saaneet kymmenen pikku balladia söpöön pakettiinsa, Teddy sanoi, että miltä tuntuu ja minä sanoin että minusta tuntui että olin saanut jotain aikaiseksi ja vaikka lopputulos ei ollut aivan sitä mitä olin alkuun kaavaillut, se oli ehkä kuitenkin ihan kiva lätty. 

Mutta vasta kun tuottaja keksi laittaa Daisy Jonesin ja The Sixin yhteen, syntyi hittibiisi. Yleisö räjähti. Yhdessä Daisy ja Billy, heidän välisensä kemia ja se mitä he antoivat itsestään ja toisistaan lavalla, oli kuin magneetti joka veti keikkayleisöä puoleensa. 

Minun tajuntani ei kuitenkaan räjähtänyt. En tiedä, oliko minulla kirjalle liian kovat odotukset. Sillä on Goodreadsissä yli neljä tähteä mikä antaa odottaa tiettyä laatua ja sitä on Suomessa mainostettu isona äänikirjaprojektina johon on panostettu enemmän kuin mihinkään aiemmin. Onhan lukijoiden iso määrä (heitä on kahdeksan) tietyllä tapaa toimiva tällaisessa kirjassa, ja on toki vaikea kuvitella miten se olisi toiminut yhdellä nais- ja yhdellä mieslukijalla. Ylipäätään rakenne, joka koostuu pelkästä vuoropuhelusta jonka jokaisen pätkän alussa on puhujan nimi ja kaksoispiste kuin näytelmäkässärissä, on todella haastava ja mietin nyt jälkeenpäin oliko se todellakin tarpeen ja mitä erityistä se antoi kirjalle.

Mutta se mihin varsinaisesti petyin ja miksi annan kirjalle vain kolme tähteä, on sen sisältö. Olin jemmannut kirjaa sopivaan hetkeen, nauttien sen säästelystä. Odotin sen tempaavan minut mukaan kiihkeään, sähäkkään rockelämään, mutta loppujen lopuksi kirja oli melko yllätyksetön, vähän tylsänpuoleinen ja jälkifiilikseltään oudon tasapaksu. Tässäkö se oli?

Kuuntelimme tämänkin kirjan yhdessä mieheni kanssa. Häntä ärsyttivät jatkuva "minä sanoin" ja "hän sanoi" hokeminen ja jonnin joutavat repliikit jotka eivät vieneet tarinaa mihinkään vaan toimivat lähinnä muistuttamassa, että tuokin tyyppi on kirjassa mukana. Keskeisiä hahmoja oli vain muutama ja loput olivat täytettä. Repliikit olivat tosiaan lyhimmillään parin kolmen sanan mittaisia ja saattoivat vain toistaa saman asian minkä edellinen puhuja oli jo sanonut, ja kun joka kerta lukijan vaihtuessa lukija sanoo ensin roolihenkilönsä nimen, kokonaisuus ei ollut aina kovin sujuvaa ja silloin sama turhautti itseänikin. 

Miestäni ärsytti myös se, kun repliikeissä esimerkiksi Billy sanoi mitä Eddie oli sanonut jne, sen sijaan että Eddie, joka oli keskustelussa mukana, olisi itse puhunut vuorosanansa. Tuo käytäntö välillä sekoitti mieheni ajatuksia siitä, kuka lopulta oli asioista mitäkin mieltä. Hän päätyi antamaan kirjalle 2,5 tähteä.