Naistenviikko - Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

 Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

S & S, 2023

382 sivua

Syksyllä 1881, jolloin runoilija Emily Dickinson elää tiiviisti kotinsa seinien sisäpuolelle erakoituneena, hänen kotikaupunkiinsa Amherstiin muuttaa Toddin pariskunta. David Todd on astronomi, joka joutuu työnsä tähden matkustamaan eri paikkakunnilla. Hänen vaimonsa Mabel Todd on nuori ja eloisa kaunotar, joka kiinnostuu runoilijaneroksi kutsutusta Emilystä. Toddeilla on parivuotias tytär Millicent, mutta Mabel ei ole erityisen äidillinen, vaan on kiinnostuneempi juhlista ja kaupungin merkittäviin henkilöihin tutustumisesta. Äitiys ei ole jättänyt häneen minkäänlaista jälkeä, ei fyysistä, eikä henkistä. Sekä lapsi että uusi rooli olivat liukuneet kuin huomaamatta hänen vartalostaan, sen läpi ja ohi, jonnekin, minne hän ei jaksanut mennä.

Alussa, kun Toddit muuttivat Amherstiin, Millicent olikin jätetty Mabelin äidin hoiviin, ja Mabel tuntui keksivän lukuisia (teko)syitä miksi Millicentin oli parempi edelleen siellä pysyä.

Emily asuu yhdessä vanhan ja sairaalloisen äitinsä, sekä sisarensa Vinnien (Lavinia) kanssa. Samalla tilalla, naapuritalossa, asuu heidän veljensä, kaiken omistava ja kaupungin merkkihenkilö Austin, yhdessä vaimonsa Suen (Susan) ja heidän kolmen lapsensa kanssa. 

Jo henkilöluettelosta kirjan alussa käy ilmi seikka, joka luo jännitteen kirjan tuleviin tapahtumiin. Mabel kuvataan henkilöluettelossa seuraavasti:

Mabel Loomis Todd - Austinin rakastajatar.

Kirjan tapahtumia kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Mabel kirjoittaa kirjeitä vanhemmilleen, ja miehensä poissa ollessa myös hänelle. Vinnie pääsee ääneen huomioineen, ja kolmantena kaikkea tarkkailee heidän palvelijansa Maggie (Margaret). 

Käyn pihamaalla tarkkailemassa kukkia, jotka puskevat maasta kilpaa. Maggie ripustaa pyykin talon taakse. On kesä.

Emily katselee ympärilleen kuistin varjossa ja huokaisee: "Vihdoinkin." Hän näyttää hyvin onnelliselta. Emily on täysin eri tavalla kiinni maailmassa kuin minä. Hän ei keksi näitä asioita. Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo. 

Sain viimeinkin kutsun Suen illanistujaisiin - armelias Sue! - ja menin, koska halusin tutustua rouva Toddiin ja kuulla tämän soittavan. Evergreensissä pitää kiirettä. Talo suorastaan pullistelee toimintaa. Sue ei ehdi pihan tälle puolelle juuri koskaan. Hän järjestää vistinpeluuiltoja ja tanssiaisia ja juhlia ja illalliskutsuja kuin pyörivä dervissi. Hän kutsuu joka kerta Emilynkin ja joka kerta Emily kieltäytyy kohteliaasti kukan ja kirjelapun välityksellä. 

Emily on koko ajan sivussa tapahtumista, hänellä on hyvin vähän repliikkejäkään. Enemmän kirja kertoo Mabelista ja hänen sekä Vinnien elämästä, jossa Emily on vain osallisena, sivuhenkilönä, ei sen enempää. Ratkaisu on sinänsä toimiva, olisi ehkä ollut jo liiankin rohkeaa kirjoittaa näin pitkä romaani sanoittaen Emily Dickinsonin omia arkisia ajatuksia. 

Minun oli todella vaikeaa saada tästä kirjasta otetta. Olin kiinnostunut, mutten koukuttunut. Heitin siimoja, mutta ehkä kala oli liian suuri, koska se pääsi aina irti hetken siimassa pyristeltyään. Sellainen tunne minulla oli läpi kirjan, riippumatta siitä, kuka milloinkin oli kertojana. Olin lukijana yhtä paljon lukukokemuksen sivuhenkilö, kuin Emily omassa kirjassaan. 

Luin vuosia sitten Kannaksen romaanin Rosa Claysta, siinä oli Rosa itse päähenkilönä ja ehkä siksi siihen pääsi paremmin kiinni. 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, sillä tämä kirja on puhtaasti naisten oma kirja, kertojinaan Emilyn sisar, veljen rakastajatar ja perheen palvelijatar. Miehiä ei ääneen päästetä, he ovat pikemminkin välttämättömät statistit. 

Naistenviikkoa kirjasomessa vetää jo kymmenettä vuotta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Naistenviikko - 2 x uusia feelgoodeja: Milly Johnson & Anni Niskanen

Tässä pari keväällä julkaistua feelgoodromaania, jotka kuuntelin heti tuoreeltaan, mutta juuttuivat sitten postausjonoon. Valitsin nämä naistenviikolle, sillä niiden juonet pyörivät viikon idean mukaisesti hyvin vahvasti naisten ympärillä ja ovat lisäksi tämän hetkisiin säihin sopivaa kevyttä viihdettä, passelia kesähellelukemistoa. 

Milly Johnsonilta on kirjoja suomennettu jo useampia, kun taas Anni Niskanen on esikoiskirjailija.

***

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä

Bazar, 2024

Lukija: Linda Wiklund

Kesto: 12 h 56 min

Mennessään naimisiin Brucen kanssa 24 vuotta sitten, Shay oli vannonut ettei hänestä tulisi äitinsä kopiota, toisin sanoen naista jonka oma identiteetti peittyisi vaimon, äidin ja tyttären roolien alle. 

Heillä oli syntynyt kaksi lasta, joista nyt 23-vuotias poika Sunny oli muuttanut yhteen kihlattunsa Carolinen kanssa ja nuorempi tytär Courtney oli hänkin hiljattain pakannut tavaransa ja muuttanut kimppakämppään parhaan ystävänsä kanssa. Courtney oli samalla ilmoittanut muuttaneensa nimensä Strawberry Blueksi, mikä sai Shayn edelleen pyörittelemään silmiään. 

Shaylla oli sisko Paula, mutta Shay huolehti käytännössä yksin heidän seitsemänkymppisestä äidistään Robertasta. 

Äidin muisti pätki aina vain enemmän, mutta lääkäri oli sanonut, että kunhan hän muisti tärkeimmät asiat, kuten hellan levyjen sammuttamisen ja ovien lukitsemisen, ei niin haitannut, vaikka pääministerin nimi tai kahdentoista kertotaulu olisivat päässeet unohtumaan. Sitä paitsi hänellä oli ihania naapureita, jotka pitivät toisiaan silmällä. Kirjaimellisesti. Näiden kyttääjien rinnalla armeijan erikoisjoukotkin kalpenivat.

Kustantajan sivuilla kirja kiteytetään näin:

"Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä katsoo lempeästi suoraan kohti keski-iän kriisiä. Se on lämmin ja toiveikas romaani elämän arvaamattomuudesta, aluista ja lopuista, petoksista ja anteeksiannosta." Allekirjoitan tämän. Kirja on siinä mielessä vaihtelua, että siinä on tosiaan keski-ikäinen päähenkilö, joka ei kipuile miehen löytämistä ja perheen perustamista, vaan hänellä on jo aikuisehkot lapset. Kirjassa on surua (äiti) sekä ilmi käyviä salaisuuksia. Perusvarmaa Milly Johnsonia, mutta edelleen kaipaisin jotain yhtä spesiaalia kuin oli Kirsikoita ja joulun taikaa. 

***

Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia

#1 Lehmuslahti

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 8 h 38 min 

Petterin vanhemmat olivat pyörittäneet pientä majataloa Lehmuslahdella, pikkukylässä lähellä itärajaa. Nyt he olivat kuitenkin halunneet jäädä eläkkeelle ja muuttaa Espanjaan, joten Petteri oli ottanut ohjat käsiinsä ja niin sukupolvenvaihdos oli toteutettu. 

Ensimmäiseksi Petteri oli soittanut ystävälleen Aavalle, ja tarjonnut tälle töitä. Petteri itse hoitaisi ruuanlaiton ja taloudenhoidon, Aava saisi hoitaa aktiviteetit ja somen. Pari osa-aikaistakin oli jo palkattu. 

Palkka ei ollut huima, mutta työsuhde-etuihin kuuluvat asuminen ja ruoka säästäisivät sievoisen summan. Eihän tähän tilaisuuteen voinut olla tarttumatta!

Neljä vuotta aiemmin Aava oli intoa puhkuen muuttanut Berliiniin, jossa vaihtovuoden aikana tavattu poikaystävä oli kuin ovi uuteen maailmaan. Oli muutettu samoin tein yhteen ja Aava oli opiskellut matkailua sekä saksan kieltä. Sitten kävi kuten usein käy: sukset menivät ristiin ja tavarat jakoon. 

Petteri oli soittanut juuri otollisella hetkellä. Majataloa oltiin remontoimassa läpikotaisin ennen uutta avaamista, ja työt olivat jo hyvässä vauhdissa.

Aava ja Petteri kulkivat terassin kautta rantaan vievälle polulle. Petteri kehui puusaunan lempeitä löylyjä, joita Aavakin pääsisi pian testaamaan.

Rantasaunaa oli kunnostettu vain uusimalla lauteet. Muuten tunnelmallinen, savulta ja koivunlehdiltä tuoksuva pieni rakennus oli saanut jäädä rauhaan Petterin uudistusinnolta. Aava ihasteli patinoituneita puuseiniä hartaudella.

Saunan yhteyteen tulisi vielä kesän aikana palju, sillä sellainen lisäisi Petterin mielestä paikan vetovoimaa tiettyjen asiakasryhmien keskuudessa. Aava itse ei välittänyt paljussa istumisesta mutta myönsi, että sille varmasti löytyisi kysyntää. Monien mielestä oli laatuaikaa parhaimmillaan lillua porisevassa vedessä kavereiden kanssa kuin perunat kattilassa.

Varsinaisen peseytymisen asiakkaat hoitaisivat joko saunassa tai majatalon sisällä olevissa kylpyhuoneissa, joiden sadevesisuihkuja Aava oli katsellut kaihoten.

”Henkilökunnan tilat ja keittiö ovat valmiita, ruokasali maalausta vaille valmis. Aula on jo remontoitu, yläkerta melkein. Yhteismajoituksen puolella pitää vielä maalata ikkunanpuitteita ja listoja”, Petteri luetteli heidän istuessaan rantasaunan portailla. ”Ensi viikolla pitäisi päästä sisustamaan, jos kaikki menee hyvin.” Äänessä oli epäröintiä, joka kiinnitti Aavan huomion.

”Miten niin jos?” Aava kysyi.

”Meillä on ollut… pieniä vastoinkäymisiä”, Petteri mutisi. ”Ei mitään vakavaa, mutta kaikkea pientä. Tavaroita on hävinnyt, maaliämpäreitä kaatunut yön aikana lattialle, vaikka niiden piti olla kiinni, sellaista. Kerran oli ikkunaruutu rikki.”

”Majatalossa siis kummittelee”, Aava vitsaili. ”Vanha opettajatar palaa työpaikalleen.”

”Niinpä kai”, Petteri naurahti.

Mutta ne mehiläiset, joista Petteri oli niin ylpeä, kammottivat Aavaa, kuten kaikki muutkin öttiäiset. Petteri oli innostunut kaikista hunajatuotteista joita voisi vieraille kaupitella ja Aava kannatti tämän ideoita, mutta mies saisi hoitaa hunajapesät ilman häntä. 

Kesän mittaan tapahtuu kaikenlaista, niin majatalossa kuin keskeisten henkilöiden yksityiselämässäkin.

Hunajaa ja houkutuksia ei erottunut siitä tusinasta vastaavasta. Vaikka Petteri on majatalon uusi omistaja, päähenkilö on ehdottomasti Aava, ja kirjan miehiä tutkaillaan hänen kauttaan. 

Alussa oli vain juhlaa juhlan perään ja ajattelinkin jo, että parikymppisten biletyskirjako tämä onkin, kunnes alettiin saada muutakin sisältöä., eli miessotkuja. En oikein usko, että kuuntelen tätä sarjaa pidemmälle, kun on niin monta muutakin, koukuttavampaa. Kirja on selvästi suunnattu nuoremmille kuin keski-ikäisille lukijoille.

Naistenviikko - Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus, 2024

Alkuteos: One True Loves, 2016

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 11 h 15 min

Emman vanhemmat pitivät kirjakauppaa, ja siitä lähtien kun Emmalla oli riittävästi ikää tekemään laillisesti töitä, hänet nakitettiin kassalle lauantaisin sekä parina iltapäivänä koulun jälkeen. Hänen koulutoverinsa Sam teki myös tunteja kirjakaupassa, ja heistä tuli ystäviä. Emman isosiskon Marien mielestä Sam oli söpö, eivätkä he koskaan pitäneet mistään samasta asiasta, joten Emma ei olisi voinut katsoa Samia sillä silmällä. 

Ennen kuin lukio päättyi ja nuoret jatkoivat opintoihin kauemmas kotinurkilta, Emma oli alkanut seurustelemaan seikkailunhaluisen Jessen kanssa. He kiersivät maailmaa yhdessä ja erikseen tienaten sillä niukan elannon, mutta kaupan päälle he saivat tehdä juuri sitä mitä halusivat. Heidän ensimmäisen hääpäivänsä aattona Jesselle tarjoutui mahdollisuus lähteä kuvausmatkalle Alaskaan, jossa hän ei ollut vielä käynyt, joten Emman mielestä miehen piti ehdottomasti lähteä. Kun Emma saatteli miehen kentälle, he suutelivat tietämättään viimeisen kerran. Pienkone putosi mereen, mutta vain lentäjän ruumis löydettiin. Jesse jäi kadoksiin. 

Tähyilin Jesseä.

Näin aaltojen paiskautuvan rantaan. Näin laivan. Näin ihmisiä lepäämässä pyyhkeellä päivänvarjon alla, aivan kuin heillä ei olisi ollut mitään tärkeää tekemistä. 

Kuulin isäni ja sisareni tulevan sisälle taloon ja alkavan etsiä minua. Kuulin, kuinka he kutsuivat minua nimeltä talon jokaisessa huoneessa. Tunnistin huolen, joka voimistui heidän äänessään joka kerta, kun heidän kutsunsa sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Pian äitini palasi kotiin, ja hänen äänensä liittyi perheen kuoroon. 

Mutta en vain kyennyt vastaamaan heille. Minun oli seistävä katolla ja tähyiltävä Jesseä. Se oli minun velvollisuuteni hänen vaimonaan. Minun olisi pakko olla niin korkealla, että jos putoaisin, kuolisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin halunnut kuolla.

Kiipesin katolle ja seisoin siellä lasittunein, verestävin silmin. Tuijotin suoraan eteeni ja katselin puiden latvoja ja korkeiden kerrostalojen ikkunoista sisään. Minulle ei tullut siitä yhtään parempi olo kuin sisällä olemisesta. Mutta ei oloni siellä huonommaksikaan muuttunut. Niinpä jäin sinne katselemaan ympärilleni. Siellä näkemäni asiat eivät herättäneet minussa halua käpertyä palloksi ja haihtua pois.

Sitten näin sen. Kahden rakennuksen väliin jäävästä raosta, niin kaukana, että sitä tuskin erotti.

Valtameren. 

Kun Jessen katoamisesta oli kulunut kaksi vuotta, Emma törmäsi sattumalta nuoruuden ystäväänsä Samiin. He eivät olleet nähneet kymmeneen vuoteen, mutta heillä oli heti paljon juteltavaa, ja yhtäkkiä Emma tajusi sopineensa treffit miehen kanssa. Vaikka Jesse oli edelleen hänen sydämessään, hän ymmärsi, ettei voi loputtomiin kantaa menetyksen surua mukanaan, tai hän ei koskaan voisi kulkea elämässä eteenpäin. 

Kun Jesse sitten yhtäkkiä, kuin salamaniskuna taivaalta palaa elävien kirjoihin, tämän mielestä kaikki jatkuu kuin heillä olisi kaikki aika maailmassa toisilleen. Kaikki nuo vuodet Jesse on odottanut saavansa Emman taas syliinsä. Mutta Emma, joka luuli Jessen kuolleen, on siirtynyt elämässään eteenpäin, ja häävalmistelut Samin kanssa on aloitettu. Miten paljon Emma on muuttunut eläessään ilman Jesseä - ja mitä päättää Emman sydän?

Vain kahdesti elämässä tarjoaa kutkuttavan lähtökohdan elämän suurimpien kysymysten valinnoille. Aluksi ajattelin, että onpa paljon romantiikkaa minun makuuni, mutta pian ymmärsin, että vaatiihan Emman rakkauden syvyyden välittäminen lukijalle sen, että sitä ilmaistaan. 

Tätä kirjaa on aivan mahdotonta lukea niin, etteikö miettisi miten itse reagoisi samassa tilanteessa, niinpä se olisi loistava lukupiirikirja. Halusin niin kovasti puhua tästä jonkun kanssa, että oli pakko avata kirjan juoni miehelleni ja haastaa häntä jakamaan ajatuksia ja kysymyksiä joita siitä heräsi. 

Omasta mielestäni Emma toimi heti Jessen löydyttyä eri tavalla kuin itse kuvittelisin, mutta pointti onkin tuossa samassa "kuvittelisin". Se mitä ajatuksia herää, ei välttämättä olisi ollenkaan se, mitä tuntisi jos nämä asiat tapahtuisivat oikeasti. Harmi, ettei tässä blogijutussa voi liian paljon noita omia ajatuksia avata, ettei kirjan kaikki tapahtumat spoilaannu!

Olen lukenut / kuunnellut aiemmin kolme Taylor Jenkins Reidin kirjaa eli kaikki suomennetut, ja pitänyt kahdesta niistä aivan erityisesti. Tässä linkit näihin suosikkeihini sekä siihen ensimmäisenä käännettyyn Daisy Jonesiin, joka ei ainakaan kuunneltuna toiminut yhtä hyvin. 

Pidin tästäkin neljän tähden verran, mutta tällä kertaa hieman eri syystä. Nuo viiden tähden suosikkini sisälsivät mitä herkullisinmpia juonenkäänteitä ja koukuttavaa tarinankerrontaa. Myös Vain kahdesti elämässä on sekin koukuttava: mitä Emma valitsee ja toisaalta, onko hän ainoa joka voi vain valita mitä tahtoo, vai onko muillakin osapuolilla sanomista asioiden saamiin käänteisiin? 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, onhan tässä keskeisenä hahmona nimenomaan Emma. Naistenviikkoa kirjasomessa vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi, ja lisää voit lukea täältä. 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Aula & co, 2024

Alkuteos: Das Achte Leben (Für Brilka)

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 17 h 52 min

Tällä tarinalle on oikeastaan useampia alkuja. Minun on vaikea valita niistä yksi. Koska ne kaikki muodostavat alun.

Tämän tarinan voisi aloittaa vaikka vanhassa berliiniläistalossa - varsin odotetusti kahdesta alastomasta ihmisestä sängyssä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaasta miehestä, armottoman lahjakkaasta, joka on tuhlaamaisillaan lahjakkuutensa omille mielijohteilleen, kyltymättömälle läheisyydenkaipuulleen ja alkoholille. Mutta tarinan voi aloittaa myös kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka päättää sanoa paukauttaa "ei" suoraan päin sen maailman kasvoja, jossa hän elää, ja etsiä toista alkua itselleen ja tarinalleen. 

Tai voidaan palata todella kauas, juurille, ja aloittaa sieltä. 

Tai aloitetaan tarina kaikilla kolmella versiolla yhtä aikaa. 

Hetkellä, jolloin Aman Baron, joka tunnettiin enimmäkseen nimellä Paroni, tunnusti rakastavansa minua, sydäntäsärkevän kipeästi, sietämättömän kepeästi, huutavan äänekkäästi ja sanattoman hiljaa - tällä hieman sairaalloisella, heikentyneellä, harhakuvattomalla ja väkinäisen vahvalla rakkaudella - poistui minun kaksitoistavuotias sisarentyttäreni Brilka hotellistaan Amsterdamissa ja käveli asemaa kohti. Hänellä oli mukanaan vain pieni urheilukassi, tuskin nimeksikään käteisrahaa ja kädessään tonnikalasämpylä. Hän aikoi Wieniin ja osti halvan viikonloppulipun, joka oikeutti vain paikallisjunien käyttöön. Hotellin vastaanottotiskille hän oli jättänyt käsin kirjoitetun lapun, jossa luki, ettei hän aikonut palata tanssiryhmän mukana kotimaahansa, ja että häntä oli turha etsiä.  

Niinpä kirjan kertoja, 1970-luvulla syntynyt Niza, alkoi mielessään puhua Brilkalle ja kertoa tälle heidän sukunsa koko tarinan, aloittaen isoisoäidistä Stasiasta (Anastasia), joka syntyi Georgiassa 1900-luvun alussa. 

Stasia oli villinpuoleinen nuori neito, vasta seitsemäntoista, kun häntä alkoi havitella upseerimies, eikä mikä tahansa upseeri vaan yliluutnantti. Stasia tanssi balettia ja halusi siitä itselleen uran, ja ratsasti kabardinhevosellaan hajareisin arolla, jopa ilman satulaa. Stasia ei erityisemmin kaivannut sulhasehdokkaita ja Simon saikin tehdä töitä sen eteen, että Stasia suostui ratsastamaan hänen kanssaan. Pian he kuitenkin nelistivät arolla jokaikinen päivä - ja rakastuivat toisiinsa. 

Stasian perhekin piti yliluutnantista sulhaskokelaana ja isä antoi liitolle siunauksensa. Myös Simon piti heistä, tästä salaisen ja äärettömän herkullisen kuuman suklaan valmistusreseptin osaavasta perheestä. 

Poliittinen tilanne oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja sitä ympäröivällä alueella sekava. Simon oli haavoittunut Venäjän ja Japanin välisessä sodassa niin, että hänet siirrettiin hallinnollisiin tehtäviin, analysoimaan sotakirjeenvaihtoa. Stasia ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tiennyt minne hänen puolisonsa milloinkin siirrettiin. 

Jossain välissä Stasia onnistui kuitenkin saamaan pojan ja tyttären, Kostjan ja Kittyn. Näiden kahden sekä Stasian ja hänen sisarpuolensa Christinen ja heidän rakkaidensa elämänkohtalot muodostavat keskeisen osan kirjan tapahtumia. Kostja rakastuu itseään vanhempaan juutalaisnaiseen ja Kittyä pidetään maanpetturina, molemmilla on seurauksensa. 

Juonikuvauksessa lukee näin:

"Venäjän keisarikunnan laitamilla 1900-luvun alussa elävä georgialainen perhe vaurastuu huolella varjellun, sukupolvelta toiselle siirtyvän salaisen suklaareseptin avulla. Stasia oppii reseptin isältään ja vie sen mukanaan Pietariin, mistä hänen tuore aviomiehensä on saanut työpaikan Venäjän vallankumouksen ytimessä."

Eikö tämä kuulosta melko viihteelliseltä lukuromaanilta, jossa suvun tarina kietoutuu suklaan valmistuksen ympärille? Odotat, miten sukupolvi toisensa jälkeen onnistuu reseptiä varjelemaan ja tienaamaan sillä vaurautensa? 

Vaan eipä Kahdeksas elämä (Brilkalle) osoittautunut olevan juuri mitään sinnepäinkään!

Mutta. Olipa harvinaisen upea, polveileva sukutarina läpi 1900-luvun, monien Venäjän ja Neuvostoliiton johtajien ja monien sotien. Kirjassa oli rakkautta, mutta samat ihmiset saivat osakseen paljon surua ja julmia kohtaloita, ja sitä venäläisille jotenkin niin tyypillistä kateutta ja kostoa läpi sukupolvien. Georgian historiasta opin paljon uutta, samoin sen kansalaisten suhtautumisesta venäläisiin sekä Neuvostoliittoon liittämiseen. Kansa on melko erilaista kuin esimerkiksi virolaiset, joiden miehitys on tullut kirjallisuudessa tutuksi mm Paula Havasteen Viro-trilogiasta. Mutta kukaan ei halua tulla veli venäläisen valtaamaksi ja alistamaksi, se on heissä yhteistä. Luonnollisesti niin Krimin niemimaan miehitys kuin Ukrainan sota kävivät monesti mielessä, samoin se, miten onnekkaita me suomalaiset kuitenkin ollaan oltu. Ei siinä pelkkä sisu riitä että itsenäisyys säilyy, ei Georgiallakaan ollut konkreettisia vaihtoehtoja. 

Henkilöitä kirjassa tuli ja meni vuosikymmenten mittaan, joten skarppina sai kuunnellessa olla, mutta toisaalta uudet henkilöt ja heidän taustansa esiteltiin aina perusteellisesti. On ehkä hieman vähättelevää kutsua kirjaa lukuromaaniksi, sillä siihen liitetään usein ajatus jonkinasteisesta lukemisen keveydestä, ja siihen Kahdeksas elämä on melko paljon vaativampi, ehkä voisin kuvailla sitä nykyromaanin ja lukuromaanin kauniiksi rakkauslapseksi, sillä kirja vaatii aikaa paneutua ja mahdollisuuden keskittyä. Itselläni meni sen kuunteluun enemmän aikaa kuin yleensä tuon mittaiseen kirjaan, parikin viikkoa, kun kuuntelin ohessa pari kolme kevyempää dekkaria ja feelgoodia, joita kuuntelen tyypillisesti silloin kun olen väsyneempi ja pidän silmiä kiinni, tai teen samanaikaisesti jotain muuta puhelimella. 

Kirjassa oli myös hieman maagista realismia mukana, liittyen siihen suklaareseptiin, muttei siitä sen enempää. 

Kahdeksas elämä oli kirja jota kuunnellessa saatoin vain syödä tai kutoa, ilmankos sain sen mittaan valmiiksi sukkaparin, vaikka kesällä kudon yleensä vähemmän. 

Kirja on todella valtava tiiliskivi, tässähän on vain puolet siinä. Suomessa kustantaja on tehnyt päätöksen jakaa Kahdeksas elämä kahteen osaan, joten kokonaisuuden kannalta toinenkin kirja on luettava. Kyseessä ei siis ole varsinainen jatko-osa, vaan yhden kirjan pilkkominen. Odotan innolla toista osaa, joka julkaistaan keväällä '25. 

Elizabeth Taylor: Hyvien ihmisten hotelli

 Elizabeth Taylor: Hyvien ihmisten hotelli

Saga Egmont, 2023

Lukija: Carla Lindell

Kesto: 5 h 54 min

Rouva Laura Balfrey, hiljattain leskeksi jäänyt diplomaatin vaimo, on muuttanut Lontooseen, Claremont Hoteliin, paikkaan joka on eräänlainen vanhempien ihmisten residenssi. Kuin palvelutalo, sillä hotelli tarjosi asiakkailleen kaikki palvelut siivouksesta pyykinpesuun ja täysihoitoon. Eletään 1960-lukua.  

Miksi Laura sitten on paikassa, jonne unohdettuja vanhuksia on kerääntynyt? 

Lauran ainoa tytär ei paljon välitä äidistään, joten hän ei voisi asua yksinään. Koska muilla vakituisesti hotellissa asuvilla vanhuksilla kuitenkin kävi satunnaisia vieraita, hän tuli sanoneeksi valkoisen valheen, että hänellä oli Lontoossa tyttärenpoika, joka olisi tulossa pian vierailulle. Desmond oli kyllä olemassa, mutta hänen ainoa lapsenlapsensa ja perijänsä oli niin välinpitämätön, ettei edes vastannut Lauran kutsuun tulla käymään hotellissa.

Jälkeenpäin Laura ei muistanut mitä oikein oli tapahtunut, ehkä hän liukastui märällä jalkakäytävällä. Joka tapauksessa hän kaatui pelottavasti tömähtäen, jolloin onneksi eräs nuori mies tuli auttamaan hänet pystyyn ja muutaman rapun ylös omaan asuntoonsa. Ludo Myers oli kirjailijan urasta haaveileva nuorukainen, selvästikin vähissä rahoissa. Niinpä Laura kutsui hänet kiitokseksi avusta hotelliin syömään päivällistä.  

Ludolla oli tapana istuskella Harrodsin tavaratalon yhteydessä olevassa pankkisalissa ja työskennellä kirjaansa varten. Tämä työskentely tarkoitti ihmisten tarkkailua ja muistiinpanojen kirjoittamista. Myös rouva Balfreyta hän ryhtyi tarkkailemaan samalla taka-ajatuksella. 

Kun hotellin vakiasukkaat näkevät Ludon ruokailevan Lauran seurassa, he kuvittelevat automaattisesti tämän olevan Desmond, ja kun Laura ei asiaa korjaa, seuraa lisää väärinkäsityksiä. 

Aloin kuunnella Hyvien ihmisten hotellia odottaen jotain aivan muuta mitä sain, kiitos takakansitekstin, jossa sitä kuvattiin hyvinkin feelgoodinomaiseksi. "Aika kuluu leppoisasti juoruillen" on kaukana kirjan sisällöstä. Myöskään ei mainittu suoraan sitä, että kirja on alunperin julkaistu jo 1970-luvun alussa, myös suomeksi, eikä käännetty vasta nyt. Jonkin aikaa kuunneltuani minulle tuli nimittäin sellainen hassu olo, että kieli on aivan aidosti vanhahtavaa, ja tarkistaessani asiaa päädyin lukemaan sekä kirjasta että kirjailijasta enemmän.

Elizabeth Taylor (1912-1975), joka on osittain jäänyt kuuluisan Hollywood-kaimansa varjoon, julkaisi 11 romaania ja novellikokoelmaa, ja postuumisti julkaistiin vielä yksi romaani. Englanninkielisissä artikkeleissa häntä kutsutaan hidden gemiksi (salainen aarre) ja häntä verrataan esimerkiksi Barbara Pymiin ja jopa Jane Austeniin. Itse löysin Hyvien ihmisten hotellista samaa tunnelmaa kuin jokin aika sitten klassikkohaasteeseen lukemastani Paul Gallicon kirjasta Kukkia rouva Harrisille. Taylorin kirjoissa on selvästikin aineksia moderneiksi klassikoiksi. 

Kansikuva ei kovin hyvin istu kirjaan, vaan tukee enemmänkin ajatusta feelgoodista. Voisin ajatella kuvassa olevan pariisilaisen pikku boutique hotellin, alakerrassa ehkä suloisen bistron tai kahvilan, metallituoleissa kiekuraiset jalat. 

Kirjan suomenkielinen nimikin on kaukana alkuperäisestä Mrs Balfrey at Claremont, olisin säilyttänyt siinä Mrs Balfreyn. 

. 

Carla Lindell oli ihana, ilmeikäs lukija, minulle uusi tuttavuus. Harmi että hän on lukenut enimmäkseen lastenkirjoja; hän on Pupu Tupunan vakioääni. Pari hänen lukemaansa kiinnostavaa kirjaa laitoin kyllä jo talteen.

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Johnny Kniga, 2023

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 11 h 51 min

Seitsemän outona pidetyn tytön isä oli ollut kuuluisa karhunkaataja, joka oli lopulta kuollut karhun raatelemana. Tyttäret eivät olleet käyneet kouluja, ja paikalliset supisivat heistä kaikenlaista: tokkopa yksikään osasi edes lukea, eivätkä he varmasti osaisi käyttää kännykkää. 

Tytöt asuivat erillään kaikista muista ihmisistä, sillä niin heidän vanhempansa olivat opettaneet. Piti pakoilla yhtä lailla voutia, poliisia ja sosiaaliviranomaisia, siksi lapset eivät voineet käydä kouluakaan. Luku- ja kirjoitustaito eivät olleet ollenkaan niin tärkeitä elämässä, kuin hyvä lihaskunto ja luonnossa selviytymisen taidot. Muunlaisesta elämästä tytöt eivät edes tienneet, sillä he olivat oppineet karttamaan kontakteja, eivätkä koskaan käyneet kaupungissa, mitä nyt nuorin oli saanut käydä hetken koulua ja oppinut vähän lukemaan, mutta unohtanut jo suurimman osan siitäkin.

Kun sitten äitikin kuoli, orvoiksi jääneiden tyttöjen elämä muuttui väkisinkin. Heillä oli selviytymisen taitoja ja vaikka he olivat riitaisa sisarussarja, he olivat myös hitsautuneet yhteen, he olivat klaani, kuten he itse sanoivat. Tytöillä oli tiukat ja hyvin ennakkoluuloiset mielipiteet paitsi ympäröivästä maailmasta, myös vieraista ihmisistä. He olivat rivoja sekä puheissaan että käytökseltään, he joivat paljon viinaa ja kuvailivat himojaan eläimellisinä. Heillä oli selkeä johtaja, joka kertoi (tai pikemminkin saneli) millä tavoin he selviäisivät elämästä jatkossa, ja he menivät vielä syvemmälle metsään.

Tämä toimi hetken, kunnes klaani alkoi hajoilla. Tytöt tarvitsivat muita ihmisiä pärjätäkseen, ja he alkoivat käydä markkinoilla kolmen kuukauden välein myymässä muun muassa tekemiään eläinten taljoja sekä yhden heistä tekemiä savieläimiä, ja ostamassa saamillaan rahoilla ruokaa, vaatteita ja viinaa, sillä viinalla he usein korvasivat ruuan. 

Näillä reissuilla osa heistä alkoi saada vaikutteita muusta maailmasta, ja ymmärtää miten erilaista heidänkin elämänsä voisi olla, jos he niin päättäisivät.

.

Olipahan erilainen kirja, mutta tykkäsin! 

Lähdin kuuntelemaan tätä ruotsalaisen kirjailijan Seitsemästä veljeksestä nykypäivään siirrettyä tarinaa uteliaana, siirtyen samalla tietoisesti pois omalta mukavuusalueeltani. 

Tyttöjen tarina vei minua mennessään, kuuntelin sitä aina kun vain ehdin. Se oli jännittävä ja kiehtova, eikä se tietenkään voisi olla totta, eli kirja on eräänlaista fantasiaa. 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

WSOY, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 27 min

Göteborg's Postin toimittaja, 25-vuotias Monika Salo, saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun otsikolla Muuttolintujen maa. Niin kökösti voisi jutun otsikoida vain riikinruotsalainen päätoimittaja; vain sellainen voisi nähdä Ruotsin maana johon ihmiset pyrähtävät kuin lintuparvi. 

Juttukin on annettu tietysti juuri hänelle, koska hänen äitinsä perhe muutti Ruotsiin 1970-luvulla, pikkukylästä Karjalassa, jotta hän voisi haastatella siihen omaa sukuaan.

– Oletko vilkaissut sitä haastattelua, jonka laitoin sinulle muutama päivä sitten?

Äiti kertoi avaavansa tietokoneen vasta nyt. Siinä oli ollut »jotain vikaa». Huokaisin syvään. Äidillä oli upouusi MacBook Air. Siinä ei todellakaan ollut mitään vikaa.

Mutta hän pelkäsi.

Filmi oli vuodelta 1975. Juuri sinä keväänä koko Sotikoffin perhe – Aili-mummini, ukkini, 14-vuotias äitini Leena ja hänen 17-vuotias Seppo-veljensä jättivät pienen yläkarjalaisen Loukkuvaaran kirkonkylän ja muuttivat Göteborgiin.

*

Kukapa muu kuin tyttäreni Monika kaivaisi esiin dokumenttiohjelman, jota tehtiin meidän kylällämme sinä keväänä, kun pakkasimme tavaroita ja valvoimme öisin hiljaisina, tuskaisen jännittyneinä, peittoon kääriytyneinä miettien, mikä meitä kaukana Göteborgissa odotti. Pelkäsimme, mutta emme puhuneet pelosta toisillemme. Kuuntelin salaa, kun vanhempani kuiskailivat toisilleen, olivatko he sittenkin tehneet hirveän virheen, olisiko meistä siihen kaikkeen, kestäisimmekö. Aili-äitini laihtui entisestään; vaalea esiliina hänen vyötäisillään roikkui kuin antautumislippu vihollisen edessä, kun hän salavihkaa sormeillen hyvästeli pannut, kattilat ja soikot. Isä muuttui yhä vähäsanaisemmaksi, ja hänen silmiinsä pysähtyi liikkumaton, hyhmäinen vesi. Seppo katosi päiväkausiksi isovanhempien luokse ja nukkui heidän piha-aitassaan, vaikka huhtikuiset yöt olivat vielä kuuraisenkylmiä.

Uutisissa oli tuolloin puhuttu lakkaamatta kehitysalueista. Kun helsinkiläinen kuvaaja ja toimittaja olivat ilmestyneet kylälle tekemään dokumenttia tarkoituksenaan valita yksi perhe, jonka muuttoa seurata, kukaan ei halunnut olla se perhe. Kukaan ei halunnut esitellä hävettävää maalaisuuttaan ja köyhyyttään koko Suomen pilkattavaksi. 

Monika päätti lähteä pitkästä aikaa käymään Loukkuvaaralla tulevana kesänä. Hän yrittäisi ennen sitä opetella parempaa suomea, ettei Sepon Kirsti-vaimo pääsisi taas kuittailemaan hänen kielioppivirheistään ja  riikinruotsalaisesta ääntämistavastaan. Oli sinänsä hullua, että hänen vanhempansa olivat halunneet tehdä Monikasta täydellistä ruotsia puhuvan tytön, siinä missä Monika aikuisena halusi oppia suomea ja syykin taustalla oli sama: ettei häntä dissattaisi toisessa maassa.

Seppo ei koskaan halunnut lähteä Göteborgiin, hän olisi mieluummin jäänyt vain Loukkuvaaraan ja mennyt töihin samalle konepajalle, jossa oli ollut jo harjoittelussakin. Ensimmäiseltä kesälomaltaan hän ei enää palannutkaan Ruotsiin, mistä äiti oli erityisen surullinen.

Paluu Suomeen oli juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneeltä suuri päätös. Myöhemmin se olisikin käynyt paljon vaikeammaksi: Konepaja Karhu ei olisi huolinut töihin »hurriksi pilaantunutta» (niinhän kyläläiset Leenaa täällä kesäisin nimittelivät), enkä olisi enää ollut kyläläisille Sotikoffin Seppo, Jegorin ja Tailan »ylen tšoma brihaine». Paluupäätös teki minusta loukkuvaaralaisten silmissä jonkinlaisen sankarin. Olin heille kuin iltaruskossa kyläteitä pitkin saapuva yksinäinen ratsastaja, joka oli ymmärtänyt juuriensa arvon – silläkin uhalla, että elämäni olisi nyt aineellisesti köyhempää ja vaatimattomampaa kuin Göteborgissa.

Kuuntelin peräkkäin kaksi erilaista kirjaa, jossa molemmissa suomalainen köyhyys oli vahvasti teemana.

Tässä kirjassa Loukkovaaran 1970-luvun köyhyys oli aivan erilaista kuin 1990-luvulla Järvenpäässa, jossa Natalia Kallion kirjassa Kotileikki (siitä juttua myöhemmin) oltiin rahattomia ja sen tähden osattomia.  Loukkovaaralla oltiin myös vähissä varoissa, mutta toisaalta siellä ei ollut tarjollakaan kummoista mitä hankkia, eikä muilla ollut sen enempää. Kun Leena tuli muuttoa seuranneena kesänä käymään Suomessa, eli viettämään siellä koko kuukauden kesäloman kuten tapana tuohon aikaan oli, paikka tuntui Leenasta vieraalta, vaikka hän oli ollut poissa vain vuoden. Hänellä oli yllään kylällä silmiinpistävät vaatteet, muotia joka ei ollut vielä edes saapunut tuohon Suomen syrjäiseen kolkkaan, ja hän ihmetteli miten oli vielä vuosi sitten tyytynyt paikallisista, nyt niin takapajuisen tuntuisists liikkeistä ostettuihin vaatteisiin, asusteisiin, koulureppuun, ylipäätään yhtään mihinkään. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti kielsi vertailemasta ja puhumasta millaista Ruotsissa on, ja vaihtoi heti omat paremmat vaatteensa takaisin vanhoihin rytkyihin, joita oli jättänyt jälkeensä. Ja kun Leena tapasi vanhan ystävänsä Teijan, erot tuntuivat syvemmältä kuin mikä näkyi suoraan päällepäin; hänestä oli tullut maailmannainen ja Teijan kohtalona olisi tehdä liuta lapsia jollekin lannanhajuiselle maalaisisännälle. Toisaalta, kun Leena palasi Göteborgiin ja piti kavereilleen bileet, köyhyys oli läsnä sielläkin, tunteena siitä, että Leena oli ruotsalaisiin luokkakavereihin verrattuna edelleen maalainen ja ikuisesti suomalainen, ja konkreettisesti siitä, että joutui käyttämään boolimaljana äidin taikinakulhoa. 

Näistä pinnallisemmista eroista päästiin syvempiin kun Leena ja Seppo varttuivat aikuisiksi ja heidän vanhemmistaan tuli vanhuksia. 

Odotin jotenkin koko ajan, että Leena päätyisi Ruotsissa kiusatuksi, yhdeksi niistä finnjäveleistä, joiksi olen kuullut suomalaisia Ruotsissa haukuttavan, mutta Lintunen oli varannut Leenalle toisenlaisen tulevaisuuden ja hyvä niin. 

Lukumaraton: Koontipostaus

Toivottavasti teillä oli kiva lukumaratonviikonloppu!

Voitte laittaa linkin omaan koontipostaukseenne kommenttikenttään, tai listata sinne lukemanne / kuuntelemanne kirjat ja niihin käyttämänne ajan / lukemanne sivumäärän.

Heinäkuussa on seuraava lukumaraton, kaikki mukaan! Lisätietoja somessa myöhemmin.

Luetut & kuunnellut kirjat:

Kirjan jos toisenkin

Kuunteli äänikirjoina runokokoelman ja romaania.

Katri Vala: Kaukainen puutarha, 49 min

Saara Cantell: Tuulensuojaan (osa) 9 h 58 min

Yhteensä: 10 h 47 min 

Dekkariviikko - Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Pikku murha vain

#1 Taimitarhamurhat 

Tammi, 2024

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 12 h 52 min

Siri Ehrensvärd oli kuuttakymmentä lähestyvä kuuluisa näyttelijätär. Hänet tunnettiin niin Kungliga Dramatiska Teaternin lavalta (viimeksi kiitetty rooli Hamletin äitinä suurella näyttämöllä ja seisovat aplodit joka näytöksen päätteeksi, tietenkin) kuin elokuvista ja mainoksista. 

Hänen miesystävänsä, naimisissa oleva samaisen teatterin johtaja, oli osoittautunut petturiksi, ja Siri oli päättänyt karistaa Tukholman pölyt ainakin hetkeksi jaloistaan. 

Hän päätti majoittua joksikin aikaa veljenpoikansa Antonin luokse, selittäen tälle syyksi kotinsa putkiremontin.

Antonin koti osoittautui kahden pienen makuuhuoneen taloksi, joka oli juuri niin sotkuinen kuin Siri oli pelännyt. Pienen talon yhteydessä oli toimintansa lopettanut taimitarha, jonka Anton oli ostanut, vaikkei nuorukainen tiennytkään kasvien hengissä pitämisestä mitään. Paikka oli kuitenkin viehättävä ja useimmat ihmiset mukavia. Poikkeuksiakin löytyi, kuten vieressä olevan linnan rouva, Viveca Lagercrantz, joka oli ärsyttävän itseriittoisen oloinen. 

Linna oli paikallinen matkailuvetonaula. Alueella oli paljon riistaa, peuroja, hirviä, villisikoja, isoja lintuja, ja linnassa järjestettiin kyseenalaisia luksusjahteja. Kaikki eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet, ja jahteja vastaan osoitettiin mieltä.

Muutaman kilometrin päässä korkea puusto peitti näköalan, eikä itse linnaa näkynyt. Oli kuitenkin selvä, että Thorestalla oli alueella vahva asema. Siri otti kiitollisena vastaan tilaisuuden uppoutua toisten ongelmiin, sillä omat tuntuivat juuri nyt ylipääsemättömiltä.

”Millä tavalla nykymaailmassa ansaitaan rahaa linnan ylläpitoon?” hän kysyi hetken päästä.

”Kymppitonnin kysymys, jos minulta kysytään”, Petter Stridh nauroi. ”Leikki leikkinä. Ei ole salaisuus, että Thorestalla on verovelkaa ja maksuhäiriöitä monen vuoden ajalta. Siitä on kirjoiteltu paikallislehdessäkin, joten en juoruile mitään salassa pidettävää.”

”Sääli. Vanhat kartanot ovat hieno elementti maisemassa”, Siri sanoi.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Hiljaisuus oli kuin värähtelevä kupla, jonka Anton lopulta rikkoi.

”Mitä tänään on ohjelmassa?”

”Ensisijaisesti metsästysmaiden tarkastusta.”

”Kivenheiton päässä oli banderolli, jonka mukaan metsästys on lopetettava”, Anton sanoi.

”Tiedän. Siellä asuu Samuel Skogsberg, joka pommittaa minua kirjeillä ja puheluilla, koska hänen mielestään minun pitäisi viipymättä lakkauttaa kaikki metsästys koko Upplands-Bron alueella. Täysin epärealistista."

Siri tutustui nopeasti muihin paikallisiin, ja poliisimies Olle Magnusson oli Sirin mielestä komea, aivan kuin Robert Redford elokuvassa Minun Afrikkani. Olleen Siri tutustui paremmin, kun kylästä löytyi ruumis.

Mies joka virui niityllä, takaraivossaan veriset raapimajäljet, oli metsästyksenvalvoja Petter Stridh. Hetkeä aiemmin hän oli ollut linnassa keskustelemassa pyyntiasioista. Ruumiin löysi paikallinen erakko, Hullu-Titti. Kun Siri Antonin avustuksella ryhtyi penkomaan asioita, hän kuuli että linnanväen tytär oli Samuel Skogsbergin tyttöystävä ja itsekin luonnonsuojelija, siispä vanhempiensa elinkeinoa vastaan. Samuel Skogsberg ei kuitenkaan ollut läheskään ainoa, jolla oli syytä inhota linnanväkeä, kuten pian kävi ilmi. 

Pikku murha vain oli cozy crimea aivan sieltä parhaasta päästä! Vetävä juoni ja kivoja twistejä. Tykkäsin Siristä ja Antonista päöhenkilöinä ja toisaalta sopivana kontrastina oli itsetietoinen ja ärhäkkä linnanrouva. Luonnonsuojeluasiaa oli hiukan mukana, muttei ollenkaan paasaavasti. Kirsikkana kakun päällä Kirsti Valveen ääntä on niin miellyttävä kuunnella. 

Hjulström on Ruotsissa suosittu tv-juontaja ja toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut "romanttisia bestsellereitä". Pikku murha vain on ensimmäinen hänen kirjoittamansa dekkari ja samalla ensimmäinen suomennettu teos. Lisää kiitos!

Tänään päättyy kesäkuinen dekkariviikko, joka omalta osaltani kutistui suunnitellusta kolmesta postauksesta kahteen. Molempia kirjoja voin suositella, alkuviikon postaushan oli Kaarina Griffithsin Lintumiehestä, linkki siihen tässä. 

Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka.

Lukumaraton - päivittyvä postaus

 

Lauantai klo 18

Niinhän se meni, etten Kannaksen kirjaa aloittanut, vaan kuuntelin urakalla Cantellin romaania ja sainkin sen määräajassa loppuun. Muuta en enää aloittanut, vaan kuuden jälkeen tartuin vihdoin tuohon lukukirjaan. 

Kokonaissaldo:

Katri Vala: Kaukainen puutarha 0:49

Saara Cantell: Tuulensuojaan (osa) 9:58

Yhteensä 

10 h 47 min äänikirjaa 

Ei tuo nyt kummoinen saldo varmaan ole maratonille, mutta en yleensä vietä vuorokaudessa noin pitkää aikaa luurit päässä. Muuten mun äänikirjakulutus kuukaudessa olisi yli 300 tuntia kun se nyt on sadan kieppeillä.

Pe-la yö 02.55

Suunnitelma aloittaa kirjan lukeminen ulkona paviljongissa kariutui hyttysten invaasioon. Sisällä mun ei ole tullut luettua pitkään aikaan, ehkä joskus viime kesänä viimeksi. E-kirjaa voisin kyllä kokeilla... 

Niinpä olen kuunnellut Saara Cantellin uusinta, Tuulensuojaan, jonka olin ehtinyt jo torstaina aloittaa. Olen tästä pikkuhiljaa hiippailemassa makkariin, joten päivitän lisää huomenna, mutta saan kyllä varmaan tuon Cantellin kirjan kuunneltua loppuun määräajassa ja ehkä jotain muutakin aloitettua.

Perjantai 19.00

Aloitin omalta osaltani kesän ensimmäisen lukumaratonin perjantaina klo 18, ja olen päätynyt perinteiseen 24 h maratoonaamiseen. Huomenna on Jukolan viesti, jota miehen kanssa aina seuraamme, vaikkei kummallakaan ole minkäänlaista suunnistustaustaa. Jokin juuri Jukolan viestissä vain kiehtoo!

Aloitin kuuntelemalla Katri Valan runokokoelman Kaukainen puutarha. Yllätysveto jopa itselleni! En ole ollenkaan runoihmisiäkään, mutta kai sitä yhteen viikonloppuun mahtuu siitä huolimatta sekä runoja että suunnistustapahtuma.

Halusin käydä kirjastossa etsimässä novelleja, mutta olen edelleen kävelykiellossa jalkapohjassa olevan sitkeän ja hitaasti paranevan haavan takia. Minulla on yksi kirja lainassa ja se on ilmeisen haastava maratonlukemiseksi, nimittäin Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, joka kertoo runoilija Emily Dickinsonin elämästä, tai ainakin hänen elinpiiristään. Yritän nyt kuitenkin aloittaa sen seuraavaksi.