Sivut

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Nina Lykke: Kohonnut riski


 
Nina Lykke: Kohonnut riski
Gummerus, 2021
Suomennos: Sanna Manninen
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 8 h 32 min


Elin toimi yleislääkärinä oslolaisella terveysasemalla. Viime aikoina hän oli myös alkanut salaa yöpyä siellä, sillä kotiin, alueelle joka oli ennen ollut boheemi mutta nykyään kovin keskiluokkainen, ei nyt ollut menemistä. Elinillä oli ollut jo vuoden suhde nuoruuden aikaiseen poikaystäväänsä ja se oli nyt tullut ilmi, eikä aviomies luonnollisesti suhtautunut asiaan mitenkään positiivisella mielin. 

Vastaanottohuoneensa nurkassa Elinillä oli muovinen, luonnollisen kokoinen luuranko, jolle hän oli antanut nimen Tuure. Luuranko ei pelkästään nököttänyt passiivisena paikallaan, Tuurella oli paljonkin kommentoitavaa Elinin tekemisiin ja ajatuksiin.

"Ja sitten kun on sinun vuorosi kertoa, millainen on sinun versiosi, siis lopullinen versiosi?", Tuure hörähtelee omalla erikoisella tavallaan ja jatkaa avuliaasti. "Että otit rakastajan koska Aksel ei nähnyt sinua? Että olit uskoton koska Akselia kiinnosti vain hiihtäminen, niinkö se meni? Tai että aloitit suhteen Björnin kanssa koska näit hänen katseessaan oman kuvajaisesi 22-vuotiaana? Koska pelkäät kuolevasi, koska meillä on vain tämä yksi elämä ja onko tarkoitus että vain..."
"Hysss!"
"...tai koska olit yksinkertaisesti kyllästynyt? On hyvin tavallista olla lopen kyllästynyt. Asiasta vain puhutaan hienommilla sanoilla jotta sen kanssa pystyy elämään. Olenko unohtanut jotain?"

Elin oli ollut yllättynyt Björnin halukkuudesta tavata häntä vuosikymmenten jälkeen. Mutta miksikäs ei, hän ajatteli ja he sopivat treffit kahvilaan josta pian siirryttiin vahvempien juomien pariin, Elin kun tapasi juoda, tonkallisen viiniä tai neljä tuoppia olutta hups vain. Hänellä ei juurikaan ollut ystäviä, joita olisi tavannut muuten kuin viinilasillis(t)en äärellä.

"Teki hyvää jutella sinun kanssasi. Olisi mukavaa tavata toistekin."
Hän tarvitsee minua.
Hänellä on vaikeaa, ja minä voin auttaa häntä. Voisin maksaa takaisin sekä yleistä velkaani yhteiskunnalle, että erityistä velkaani Björnille koska jätin hänet silloin aikoinaan ja koska hän voi huonosti avioliitossaan. Auttamalla häntä, auttamalla heitä, ajattelin humalaisesti ja sentimentaalisesti.

On ihan harmitonta käydä kahvilla ja jutella vanhan tuttavan kanssa, Elin ajatteli. Niin harmitonta, että Elin kertoi tapaamisesta Akselillekin ja tämä vain huvittuneena ihmetteli, miten Elin jaksoi sitä törppöä.

Mitä jos voisin käyttää tämän löytämäni ilon ja energian, kaiken salaisen ja jännittävän, kaiken sisälläni värisevän joka hillitsee haluani juoda viisi tai kuusi lasia viiniä, ahmia tv-sarjoja ja syödä ja juoda ja niellä kaikkea sitä jolla olen yrittänyt lievittää ja rauhoittaa... mitä jos tämä voisi antaa Akselille ja minulle uuden elämän?

Voisiko tarkoitus todella pyhittää keinot? Silloinkin, kun tavataan yksityisemmin ja seksin merkeissä?

Elin miettii paljon muutakin kuin Akselia ja Björniä, porautuen esimerkiksi yhteiskunnallisiin ongelmiin lääkärin näkökulmasta. Että kukaan hänenkään asiakkaistaan ei ole koskaan sataprosenttisen optimaalisessa tilassa, eikä mikään määrä omalääkäreitä auta heitä sellaisiksi. Jos vertaisimme elämäämme sotavuosiin sietäisimme olla äärettömän tyytyväisiä jos suurin ongelma on jokin vihlaisu kropassa silloin tällöin, saati jos lähtee vertaamaan 1920-luvulle, jolloin voisi olla onnellinen jo siitä että hanasta tulee lämmintä vettä. Samantyyppisiä vertauksia, mutta ilman Elinin kritiikkiä, on tuotu esiin muissakin viime aikoina lukemissani kirjoissa. Esimerkiksi Annamari Marttisen kirjassa Häiriömerkintä päähenkilö vertasi luottotietoihin tehtävää merkintää syöpädiagnoosin saamiseen tai hengiltä kivittämiseen, mikä sai kyllä minut ihmettelemään kovasti päähenkilön suhteellisuudentajua vaikka miten ahdistunut tilanteessaan olikin. 

Onko omalääkärin tehtävä pitää huolta ja osoittaa ymmärrystä? Eikö se kuulu yksityiselämän piiriin. Eikö omalääkärin tehtävä ole ennen kaikkea hoitaa konkreettisia, ruumiillisia vaivoja? 
Useimpien vaivojen juurisyy on kuitenkin henkinen. Polvi- ja lonkkakulumat johtuvat yleensä joko liiasta ylipainosta tai yliharjoittelusta ja ne puolestaan lohtusyömisestä ja treenihulluudesta, jotka puolestaan johtuvat erilaisista puutteista ja täyttymättömistä toiveista. Ja koska pidämme ajatuksesta että mitä visaisempiin arvoituksiin on olemassa vastaus ja mitä kiperämpiin ongelmiin on olemassa vastaus, on houkuttelevaa pakottaa kaikki ongelmat ymmärrettäviin asiayhteyksiin, jotta voimme elätellä toivoa, että jos vain nämä toiveet täyttyvät ja nämä puutteet korjataan, myös vaivat katoavat. 

Kuuntelin viime vuonna Lykken esikoisen Ei, ei ja vielä kerran ei, ja tämä kirja oli hyvin samantyyppinen, mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva. Kirja on ollut Norjassa ja Ruotsissa myyntimenestys ja se on palkittu 2019 Bragenilla, joka on heillä se Finlandiaa vastaava kirjallisuuspalkinto. 


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Marie Benedict: Rouva Einstein

 


Marie Benedict: Rouva Einstein
Sitruuna kustannus, 2020
Alkuteos: The Other Einstein, 2016
Suomennos: Kaisa Haatanen
356 sivua


Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Serbialainen Mileva "Mitza" Maric oli poikkeuksellinen tyttö. Hallitus oli nimittäin kieltänyt naisten opiskelun lukiossa, mutta Mitza oli saanut isänsä järjestämällä erikoisluvalla opiskelupaikan Zagrebin kuninkaallisesta lukiosta. Hän ei ollut odottanut innostavaa vastaanottoa luokkatovereiltaan, muttei ollut varautunut siihenkään mitä sai kohdata.

Mies oli minua yli jalan pitempi. Hän työnsi minut seinää vasten - kasvoni läjähtivät seinään niin, että oli mahdotonta tunnistaa häntä myöhemmin - ja piti minua tiukasti paikallani. Käsiini koski.
"Luulet olevasi niin älykäs. Ylpeilet vastauksillasi." Hän kiehui raivosta ja sylki kiukkuiset sanansa poskelleni. "Sinua ei olisi pitänyt edes päästää tänne. Se on vastoin lakia." Hän tuuppasi minut vielä kerran päin seinää ja juoksi sitten pois.

Niinpä hänellä oli tukku epäilyksiä jatkaessaan opintojaan vuonna 1896 Zürichin Teknillisessä korkeakoulussa jonne hänet oli hyväksytty, vasta viidentenä naisena kautta aikain, fysiikan ja matematiikan nelivuotiseen koulutusohjelmaan. Opinnot aloitti sinä syksynä kuusi opiskelijaa ja yksi heistä oli Albert Einstein. Juuri herra Einstein suhtautui häneen ystävällisimmin, muut miesopiskelijat lähinnä neutraalisti ja heidän opettajansa, professori Weber, avoimen pilkallisesti, milloin osoitellen Mitzan itä-eurooppalaisuutta, milloin teeskennellen hämmästystä kun Mitza ainoana osasi vastata kiperämpään kysymykseen.

Mitza oli kasvanut ilman ystäviä, rampa tyttö jota kiusattiin koulussa ja joka kuuli jo varhain, ettei hän tulisi jalkansa takia koskaan pääsemään naimisiin ja saamaan lapsia. Niinpä ammatin hankkiminen olisi hänelle ainoa väylä itsenäiseen tulevaisuuteen ja siksi isä taisteli hänen oikeuksiensa puolesta. Hän oli enemmän kuin yllättynyt siitä, että samassa täysihoitolassa asui kolme muutakin yliopistossa opinnot aloittavaa naista ja näistä kaksi oli jopa halveksitusta Itä-Euroopasta ja mikä kummallisinta, nämä naiset eivät nauraneet hänelle vaan ottivat heti ystäväkseen. Seuraava yllätys oli Albertin osoittama kiinnostus häntä kohtaan. 

Albert lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, että he ovat tasavertaisia tiedekumppaneita avioliitossakin, mutta toisin kävi. Kun Mitza ei raskauden takia saanut suoritettua opintoja loppuun ja Albertin oli vaikea löytää hyvää työpaikkaa, löytyi tekosyy (?) nostaa vain Albert framille ja jättää Mitzan nimi kokonaan pois tiedeartikkeleista joissa Mitzan olisi yhtä lailla kuulunut olla esillä. Mitzan rooliksi jäi se, miksi hän oli epäillyt avioliittoon astumista, olla äiti ja kodinhengetär, ei tiedenainen.

Nykyään käydään keskustelua siitä, miten paljon osallisuutta Mitzalla oli suhteellisuusteoriaan, josta Albert Einstein parhaiten tunnetaan. Kirjassa, joka luonnollisesti on fiktiivinen eikä edes pyri olemaan elämäkertaromaani, Mitzalle annetaan iso rooli koko idean kehittäjänä. Kaiken kaikkiaan kirja on tyyliltään melko kevyt, ei varsinaisesti mikään kunnianosoitus miehensä varjoon jääneelle tiedenaiselle. Itse tiedepuolta sivutaan siinä hyvin kevyesti. Mielestäni turhankin paljon sivutilaa annetaan Albertin hakkailulle, sillä alkuasetelmien selvittyä romanssin kehittely sai ison roolin. Albertista on tehty halpamainen raukka ja oman egonsa pönkittäjä ja Mitzasta älykäs nainen joka teki elämänsä virheen langetessaan Albertin virittämään liekaan kunnes pettymysten jälkeen keräsi itsensä ja erosi miehestään. Miten paljon tästä asetelmasta on totta, on mahdoton sanoa. He tosiaan erosivat, ja eron syy oli Alberin suhde serkkuunsa Elsaan, he puolestaan avioituivat kun ero Mitzasta oli selvä. 

Jäin miettimään miten paljon taustatyötä Benedict ehtii kirjoihinsa tekemään ja onko siinä (osa)syy miksi Rouva Einstein on jäänyt niin kevyeksi. 2016 ilmestyneen Rouva Einsteinin jälkeen häneltä on julkaistu jo viisi muuta, vastaavan tyylistä romaania, ja kuudes on kohta puolin ilmestymässä. Näissä sankarittaria ovat muun muassa Winston Churchillin vaimo Clementine ja Agatha Christie. Tämän tyyliset kirjat tarjoavat yhdistelmän viihdyttävää lukemista ja todellisia taustoja saman verran kuin selviää parissa minuutissa Wikipediastakin. Mutta. Kyllä minä pidin tästä kirjasta sen viihdyttävyyden ansiosta, annoin sille arvosanaksi 3,75/5. 


sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Kate Quinn: Koodinimi Alice


 Kate Quinn: Koodinimi Alice
Harper Collins Nordic, 2020 (lukukirja 2018)
Alkuteos: The Alice Network, 2017
Lukija: Roosa Honkanen
Kesto: 23 h 3 min


Charlotte St. Clair, Charlie, matkusti äitinsä kanssa New Yorkista Eurooppaan. Hän oli kolmannella kuulla raskaana, mikä oli erittäin huono asia kesällä 1947, kun vasemmassa nimettömässä ei ollut sormusta. Niinpä äiti oli varannut Charlielle Sveitsistä 'tapaamisen' klinikalla, jossa Charlien pikku ongelma hoidettaisiin niin, että hän voisi palata matematiikan opintoihinsa ilman ikävää pikku häiriötä jota kutsuttiin vauvaksi. Yksi välipäivä Southamptonissa, sieltä matka jatkuisi Calais'iin ja junalla Sveitsiin. 

Charlie oli vaatinut äitiä valitsemaan laivan joka ei menisi suoraan Ranskaan, sillä hänellä oli oma suunnitelma, johon liittyi taskussa poltteleva ryppyinen paperilappu jossa oli osoite. Hän oli viettänyt monet lapsuuden kesät Rose-serkun perheessä Ranskassa, ja nyt Rose oli kadonnut jäljettömiin. Charlien vanhemmat uskoivat Rosen kuolleen sodan melskeissä, mutta viimeinen vihje oli johtanut Lontooseen ja Eve Gardineriin, jonka Charlie uskoi voivan auttaa serkun löytymisessä. Hän tiesi naisesta vain nimen ja osoitteen, loput olisi selvitettävä itse.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Eve Gardiner oli innokas taistelemaan saksalaisia vastaan eikä miettinyt kahdesti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

"Minä värvään mielelläni naisia. Heillä on usein kyky jäädä huomaamatta, kun taas miehiä epäillään ja heidät pysäytetään. Värväsin muutama kuukausi sitten ranskalaisnaisen", kapteeni hymyili yhtäkkiä hellästi kuin erityisen mukavalle muistolle, "ja hän johtaa nyt verkostoa johon kuuluu yli sata tietolähdettä ja saa kaiken vaikuttamaan yksinkertaiselta. Hänen raporttinsa tykistöjen asemista tulevat niin nopeasti ja tarkasti, että niitä pystytään pommittamaan parissa päivässä. Se on hätkähdyttävää. Hän on paras joka meillä on, niin miehistä kuin naisista."
Even kilpailuhenki nosti päätään. Minä haluan olla paras.

Englannista oli lähtenyt Eve Gardiner, mutta laivalla Le Havren satamaan saapui vakoojaksi koulutettu Marguerite du François jonka otti vastaan tuo vakoojien mestari, Alice Dubois. Even tehtävä oli pestautua töihin tiettyyn ravintolaan Lillessä, jossa saksalaiset upseerit illastivat, ja onkia mahdollisimman paljon tietoja vihollisen suunnitelmista näiltä sekä isänmaanpetturilta, ravintoloitsija Reneltä.

Alice Dubois eli Louise de Bettignies oli todellinen henkilö, joka toimi vakoojana ensimmäisessä maailmansodassa ja naisten vakoojaverkosto Ranskassa oli kuvatun kaltainen. Oli hienoa, että kirjailija on tarttunut tähän vähän tunnettuun aiheeseen. Kirjan lopussa on näistä lisätietoa. Kirjan ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva osuus olikin kiehtova ja jännittävä vakoojaseikkailu. Toisen maailmansodan osuuskin alkoi suht lupaavasti Charlien karatessa äidiltään. Tähän saakka liipataankin läheltä viittä tähteä, mutta kadonneen serkun jälkien seuraaminen oli pidemmän päälle valitettavan puuduttavaa. 30 vuotta vanhempi Eve, alkoholisoitunut ihmisraunio, oli kirjoitettu liian vastenmieliseksi. Kokonaisuutena kirja oli liian pitkä, eikä varmasti epäilystä mistä suunnasta olisin sitä tiivistänyt. Ja mikä on tämä jatkuva pakko tuoda historiallisiin romaaneihin kaksi aikatasoa? On harvinainen herkku pitää molemmista yhtä paljon kuin menneestä, eikä tässä auttanut sekään, että "nykyhetki" kelpaisi monen romaanin menneeksi ajaksi. 

Metsästäjätär jää minulta lukematta, pian ilmestyvää Ruusukoodia odotan kovasti. Toivottavasti se kantaa itsensä kokonaisuutena Koodinimi Alicea paremmin, tiiliskivi kun on sekin.



keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Jessica Winter: The Fourth Child



Jessica Winter: The Fourth Child
HarperAudio, 2021
Lukija: Cassandra Campbell
Kesto: 12 h 55 min


1970-luvun Buffalossa Jane oli kunnon katolilainen tyttö kiireestä kantapäähän. Kun hän edes ajatteli jotain pahaa, syntiä, hän rankaisi itseään olemalla syömättä tai vähintäänkin puremalla kieleensä. Hän säästi jokaisen lastenhoitoilloista saamansa dollarin päästäkseen high schoolin viimeisen luokan matkalle Roomaan, katolilaisuuden sydämeen. Samalla matkalla, vähemmän neitseellisesti, Jane läheni Patrickin kanssa. Kun hän kertoi raskaudestaan äidilleen, tämä läimäisi häntä poskelle.

Kun Janen ystävät lähtivät collegeen, parhaat Vassarin kaltaisiin, Jane synnytti esikoisensa, tytön joka sai nimekseen Lauren. Silloin hänelle heräsi kysymyksiä. Saiko Maria kipulääkitystä kun synnytti Jeesus-vauvan? Tarvitsiko hän tikkejä? Kuka häntä auttoi? Varaukseton lapsenusko alkoi kohdata elämän realiteetteja.

Jane ja Pat olivat käyneet vihillä ja Patin vanhemmat auttoivat heitä asettumaan perheeksi. Talo, auto, huonekalut, pojan yllätysperheelle kaikki tuli valmiina kehtoa myöden, mitään Jane ei valinnut itse, eikä häneltä kysytty. Pat oli vauvan kanssa sen puoli tuntia kerrallaan, mikä Janella meni pyykkien hoitamiseen. Jane hoiti Laurenia mielellään, tyttö kasvoi herttaiseksi taaperoksi jolla oli sormenpään kokoinen syntymämerkki, jonka Jane tunnisti Suomen muotoiseksi selattuaan kartastoa. 

Patissa oli kaksi puolta. Ensimmäisen kerran Jane halusi jättää tämän kun Lauren oli vain muutaman kuukauden ikäinen. 

Sometimes she wanted so badly for Pat to hit her, with his hands. She had stopped herself in the act of praying for this and then prayed for forgiveness for wanting this. She wanted this because, if he ever laid his hands on her, then she could ask God for forgiveness for taking Lauren from him and running away. Then she could justify it. Broken skin or a broken bone, then it would be Pat who had broken the woe. 'You would never.'
Was God looking now? Could he see that she wasn't provoking Pat's anger, that his anger only fed off itself? Was she provoking Pat's anger by praying for it, or wanting to pray for it? Would God forgive her? What would there be to forgive?

Lapsia tuli lisää, Lauren oli vain neljän kun hänellä oli jo kaksi pikkuveljeä. Kun Jane odotti neljättä, Pat tuli eräänä päivänä kotiin etumus kipeänä. Vasektomia varmisti, että perhe ei enää kasvaisi. Neljäs raskaus meni kesken ja Jane uskoi ymmärtävänsä miksi.

Jane alkoi toimia aktiivisesti mukana Respect Life -liikkeessä jota hänen poikansa kutsuivat "dead babies clubiksi". Ryhmä piti yllä mielenosoituksia aborttiklinikoiden edessä. Wichitassa oli eräs klinikka jossa huhuttiin tehtävän abortteja vielä erityisen myöhäisessä vaiheessa. 

Kun Jane näki televisiosta miten romanialaiset orpokodit tursusivat lapsia huonoissa elinolosuhteissa, hän alkoi puhua varainkeruusta näiden luojan poloisten eteen. Kun hätä romanialaislapsista ei omassa seurakunnassa edennyt toiminnaksi, matkusti Jane paikan päälle ja palasi mukanaan pieni tyttö, noin kolmevuotias Mirela. Neljäs heille tarkoitettu lapsi.

Neljäs lapsi ei kuitenkaan täydennä perheonnea. Jane sai kyllä mitä halusi, tekemistä ja tunteen olla tarpeellinen kun Lauren oli jo teini-ikäinen ja pojatkin isoja. Mutta Mirela oli kokenut kovia ja oli kaikkea muuta kuin helppo lapsi, ylivilkas ja väkivaltainen, etenkin Janea kohtaan. Jane oli yksin tai ainakin ainoana aikuisena vastuussa Mirelasta, eihän Patin mielipidettä tulokkaasta oltu edes kysytty. Silloin Lauren, joka omassa nuoreksi kasvamisessaan olisi hyötynyt paremmin saatavalla olevasta äidistä, mutta sai vain kiljuvan ja tappelevan pikkusisaren, sai kirjassa isomman roolin. Rooleja Lauren sai myös kirjassa, sillä opettaja nosti hänet ensimmäiseltä vuosikurssilta merkittävään rooliin koulun näytelmissä, joskaan ei täysin epäitsekkäistä syistä.

Jane haki apua monilta lääkäreiltä joilla oli erilaisia näkemyksiä siitä mistä Mirelan käyttäytyminen johtui ja mikä olisi avuksi. 

"The embrace of the mother in uterus may have been poisoned by drugs, alcohol or nicotine, by poor nutritional choices, by abuse or drama suffered by the mother during her pregnancy, by difficult delivery. These environmental toxins were forced to the baby during her earliest stages of development. But it goes back further than that. It is no coincidence that we say a sperm attaches to an egg. The journey of attachment begins at that moment of conception, in the nature of that mother-father relationship. So what was its nature. Was it abusive, loving, respectful, a one night stand?"
"Like I said, I don't have any answers. I know nothing about Mirella's mother, the biological mother. I mean. I'm... I'm her mother now. I'm the mother she has known."
"And there is rage born there as well, because Mirela deserved better than that. By which I mean that she deserved to find her mother, to find you, sooner than she did. Deep down she knows that and she's angry about it. And that is only right and rational. And then to be torn from whatever family she did know, whatever it's shortcomings, being ripped away from the only body she ever knew, familiarity is its own privilege."

Kiintymyssuhdeteoria tunnettiin 80-luvulla jo käsitteenä, mutta laajemmin sitä tutkittiin ja siihen nojattiin vasta 90-luvulta lähtien, eli Mirellan tullessa kirjassa jo kouluikään. Pride-koulutuksen (sijaisvanhemmuus) läpi käyneenä olikin kiinnostavaa kuunnella kirjaa jossa ajatus varhaisen vuorovaikutuksen ja äidin puuttumisen merkityksestä oli vasta yksi vaihtoehtoinen näkökulma muiden joukossa, aina sieltä lähtien että kunhan vain kovasti rukoilee, niin kyllä se siitä. 
Moni vanhempi lukija muistaa varmasti talvella '90 maailmalle levinneet järkyttävät kuvat romanialaislapsista. Ceaucescun kommunistihallinnon kaaduttua tuli julki karu tilanne, kun orpokodeista, valtiollisista laitoksista, löytyi 170000 lasta oloista jotka loivat vain ongelmia. Näitä lapsia adoptoitiin länsimaihin ja heistä on vanhempina tehty tutkimuksia, jotka todistavat varhaisen hoivan, hellyyden ja ylipäätään positiivisten ihmiskontaktien puutteen vaikuttaneen aivojen kehitykseen esim älykkyysosamäärän laskuna.

Muita kirjassa erityisesti esiin nousseita teemoja olivat tiukka katolilaisuus, abortinvastaisuus ja verisiksi äityvät mielenosoitukset, (Wichitassa klinikkaa pitänyt ja Janen perheen naapuriksi kirjoitettu George Tiller selvisi yhdestä murhayrityksestä '93 mutta murhattiin 2009), henkinen väkivalta sekä sivumpaan jäävänä opettajan ja teinitytön suhde.

Kirja oli kaikkineen kiinnostava, suurimpana miinuksena pitäisin pienoista epätasaisuutta ja välillä taipumusta luennoida epäkohdista. 3,5/5.


lauantai 27. maaliskuuta 2021

Vendela Vida: We Run the Tides




Vendela Vida: We Run the Tides
Harper Audio, 2021
Lukija: Marin Ireland
Kesto: 6 h 37 min


We are thirteen, almost fourteen, and these streets of Sea Cliff are ours. We walk these streets to our school perched high over the Pacific and we run these streets to the beaches, which are cold, windswept, full of fishermen and freaks. We know these wide streets and how they slope, how they curve toward the short, and we know their houses.

He tietävät kaikki joilla on vähänkin merkitystä ja missä upeista merinäköalataloista nämä Sea Cliffissä, rikkaiden alueella asuvat. He käyvät yksityistä tyttökoulua, mutta tietävät missä kaikki kiinnostavat pojat asuvat. He ovat kolmentoista, kohta neljäntoista ja he tietävät kaiken.

Eulabee ja hänen paras ystävänsä Maria Fabiola ovat tunteneet lastentarhasta asti ja nyt he ovat kahdeksasluokkalaisia. He asuvat lähinnä rantaa ja ovat asuneet Sea Cliffissä aina, joten he tuntevat rannat kuin omat taskunsa. Yhdessä Julian ja Faithin kanssa he muodostavat yhdessä kulkevan nelikon. Julialla on kapinoiva isosisko Gentle, joka käy eri koulua ja käyttää milloin mitäkin kamaa. Faith taas on adoptoitu perheeseen, jossa oli Faith-niminen tyttö joka kuoli pienenä ja Faith uudelleennimettiin hänen mukaansa. Maria Fabiola on heistä kaunein, mutta kertoo välillä vähintäänkin puolitotuuksia ja rakastaa olla huomion keskipisteenä.

Eletään 80-luvun puoliväliä, eikä teineillä ole vielä kännyköitä vaan Sony Walkmanit, eikä somestakaan tiedetä vielä mitään. Neljän koplan ystävyys toimii kuitenkin pienen some-maailman tavoin, kaikessa tulee vetää yhtä köyttä, vaikka sitten pajunköyttä. Kun eräänä aamuna koulumatkalla tapahtuu jotain, mistä Eulabeella on eri näkemys, ystävyys katkeaa kuin seinään, sillä kolmetoistavuotiaiden maailmassa lojaalisuus on ehdottoman tärkeää. Sitten Maria Fabiola katoaa ja Eulabee uskoo hänen piilottelevan.

2019 eri teitä aikuistuneet naiset tapaavat sattumalta. Miten paljon ja toisaalta miten vähän he ovatkaan muuttuneet.

We Run the Tides oli hieno kasvukertomus, siltä rajalta kun ollaan viattomia lapsia ja kuin yhdessä yössä teinejä. Eulabee on ikäisekseen vahva ja pidin hänestä paljon.

Kun ystävyys päättyy yhdestä mitättömän tuntuisesta näkemyserosta ja muutamasta sanasta ja yhdestä tulee hylkiö, kun toinen määrää miten me tästä lähtien epälojaaliin ja erittäin entiseen ystävään suhtaudumme. Ellei tästä tule minkäänlaisia omakohtaisia muistoja, olet ainakin seurannut sivusta vastaavaa.



maanantai 22. maaliskuuta 2021

Liese O'Halloran Schwarz: What could be saved


Liese O'Halloran Schwarz: What Could Be Saved
Simon & Schuster Audio, 2021
Lukija: Lisa Flanagan
Kesto: 15 h 37 min



Vietnamin sodan aikaan, eli 1970-luvulla, Prestoneiden perhe muutti Amerikasta Thaimaahan, koska perheen isä oli hyväksynyt vuoden mittaisen työkomennuksen padonrakennuksen parissa. Todellisuudessa hän oli lupautunut tiedustelupalvelun leipiin, mutta tätä ei voinut kertoa edes vaimolle. 

Perheeseen kuuluivat lisäksi poika ja kaksi tytärtä; pomottava isosisko Bea, kuopus Laura ja keskimmäinen, hintelä, arka Phillip. Äiti koittaa pitää elämän mahdollisimman amerikkalaisena, lapset harrastavat ratsastusta ja balettia, Prestonit järjestävät juhlia ja käyvät muiden juhlissa ja tapaavat ahkerasti amerikkalaisyhteisön jäseniä. Genevieve on vaimo jota muut miehet kadehtivat, kaunis ja täydellinen. Vuoden työkomennus on kuitenkin venynyt jo kolmeen, mikä herättää ihmetystä juuri muuttaneissa, miten olet kestänyt täällä niin pitkään? Ei Genevieve oikeastaan olekaan. Iltapäivät kuluvat vieraissa lakanoissa.

Talossa osoitteessa 9 Soi Nine heillä on pieni armeija thaimaalaisia palvelijoita, joille annetaan länsimaiset nimet ja joilla on oma tiukka sisäinen hierarkiansa. Korkeiden muurien suojassa Prestonit luulevat olevansa turvassa ympäröivältä maailmalta josta he eivät ymmärrä paljoakaan eivätkä välitäkään ymmärtää. Ja niin elämä voisi soljua eteenpäin, ellei Phillip aloittaisi judotunteja. Äiti järjestää kyllä nekin mutta poika päätyy vahingossa kouluun, jossa on ainoa valkoinen, surkea ilmestys jolle muut oppilaat nauravat, mutta poika haluaa näyttää heille. Autonkuljettaja vie ja hakee Phillipin, milloin isän, milloin äidin asioilla liikkuessaan, mutta sitten koittaa päivä jolloin kumpikaan vanhemmista ei ole tutussa kadunkulmassa vastassa. Kun Phillipin etsinnät eivät tuota tulosta, turvattomuus iskee Prestoneihin ja koko amerikkalaisyhteisöön karmivalla tavalla.

Toisessa (järjestyksessään kirjan aloittavassa) aikatasossa eletään vuotta 2019. Philip on ollut kadonneena yli 40 vuotta. Beasta on tullut omistautunut perheenäiti, Laura on lapseton taiteilija, eivätkä he ole erityisen läheisiä. Genevieve on vuosia, vuosikymmeniä, yrittänyt löytää poikaansa, mutta nyt hänen muistinsa alkaa kadota. Perheen isä on jo kuollut. Yksi perheen Bangkokin aikaisista palvelijoista, Noi, asuu edelleen äidin apuna.

Kun Lauraan otetaan yhteyttä Bangkokista, Bea varoittaa innostumasta ja varsinkaan maksamasta mitään kenellekään. Näiden 40 vuoden aikana he ovat saaneet vihjeitä laidasta laitaan, joten ihmisten vastoinkäymisillä rahastamaan pyrkivät huijarit ovat tulleet tutuiksi. Laura on kuitenkin varma, että huonon skypeyhteyden päähän tuotu mies on Phillip ja säntää saman tien lentokentälle. Verikokeet todistavat sen minkä Laura tiesi heti sydämessään.

Laura tuo Philipin kotiin, niin kuin nyt yli 40 vuotta Thaimaassa elänyt mies osaa Washingtonia kotinaan pitää. Perheellä riittää kysymyksiä. Missä hän on ollut? Häntä ei vapautettu vankeudesta, miksei hän ollut aiemmin hakeutunut heidän luokseen?

Kun Phillipistä tulee yksi kertojista, vuosikymmenet yhdistävä tarina alkaa aueta, ja olihan se melkoinen tunteiden vyöry, ehdottoman positiivisella tavalla. Tässä on niin paljon tasoja, avioliitto, sisarusten väliset suhteet, lasten ja vanhempiensa suhteet silloin ja nyt. On kaikkien salaisuudet, avioliiton ulkopuolinen suhde, isän työ, miten Bea suojelee Lauraa ja kaiken takana koko ajan Phillipin katoaminen, milloin, miten, mitä sen jälkeen. Kirjan jännite ja perhedynamiikka kuten itse tarinan kerrontakin on täyden viiden tähden tasoa ja lopussa oli vieläpä se usein niin kaipaamani twisti.


perjantai 19. maaliskuuta 2021

Minna Canthin päivä sekä haastekirjani: Hanna


Minna Canth: Hanna
Äänikirja: Otava, 2019
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 6 h 10 min


Hanna oli kauppiasperheen tytär, kuudentoista ja onnellinen hyvästä perheestään ja rakastavista vanhemmistaan. Hanna toivoi, että hänestä tulisi yhtä hyvä ja lempeä ihminen kuin Selma-äidistä, vaikka se tuskin voisikaan olla mahdollista. Isä Oskar tosin tuli välillä humalassa kotiin ja haukkui silloin äidin, mutta nyrkkiä sentään löi vain pöytään. 

Kesän koitettua ja lupa-ajan koulusta alettua Hanna lähti ystävineen maalle, raittiista ilmasta nauttimaan ja "friskaantumaan". Yllättäin ja kutsumatta saivat he kolme nuorta miesvierasta, jotka matkallaan muutamaksi päiväksi majoittuivat. Koska esiliinaa ei heitä kaitsemassa ollut, tytöt vannottivat, etteivät pojat kenellekään saa kertoa, että olivat siellä käyneet. 

Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta... voi herra kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi kun pojat ehtivät luokse, tervehtivät ja mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut, kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. 

Kesän jälkeen he aloittivat viimeisen kouluvuoden. Enää puolet heidän luokastaan, yksitoista tyttöä, oli jäljellä. Kuka mistäkin syystä oli koulun jättänyt kesken. He jäljellä olevat olivat innokkaita oppimaan, pyysivät opettajaa heille filosofiaakin opettamaan uskonnon ohessa, vaikkei sellainen opetusohjelmaan kuulunutkaan. 

Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedonhalu. Nyt viimeisenä vuotena ae oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi, ehkä juuri siitä syystä ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi. 
Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. Koulun maine oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. 
Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu, pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. 

Hanna kuuli kautta rantain kesällä tavatun Voldemarin olevan häneen ihastunut ja poika tulikin häntä tapaamaan. Vierailun jälkeen Hanna oli häpeissään siitä, että pianon päällä oli ollut pölyä, millaisen kuvan vieras nyt olikaan hänestä ja hänen kodistaan saanut? Mutta poika vaihtoi Hannan toiseen ja tuo toinen oli vielä hänen ystävänsä. Itkunsa itkettyään Hanna olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä ja ryhtyä opettajattareksi, mutta isä nauroi hänen suunnitelmalleen, sellaiset kalvakat vanhatpiiat häntä suorastaan iljettivät. Hanna näki ympärillään pienet oppilaat ja hienon koulukartanon, epätoivoisena haki jopa lehdessä ollutta kotiopettajattaren paikkaa, muttei saanut edes vastausta kirjeeseensä. Vanhemmat halusivat hänen seuroissa ja juhlissa käyvän ja äiti antoi ajankuluksi ompelutöitä, mutta Hanna huomasi ettei ollut käsityöihminenkään. Olisi edes luostari jonne karata! Koskeenkin tahtoi hypätä, mutta itsemurhan tehneet eivät päässet taivaaseen.

Hanna kohtaa riennoissa uuden rakkauden, papiksi tahtovan köyhänpuoleisen Kalle Salmelan ja he menevät salakihloihin, vaikka Kalle ei nimenä ollenkaan Hannaa miellytä, ehkä hän siihen tottuisi. Heidän rakkautensa on pitkän talven läpi kirjeenvaihdon varassa ja ennen pitkää Hanna pettyy taas, kun Salmelasta ei moneen viikkoon kuulu mitään. Siinä vaiheessa isäkin jo toteaa, että mikäs Hannan on ollessa jos vanhaksipiiaksi jää, kun voi siinä kotona olla.

Valitsin äänikirjavaihtoehdoista kuunneltavaksi Hannan, koska sen luki Krista Putkonen-Örn, joka lukikin kirjan erinomaisesti.

Voi Hannaa! Canth kuvaa kirjassa hyvin tuon ajan nuoren naisen suppeat elämän vaihtoehdot. Lapsuudenkodissa määrää isä, ja jos naimisiin onnistuu pääsemään, puoliso. Kallekin suunnitteli jo pitkälle millaisen vaimon Hannasta haluaa. Hanna itse on otollista maaperää miesten tahtoon muokattavaksi, hän on ujo ja syrjään vetäytyvä, siinä missä hänen ystävistään ensimmäisessä lainauksessa mainittu Olga muistuttaa enemmän Kaari Utrion romaanien päähenkilöitä, uudistusmielisiä ja räväköitä sankarittaria. Nykypäivänä ajattelisimme Hannan potevan vähintään keskivaikeaa masennusta ja terveyskeskuslääkäri kirjoittaisi hänelle mielialalääkityksen. 

Kirjassa oli lukuisia vanhaksi jääneitä sanoja joista valtaosa oli ennestään tuttuja historiallisista romaaneista ja länsirannikolla asuneena mummun ja taatan käyttäminä, ne ruotsin kielestä väännetyt hantuukit ym. Jokusia uusiakin tuli vastaan, kuten tiskapytty ja stiilinen, mutta helppohan nuo on nykylukijankin päätellä.

Osallistun kirjalla Minna Canth -haasteisiin joita somessa on tänä vuonna kaksin kappalein. 

Yöpöydän kirjat -blogi vetää Canth -lukuhaastetta jo seitsemättä kertaa ja itse olen mukana nyt toistamiseen. Toivottavasti tästä muodostuu hieno perinne!


Tänä vuonna myös Amman kirjablogi on tarttunut aiheeseen lähinnä Minna Canthin kotitalon, Kanttilan kautta. Minna syntyi Tampereella 19.3.1844 mutta oli pikkutyttö perheen muuttaessa Kuopioon, jossa Minna eli elämänsä kuollen vain 53-vuotiaana. Lisää Kanttilasta ja sen nykykunnosta sekä pelastamispyrkimyksistä voit lukea Amman postauksesta täältä.

Minna Canthin päivä on myös tasa-arvon päivä. Se tuntuu liiankin tarpeelliselta mainita nyt, kun asioitamme kuulemma ajaa "huulipunahallitus" jota on tytötelty urakalla. Jopa eilen julkaistu Naton raportti puuttuu tähän, kertoen heihin suuntautuvasta "valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistetaan heidän arvonsa, päätöksentekokykynsä ja johtajuusominaisuutensa."

Blogissani olen julkaissut aiemmin kaksi juttua Canthin kirjoista, tässä linkit niihin:



keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua


 
Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua
Polly Waterford #1
Gummerus, 2020
Alkuteos: Little Beach Street Bakery, 2014
Suomennos: Paula Takio
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 12 h 12 min


Pollyn ja Chrisin graafisen suunnittelun toimisto Plymouthissa oli seitsemän vuotta toimittuaan tehnyt konkurssin ja samalla kariutui myös unelmaparin avioliitto. Pankin hänelle määrittämällä kuukausittain käytössä olevalla summalla Polly ei saisi mitään kimppakämppää kummempaa lähimailtakaan, joten uuden kodin etsintää oli laajennettava. Mount Polbearne Cornwallin rannikolla oli pieni saari, kalastajakylä kymmeniä kilometrejä Plymouthin viinibaareista, keskellä ei mitään. Nousuveden aikana sille johtava pengertie oli veden vallassa eikä Pollylla ollut edes autoa, mutta silti jokin paikassa kiehtoi kovasti Pollya.

Sataman toisessa päädyssä Polly näki korkean mustavalkoraidallisen majakan jonka maali oli rapissut. Se näytti hylätyltä. 
"Tämä on kehittyvää aluetta", Lance niiskaisi.
Kerensa katseli epäluuloisena ympärilleen. 
"Miksei täällä näy mitään kehitystä", hän tivasi. "Muualla se on jo tapahtunut."
"On hyvä aloittaa alimmalta portaalta", Lance totesi. 
"Täällä on satanut taukoamatta ainakin viisi vuotta", Kerensa vänkäsi. "Luulen että sade on huuhtonut sen alimman portaan mennessään." 
"Mount Polbearnen suurin etu on se", Lance aloitti myyntipuheensa ja vaihtoi vikkelästi taktiikkaa, "että tätä ei ole vielä pilattu. Täällä on hiljaista, ei liikenneruuhkia, rauhan tyyssija."
Kerensa niiskaisi. "Asutko itse täällä?"
Lancea ei hämätty. "En, mutta asuisin mieluusti."
Rauhan tyyssija, Polly mumisi ja mietti, eikö tämä ollut juuri sitä mitä hän etsi?

Niin hullua kuin se ystävänsä Kerensan mielestä olikin, Polly tinki kamalasta, pikemminkin purettavaksi kuin vuokrattavaksi sopivasta talosta sopivanhintaisen asunnon. Hänen vuokraemäntänsä piti sen alakerrassa leipomoa, josta sai lähinnä tukusta haettua höttöistä paahtoleipää. Pollyn intohimo ja paras konsti rentoutua oli juurikin leivän leipominen ja niinpä hän löi nytkin kätensä taikinaan, mikä sai vuokraemännän pian kihisemään kiukusta.

Yhtä asiaa Polly ei ollut koskaan sietänyt ja se oli huono leipä. Leipähän oli aterian kulmakivi ja elämän peruspilari. Jos se oli huonoa, Polly aina ajatteli, sitten koko päivä oli tuomittu huonoksi. 
Kun muoti muuttui, ja leipää alettiin pitää jonain joka lihotti ihmiset ja oli epäterveellistä, Polly piti entistä tiukemmin kiinni kannastaan. Jos ihmiset alkoivat syödä vähemmän leipää, oli perusteltua, että sen vähäisen syödyn leivän kuului olla parasta mahdollista. 

Asetuttuaan Polbearneen Polly tutustuu myös miehiin, kuten kylän kalastajiin, läheisimmin kippari Tarnieen, sekä amerikkalaiseen Huckleen joka pitää mehiläisiä ja tuottaa paikallista hunajaa. Ihastuttava tuttavuus on myös pieni lunninpoikanen Niilo, joka lentää Pollyn ikkunaan ja toivuttuaan jää Pollyn lemmikiksi.

Colganin kirja täytti ihan ok sille asettamani odotukset hyvänmielen kirjana. Colgan kirjoittaa omaa genreään hyvin ja kiinnostavasti ja useimmista henkilöistä oli helppo pitää. Jos Kerensa olikin cityihminen, Polly voisi olla uusi paras ystäväni ja voisin itsekin viettää ainakin kesän Polbearnessa. Näissä vastaavissa kirjoissa on sitä paitsi niin usein tapahtumapaikkana 'kuppikakkukahviloita', että tällainen leipään keskittyvä leipomo oli kivasti rouhea. Annoin kirjalle kuitenkin vain kolme tähteä enkä neljää, koska en vain nähnyt pääparin välillä sellaista aitoa, romanttista kipinää, eli en täysin ostanut heidän rakastumistaan.

Minun teki myös mieli kuunnella pätkä kirjasta englanninkielisenä ihan vertailun vuoksi. Olen viime aikoina kuunnellut melkoisen monta suomentamatonta kirjaa ja tykästynyt siihen, miten kirjat englanniksi luetaan niin eri tyylillä, eli suomeksi luettuihin verrattuna vahvasti eläytyen niin, että moni suomenkielinen tuppaa eleettömyydessään vähän tympäisemään. Samoin tuntuu oudolta, kun jokin sana yhtäkkiä äännetään "suomeksi" aivan eri tavalla kuin sen on tottunut kuulemaan. Michelin-tähtiluokitus on Suomessa vakiintunut äännettäväksi "mishelin", niin tuntui todella hassulta kun lukija äänsi sen "misheläään".

Goodreadsissä näin hollantilaispainoksen kansikuvan, joka on mielestäni lähes täydellinen, vain majakka puuttuu!





maanantai 15. maaliskuuta 2021

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa


Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa
Bazar, 2019
Alkuteos: Ladies in White, 2012
Suomennos: Susanna Paarma
Lukija: Pirjo Heikkilä
Kesto: 9 h 4 min


Tulijoiden edellä leviävä hiljaisuus on sekä hyvä- että pahaenteinen. Heitä ympäröi levollinen, keskittynyt aura. Naiset eivät koskaan puhu kenellekään ennen jumalanpalvelusta. 
"Ahneet huorat!" huutaa siviiliasuinen poliisi. "Menkää takaisin jenkkien porttoloihin mihin kuulutte!"
Ilman halki suhahtaa jokin paakku ja yksi naisista putoaa polvilleen. Hänen ohimoltaan valuu verta värjäämään valkoisen paidan. Toinen nainen saa osuman rintaan, kolmas takaraivolle. Pian kiviä lentää kuin komeettoja ja ihmiset huutavat ja tönivät toisiaan. 

Marian suku oli rakentanut kartanon, mutta asui nykyään vain yhtä sen huoneista. Toisaalta hän sai olla onnellinen, että oli saanut jäädä edes yhteen huoneista vallankumouksen jälkeen, kun kartano oli tyhjennetty kaikesta menneestä, maalauksista, brokadisohvista ja muista hienoista huonekaluista. Maria oli aina huolissaan sukulaistyttö Sophiesta, häntä nuoremmatkin tytöt myivät itseään ulkomaalaisille, valkoisiin pukeutuneet marssijat päätyivät vankiloihin ja moni yritti edelleen paeta saarelta millä tahansa joka vain kellui vedessä ja hukkuivat Floridansalmeen. Kaduilla ei ollut turvallista päiväsaikaankaan ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti.

Sophie puolestaan oli jo kuukausia salannut tädiltään, että isä Ernesto ei tosiasiassa ollut pitkäksi venähtäneellä liikematkalla Venezuelassa, vaan virui vankilassa. 

Muutama viikko sitten Sophie oli tavannut yliopistolla espanjalaisen jatko-opiskelija Damienin ja he olivat tavanneet siitä lähtien päivittäin. Sophie ei yleensä antanut itsensä kiintyä ulkomaalaisiin, eikä aikonut kertoa miehelle vanhemmistaan tai esitellä tälle kotiaan, jonka sijainti oli kyllä aikoinaan ollut kunniallinen, mutta nykyään vain prostituoitujen tyyssija. Mies olisi sitä paitsi palaamassa kotimaahansa muutaman päivän kuluttua, eikä Sophie todennäköisesti tapaisi tätä enää koskaan.

Valkoisiin pukeutuneiden naisten kulkueen yhteenoton jälkeen Olga yritti pestä kotonaan pois käsiinsä kuivunutta tervaa. Hän ei voinut hyväksyä naisia, jotka yrittivät marssillaan tuhota kaiken sen hyvän, mitä vallankumouksella oli saatu aikaan. Hän oli ylpeä osuudestaan komitean toiminnassa, hän oli nytkin saanut sidottua puuhun erään naisista ja levitettyä tervaa pitkin tämän vartaloa.

Olgan selkää särki. Hän oli vahtinut ikkunan vierellä kymmenen tuntia yhteen menoon ja pitänyt vain pakolliset vessatauot. Perheen valittaessa nälkää hän oli sanonut, että viralliset velvollisuudet vaativat hänen huomionsa ja että he voisivat edes huolehtia omista aterioistaan tukeakseen häntä. Moinen patriotismin puute omassa perheessä hävetti häntä erityisesti nyt, kun vaikeudet toisinajattelijoiden kanssa yltyivät. 
Komitean jäsenille oli tiedotettu, että niin banaaleja kuin sunnuntaiset mielenosoitukset olivatkin, niitä oli alettu matkia eri puolilla saarta. Maailman huomio kohdistui nyt Kuubaan enemmän kuin koskaan ennen, eikä tällaisia protesteja voitu sallia. Pieninkin epäilyttävä seikka piti nyt raportoida keskustoimistolle heti. Olga toivoi näkevänsä jonkin rikkeen, jotta juuri hän olisi se, jonka soitto tuhoaisi toisinajattelijoiden ryhmän. 

Samaan aikaan kulkueessa ollut nainen, jonka Olga oli ottanut marssilta kohteekseen, oli lääkärin vastaanotolla tervan ja saamiensa ruhjeiden takia. Hän oli Silvia, Sophien äiti.

Keväällä 2003 Kuuban valtionpoliisi pidätti 75 kuubalaista kirjailijaa, taiteilijaa, journalistia ja ihmisoikeusaktivistia syytettynä salaliitosta valtiota vastaan. Nopeissa oikeudenkäynneissä heidät tuomittiin 6-26 vuoden tuomioihin. Näiden mielipidevankien vaimot, tyttäret ja sisaret alkoivat joka sunnuntai ennen messua kävellä kulkueena Havannan kaduilla, valkoisissa vaatteissa, kukka kädessään. 
Vuonna 2005 Euroopan parlamentti antoi Naisille valkoisissa Saharov -palkinnon mielipiteen vapaudesta. Kuuban kansalaisten on saatava lupa maasta poistuakseen, eikä ketään heistä päästetty noutamaan palkintoa ennen kuin vuonna 2013.
Vuonna 2010, katolisen kirkon puututtua asioihin, suurin osa Kuuban mielipidevangeista vapautettiin ja karkotettiin Espanjaan. 
Ihmisoikeustilanne Kuubassa on silti edelleen huono.

Olen läpi talven lukenut melkoisen kevyttä kirjallisuutta, jonka jälkeen tällainen rajumpi aihe ja kirja jossa kuvattiin miten vankeja kidutettiin, oli kovaa tekstiä kuunneltavaksi. Mutta pään pensaaseen työntäminen ei auta ymmärtämään maailmaa, jossa korona ei todellakaan ole ainoa maailmanlaajuinen kriisi ja vääryys. Kun epidemia joskus saadaan kuriin, toivottavasti ainakin, eri masilmankolkissa on aina vain tuhansia ernestoja jotka eivät ole tehneet mitään väärää ja joutuvat silti kärsimään. 


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut




Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut
Basam Books, 2020
285 sivua


Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Sain kasteessa nimekseni Merja Sylvia.
Se otettiin minulta pois ja vaihdettiin toiseen, sopivampaan.
Äiti otettiin minulta pois ja vaihdettiin toiseen, sopivampaan.

Lapsena Paulalle välillä heräsi tunne, että Maria ei ole hänen äitinsä. Etenkin silloin, kun koulussa tutkittiin veriryhmiä, mutta kun Paula yritti vängätä etteivät heidän veriryhmänsä ole lähisukulaisille mahdollisia, hänet vaiennettiin. Älä kiusaa äitiäsi. 

Mutta Paula haluaa tietää. Kun hän haki virkatodistuksen, siinä se oli. Väärä nimi, väärä äiti, vai sittenkin oikea? Vähintäänkin äitejä on kaksi. Nyt alkaa totuuden aika, Paula luulee, mutta ei, vaikenemisen aikaa ei päätä mikään. Pauli-veli ei usko vieläkään että hänetkin on saatettu adoptoida, ei ennen kuin Paula hankkii virkatodistuksen tällekin. Äiti kimmastuu, kun Paula puolella sanallakaan viittaa Sylvi Rämöön äitinään.

- Täällä ei noista asioista puhuta. Me emme halua tietää mitään! Sitten, kun sinulla on jalat oman pöydän alla, voit tehdä, mitä ikinä haluat. Tämän katon alla ei näistä puhuta

Sylvi Orvokki Rämö. Naisesta tulee Paulalle pakkomielle ja keräten tiedon murusen sieltä täältä hän löytää tämän jäljille. 
'Vailla vakituista osoitetta. Asunnottomana Helsingissä.'
Mitä se tarkoittaa? Pultsari, huora, sairas, köyhä vai boheemi? Muuten vain loinen? Siltojen alla vai patruunoiden palatseissa?
Kun Paula naista tarkkailtuaan vihdoin uskaltautuu esiin ja kävelee Sylvin luo, tämä tietää välittömästi kuka hän on.

Sylvi on elänyt vaiherikasta elämää päätyen milloin minnekin, erilaisissa tilanteissa. Paulan hänet löydettyä, palellessaan kylmässä teltassa leirintäalueella pääsiäisen seutuun Sylvi antaa omien lapsuusmuistojensa viedä kauas, mankeloidun lakanan ja lämpimän täkin väliin. Aamuun, jolloin askareissaan hyörivä hyväntuulinen äiti oli hetken muistellut venäläistä turkiskauppiasta Sylvin kysyttyä onko viinapäissään väkivaltainen Ville-isä hänen oikea isänsä, ennen kuin toteaa höperöitä luritelleensa, tottakai isä on oikea isä.

Paula on ison kysymyksen edessä: Miten pitää kaksi todellisuutta erillään ja olla loukkaamatta ketään? Tai edes loukata mahdollisimman vähän ketään, sillä aina pyllistät johonkin suuntaan.

Jostakin olen tullut on hyvin erilainen adoptiotarina kuin mitä osasin odottaa. Se on rosoinen ja rouhea ja pitää sisällään monta koskettavaa ihmiskohtaloa. Isotalo on haastattelussa kertonut kirjan olevan omaelämäkerrallinen.

Sylvin tarina, jota seurasin läpi kirjan suurimmalla mielenkiinnolla, muistuttaa siitä, ettei kukaan synny puliakaksi. Oliko Sylvi uhri vai itsekäs ja vastuuton ihminen? Entä Paulan adoptiovanhemmat, olivatko he vaienneet adoptiosta lapsiaan suojellakseen vai itsekkyydestä? Asioissa on harvoin yhtä totuutta, kun puoliakin on vähintään kaksi.

Ajallisesti liikutaan eniten olympiakesässä 1952 jolloin Paula syntyy ja 1970-luvun puolivälissä, jolloin adoptiotausta hänelle selviää. Pidin ajankuvauksesta ja siitä, miten monessa kohtaa seurattiin Sylvin elämää ja kuljettiin yhtäkkiä tovi Marian seurassa rinnastaen heidän erilaisia elämäntilanteitaan joihin Paula tuli yhdistäväksi tekijäksi.