Sivut

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Sujata Massey: Satapurin jalokivi


Sujata Massey: Satapurin jalokivi
(Perveen Mistry tutkii 2)
Gummerus, 2020
Alkuteos: The Satapur Moonstone 
Suomennos: Maija Heikinheimo
Lukija: Erja Manto
Kesto: 13 h 57 min


Oli kulunut vajaa vuosi siitä, kun Perveenin yliopistoaikainen ystävä Alice vanhempineen oli muuttanut Intiaan ja Perveen oli ratkaissut Faridin leskivaimojen tapauksen. Nyt Alicen isä, Sir David Hobson Jones, halusi kääntyä Perveenin puoleen lakiasioissa.

Noin 60% Intian niemimaasta oli brittien hallinnoimaa, loppuosa koostui erikokoisista ruhtinaskunnista ja pienemmistä maa-alueista joita pääasiassa hallitsivat hindut ja muslimit, ja jotka maksoivat veroa brittihallinnolle itsenäisyydestään. Yhdessä pohjoisimmista ruhtinaskunnista tarvittiin nyt lainopillista apua ja Sir Davidin mielestä Perveen naispuolisena lakimiehenä oli ainoa, jota tehtävään voitiin ajatella.

Teekuppi oli lipsahtaa Perveenin otteesta mutta hän onnistui olemaan pudottamatta sitä. Hänkö tekisi töitä Britannialle, joka oli pitänyt Intiaa rautaisessa otteessaan 1600-luvulta lähtien. Hänen oli kuitenkin oltava diplomaattinen, hän valitsi sanansa huolella.
"Olen otettu että minua harkitaan tehtävään, mutta en missään tapauksessa lähde isäni lakiasiaintoimistosta. Hän ylensi minut viime kuussa osakkaaksi."
"Onnittelut. Mutta kai te palvelette asiakkaita jotka ovat valmiit maksamaan asiallisen palkkion, eikös yrityksiä sen takia perusteta?"

Satapurin ruhtinaskunnan maharadza oli kuollut koleraan ja pian tämän jälkeen teini-ikäinen kruununprinssi Pratapao oli kuollut jouduttuaan villieläimen hyökkäyksen kohteeksi. Nuorempi veli Jiva Rao, tuleva hallitsija, oli vasta kymmenvuotias joten pääministeri, menehtyneen maharadzan nuorempi veli prinssi Swaroop ja herra Colin Sandringham brittihallinnon puolelta johtivat ruhtinaskuntaa kunnes prinssi varttuisi täysi-ikäiseksi. Tulevan hallitsijan koulunkäynnin järjestämisestä oli virinnyt erimielisyys kahden maharanin eli maharadzan lesken Mirabain ja vanhan maharani Putlabain (eli miniän ja anopin) välillä. Lasten äiti halusi lähettää poikansa Englantiin opiskelemaan ja isoäiti taas kannatti opintojen suorittamista palatsissa kotiopettajan johdolla. Sandringham oli pyrkinyt palatsiin maharanien puheille, mutta törmännyt tuttuun ongelmaan, sillä lesket noudattivat purdahia eivätkä olleet ottaneet perheeseen kuulumatonta miespuolista henkilöä vastaan.

Maharani oli huolissaan poikansa turvallisuudesta, sillä hän uskoi ettei prinssi Pratapaon kuolema ollut onnettomuus ja kun Perveen tutki asiaa, heräsi hänessä sama epäilys. Kun vielä Perveenille tarkoitettu ruoka, jonka hän oli jättänyt syömättä, oli osoittautunut myrkytetyksi, oli selvää että ruhtinaskunnassa oli käynnissä melkoiset juonittelut ja liikaa nuuskivan Perveeninkin henki oli vaarassa. 


Tässä osassa selvitettävä tapaus oli keskeisemmässä roolissa kuin ensimmäisessä osassa, jossa käytiin enemmän läpi Perveenin omaa elämää ja muun muassa hänen karille ajautunutta avioliittoaan, sekä Intian eri uskontojen tapoja. Näistä syistä ensimmäinen osa oli enemmän minun mieleeni, mutta toki tämäkin oli kiinnostavaa kuunneltavaa ja oikein sujuvaa cozy crimea.

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Jenna Kostet: Linnunluisia



Jenna Kostet: Linnunluisia
Aula & Co., 2020
357 sivua

Käsi hapuili tyhjää. Kouraan tarttui vain mustaa vettä. Paita oli märkä, ja Jouko varoi keikuttamasta jollaa enempää. Eijaa ei näkynyt missään. Vain hämärää ja Rebekan hiukset kalliota vasten. Naisen mekko, jonka sisälle oli jäänyt ilmaa niin, että se pussitti vedessä kuin heliumilla täytetty ilmapallo. 

Saari oli perheen äidille tuttu, hän oli asunut siellä jo oman lapsuutensa eikä osannut pysyä poiskaan. Niinpä Eijan oma perhe vietti siellä kaikki kesänsä, Eijan mies Jouko ja heidän lapsensa Maaria ja Mikael. Saari oli kaukana mantereelta, yhteysaluksella sinne matkasi viisi tuntia Pärnäisistä.

Mikael ei ollut enää muutamaan vuoteen viettänyt aikaa saaressa, ei sitten lukiovuosien. Nyt oli alkanut kesäloma, hän oli juuri saanut kandin paperit ympäristötieteen opinnoistaan, vaikkei sitä itse kummemmin arvostanutkaan. Vuosiin hän ei ollut löytänyt aikaa käyskennellä isän kanssa saaren kallioilla, nyt hän ei tiedä mitä tekisi seuraavaksi, eikä kukaan kavereistakaan jäänyt kesäksi Turkuun. Maaria oli juuri eronnut poikaystävästään, ei hän villiin sinkkukesäänsä pikkuveljeä kaipaa.  Nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa ja tunnen siitä huonoa omatuntoa. Minun pitäisi olla töissä, suunnittelemassa opintoja, elämässä itsenäistä elämää. Ei istumassa kiikarit kädessä kalliolla isäni kanssa. 

Linnut olivat Joukolle elämä ja saarella niitä oli tavattu yli 400 lajia, harvinaisuuksuakin, mutta linnut olivat myös tekosyy livahtaa hetkeksi omille teilleen kohtaamisiin Rebekan kanssa. Naisen, joka kirjan ensisivuilla myrsky-yönä menehtyy. Mikael kertoo nykyhetkestä, hänellä on mukanaan saarella lehtileike, joka kertoo naisen hengen vieneestä onnettomuudesta ja mysteeri kiinnostaa häntä. Hän haluaa tutustua Matildaan, Rebekan tyttäreen joka asuu yksinään saarella, tyttöön joka ei lapsenakaan leikkinyt heidän muiden kanssa. Äidin ja tyttären ympärillä leijuu jokin salaisuus, jokin mistä saarella ei puhuta, jokin mikä saa isänkin vaivautuneeksi, äidiltä ei uskalla kysyäkään. Kalastajat puhuvat Erikssonin naisista. Puhutaan kuin he olisivat noitia tai paholaisia tai jotakin, mistä pitää kuiskata. Kalastajat sihauttavat sanat huulten välistä, sylkäisevät nuuskamällit kaupan kulmalle ja vilkuilevat sitten ympärille aivan kuin häveten sitä, mitä ovat tulleet sanoneeksi.

Jouko kertoo vuorollaan tapahtumia jostain kauempaa. Kirjan takakannessa sanottiin, että Jouko avaa tarinaa nykyhetkestä kohti menneisyyttä, sinne mistä kaikki sai alkunsa. Ei. Jouko alkaa omalla vuorollaan kertoa ajasta, jolloin Rebekka on vielä elossa, hetkistä joita hän varastaa perheeltään saadakseen viettää ne Rebekan kanssa. Rebekka on kuollut "vuosia sitten", Jouko ei voi aloittaa nykyhetkestä. Olen ymmälläni ja minua häiritsee se, etten voi päätellä minkä verran vuosia välissä on. Ellen olisi niin viehättynyt saaristosta, juonesta ja erityisesti tunnelmasta, heittäisin kirjan kesken koska en hahmota kerrotun suhteita aikajanalla. Vuosiluvut lukujen alussa auttaisivat paljon. 
Jatkossa hahmottaminen helpottui, kun lasten koulunkäynnistä sai viitteitä minkä ikäisiä he voisivat olla. Ilmeisesti jokaisen lukijan on tarkoitus päätellä nämä aikatasot itse, joten ei siitä enempää. 

Rakenne on erikoinen. Normaalistihan tällaisessa kahden aikatason kertomuksessa Jouko lähtisi liikkeelle sieltä, missä Rebekka tulee mukaan kuvioihin ja etenisi myrsky-yön tapahtumiin. Mietin tätä koko ajan lukiessani. Mietin sitä, että kun pääsen loppuun, olenko samaa mieltä siitä että tarina piti kertoa näin päin, vai mietinkö miksi kirjailija oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Joka tapauksessa olin koukussa kirjaan. Olin lukenut alle 100 sivua ja olin kirjoittanut poikkeuksellisen paljon ajatuksiani suoraan blogiin. Yleensä vain liimailen tarralappuja tärkeisiin kohtiin ja kirjoitan blogijutut vasta kirjan luettuani. 

Loppufiiliksistä. Kirjan verkkainen, kaunis ja hieman haikeakin tunnelma viehätti minua, mutta sitä olisi kestänyt myös tiivistää reippaasti ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän tiivistämisen tarvetta koin. Keskivaiheilla aloin väsähtää kun juoni tuntui junnaavan paikallaan ja lukujumikin iski, niin että muutamana päivänä luin kirjaa vain nukkumaan mennessä. Tunnelman virittämiseen näitä "lisäsivuja" ei mielestäni kaivattu, olin kyllä koukussa siihen. Viimeiset noin sata sivua etenivät taas sutjakkaasti, kun juoni nitkahti eteenpäin. Mitään yllätyskäänteitä ei tullut, sellaiseksi ehkä tarkoitetun olin päätellyt jo takakansitekstistä. Tiivistetymmälle tarinalle olisin antanut puoli tähteä enemmän, nyt 3,5/5, Goodreadsiin pyöristettynä alaspäin.


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Varpu Kannas: Rosa Clay


Varpu Kannas: Rosa Clay
S&S, 2020
383 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Rosa Clay on fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä, Suomeen lähetystyöntekijöiden kasvattilapsena 1880-luvulla tuodusta afrikkalaistytöstä. 

Kirjan alkaessa vuonna 1894 Rosa on 19-vuotias ja hänelle kerrotaan, että hänet lähetetään opettajaseminaariin. Kun tyttö ei välittömästi vastaa mitään, äiti kiukustuu. 
- Luuleeko neiti olevansa jotain niin ihmeellistä, että voi kieltäytyä siitä mitä me tarjoamme. Ettäs kehtaat! Luuletko olevasi koulutuksen yläpuolella? Vaikka et ole mitään! Kasvattiäiti oli julma, kunnon kristitty, "joka vitsaa säästää, lastaan vihaa", voi miten äiti häntä suomuruoskallaan rakastikaan.

Viesti joka välittyy heti ensi sivuilta, on se, ettei Rosa ollut täällä onnellinen. Ja miten olisi voinutkaan olla. Häntä on pienestä asti kierrätetty näytillä, hän oli sensaatio joka hartausjuhlissa lauloi viisitoista Enkeli taivaan säkeistöä "hottentottien kielellä". Hän oli herätyskokousten vetonaula, jota sai avoimesti tuijottaa ja miettiä mitä Weikkolinien päässä on mahtanut viirata, kun he ovat kuvitelleet että villi-ihmisestä voisi koskaan tulla sivistynyttä, kristitty tai ei. Ei mikään ihme, että Rosa muutti nuorena Amerikkaan, perusti perheen ja eli elämänsä siellä, tosin ollen aktiivisesti mukana amerikansuomalaisten toiminnassa.

Kirjassa ei ole Rosan saamasta törkeästä kohtelusta huolimatta minkäänlaista tirkistelyn makua, päinvastoin se on kirjoitettu hyvin kauniisti. Kirjailijan omat mietteet Rosasta kesken kirjan olivat mielenkiintoinen näkökulma lisää. Hieman mietitytti, miten oikeaan kirjailija mahtoi Rosan pään sisälle pyrkiessään päästä, mutta en antanut sen häiritä lukemista.


tiistai 15. syyskuuta 2020

Delia Owens: Suon villi laulu


Delia Owens: Suon villi laulu
Wsoy, 2020
Suomennos: Maria Lyytinen
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 13 h 23 min

Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan.

Kya Clark oli seitsemänvuotias ja viisipäisen sisarussarjan kuopus, kun hän näki äitinsä kävelevän pois mitään sanomatta tai edes polun mutkassa vilkuttamatta. Äiti oli kadonnut polkua pitkin monet kerrat ennenkin ja palannut aina ruokaa mukanaan, mutta aiemmin hänellä ei ole ollut mukanaan kapsäkkiä eikä jalassa alligaattorikuvioisia tekonahkakenkiään. 

Elettiin vuotta 1952, Pohjois-Carolinan suo- ja marskialueella. Kyan perhe oli rämeen roskasakkia, eikä heidän hökkelimökkiään oltu virallisesti koskaan edes rakennettu, tänne paaluttivat asumuksiaan lähinnä lainsuojattomat. Osa oli asunut siellä jo pitkään, osa oli tullut sodan jälkeen. Heidän maanvaltauksensa ei kiinnostanut ketään, sillä kukaan muu ei halunnut seutuja omakseen. Eihän siellä ollut kuin soista joutomaata. 

Yksi kerrallaan vanhemmat sisaruksetkin lähtivät kun äiti ei palannut, isä oli jatkuvasti juovuksissa ja huitoi heitä kännipäissään, kuten oli lyönyt äitiäkin. Kun toiseksi nuorin, 14-vuotias velikin lähti ja Kaya jäi taloon kaksin isän kanssa, veljen viimeinen neuvo Kayalle oli juosta karkuun jos viranomaisia näkyy. 

Hän suuntasi hengitystä pidätellen kohti laguunin suuta, joka oli melkein kokonaan karhunvatukkapensaiden peitossa. Hän kynti hitaasti yli sata jaardia kyyristellen jättimäisten puiden matalalla riippuvien oksien ja pöheikköjen ali, huolettomien kilpikonnien sukellellessa tukkien lomassa. Kelluva limaskamatto värjäsi veden yhtä vihreäksi kuin laguunin vehmas lehtikatos oli, ja yhdessä ne muodostivat smaragdisena hohtavan tunnelin. Lopulta puut väistyivät ja Kaya lipui avaran taivaan alle keskelle korkeita kaislikkoja missä kuului lintujen kutsuhuutoja. Samanlainen näky oli luultavasti ensimmäisenä edessään munasta kuoriutuvalla linnunpoikasella, Kaya tuumi. Hän ajeli eteenpäin, pieni tytönhuitukka veneessä, kääntyili eri suuntiin kun edessäpäin avautui haarautuvien ja lomittuvien suistoväylien päättymätön verkosto.

1969 sheriffi Jackson sai tutkittavakseen paikallisen miehen kuolemantapauksen. Kylän kultapoika Chase Andrews näyttää pudonneen rämealueen vanhasta hylätystä palotornista, mutta tapaus on outo, sillä paikalta ei löydy ruumiin tai kenenkään muunkaan jalanjälkiä, eikä merkkejä siitä että sellaisia olisi pyritty häivyttämäänkään. Chase oli melkoisen naistenmiehen maineessa, olisiko joku mustasukkainen aviomies saanut tarpeekseen? 

Kirjassa vuorottelevat Kya ja rikostutkimus, kunnes välissä olevat 17 vuotta kuroutuvat kiinni.

Olin ohittanut tämän kirjakatalogeissa ajatellen, ettei erakkona elävän naisen elämäntarina ole mukavuusalueellani, mutta kun kirjaa alkoi näkyä blogeissa ja instagramissa, uteliaisuuteni vei voiton. 

Kirjan kieli ja sen luontokuvailu on uskomattoman kaunista, ymmärrän hyvin miksi kirjaa on näiden osalta kovasti kehuttu. Harvoin kirja maalaa näin selvän kuvan ympäristöstä, näin mielessäni koko ajan laguunin ja rämeen kasveineen ja eläimineen. Minulla se oli kuitenkin liian surullinen enkä pidä oikeudenkäynneistä kirjoissa, etenkään näin, että päähenkilö on syytettynä.


lauantai 12. syyskuuta 2020

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät


Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät
Atena, 2020
Suomennos: 
Lukija: Markus Ilkka Uolevi
Kesto: 5 h 54 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Leningrad, 1936.
Juri on täyttänyt viisi, Maria-sisko on vähän isompi. Isän katse liukuu Jurin nukkuvaa silhuettia pitkin, ohittaa isovanhemmat, pysähtyy hetkeksi Mariaan, jähmettyy ikuisuudeksi äitiin. Siinä isä vielä on, elävänä, lämpimänä. Ihan helposti Maria voisi rientää tämän syliin, tarttua takinhelmaan ja vaatia jäämään, muttei tee niin.
"Tämä on väärinkäsitys, palaan kohta takaisin," isä rauhoittelee heitä. 
Muutaman päivän kuluttua on syyskuun ensimmäinen, eikä äiti palaa töistä.

Harmaapukuiset miehet kiertelevät heidän kodissaan, laittavat sinettejä tavaroihin jotka viedään heiltä. Naapurit piileskelevät, vaari viipyy iltamyöhään tiedusteluretkillään. Kaikki pelkäävät. Juri ja isovanhemmat karkotetaan Tashkentiin Uzbekistaniin. Juri, juristin ja maantiedon opettajan poika, on viisivuotiaana leimattu isänmaan vihollisen jälkeläiseksi.

Leningrad, 1945
Sota on päättynyt ja Juri ja Maria ovat takaisin Leningradissa. Sodan aikana oli tehtaissa pulaa työntekijöistä eikä taustoja tutkittu niin tarkasti, joten Mariankin käsipari kelpasi raatamaan yhteisen hyvän eteen.

Voitonpuisto tervehtii heitä vihreillä latvoillaan kadun toisella puolella. Juri luulee, että he ovat menossa juuri sinne ja hän haluaisi näyttää Marialle sen lehmuksen, jonka hän istutti ennen kesälomansa alkua luokkansa kanssa. 
Kuoppien kaivaminen puita varten pelotti ja puistatti. Puiston alue toimi piirityksen aikana krematoriona ja hautausmaana yli sadalletuhannelle leningradilaiselle. Onneksi lapio ei osunut luihin. Jurin nuori lehmus on saanut kasvupaikkansa hyvin lannoitetusta maaperästä.

Petroskoi, 1959
Juri on oppinut paikkansa maailmassa isänmaan vihollisten poikana. Hän saa vain sellaisia töitä, joissa tarvitaan työteliästä käsiparia. Toiveet urasta armeijan palveluksessa on torpattu välittömästi. 

Kun aurinkoisän elämä katkesi kuusi vuotta sitten, pelon ja kauhun maailmanjärjestys romahti ja murtuessaan sekoitti koko valtakunnan. Kukaan ei tiennyt enää paikkaansa tai miten kuuluisi ajatella, tai mitä sai sanoa, saiko nyt puhua. Mutta pikku hiljaa Juri huomasi hengittävänsä helpommin, varjot alkoivat vaalentua, pelko kutistua. Hän häpesi yhä kovemmin sitä, että oli epäillyt vanhempiensa syyttömyyttä. Uuden sileäpäisen kansanisän ystävällinen hymy sai jään sulamaan ja aiheutti suojasään, joka levisi pikku hiljaa koko valtakuntaan ja sammutti lopulta aurinkoisän paisteen. 


Kansan keskuudessa alkaa kiertää varovasti kuiskattu uusi sana, rehabilitointi. On tapahtunut lähes ihme, myös Juri hakee oikeutta vanhemmilleen. 

1992 Pietari
Neuvostoliitto oli vuotta aiemmin hajonnut ja Juri oli saanut lopullisen selvityksen siitä, mistä hänen vanhempiaan oli syytetty ja mikä oli ollut heidän kohtalonsa, mukana pahoittelut siitä mitä Neuvostoliitto oli kansalaisilleen tehnyt. Karjalan männyt sen olisivatkin osanneet kertoa jo vuosikymmeniä aiemmin, sillä männyt näkivät sen kaiken. 

Juri oli vuosikymmenten mittaan edennyt traktoritehtaan insinööristä akatemian opettajaksi ja saavuttanut dosentuurin, ammatillisen lakipisteensä. Hänen tyttärensä perheineen oli muuttanut töihin Suomeen, kun presidentti Koivisto oli sen mahdollistanut, eikä heidän luonaan kyläillyt Tanja enää halunnut jättää heitä sinne ja palata Venäjälle. Vaimo halusi jäädä asumaan länsimaahan, josta heille on aina kerrottu, että ihmiset ovat siellä niin paljon onnettomampia etteivät edes itse ymmärrä sitä.

Suomi. Se kuulemma muistuttaa Karjalaa ja Juri rakastaa Karjalaa, sen järviä, kallioita ja ilmaa. Sen mäntyjä, jotka kurottavat taivaaseen. Hiiteen kaikki muu. He aloittavat Tanjan kanssa elämän uudestaan Sonjan ja tämän perheen lähellä, antavat aikaansa Marialle, ovat paikalla kun tyttö tulee koulusta kotiin. 

Mitä männyt näkevät on kaunis ja surullinen, mutta toiveikas ainakin kun sen toiveikkuuden esiin kaivamiseen näkee vaivaa. Neuvostoliiton kansalainen siihen lie vuosikymmenten saatossa tottunut, Jurikaan ei saanut mitään tarjottimella.  

Kirja etenee hyppäyksittäin harpaten välillä muutaman vuoden, välillä useamman. Valitsin tähän muutaman kohdan ikään kuin tuokiokuvina sieltä täältä. Tuntuu, että juonen tai tapahtumien auki keriminen tarkemmin spoilaisi liikaa. Lue itse, suosittelen. 


torstai 10. syyskuuta 2020

Elina Kilkku: Mahdoton elämä


Elina Kilkku: Mahdoton elämä (Alina 2)
Bazar, 2020
Lukija: Hanna Kaila
Kesto: 9 h 3 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Jos Alina olisi ollut romaanin päähenkilö, hänen nykyisestä elämäntilanteestaan kertova kirja olisi ehdottomasti luokiteltava takakannessa chick litiksi vakavana varoituksena kaikille syvällisille ajatteleville - ja miehille. Niin aivottoman hattaraisen romanttista hänen elämänsä oli.

Alina oli menossa naimisiin maailman ihanimman miehen, Matias Raatteentien kanssa. Työelämässä luisti yhtä hyvin kuin yksityispuolella, hän oli juuri saanut ensi-iltaan elämänsä parhaan ohjaustyön, Mahdoton, ja olikin erityisen ylpeä käsikirjoituksestaan. Pariisiin suuntaavan häämatkan jälkeen oli jo tiedossa uusi projekti, seuraava ohjaustyö. Takana olivat loputtomat työhakemukset ja kielteiset apurahapäätökset.

Uusperheessä riitti vilinää, Alinan omat lapset Leevi ja Lyyti, edellisestä liitosta Jounin kanssa, olivat nyt kuuden ja neljän ja Matiaksen Lilli siinä välissä viisivuotias. Edelliskesänä Alina oli laittanut Kallion kaksionsa vuokralle ja he olivat muuttaneet vanhaan rintamamiestaloon Tapaninvainioon. Matias oli kaivannut pieniä remonttihommia ja puutarhanhoitoa oman ohjaajantyönsä vastapainoksi ja Alina, jolle puutarhanhoidoksi olisi riittänyt kimppu kukkia maljakossa, oli taipunut. 

Mutta sitten se tapahtui. Ensi-iltakritiikki valtakunnan merkittävimmässä lehdessä.

Alina säntäsi sieppaamaan lehden itselleen. Hän hengitti syvään ennen kuin avasi kulttuurisivut.
Periaatteessa hän oli jo mestari ottamaan vastaan kaikenlaisia taka- ynnä muita iskuja, mutta koki silti tarpeelliseksi hieman psyykata itseään.
Muista Alina, että kaikki on hyvin. Sinulla on töitä ja olet menossa naimisiin. Älä huuda, kiroile tai romahda. Älä amokjuokse tai mene berserkkitilaan ennen kuin olet yksin talossa. Ymmärrä, että taidealalla jokainen saa joskus huonoja arvioita työstään. Se on väistämätöntä, sillä kukaan ei voi aina miellyttää kaikkia. Tai Matias voi, mutta se ei liity tähän.

Kyllähän Alina tiesi, että Aleksis Kivi oli aikoinaan saanut haukkuja, Picasso oli saanut kuulla olevansa skitsofreeninen ja Les Miserables oli kiteytetty keinotekoiseksi. Aina oli joku nuorempi, parempi, taitavampi, ketä hän edes yritti hämätä. Kyse oli kuitenkin vain yhdestä kritiikistä, yhdestä tekstinkäsittelyohjelman joten kuten hallitsevan puutarhatontun henkilökohtaisesta pikkuriikkisestä mielipiteestä. Kuka yhdestä kritiikistä muka välitti. 

Ennen pitkää Alinalle selvisi, että ongelmat eivät rajoittuneet pelkkään näytelmän saamaan kritiikkiin. Myös uusperheessä oli haasteensa, samoin yhteiselämässä Matiaksen kanssa. Asioita ei auttanut sekään, että siinä missä Alinan ohjaustyöt olivat pikkuproggiksia, Matias ohjasi Suomen suurimman ja kauneimman esityksiä ja koki asemastaan ja häneen sen myötä kohdistuvista odotuksista ihan omanlaisiansa paineita. Riidoilta ei vältytä.

Voisi kirjoittaa kirjan, joka on pelkkä luettelo tehtävistä asioista. Se olisi eksistentialistinen merkkiteos ja sisältäisi yhden ihmisen to do -listan syntymästä kuolemaan, siis kaiken, mitä yksi ihminen elämänsä aikana joutuu tekemään.
Kuvitteellinen päähenkilö voisi olla Alinan kaltainen suomalainen nainen. 
...
Kirjaa, teknisistä syistä kirjasarjaa, ei jaksaisi lukea erkkikään, mutta koska kustantajat eivät suoranaisesti parveilleet Alinan ovella, hän ei jaksanut piitata kuvitelmansa kaupallisesta potentiaalista. Myöhemmin kirjasarjasta tulisi kuitenkin joka kodin statussymboli, kuten hienot nahkakantiset, jopa kaksikymmentäosaiset tietosanakirjat olivat aikoinaan olleet. Alina pelastaisi hiipuvan kirjamyynnin ja suloiset yksityiset kivijalkakaupat. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kulttuurikodissa tuli olla kunniapaikalla kirjahyllyssä -joiden myynnin Alina myös pelastaisi - Alina Varjosen Tehtäväluettelo.

Pidän Alinan itseironisesta tyylistä, Elina Kilkku kolahtaa minun huumorintajuuni ja lujaa. 
Nauroin niin monet kerrat ääneen! Jos olet äänikirjojen ystävä, voin suositella Alina-sarjaa Hanna Kailan lukemina äänikirjoina, toimii!  

tiistai 8. syyskuuta 2020

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana



Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana
Otava, 2020
Lukija: Mirjami Heikkinen
Kesto: 8 h 12 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Sellaiset bestikset kuin Essi olivat harvassa. Kun Amanda ja Essi olivat Helsingin yössä, klubilla juhlimassa Amandan synttäreitä, yhtä vaille 30, mies joka kuvasi bändiä ja yleisöä otti kuvia heistäkin. Paremmin he tutustuivat taksijonossa.

Onni. Minua hymyilytti kuvaajan nimi. Mikä painolasti ihmiselle. Mitä sitten jos Onnin mieli tummuu, jos elämään hiipii suru ja haikeus. Onni. Onni. Maistelin sitä suussani ja se tuntui pehmeältä kuin jokin suuhun sulava hedelmä, kypsän persikan pinta. 

Kävi ilmi, että Onnilla oli neljä lasta. Amandalla lastenhankinta ei ollut käynyt mielessäkään, hän ei tuntenut oloaan luontevaksi lasten seurassa ja lapsiperheessä kyläiltyään hän tunsi helpotusta palatessaan omaan yksiöönsä. Suhde Onnin kanssa kehittyi hitaasti ja tunnustellen ja Amanda toivoi voivansa pysytellä taka-alalla, ikään kuin perheen reunamilla ja paistatella sieltä käsin Onnin rakkaudessa. 

Pekka, Kanerva, Eelis ja Lili vaihtoivat kotia aina sunnuntaisin. Onni ja lasten arkkitehtiäiti Eeva olivat eronneet jo viisi vuotta aiemmin. Kahdenkeskisellä viikolla Onni ja Amanda elivät kuin ketkä tahansa rakastavaiset, mutta lasten viikolla Onnin talossa vallitsi valtaisa sekasotku, vaatemyttyjä ja tavaroita pitkin lattiaa, meteliä, riitojen setvimistä, kiireisiä aamuja, Onni kaahaamassa pikkubussillaan pitkin raitiotiekiskoja että lapset ehtisivät ajoissa kouluun. 

Välillä käydään takaumissa. Amanda oli vain neljäntoista kun joutui hyvästelemään pitkään sairastaneen äitinsä. Tytöstä tuli hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Päätin jo silloin, etten halua lapsia. Minun koodistooni oli kirjoitettu, että äidit olivat epäluotettavia ja katoavaisia. 

Kun Eeva sai vastustamattoman työtarjouksen ulkomailta, kuuden hengen perheestä tuli jokaviikkoista arkea. Sitten Onnin mielenterveys alkoi horjua ja Amandalle selvisi, ettei se ollut ensimmäinen kerta. Mies oli jättänyt kertomatta taustoistaan asioita joista hänen olisi pitänyt olla avoin ja sen tähden Amanda löysi itsensä vailla vaihtoehtoja tilanteesta, jossa vielä vuotta aiemmin olisi ollut täydessä paniikissa. 

Kirja oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Luulin sitä juonikuvauksen ja kansikuvan perusteella melko viihteelliseksi, mitä se ei todellakaan ollut. Viimeistään ensimmäisessä takaumassa 1990-luvun puoliväliin, kun Amanda kirjoitti niin kauniisti kuolemaa lähestyvästä äidistään, olin myyty. 

Amandalla oli myös omat kokemuksensa äitipuoliehdokkaista, joten kirjassa oli niiltäkin osin mielenkiintoista vertailua Amandan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Kun Onnin mielenterveys alkoi horjua, kirjaan tuli ihan uudenlainen, paljon surullisempi sävy, joka ei kuitenkaan kääntynyt epätoivoksi. 


sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Johanna Sinisalo: Vieraat


Johanna Sinisalo: Vieraat
Karisto, 2020
448 sivua

Lainasin kirjan Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Essin Messistä löytyy vegaaniherkkuja, tuulihattuja ja kakkuja laidasta laitaan, sillä leipominen on Essin intohimo. Master Chef -kilpailun taannoinen neljäs sija on saanut aikaan sen mitä Essi toivoikin, herättänyt ihmisten mielenkiinnon ja saanut kassakoneen laulanaan hoosiannaa. Siiriin Essi oli tutustunut pian kisasta putoamisensa jälkeen, kun oli mennyt Siirin pieneen kirjanpitotoimistoon kyselemään neuvoja oman yrityksen perustamisesta. Nykyään Siiri hoiti muutamia asiakkaitaan kotoa käsin ja pyöritti samalla heidän nelihenkisen perheensä arkea. 

Heillä oli ollut ajatus saada lapset suunnilleen yhtä aikaa, mutta luonto oli sanellut toisin. Essi oli tullut raskaaksi helposti ja hänen tyttärensä Sissi oli nyt kuuden ikäinen. Siirin poika Luukas oli kaksivuotias, eikä Siiri halunnut laittaa tätä päivähoitoon, sillä poika ei puhunut vielä mitään sanoja tai edes äänteitä. Lapsilla oli sama isä, Ville, joka oli Essin ja Siirin tukena sen mitä oli sovittukin. Saattoi kuulostaa kätevältä, että kielellisesti kehitysviivästyneen lapsen isä oli ammatiltaan neuropsykologi, mutta Ville oli vähintäänkin moraalisesti jäävi hoitamaan poikaansa. Diagnoosia he kaikki kaipaisivat. Kun saisi nimen sille mikä Luukasta vaivaa, voisi suunnitella, etsiä sopivaa terapiaa ja erityisopetusta. Ilman diagnoosia oli vain surkea, neuvoton olo ja Essillä välillä syyllinen olo siitäkin, että oma lapsi oli niin normaali, virheetön.

Sissin hermonpäissä surisee, mutta ne on eri hermot kuin äidillä tai Siirillä, ne jotka menee kun ne suuttuu.

Hrrrrr. Shrhrhs. Rhhhhh.
Se on pikusti häiritsevää, mutta samalla jotenkin rauhottavaa. Ei se mua kamalasti haittaa. Vähän ku olis sähkönen sisäkissa joka kehrää ilman ääntä. Hiirenhiljanen kissa, hassusti sanottu. Jos se olis vain vieressä nukkumassa eikä katsois siihen päin, niin mistään ei tietäis että se on siinä, paitsi että tuntee ihon alla kun se kehrää. Se on kai sen tapa sanoa "mä olen tässä". Mä haluaisin kissan tai oikeestaan ehkä koiran, mut äiti sanoo että ehkä joskus kun mä olen isompi.

Kun päiväkodista soitettiin, että Sissi on viiltänyt itseään saksilla, Sissikään ei ole enää niin virheetön. Samalla tytöstä löytyy vanhempikin viiltojälki ja kaikki tytön kanssa tekemisissä olevat ovat yhtäkkiä epäilyksenalaisia.

Lastensuojeluilmoitus! Koko perhe tullaan tutkimaan läpikotaisin, meistä tullaan etsimään tiheällä kammalla epäilyttäviä merkkejä, ja silloin sosiaali-ihmiset kiinnittävät väistämättä huomiota myös Luukkaaseen. Miltä näyttävät heidän silmissään sateenkaariparin kasvattamat lapset, itseään viiltelevä kuusivuotias ja hänen mykkä pikkuveljensä? Syvälle piintyneet ennakkoluulot siitä, onko normista poikkeavasta parista kasvattajaksi, voivat pulpahtaa ulos milloin tahansa, pahimmalla mahdollisella hetkellä. 
Ainoa asia, minkä tiedän varmasti, on että minä en ole tehnyt noita haavoja Sissin reiteen.
...
Luoja. Suojeleeko Sissi äitiään?

Onko Sissi kateellinen pikkuveljestään? Miksi Luukaksen vaippapeppuun on ilmestynyt niin oudon näköistä ihottumaa? Pikemminkin jonkinlainen raapaisujälki. Mutta kuka sellaista tekisi, kuka Luukasta haluaisi vahingoittaa. 

Sissi ainakin haluaa vain auttaa pikkuveljeään. Ehkä tämänkin hermonpäät surisevat, ehkä tälläkin on masuasukki niin kuin Sissillä on Floora. Ehkä saman perheen lasten masuasukit osaavat jutella keskenään. Ei Floora ole mikään mielikuvitusystävä, kuten äiti, Siiri ja Villeisi luulevat. Ehkä Luukaksen masuasukki voisi opettaa Luukaksen puhumaan.

Innostuin todella Vieraiden juonesta, mutta on pakko myöntää, että sen jälkeen kun luin kirjan voittaneen kauhuromaanikilpailun, alkuinnostus muuttui epäröinniksi. Luin varovasti alkua, jatkoin, ihan normaaliltahan tämä vaikuttaa? Olin jo puolivälissä, kun vielä ajattelin, että noooh, jos loppupuolella tähän iskee jotkut poltergeistit tai mitä sellaisissa kauhuromaanissa pitääkään olla, niin ainakin alkupuoli oli ollut hyvä.

Ei tullut poltergeisteja. Ei tullut mitään mitä olin kauhulla odottanut. Tuli ahmimalla luettava erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja, jonka pääteemaksi minulle nousi ihmisten väliset suhteet. Minusta oli kiinnostavaa lukea tätä siltä kantilta, miten toisen ihmisen tekojen takana olevat motiivit on aina arvailua, vaikka kyseessä olisi kaksi aikuista, saati tässä kun aikuiset yrittävät ymmärtää syitä kuusivuotiaan teoille. Varsinkin lapsen pään sisälle on vielä vaikeampaa nähdä ja vielä vaikeampi päätellä, puhuuko toinen totta, jos kerrottu kuulostaa todelta eikä lapsi höpöttele mitään avaruuskeijumenninkäisjuttuja. Aivan upea romaani!


perjantai 4. syyskuuta 2020

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy


Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy
Wsoy, 2020
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 6 h 32 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Paula ei ollut matkustanut autolautalla sitten nuoruutensa päivien. Teki mieli lähteä. Sulkeutua hyttiin vuorokaudeksi, sammuttaa puhelin, ja olla vaan. Olla kertomatta kenellekään missä oli. Teki mieli kadota. Juuri niin, hän halusi kadota tästä kaupungista, hän halusi kadota perheeltään edes hetkeksi, tai lopullisesti. Samalla hän ymmärsi halujensa mahdottomuuden. Ihmisen oli jäätävä elämässä jonnekin, tartuttava kiinni ja pidettävä huoli siitä mitä oli saanut.
Kuvittelemalla lähtönsä, uppoutumisensa vieraaseen maahan tutustumatta koskaan keneenkään, Paula oli toteuttanut tekonsa ajatuksen tasolla. Eikä sitä ollut tarvetta tehdä. 

Paula ja hänen miehensä Puppe olivat molemmat yrittäjiä. Paulalla oli pieni leipomo, Puppe oli menestyvä arkkitehti. Heillä oli koti hyvässä osoitteessa Erottajalla, Helsingin keskustassa. Heillä oli kaksi lasta, Paavo ja Armi, lukiota käyvät kaksoset. Paula oli ottanut leipomon takia velkaa, eikä yritys vielä kannattunut. Kaikki luulivat Pupen rahoittaneen Paulan "pikku harrastusta", mutta mies pikemminkin ylevästi salli sen hänelle, kunhan siitä ei tullut miehelle kuluja eikä häiriötä. Puppe itse oli uransa huipulla, hänen suunnittelemansa tornitalo, Suomen korkein rakennus, oli noteerattu kansainvälisesti. Kutsu Linnan juhliin oli piste i:n päällä. 

Paulan tärkein asiakas oli Pepen pitämä bistro. Konseptin jatkokehittelylle oli tärkeää, että Paula tutustuisi asiakkaisiin, joten Pepe kutsui muuten aina illat kotona viettävän Paulan perjantai-illaksi töihin. Paula tosiaan tutustui asiakkaisiin, erityisesti Jaloon, joogaohjaajaan joka oli bistron kanta-asiakkaita. Paula ei ollut koskaan aiemmin pettänyt Puppea. 

Jalon iho tuntui iholla. Miehessä oli jotain mitä Paula ei ollut koskaan kokenut. Vastaavuus, ongelmattomuus, yhdessäolon ja olemisen helppous. Ei voi olla totta, hän hämmästeli rakkauttaan. Tuntui hyvältä tehdä ruokaa ja viikata pyykkejä, koska siten Paula sai keskittyä Jalon tuntemiseen. Hän ei ajatellut Jaloa, vaan tunsi hänet. Paula aikoi tarttua imuriin, mutta jätti sen väliin koska Puppe tuli parahiksi sisään ja hän ei sietänyt pölynimurin ääntä. Paula ei imuroinut Pupen ollessa kotona. 

Neljäntoista vuoden ajan Paula oli herännyt aikaisin aamulla, työviikon jälkeen vielä viikonloppuisinkin leipomaan korvapuusteja lasten jalkapallopeleihin, kantanut pallokasseja, seurannut pelejä, pyykännyt varusteita, huoltanut, siivonnut ja vastannut paitsi lasten arjesta ja viikonlopuista, myös miehestään, ja vastineeksi kuullut tältä ettei ollut mitään eikä tehnyt mitään, ei tuonut perheeseen mitään.  Paula oli elänyt muita varten, vastannut kaikkien muiden hätähuutoihin, elänyt ilman omaa tahtoa. Hän ei koskaan kysellyt missä Puppe milloinkin vietti yönsä tai kuka oli raapinut jäljet miehen selkään. Nyt hän ryhtyisi elämään omaa elämäänsä ja siihen kuuluisi Jalo.

Puppe heitti hänet ulos.

Paula oli myynyt korunsa ja vihkisormuksensa. Niiden turvin hän pystyi maksamaan muuton, hankkimaan valaisimet, joksikin aikaa ruokaa ja uudet lukion kurssikirjat Armille ja Paavolle. Mieliala pysytteli korkealla kaikesta huolimatta. Paulasta heillä oli kaikki mitä tarvittiin.

Mutkien kautta Paula onnistui saamaan oman kodin sekä Paavon ja Armin luokseen. Kaksosten elämän hän pyrki pitämään mahdollisimman tuttuna ja turvallisena, mutta Erottaja ja eliittielämä oli mennyttä ja sitä lasten oli vaikea hyväksyä.

He lukivat kavereiden kanssa Sapiensin kaltaisia teoksia ihmiskunnan kehittymisestä ja ihmisyydestä, väittelivät filosofiasta, sammuttivat sähkölaitteet tunniksi kerran vuodessa, tutustuivat köyhyyteen ja asketismiin vaellusleireillä Nepalissa ja lukion opintomatkoilla Etelä-Amerikan slummeihin. Mutta ajatus siitä, että heidän kotimaassaan muutaman kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta olisi köyhyyttä ja monenlaista osattomuutta mikä ajoi kokonaisia perheitä umpikujaan, oli abstraktio. Eikö sellainen ollut sosiaalipuolen aihe ja jo pelkkänä kuvitelmana haiskahtava ja vastenmielinen. 

Kaksosten oli mahdoton käsittää, ettei äiti pystynyt yksin ja työttömänä ylläpitämään totuttua elintasoa ja näkivät muutokset niin, ettei äiti edes yrittänyt. Näiden mielestä äiti ei välittänyt heistä vaan vaihtoi lapsensa uuteen mieheen. Lukijana minun kävi Paulaa sääliksi, miten paljon hän yrittikään (minun mielestäni aivan liikaa, kun kyseessä olivat lähes täysi-ikäiset lapset) ja miten julmasti paitsi Puppe, etenkin hänen lapsensa häntä kohtelivat. Hiukan ahdistikin se huomio, että jos Paula koki joutuneensa uhraamaan itsensä ja oman tahtonsa avioliitossaan, niin ei hän yhtään enempää itsemääräysvaltaa saanut Pupen jättäessään, sillä lapset vaativat ja veivät häneltä kaiken, Paula oli heille vain levällään oleva lompakko. Minkäänlaista äidistään välittämistä tai kiintymystä tätä kohtaan heistä ei välittynyt.

Kirjan loppu oli aika erikoinen ja sen, sekä lukuvuoden ärsyttävimpien romaanihenkilöiden (Paavo ja Armi) takia tällä kertaa oli erityisen vaikeaa päättää montako tähteä kirjalle antaisin. Päädyin 3/5.


maanantai 31. elokuuta 2020

Mari Frisk: Neliöjuuri


Mari Frisk: Neliöjuuri
Myllylahti, 2020
264 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kati ja Sonja olivat identtiset kaksoset, molemmat omilla tahoillaan parisuhteissa. Sonja oli naimisissa Fransin kanssa, Kati avoliitossa Juhan kanssa. Kaikki olivat lähestymässä nelikymppisiään, eli iässä jolloin kannattaa jo vähintäänkin puhua selväksi, halutaanko suhteeseen jälkikasvua. Kati haluaa, Juhalle asia on ok, kunhan lapsi ei ole biologisesti hänen, sillä hänen suvussaan on sairaus, jonka geenejä hän ei lapselle haluaisi siirtää. Frans haluaa isäksi, mutta Sonjaa ajatus raskaudesta ja synnytyksestä ei nappaa. Lukiessaan lehtijuttua apilaperheestä Kati sai loistavan idean. Tehdään lapsi yhdessä, kaikki neljä.

Katin työpaikalla toimistotarvikefirmassa oli huhujen mukaan alkamassa yyteet. 

- Hankkiudu raskaaksi, Maija möläytti. Säpsähdin, tuntui kuin ystäväni olisi pujottanut jääpaloja kauluksestani sisään. Kylmät väreet kulkivat päästä varpaisiin,  vaikka etupenkin perseenlämmitin paahtoi täysillä. Erittyikö minusta epätoivoisen naisen tuoksu? Munasarjojen viimeinen hätähuuto, fuck me -feromoni. Viime aikoina olin leikitellyt mitä jos ehkäisy pettää -ajatuksilla, mutta helpottunut joka kerta, kun kuukautiset olivat alkaneet ajallaan. Oliko ehkä-vauvakuumeiluni vain hiipuvan hormonitoimintani lavastama kangastus, esivaihdevuosien aiheuttamaa neurobiologista mekkalointia?

Tosiasiassa raskaus varmistaisi siis Katin työpaikan, eikä aikaa ollut hukattavaksi. Mitä sanoisin Juhalle, kierukan langat tarttuivat tamponiin ja se irtosi vahingossa? Yllättävä perintö tuntemattomalta sukulaiselta, hulppea huvila Espoosta, sinetöi suunnitelman. He kaikki muuttaisivat sinne ainakin vauvan ensimmäiseksi vuodeksi.

Muutaman kokoustamisen jälkeen kaikesta saatiin sovittua, Kati halusi äidiksi ja koti-inseminaatioon käytettäisiin Fransin siittiöitä.

Sonja oli välttämättä halunnut ostaa tarkoitusta varten Muumimukin, emmehän me muuten voisi kertoa lapselle hänen saaneen alkunsa kyseisellä menetelmällä. Entä jos tulisikin kaksoset, samanlaiset kuin mukin kyljessä vipeltävät takkutukkaiset Tiuhti ja Viuhti, kasvattaisimmeko molemmat alkuperäisen suunnitelman mukaan vai valitsisimme omamme kuin koiranpennut?

Kuten arvata saattaa, suunnitelma sai hyvin kirjavia kommentteja eri tahoilta. Vauvafoorumin apilaperheryhmästä tuli kenkää ja neuvolassa oltiin kummissaan, tai pikemminkin kauhuissaan. 

Onhan tässä riski, että vanhemmuus leviää kuin jokisen eväät. Jos te molemmat pariskunnat eroatte, niin onko lapsella neljä kotia ja jopa kahdeksan lähiaikuista? 
- Kylä kasvattaa, Sonja virnisti.
- Ja miten lapsi erottaa teidät kaksi? Pirkko osoitti minua ja Sonjaa etusormillaan.
- No, jos me solmimme eriväriset lettinauhat, ehdotin.

Neliöjuuri oli kevyt viihderomaani kipeästä aiheesta. En ole millään tapaa kohderyhmää, mutta juoni kiinnosti kaikessa erikoisuudessaan ja ajattelin sen valottavan nykypäivän yhteiskunnan uutta puolta, apilaperhettä, joka oli minulle vain hatarasti käsitteenä tuttu. Neliöjuuri oli oikein näpsäkästi kirjoitettua, toimivaa chick litiä, mutta olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta vielä enemmän mikäli se olisi ollut vähän vähemmän viihteellinen. 

Kirja päättyi niin makoisaan kohtaan, että sille on mahdollisesti suunnitteilla jatkoa.