Sivut

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä


Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä
Wsoy, 2021
Suomennos: Helene Bützow
Alkuteos: The Last Anniversary, 2006
Lukija: Anna-Riikka Rajanen
Kesto: 13 h 16 min



Nykyhetki, Sydney.
Sophie Honeywell hätkähti, kun hänen ex-poikaystävänsä Thomas yllättäen soitti. Heidän kolmen vuoden takainen eronsa oli ollut niin vaikea, etteivät he olleet sen jälkeen missään tekemisissä. 

Thomas oli hyvännäköinen, älykäs ja mukava ja silloin tällöin rentoutuessaan oikein nokkela. Mutta Sophie oli alkanut pelätä että saattaisi olla hänelle uskoton. 
Kerran kun he olivat olleet ulkona syömässä, ja tarjoilija oli kysynyt "Otatko pippurirouhetta?" Sophie oli kohdannut hänen katseensa ja tuntenut yhtäkkiä niin rajua seksuaalista vetoa, että hänen oli täytynyt kääntää katseensa pois. 
Sophie oli toki nauttinut heidän seksielämästään. Oli vain niin, että seksi Thomasin kanssa oli oikein mukavaa ja... siivoa. Thomas soi hänelle kitsastelematta kärsivällisen herrasmiesmäisen esileikin, mutta Sophie huomasi ajattelevansa kaihoten, että olisi halunnut tulla paiskatuksi sängylle pakottavan himon vallassa. Jos hän olisi kertonut sen Thomasille, tämä olisi epäilemättä paiskannut hänet velvollisuudentuntoisesti vuoteelle varoen kuitenkin kolauttamasta hänen päätään ja hänellä olisi taatusti ollut samanlainen huolestunut ilme, kuin.peruuttaessaan auton pysäköintiruutuun. 
Eikö rakkaus ollut muutakin kuin ystävällistä, hiukan ärtyisää kiintymystä? 

Niinpä Sophie oli lopettanut suhteen ja päättänyt etsiä sitä oikeaa, mutta oli tietämättään valinnut todella huonon päivän, sillä Thomas oli juuri varannut yllätysmatkan Fidzisaarille - ja aikonut kosia! Eihän Sophie voinut tietää, että kymmenet ihmiset olivat juonessa mukana, että Thomas oli laittanut 15 000 dollaria pelkkään kihlasormukseen. Thomas oli mennyt naimisiin pian heidän eronsa jälkeen ja oli nyt pienen vauvan isä, mutta Sophie oli edelleen, 39-vuotiaana, vauvakuumeessaan yksin.

Syy miksi Thomas otti nyt yhteyttä, oli että hänen Connie-tätinsä oli kuollut ja Sophiekin mainittiin tämän testamentissa. Sophie odotti korua tai esinettä, mutta ei sentään taloa. Sophie oli tutustunut Thomasiin tämän sisaren Veronican kautta, ja mies varoitti nyt, että kunhan sisko kuulee tuon mittaluokan perinnöstä, hän varmasti riitauttaa asian. 

1932, Scribbly Gum Island
Harjoittelija Jimmy Thrum oli lähetetty saareen Sydneyn edustalla tekemään juttua hylätystä Vauva Munrosta. Tapaus ei ollut kiinnostanut poliisia, monet joilla oli vuokrarästejä tekivät kuten he, häipyivät yön selkään ja jättivät kimpsunsa ja kampsunsa, sekä lapsensa. Mutta yleensä lapset jätettiin kirkon rappusille. Eikä Alice Munro kadonnut yön pimeyteen, sillä hän oli kutsunut siskokset Connien ja Rosen teelle ja vieraille leivottu tiikerikakku oli ollut vielä jäähtymässä. Connie ja Rose asuivat kolmin isänsä kanssa ja siitä lähtien he olivat kasvattaneet Vauva Munroa kuin omaa lastaan.

Nykyhetki, Scribbly Gum Island
Connien ja Rosen hoivissa kasvanut Vauva Munro oli saanut nimekseen Enigma ja oli nyt itse seitsemänkymppinen isoäiti. 
Saarella oli vain vähän vakituisia asukkaita, kaikki Vauva Munron kasvattanutta perhettä tai hänen omia jälkeläisiään. Enigmalla oli kaksi tytärtä, Laura sekä Margie, joka on Thomasin äiti. Grace on saaren uusia paluumuuttajia, hän on saanut juuri vauvan ja muuttanut saarelle äitinsä Lauran taloon, sillä tämä on lähtenyt vuodeksi matkoille. Samalla he rakennuttavat miehensä Collumin kanssa omaa taloa. Saaren turismi perustuu täysin Vauva Monroen tapaukseen johon koko Enigman (otto)suku oli valjastettu. Munrojen koti oli museoitu, Conniella oli kahvila jne, Enigma oli tuotteistettu Scribbly Gum Enterpriseksi ja vuoden suurin tapahtuma oli Vuosipäivä.

Grace on opastanut kävijöitä viimeksi vuosia sitten ja toivoo nyt että muistaa oikeat esittelysanat. Hän hätkähtää ymmärtäessään, että joutuu ottamaan Jaken mukaan. Oikean elävän vauvan. Connie-täti oli ehdottanut ennen kuolemaansa, että Grace panisi vauvan Enigman vauvansänkyyn antaakseen kierrokselle aitouden tuntua. Ja voit lyödä viimeiset pennisi vetoa, että joku valopää kysyy että onko se sama lapsi, Connie oli tuhahtanut ja läimäyttänyt reittään kuihtuneella kädellään. 
Oppaan on myös leivottava tiikerikakku, joka pannaan keittiön pöydälle jäähtymään. Kakku on määrä leipoa Alicen alkuperäisen reseptin mukaan, mutta jokaisella suvun jäsenellä on oma, hieman erilainen muunnelmansa siitä. Enigma-mummi lisää taikinaan kaksi lusikallista hunajaa, kun taas Rose-täti panee siihen puoli teelusikallista jauhettua muskottia. Thomas panee kakkuun yhden kananmunan, Veronica kaksi ja Grace kolme. Kukaan ei uskaltaisi käyttää valmista kakkuseosta, ei edes Laura. 

Saari on kaunis ja idyllinen, mutta sen asukkailla on omat ongelmansa ja salaisuutensa. Grace ei tunne äidinrakkautta pientä poikaansa kohtaan, jonka syntymästä on kulunut jo kolme viikkoa. Hän ei selvästikään ole sopiva äidiksi. Eikä lastenkirjasarjan tekeminen etene jos istuu kaksi tuntia vain tuijottamassa eteensä ja piirtää päähenkilönsä suunnittelemaan murhia. Hänen serkkunsa Margie painii paino-ongelmien kanssa "paisuttuaan" jo kammottavaan kokoon 46. Painonvartijat kutsuu.

Ron liikahtaa Margien vieressä ja huokaa. Margie haistaa vastenmielisen kalliin partaveden jota Ron ostaa aina lentokentiltä liikematkoillaan. 
Ronilla on jalassaan juuri kemiallisesta pesusta noudetut Armanin hyvin miehekkäät ja hillityt puvun housut joissa on terävät prässit. 
Margie hänen rinnallaan on pelkkää hyllyvää, hikoilevaa ja levinnyttä reittä, polvea ja takapuolta. 
Vielä minä sinulle näytän, Margie ajattelee yhtäkkiä päättäväisesti. Minä laihdutan. Pudotan kilon toisensa jälkeen ja nousen tämän läskin keskeltä laihana ja tiukkana, kevyenä ja vapaana. 

Viisitoista vuotta sitten julkaistu ja vasta tänä vuonna suomennettu Viimeinen vuosipäivä on Moriartyn toinen teos. 

Huomasin Goodreadsistä, että kirja jakaa mielipiteitä. Minä rakastuin Scribbly Gumiin välittömästi, olisin mielelläni astunut Sophien saappaisiin ja muuttanut pieneen, tiiviiseen, rakastavaan yhteisöön. Olisin voinut leipoa tiikerikakkuja päivästä toiseen ja kertoa Vauva Munron tarinaa aina uusille turistiryhmille, pitäisin sellaisesta työstä.

Pudotin kuitenkin yhden tähden kahdesta syystä. Ensinnäkin lopussa kaikki päättyi jokaiselle niin sokerisen hyvin. Toisekseen, nykyisen kehopositiivisuuden aikaan töksähti vastakarvaan, että yksi päähenkilöistä löysi onnensa päästessään eroon läskeistään, siitä huimasta koosta 46. Ehkä Margie sitten oli puolitoista metriä sulka päässä (kuten mieheni asian ilmaisisi), mutta kun itse katselen maailmaa täältä 176 cm korkeudelta koon 46 vaatteet ei ole itsetuntoa syövä katastrofi. Eikä muutenkaan.


torstai 17. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto 100 v - Vetää kaikista ovista


Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta, minkä johdosta kirjabloggaajat järjestivät lukuhaasteen Joenpellon tuotannosta. Itselleni Joenpelto oli jokseenkin tuttu nimena ja omasin jonkinlaisen käsityksen hänen kirjojensa tyylistä, mutta yhtään niistä en ollut lukenut. Lähdin mielenkiinnolla mukaan haasteeseen ja olin todella mielissäni siitä, sillä koukutuin valitsemani kirjan myötä kerrasta.

Päädyin valitsemaan Joenpelto-neitsyyteni viejän äänikirjavalikoimasta ja haastoin itseni Lohja-sarjan aloittavalla kirjalla ajatellen, että jos kirja tuntuu kovin puuduttavalta, vaihdan toiseen. En useinkaan valitse kuunteluun yli 15-tuntisia äänikirjoja, mutta Vetää kaikista ovista oli todellakin kaiken sen ajan käytön väärti.

Ja mistä sitten on kyse Lohja-sarjan aloittavassa osassa?

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Äänikirja: Wsoy 2020
Ilmestynyt 1974
Lukija: Liisamaija Laaksonen
Kesto: 19 h 18 min


Edelleen se oli kuin yksi valtavan suuri talo tuo kylä, ovet kaikki suljettuina. Mutta vähitellen, vuosien mittaan, saranat alkoivat löystyä, laudat harveta, alkoi vetää ja viheltää. Joku ovi aukeni jo aivan itsestään, toinen aukaistiin haastaan sisältäpäin, toiseen löytyi avain.

Oskari Hänninen oli maatalouskauppias läntisellä Uudellamaalla. Salme-vaimon kanssa he olivat olleet naimisissa jo liki 30 vuotta. Tytär Anja oli pääsemässä ylioppilaaksi, sisarensa Inkeri oli töissä apteekissa. Hiljattain päättyneessä kansalaissodassa he olivat tietenkin olleet valkoisten puolella. 

"Siitä tulee ilon päivä, kun oma tytär pääsee ylioppilaaksi, vaikka mitä varten... Mitä naisihminen tekee valkoisella lakilla. Kunhan opit keittämään ja emännöimään niin että opit neuvomaan piikoja. Onko äitisi muistanut opettaa?"
Salme katsoi mieheensä, sitten tyttäriinsä. Inkeri, auttamattomasti vanhapiika, nakersi korppua ja luki edelleen sitä kirjaansa. Hän oli kaukana täältä. 
Anja katsoi isäänsä pää kallellaan. 
"Lauri menee seminaariin. Hän tahtoo opettaa lapsia."
"Höh", Hänninen sanoi, "ja sinusta tulee kai kätilö, siinä se opiskelu sitten menee hukkaan kummaltakin."
"Ei pappa. Lauri tahtoo niin ja minä myös. Sinä et tiedä. Kansaa täytyy valistaa ettei enää tapahdu sellaista mitä nyt on ollut. Sinä tiedät Laurin, ja se on ajan henki, ainakin sivistyneitten keskuudessa. Pitää päästä sovintoon."

Grönruuska, Grönroosin Tilda, tai Tilta kuten itse sanoi, oli postinkantajan tytär ja Salmen serkku, ystäväkin, muttei enää tervetullut vieras Hännisille. Salme ei välejä silti aikonut katkaista. Grönroos itse oli kuollut punatautiin vankileirillä. Heidän poikansa Vieno oli päässyt leiriltä kotiin, mutta kuin vanhaksi mieheksi riutuneena ja laihana vaikka oli vielä nuori poika. Hilja-tytär, lähes aikuinen jo, meni espanjantautiin, tai ehkä vain nälkään, mistä niitä aina erotti. 
Kun Vieno vähän vetreentyi, niin pääsi taas töihin, aluksi rankkaan paikkaan turvesuolle, mutta koitti pärjätä parhaansa mukaan ja elää omaa elämäänsä elämäänsä, Tilta punaleskenä odotti elämältä eniten uutta kapinaa, agiteerasi puolueen eroa sosiaalidemokraateista ja majoitti karkureita kun kohdalle sattui.

"Kyllä niin on, mies alkoi puhua viimeinkin. Ei sitä kannata haaskata aikaa eduskuntaan ja ammattiyhdistyksiin, niin se on. Pitää hankkia kättä pitempää ja valmistautua salassa uuteen yritykseen."
"Niin", Grönruuska vahvisti, "kuuliksää Viano, on vaa koottava rivit reiraa, ei perään saa antaa, ei jumalauta saakka."

Hänninen oli tullut Lohjalle toiselta puolen Suomea ja tunsi ja tiesi ettei häntä vielä paikkakuntalaiseksi laskettu, ei ennen kuin hän olisi rakennuttanut oman kauppiastalon ja sellainen olikin nyt kiikarissa, kun naapurin Julinilta saisi ostaa tontin. Miehekäs olo tuli myös uudesta puotiin palkkaamastaan sirkuttavasta naisesta, jonka vinttikammarissa Oskari alkoi pian viettää iltojaan. 
Salmen kanssa liitto oli aikaa sitten väljähtänyt, eikä hän enää edes muistanut miksi oli nainut tuon maalaismyllärin tyttären, nuoren miehen kiimassa kai. 

Nuori kauppamatkustaja Matti Reima palasi pitkästä aikaa Lohjalle ja kävi heti apteekissa Inkeriä tapaamassa. Kohta tyttö olikin matkustajakodin huoneessa, kyljessä kiinni ja puhui taas naimisiinmenosta, kunhan vain Matti asettuisi aloilleen. Matti oli Inkeriä ikävöinyt ja mielellään tämän kanssa asettuisikin aloilleen, mutta tytön isältä olisi ensin saatava lupa Inkerin vihille viemiseen.

"Sanoin sille maankiertäjälle niin kuin asiat on! Tulee tänne... tulee keikistelee, puhuu kaikenlaista. Sanoin sille että koiraakaan et pysty elättämään, niin sanoin! Et koiraakaan." 
Inkeri seisoi tepastelevan isänsä edessä sen aikaa kunnes käsitti. Hän veti henkeään, sulki sitten valmiina olevan suunsa. Hänen sieraimensa levisivät. Mutta hän kääntyi, lähti pois, käveli kädet takin taskuissa, pää pystyssä takaisin apteekkiin. Hän seisoi siellä tiskin takana säädetyn aikansa ja myi punaista mikstuuraa ja särkypulvereita eikä niin kauan kun päivää riitti pystynyt vihaltaan ajattelemaan mitään. Tai oliko vain niin, että vihan kesti paremmin kuin rakkauden. Ainakin se antoi enemmän voimas.

Asiat kuitenkin kehittyivät kun aikaa kului, Anja meni vihille Laurinsa kanssa ja alkoi odottaa lasta ja Matti aikaansaavana nuorukaisena kehitteli afäärejä, ei aina niin kunniallisiakaan, kieltolain aika kun oli meneillään ja Matti alkoi ensimmäisenä myydä seudulla automobiileja. Mutta appiukon hyväksynnän mies oli lopulta saanut ja rakensi vaatimattomampaa taloa Inkerille kuin mikä oli Hännisen hanke. Vaan Matin talo valmistui, mutta lama ja kaikenlaiset viivästykset venyttivät Hännisen kauppiastalon rakentamista ja myyjätärneitikin tuppasi vaatimaan liikoja.

Ihan ensimmäisenä haluan sanoa, että kyllä nykypäivän äänikirjojen lukijat saisivat toden teolla ottaa mallia Liisamaija Laaksosesta! Ihanaa eläytymistä, aidon kuuluista murretta ja kun puhutaan kiivaasti sen kyllä erottaa kuten tarkoitus on. Kyllä tätä kelpasi sen liki 20 tuntia kuunnella. Hienoa, että Wsoy on nyt uudelleen julkaissut nimenomaan näitä vanhoja äänikirjoja.

Ja itse kirja sitten. Onneksi Lohja-sarjaa, joka on Joenpellon pääteos, on jäljellä vielä kolme osaa, sillä jäin tähän niin täysin koukkuun. Tässä on monia henkilöitä ja aikaakin kuluu muutama vuosi, joten tuo mitä kirjasta kerroin on vain pieni osa tapahtumista. Olen utelias kuulemaan mitä heille seuraavaksi tapahtuu. 

Kirja on juonivetoinen, mutta koin siinä tärkeäksi myös henkilöiden kehittymisen ja keskinäiset suhteet, jännitteen punaisten ja valkoisten välillä ja yksi mistä aivan erityisesti nautin, oli Gröönruuskan murre ja miten Laaksonen hänet luki, vaikka Lohjan seudun murre on itselleni vierasta. Taidolla, mutta liikaa alleviivaamatta esitettiin myös luokkaerot ja perustellusti ja nykylukijalle hyödyksi nähden kansalaissodan seurauksia. Kun on itse aina elänyt aikana, jolloin näistä ei ole kotona enää mihinkään suuntaan puhuttu, on hyvä saada näkökulmia kirjallisuudesta.

Haastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -vlogi ja haasteen koonti löytyy täältä. Kiitos Tuija!

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Dekkariviikon yhteenveto - Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet


Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet
Wsoy, 2021
Suomennos: Karoliina Timonen
Alkuteos: The Family Upstairs, 2019
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 5 min



Libby Jones, keittiösuunnittelufirman myyntipäällikkö, oli odottanut syntymäpäiväänsä kiihkeämmin kuin moni muu 25 vuotta täyttävä. Vihdoin oli koittanut päivä, jolloin hän saa haltuunsa kirjekuoren, jonka uskoo sisältävän tiedon biologisista vanhemmistaan. Yllätys olikin melkoinen kun hän kuuli perineensä heiltä ison, miljoonien puntien arvoisen talon Chelsean parhaalta paikalta. Lakimies ojensi hänelle myös vanhan lehtileikkeen, jossa kerrottiin poliisin löytäneen kyseisestä osoitteesta kultti-itsemurhan tehneen pariskunnan, Martina ja Henry Lambin sekä tunnistamattoman miehen. Talon yläkerrasta oli löytynyt kymmenkuinen tyttövauva joka oli otettu huostaan ja annettu adoptoitavaksi. Poliisi toivoi havaintoja pariskunnan teini-ikäisistä lapsista, mutta heitä ei ollut koskaan löydetty. Naapureiden mukaan talossa oli asunut epämääräinen kombinaatio eri ikäisiä lapsia ja aikuisia, jotka elivät omissa oloissaan eivätkä lapset käyneet koulua. Perheen silloin teini-ikäiset lapset eivät koskaan ilmaantuneet vaatimaan omaa osuuttaan perinnöstä, talo olisi siis kokonaisuudessaan Libbyn. Uutukainen perijä kuuli myös, että hänellä oli ollut vauvana varsin boheemi nimi, Serenity Lamb.

Melkein nelikymppinen Lucy oli työtön ja koditon kahden eri miehistä syntyneen lapsen, 12-vuotiaan Marcon ja nuoremman Stellan yksinhuoltaja. Lucy majaili Nizzassa ja kantoi heidän koko omaisuuttaan mukanaan, silloin kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa heille halpaa majoitusta. Hänen isoäitinsä asui myös kaupungissa, mutta tämä ei useimmiten suhtautunut järin lämpimästi heidän näkemiseensä. Lucyn vanhemmar olivat kuolleet kun hän oli ollut lapsi ja hänen tätinsä oli tuonut hänet Lontoosta Ranskaan 24 vuotta sitten ja opettanut soittamaan viulua, soitinta joka oli tuonut heille edes hiukan toimeentuloa, vaikkakin kädestä suuhun. Viulu oli nyt korjattavana, eikä Lucy tiennyt millä sen lunastaisi, kunnes Marco kertoi tavanneensa oman isänsä, amerikkalaisen Michaelin, joka oli ilmeisesti tullut kesän viettoon Ranskaan. Mies oli hänelle velkaa edes viulun korjauksen verran.

Harry Lamb oli nyt nelikymppinen mies joka muisteli perhettään, rikasta isäänsä Henryä jonka ei ollut tarvinnut käydä töissä ja tavattoman kaunista äitiään Martinaa, joka oli puoliksi saksalainen ja puoliksi turkkilainen. Hän muisti poptähti Birdien ja tämän miehen Justinin jotka vain muuttivat heille, ja Thomsenien nelihenkisen perheen, joiden piti asua heillä vain tilapäisesti, mutta jotka eivät Harryn odotuksista huolimatta tuntuneet millään jatkavan matkaansa. 

Silloin minä sen tajusin.
"Eletäänkö me kommuunissa?", kysyin kauhuissani.
Äiti nauroi kuin kysymykseni olisi ollut järjetön.
"Ei", hän sanoi, "ei tietenkään!"
"Miksi isä ei vain myy tätä taloa?", minä kysyin. "Me voitaisiin muuttaa johonkin pieneen asuntoon. Se olisi tosi mukavaa. Ja sitten meillä olisi paljon rahaa."
"Mutta eihän tämä ole kiinni vain rahasta, kai sinä sen tiedät?"
"Mistä sitten?", minä kysyin. "Mistä tämä on kiinni?" 
Äiti huokaisi pehmeästi ja hieroi kättäni peukaloillaan. 
"No, kaipa tämä on kiinni minusta. Siitä miltä minusta tuntuu. Siitä kuinka kauan olen ollut hyvin surullinen ja siitä ettei kaikki tämä", hän viittoi ympärilleen suuressa makuuhuoneessa jossa oli koristeelliset verhot ja kimalteleva kattokruunu, "tuo minulle onnea, ei oikeasti tuo. Sitten tuli David ja hän on näyttänyt minulle toisen tavan elää, vähemmän itsekkään tavan. Meillä on liikaa Henry, pystytkö näkemään sen? Aivan liikaa kaikkea. Ja kun ihmisellä on liikaa kaikkea, se alkaa vetää mukanaan turmioon. Nyt kun rahamme ovat käytännössä loppuneet, on hyvä aika muutokselle, miettiä mitä syömme ja teemme, mihin käytämme rahamme ja millä täytämme päivämme. Meidän täytyy antaa itsestämme maailmalle, ei vain koko ajan riistää sitä. Tiesitkö että David", äidin ääni helähti kuin lusikka viinilasia vasten hänen lausuessaan Davidin nimen, "antaa melkein kaikki tulonsa hyväntekeväisyyteen, ja nyt, hänen ohjauksessaan, me teemme samoin."

Libby janosi lisää tietoa biologisesta perheestään ja otti yhteyttä Miller Roehiin, toimittajaan, joka lehtijutun oli kirjoittanut. Kävi ilmi, että tämä oli käyttänyt kuukausia selvittääkseen mitä talossa oli tapahtunut ja kuka oli tuo tunnistamaton kolmas mies ja oli edelleen halukas auttamaan Libbyä todellisuuden selvittämisessä.

Omalla tahollaan myös Lucy hätkähtää menneisyyden tavoittaessa hänet. Kalenterimuistutuksessa on vain lyhyt viesti. Serenity täyttää 25.

Miten kutkuttava lähtöasetelma! Mitä Cheyne Walkilla sijaisevassa talossa oikein tapahtui? 

Pidin siitä, miten Jewell kehitti henkilöitään aivan loppumetreille saakka. Rikkinäisen lapsuuden kokeneita varhaisteini-ikäisiä, joista oli kasvanut rikkinäisiä ja traumatisoituneita aikuisia. Toisia aikuisia, jotka käyttivät muita hyväkseen, ja heitä, jotka eri syistä antoivat sen kaiken tapahtua eivätkä kyenneet tarjoamaan lapsilleen normaalia elämää. 

Kirja ei ollut mielestäni pelottava, mutta loppua kohden siinä oli hyvinkin tummia sävyjä. Kolmen kertojan käyttäminen oli mielestäni toimivaa. Harryn äänellä kuultiin taustaa siitä mitä talossa tapahtui, Lucy osoitti sen miten lapsuuden traumat vaikuttivat häneen vielä lähes 30 vuotta myöhemmin ja Libby kuroi kaikkea yhteen pikkuhiljaa niin kuin ulkopuolinen vain saattoi. Uskon, että tämä on kirja joka jää pidemmäksi aikaa mieleen.

Olen lukenut yhden Lisa Jewellin aiemmista kirjoista, linkki juttuun tässä: Löysin sinut.


Osallistun Jewellin uutuudella kirjabloggareiden tänään päättyvään dekkariviikkoon. Tapahtumaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina, kiitokset hänelle! Linkki haasteeseen Niinan omaan blogiin aukeaa tästä. Sieltä löydät linkkejä myös muihin haasteeseen osallistuneisiin blogeihin.

Kirjoitin tällä kertaa jutut dekkareista viidelle päivälle, tässä linkit neljään aiempaan. Näistä yksi on englanninkielinen. Kaikki kirjat olen kuunnellut äänikirjoina.





Toivotan kaikille hyvän -tai hyytävän- lukukesän jatkoa!


lauantai 12. kesäkuuta 2021

Dekkariviikko - Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä


Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä
Hannah Lönn # 2
Bazar, 2020
Alkuteos: Döden klär i domino, 2019
Suomennos: Katariina Kallio
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 10 h 37 min


Syksyllä 1959 tukholmalainen Hannah Lönn haaveili edelleen muotisuunnittelijan urasta. Hän oli käynyt esittelemässä töitään muotitaloissa ja ensin innostunut, kun hänet oli valittu ompelijattareksi Diorin muistoksi järjestettävään muotinäytökseen. Pettymys olikin suuri, kun Diorin iltapukujen sijaan Hannahin piti ommella 30 mustaa viittaa pukuja varjelemaan. Viittoja käytettäisiin sen jälkeen oopperassa Naamiohuvien esityksessä. 

Hannahin naapuri Irma Duncke oli berliinitär, joka oli saapunut Ruotsiin 1930-luvun alussa syistä, joita Hannah ei tiennyt. Hannah piti ystävällisestä, salaperäisestä naisesta, joka oli palavasieluinen natsismin vastustaja. Tämä olikin varma, että häntä seurattiin ja että Ruotsi vilisi sotarikollisia. Ajoittain hän ei uskaltanut edes lähteä asunnostaan ja nämä jaksot olivat viime aikoina pidentyneet. 

Laila Söderlund oli junassa matkalla Smoolannista Tukholmaan. Vierustovereikseen hän sai tyylikkään seurueen. Roland Kamp, Kampin muotitalon johtaja vaimoineen, Rolandin poika Jan Roland tämän edellisestä avioliitosta sekä Malin, joka oli rouva Kampin sisar ja malli sekä herra Kampin muusa. Kampien avioliitto oli viime vuosina väljähtynyt ja Gunillasta tuntui, että hän oli häviämässä viehätysvoimassa sisarelleen ja tästä tulisi milloin tahansa seuraava Rouva Kamp. Gunilla ei aikonut hävitä ilman taistelua. 
Vahingossa Laila kuuli heidän supinoitaan, kuten "liian myöhäistä perääntyä" ja "toimitaan suunnitelman mukaan". Mistähän voisi olla kyse?

Ruotsin tunnetuin muotitalo oli kuitenkin Gustav Lejonin, jota lehdet kutsuivat Ruotsin muotikuninkaaksi, heidän omaksi Diorikseen. Lejonin luottomies Alexander Rodins jutteli kaikkien kanssa yhtä sujuvasti ja sai jopa Hannahin tuntemaan itsensä Naiseksi isolla alkukirjaimella, kun hän asioi Lejonin ompelimossa. Rodinsin kaksoissisar Katarina oli Lejonin vaimo joka sekä näytti että käyttäytyi kuin olisi kuningatar. Rodinsit olivat kotoisin Baltiasta ja Katarina oli aloittanut mallina ennen kuin oli ryhtynyt Lejonin vaimoksi ja tämän lasten äidiksi. 

Hannahin hyvä ystävä Bibbi Berg oli Iltaviestin muotikuvittaja. Marie-Louise Bengtson, muotitoimittaja joka olisi mieluummin ollut ulkomaankirjeenvaihtaja tai rikostoimittaja, näytti hänelle toimitukseen tullutta uhkauskirjettä. "Muotikuninkaan on kuoltava", siinä luki lehdestä leikatuin kirjaimin. Mutta ketä siinä tarkoitettiin, kun Dior oli jo kuollut ja miksi kirje oli lähetetty Iltaviestin toimitukseen? Ehkä se oli jokin mainoskikka? Muotinäytös tuskin saisi nyt paljoa palstatilaa, kun ihmisiä kiinnosti enemmän Sputnik ja avaruuskoira Laika. Eri asia, jos muotinäytöksessä tapahtuisi jotain..

Tukholmaan muissa asioissa Smoolannista kutsuttu rikostutkija Johan Holm määrättiin tutkimaan muotinäytöksessä tapahtunutta ampumista ja tunnetun muotialalla toimivan miehen murhaa, saaden tälläkin kertaa näppärän Hannahin avukseen.

Kirjan päätteeksi Hannah topakasti päätti, että murhiin sotkeutuminen päättyy tähän. Uskoo ken tahtoo!

On kyllä kiva, että Ruotsista tulee myös tällaista cozy crimea, eikä aina niitä tyypillisiä poliisivetoisia skandidekkareita, joita en itse lue ollenkaan, vaikka niin suosittuja ovatkin.

Suomenkielisen kirjan kansi on hyvin aikakautta tukeva, mutta toisaalta eri tavalla tyylikäs on tämä alkuperäinenkin.


Osallistun postauksella kirjabloggareiden jokakesäiseen dekkariviikkoon. Huomenna viimeinen kirjaesittely sekä loppukoonti.




perjantai 11. kesäkuuta 2021

Dekkariviikko - Elly Griffiths: Siniviittainen nainen


Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
Ruth Galloway -mysteeri #8
Tammi, 2020
Alkuteos: The Woman in Blue, 2016
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 10 min


Cathbadista oli tehty kissanvahti. Yöllistä karkulaista etsiessään hän näkee Walsinghamin hautausmaalla siniviittaisen naisen joka hymyilee kauniisti enkeliltä näyttäen mutta katoaa yhtä salaperäisesti kuin ilmestyikin. 

Seuraavana päivänä kirkkoon johtavan tienvarren ojasta löytyy hento nuori nainen kuristettuna. Oliko tämä ollut menossa kirkkoon hakemaan turvapaikkaa? Päällään hänellä on pitkä valkoinen yöpaita ja sininen aamutakki, jalassaan sellaiset tohvelit joita kylpylöissä jaetaan asiakkaille. Harry Nelsonin tiimi päätteli naisen lähteneen Sanctuarysta, läheisestä sairaalasta joka toimii kalliina yksityisenä huumevieroitusklinikkana. 

Sanctuary on vaikuttava, viktoriaaninen rakennus, joka sopisi paremmin nokiseen kaupunkikuvaan, kuin Norfolkin maaseudulle. Puiden ja loivien kukkuloiden pehmentämässä maisemassakin se näyttää kaupungintalolta tai rautatieasemalta, joka on jotenkin tupsahtanut keskelle niittyä. Clough on kuitenkin vaikuttunut. 
"Onpa hieno paikka, näyttää ihan kartanolta."
"Pikemminkin vankilalta", Tim sanoo. 

Ruumis tunnistettiin 25-vuotiaaksi Chloe Jenkinsiksi, joka oli malli ja tosiaankin Sanctuaryn vieroituspotilaita. Hänen poikaystävänsä Tom Novak oli myös katkaisuhoidossa, mutta Sveitsissä, joten hän ei ollut epäiltyjen joukossa.

Nelson hätkähti todella nähdessään ensimmäistä kertaa Jenkinsin kuvan. Tietokoneen näytön pikseleissä, yhdennäköisyys on suorastaan pelottava. Chloe Jenkins tuijottaa Nelsonia tutuista kasvoista, joita Nelson on rakastanut jo yli 20 vuotta. Michellelle, vuoden '88 Miss Blackpoolin ensimmäiselle perintöprinsessalle, oli myös aikanaan tarjottu mallintöitä, mutta Nelsonin vaimo ei ollut niistä koskaan kiinnostunut. Oliko yhdennäköisyys vain sattumaa?

Ruth Galloway löytää sähköpostistaan viestin Hillary Smithsonilta, vanhalta kurssikaverilta joka on tulossa käymään Norfolkissa ja haluaisi tavata. Hillary on osallistumassa kurssille, joka valmistaa naispappeja hakeutumaan piispoiksi. Ruth oli yllättynyt siitä, että Hillary on vaihtanut arkeologian teologiaan ja toimii nyt pappina. Hillary on saanut nipun ikäviä, naispappeutta vastaan suunnattuja kirjeitä ja haluaa näyttää niitä Ruthille, jonka on lehdistä huomannut ryhtyneen varsinaiseksi neiti Marpleksi avustettuaan poliisia monessakin jutussa viime vuosina.

"On hyvin kuluttavaa kun meitä vihataan niin kamalasti", hän sanoo.
"Miksi sitten jatkat", Ruth kysyy. "Mikset vaihda johonkin sellaiseen työhön, jossa sinua ei inhota vain siksi että olet nainen?"
Hillary tuijottaa Ruthia oraakkelimaisesti, silmät suurina ja ahdistununeina.
"Koska Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Meidät on kaikki luotu jumalan kuvaksi. Ei vain miehiä. Sitä paitsi papeista on pulaa. Jos naiset eivät suostuisi papeiksi, koko instituutio hiipuisi."
Ruth ei ihan näe miksi se olisi huono juttu, mutta hän ei sano sitä ääneen. 

Ruth tulee kytketyksi mukaan mallitytön murhan tutkintaan Hillaryn saamien kirjeiden kautta, mutta luita ei tällä kertaa putkahda analysoitaviksi, joten Ruthin niin kiehtova työ forensisen arkeologian laitoksella jää aivan taka-alalle, mikä oli todella harmi. Sen tilalla sivut täyttyvät paljosta uskonnosta, (merkittävä aika eli pääsiäinen oli lähestymässä), lähinnä katolisen kirkon tavoista ja kivahan näistäkin oli kuulla, kuten pyhiinvaelluksista, kärsimysnäytelmästä kulkueineen ja eri "asemineen", imettävän Madonnan (Maria lactans) maitoa sisältävistä reliikeistä (koska Maria oli otettu taivaaseen, hänestä tärkein maanpäällinen reliikki oli hänen maitonsa) ja uskonpuhdistuksesta Englannissa. Olen aina ollut kiinnostunut eri maailmanuskonnoista, joten kirjan arvosana pysyi 4/5, vaikkei luita tutkittukaan, mutta ellei katolilaisuus kiinnosta, tämä osa ei välttämättä ole yhtä vetävä kuin aiemmat osat.

Mukana olivat luonnollisesti Nelsonin tiimi ja yksi sarjan kiehtovimmista henkilöistä, Ruthin "osapäivädruidiksi" kutsuma Cathbad. Poliiseista Judy oli äitiyslomalla hänen ja Cathbadin kuopuksen synnyttyä. 

Ruth ja Nelson olivat niitä harvoja kirjan henkilöitä, jotka eivät ole ollenkaan uskonnollisia ja heidän suhtautumisensa pääsiäisen juhlintaan kävi selväksi. Ruth totesi, ettei ole ennen nähnyt näin paljon "kaapuväkeä" ja "keittiöpyyhepäisiä miehiä" ja Nelson piti yllä omaa tutun mustan huumorinsa linjaa.

"Kirje on aikamoista tekstiä", Cathbad sanoo. "Puhutaan siitä miten nähdään kuin kuvastimessa arvoituksen tavoin, vaikka se on kaunista ja kaikki tehdään selväksi. Mutta eikö se ole kuitenkin syytä ottaa vakavasti?"
"Ilman muuta", Nelson sanoo. "Hoidan Pyhän talon luo väkeä huomiseksi. Kolmeltako se oli?"
"Joo. Samaan aikaan kun Jeesus ristiinnaulittiin."
Mistä hitosta se muka tiedetään, Nelson ajattelee. Kun hänellä on vaikeuksia saada tiiminsäkin täyttämään tuntikirjat oikein, miten ihmeessä homma olisi toiminut 2000 vuotta sitten.

Osallistun jutulla kirjabloggareiden Dekkariviikkoon.





torstai 10. kesäkuuta 2021

Dekkariviikko - R. J. Parker: The Good Neighbor

 


R. J. Parker: The Good Neighbor
HarperCollins UK, 2021
Lukija: Rose Robinson
Kesto 7 h 4 min


Leah Talbot oli ajamassa syrjäistä tietä kotiaan kohti, kun törmäsi illan pimeydessä moottoripyörää väistäessään peuraan. Autolla ei pystynyt jatkamaan matkaa joten olisi hälytettävä apua, mutta kännykän akku oli tyhjä. Onneksi Leah näki pimeän keskeltä valot talon ikkunassa, talon johon hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota sillä tämä sijaitsi korkean aidan suojissa. 

Oven tuli avaamaan mies joka kertoi nimekseen Martin Tate. Mies oli komea ja ystävällinen, soitti poliisille ja kutsui paikalle hinausautonkin jolloin Leah kertoi avuliaasti kotiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Leah oli shokissa ja kun hän pyörtyi, mies tarjosi hänelle brandyä ja tarjoutui pyytämään paikalle ambulanssin, mistä Leah kuitenkin kieltäytyi.

Seuraavana aamuna Leah lainasi miehensä Elliottin autoa ja lähti Taten talolle kiittääkseen miestä. Oven avasi tällä kertaa kuitenkin poliisi, joka kertoi, että talon asukas oli murhattu. Eikä kyseessä ollut Tate, vaan nainen nimeltään Alice Boothe. Poliisi kehottaa Leahia ja Elliottia menemään turvallisuussyistä muualle asumaan.joksikin aikaa. Heidän avioliittonsa oli viime vuosina väljähtynyt ja he lähtivätkin eri teille, Elliott ystävänsä luo ja Leah aikoi mennä tapaamaan isäänsä. 

Takautumassa käy ilmi, että vain vähän ennen kuin Leah oli tullut koputtamaan ovelle, Martin oli tappanut Alicen.

Alku oli erittäin lupaava ja olihan lähtökohta suorastaan herkullinen. Valitettavasti tarina eteni kissa- ja hiirileikiksi kun Martin pyöritteli langoissaan Leahia ollessaan teoissaan koko ajan askeleen naista edellä. Leahin tyhmyys -anteeksi vain- oli niin luokatonta, että en pystynyt nauttimaan kirjasta niin kuin olisin halunnut. Eihän poliisiin tietenkään kannata olla yhteydessä, kun murhaaja ottaa jatkuvasti yhteyttä ja uhreja alkaa tulla lisää, kannattaa vain itkeä ja kirkua, ehh.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggareiden dekkariviikkoon. 




keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Dekkariviikko - Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa


 
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Flavia de Luce #5
Bazar, 2018 (lukukirja 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones, 2013
Suomennos: Maija Heikinheimo
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 36 min


Bishop's Laceyn kylän suojeluspyhimys, St. Tancred, vietti pääsiäisenä 500-vuotisjuhliaan. Flavian isosisko Feely oli valittu soittamaan juhlassa urkuja, koska urkuri, herra Collicutt, oli jälkiä jättämättä kadonnut. Tuleva juhla tarkoitti myös sitä, että pyhimyksen hauta kirkon kryptassa avattaisiin, mistä Flavia puolestaan oli innoissaan. Ja kylläpä häntä lykästi, sillä pienen kokonsa ansiosta hän sai ensimmäisenä kurkistaa hautapaaden sisälle ja vieläpä luvan kanssa!

Sain pääni työnnettyä helposti kiven rakoon ja vääntelehdin kuin sirkuksen käärmeihminen kunnes sain valonlähteen pääni yläpuolelle niin, että se valaisi hautaholvia. 
Kylmänkostea ilmavirta pyyhki kasvojani ja nyrpistin nenääni tympeälle, ikivanhan mädäntyneisyyden löyhkälle. Silmieni edessä oli pieni kivihuone, joka oli reilu pari metriä pitkä ja vajaan metrin levyinen. 
Ensimmäisenä huomasin ihmiskäden jonka käpristyneet sormet puristivat rikkoutunutta lasiputkea. Sitten katseeni siirtyi kasvoihin. Niitä peitti kammottava naamio, valtavan suuret, asetaanista tehdyt silmäaukot jotka näyttivät tuijottavan minua, ja sian kärsää muistuttava kuminen uloke. 
Naamion alla oli valkoista röyhelöä ja sen alla erotin kaulan ja kurkun mustaksi muuttuneet verisuonet. Silmäaukkojen yläpuolella näkyi kuoropojan kultaisia kiharasuortuvia. 
Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. 
Sammutin taskulampun, vedin pääni kiven raosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin.
"Luulenpa että löysimme juuri herra Collicuttin", sanoin.

Tällä kertaa Flavia sai salapoliisityössään "vastaansa" kilpailijoita, vierailevan "herculepoirotin" sekä oman kylän neiti Tanteen, kirkon alttarikillan puheenjohtajan, joka piti itseään harrastajasalapoliisina neiti Marplen tapaan ja halusi myös selvittää urkurin kuoleman. Flavialle nämä nenäänsä samoille apajille tyrkkivät aikuiset olivat lähinnä kaksi ihmistä lisää, joille piti selitellä tekemisiään.

"No tuota. Se on pitkä juttu. Urkupilliin oli eksynyt lepakko ja yritin selvittää mitä kautta se oli päässyt kirkkoon. Pelkäsin että sillä saattoi olla raivotauti, en halunnut että Feelylle tapahtuu mitään pahaa. Hän on menossa naimisiin ja pelkäsin että..."
Painoin katkaisinta, vapinaa ja nyyhkytystä, mutta mitään ei tapahtunut. Piru vieköön! Aiemmin olin ollut oikea mestari tilaamaan kyyneleet silmiini jos tilanne sitä vaati. Mitä minulle oikein oli tapahtumassa? Olinko muuttumassa kovapintaiseksi. Tällaistako olisi kaksitoistavuotiaana?

Kuten aiemmissakin osissa, näppärä 11-vuotias Flavia esitteli kemian ja myrkkyjen tuntemustaan, tähän tapaan.

Ollakseni aivan rehellinen, minun on myönnettävä että myös strykniini on heikko kohtani, eikä pelkästään sen ominaisuuksien, vaan myös sen muuntautumiskyvyn vuoksi. 
Esimerkiksi, jos strykniiniä yhdistetään muodostumassa olevan hapen kanssa, sen melkoisen tavanomaisen väriset valkoiset kiteet muuttuvat ensin syvän sinisiksi, sitten vuoron perään purppuranpunaisiksi, violeteiksi, punaisiksi, oransseiksi ja keltaisiksi. Mikä perikadon sateenkaari!

Bradley on kyllä onnistunut Flavian hahmon luomisessa erinomaisesti, voin vain ihailla. Lukisin näitä, vaikken lukisi dekkareita! Ilkeilevät isotsiskot, muissa maailmoissa oleva isä ja lumivyöryssä Alpeilla kadonnut ja kuolleeksi julistettu äiti, unohtamatta jo kuollutta Tarquin-enoa, jonka hyvin varustellun kemianlaboratorion Flavia on perinyt, ovat kaikki oiva lisä perheeseen. Itse mysteeri ei Flavia -sarjassa ole välttämättä se kaikkein oleellisin osa, mutta tässä kirjassa sekin piti jännitystä yllä loppuun saakka. Toisaalta on vaikea uskoa miten paljon kuolemantapauksia noin pienessä kylässä tapahtuu, mutta olen päättänyt, etten anna sen häiritä lukunautintoani.

Aivan kirjan lopussa oli heitettynä melkoinen cliffhanger! Seuraava osa pitääkin ottaa kuunteluun vielä kesän mittaan. Pitää myös kehua Krista Putkonen-Örniä, joka on ehdoton suosikkini suomalaislukijoista!

Osallistun kirjalla myös vuotuiseen, maanantaina alkaneeseen dekkariviikkoon. Hieman mattimyöhäisenä liityn mukaan näin keskiviikkona, mutta loppuviikolle on luvassa uusi postaus joka päivälle.

Jännittävää dekkariviikkoa teille kaikille!





sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki



Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki
Gummerus, 2020
Ennakkokappale, 496 sivua
Alkuteos: City of Girls, 2019
Suomennos: Taina Helkama


Kiitos kustantajalle iloisesta yllätyksestä, ennakkokappaleesta!

Peg ja Olive olivat tavanneet ja ystävystyneet ensimmäisen maailmansodan aikaan, ollessaan molemmat Punaisen Ristin sairaanhoitajina Ranskassa. Peg oli jo silloin huomannut olevansa taitavampi järjestämään haavoittuneille viihdykettä kuin sitomaan heidän haavojaan. Sodan loputtua Peg oli tehnyt varieteetöitä ja tavannut alalla olevan tulevan aviomiehensä Billy Buellin. Eron, joskaan ei koskaan virallistetun, jälkeen Peg oli vuonna 1935 ostanut New Yorkista vanhan rähjäisen teatterin ja antanut tälle nimeksi The Lily Playhouse. Olivesta oli silloin tullut Pegin sihteeri, käytännössä jokapaikanhöylä, kuin kurittoman lammaslauman epätoivoinen paimen. Peg oli sellaiseen aivan liian boheemi. Peg-täti syyti rahaa romahduksen partaalla olevaan teatteriinsa kuin avokätinen perijätär oopiumiriippuvaisen rakastajansa päihteisiin: pohjattomasti, epätoivoisesti ja turhaan. 

Tällaiseen "perheeseen" Vivianin vanhemmat yllättävän huolettomina lähettivät 19-vuotiaan tyttärensä, kun tämä oli potkittu pois Vassarista vuosikurssin reputettuaan. Vivianin muuttokuorma sisälsi laukullisen vaatteita, toisen täynnä kankaita ja ompelutarvikkeita, sekä aarteensa, ompelukoneen. 
Lily Playhouse piti sisällään ensimmäisen kerroksen teatteritilat, toisen kerroksen varastotilat sekä kolmannen ja neljännen kerroksen asuinhuoneistot, joista yhden, Billylle kuuluneen, Viv sai omakseen.

Vivian sulautui välittömästi teatterin arkeen nauttien siitä kaikesta ja suhtautuen ihailevasti näyttelijättäriin. Lily Playhouse oli tyyliltään hyvin kaukana Broadwayn laadukkaista teattereista. Sen ohjelmisto koostui usein vaihtuvista revyy- ja vaudeville-esityksistä, jotka noudattivat aina tiettyä kaavsa. Kahdeksan tanssijaa, neljä showtyttöä, jälkimmäiset pitkiä, kauniita, näyttäviä, esitysten todelliset vetonaulat. Showtyttö Celiasta tuli Vivianin paras ystävä ja yhdessä he juhlivat kaikki yöt New Yorkin parhaissa paikoissa ja jatkoilla miesten kanssa, ja miehiä heillä riitti. Aamupäivät kuluivat krapulaa potien, illaksi piti selviytyä uusiin esityksiin.

Illassa oli aina kaksi esitystä, ensimmäisessä kävivät lähinnä äidit lapsineen, jälkimmäinen oli suunnattu mieskatsojille, pääosissa naiselliset avut, niukkoja asuja ja paljon hetkuvaa tanssia. Esitysten juonelliset ulottuvuudet olivat sivuseikka, kunnes Edna Parker Watson miehensä Arthurin kanssa muutti yhteen teatterin huoneistoista.

Pariskunta oli myös näyttelijöitä, englantilaisia. Arthur esiintyi tunnetuissa elokuvissa, Edna teatterin puolella, mutta draamoissa. Arthur oli vaimoaan parikymmentä vuotta nuorempi, ei järin älykäs, mutta komea katsella. Kolmas aviomies, jota Edna piti kuin palkintona itselleen hyvin tehdystä työstä. New Yorkiin he päätyivät, kun Luftwaffe oli pommittanut heidän kotinsa Lontoossa. 

"Herranpieksut, Edna, miten paljon vaatteita sinulla on!" Peg totesi.
"Tässä on vain murto-osa kokoelmastani, Peg. Näkisitpä minun Lontoon-kotini vaatehuoneen." Hän vaikeni hetkeksi. "Voi luoja. Muistin juuri, että olen menettänyt kaiken mitä minulla oli kotona. Kaipa se on minun panokseni taisteluihin. Herra Göringin oli näemmä saatava tuhota yli kolmekymmenen vuoden aikana kokoamani puvusto, jotta maailmasta tulisi turvallinen paikka arjalaisille. En aivan näe, mitä hyötyä siitä hänelle oli, mutta niin ikävästi hän nyt teki."

Amerikassa Watsonit eivät olleet tunnettuja, mutta Peg lupasi heille töitä ja toimeentulon kera asunnon ja ruuan, kuten niin monelle muullekin Lily Playhousen työntekijälle, vaikka Olive jaksoikin aina valittaa niukoista rahavaroista ja tiukasta budjetista. Vivvie löysi paikkansa teatterista sen puvustajana ja taikoi upeita asuja käytettyjen vaatteiden liikkeistä löytämistään puvuista.

Kaikki muuttui, kun Billy Buell palasi kaupunkiin. Hän halusi kirjoittaa Ednalle tämän avuja täydellisesti esittelevän näytelmän, ja niin syntyi Tyttöjen kaupunki.

Tyttöjen kaupunki oli ensimmäisellä puoliskolla hauska ja vauhdikas, paikoitellen jopa hengästyttävä mutta ehdottoman positiivisella tavalla. Se oli sujuvasti ja niin taitavasti kirjoitettu, että soljui eteenpäin aukeama kerrallaan ihan huomaamattaan. Kirjaimellisesti pageturner siis. Jälkimmäisellä puoliskolla sen sivut sen sijaan täyttyivät onnettomista ihmiskohtaloista, joista oli jopa surullista lukea. 

Ihlmestyttyään jo elokuussa '20 kirja olisi saattanut jäädä minulta kokonaan lukematta, mutta olenpa iloinen siitä että sen luin. Onneksi säät sallivat kirjan lukemisen suuremmilta osin ulkona, sillä tämä on ehdottomasti kesälukemistoa.


sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Silvia Moreno-Garcia: Untamed Shore

 


Silvia Moreno-Garcia: Untamed Shore
Recorded Books, 2021
Lukija: Maria Liatis
Kesto: 8 h 3 min


Viridianaa odotti valmiiksi suunniteltu tulevaisuus kotikylässään Baja Californiassa. Vuonna 1979 kunnon meksikolaistyttö teki kuten vanhemmat tahtoivat, ja Viridianan äiti oli jo sopinut Manuelin äidin kanssa heidän lastensa liitosta. 19-vuotias Viridiana halusi kuitenkin elämältään jotain muuta kuin liudan lapsia, ikuisen ruuanlaiton ja pyykkäämisen ja miehen joka istuisi illat pitkät pelaamassa dominoa.

There was always duty. Mind-bogglingly dull duty. Duty without rhyme nor reason. Why, for example must they go to church every Sunday and then endure the same company, the same food, the same conversation and the same game of dominoes? Week after week, month after month, out came the good tablecloth, the white linen instead of the plastic, and the beer and the snacks. Chicharrones and Japanese peanuts and a bunch of 'hello compadre' and 'hello comadre' as the people assembled themselves around the table.

Viridiana joka osasi viittä kieltä teki mahdollisuuksien mukaan käännös- js opastöitä. Siten hän tutustui kolmeen amerikkalaiseen; Daisyyn, tämän veljeen Gregoryyn ja aviomieheen Ambroseen. Jälkimmäinen tarvitsi henkilökohtaista avustajaa kirjoitustöihinsä ja halusi tämän olevan jatkuvasti saatavilla, joten Viridiana muutti asumaan heidän vuokraamaansa villaan. Hän pyysi myös kaksi kertaa suuremman palkan kuin oli suunnitellut ja kun mies kirjoitti hänelle siekailematta shekin, Viridiana tiesi heidän olevan paitsi kauniita ja tyylikkäitä, myös rikkaita. 

After their nails were dry, they went to the beach together and Daisy laid herself down on the towel sunbathing, while Gregory asked Viridiana more about the sharks. She told them that in Santa Rosalia they still hunted sharks, they harpooned it. First the neck and then the back and then they dragged it onto the boat. No hooks with bait, no nets, but brute force. The fishermen beat the shark with the baseball bat, nail affixed to it.
Then he asked her about the peninsula, its people, geography. She told them that the east is calm and full of life, but the west is naked rocks, it is harsh, it is cruel. She told them about all the creatures you can find in the sea, not only the sharks, but great sea turtles, the lobsters, and the industries that had vanished many years before. 

Viridiana ihastuu Gregoryyn ja heille kehittyy suhde. Mies haluaa seuraavaksi lähteä Pariisiin ja ottaa Viridianan mukaansa ja tyttö on valmis heittäytymään seikkailuun. Mutta Baja Californian huolettoman rantaelämän technicolor-väreihin tulee tummia sävyjä, sillä samalla kun Viridianalle selviää, ettei Gregorylla ole yhtään omaa rahaa, tapahtuu onnettomuus. On selvää, että hänen pitää auttaa uusia ystäviään, pitää valehdella, pitää manipuloida laiskaa paikallispoliisia katsomaan sormiensa läpi tapahtuneen olosuhteita. Viridiana tulee vedetyksi syvemmälle perheen juoniin kuin hän haluaisi, mutta missä menee raja.

Alku oli sopivan hidas luomaan seisahtuneen, kuuman ja köyhän rantapaikan ilmapiirin, jossa aurinko nousee ja aurinko laskee eikä Viridianalla ollut paljon odotettavaa elämältään, mutta kun amerikkalaiset tulivat, alkoi tapahtua. Twistejä riitti ja se käänteentekevin ja ihmisten väliset suhteet lukijalle (ja Viridianalle) uusiksi heittänyt tuli suoraan päin näköä kun en yhtään osannut odottaa. Että mitä juuri sanoit?!
Viridianan henkilön kehittymistä viattomasta haaveilijasta toimijaksi jonka on käytettävä päätään eikä vain sydäntään, oli kiinnostava seurata ja ylipäätään tässä oli herkullisia henkilöitä ja sähköistä jännitettä sekä  onnistunut haimetafora. En olisi muuttanut mitään, viisi tähteä. 


lauantai 29. toukokuuta 2021

Karoliina Timonen: Suolaa iholla


 
Karoliina Timonen: Suolaa iholla
Wsoy, 2020
Lukija: Karoliina Timonen
Kesto: 4 h 36 min


Lisa oli aloittanut parin kuukauden matkansa Madridista ja tullut nyt Valenciaan seuraten Joaquin Sorollan elämän kaarta. Hän oli lähtenyt Espanjaan yksin, viimeistelemään graduaan tuosta espanjalaistaiteilijasta. 

Lisa oli käynyt Valenciassa, Sorollan synnyinkaupungissa, aiemminkin. Kolme vuotta sitten hän oli lomaillut siellä miehensä Lassen kanssa ja ihastunut Sorollan taiteeseen. Nyt tuntui siltä, että tuo parin kuukauden erossa olo tekisi hyvää heille molemmille.

Ei pidä käsittää väärin, minulla on monella tavalla upea elämä. Hyvä työpaikka, kaunis koti, komea ja menestynyt mies sekä.ihania ystäviä. Tiedän, että moni olisi sellaiseen tyytyväinen, tiedän monen olevan minulle jopa kateellinen. 
Kenenkään elämässä valo ei kuitenkaan yllä kaikkialle. 
On tapahtunut asioita, joista harva tietää ja minussa on surua, joka on yksin omani. 

Gradun tekeminen oli jäänyt, kun Lisalle oli tarjottu työpaikkaa modernin taiteen museon viestintäosastolla ja siellä hän oli nyt ollut, kymmenen vuotta samassa työpaikassa, asemassaan tosin edeten. Tarve muutokseen oli tuntunut turvallisimmalta aloittaa näin, ottamalla vuosi opintovapaata. Lasse puolestaan oli yleensäkin hyvä pitämään heidän molempien jalat maassa, eikä ollut suhtautunut kannustavasti näin suureen panostamiseen yhtä gradua varten. Lisa on sitä paitsi jo 36-vuotias.

Joskus tuntuu, että olen Lasselle vain riesa. Vaadin huomiota ja yhteistä aikaa siitä huolimatta, että hänen uransa on nousujohteessa ja hänelle kaikkein tärkeintä. 
Vaadin liikaa. Ei hän tuollaista sentään ääneen sano, mutta tiedän hänen ajatuksensa. 
Minun toiveeni, jopa minun urani, tuntuvat olevan Lassen silmissä merkityksettömiä. Työni on hänelle kuin rouvasleikkiä, jolla täytän paremman puutteessa päiväni ja josta maksettavalla rahalla osallistun jossain määrin taloutemme pyörittämiseen. 

Valenciassa, Sorollan taiteen äärellä, Lisa tapasi yllätyksekseen toisen suomalaisen, Eeron joka oli opiskellut kirjallisuutta ja tullut Espanjaan tutkimaan erästä kirjailijaa. Sorolla ja Eeron tutkima kirjailija olivat aikanaan olleet hyviä ystäviä. 

Yhteisen lounaan äärellä he puhuivat tutkimuskohteistaan, mutta myös henkilökohtaisista asioista, nauttivat viiniä, nauroivat. Miten helppoa olikaan keskustella miehen kanssa, joka sekä puhuu että kuuntelee. Lisa ei halunnut hetken koskaan loppuvan. Onko mahdollista enää vain maksaa lasku, hymyillä ja lähteä eri suuntiin?

Merta katsellessani pystyn vähitellen ajattelemaan järkevästi ja tasapainoisesti, unohtamaan häpeän. 
Ihastuminen, hullaantuminen, se on luonnollista. En ole ensimmäinen keski-ikäinen tai varattu ihminen jolle on käynyt niin. Täytyy olla vain kiitollinen ettei juttu edennyt pidemmälle. 
Ajattelen taas kuinka ihanaa on olla yksin, yksin ulkomailla. Yksin Valenciassa. Siihen minun kannattaa keskittyä. Nauttia näistä päivistä, näistä hetkistä sen sijaan että mököttäisin jonkun pelimiehen takia, joka olisi ollut joka tapauksessa mahdottomuus, jo ajatuksen tasolla. 

Pikkusisko Lila, perheemme todellinen iltatähti, vastikään kaksikymmentä täyttänyt ja lisäksi armoitettu party girl, ilmoitti yhtäkkiä tekstiviestillä tulevansa muutamaksi päiväksi Valenciaan ja majoittuvansa Lisan air bnb -asunnossa. Lisa suhtautui uutiseen ensin nyrpeästi, mutta ehkä siskon visiitistä on iloakin. 

Olin kirjan kuunneltuani lähinnä hämilläni. Timosen edellinen, Kesäinen illuusioni oli minulle täyden viiden tähden kirja. Aloitin sen erään lukumaratonin loppuvaiheilla ja se omasi niin tiheän jännitteen, että minun oli luettava se kerralla loppuun kellon jo hälytettyä maratonin päättyneeksi. Olin juuri urakoinut ison määrän sivuja, mutta kirja ei vain päästänyt otteestaan. Mitä sitten oli tapahtunut tällä välillä, miksi Suolaa iholla oli niin erilainen, miksi siitä puuttui kaikki tuo vetovoimaisuus? Sillä Suolaa iholla oli minulle vain keskinkertainen, turhan jankuttava avioliittokuvaus parista joista toinen lopulta haluaa erota ja toinen ei. 

Kirjassa esiintyvä Joaquin Sorolla (1863-1923) on todellinen henkilö, taidemaalari joka tunnetaan Wikipedian mukaan erityisesti auringossa ja veden äärellä oleskelevien ihmisten kuvaajana. Sorollaa olisi voinut vielä paremminkin hyödyntää kirjassa.