Sivut

sunnuntai 8. joulukuuta 2024

Kukkaloistoa talven keskelle - Laura Suomela & Frida Gråsjö


Kuuntelin nämä molemmat kirjat jo kesähelteillä, mutta kas kas bloggausjononi jumittaa taas... Mikäli kaipaat keveyttä ja kesäistä väriloistoa talven keskelle, tutustu näihin kahteen. Kannetkin on molemmissa niin kauniit ja kesäiset. Pioni on yksi ehdottomista lempikukistani ja meillä onkin niitä monta omassa pihassa.

***

Laura Suomela: Pioneja ja peitetarinoita
Into kustannus, 2024
Lukija: Anna-Riikka Rajanen
Kesto: 6 h 33 min

Helenan unelmien työpaikka Blooming You -kukkakaupassa oli kuin päivä karkkikaupassa pikkulapselle. Kun leikkokukkien huumaava tuoksu otti hänet vastaan heti ulko-ovella, hän ei voinut kuin ajatella, että juuri tällaista muutosta hän oli elämäänsä kaivannut. Tosiasiassa hän oli irtisanoutunut vanhasta, liian kuormittavasta työstään, mutta miehelleen Hartsalle hän ei ollut saanut tätä kakaistuksi. Hartsa luuli hänen olevan virkavapaalla ja Helenan vain nauttivan vain lyhyestä irtiotosta hänelle niin tärkeiden kukkien parissa. 

Kukat tosiaan olivat Helenan ilo, myös kotipihassa. Kuluneena keväänä he olivat saaneet nauttia aivan poikkeuksellisesta tulppaanien väriloistosta, ja nyt myöhemmin kesällä hän oli erityisen ylpeä upeasta pionipenkistään. 
Muutakin puuhaa Helenalla kyllä riittää, ja siihen vaikuttaa isosti naapurihuoneistoon muuttanut Helenan äiti. 

Pidin paljon Bloming You -sarjan ensimmäisestä osasta, ja siihen nähden tämä toinen oli turhan paljon ensimmäisen kertausta ja / tai sen kaltainen. Yksi keskeisimmistä teemoista oli miten Helena saisi kakaistua Harrille, että on sanonut itsensä irti hyvästä työpaikastaan, mitä pohjustettiin mielestäni riittämiin jo aloitusosassa, joten olisin hypännyt juonessa isomman loikan eteenpäin. Samoin Helenan äidin muutto seinänaapuriksi, sitäkin pohjustettiin hyvin edellisessä ja nyt tavallaan todettiin, että oikeassa oltiin, äiti pitää Helenaa kiireisenä. 
Sinänsä kirja oli hauskaa hellekesän kuunneltavaa, joten voin kuunnella kolmannen osan chick litiä kaivatessa, mikäli juoni kuulostaa kiinnostavalta. Suomela kirjoittaa ihan ok minun makuuni.

***

Frida Gråsjö: Täyden hääpalvelun majatalo
#1 Rosnäs
Bazar, 2024
Lukija: Henna Mäki-Filppula
Kesto: 7 h 58 min


Beatrice "Bea" Blom, nuori juristi, kaipasi rakastumisen tunnetta, mutta sai pettyä treffeillä toistensa jälkeen, oli ne sitten järjestänyt Tinder tai naapurin rouva. Hänen kaksossisarellaan Cillalla oli elämä täydessä järjestyksessä, oli oma pitopalveluyritys ja perhe saksalaisen Karlin kanssa, heidän lapsensa niin ikään kaksoset. Bea toivoi, ettei kaksosgeeni ollut siirtynyt hänelle, mutta omaa perhettä hän kyllä jo kaipasi. 

Kun Bea sitten "joutui jäähylle" omasta työstään, hänen piti keksiä jotain muuta. Rosnäsiin hänet toi keikkatyö siskon pitopalvelussa, ja sai jäämään Täyden hääpalvelun majatalo, joka tarvitsi puutarha-apulaista. Bea näkee majatalon potentiaalin ja tapaa uuden miehen, häävalokuvaaja Markuksen.

Positiivista kirjassa oli suloisen kesäinen tunnelma, negatiivista jatkuvat puheet kaloreista, eli siitä mitä Bea söi ja miten se ei taaskaan mahtunut päivittäiseen kalorimäärään. Eikä valokuvaakaan hänestä saanut ottaa ettei kaksoisleuka näy, ja Markushan meni nappaamaan Beasta salaa kuvan, kun nainen oli hänen mielestään siinä tilanteessa niin haaveilevan näköinen, eli ei Markus tietenkään mitään kaksoisleukaa yrittänyt ikuistaa. Juoni ei mitään isompia yllätyksiä tarjoillut, mutta olipahan sellainen kolmen tähden kokemus. En tiedä tulenko jatkamaan sarjan parissa, ensi kesänä sen kai näkee.

Rosnäs-sarjassa on viisi osaa jotka ilmestyivät tiiviissä tahdissa kesäkuusta elokuuhun, eli kaikki ovat jo kuunneltavissa. Kurkkasin niiden kuvaukset läpi, eivätkä ne ole jatkuvajuonisia vaan päähenkilö vaihtuu joka kerralla, tosin yhdessä se on tässäkin mukana oleva Cilla. Viimeisessä osassa on eläkeikää lähestyvä pankinjohtaja, joten kaikki eivät ole max kolmekymppisiä, mikä on minusta hieno juttu! 

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

2 x naparetkellä - Bea Uusma & Matti Lainema



Pitkästä postausjonosta poimittua, eli nämä kirjat kuuntelin alkuvuodesta, juttukin odotti lähes valmiina, mutta taisi jäädä kevään jalkoihin...

*** 

Kuunneltuani Aura Koiviston Mies ja merilehmän minulle jäi halu kuunnella lisää tutkimusmatkailijoista. Päädyin hyvin samoille seuduille pohjoisen kylmyyteen, kun vielä aivan sattumalta näin Kirjakaapin kummituksen postauksen Bea Uusman kirjasta Naparetki. Sille valikoitui pariksi Matti Laineman kirja Nordenskiöldistä, jonka Koillisväylän valloittamisesta tiesinkin jonkin verran jo ennestään. Olen itse asiassa tiennyt jo lapsesta saakka, sillä äitini asui jonkin aikaa Helsingissä Nordenskiöldinkadulla, ja hän selitti mikä vaikeasti äännettävän nimen tarina oli. 
Sitten itse kirjoihin, siinä järjestyksessä kun ne kuuntelinkin. 

***

Bea Uusma: Naparetki
Into, 2015 (äänikirja 2022)
Lukija: Anna Kuusamo
Kesto: 4 h 48 min

Yli viisitoista vuotta aiemmin, eräissä tylsissä juhlissa, Bea Uusma oli sattumalta poiminut kirjahyllystä teoksen joka kertoi Andréen retkikunnan, eli kolmen tukholmalaisesmiehen yrityksestä päästä Pohjoisnavalle. Vuosi oli ollut 1897 ja heidän kulkuvälineensä vetykaasupallo. Uusma ei saanut retkikunnan arvoitusta mielestään. 

Retkueen viimeisen leirin jäännökset oli löydetty 33 vuotta seikkailuun lähdön jälkeen, autiolta saarelta keskellä Jäämerta. Niinkin kauan jäätyneinä olleet filmirullat pystyttiin pelastamaan ja kehittämään kuviksi, ja päiväkirjasivut preparoimaan niin, että tekstiä pystyi lukemaan. Siitäkään huolimatta kukaan ei ole varmuudella pystynyt ratkaisemaan mitä heille tapahtui sen jälkeen, kun he nousivat maihin tuolle Valkosaareksi nimetylle autiosaarelle. Tapahtui jotakin, mistä he eivät kirjoittaneet ollenkaan päiväkirjoihinsa, eivätkä taltioineet filmirullille.

Mitä sitten tiedetään varmaksi?
Retkikunnan kolme jäsentä nousivat maihin Valkosaarelle lokakuussa 1897, se on fakta. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen he pystyttivät leirin kiinteälle maalle, saarelle, jota ei oltu merkitty karttaan.
Heidän kuolinsyystään tai -syistään on vuosikymmenten aikana esitetty lukuisia teorioita. Häkämyrkytys teltassa? Valaanlihasta saatu botuliinimyrkytys? Lukuisat muut myrkytysvaihtoehdot. Teltan hautautuminen lumen alle? Paleltuminen? Heillä oli kehno vaatetus arktisiin oloihin. Tahallinen morfiinin yliannostus? Monia näistä on uudessa valossa pidetty epätodennäköisinä, mutta mikä on lopullinen totuus, se ei ehkä koskaan ratkea.

Bea Uusma on ruotsalainen kirjailija ja koulutukseltaan lääkäri. Hän sai vuonna 2013 kirjasta tietokirjallisuuden Augustin eli meidän Finlandiaamme vastaavan palkinnon, ja ilmestyttyään suomeksi kaksi vuotta myöhemmin se äänestettiin Blogistanian parhaaksi tietokirjaksi. 

***

Matti Lainema: A. E. Nordenskiöld - Koillisväylän valloittaja tšuktšien maassa
Booknet Oy, 2024
Lukija: Ari Turunen 
Kesto: 7 h 22 min


A. E. Nordenskiöld syntyi Suomessa vuonna 1832 ruotsalaistaustaiseen aatelissukuun. Hänen isänsä oli mineorologi ja tutkimusmatkailija, jonka mukana poika aloitteli omaa uraansa ja teki jo suunnitelmia eteenpäin. Hän oli mukana ensimmäisellä ja toisella Pohjoismaista Huippuvuorille suuntautuneella matkalla ja johti jo itse kolmatta.

Vaihtaessaan kohteeksi Koillisväylän Nordenskiöld oli jo kokenut tutkimusretkeilijä ja tehnyt jo useamman matkan Huippuvuorille sekä Grönlantiin. Koillisväylän matkaa varten hän varustautui huolella, hankki kansainvälisen päällystön ja ruotsalaisen miehistön ja laivaksi hänelle kunnostetun entisen valaanpyyntialuksen Vegan, jossa oli sekä höyrykone että purjeet. He pääsivätkin Koillisväylälle ja he löysivät kansan jota etsivät. Kaikki oli lähellä onnistua tavoitteiden mukaisesti, kunnes heidän haasteekseen osoittautui aikainen talvi, joka pakotti heidät talvehtimaan tšuktšien parissa. 

Retkikunta oli vakuuttunut siitä, että professorin saama informaatio piti paikkansa, ja että muutaman tunnin navakka etelätuuli hajottaisi reittiä tukkivan, tuskin kahta kilometriä leveämmän jäävyöhykkeen. Siksi laivalla ei hätäilty. Kaikki kävivät välillä maissa ja vierailivat tšuktšien luona. Vasta kun viikot vierivät eikä muutosta tapahtunut, professorin oli pakko ruveta valmistelemaan talvehtimista vain runsaan sadan kilometrin päässä Beringinsalmesta ja Tyynestä valtamereltä. 
Tätä vastoinkäymistä oli vaikea niellä tyynellä mielellä. 
...
Ankkuripaikka oli lähellä merelle päin kaltevaa tasankoa, jota jokilaaksot aaltomaisesti leikkasivat. Jäiden salvatessa Vegan oli tasanko kuurassa, mutta muuten lumeton. Kasvitieteilijät saattoivat siis saada käsityksen tämän seudun ennestään tuntemattomista kasveista. 
...
Lunta ei enää lakaistu pois kannelta, vaan sen annettiin kasautua noin 30 cm paksuiseksi, kovaksi tallatuksi lumi- ja jääkerrokseksi, joka eristi kannen paremmin ulkoilman pakkasista. Vastaavasti lunta luotiin myös laivan kyljille. Komeat jääportaat nousivat jäältä laivan oikean puoliselle partaalle. 

Jäälautat nostivat Vegan korkeuksiin ja hyvin valittu parkkialus kesti kovan pinteen. Vegan talvehtimisesta piirretyt kuvat osoittavat laivan ikään kuin kelluneen jäisen aallon harjalla. 
Retkikunta käytti pitkän talven hyödykseen tutkien muunmuassa tähtitaivasta ja revontulia, tutustuen tšuktšeihin ja myös huvittelemalla. Laivan viereen oli tehty jopa luistinrata. Nordenskiöld oli varannut miehistölle ruokaa kolmeksi vuodeksi, joten senkään suhteen heillä ei ollut hätäpäivää. 
Kun Vega irtosi jäistä, kotimatkan kerrotaan olleen juhlallisuuksien täyttämää. He eivät pitäneet kiirettä, vaan poikkesivat ensin Alaskassa, sitten mm Japanissa jossa itse keisari halusi seikkailijan tavata. Keisari kun ei suonut moista etuoikeutta kenelle tahansa länsimaalaiselle. Ruotsiin palatessaan sataman edusta täyttyi pienemmistä purtiloista ja järjestettiinpä paluun kunniaksi ilotulituskin.

***

Kirjat ovat keskenään aika erityyppisiä Laineman kirjan edustaessa perinteisempää tietokirjallisuutta. Hän on kirjoittanut useampiakin tietokirjoja samalta suunnalta, muun muassa Fridtjof Nansenista, joka valloitti Pohjoisnavan. 
Bea Uusman kirjan alaotsikko - minun rakkaustarinani - viittaakin osuvasti siihen, miten intohimoisesti, ehkä jopa pakkomielteisesti hän Andréen retkikuntaan suhtautui. Samalla hän avasikin lukijalle omaa tutkimustaan ja sen etenemistä. 
Pidin erittäin paljon molemmista kirjoista ja ne täydensivät kiinnostavasti Mies ja merilehmä -kirjasta syntynyttä uteliaisuuttani tutkimusmatkailua kohtaan. Elolliset, josta kaikki tavallaan sai alkunsa, on edelleen jonossa. 

sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Dekkareiden jatko-osia vol x


Kuuntelen edelleen niin paljon äänikirjoja, että postausjonoa kertyy. Niinpä dekkareissa taas neljän kimara, aloittaen suomalaisesta kirjailijasta joka on valinnut päähenkilökseen nuoren norjalaispoliisin. Nea Guttormin kuuntelin kohta vuosi sitten. 
Sitten kaksi ruotsalaiskirjaa joissa rikoksia ratkotaan Gotlannissa sekä Uumajan seudulla. Viimeisenä päättyy Ruth Gallowayn ura jos ei forensisena tutkijana, niin minun kirjallisena ystävänäni, sillä Elly Griffiths on päättänyt erottaa meidät viidentoista osan jälkeen. 

***

Saija Kuusela: Raja
Tammi, 2023
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 9 h 3 min


Poliisikonstaapeli Nea Guttorm toivoi, että olisi voinut olla näkyvämmin pomonsa ja miesystävänsä Bobbyn tukena tämän äidin hautajaisissa, mutta he pitivät suhteensa salassa, olivat pitäneet jo kaksi pitkää vuotta. Kyläläiset katsoisivat pahasti kahden poliisin suhdetta, joten vain lähimmät kollegat, kuten Nean paras ystävä Tanya, tiesivät heistä.

Nean oma äiti oli kadonnut hänen ollessaan vain kahdeksanvuotias. Siitä oli nyt jo kolmekymmentä vuotta. Tapahtunut oli värittänyt Nean lapsuutta tummin sävyin, ja äidin katoaminen oli tehnyt Neasta jollain tapaa melankolisen tytön, jonka oli vielä aikuisenakin vaikeaa luottaa muihin. 

– Voin ihan hyvin, Nea sanoi ja vilkaisi Tanyaa alta kulmain. – Mutta olen päättänyt ottaa vähän vapaata. Minun on käytävä tarkistamassa nimetön vihje Karigasniemellä. Tanya näytti hämmästyneeltä.– Mikä ihmeen vihje?
– Se koskee äitiä. Tanya tarkasteli Neaa, joka keskittyi tuijottamaan teekuppinsa sisältöä.– Haluatko kertoa lisää? 
Nea veti keuhkot täyteen ilmaa ja pidätti hetken henkeään. Tavallaan hän oli jo kuvitellut jättäneensä äidin etsinnät taakseen. Kaikki se sekava tempoilu, yritykset haalia tietoja, joita ei vain löytynyt… Yritykset pitää yllä toivoa. Etsintä oli alkanut käydä liian raskaaksi jo siinä vaiheessa, kun Nea vasta suunnitteli poliisin uraa. Tietysti hän oli jatkanut etsintöjä valmistuttuaankin mutta joutunut luovuttamaan melko pian. Johtolankoja oli ollut yksinkertaisesti liian vähän. Nean oli ollut pakko tyytyä elämään kaipauksessa, joka nykyään muistutti kroonista kipua.

Nean isä ei ollut koskaan ilmoittanut äitiä virallisesti kadonneeksi, eikä Nea ymmärtänyt sitäkään. 

Ensimmäinen varteenotettava vinkki kymmeneen vuoteen oli tullut tekstiviestillä ja vei Nean rajan yli Suomeen, Karigasniemelle, lähelle lapsuusmaisemia. Siinä sanottiin vain, että lähettäjällä oli antaa tietoja äidin olinpaikasta, ja Nea oli välittömästi valmis matkaamaan yli tuhat kilometriä viestin perässä. Kiviä ei voinut jättää kääntämättä.

Sillä välin Bobby sai tutkiakseen henkirikoksen, kun paikallinen, erakkona elellyt mies, löytyi kuolleena suopunki kaulassaan. Uhri nimeltään Hermansson oli huhujen mukaan syyllistynyt yhteen jos toiseenkin, kuten varastetun tavaran säilyttämiseen ja kuljettamiseen, kenties toiminut myös vinkkimiehenä asuntomurtokohteista. Mies oli pikkurikollinen, jota kukaan ei pelännyt, eikä arvostanut. Vihamiesten lista oli pitkä, eikä kukaan kyläläisistä tuntunut olevan järin pahoillaan erakon kuolemasta, joten edessä olisi heidän rajallisilla resursseillaan pitkä työsarka. 

Tanya oli huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta Bobby ei ollut halukas luovuttamaan tutkinnan johtamista alaisilleen. Nean hän olisi halunnut kutsua takaisin, mutta Nea ei tunnetusti totellut käskyjä. 

Kirjassa oli jännitteinen, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma parhaimmillaan. Harmi, että Kuuselasta tuntuu kuulleen niin harva, vaikka hänellä on taito kirjoittaa ja aineksia olisi päihittää moni valtakunnalliseksi suursuosikiksi noussut kirjailija mennen tullen. 

***

Lina Areklew: Häpeäpilkku
#3 Ulvönin murhat
Tammi, 2024
Lukija: Satu Paavola 
Kesto: 11 h 5 min


Sofia Hjorténilla oli ikävä takaisin töihin. Hän rakasti puolivuotiasta Astrid-tytärtään suunnattomasti, mutta poliisin työ merkitsi hänelle enemmän kuin vain ammattia. Töihin paluu tarkoittaa toisaalta Sofian tarvitsevan hoitopaikkaa, ja Sofiaa jännittääkin ensimmäinen yökyläily Astridin isän Kajn ja tämän vaimon Meten luona. Päänvaivaa aiheuttavat myös Sofian miessotkut, lähinnä Fredrik johon Sofialla oli ollut lyhyt suhde, mutta joka oli ollut Astridin toinen isäehdokas. 

Fredrik ja Ida olivat menossa tahollaan naimisiin ja muuttamassa taloon jonka Idan vanhemmat olivat heille ostaneet, mikä ei ollut Fredrikin mielestä erityisen hyvä asia, muttei hänellä itsellään ollut tarjota mitään vastaavaa tulevalle vaimolleen. Ja toisaalta, hän tahtoi vain viedä Idan vihille, se oli pääasia. Vaan mitä pidemmälle valmistelut etenivät, sitä syvemmälle tulevat appivanhemmat tunkeutuivat heidän arkeensa. 

Juuri Ida oli ehdottanut muuttamista, kun Fredrik oli hyväksytty poliisikorkeakoulun etäopintoihin Uumajassa. Kaikki lähiopetus oli kampuksella, ja tuntui järkevältä etsiä asuntoa siltä suunnalta. He olivat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin, kun Idalle oli tarjottu haluttua logopedin paikkaa Örnsköldsvikin sairaalassa. Örnsköldsvikistä oli vain tunnin junamatka Uumajaan, ja asunnot olivat siellä paljon halvempia. Fredrik oli ensin pitänyt ratkaisua pähkähulluna. Miten hän voisi aloittaa alusta paikassa, jossa oli ollut vähällä menettää henkensä? Kaupungissa jossa Sofia asui. Mutta ilo opiskelupaikasta poliisikorkeakoulussa oli niin suuri, että hän oli työntänyt ajatuksen mielestään. Ja kaikki olikin ratkennut kuin ihmeen kaupalla. Fredrik oli rakastunut ja menisi naimisiin, Ida oli saanut työpaikan, Niemen anteliaan perheen ansiosta heillä oli katto päänsä päällä, ja Fredrik voisi viimeinkin toteuttaa unelmansa poliisin urasta.

Samalla Fredrikiä askarruttaa myös Sofian tytär joka näyttää enemmän Fredrikiltä kuin Kajlta, vaikka tehty  isyystutkimus puoltaakin Kajn vanhemmuutta.

Sofian töihin paluun ensimmäinen rikostutkinta liittyi seudulla olevaan hylättyyn kaivokseen, josta kaksi geokätköä tekemässä ollutta teinipoikaa olivat löytäneet katkaistun ihmisen käden. Nyt pitäisi löytää ruumiin loputkin osat ja selvittää kuka vainaja on. 

Toisessa aikatasossa vuonna 1959 Bertilin mailta on löytynyt malmia. 

Bertil mahtailee ja mielistelee johtaja Erlandssonia. Hinkkaa paksuja sormia melkein koomisesti vastakkain. Ihan kuin olisi elokuvan roisto, ahne ja kateellinen, vaikka pärjäämme paremmin kuin useimmat saarelaiset. Meillä on maata mantereella ja saarilla. Arvokasta maata, jolle Bertil toivoo avaavansa vielä jonakin päivänä oman kaivoksen. Mutta mikään kaivoksen kymppi hän ei ole, vaikka voisi lähteä Etelä-Ruotsiin ja käydä siellä kurssin. Etupäässä hän seisoo katsomassa, kuinka muut uurastavat. Mutta metsästä hän on hyötynyt. Kaivoksessa tarvitaan puutavaraa tukirakenteisiin ja kiskoilla kulkeviin louhevaunuihin. Jos louhiminen onnistuu, Bertilistä tulee yksi saaren vauraimmista miehistä. Mutta sekään ei riitä. Hän haluaa koko ajan enemmän. Pienikin epäilys siitä, että löytöjä on tehty jossakin muualla, on malka hänen silmässään. Eikä sitä lievitä muu kuin viina.

Huomasin unohtaneeni aika paljon päähenkilöiden tapahtumista edellisessä osassa, onneksi olin kirjoittanut aika kattavasti siitä blogiin. Tämä kolmas osa ei kolahtanut ihan yhtä kovaa kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta loppuratkaisu paljasti Areklewin vieneen tätä lukijaa kuin litran mittaa tuon toisen aikatason tapahtumissa, mistä lisäsin Goodreadsiin neljännen tähden. Jatkan ilman muuta sarjan parissa, potentiaalia on vaikka mihin ja sarja on kivasti erilainen. 

***

Marianne Cedervall: Talo kallion katveessa
#3 Mullvaldsin murhat
Otava, 2024
Lukija: Eija Ahvo
Kesto: 8 h 18 min


Toukokuinen kevät oli mitä parhainta aikaa Gotlannissa. Anki Karlsson halusi hyödyntää sen lähtemällä ratsastusvaellukselle, nyt kun hänen toinen hevosensa oli sopivasti käymässä oman kasvattajansa luona. Jos hyvin kävisi, sen treffeistä oriin kanssa siunaantuisi vielä varsa Ankin iloksi. 

Apua pysähdyspaikkojen suunnitteluun Anki kysyi Tryggveltä, entiseltä poliisipäälliköltä joka oli aina asunut seudulla, päinvastoin kuin Anki, joka oli vasta eläkkeelle jäätyään muuttanut Gotlantiin. Tryggvekin oli pitkästä aikaa lähdössä matkalle, ja matkalaukkua etsiessään löysi ullakolta neljänkymmenen vuoden takaista murhaa koskevia muistiinpanojaan. Tapaus oli ollut hänen ensimmäisiään 1970-luvulla, ja jäänyt selvittämättä. Rikos oli tapahtunut samassa kylässä, jonka pappilaan Anki Tryggven vinkistä majoittui. Samaan aikaan toimittaja Ninni Weström tuli tutkimaan seutua, sillä hän aikoi kirjoittaa elämästä pitäjässä 1970-luvulla. Tai niin hän halusi kertoa, sillä hänen todellinen syynsä löytyi lapsuudesta, jolloin hän oli asunut Naistentaloksi kutsutussa turvatalossa äitinsä kanssa. Joku ei kuitenkaan halunnut Ninnin tutkivan mennyttä, sillä Ninni katoaa yhtäkkiä. Ankilla ja Tryggvellä on taas rikos tutkittavanaan. 

Olen oikein ihastunut tähän Mullvalds-sarjaan kirja kirjalta aina enemmän, ja kun sen satuin keväällä uutuuksista näkemään en halunnut sitä yhtään säästellä, eli tämän kuuntelusta on vierähtänyt jo puolisen vuotta. Onneksi on riittävät muistiinpanot!
Eija Ahvo sopii erinomaisesti lukijaksi sarjaan, jossa päähenkilöt ovat jo eläkkeelle jääneitä, ja onhan hän taitava äänenkäyttäjä. 

Mullvaldsin murhista on tullut yksi lemppareistani cozy crimeissa niin päähenkilöiden kuin tapahtumapaikan ansiosta. Kuuntelin juuri neljännenkin osan, siitä seuraavassa koosteessa.

***

Elly Griffiths: Viimeinen leposija
#15 Ruth Galloway
Gummerus, 2024
Alkuteos: The Last Remains
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 35 min


Lukukausi on tältä erää päättynyt ja Ruthilla enää loppukokeet korjaamatta. Ruth on ylpeä koronasulun aikana pärjänneistä opiskelijoistaan, mutta johtokunta harkitsee siitä huolimatta Ruthin johtaman arkeologian laitoksen lakkauttamista tuottamattomana. 
Kaikki eivät ole selvinneet koronapandemiasta yhtä hyvin, esimerkiksi Cathbad kärsii edelleen long covidin oireista ja moni on hänestä huolissaan.

Läheisen kahvilan muutostöissä löytyy 20 vuotta aiemmin kadonneen naisen ruumis. Kävi ilmi, että Cathbad tunsi läheisesti tuon Cambridgen yliopistossa arkelogiaa opiskelleen Emily Pickeringin. Pian Cathbadkin katoaa - liittyykö yksi Ruthin parhaista ystävistä naisen murhaan ja onko hän lähtenyt pakoon?

Siinä se nyt on. On vielä varhaista sanoa miten paljon jään ikävöimään Ruthia, tuleeko keväällä tunne, että eikös uusi osa ole vielä ilmestynyt..? Olen kuunnellut kaksi osaa Griffithsin Harbinder Kaur -sarjasta, enkä tule jatkamaan kolmanteen. Minun rakkauteni tähän sarjaan ei johdu sinänsä Elly Griffithsistä kirjailijana, kyllä se on kiinni siitä millaisen yhtälön hän loi hahmoista, Ruthin karusta asuinpaikasta ja erikoislaatuisesta ystäväpiiristä, sotkuisesta suhteesta Nelsoniin ja ihanasta Katesta. Toinen sarja samalta kirjailijalta - ja mikään ei nappaa. Nyt syksyllä on ilmestynyt ensimmäinen osa kolmannesta sarjasta joka sijoittuu 1950-luvun Brightoniin, eli palikat on niin kohdillaan minulle kuin olla voi. Hiukan jännittää ottaa se kuunteluun, jos petyn siihenkin...

Viimeisessä leposijassa Griffiths kietoi Ruthin ja hänen ystäviensä menneet vuodet nippuun kertaamalla yllättävän paljon sarjan tapahtumia ja tapauksia, joita he olivat olleet selvittämässä. Tavallaan se oli kiva, toisaalta ihan turhaa. Tämänkertainen rikostarina oli juoneltaan ihan ok. Ja entä sitten Ruthin ja Nelsonin rakkaustarina, sitähän tässä on niin ikään palloteltu viidentoista osan verran. Enpä kerro mitä olin lopputulemasta mieltä...

maanantai 18. marraskuuta 2024

Laadukkaita lukuromaaneja: Colm Tóibín & Lorna Cook


Olipa ihanaa huomata, että Colm Tóibínilta oli ilmestynyt jatkoa Brooklynille! Long Island täytti kaikki odotukseni. 
Toista suomennosta Lorna Cookilta olin sen sijaan tiennyt odottaa ja odottanut olinkin! 


***

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, 2024
Lukija: Anna Paavilainen
Kesto: 9 h 19 min


Irlantilaismies oli etsinyt Eilis Fiorelloa, ja Eilis vaistosi heti ettei tällä olisi mitään hyvää kerrottavaa. Eikä tosiaan ollut. Hänen vaimonsa odotti lasta Eilisin aviomiehelle Tonylle, eikä mies aikonut antaa käenpoikasen jäädä taloonsa. Niinpä hän uhkasi tuoda vauvan heidän ovensa taakse heti kun se on syntynyt, ja herra Fiorello saisi kantaa vastuun aikaansaannoksestaan. 

Eilisin anoppi asui viereisessä talossa, mikä ei ollut ideaali ratkaisu, mutta he tulivat kohtuullisen hyvin toimeen. Kun anoppi sai kuulla Tonyn tulevasta lapsesta ja Eilis kieltäytyi ottamasta tätä vastaan, ilmoitti anoppi hoitavansa vauvan. Eilis pakkasi laukkunsa ja lähti Irlantiin, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen, kun hänellä oli ollut siellä suhde Jim Farrellin kanssa.

Irlannissa Jim Farrell piti pubia ja tapaili salaa Nancy Sheridania, joka oli ollut Eilisin paras ystävä ennen kuin tämä oli muuttanut Amerikkaan. 
Nancy haaveili kosinnasta, vaikka pohtikin samalla miten 46-vuotias leski voisi naida ikäisensä poikamiehen, joka oli parikymmentä vuotta sitten ollut rakastunut hänen parhaaseen ystäväänsä, joka oli kuitenkin valinnut amerikanitaliaisen miehen ja palannut rapakon taa.

Kun Eilis oli asettunut Irlantiin, hän ilmoitti Tonylle päässeensä turvallisesti perille, ja kirjoitti pidemmän kirjeen tyttärelleen Rosellalle. Hän toivoi tämän tulevan veljensä Larryn kanssa käymään Irlannissa. 

Hän mietti, saisiko sitä kaikkea enää koskaan takaisin. Hän huomasi toivovansa, että Tonylta tai anopilta tai Frankilta tulisi kirje, jossa sanottaisiin, että he olivat alkaneet kallistua hänen kannalleen tai että se mies oli käynyt sanomassa, että oli vaimonsa kanssa päättänyt kasvattaa lapsen itse.

Hän toivoi, että Larry ja Rosella tulisivat nyt eivätkä viikkojen päästä. Hän toivoi, että äiti antaisi hänen puhua heistä. Mutta sitä, mitä hän eniten toivoi, hän uskalsi tuskin ajatella – ettei olisi äidin peräkamarissa kirjoittamassa kirjettä ja kuulisi, miten äiti liikkuu vaivalloisesti yläkerrassa, vaan että olisi kotona ja heräisi alkukesän pehmeään valoon, joka siivilöityisi makuuhuoneen verhojen läpi Long Islandilla.

Tuntui oikeastaan aika jännältä, että vaikka Brooklynin lukemisesta oli niin monta vuotta aikaa, tavoitin Long Islandista hyvin nopeasti sen saman tunnelman. Tästä voisi päätellä, että Tóibínilla on tunnistettava oma tyylinsä, ja ai että nautin näiden läheiseksi tulevien ihmisten elämän seuraamisesta! Kiemuroita riitti ja oli koukuttavaa seurata koska Eilisille selviää totuus Jimistä ja Nancystä (ja miten se tapahtuu) ja mitä siitä seuraa! Siitä huolimatta romaanissa tärkeintä on kuitenkin sen omanlainen tunnelma, enkä loppujen lopuksi osaa valita sanoisinko Long Islandia juonivetoiseksi vai tunnelmavetoiseksi. Se on kutkuttava yhdistelmä kumpaakin. 
Nyt vain toivon että Nora Websteristä, joka Long Islandissa sivulauseessa mainittiin, saataisiin äänikirjaversio! Jos toimerrun, laitan Tammelle toiveen.

***

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä
Bazar, 2024
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 34 min

Pariisi, 2019
Kuuluisan Ritz-hotellin huutokaupassa oli myytävänä harvinaisuuksia vuosikymmenten varrelta, osa varsinaisia aarteita, kaikki hirvittävän kalliita. Chloe toivoi silti löytävänsä jonkin pienen muistoesineen isoäidilleen Adelelle, jonka menneisyydestä hän ei tarkalleen tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että tämä oli asunut Ritzissä sodan saksalaismiehityksen aikaan. 

Chloe oli kaivannut irtiottoa ja tullut Pariisiin, kun ystävä oli tarjonnut kesätyötä vintagevaateputiikissaan. Hän ei ollut enää mikään nuori hupakko, muutaman kuukauden kuluttua hän täyttäisi jo neljäkymmentä. Siinä iässä hän saattoi jo todeta, ettei elämä ollut kulkenut sitä rataa mitä hän oli nuorena kuvitellut. Hän oli aina halunnut asua Pariisissa, ja hänen hyvällä ranskan kielen taidollaan ja työkokemuksellaan olikin ihme, että hän oli jäänyt Englantiin. Ei olisi kuitenkaan liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Tästä tulisi hänen pölyttömän elämänsä ravistelun vuosi. 

Huutokaupan tauolla Chloe päätyi juttusille ranskalaismiehen kanssa, ja lähti tämän seuraksi kahville. Etiennestä hän saikin kumppanin jonka kanssa tutkia, millaista elämä oli ollut vallatussa Pariisissa. Lukijalle Adelen elämän kiemurat avautuivat nopeammin kuin Chloelle, sillä luonnollisesti Adele pääsee itsekin ääneen. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, sillä hän toimii Coco Chanelin avustajana ja me jälkipolvet tiedämme Chanelin olleen melkoisen lämpimissä väleissä natsien kanssa. Heitä myös asui Ritzissä, ja siellä järjestettiin hakaristilipuin somistettuja juhlia. 

Lorna Cook on näiden kahden suomennetun kirjan perusteella lukuromaanien taituri minun makuuni. Lisää Cookia on suomeksi luvassa toukokuussa, ja myös vuonna 2026 luvataan lisää tätä herkkua!

Erityiskiitokset vielä yhdelle lempilukijoistani, Krista Putkonen-Örnille, joka ääntää ranskalaiset nimet suomalaiseen korvaan sopivasti. 

maanantai 4. marraskuuta 2024

2 x teineistä - Johanna Auranheimo & Saana Airtola


Johanna Auranheimo: Ysit
Tammi, 2024
Lukija: Usva Kärnä
Kesto: 6 h 4 min

Syksy 2013
Mikään ei tuntunut niin epätodelliselta, kuin ne kaksi viikkoa juuri ennen kuin kesäloma alkaa. Vähintään yhtä epätodelliselta mutta aivan eri tavalla tuntui elokuussa, kun Eve(liina) istui taas luokkaan ja mietti, miten tulee jaksamaan pitkän syksyn. Tervetuloa takaisin kouluun, ysi bee, toivottaa opettaja.

Onnista on tullut ihan liian puoleensavetävä, sen katse polttaa, kuten myös Justin Bieberin, joka on aina vaan niin ihana. Paras ystävä Meri on ihastunut Niklakseen, joka on venähtänyt pituutta kesän aikana. 
Kaikki tarvii mahdollisuuden rakkauteen, Eve ajattelee. Ennen nukahtamista hän viestittelee usein kesän protuleiriltä tutuksi tulleen varatun pojan, Joosuan kanssa. 
Hän haluaa edelleen olla hyvä koulussa, mutta olla silti muutakin kuin kympin tyttö, jonka puoleen käännytään siksi että Evehän tietää ja muistaa kaiken.

Rynnin ulos H&M:stä yrittäen epätoivoisesti karistaa mielestäni ajatukset siitä, mitä Onni kelaa mun perseestä. Yritän olla pelkäämättä, ettei se oo kelannu mun perseestä yhtään mitään. Pelkään että mulla on huono perse. En kuitenkaan osaa olla sitä mieltä, kun sovitan mun uusia alusvaatteita peilin edessä. Kääntyilen, vedän ylemmäs, työnnän peukut narujen alle ja vedän vatsaa sisään. Työnnän selkää notkolle. Ostin just kolmet narustringit. Se, minkälaista keskustelua nää herättää huomenna pyykkikorista löytyessään on sit toinen juttu. Mut nää päällä mä näytän joltain uudelta. Mä näytän siltä, että olen päättänyt jotain itsessäni. Että paljas pinta, mun paljas pinta, vois olla jotain myös jollekin toiselle. Että mä en ehkä halua olla ainoa ihminen, joka on mun kropan kanssa tekemisissä. Sen lähellä, tai sen sisällä. 



***

Saana Airtola: Musta aalto
Kosmos, 2024
Lukija: Johanna Valle
Kesto: 10 h 47 min


Se alkoi fanituksena. Meeri piti Joonaksesta ja tämän musiikista, ja osallistui faniryhmiin ja bändin liveihin. Kerran hän sitten rohkaistui laittamaan Joonakselle kaveripyynnön, ja ihme kyllä mies hyväksyi sen ja ryhtyi juttusille hänen kanssaan. Meerin paras ja samalla ainoa ystävä Seela oli alkanut käydä tennisharkoissa ja vaihtanut Meerin tennisystäviinsä. Meeri oli jäänyt yksin ja alkanut tuntea olevansa masentunut. Joonas tuntui ymmärtävän häntä, sanovan oikeita sanoja ja mikä parasta, kohtelevan häntä kuin aikuista, eikä 13-vuotiasta. Siinäkin Meeri oli hiukan valehdellut, hän kyllä täyttäisi ihan kohta kolmetoista, mutta jos hän olisi kertonut iäkseen kaksitoista, ei kai Joonas olisi edes puhunut hänelle. Siinä yhdessä numerossa oli iso ero, oliko lapsi vai teini. 

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Meeri meni paikallisjunalla Helsinkiin ja häntä jännitti yhtä paljon junamatka yksin, kuin Joonaksen tapaaminen. Joonas oli 26-vuotias, siis aivan aikuinen, ja hänellä oli vaimo, ei kuitenkaan lapsia. 
Joskus Joonas puhui vähän hulluja, kuten silloin kun Meeri kertoi ettei voisi koskaan päästä yli ihastuksestaan Joonakseen. Mies sanoi, että jos hän jaksaisi vielä viisi vuotta, he voisivat olla yhdessä, ei ennen sitä. Kun Meeri ihmetteli, että Joonashan on jo naimisissa, tämä totesi että vähän väliähän sitä erotaan. 

Joonaksesta tuli yhä tiukemmin Meerin oma salaisuus. Aluksi hän oli kertonut Seelalle kaikenlaista, mutta tämä saattoi möläytellä luokan edessä asioita, joita Meeri ei halunnut jakaa tai joita hän vähätteli muille. Todellisuudessa he viestittelivät lähes joka päivä, ja juuri Meerille Joonas lähetti uuden biisin vähän ennen sen julkaisua, koska Joonakselle oli tärkeää kuulla mitä Meeri siitä piti. Tällaiset asiat Meeri piti tiukasti itsellään. 

Toisessa aikatasossa eletään nykyhetkeä, jossa Eve palaa lukio-opiskelijaksi ja tapaa tutun tytön jonka kanssa alkaa puhua vanhoista asioista. Ajan mittaan kiritään ajallista eroa kiinni ja kun vuodet kuluvat, Evekin alkaa aikuistua. Sen miten Joonas on tässä mukana, saat lukea itse. 

Pelkäsin vähän että tämä paljastuu ällöksi pedofiilikirjaksi ja siirsin sen kuuntelua sen tähden pariin otteeseen, mutta onneksi ei mitään sellaista. Teksti oli sujuvaa ja pidin dialogia luontevana. Nuoren ja kasvavan tytön ajatuksiin oli yllättävän helppoa päästä vaikka hänellä ja minulla on niin iso ikäero. Eve on pienestä saakka elänyt "nykymaailmasa" tekniikoineen ja sovelluksineen. Niiltä osin oli toki paljon vierasta, mutta kai sekin on nykypäivää, että tytöt lataavat 12-13-vuotiaina Tinderin. 


tiistai 29. lokakuuta 2024

2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah


Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.
Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava, 2022
(lukukirja Otava 2010)
Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003
Lukija: Irene Omwani
Kesto: 9 h 54 min


Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 
Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.
Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.
”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.
”Ei mistään.”
”Kerro siitä ’ei mistään’.”
”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.
”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän
Tammen Keltainen kirjasto, 2024
Alkuteos: Gravel Heart, 2017
Suomennos: Einari Aaltonen
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 11 h


Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 
Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 
"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 
Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

sunnuntai 20. lokakuuta 2024

2 x uusi dekkarisarja - M. C. Beaton & Marke Talvi


Dekkareista tulee enimmäkseen postattua sarjojen jatko-osia, aika monet dekkarit kun ovat osa sarjaa. Niin nämäkin, mutta aloittavat uuden sarjan, joskin Beatonin kohdalla lainausmerkit olisivat enemmän kuin kohdillaan...
Molemmissa kirjoissa on oikein kauniit ja houkuttelevat kannet, joiden kaveriksi laitoin kuvaan omatekoisen omenapiirakan, joka ei sentään käynyt kenenkään hengen menoksi...

***

M. C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus
Saga Egmont, 2024
Alkuteos: The Quiche of Death, 1992
Lukija: Erja Manto
Kesto: 7 h 18 min


Agatha Raisin oli jo lapsuuden lomamatkalla päättänyt, että asuisi jonain päivänä yhdessä niistä kauniista Cotswoldin taloista. Hän oli kuitenkin päätynyt tekemään bisnesnaisen uraa Lontoossa ja jättänyt Cotswoldin ikään kuin ihanaksi muistoksi käymättä siellä koskaan uudestaan. Vasta nyt, 53-vuotiaana, hän oli palannut seudulle ostaakseen sieltä oman talon. Agatha olikin löytänyt aivan täydellisen uuden kodin Carslylen kylästä, eikä talo sijainnut turistireitillä, mikä takaisi oman rauhan. 

Carslylessa oli yksi pääkatu, jonka toisessa päässä oli kirkko ja toisessa pubi. Lontooseen oli puolentoista tunnin junamatka, joten hän voisi piipahtaa kaupungissa päiväseltään aina niin halutessaan. Ystäviä hänellä ei siellä(kään) ollut, mutta hänen alaisensa olivat pitäneet hänestä. Kyläläiset tuntuivat sen sijaan suhtautuvan häneen hieman nuivasti.

Kului viikko, jonka aikana Agatha oli tavanomaiseen vauhdikkaaseen tyyliinsä käynyt katselemassa nähtävyyksiä. Hän oli käynyt Warwickin linnassa, Shakespearen synnyinkodissa, Blenheimin palatsissa ja kierrellyt Cotswoldin kyliä tuulen tuivertaessa ja sateen roimiessa harmaalta taivaalta ja palannut joka ilta hiljaiseen taloonsa, jossa hänellä oli seuranaan vain hiljattain löytämänsä Agatha Christie. Hän oli käynyt Red Lionissa, iloisessa, matalassa pubissa, jossa oli kattopalkit ja halpa sisustus ja leppoisa pubinpitäjä. Paikalliset olivat jutelleet hänelle kuten heidän tyyliinsä kuului, oudon avoimeen ystävälliseen tapaan, mikä ei koskaan mennyt sen pidemmälle. Agatha olisi kestänyt kyräilevän vihamielisyyden, muttei tätä iloista kohteliaisuutta, joka kuitenkin piti hänet yhä välimatkan päässä. Ei hän tosin edes osannut ystävystyä, mutta hän oli huomannut, että kyläläisissä oli jotakin tulijoita vieroksuvaa.

Kun Agatha näki ilmoituksen leivontakilpailusta, hän sai ajatuksen. Jos hän voittaisi kilpailun, kyläläiset kiinnittäisivät häneen huomiota. Harmi vain hän inhosi kotitöitä, ruuanlaittokin tarkoitti valmisaterioiden lämmittämistä mikrossa. 
Huomiota Agatha todellakin sai, joskin erilaista kuin leipomuksellaan kaipasi, sillä Agathan piirakka osoittautui tappavaksi. Yrittikö joku peräti lavastaa hänet syylliseksi murhaan? Agathan on tietenkin selvitettävä itse, kuka syyllinen on.

Agatha Raisin -sarjassa ilmestyi tänä vuonna sen 35. osa, joten suomennettavaa riittää. Neljä viimeisintä on julkaistu yhdessä R. W. Greenin kanssa, sillä tuottelias kirjailijatar, oikealta nimeltään Marion Chesney, menehtyi vuonna 2019. Hän on ollut muutenkin aikaansaava, eli kirjoittanut lukuisia eri sarjoja ja jokusia yksittäisiäkin kirjoja. 

Agatha Raisin on hahmona siinä mielessä iätön, että hän tulee olemaan aina viisikymppinen. 90-luvun alku näkyy kirjassa tietynlaisena vanhanaikaisuutena ja kirjoitustyyliä voi verrata Agatha Christieen, mutta mielestäni jotain jäi puuttumaan. 90-luvulla ei tokikaan vielä kirjoitettu sellaisia dekkareita kuin nykyään , mutta näin jälkikäteen heittäisin kysymyksen siitä, miten paljon vivahteikkaamman yksinkertaisesta dekkarista saisi, jos keskittyisi pidempään yhden kirjan kirjoittamiseen sen sijaan, että tekee rinnakkain useampaa sarjaa ja julkaisee niitäkin melkoisella tahdilla.

***

Marke Talvi: Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella
#1 Kettukoski
Lind & co, 2023
Lukija: Anu Vilhunen 
Kesto: 6 h 24 min


Auri Tuhkanen oli tullut Kettukoskelle vanhempiensa kissavahdiksi, kun nämä olivat lähteneet golfaamaan etelään. Hänen esikoisromaaninsa Pudonnut silmukka oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin ja Auri oli saanut sillä merkittävän Vuoden johtolanka -palkinnon. Nyt hän kuitenkin poti kakkoskirjan kirjoittamisen ahdinkoa ja toivoi sopivan kirjoitusrauhan ja inspiraation löytyvän Kettukoskelta. Helsingin Punavuoressa elämä oli ollut aivan liian hektistä. 

Kirjoitusjumia ei auta ollenkaan se, miten hänen kustantajansa Alexander suorastaan vaatii uutta käsikirjoitusta, eikä sekään, että Auri saa outoja viestejä. Niissä väitetään Aurin varastaneen Neulemurhat-sarjan aloitusosan juonen, muttei se voinut mitenkään pitää paikkansa. Ideahan oli syntynyt yhdessä Alexanderin kanssa... 

Minä olin ihan varma, että rakastan tätä feelgoodin ja cozy crimen yhdistelmää, jossa vielä päähenkilönä on dekkarikirjailija! Olin jopa tietoisesti siirtänyt kirjan kuuntelua syksymmälle, niin että vuodenaikakin olisi kirjan ajankohtaan sopiva. 
Silmukat ja sutinat jätti minulle kuitenkin jotenkin sekavan olon, ja tällä hetkellä on valitettavasti fiilis, etten jatka sarjan parissa. 

Toinen osa, Kinkkua ja kommandoja Kettukoskella, on ilmestynyt tänä syksynä. Kirjailijanimen takaa löytyvät kirjailijat Anne Leinonen ja Helena Waris.

sunnuntai 13. lokakuuta 2024

Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola


Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 
Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena, 2024
Lukija: Alina Tomnikov
Kesto: 9 h 54 min


- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.
- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 
Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet
Teos, 2024
Lukija: Satu Paavola 
Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.
Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.


sunnuntai 6. lokakuuta 2024

3 x avioliitto kriisissä




Yhtäkkiä alkoi tulla vastaan useampia kirjoja, joissa kriiseillään av(i)oliitossa kuka mistäkin syystä. Eivätkä nämä olleet edes ainoat lajinsa kirjat jotka nyt loppukesästä / alkusyksystä kuuntelin ja ainakin kaksi on vielä mahdollisella listallani, mutta keräsin nämä kolme yhteen, koska kaikki olivat kotimaisia romaaneja. Päähenkilöiden suhtautumista puolisoonsa, perheeseen, sitoutumiseen, mahdollisen eron jälkeiseen elämään ym tällaisessa kirjallisuudessa tuleviin asioihin on helpompi vertailla toisiinsa, kun mukaan ei tule eri kulttuurien piirteitä. 


Daniela Knif: Purkautumispiste
Tammi, 2023
Lukija: Elsa Saisio
Kesto: 9 h 29 min


Moona ja Jori olivat käyneet pitkästä aikaa ulkona parin tuttavapariskunnan kanssa, eikä Jori voinut olla kiinnittämättä katsettaan Marillaan. Nainen oli pitkä ja laiha, kuin prässätty kesäkukka. Hän oli samalla kertaa sekä vangitseva ja vetovoimainen, että hieman pelottava. Siinä missä Jorin oma vaimo oli hillitty ja klassisen tyylikäs, viesti Marillan olemus pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jori ei tarvitse kovinkaan kummoista syytä ollakseen naiseen yhteydessä, ja kohta viestitellään niin tiheästi, että Moonalle on valehdeltava töissä olevan iso ja tärkeä projekti meneillään...

Marilla annosteli hänelle nautintoa yhä rohkeammin, lähetteli avoimen vihjailevia kuvia. Hän ehdotteli myös tapaamista, muistutti, että kaikesta voisi tehdä totta. Sovittaisiin vain koska ja missä.

Jori ja Moona olivat olleet jo pitkään naimisissa. Jorin äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt Moonaa, ja viimeinen niitti oli ollut se, kun Moona oli perustanut oman maahantuontiyrityksen. Eilan mielestä miehen tuli olla perheen pää ja elättäjä, ja Moona osoitti omilla toimillaan ettei hänen pojastaan ollut siihen. 
Eila oli muutenkin perinteinen, holhoava kanaemo, ja Jorin veli Risto käytti tätä siekailematta hyväkseen. Alkoholisoitunut taiteilijaveli oli muuttanut äidin luo kuin täyden palvelun majataloon. Veli tiesi mistä kortista vetää, oli muka tullut uskoon ja lopettanut juomisen. Äiti uskoi Ristoa koska halusi uskoa, mutta Jori tiesi paremmin. Toisaalta, hän ei tiennyt mistään mitään. 

Kirja kertoo sekä Jorin että Moonan elämästä molempien näkökulmasta ja vähän myöhemmin myös Risto saa kertoa miten on ajautunut tilanteeseen jossa asuu äitinsä hoteissa. Rakkaustarinahan siinäkin on mukana, kaikkineen kirja on hyvin ihmissuhdepainotteinen. Pidin paljon sekä juonesta että rakenteesta kun Riston elämää avattiin vaiheissa ja takautuvasti, siinä missä Jorin ja Moonan suhde sopi paremmin lineaarisesti kulkevaksi. Pidin myös siitä, että samoihin tapahtumiin saatiin useamman ihmisen näkökulma. Lämmin suositus kun kaipaat tämän tyyppistä kirjaa, vaikkei kaikkia Moonan tekemisiä kannata niin realistisina pitääkään...

***

Annamari Marttinen: Ero
Tammi, 2024
(Julkaistu alunperin 2011)
Lukija: Hannamaija Nikander
Kesto: 9 h 16 min


Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa 19 vuotta, mutta liitto on alkanut rakoilla. Kolmatta osapuolta tarinaan ei liity, kyse on vain rakkauden päättymisestä. Fyysinen läheisyys on kadonnut aikaa sitten ja se on etenkin Kimmosta kiinni, mutta eron on puheeksi ottanut aina Ellen, niin myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa he myös lähtevät liitosta, vaikka Ellen oli ollut varma ettei pystyisi siihen.

Mä en ikinä pysty tuohon, hän oli ajatellut. En pysty eroamaan, musta ei ole siihen. Ero oli ollut kuin valtava vuoristo, loputon, tutkimaton ja luoksepääsemätön. Se sisälsi lapset, talon, lainan, laskut, valokuvat, häälahjat, joita vielä oli jäljellä, ainakin taidelasimaljakko ja Oiva Toikan lintu, sosiaaliviraston lastenvalvojan, käräjäoikeuden kanslistin, naapurit, Kimmon vanhemmat, Saaran, ystävät, kaverit, työkaverit, opettajat, parivuoteen, sormukset.
Kun sitä kaikkea ajatteli, hengitys salpautui, rinnassa tieto siitä, ettei koskaan pystyisi murtamaan palastakaan siitä, astumaan askeltakaan. 

Mutta sitten se vain tapahtuu. Ellenin yllättää se, että abivuottaan viettävä esikoinen Viljami tuntuu ottavan asian kipeimmin, ja kolmasluokkalinen kuopus haluaa vain selkeyden siihen, miten mikäkin asia hoidetaan jatkossa. 

Marttinen valitsee useimmiten aiheikseen hyvin arkisia asioita ja käsitteleekin niitä hyvin selkeästi ja ilman kummempia krumeluureja. Tässä onkin mielestäni Marttisen kirjojen vahvuus. Niihin on helppo mennä mukaan, ja vaikken esimerkiksi Eroon voi samaistua tai saada vertaistukea, tuli omaan mieleeni ystäväperhe joka kävi eron läpi. 

Mitä mä olen oikein tehnyt? hän ajatteli. Missä Kimmo oli? Sillä hetkellä? Hän kuvitteli tämän omaan asuntoonsa, syömässä yksin pienen pöydän ääressä, jotakin valmisruokaako? Hän ajatteli Kimmon kauppaan eineshyllyn eteen valitsemaan ruoan. Kaupassa hän oli joskus kiinnittänyt huomiota yksinäisiin miehiin eineshyllyjen edessä. Jäänyt vaivihkaa katsomaan, miten nämä hetken rasioita katseltuaan valitsivat Saarioisten kanaviillokin. Nyt hänen oma miehensä oli yksi näistä.

Marttisen erokirja oli näistä kaikista kolmesta tunnelmaltaan surullisin. Moona kävi läpi kaikkea sitä mihin en ikinä haluaisi joutua, eron jälkeisestä yksinäisyydestä irtosuhteisiin vieraiden miesten ja selvästi heidän puolisoidensa lakanoissa. Lisää kohtaloita avautuu eroryhmästä, johon Moona ilmoittautui. 
Se on näistä kolmesta perinteisintä kaavaa noudattava ja paikoitellen suorastaan ahdistavan realistinen, ja vaikutti ainakin itseeni niin, että jos ikinäkoskaan olen ajatellut eroavani, tämän kuunneltuani ei tulisi mieleenkään.

***

Tiina Katriina Tikkanen: Ei mitään hätää
Atena, 2023
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 4 h 2 min


Nelikymppiset Oskari ja Taina ovat kaksospoikien, Otson ja Onnin, vanhemmat joilla oli eri näkemys siitä, onko lapsiluku täynnä. Oskarin mielestä nykyiseen maailman- ja luonnontilanteeseen ei pitänyt toivoa enää kolmatta lasta, mutta Taina oli alkanut ajatella toisin. 

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? Hänhän oli joskus maininnut, kuinka anopin pitämällä grillikioskilla elettiin kylässä tapahtuneista syntymistä ja kuolemista.

Oli myös mahdollista, että Taina halusi äidiksi, jotta pääsisi paistattelemaan vatsa pystyssä kaupungille, imemään huomiota ohikulkijoilta. Vaimoni kärsi kauniin ihmisen surullisesta kirouksesta. Pienestä tytöstä lähtien hän oli tottunut saamaan ulkonäöstään kehuja, mutta niiden määrä vähentyi vuosi vuodelta. Helpoin keino palata keskipisteeksi olisi pamahtaa paksuksi.

Siitä molemmat olivat yhtä mieltä, että he eivät koskaan eroaisi. Kaikesta saattoi puhua, ja he olivat kyllä nähneet millaisia erolapsista kasvoi. Jokin kuitenkin kaihersi, ja Oskarikin vaistosi sen. 

Silmäni osuivat vahingossa päiväkirjaan. Näkökentässäni ehti vilahtaa hänen sinne kirjoittamansa sana.
Avioerofantasia.
Hän lopettikin kirjoittamisen ja painoi puhelimen näyttöä sydämelleen kuin stetoskooppia. Oliko hän tajunnut, että olin nähnyt? Hän ei sanonut mitään.

Se mikä ei äänikirjassa käynyt ilmi, oli kirjan erikoinen rakenne, tai no, kävi tavallaan koska teksti oli Tainan osuuksissa poukkoilevampaa. Vasta E-kirjasta kerratessani näin, että Tainan kertoma oli poimittu ilmeisesti päiväkirjasta ja oli vain muutaman rivin mittaista, mikä selittää paljon. Näin jälkikäteen ajatellen tämä kirja kannattaisi lukea ihan itse. 
Muutenkin kirja oli vähän hankalampi hahmottaa, aikamoinen vastakohta vaikkapa Marttisen kirjan selkeydelle. Siitä jäi myös vähiten mieleeni viikkojen kuluessa.