Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

#2 Rantakylä

Karisto, 2022

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 6 h 50 min

Marleena oli saanut kesätyön tuotekehittelijänä Haapasen leipomossa Rantakylässä. 

Luvatussa rivitaloasunnossa oli viime hetkellä tapahtunut vesivahinko, ja kunnalla oli osoittaa hänelle vain vanha opettajan asunto parikymmentä vuotta sitten tyhjilleen jääneeltä Tulusniemen kyläkoululta. 

Äiti ei ollut peitellyt pahastumistaan jättäessäni selittelyt minun ja Markuksen suhteen päättymisestä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. En vain ollut jaksanut alkaa vatvoa niitä hänen kanssaan käydessäni pikimmiten kotona ennen Rantakylään lähtöä. 

Lysähdin räikeän oranssinväriselle kukkakuvioiselle sohvalle, joka nökötti orpona muuten tyhjässä olohuoneessani. Se oli kotoa vintiltä löydetty sisustajan painajainen, mutta mukava paikka lötkötellä. 

Seinät tuntuivat huutavan hiljaisuutta. Tässä nyt oltiin, aivan vieraassa ympäristössä. Olin aika lailla myllännyt elämänkuvioni uusiksi.

Päätin kaivaa ensimmäiseksi kahvinkeittotarpeet esille. Olin varmistanut, että ne olivat mukana matkatavaroissa, vaikka muuta vielä puuttuisikin. Valutin keittiön hanasta vettä ja tarkastelin sitä, se näytti ja maistui kelvolliselta. Kahvinkeittimen rupatus toi ripauksen kodikkuutta ankeuteen. Sameanvihreään väriin kai vähitellen tottuisin, hymähdin mielessäni kulkiessani kahvimukeineni huoneita katsellen. 

Avasin keittiön ikkunan, ja tuomenkukkien vieno tuoksu lehahti vastaan, pellonreunat puut olivat täydessä kukassa. Kylältä päin kuului mopojen ääntä, teineillä oli meneillään iltapäiväajot koulupäivän jälkeen. Äänet tuntuivat lohdullisilta hiljaisuuden keskellä. 

Homeisen näköinen haalistuneen marjapuuronpunainen koulu, villiintynyt piha ja kokonaisuutta ympäröivä synkkä kuusikko. Soitto parhaalle ystävälle oli paikallaan, sen verran lohduttomalta olo uudessa kodissa tuntui. 

- Kaikki järjestyy, odota vain. Menee viikko ja olet jo kotiutunut, Elina lohdutteli. - Minusta sinä olet rohkea, hän tyrmäsi murehtimiseni siitä, olinko lopultakin vain paennut inhottavaa tilannetta ja olisiko sittenkin pitänyt jäädä tuttuun ja turvalliseen. - Sinähän voisit pistää vaikka sinne pystyyn jonkinlaisen söpön ja muodikkaan artesaanileipomon, kehittäisit maan parhaan juurileivän tai jotain! 

- Hieno idea, tämä paikka silmää hivelevine ympäristöineen olisi kuin sitä varten, tuhahdin. - Oikeasti tämä näyttää niin masentavalta että tuskin edes leipätaikina nousisi.

- Älä nyt, tuollainen vanha kansakoulu, sehän suorastaan humisee historiaa. Ja eikö se olekin siellä matkailijoiden valtareitin varrella? Voisit napata kesäturistien tulvasta jonkun taitavan saksalaisen tai ranskalaisen miehen kaveriksi leipomaan ja muutenkin... Eikö ne ihanteelliset tarinat menekin näin? Elina yllytti. - Montakohan tällaista mä olen lukenut lehdistä? Kohta sä sitten sisustat unelmakotia, hirsiseinät näkyviin ja sitä rataa. Pihalla kipittää vuohia ja maatiaiskanoja!

- Niinpä, minua alkoi jo naurattaa. - Niissä tarinoissa kaikki tuntuvat syntyneen remonttivasara kädessään. Minä olen harvinainen poikkeus.

- Sitten sinne tulee bussilasteittain marttoja vierailulle ja leipäostoksille, Elina jatkoi. - Se Jean-Jacques on kehittänyt huippuviinin jostain variksenmarjoista ja tekee ranskalaistyyppistä vuohenjuustoa. Sinä neulot törkeän hintaisia pipoja kutunvillasta. Teillä on maailman suloisimmat kiharapäiset lapset, sanotaanko Noel ja Emelie. Perheen tekemisistä luetaan sun ällöttävän imelästä maalaisblogista... Siis mähän kadehdin sua nyt jo!

Naapurikseen hän sai "Lomarannan kokkipojan", joka osoittautui läheisessä kesäravintolassa työskenteleväksi Jereksi. Marleena ei voinut olla miestä tunnistamatta, sen verran tämä puoliksi japanilainen, yhden illan jutuksi opiskeluvuosina jäänyt ihastus poikkesi keskiverto suomalaisesta maajussista. Miten eri tavalla Marleenan elämä olisikaan voinut edetä, mikäli Jere olisi tullut treffeille, joista he olivat yhteisen yönsä päätteeksi sopineet. 

Äidille olisi ehkä sittenkin pitänyt kertoa totuus hänen ja Markuksen suhteen päättymisestä, niin äiti ei olisi ohjannut Markusta suoraan hänen luokseen. Mies oli äkkirikastunut ja kaikenvoittavuuden huumassa hylännyt kaiken entisen, myös Marleenan, ja vaihtanut hänet tyylikkäämpään Eveliinaan. Paikoitellen mies osoitti jonkinlaisia katumuksen piirteitä, mutta nimesi seuraavassa lauseessa taas Eveliinan. Marleena ei muutenkaan jakanut Markuksen mielitekoja rahankäytöstä, modernista kivitalosta ja muskeliveneestä, olihan hän itse enemmän mummonmökki- ja järvenrantatyyppiä. 

- Kiirettä ei tietenkään kannata pitää, ehkä se unelmatalo unelmapaikassa löytyy ajan kanssa. Tai sitten se rakennetaan, sillä tavalla saa juuri sitä mitä haluaa.

Kivitalo, huonekorkeus, rantatontti, venelaituri... Kuuntelin vuodatusta vaiti ja söin kolmanneksen pitsastani. Se oli erinomaista, pohja oli ohut, rapeareunainen ja täytettä oli sopivasti. Ruokahaluni vain tuntui kadonneen, ja lopulta laskin aterimeni lautaselle.

- Entä Eveliina, vai kuka hän olikaan? kysyin tasaisesti katsoen häntä silmiin. - Tehän olette kai tapailleet. Etkö hänen mielipidettään aio kysyä? Sydämeni alkoi taas lyödä nopeammin. Minun oli saatava tietää missä mentiin.

- No ei hän oikeastaan tähän liity, Markus sanoi katsoen minuun leppoisasti pitsan paloittelun välissä. - Itsellenihän mä sen hankin. Vaikka onhan Eveliina innostunut. Se on kova sisustamaan ja sillä on hyvä maku. Ollaan suunniteltu, että käydään heinäkuussa asuntomessuilla. Sieltä voi saada hyviä ideoita ja... 

Vedin syvään henkeä. Kuinka törkeä hän saattoikaan olla. Kuuma viha kulki aaltoina lävitseni, kaikkein viimeiseksi halusin kuulla, mitä he olivat yhdessä suunnitelleet. Nousin tuolistani tuntien itseni robitiksi, jonka etäohjelmoinnissa oli mennyt jotain pikkuisen vikaan. Katsoen Markuksen hämmästyneisiin silmiin nostin jäävesilasini ja kumosin nopealla ranneliikkeellä sisällön hänen syliinsä.

- Kiitos pitsasta. Selviän kyllä yksin takaisin. 

Tunsin katseet selässäni harppoessani lattian poikki avoimelle ovelle.

Onneksi Rantakylässä oli kiinnostavia sinkkumiehiä, kuten Vuorentaustan Samuli, paikallinen leskeksi jäänyt luomuviljelijä jolla oli kaksi kouluikäistä lasta. Eikä Marleena voinut kiistää, etteikö Jere olisi edelleen saanut hänessä aikaan kihelmöintiä. Lisäjännitystä toi yllättävä tarve maatilan eläinten hoitajalle, ja Marleena pääsi jopa auttamaan uuden vasikan maailmaan.

Rakkautta ja raekuuroja tarjosi täydellisen kesäisen ja maalaisromanttisen räsymattofiiliksen ja täytti ääriään myöten kesäromantiikalle asettamani odotukset. Rakkaustarinan kehittymistä en sen sijaan aivan täysin ostanut.

Sopivasti juhannukseksi ilmestyy sarjan kolmas osa, Tunteita ja tuulenpuuskia, jossa Rantakylään saapuva häävieras jää töihin juhlapalveluun ja veikkaanpa että löytää myös uuden rakkauden.

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

#3 Uusi-Seelanti

Bazar, 2021

Lukija: Maija Lang

Kesto: 26 h 36 min

Kura, joka oli Paul Wardenin ja Maraman, maorinaisen tytär ja omasi erityisen kauniin, äidiltä perityn lauluäänen, kiersi Eurooppaa yhdessä miehensä Williamin kanssa. Kuran esiintyessä suurilla lavoilla heidän tyttärensä Gloria eli onnellista lapsuutta Uudessa-Seelannissa, isoisoisoäidin, Walesista nuorena tyttönä Uuteen-Seelantiin morsiameksi tulleen Gwyneiran lammastilalla. 

Gwyn oli jo 73-vuotias, Gloria kahdentoista, ja tytön paras ystävä Jack tätä viisitoista vuotta vanhempi. Tyttö ei ollut perinyt Gwynin punaista tukkaa, mutta kylläkin innostuksen hevosiin ja Gwynin kasvattamiin paimenkoiriin.

Glorian vanhemmat tuntuivat harvoin muistavan tyttärensä olemassaoloa, kunnes Gwynille tuli pelätty kirje. He haluavat Glorian tulevan Englantiin ja menevän siellä sisäoppilaitokseen nuoren naisen hienoa koulutusta saamaan. Sellaista, jota nuori neito ei voi saada Uudessa-Seelannissa 

Tim, Lambertin kaivoksen nykyinen, kunnioitettu toimitusjohtaja, joka oli vuosia sitten pelastunut kaivosonnettomuudesta jonka jälkeen oli joutunut opettelemaan kävelyn uudestaan, oli naimisissa Elainen, Helenin jälkeläisen kanssa. Heidän tyttärensä, Glorian pikkuserkku Lilian, oli oikeastaan ainoa tyttö, jota poikamainen Gloria saattoi sanoa ystäväkseen: vaikka tytöt olivat erilaisia, oli heidän välillään lämpöä, toisin kuin oli koskaan ollut Elainen ja Kuran välillä. Kura oli todennäköisesti tahtonut Williaminkin itselleen vain, koska huomasi Elainen ihastuneen tähän. Kurahan sai kaiken, mitä halusi. 

Ja koska Kura niin tahtoi, tytär lähti laivalla kohti Englantia ja Cambridgea. Kun Lilianin vanhemmat suostuivat siihen, että tämä lähtee mukaan, tunsi Gwyn suurta helpotusta. Glorian kotiopettajatar Sarah lähti kaitsemaan tyttöjä Lontooseen saakka mielihyvin, olihan hän kirjoitellut hyvän tovin erään englantilaisen pastorin kanssa, ja heillä oli niin lämpöiset välit, että Sarah uskoi miehen kosivan häntä. 

Puheliaan Lilianin oli paljon helpompi kotiutua sisäoppilaitokseen ja saada uusia ystäviä, kuin Glorian, jota päinvastoin kiusattiin. Asiaa ei auttanut yhtään se, että kaikki tiesivät hänen olevan kuuluisan Kura Marotirin tytär; Gloria-parka kun ei omannut lauluääntä tai taipumuksia pianonsoittoon, ja hänelle tärkeää ratsastusta ei tyttöjen opetusohjelmassa ollut. Parasta olivat lauantaipäivät, jolloin hän pääsi vierailemaan Sarahin luona, ja tämä auttoi häntä kirjoittamaan mahdollisimman neutraaleja kirjeitä kotiin. Ikäväänsä hän ei halunnut heille paljastaa.

Kun Eurooppa näytti joutuvan suureen sotaan, Lilianin vanhemmat kutsuivat hänet takaisin kotiin, mutta Gloria pakotettiin lähtemään Amerikkaan, jossa vanhemmat kiertäisivät useiden kuukausien ajan. Gloria ei kestä tilannetta, vaan karkaa pitkälle, painajaismaiselle laivamatkalle kohti Uutta-Seelantia.

Samaan aikaan Jack, jonka rakas nuorikko Charlotte on menehtynyt, värväytyy vapaaehtoisena Euroopassa käytävään maailmansotaan, mutta päätyy taistelemaan Gallipoliin, Turkin niemimaalle. Ottaa aikansa ennen kuin kohdataan taas tutulla kotisaarella.

Kirja on massiivinen. Kuuntelin sitä 1,2 x nopeudella, ja vietin silti sen parissa lähes 24 tuntia. 

Se on ilman muuta suuren luokan lukuromaani (joka olisi kestänyt tiivistämistä), mutta pohjavireeltään se on kovin surullinen. 

Gloria ikävöi kotiin Kiward Stationille, jossa Glorian koira-parka nukkui vielä viiden vuoden jälkeenkin kuistilla odottamassa nuorta emäntäänsä kotiin. Oli koulukiusaamista, vakavia sairauksia, menetyksiä, ilkeilyä, petoksia ja poikkeuksellisen rajua seksuaalista hyväksikäyttöä. Oli itseään täynnä olevat vanhemmat, joita tytär omana itsenään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, olihan Gloria kaikin tavoin vääränlainen. Oli sen ajan ymmärtämättömät ihmiset, jotka kerta toisensa jälkeen taivastelivat, voiko Gloria todella olla niin äärettömän kauniin ja lähjakkaan Kuran tytär. 

Kirjan ja koko sarjan parasta antia ovat olleet historiankuvaus ja kaikki mitä maoreista kerrotaan, mutta päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen Glorian hyväksikäyttö pitkällä kotitaipaleella. En tiedä pystynkö tarttumaan siihen viimeiseen osaan enää tämän jälkeen.

Anne Tyler: Palmikko

Anne Tyler: Palmikko

Otava, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 8 h 29 min

Baltimorelaiseen Garrettien perheeseen kuului kesällä 1959 viisi henkeä. Vanhimmat lapset olivat teini-ikäiset tyttäret, täysin toistensa vastakohdat: herkkä ja järkevä Alice sekä villi ja pojista kiinnostunut Lily. Kuopus oli seitsemänvuotias David, joka oli vähän ulkopuolinen. Isä Robin pyöritti appiukkonsa perustamaa Wellingtonin putkitarvikeliikettä, jonka tämä oli hyvin vastentahtoisesti jättänyt vävynsä vastuulle, ja Robin omistikin liikkeelle kaiken aikansa. Tuo kesä 1959 oli siinä mielessä merkityksellinen, että silloin Garrettit tekivät ensimmäisen (ja viimeisen) lomamatkansa. Appiukko Wellington, Mercyn isä, oli kuollut ja Robin oli vihdoin suostunut ottamaan apulaisen, ja silloin Mercy oli vaatinut, että koko perhe hyödyntäisi tilanteen lähtemällä lomalle. Hän tahtoi löytää aikaa taulujen maalaamiselle, ja Alice otti täyden vastuun ruuanlaitosta. 

Kesä 1959. Viikko Deep Creek Lakessa. Rustiikkinen pikkumökki keskellä mökkiriviä kivenheiton päässä rannasta. Ei ihan rannassa, koska Robinin mukaan se olisi tullut liian kalliiksi, mutta tarpeeksi lähellä, aivan tarpeeksi lähellä.

Vuonna 1959 Alice oli seitsemäntoistavuotias - kaukana takana olivat ne ajat, jolloin matka perheen kanssa olisi ollut jännittävä kokemus. Hänen pikkusiskonsa Lily oli viidentoista ja tulisesti rakastunut Jump Watkinsiin, nousukiidossa olevaan kolmasluokkalaiseen koripallomestariin heidän lukiossaan. Lily ilmoitti ettei mitenkään voinut olla erossa Jumpista kokonaista viikkoa. Hän kysyi voisiko Jump tulla mukaan, mutta Robin vastasi kieltävästi. Hän ei vaivautunut ilmoittamaan syytä vaan sanoi vain: "Mitä? Ei voi" ja siihen se jäi.

Tytöillä ei siis ollut erityisiä lomaan liittyviä odotuksia. Se tuli yksinkertaisesti liian myöhään heidän elämässään. Heidän pikkuveljensä sen sijaan... David oli vasta seitsemänvuotias, mikä oli ehdottomasti paras ikä viikon järvenrantalomaa ajatellen.

Seuraavaksi hypättiin vuoteen 1970, jolloin vanhemmat veivät Davidin collegeen. Alicella oli jo pieni tytär nimeltään Robby. Lily ajelehti työpaikkojen välillä ja odotti vauvaa uudelle miehelle, joka myös oli naimisissa. Mercy oli vuokrannut itselleen ateljeen jonne muutti pikkuhiljaa; aluksi hän vain nukkui siellä sillä verukkeella, että maalaaminen venyi usein niin myöhään. Robin ymmärsi mitä vaimo suunnitteli ja pyysi ettei Mercy jättäisi häntä. Lily ja Morris (Maurice) menivät yhteen ja hakivat kumpikin tahoillaan avioeroa. 

1982 Lily hoiti suvun putkiliikettä. David oli kolmenkymmenen, ja toi pääsiäisenä ensimmäistä kertaa naisystävän sukupäivälliselle. Hän ei ylipäätään käynyt juurikaan kotona. David käyttäytyi etäisesti, mutta perheelle esitelty Greta oli erittäin kohtelias mutta pidättyväinen, kuten myös hänen tyttärensä Emily. Tunnelma oli heidän yrityksestään huolimatta aika vaivautunut.  

Davidissa oli jotakin uutta, Lily mietti. Hän vaikutti aiempaa rennommalta. Hän oli hyvinkin saattanut lihoa pari kiloa. Hän oli aina ollut hoikka poika.

Alice tuli ruokailuhuoneen ovelle ja kuulutti: "Käykäähän pöytään!"

Tunnelma vapautui huomattavasti ja huoneeseen levisi helpotuksen tunne. Kaikki nousivat ja lähtivät kohti ruokapöytää. Lily pani merkille, että Greta käveli lievästi ontuen. Oli kuin hän olisi hieman empinyt jokaista askeltaan, minkä takia hän näytti vielä vanhemmalta kuin hän oli - ei ainoastaan liian vanhalta Davidille, vaan myös liian vanhalta niin nuoren tytön äidiksi. Totta puhuen Lilyn oli mahdotonta saada naisesta selvää.

Lampaanpaisti oli nostettu pöydän päähän Kevinin eteen vadilla, joka oli koristeltu persiljalla ja ilmeisesti pienillä chilipippureilla. Lisukkeita oli runsain määrin, yhtenä niistä Lilyn salaatti. Alice sanoi: "Greta, sinä saat istua Kevinin oikealle puolelle. Äiti menee Kevinin vasemmalle puolelle -"

"Tämän takia minä en ole koskaan pitänyt pääsiäisestä", Mercy sanoi. Hän katseli hyasinttirivistöä. 

"Vaaleanpunaista ja laventelia rinta rinnan. Kenen idea tämä mahtaa olla?"

"Emily, kultaseni, sinulle on paikka siellä pöydän päässä Eddien vieressä ", Alice jatkoi. "Enkö minä saa valita itse", Emily kysyi pienellä ja kolealla äänellä. Kysymys oli suunnattu hänen äidilleen, jota hän katseli kiinteästi silmiin.

"Sinä et saa valita", Greta vastasi tiukasti.

Alice sanoi: "Greta, jos haluat, että Emily istuu sinun vieressäsi -"

Greta vastasi: "Emily pärjää kyllä." Emily istuutui Eddien viereen ja risti kädet syliinsä. 

1990 vietettiin Robinin ja Mercyn viidettäkymmenettä hääpäivää, ja Robin suunnitteli yllätysjuhlia vaimolleen.

1997 Candle (Kendall) täytti 12 ja alkoi maalata kesäleirillä, sitten Mercy-mummon ateljeessa, ja he bondasivat. 

2020 alkoi pandemia, opetus siirrettiin zoomiin ja David jäi eläkkeelle. Hänen poikansa Nicholas asui NY Cityssä lääkärivaimonsa Juanan ja viisivuotiaam poikansa Bennyn kanssa. Juanaa tarvittiin pandemian takia jatkuvasti töissä etulinjassa, joten Nicholas muutti Bennyn kanssa viettämään eristystä vanhempiensa luo, jonne he ottivat myös koiran. 

Niin paljon irtipyristelyä sukupolvien eri vaiheissa, mutta silti yhteisessä palmikossa.

"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan. 

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimoilta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunninkin päästä säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain että perheet ovat samanlaisia", David sanoi. "Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Greta purskahti nauruun. "Etkö sinä ole tajunnut sitä aikaisemmin", hän kysyi. 

David sanoi: "Taidan olla hidas oppimaan."

Ai miten rakastin tätä romaania jossa kaikkein keskeisintä on perhedynamiikka. Vaikka tapahtumissa edetään enimmäkseen kronologisessa järjestyksessä, lukija on ikään kuin kärpäsenä katossa lennähdellen tilanteesta toiseen. 

Paljon jää myös sanomatta, ja siitä syntyy kirjan kiinnostava jännite. Isoäiti Mercy ja lapsenlapsi Candle (Kendall) vastasivat kirjan lämpimimmästä ihmissuhteesta, jonka kehitystä oli ihana seurata.  Kuuntelin ennen tätä kirjaa kaksi jälkimmäistä osaa Tove Ditlevsenin trilogiasta, ja tämä meni jotenkin hyvin osuvasti niiden jatkoksi. Kirjasta tuli mieleeni myös Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsi. Lisää tällaista!

Jarno Mällinen: Käpylän idylli

 

Jarno Mällinen: Käpylän idylli

 Enostone kustannus, 2022

168 sivua

Erään kesän alussa, joskus 1970-luvun alkupuolella, Janne muutti isänsä kanssa Töölöstä Käpylään. Janne sai nyt oman huoneen, mutta ennen kuin ehtii edes nähdä uutta kotia, hän saa pihalla uuden kaverin. 

Kuorma-auto kääntyi sivukadulle ja pysähtyi kerrostalon eteen. Talo oli vanha ja niin pitkä, että se kaareutui kadun mukana. Kivijalassa oli maitokauppa, sen vieressä porttikonki. Janne laskeutui ohjaamosta ja lähti katsomaan takapihaa. Hän oli hämärän porttikongin puolivälissä, uuden kotirapun kohdalla, kun poika ilmestyi käytävän suulle. 

"Mä oon Martti." Hän oli pulska, mutta näytti voimakkaalta. "Kuka sä oot?"

Äidistä puhutaan ohimennen, Martin kysyessäkään Janne ei vastaa suoraan, toisaalta ei Janne oikein itsekään tiedä miksi vanhempien riitely johti siihen, että he muuttivat uuteen kotiin ilman äitiä. 

Usein käydään takaumina lähimenneisyydessä, kun he kolme asuivat vielä yhdessä Töölön kodissa. 

Jannen isä on toimittaja, töissä Hesarissa, äiti kouluhallituksessa. Isällä on parhaillaan työn alla pidempi juttu Chilen sotilasjuntasta ja syrjäytetystä presidentistä, Salvador Allendesta. 

Isän kanssa kaksin on rennompaa asua, saa katsoa telkastakin kaikkea mitä äiti ei olisi antanut, kuten lapsilta kiellettyjä Yöjuttuja. Isällä on silti selvät rajat: vieressä kulkevalle moottoritielle ei saa mennä, eikä myöskään ratapihalle. Juuri nämä vetävät poikia puoleensa, kuten myös hiidenkirnu, josta kerrotaan kauhutarinoita. Mistä tahansa isä sanoikin, että se on liian vaarallinen eikä sinne saa mennä, lisäsi Janne paikan jännittävien listalle, jossa pitää käydä ensitilassa. Koko ajan tehtiin kolttosia, pommitettiin autoja, vähintään roskatönön tai alikulun seiniä mädillä hedelmillä ja kananmunilla, tai tehtiin uhkarohkeita temppuja ratakiskoilla. Isä kysyi usein mitä pojat olivat päivän aikana tehneet, ja Janne valehteli aina. Kun jostain jäätiin kiinni, väitti Janne aina Martin yllyttäneen, tai tehneen jotain vaikka Janne oli yrittänyt kieltää.

"Me vaan..." Janne änkytti, "leikittiin.

Vahanaamio punehtui. "Mikä leikki vaatii ikkunan avaamista? Neljännessä kerroksessa. Ja Köpi melkein tohjona pihalla. Mikä? Vastaa!"

"Me vaan ammuttiin... leikisti. Mä olin Hitler ja Martti Göring."

Ei se ollutkaan vahanaamio, sillä se vääntyili vihasta. Kumara syveni. 

"Ei helvetti... ei... sellaista ei leikitä. Se ei oo mitään leikkiä. Mitä ne teki. Siitä on vasta kolkyt vuotta. Ymmärrätsä? Kolkyt. Vähemmän kuin mitä mä oon. Kunnioita... kunnioittaisit ees pappaas. Se joutu elämään silloin."

Janne vetäytyi kohti huoneen nurkkaa. Isä huojahti toinen käsi lanteella, toinen nyrkissä. 

"Tää on liikaa. Tää... ei voi jäädä tähän."

Hän liikahti vavisten, naama punaisena kohti eteistä. Janne muisti naulakon ja talutusketjun. 

"Ei se mun syytä ollu! Se oli Martti, se halus avata ikkunan!"

Liike pysähtyi. "Olisit sitten kieltänyt, helvetti!"

"Yritin mä... mutta se avas vaan."

Isä sulki silmänsä ja palasi hitaasti alkuasentoon. Sormet koukistelivat. 

"Niinkö? Sekä oli Martin idea, se leikki?" 

"Niin."

"Jaa." Soinnittomat äänteet tipahtelivat jäykistyneiden huulten välistä. "Sekö siis pakotti sut pitämään ikkunan auki? Käyttikö se väkivaltaa?"

Kuulustelu oli viemässä vaarallisille vesille. Jannen alaleuka alkoi väpättää.

Välillä törmätään pitkätukkaisiin hippeihin, joilta ei uskalleta ottaa vastaan edes purkkaa, koska Jannen isä on varoittanut myrkytettyjä karkkeja tarjoavista miehistä. Martti tunnisti pojat samasta skolesta, ne polttavat hasista välkällä eikä hänkään uskalla ottaa pojilta mitään. Metsässä on myös spurguja ja välillä törmätään naapurikaupunginosan poikiin joiden kanssa saatetaan joutua käsikähmäänkin. Muu aika vietetään enimmäkseen pahanteossa, ja isälle valehtelu alkaa olla kuin toinen luonto. Ennen pitkää tapahtuu liikaa ja liian vakavia asioita. 

En saanut kirjasta irti oikein mitään positiivista. Poikakaksikko tekee koko ajan pahojaan, toinen valehtelee suut silmät täyteen ja sen lisäksi koiran kohtelu kirjassa oli järkyttävää. Eikä pelkästään Janne lyönyt sitä kettingillä vaan myös isä, "luulot pitää ottaa pois"; jos Köpi esimerkiksi innostui vetämään lenkillä, nuori kun oli. Muuten isä oli olevinaan sivistynyt ihminen. 

Janne ei vienyt Köpiä iltapäivällä ulos vaikka väitti isälleen että oli niin tehnyt, siivosi mieluummin jätökset roskikseen, ja kun koiran lätäköistä sisällä jäätiin kiinni, kusessa uitettiin koira eikä poika. Jannea koira ei kiinnostanut millään tavalla, enkä keksinyt miksi heillä edes oli tuo koira. Ehkä se oli ollut äidin hankinta, ainakin äiti oli sen aiemmin hoitanut, mutta miksi se ei muuttanut hänen kanssaan, ei sekään selvinnyt. Tässä esimerkki Jannesta koiran kanssa:

"Nuori isäntä" - kuten äiti oli sanonut - antoi kettingin viuhua ja koiraparan ulvoa selkänahkaansa polttavaa tuskaa. Oli pakko palata. Liikennevaloissa Köpi kiskoi kuin veturi ja Janne jatkoi röykytystä. Moottoritieltä purkautuvat pölyiset autot kaasuttivat ohitse, happamat katseet kääntyivät pikku sadistiin ja suuntautuivat taas eteenpäin, tiehen, työpäivään ja tupakansavuiseen konttoriin.  

Positiivista oli se, että tulin pitkästä aikaa lainanneeksi kirjastosta ihan fyysisen kirjan, ja minulla on niitä nyt itse asiassa kolme. Käpylän idyllistä se lähti, ihan siksi ettei kirjaa ole saatavilla äänikirjana. 

Olen 2017 lukenut Mälliseltä kirjan Kotirintama, joka sijoittuu vuoteen 1941, ja siinä on samalla tavoin isä ja poika jotka muuttavat uuteen paikkaan pohjoisemmas ilman äitiä. Tässä linkki taannoiseen maratonpostaukseen, jossa juttua myös Kotirintamasta.

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

 

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Gummerus, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 12 h 42 min

Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on sen menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo. 

Lontoo, 2010-luvun loppupuoli

Muiden isät kulkivat puvuissa ja mustissa, kiiltävissä kengissä, mutta Adan isällä oli yleensä yllään vettähylkivä takki ja jalassaan raskaat saappaat. Salkun sijaan hänellä oli olkalaukku, jossa kulki mukana suurennuslasi, muistikirjoja ja kasviprässi.

Siinä missä toisten isät puhuivat loputtomasti liiketoimistaan ja eläkelaskelmistaan, hänen isänsä oli kiinnostuneempi metsänhakkuiden ekologisista seurauksista ja torjunta-aineiden haitallisesta vaikutuksesta siementen itämiseen. 

Hän puhui paljaaksi hakkuiden vaaroista yhtä kiihkeästi kuin muiden isät osakesalkkujensa arvonvaihteluista, eikä vain puhunut, vaan myös kirjoitti. Hän oli evoluutioekologi ja kasvitieteilijä, joka oli julkaissut kaksitoista kirjaa. Yksi niistä oli nimeltään Salaperäinen kuningaskunta - miten sienet ovat muovanneet menneisyyttämme ja muuttavat tulevaisuuttamme. Eräs toinen teos käsitteli karvalehtiä, maksa- ja muita sammalia. Kirjan kannessa näkyi silta ja sen alla puro, joka pulppuili sametinvihreiden kivien välissä. Unenomaisen maiseman yläpuolella luki kullanvärisin kirjaimin: Kenttäopas Euroopan yleisimpiin sammalkasveihin. Alla oli isän nimi isoilla kirjaimilla: Kostas Kazantzakis. 

Ada ei tuntenut sukuaan, ei isänsä kreikkalaiselta, eikä edesmenneen äitinsä turkkilaiselta puolelta. Hän tiesi heitä olevan kaukaisella Välimeren saarella, Kyproksella, mutta Ada ei ollut siellä koskaan käynytkään. Hän tiesi että hänen nimensä tarkoitti äitinsä kielellä saarta; pienenä hän oli luullut että se saari olisi Iso-Britannia. Myöhemmin, aina kun hän oli kysellyt koska he menisivät käymään Kyproksella tai sukulaisia tulisi käymään Lontoossa, hänelle ladeltiin tukku tekosyitä. Niistä hänelle tuli mieleen, ettei vanhempien avioliitto ehkä ollut siunattu, ja sitä myötä Adakaan ei ollut tervetullut. Kun ketään ei tullut edes Adan äidin hautajaisiin, hän luovutti. Miten noilla kaukaisilla sukulaisilla voisi olla mitään lämpimiä tunteita edes häntä, jos ei kerran äitiäkään kohtaan?

Isällä sen sijaan tuntui olevan jonkinlaisia outoja tunteita puuta kohtaan, niin paljon hän puhui heidän puutarhassaan kasvavalle viikunapuulle, joka puolestaan puhuu kirjassa minä-muodossa.

Monena yönä Ada oli seurannut huoneensa ikkunasta miten isä oli istunut siinä samassa paikassa viikunapuun alla, pimeyden ympäröidessä hänet kuin varikset haaskan. Suruunsa käpertynyt hahmo musteentummaa taivasta vasten. 

Ada ei ollut kertaakaan mennyt hänen luokseen vaistoten, ettei hän halunnut tyttärensä näkevän häntä sellaisena. 

"Isä", Adan ääni vapisi hänen omissa korvissaan. Kostas ei kuullut. Ada meni lähemmäksi ja huomasi vasta nyt, että puutarhassa oli jotakin erilaista, mutta ei heti tajunnut mitä. Hän silmäili ympärilleen, kunnes hänen henkensä melkein salpautui. Viikunapuu oli poissa.

"Isä!" Kostas kääntyi ja hänen kasvonsa kirkastuivat kun hän näki tyttärensä. "Kultaseni, kuinka sinä ilman takkia tulit ulos?" Hänen katseensa liukui Adan jalkoihin. "Eikä edes saappaita jalassa. Sinähän vilustut."

"En minä palele. Mihin viikunapuu on joutunut?"

"Se on täällä maan alla", Kostas osoitti huolellisesti aseteltuja vanerilevyjä jalkojensa juuressa.

Sitten tapahtui kaksi asiaa. Vailla mitään selitystä Ada puhkesi huutamaan suoraa huutoa eräällä oppitunnilla. Joku luokkakavereista tietenkin videoi tapahtuneen, ja pian kaikki pitivät Adaa outona. Toinen asia oli itse asiassa ihminen. Äidin sisar ilmestyi Lontooseen, heidän ovensa taakse noin vain, varoittamatta. Ada ei aluksi ottanut tätiään erityisen lämpimästi vastaan, mutta toisaalta, täti voisi vihdoin paljastaa hänelle asioita, joista vanhemmat eivät olleet halunneet kertoa.

Kypros, 1974

Kypros oli kokenut monia sotia, valloittajia idästä ja lännestä. Välillä sen kaduilla ei ollut edes nimiä, kun vuoroon kaikenkieliset maalattiin umpeen. 

Iloinen Viikunapuu oli suosittu taverna, jota isännöivät nelikymppiset Yorgos ja Yusuf, joista toinen oli kyproksenkreikkalainen ja toinen kyproksenturkkilainen. He onnistuivat tekemään paikasta suositun, huolimatta saarella vallitsevista jännitteistä, ja taverna oli täynnä illasta toiseen. Moni saaren lapsi oli saanut alkunsa siellä vietetyn hilpeän illan jälkeen. Siellä tapasivat myös nuoret rakastavaiset, kreikkalainen Kostas ja turkkilainen Defne. Heidän piti tavata salaa, sillä heidän suhteensa paljastuminen johtaisi vain ikävyyksiin.

Nimensä taverna oli saanut viikunapuusta, joka kasvoi tavernan sisältä. 

Se, että viikunapuu puhuu ja mehiläiset, perhoset ym ymmärtävät ihmisten puhetta ja kertovat kirjassa mitä ihmiset tekevät ja puhuvat keskenään, oli minusta turhan outoa. Miksei voitu vain kertoa asioista ja tapahtumista ihan normaalisti? Antoiko tällainen mehiläisten silmin tehty tarkkailu jotain ainutlaatuista kirjan sisältöön; ei minun mielestäni. Jos sitä elementtiä ei olisi ollut, en usko kaivanneeni, että kerronnassa olisi pitänyt olla jokin yliluonnollinen osa. Tarina kuljetti mukanaan muutenkin. Ja jestas että minulle tuli a) nälkä, b) matkakuume noista Iloisen viikunapuun ruuista! Oli suorastaan julmaa luetella kokonainen ruokalista kerralla... 

Itse tarina sitten, siinä oli lopulta vähemmän Kyproksen veristä historiaa kuin luulin tulevaksi, ja sekin oli käsitelty lempeästi, mitä osasin kyllä odottaakin. Olen yhden hänen suomennetuista kirjoistaan lukenut kauan sitten, tässä linkki siihen:

Elif Shafak: Kirottu Istanbul. Siinä osana kirjaa on armenialaisten kansanmurha. 

Huomasin myös, että luulin lukeneeni häneltä toisenkin vanhemman kirjan, mutta kyse olikin Kamila Shamsien kirjasta joka alkoi kyllä Turkista mutta tapahtui enimmäkseen nykyisen Pakistanin alueella. Linkitän senkin tähän, jos kaipaat vinkkiä sinne suunnalle, esimerkiksi maanvalloitushaasteeseen:

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä.

Itse huomaan aina välillä kaipaavani näitä muihin kulttuureihin sijoittuvia kirjoja, ja siihen nälkään Kadotettujen puiden saari oli omiaan. En tuntenut Kyproksen historiaa kovinkaan hyvin, vaikka järki toki sanoo, että jokin syy sille on, miksi saari on jaettu kreikkalaisten ja turkkilaisten kesken.

Mietin, onko oikein laittaa kirjaan tägiksi myös romantiikka, kuulostaahan se kevyemmältä ja viihteellisemmältä kuin rakkaus, joka sopisi kirjaan paremmin. Uskon kuitenkin että luettuasi tämän lainauksineen, et miellä kirjaa väärällä tapaa viihteelliseksi. 

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen

WSOY, 2019

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 9 h

Sarjan edellinen osa, Osasto 73, päättyi kesken, eli niin kutsuttuun cliffhangeriin. Tämä on mahtanut olla sangen ärsyttävää silloin kun kirjaa on joutunut odottamaan vuoden, tai suomennustahdillakin puolisen vuotta. Nyt kun minulla oli mahdollisuus jatkaa vaikka suoraan seuraavaan osaan, kuuntelin vain muutaman muun kirjan välissä ja palasin sitten Emma Sköldin elämään. Tai hänen kuolemaansa, sillä Kerjäläisen alussa vietetään Emman hautajaisia.

Koska sarja jatkuu useita osia eteenpäinkin, ei tarvitse olla erityisen etevä etsivä päätelläkseen, että tässä on menossa jonkinlainen juju. Ei siitä sen enempää.

Viime osassahan Emma heräsi koomasta ja joutui useammankin murhayrityksen kohteeksi. Hänen pieni tyttärensä oli hetken kateissa ja lasta hoitanut Hillevi päätyi kuulusteluihin useammastakin syystä, mutta on kirjan alkaessa karkuteillä. Emman "murhaajaa" etsitään yhä.

Murhia tapahtuu enemmänkin. Tukholman kaduilla kuolee useita Romaniasta tulleita kerjäläisiä. Yhtä murhista todistaa silminnäkijänä nuori Soraya. Vain parikymppinen tyttö, joka on jo muutaman vuoden ikäisen pojan äiti, pojan joka odottaa kotona Romaniassa isovanhempien huomassa, että äiti palaisi kotiin taskut täynnä rahaa. Sen suhteen Soraya on jo luovuttanut, Ruotsi ei ole sellainen kultakaivos, mitä hänelle matkan myynyt välittäjä väitti. Mutta vasta silloin, kun hän todistaa maanmiehensä raa'an murhan, häntä alkaa tosissaan pelottaa öisillä kaduilla. 

Emman isä Evert haluaa saada kiikkiin sekä Emman että kerjäläisten murhaajan, ja Soraya pestataan syötiksi. 

Kerjäläinen on ollut kiitosta niittänyt osa Sarenbrantin sarjassa, mutta itse pidin tästä vähiten tähän mennessä. Toivottavasti seuraava osa imee minut taas mukaansa, sillä tämä on yksi parhaista dekkarisarjoista.

Ragnar Jonasson: Lumisokea

 

Ragnar Jonasson: Lumisokea

#1 Ari Thor

Alkuteos: Snjóblinda, 2010

Tammi, 2022

Suomennos: Vilja-Tuulia Huotarinen

Lukija: Simo Häkli

Kesto: 8 h 34 min

2009. Arin oli ollut vaikea löytää omaa alaansa; sekä filosofian että teologian opinnot olivat pahasti kesken, mutta toisaalta, 24-vuotiaana hän oli yhtä kurssia vaille valmis poliisi ja hänen oli myönnettävä, että toiminta oli enemmän hänen alaansa kuin kirjoihin uppoutuminen. Kuin vastapainoksi hänen tyttöystävänsä Kristin oli valmistumassa lääkäriksi kuuden vuoden sijaan jo viidessä. Kristin oli vihdoin suostunut muuttamaan virallisestikin Arin pieneen kotiin Reykjavikin keskustassa, nyt Arin pitäisi enää saada työpaikka ja sitten kaikki olisikin reilassa. 

Ari oli lähettänyt lukuisia hakemuksia, toistaiseksi tuloksetta. Niinpä hän oli ulottanut haun minne tahansa Islannissa, kertomatta kuitenkaan Kristinille. Kun hänelle sitten soitettiin Siglufjörðurista, hän ei saanut päähänsä muuta, kuin että se oli vain reilun tuhannen asukkaan kaupunki koko lailla niin kaukana pohjoisessa minne maata jatkui. Kun hän otti sieltä vastaan kahden vuoden pestin, Kristin oli kaikkea muuta kuin mielissään, etenkin kun Ari ei ollut edes kysynyt hänen mielipidettään.

Väistämättä tuli iltoja, jolloin Ari vain istui pimeässä ja antoi ajatustensa vaellella. Hän mietti Kristiniä ja vanhempiaan; hän tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi. 

Yleensä Ari yritti vältellä television katsomista. Hän vilkaisi vain uutiset, jotka näyttivät olevan pullollaan kuulumisia etelästä, Reykjavíkista, jossa talousromahduksen jälkeiset mielenosoitukset olivat entisestään voimistuneet. 

Matkallaan töistä kotiin Ari teki joka kerta lenkin merenrantaan seisoakseen siellä tovin. Meren läheisyydessä oli jotain rauhoittavaa, jotain, joka sai hänet voimaan paremmin tässä hänelle niin kaukaisessa, eristäytyneessä paikassa. Kun Ari seisoessaan rannalla katseli aaltoja, hän saattoi kuvitella olevansa Reykjavíkissa, jossa merenranta oli ollut vain kivenheiton päässä kotoa Öldugatalta. 

Keskittymällä meren ajattelemiseen hän sai myös öisin karkotetuksi häntä painostavan ja nakertavan ahtaanpaikankammon. 

Töissä ei ollut hullumpaa. Poliisiasema muistutti välillä enemmän kahvilaa kuin työpaikkaa; ehkä se oli niiden välimuoto, jonkinlainen kerhotila. Samat naamat poikkesivat kahville, toiset heistä monta kertaa viikossa, ja keskustelunaiheet poukkoilivat sinne tänne; vakipuheenaiheita olivat lama, mielenosoitukset, hallitus, sää. Kun Ari oli ensimmäisiä päiviä töissä, kahvihetkien aikaan poliisilaitoksella kävi kuhina - kaikki halusivat nähdä etelän miehen.

22-vuotias Ugla oli ollut vain "tyttö länsivuonoilta", mutta teatterin lavalla hän unohti kaiken muun, myös Águstin, jonka kanssa oli seurustellut lukiossa. 

Hän oli ollut onnekas tututuessaan Hrólfuriin, iäkkääseen kirjailijaan jonka kellarihuoneen oli saanut vuokrata. Hrólfur johti myös paikallista harrastelijateatteria, ja vaikka hän olikin Uglalle aina ystävällinen, hän oli teatterilla monesti äkäinen, etenkin naukkailtuaan liikaa povitaskunsa pullosta. 

Se, miten hän onnistui unohtamaan itsensä lavalla, oli pienoinen ihme.

Näyttämöllä Uglasta tuntui siltä kuin hän olisi astunut kynnyksen yli toiseen maailmaan. Hän laski katseensa ramppivaloihin eikä katsojilla ollut hänelle mitään merkitystä. Hänelle oli ihan sama, montako heitä oli, sillä jokainen heistä katosi valoon. Lavalla hän ei ollut tyttö Länsivuonoilta, eikä sen puoleen Siglufjörðuristakaan. Hän keskittyi ilmaisemaan vuorosanojensa avulla tunteita, jotka eivät olleet hänen omia tunteitaan. Hän uppoutui niin syvälle rooliinsa, että saattoi hetken verran olla ajattelematta Águstia.

Aplodit esityksen jälkeen antoivat hänelle valtavasti elinvoimaa, ja hän tunsi liitelevänsä lavalla puoli metriä ilmassa. Hän otti tavakseen istuutua hetkeksi aloilleen näytöksen jälkeen, jotta sai palata vähitellen maan kamaralle. Niinä hetkinä alakulo sai hänet usein valtaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta Águstia. Näytös näytökseltä oloa oli kuitenkin helpompi sietää; tuntui kestävän yhä kauemmin ja kauemmin, kunnes suru saavutti hänet jälleen. Vaikutti siltä, että teatteri oli tie pois pimeydestä.

Teatterilla Ugla tutustui myös muihin näyttelijöihin ja avustajiin, kuten Karliin ja tämän tyttöystävään Lindaan. Ugla ja Karl saivat pääroolit uudesta näytelmästä. Muutkin olivat nuoria, 24-vuotias Anna oli töissä sekä sairaalassa että elintarvikeliikkeessä, ja ehti silti teatterillekin, mutta joutui töiden takia jäämään välillä pois harjoituksista, joten hän ei voinut saada pääroolia. Häntä ärsytti että uusi tulokas, tyttönen lännestä, oli noin vain napannut pääosan joka ei tälle kuulunut. Úlfur oli heidän ohjaajansa, Pálmi käsikirjoittaja, he olivat molemmat jo seitsemänkymppisiä. Leifur oli puuseppä, joka teki näytelmiin lavasteet ja esitti sivurooleja. Leifurin veli on kuollut yli 20 vuotta aiemmin autokolarissa, eikä syyllistä oltu saatu kiinni, kun auton tuntomerkkejä kään ei saatu. 

Ari tutustuu Uglaan, kun hän tarttuu naisen ilmoitukseen pianotunneista. Heistä tuli opettaja ja oppilas, sitten ystäviä, ehkä enemmänkin. 

Ensi-iltaa edeltävänä päivänä ruokatunnilta palaavia teatterilaisia oli vastassa ambulanssi ja poliisi. Toinen vanhuksista on kuollut. Lumimyräkässä henkensä menettää myös nuori nainen. Koska lumihelvetti on eristänyt kylän ulkomaailmasta, on dekkari kuin suuremman mittakaavan suljetun paikan mysteeri. Ari pääsee suorilta mukaan kahteen eri murhatutkintaan ja joutuu itsekin hengenvaaraan. Hän ei ole kaikkien mielestä yksinomaan tervetullut lisä pikkupaikan poliisivoimiin, eikä hänelle myöskään avauduta, sillä kylä on vähintäänkin sisäänpäin sulkeutunut. Arin täytyy ansaita paikkansa myös työyhteisössä, vain hänen kuusikymppinen pomonsa Tómas ottaa hänet avosylin vastaan.

Viikkojen kuluessa muukalaisen osa oli käynyt Arille raskaaksi. Kenelläkään ei tällä kaukaisella seudulla ollut asiaa juuri hänelle - kaikki tunsivat toisensa eikä kukaan tuntenut häntä. Kuntosalilla tai lämpimillä altailla kukaan ei ryhtynyt juttusille hänen kanssaan, vaikka kaikki tiesivät kuka hän oli - paikkakunnan uusi poliisi - ja hän tunsi muiden katseet selässään.

Erään kerran hän oli aikonut sakottaa autoilijaa, joka oli puhunut ajaessaan puhelimeen. Silloin hänelle oli piruiltu päin naamaa.

- Kuka sinä muka olet? Joku tulokas vai? En minä ainakaan ole kuullut kenestäkään uudesta jeparista, autoilija sanoi, vaikka Ari oli vakuuttunut siitä, että tämä tiesi varsin hyvin kuka Ari oli. - Mistä minä voin tietää, ettet ole vain ryöstänyt uniformua ja virka-autoa? 

Olipa ihana aloitus sarjalle, enkä voinut olla ihastumatta Ariin! Dekkarin sijoittuminen pieneen teatteriin toi mieleen Saija Kuuselan toisinkoisen, Vyöry. 

Ragnar Jónasson on tuttu nimi myös Hulda -trilogiastaan, josta olen kuunnellut ensimmäisen osan. Lumivyöry on kuitenkin hänen esikoisdekkarinsa ja luvassa on kaikkiaan kuusiosainen sarja. Toinen osa, Tuhkayö, ilmestyikin juuri suomeksi, kuuntelen sen ehdottomasti. Tämä olikin luureissani jo kevättalvella, mutta jäi bloggausjonoon. 

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Tammi, 2023

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 9 h 3 min

Kun nainen astui sisään Senjan vaateliikkeeseen, Senja tunnisti tämän heti ex-miehensä sometilin kuvista. Naisella ei ollut aavistustakaan kuka Senja oli, mutta miksi olisi ollutkaan. 

Senja ja Sami olivat käyneet läpi pitkät ja tuloksettomat lapsettomuushoidot, jotka olivat johtaneet siihen, että Sami oli muuttanut omaan keskusta-asuntoon. Mies oli vapaa tekemään mitä halusi, ryhtymään uuteen suhteeseen. 

Sami oli laittanut Nooralle Tinderissä supertykkäyksen. Treffit kahvilassa eivät kuitenkaan tuntuneet sujuvan erityisen hyvin. Mitä jos Senja sattuisi tulemaan samaan kahvilaan? Kun he menivät Samin asuntoon ja harrastivat seksiä, Samista tuntui kuin Senja olisi tuijottanut heitä sängyn vieressä.

On kummallista, pelottavaakin, miten ihminen ei tiedä mitä haluaa. Yhtäkkiä Noora oli muuttanut tänne. Senjasta erottuaan Sami oli nauttinut yksin asumisesta, se oli tuonut hänelle outoa hiljaisuudessa humisevaa lohtua. 

Noora oli muuttanut hänen luokseen viisi päivää sitten, vain lyhyen seurustelun jälkeen. Nooran vuokranantaja oli päättänyt myydä asunnon ja sanonut sopimuksen irti. Noora oli alkanut etsiä uutta asuntoa, ja eräänä iltana seksin jälkeen Sami oli kuullut sanovansa: 

- Mikset muuttaisi tänne? Hän ei ollut tarkoittanut sitä aivan tosissaan. Hänen aivonsa olivat edelleen alapäässä äskeisen jälkeen, joten mitä tahansa saattoi odottaa omalta itseltään.

Boutique Senja. Noora oli kiinnittänyt liikkeeseen huomiota monet kerrat, mutta tiesi sen olevan kallis. Nyt hän tarvitsi uuden mekon häihin, jonne hän ja Sami menisivät ensi kertaa parina. 

Hän oli epäröinyt pyyhkäistäkö Samin profiilia oikealle, mies oli 44, häntä kaksitoista vuotta vanhempi. Sitten hän oli epäröinyt, oliko hyvä vai huono asia, että mies kertoi eronneensa pitkästä parisuhteesta vain kuukautta aiemmin. Hän oli kuitenkin nähnyt miehen aiemmin tämän käytyä työasioissa hotellissa jossa Noora oli töissä ja mies vaikutti luotettavalta. Kun he olivat lähteneet kahvilasta yhdessä, Noora oli tiennyt mihin ilta johtaisi, ja vielä silloinkin hänen oli tehnyt mieli perua. Hän oli kuitenkin ollut sinkkuna jo kaksi vuotta. Vapaus, itsenäisyys, että sai tehdä asiat miten huvitti. Toisessa vaakakupissa rakkaus, seksi, pidemmässä suhteessa tuki ja turva.

Noora oli tietoinen siitä, että oli edellisen miesystävänsä Mikan kanssa ja sitä seuranneena sinkkuaikanaan siirtynyt tärkeän rajan toiselle puolelle. Hänestä oli tullut kaksikymppisen sijaan kolmekymppinen. Kolmekymppisen sinkun tavatessaan jokainen ajattelee: hänellä alkaa olla kiire. Vuosia ei voi suitsia, ne villiintyvät kuin hevoset päästessään laukalle ilman kuolaimia. Sitten ihminen on yhtäkkiä 35. Hän ei ajatellut munasolujaan ja niiden tilaa, hän ajatteli rakastumista ja rakastamista, sitä että olisi joku jonka kanssa mennä ulkomailla hotelliin, katsella etelän lomakohteessa vuoteelle muotoiltuja joutsenia suopeasti, kerätä ripotellut ruusun terälehdet summittaisesti kämmeneensä ja antaa niiden putoilla sattumanvaraisesti takaisin sängylle ja lattialle. 

Työkaverin baby showereissa häneltä kysellään Samista, ja vinkataan että näissä juhlissa se vauvakuume tarttuu. Noora ei jaksaisi edes kuunnella tuollaista vihjailua. Hänelle on juuri tarjottu töissä esimiehen paikkaa. 

Noora ei halunnut missään tapauksessa olla raskaana. Hän oli ollut Samin kanssa vain vähän yli puoli vuotta ja hän halusi viettää kuherrusaikaa vielä pitkään. Viimeksi yövuorossa ollessaan hän oli etsinyt netistä matkoja kesäksi. Hän halusi palmun alle. Ja hän halusi ylennyksen. 

Hän otti kännykän käteensä ja katsoi kelloa. Sitten hän alkoi päämäärättömästi selata Instagramin ja Facebookin kuvia, katsoi sään ja Ilta-Sanomat, sähköpostin ja tekstiviestit. Palasi Instagramiin ja teki saman uudelleen. Sydän moukaroi kipeästi vasten rintakehää.

Minuutit kuluivat kuten ne kuluvat, tsik, tsik, tsik, tsik. Koskaan ei mikään pysähdy, kello, maailma, mikään.

Hän hikoili takissaan ja alkoi tuntea klaustrofobiaa. 

Hän nosti tikun käteensä ja katsoi. Onko mitään pistettä, mitä nainen katsoo samalla tavalla, kuin raskaustestin pieni näyttö. Ei ole. Ja nainen tietää mitä

kaksi punaista tai sinistä

viivaa tarkoittaa.

Senja alkaa käydä yrittäjien palavereissa samassa hotellissa missä Noora on töissä, ja naiset ystävystyvät. Kun Senja huomaa Nooran pienen vatsakummun, hän ei enää pysty kakistamaan tälle kuka hän todellisuudessa on. 

Piiri pieni pyörii, kuka saa tietää mitä ja missä vaiheessa, mitä siitä ajattelee. 

Kuinka realistinen se sitten oli, toisaalta kyllä, toisaalta ei. Dialogi oli toimivaa, kun kävin hakemassa e-kirjasta lainauksia huomasin että lauseet jätettiin niissä usein ilmaan ilman kolmea pistettä, ja lukukirjassa se on hyvinkin vahva tehokeino mitä et äänikirjassa aivan samalla tavalla huomaisi, mutta kun sen tiesi, osasi sen kuunnellakin oikein. Pääsin ihmisten sisään, ymmärsin vähän kaikkia paitsi en niin hyvin Samia. 

Miltä osin sitten ei niin realistinen, nooh vaikka Sami käytti Senjasta lempinimeä, todellisuudessa Senjan henkilöllisyys olisi auennut Nooralle alta aikayksikön. Mutta sitten ei oltaisi saatu näin mehukasta tarinaa!

Marianne Cedervall: Varjo yössä

Marianne Cedervall: Varjo yössä

 Mullvaldsin murhat #1

Otava, 2023

Alkuteos: Av skuggor märkt, 2015

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 35 min

Anki Karlsson oli jäänyt leskeksi oltuaan kymmenen vuotta miehensä omaishoitajana ja jäänyt eläkkeelle myös opettajan työstään. Vapauduttuaan näin lähinnä epämiellyttävistä velvollisuuksistaan (etenkin miestään kohtaan) hän oli myynyt heidän Tukholman talonsa aloittaakseen alusta Gotlannissa uusien perheenjäsentensä, kahden islanninhevosen kanssa.

Ystävät olivat kauhistelleet, miten Anki pärjäisi syksyn pimeydessä ja talven lumimyrskyissä keskellä ei mitään, toisin sanoen kolmekymmentä kilometriä Visbystä. Eikö hän jäisi ikävöimään edes heitä, heidän yhteisiä viininmaistelu- ja teatteri-iltojaan, kulttuuria ja ystäviä? Jenny-tytärkin huomautti happamesti, miten kauas Anki muuttaisi lapsenlapsistaan Elvinistä ja Mollysta. Anki koki huomautuksen lähinnä puutteeksi lapsenvahdista.

Anki oli rakastunut vanhaan, kaksi vuotta tyhjillään olleeseen kappalaisen taloon ensisilmäyksellä. Hänellä olivat naapureinaan kirkko, seurakuntakoti sekä maatila, jossa oli myös hevosia. Ensimmäisellä kauppareissullaan hän oli tavannut seurakuntakodin emännän joka oli kutsunut hänet kirkkoon sanoen, että siellä kuulisi ainakin viimeisimmät juorut. Anki vierasti ajatusta, hänen pyhäaamuihinsa oli perinteisesti kuulunut pitkä aamiainen ja lehden sunnuntainumeron ristisanatehtävä. 

Suurin osa ihmisistä joihin Anki tutustui, olikin kirkon väkeä. Kirkkoherra Catharina Svensson oli nuori ja kaunis kuin koulutyttö. Rigmor Blomberg oli vanhempi rouvashenkilö ja seurakuntakodin emäntä. Ragnar Jakobsson oli kirkon vahtimestari ja hänen vaimonsa Brita oli kotirouva. Hasse Snygg, kanttori, tuntui olevan kovin ihastunut viehättävään kirkkoherrattareen. 

Naapuritilaa emännöi Agneta von Pers apunaan Solveig, jota ei enää tallitytöksi voinut kutsua. Agneta vaikutti erittäin omanarvontuntuiselta aatelisnaiselta, joka veti viikon mittaisia kursseja, joilla opittiin ratsastamaan vanhanaikaisella naistensatulalla,  Kuultuaan että Ankillekin oli tulossa hevosia nainen oli nyreissään; tulisiko heistä kilpailijoita? 

Anki istuutui Agneta von Persin maneesin yksinkertaiseen katsomoon. Hän veti keuhkonsa täyteen tuoreiden kutterinpurujen, nahkavaljaiden ja hikisten hevosten tuttua tuoksua. Tuoksu oli samanlainen kuin se, jonka Lena, Ingegerd tai Gunilla olivat löytävinään oikein hyvistä punaviineistä heidän maisteluiltojensa aikana.

Agneta von Pers istui kauniin Coininsa selässä keskellä ja jakeli kurssilaisille ohjeita. Kaikki ratsastivat - naistensatulassa. Kurssilaiset oppisivat ratsastamaan kaikissa askellajeissa molemmat jalat turvallisesti satulan kahden nupin tukemina. Anki itse ei uskaltaisi milloinkaan ratsastaa naistensatulassa. Ensinnäkin - Agneta von Persin hevoset olivat aivan liian suuria Ankille, niiden selästä oli ihan liian pitkä matka maahan. Ja toiseksi naistensatulassa ratsastaminen ei ollut sellaista hevosurheilua, jota Anki halusi harrastaa. Hän viihtyi parhaiten metsissä ja maastoissa, joissa hän sai tehdä yhteistyötä pienen ja rotevan hevosen kanssa. 

Epilogissa kaksi vuotta aiemmin hevonen potkaisi Barbro-nimisen naisen hengiltä. Anki ehtii tuskin saada tavaroitaan uuteen kotiin, kun kirkossa oli tehty öisiä tihutöitä.

Ei aikaakaan, kun Ankin tallista löytyy myrkytetty hevonen, eikä se ole hänen omansa, vaan naapuritilan Agnetan kallisarvoinen silmäterä johon ei kukaan muu saa edes koskea. Miten se hänen talliinsa päätyi; yrittääkö joku lavastaa juuri paikkakunnalle muuttanutta Ankia syylliseksi? Tämähän pitää setviä, ja kumppanikseen Anki ylipuhuu jo eläkkeelle jääneen poliisikomisario Tryggve Frimanin, johon hän oli tutustunut hieman epämiellyttävissä merkeissä. Myöhemmin kuolee ihmisiäkin epämääräisissä olosuhteissa. 

Vihdoin Tryggve tuntui ymmärtävän yskän ja lähti verkkaisesti kävelemään häntä kohti.

"Mistä oikein on kyse", hän ihmetteli. "Huidot täällä niin kuin jossain olisi tulipalo". 

"Tuolla... tuolla... tallissa makaa kuolemansairas hevonen", hän huohotti ja osoitti tallia tärisevin käsin. "Mitä minä teen?"

"Hevonen? Tiedätkö kenen se on?"

"Tiedän toki, se on hänen. Hänen joka asuu tuossa vieressä." Anki nyökkäsi kohti suurta tilaa. "Se on se hevonen, jolla on kolme sukkaa. Hänen kaunis ruunansa. Tämä on ihan hirveää!"

"Sukat?"

"Helkkari soikoon, lakkaa nyt piittaamasta niistä sukista ja omistajasta!" Anki karjui kuumeisesti. "Auta sen sijaan minua! Älä vain seiso siinä! Hevonen voi vaikka kuolla!"

Hapannaamaan tuli vihdoin eloa. Hän ojensi koiran talutushihnan Ankille. 

"Tämä on Putte", mies ilmoitti. 

Anki otti vastentahtoisesti talutushihnan vastaan ja pysähtyi tallin ovelle. Koira pysähtyi tottelevaisesti. Tryggve tuntui epäröivän hiukan ennen kuin päätti harppoa parilla suurella askeleella karsinan luo. Hän kumartui katsomaan kaiteen yli, murahti jotain ja tarttui kännykkäänsä. Numero näytti olevan hänellä jo valmiiksi muistissa. 

"Terve Vivan, Tryggve tässä", Anki kuuli miehen sanovan aivan eri äänellä kuin millä tämä murisi hänelle. "Voisitko tulla niin äkkiä kuin vain pystyt? Meillä on tässä todella sairas hevonen. Jos minulta kysytään, niin sille on annettu jotain paskaa."

Tämä dekkari päätyi luureihini laajasta tarjonnasta kansikuvassa erottuvan hevossilhuetin ansiosta.

Sijoitankin kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 11. Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia. Sarjasta ilmestyy lokakuussa toinen osa. Tämä ensimmäinen oli noin kolmen tähden kirja, joten nähtäväksi jää jatkanko sarjan parissa.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

#1 Saana Havas

Otava, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 6 min

Hartola, 1989.

Kun Helena ei ollut vanhempiensa pakottamana pellolla tai myymässä mansikoita kojulla, hän uppoutui kirjojen pariin ja matkusti mielessään kauas pois Hartolasta. Kunhan hän täyttäisi kahdeksantoista, hän lähtisi, kokisi vapauden ja seikkailun. Riparikesänä tapahtuu kuitenkin jotain jo ihan kotikulmilla. 

Helena tiesi kyllä Koskipään kartanossa aina parin kesäkuukauden ajan viihtyvän saksalaisen paronin, joka oli varmasti yhtä vanha kuin isä, mutta kiinnostavan salaperäinen. Kun mies pyysi Helenaa tuomaan laatikollisen mansikoita kartanoon kerran viikossa, alkoivat heidän säännölliset tapaamisensa. 

Helsinki, kesä 2019.

Saana Havas oli tehnyt koko kevään ahkerasti toimittajan töitä, kirjoittaen viihdeuutisia joskus jopa myöhään yöhön, mutta jäänyt nyt työttömäksi. Paras paikka sellaisessa tilanteessa on lapsuuden tutut maalaismaisemat, joten Saana päättää lähteä kesäksi Hartolaan Inkeri-tätinsä luo. 

Lapsuudesta tutut rakennukset ja pellonreunat vilahtelevat ohi. Saana rullaa ikkunan auki ja tunkee päänsä ulos aukosta. Tomuinen tuuli iskee heti kasvoille. Ilma tuoksuu kesältä ja peltolannoitteelta. Tien kivenmurikat kolistelevat autonpohjaa ja pikkukiviä kimpoilee renkaista pientäreelle. Saana vetää päänsä takaisin autoon. Kesä Inkerin luona tuntuu perillä Hartolassa yhtä hyvältä ajatukselta kuin kotona, ellei jopa paremmalta. Kylmää valkoviiniä aitan rappusilla, vanhoja naistenlehtiä, tädin kanssa juoruilua ja tädin ihania ruokia. Jo autossa hän on haistavinaan puusaunan lämmityksestä tulevan savun tuoksun. Poissa kotoa olisi helpompi olla. Hartolassa työttömyys tuntuisi lomalta, vapautukselta. Inkerin luona ei tulisi turhia tekemisvaateita kuten vaatekaapin läpikäynti ja kirppisvaatteiden kerääminen, kellarikomeron järjestely, maustehyllyn lajittelu, työnhaku ja nihkeily, ovenkahvojen pyyhkiminen tai tyynyjen ja peittojen tamppaus. Hartolassa Saana vain lepäisi. Hän nukkuisi pois kaiken stressin ja kiireen, mitä työpaikka on hänelle koko kevään pakkosyöttänyt. Sitten, vähitellen, hän rakentaisi itsensä uudelleen.

Tädin kierrättäessä häntä Hartolan nähtävyyksillä, tulee kosken partaalla puheeksi myös Helena, tyttö joka löytyi Tainionvirran vesirajasta kuolleena kolmekymmentä vuotta sitten. Tytön oletettiin tehneen itsemurhan, mutta kaikki ei siltikään täsmännyt. Ratkaisemattomaksi jäänyt tapaus alkoi kiinnostaa Saanaa, joka oikeastaan haluaisi olla true crime toimittaja, tai ehkä dekkarikirjailija. Mitä pidemmälle Saana tutkimuksissaan pääsee, sitä useammin mukana vilahtaa Inkeri-tädin nimi. Mitä tämä on jättänyt kertomatta?

Samaan aikaan Helsingissä Jenna heräsi firman kostean illanvieton jälkeen itseään huomattavasti vanhemman mainosjohtajan Lars Sundinin sängystä. Mielessä olivat lähinnä "ei enää ikinä" ja "miten täältä pääsee pois". Miestä ei onneksi näkynyt missään, ja ulos päästyään Jenna havaitsi olevansa Suomenlinnassa.

Seuraavana aamuna varhainen koiranulkoiluttaja löytää linnoituksen Kuninkaanportilta Sundinin ruumiin. 

Murhatutkija Jan Leino, työparinaan rikostutkija Heidi Nurmi ja päällikkönään yksi KRP:n ylemmän tason johtajista, rikosylitarkastaja Juha Mertanen, ryhtyvät ratkomaan erikoista tapausta. Ruumis oli jätetty näyttävästi esille Suomenlinnan tunnusmerkin portaille, nopeasti siitä löydettäväksi. Yllättäen uhri osoittautuu hukkuneen ja vielä oudompaa: miehen sukukalleudet on polttomerkitty kruunun kuvalla.

Hartolasta löytyy muutaman päivän kuluttua toinen murhattu mies, pankinjohtaja Matti Eskola, samanlaisella polttomerkillä varustettuna. Polttomerkkimurhien kaltaisia veritekoja ei useinkaan tule vastaan, joten Jan ja Heidi lähtevät saman tien Hartolaan ja kesälomat laitetaan jäihin. 

Tuore leski tekee kirjahyllystä inhottavan löydön, jonka haluaa jakaa Heidille. 

- Kai tämä nyt on otettava esille, vaikka koko asia kuvottaa, rouva Eskola sanoo. - Syy, jonka takia pyysin sinut tänne. Nainen nostaa sohvan kulmalta käteensä Raamatun. Heidi alkaa tuntea olonsa vaikeaksi, hän pelkää mahdollista rukoushetkeä, mutta yrittää silti katsoa naista pelkästään rohkaisevasti.

- Pengoin asuntoa, olen tehnyt sitä eilisestä asti, nainen kertoo. Heräsin aamulla yläkerran lattialta, olin sammunut siihen. Teidän lähdettyä kävin läpi loput kirjahyllystä.

- Etsitkö jotain tiettyä?

- Etsin jotain tietämättä mitä etsiä. Ehkä etsin syitä vihata miestäni, jotta surutyö olisi helpompaa, Raija Eskola tuhahtaa. - Mutta en uskonut löytäväni mitään. Sitten löysin nämä. 

Rouva Eskola laskee Raamatun kahvipöydälle ja avaa kannet hitaasti. Kaikeksi yllätykseksi kirja on koverrettu ontoksi ja keskellä on kirjekuori. Rouva Eskola poimii kuoren käteensä ja nostaa sieltä tärisevin käsin esiin nipun valokuvia. 

- Poliisina osaatte varmasti kertoa mitä minun tulisi tehdä näille, rouva Eskola sanoo, kun nippu valokuvia leviää jo ennestään likaiselle lasipöydälle.

Liittyvätkö Raamatun välissä olleet vanhat alastonkuvat alaikäisistä tytöistä jotenkin Eskolan murhaan? Ainakaan lähipiirissä ei tunneta Lars Sundinin nimeä. Eskolan läheisin ystävä Antti-Juhani Fors on kirkkoherra. Miksi kuvat olivat juuri Raamatun välissä?

Saanan kaveri Veera tuntee miehen, jonka kanssa haluaisi Saanan menevän treffeille, Saana kun on pitkään ollut sinkkuna. Saana ei odota suuria; mistä Veera tietäisi kuka on hänelle oikeanlainen mies, kun ei Saana itsekään tiedä. Treffiehdokas on Jan Leino, ja sokkotreffit venyvät odottamattomasti pitkälle aamuyöhön. 

Kun kuningas kuolee sai aikaan pöhinää ilmestyessään muutama vuosi sitten. Esiin nostettiin detaljivirheitä, kuten matkalaukku sujautettuna takaluukkuun autossa, jossa sijaitsee autoille poikkeuksellisesti moottori, mutta enemmän näin omien muistikuvieni mukaan kehuja juonen kuljetuksesta. Olin itsekin tarttua kirjaan muutamaan otteeseen, mutta sen pituus oli haaste. 

Haaste on nyt selätetty. Nopeutettuna 1,3x mikä oli itselleni miellyttävää kuunnella, äänikirjan kestoksi tiivistyi vain vähän yli 13 tuntia. Ajattelin että okei, selviän siitä, kunhan kirjaa ei ole turhaan mittaansa venytetty.

Kirjasta tuli heti alkuun dekkari meets Jylhäsalmi-sarja fiilikset. Harvakseltaan käväistiin murhaajan pään sisällä, mikä oli mielestäni niin pienessä mittakaavassa aivan turhaa. Ja se pituus, olisin kyllä karsinut sitä rankalla kädellä, eli tiivistänyt. Tunnelma saati juoni eivät olisi siitä kärsineet, päinvastoin. 

Sarjan toinen osa sijoittuu Helsinkiin ja kolmas kutkuttavasti Lappiin, joten jatkan kyllä näiden dekkareiden parissa. Pituudestakin lähtee silloin jo 2,5 tuntia pois.