2 x kotirintamalla: Kiivaat sekä Mirjami

Terhi Rannela: Kiivaat

Karisto, 2019

210 sivua

Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut kymmenen vuotta. Tamperelainen Salme on juuri kuullut että hänen nuoruuden rakkautensa, jonka luuli kuolleen, onkin elossa. Salme alkaa kirjoittaa kirjettä hänen kuvitteelliselle vaimolleen ja muistelee siinä samalla sota-ajan vuosia.

En ole enää vähään aikaan erottanut vuosia toisistaan. Tällaista se kai sitten on loppuun asti, mutta kyllä se huonompaakin voisi olla.
Sen haluan sinun heti tietävän, etten koskaan tahtonut kenellekään mitään pahaa. En halunnut edes silloin, kun suuri sanomalehti kutsui minua rikolliseksi. Enkä silloin, kun olin vähällä räjäyttää elokuvateatterillisen ihmisiä.
Joko sain huomiosi?
Olin joukon paras haavansitoja ja opetin muillekin ensiaputaitoja. Meillä on vieläkin kaappi täynnä haavasidosta.

Jatkosodan syttyessä Salme oli 16-vuotias ja hänen ystäväpiirinsä tai pikemminkin toveripiirinsä koostui kuudesta kommunistinuoresta jotka halusivat vastustaa Suomen sotaa Saksan rinnalla. Salmen äiti on istunut pitkään vankilassa kommunistisen aatteen takia ja tyttö on kasvanut yhtä aatteellisen mummonsa hoivissa.

Aatteellisesta kirjallisuuspiiristä se alkoi, mutta vaikka ensin oli tunne, että aikuiset pitävät heitä kakaroina joista ei ole mitään hyötyä, kasvoi vielä suuremmaksi toinen tunne, se että vastarintaan on noustava ja työläisten sekä demokratian puolesta taisteltava.

Veksa ja Arvo murtautuivat konttorikoneliikkeeseen ja anastivat sieltä monistuskoneen, vahaa, paperia ja muutaman kirjoituskoneen, joita yritimme kaikessa hiljaisuudessa kaupata eteenpäin. Mummo ei ollut tietävinäänkään papeririisistä, jota säilytin meillä kotona. Eikku kärtti piirustuspaperia enkä aina hennonut häntä kieltääkään.
Lentolehtisten kirjoittamisesta tuli intohimoni. Poimin ideoita sanomalehdistä ja kuuntelin kaupungilla tuntemattomien puheita.
Päättyykö mieletön sota vuonna 1942?
Rauha Suomen ja demokraattisten maiden kesken!
Taisteluun rauhan sekä kansamme onnen ja vapauden puolesta!

Kiivaat perustuu tositapahtumiin, kommunistinuorten tekemiin tihutöihin Tampereella. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu lukemattomia romaaneja, joten oli positiivinen yllätys löytää vielä uusi näkökulma siihen miten kotirintamalla toimittiin sodan aikana.

Heidi Köngäs: Mirjami

Otava, 2019

347 sivua

Heidi Köngäksen uutuus on jatkoa hänen edelliselle romaanilleen Sandra, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Itse olen Sandran lukenut, mutten näköjään blogannut siitä mitään. Tällaisessa tilanteessa blogijumitus tuntuu erityisen ikävältä. Vilkaisin muutaman arvion Sandrasta kertauksenomaisesti ennen Mirjamin aloittamista, mutta olisihan se ollut kiva lukea juuri omat ajatuksensa ko. kirjasta.

Mirjami lähtee liikkeelle vuodesta 1928, jolloin Mirjami on pikkutyttö. Kotitalo myydään vapaaehtoisella huutokaupalla, jonka on kai osittain tarkoitus hieman kiillottaa kuvaa, mutta huutokauppa se on yhtä kaikki. Sandra ei kestä tulla ulos kaiken kansan eteen, eikä varsinkaan näkemään minne rakkaat lehmät myydään. Uusi koti rakentuu vähän kerrallaan paljaalle suonreunalle ja saa nimekseen Kurki. Mäntän tehdasyhtiö (Serlachius) on ostanut kaikki maat ja mannut, joten muuta ei yksinkertaisesti ole saatavilla. 

Varsinaisesti tarina sijoittuu sotavuosiin ja lähtee liikkeelle marraskuusta 1939 ja senhän moni tietää miten Suomelle silloin kävi. Kurjen talon vanhimmat pojat ovat muuttaneet omilleen ja saaneet jo perhettäkin. Vanhin tytär Annikki on opiskellut ja päässyt arvostettuun paikkaan tehtaan konttorille töihin, keskimmäinen tytär Mirjami on töissä ompelijana Neiti Jalavan ompeluliikkeessä mutta asuu vielä kotona. Pikkusisaruksiakin on, vaikka kaikki eivät ole selvinneet. Kirjaa kertovat vuorollaan Sandra, Annikki, Mirjami ja alakouluikäinen Soili. Mirjamin osuudet ovat loogisesti isoimmassa roolissa.

Sodan julistaminen Suomelle tuntuu Mäntässäkin. Koulu suljetaan kesken päivän ja tieto siitä että Helsinkiä on pommitettu, on sietämätön, sillä siellä asuvat veljet Eino ja Reino perheineen. Niin pian kuin vain junalla pääsee, pojat tuovatkin vaimot ja lapset Kurkeen pommituksilta turvaan. Töissä Mirjami ompelee lumipukuja, ankeaa suoraa saumaa alati valkoiseen kankaaseen loputtomat tunnit päivässä. Vaihtelu on valitettavasti suruharsojen ompelua hattuihin, liian usein kaatuneet ovat tuttuja oman kylän poikia. Kotona kudotaan villasukkia ja tehdään muita aputöitä rintamalla taistelevien eteen.

Minä käyn joka sunnuntai leipomassa rintamalle leipää. Viikot ovat aivan täynnä, sillä töissä meillä on lauantaisin vain tunnin tavallista lyhyempi työpäivä ja pyhäisin käyn Ammattikoululla leipomassa. Meillä on Saarisen Siirin kanssa vakituinen iltavuoro, joka alkaa kahdelta iltapäivällä. Edelliset ovat jo tehneet taikinan pohjat, me vain lisäämme jauhoja, vaivaammme taikinaksi, leivomme, paistamme, nostamme leivät orrelle kuivumaan. Usein menee iltamyöhälle ennen kuin kaikki on paistettu. Vasta nyt ymmärrän kuinka kovaa työtä äiti on tehnyt leipoessaan meille kaiken ruokaleivän. Olen aina aivan poikki, kun pistelemme Ammattikoululta kotiin.

Kaiken kurjuuden keskellä rakkaus tuo onnea arkeen. Moni tuore pari avioituu nopeasti, veljet kiusaavatkin 24-vuotiasta Mirjamia vanhaksipiiaksi. Mirjamilla on tosin oma sydämen valintansa, mutta vanhemmat, etenkin Sandra, ovat avoimesti Mirjamin valintaa vastaan. Mirjamin rakkaus venyy pitkäksi tapailuksi joka ei etene. Lopulta nuorimies tekee ison päätöksen Mirjamin puolesta.

Sandrassa Köngäs kuvasi isoäitinsä elämää kansallissodan aikaan, nyt on hänen äitinsä tarinan vuoro. Haastatteluissa Köngäs on kertonut jo pikkutytöstä kuunnelleensa ompelijaäitinsä ja tämän asiakkaiden tarinointia. Mirjami on niitä romaaneja jotka ovat yhtä aikaa viihdyttäviä, koskettavia sekä "yleissivistäviä". 

Marraskuun lukuhaaste, 11.-20.11

Marraskuun väripilkku ja lukemisen motivaattori, Karo Hämäläisen 2014 lanseeraama lukuhaaste jatkaa elämäänsä somessa ja täällä on yksi innokas lukija :)

Ensimmäisellä kolmanneksella sain luettua yhden kokonaisen kirjan, Eveliina Talvitien romaaniesikoisen Kovakuorinen. Nyt minulla on kesken kaksi romaania, kaariutriotyylinen Apteekki jonka tekijältä Leila Tuurelta olen lukenut useamman kirjan sekä norjalaisen nykykirjailijan Per Pettersonin uusin, Miehet minun tilanteessani. Petterson on minulle uusi tuttavuus, enkä osaa tällä hetkellä veikata tuleeko Pettersonia luettua enemmän vai ei... 

11.11, 60 sivua Miehet minun tilanteessani
12.11, 109 sivua Apteekki
13.11, 66 sivua Mmt
14.11, Mmt loppuun eli 53 sivua
15.11, Apteekki loppuun eli 79 sivua

Jesh, sain luettua Apteekin loppuun! Vaikka hassusti Mmt:n loputtua tuli sellainen fiilis, että aloitanpa saman tien uuden kirjan tähän Apteekin rinnalle ja ehkä senkin takia piti lukea se Apteekki nopsaan pois alta. Olin saanut kirjaston varauksista pari oikein kiinnostavaa uutuutta käsiini ja piti melkeinpä entten tentten eelikamenttenillä valita seuraava kirja. Voiton vei Terhi Rannelan uutuus Kiivaat, joka sijoittuu vuoteen 1955 jolloin muistellaan vuotta 1941, jolloin päähenkilö, tuolloin 16-vuotias tamperelainen Salme, kommunistiystävineen käy omaan taistoaan Suomen ja Saksan aseveljeyttä vastaan.

Noin muuten olen ollut mielissäni siitä, että olen saanut blogattua kuvaa vaille valmiiksi useammankin kirjan joista voin julkaista juttua ensi viikolla. Kiva saada kirjat kiertoon, kaikkihan ovat kirjastolainoja.

16.11, 66 sivua Kiivaat
17.11, 58 sivua Kiivaat
18.11, 86 eli Kiivaat loppuun 

Kiivaat oli nopealukuinen ja hyvin otteessaan pitävä. Käytännössä sen lukemiseen meni 2 vuorokautta. 

Käytiin eilen Tampereen puolella lähikirjastossa hakemassa muutama varaus, mukaanlukien Dale of Merchants -peli ja sitä ja toista lautapeliä tulikin pelattua niin moneen kertaan etten aloittanut enää uutta kirjaa. Tänään miehellä on taas iltavuoro töissä joten minun tulee luettua enemmän. Lainasin kirjastosta vipin eli kahden viikon lainan, Heidi Köngäksen Mirjamin. Olen lukenut Sandran, johon Mirjami on itsenäinen jatko-osa, vaikken näköjään ole siitä blogannutkaan. Harmi, sillä nyt olisi ollut kiva lukea oma juttunsa Sandrasta!

19.11, 115 sivua Mirjami 
20.11, 130 sivua Mirjami 

822 sivua! Kiitos lukuhaasteen, aivan ehdottomasti! 

2 x chick lit: Kirjosieppo ja Heti vapaa

Hanna Velling: Kirjosieppo

Bazar, 2018

252 sivua

Avoliitossa asuvat Anna ja Make, heidän taaperoikäinen tyttärensä Nuppu ja vehnäterrieri Nasu ovat juuri muuttaneet uuteen vuokrakotiin. Joka toinen viikonloppu perheeseen liittyy myös Jami, Maken esikoinen. Make on jättänyt pettyneen Annan keskelle muuttolaatikkomerta ja häipynyt jokakesäiselle joogaretriitilleen. Sieltä kotiuduttuaan ja Annan palattua äitiyslomalta töihin kauneushoitolaan, Make pamauttaa uutisen. Hän muuttaa pois.

- Yritetään nyt mennä tää siirtymävaihe rauhallisesti. Mulla on yksi kämppä jo kiikarissa. Mä asun tässä kuitenkin siihen asti että asia varmistuu. Voin nukkua sohvalla, Make selosti. 
- Muutatko sä yksin asumaan? Anna sai kysyttyä.
- Niin olis tarkoitus tässä totutteluvaiheessa. Se on varmaan kaikille helpompaa niin. 
Siirtymävaihe ja totutteluvaihe. Rauhallisesti ja helpompaa. Mistä Make repi määritelmiään? Kuulostaa ihan joltain amerikkalaiselta TV-psykologilta. Anna ei jaksanut sanoa mitään. Odotti vain, että joku herättäisi ja sanoisi, ettei tämä ollut totta. Että tämä ei tapahtunut Annalle. Ei hän ollut tilannut mitään siirtymävaiheita tai muuta sontaa.

Kaiken huipuksi Make osoittautuu kirjosiepoksi. Tämä lintu on moniavioinen, ensimmäisen naaraan alettua haudontansa koiras alkaa etsiä uutta puolisoa ja tämän alettua oman pesintänsä koiras siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo hoitamaan poikasia jättäen toisen naaraan yksinhuoltajaksi. 

Make on aikoinaan väittänyt, että Jami oli vahinko, kun Pinke oli salaa jättänyt pillerit pois. Anna ei ollut koskaan mustasukkainen Pinkestä, niin rumasti Make tästä aina puhui. Yhtäkkiä Make väittää koko ajan rakastaneensa myös Pinkeä ja muuttaa koska Pinke ja Jami tarvitsevat häntä. Niin tarvitsisivat myös Anna ja Nuppu.

Kun olin liittänyt Kirjosiepon lukulistalleni, en ollut tiedostanut sen olevan näin kevyt, chick litiä. Se tuli siis yllätyksenä, mutta kyllähän Kirjosieppo on chick litiä sieltä parhaammasta päästä, eikä onneksi mitään älytöntä kohellusta, sillä sitä en tuohon väliin kaivannut. 

Amanda Vaara: Heti vapaa

Karisto ,2019

235 sivua

Aloittaessani Heti Vapaan sen sijaan tiesin mitä on luvassa ja odotukseni myös toteutui. Heti vapaa on kolmas osa Amanda Vaaran (Niina Hakalahden sivupersoonan) Majatalo Villa Venla -sarjaan. 

Juuri kun Venla on lopullisesti heivannut Jörnin elämästään miehen loputtoman epärehellisyyden vuoksi, Venla saa tietää odottavansa lasta. 

Oli Venla oikeastaan jo arvannut asian laidan. Ateenan-matkalla hän oli voinut pahoin monta kertaa. Hän oli yrittänyt selittää asiaa stressillä, olivathan ero Jörnistä ja konflikti Ilonan kanssa varsin stressaavia ja mullistavia asioita. Mutta appelsiinipuun juureen oksentaessaan hän kyllä jo tavallaan tiesi.

Valitettavasti raskaustestin tulos ei ole kosminen vitsi, kuten Venla aluksi toivoo. Miettii hän raskauden keskeytystäkin, miten hän pärjää vauvan, Laurin ja Eedlan sekä majatalobisneksensä kanssa jos hoidettavana on myös uusi vauva? Onneksi naapurin Satu, suurperheen äiti, lupaa auttaa ja ottaa vauvan perhepäivähoitoon tarvittaessa. 

Kaiken lisäksi Venlan eksä, Henri, heittäytyy vähintäänkin omituiseksi. Pinjastaan eronnut Henri on kuullut Venlan ja Jörnin välirikosta ja tekee sen pohjalta oman painostavan ehdotuksensa. 

Uskottomuus, halveksunta, vittuilu. Ne olivat olleet heidän avioliittonsa kolme keskeistä elementtiä Henrin puolelta. Ja eron jälkeen: huoltajuusriita, Henrin pillastuminen Venlan vloggaamisesta, kaikki kiusanteko, poliisit, jotka Henri oli ohjannut Venlan pop-up tapahtumaan, Henrin ja Annelin yhteisvakoilu, liittoutuminen ja urkinta, ylipäänsä kaikki ilkeily, inhottavuus ja paska. 
Ja nyt Henri istui Venlaa vastapäätä muina miehinä ja ehdotti, että he palaisivat yhteen. Ja myönsi käyttäytyneensä "sopimattomasti". Hyvä kun ei "tuhmasti".

Venla alkaa myös keikkailla vanhassa ammatissaan kiinteistönvälittäjänä ja kohtaa asiakkaan joka haluaa tavata Venlaa muutenkin kuin kaupanhieronnan merkeissä. Voiko raskaana olevalla naisella olla eri miesystävä kuin lapsen isä?

Aivan ihanaa ja laadukasta ihmissuhdesoppaa! Villa Venla jatkaa osasta toiseen taatulla taidolla eikä kirjaa taaskaan raaski laskea käsistään kuin pakon edessä.

Villa Venla -sarjan aiemmista osista täällä.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Otava, Otavan kirjasto 2019

285 sivua

Alkuteos: Menn i min situasjon, 2018

Arvid Jansen on kohta neljääkymmentä lähestyvä kirjailija. Perheessä on vaimo Turid ja kolme tytärtä, 12-vuotias Vigdis ja 5- ja 6-vuotiaat Tine ja Tone. Yhdessä on oltu jo teini-ikäisistä. Yhtäkkiä Turid alkaa löytää uusia, erilaisia ystäviä, "värikkäitä" kuten Arvid heitä kutsuu, sillä Arvid itse on musta ja harmaa. Sitten Turid ilmoittaa lähtevänsä ja vie tyttäret mukanaan. Kirjan alkaessa tästä on kulunut vuosi ja kirjassa Arvid muistelee epäkronologisessa järjestyksessä mennyttä vuotta ja välillä vanhempiakin juttuja, pätkiä sieltä ja toisia täältä. 

Toridin ja tyttöjen lähdettyä Arvid yrittää kirjoittaa seuraavaa romaaniaan huonolla menestyksellä. Sen sijaan hän ajautuu ilta toisensa jälkeen Oslon keskustan kapakoihin, juo itsensä humalaan ja poistuu milloin kenenkin naisen kanssa tämän kotiin, ihmetellen miten helppoa se onkaan. Osa naisista tunnistaa kirjailijan, eivät kuitenkaan kaikki. 

Kun Arvid ei ole ryypiskelemässä Oslon baareissa, hän istuu enimmäkseen vanhan farmari-Mazdansa ratissa ajellen ympäriinsä ilman sen kummempaa päämäärää, kertoen lukijalle tarkkaan missä liikkuu. Auto on aina ollut hänelle tärkeä, autossa hän vietti öitä jo avioliittonsa loppuaikoinakin, kun ajatus nukkumisesta makuuhuoneessa, Turidin vieressä, alkoi ahdistaa. 

Sytytin savukkeen, filtterittömän Blue Masterin, juhlatupakkani. Pidin tästä lyhyehköstä savukkeesta ja pehmeän pakkauksen valkoista ympyrää koristavasta sinisestä hevosenpäästä, olin aina pitänyt, jopa silloin kun en vielä ollut alkanut polttaa, siis alle viisitoistavuotiaana. Muistin kaikki kerrat, kun isäni ja minä ajoimme Grorurdin bussilla Veitvetistä Carl Berners plassille ja kävelimme risteyksen yli kohti Tromsøgataa ja vaihdoimme 21:n bussiin joka vielä tuohon aikaan oli trolley, heti elokuvateatteri Ringenin takana sen konditorian luona, jossa äitini lähes viisitoista vuotta myöhemmin antoi minulle kohtalokkaan korvatillikan. Sieltä bussi ajoi Dælerengataa pitkin Sannergatalle ja koko matkan kaaressa Oslon keskustan ympäri, ja lopulta nousimme kyydistä Bislettin stadionin kohdalla suoraan sisäänkäynnin luona katsoaksemme miten Vålerenga pelasi otteluitaan ja hävisi niistä tuolla kaudella suurimman osan.

(En tiedä kiinnostaisiko tuo paikkojen ja katujen loputon luettelu jos tapahtumat sijoittuisivat paikkaan jonka tunnen. Ajattelin Tamperetta, enkä syttynyt ajatukselle sen enempää.)

Päiväsaikaan Arvid ei voi mennä Oslon keskustaan, hän ei halua että hänet tunnistetaan valoisaan aikaan, eikä halua kohdata ihmisiä joita kohtaa iltaisin baareissa. Hän ei myöskään halua kohdata tuttuja, jotka hänet nähdessään muistaisivat vuoden takaisen uutisen ja alkaisivat kysellä laivaonnettomuudesta jossa Arvid menetti vanhempansa ja kaksi veljistään. Kun kirjoittaminen ei sujunut ja hän lakkasi jo yrittämästä, hän pysytteli sisällä, nukkui, yritti lukea tai vain tuijotti ikkunasta ulos, ihmisiä, busseja, ihmisiä jotka nousivat bussista tai menivät sisään bussiin. Kun tämäkin alkoi ahdistaa ja levottomuus kasvoi, hän meni aikaisin aamulla Mazdaansa ja ajoi parin tunnin matkan Ruotsin puolella olevaan Arvikaan, ensimmäisen kerran jo muutama viikko Turidin lähdön jälkeen. Siellä hän kävi konditoriassa, joi kahvia ja söi kermaleivoksen ja tunsi sellaista rauhaa että pystyi keskittymään lukemiseen, tunnin, useammankin. Sitten hän haki Systembolagetista pullon ja kirjakaupasta lisää lukemista. Kerran tytöt inttävät haluavansa isäviikonloppuna Arvikaan ja matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä tähden Torid ei anna tyttöjen enää tavata isäänsä. Se muuttaa Arvidin elämän vieläkin kapeammaksi.

Tämä oli siitä omituinen kirja, että paikoitellen se suorastaan kiehtoi minua ja luin kepeästi ja kuin huomaamattani monta kymmentä sivua mutta välillä koin sen hieman jahkailevaksi, kuten alla olevassa näytteessä, jossa Arvid keskustelee hautausmaalla kohtaamansa naisen kanssa. Arvid on juuri todennut naiselle, että tämäpä on rauhallinen. Että vai niin, hän sanoi.

Hän oli ehkä aikeissa lähteä, olin huomaavinani sen hänen olkapäistään, vaikka hän ei ollut vielä kääntynyt, tai ehkä erehdyin. Saatan ollakin, hän sanoi, ja hän hymyili ja sanoi, mutta sinä et ole. Ei, sanoin. En ole koskaan rauhallinen. Kuulostaa rasittavalta, hän sanoi. Niin, sanoin. Sitähän se on. Ehkä voisit puhua jonkun kanssa, hän sanoi ja se oli käväissyt minunkin mielessäni, että voisin, mutta tiesin, että istuisin vain mykkänä, joten ei siitä mitään tulisi. Ei kannata, sanoin. Eikö, hän sanoi. Ei, sanoin. Niin se vain on. Vai niin, hän sanoi, niin kai se sitten on, ja hänen silmiinsä nousi jäähyväiskatse, mutta en halunnut hänen lähtevän. Yritin keksiä jotain sanottavaa, sellaista mikä saisi hänet jäämään, ja hän epäröi ehkä hieman ja jäi seisomaan, mutta en keksinyt mitään, ja silloin hän vain hymyili, koeta pärjätä, hän sanoi, ja onnea matkaan, ja sitten hän kääntyi ja lähti.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi lukijana sellainen tunne, että kuljin vuoden tämän päähenkilön matkassa, mutten oikein edes rinnalla vaan tarkkaillen kovin ulkopuolisena, tuntien ettei tällä kertojalla ole sen suurempaa mielenkiintoa päästää saati kutsua minua lähemmäs. Ei yhtään sen lähemmäs kuin niitä lukuisia naisia joita hän kohtaa, mutta vain kerran. Yhtä kahtiajakoinen fiilis minulla on siitä, haluanko lukea lisää Pettersonia vai en, joten aikahan sen näyttää. Tämän hetkinen fiilis on lähinnä se, ettei tämä minua Otavan kirjaston parista karkoita, mutta onhan siellä monia muitakin kirjailijoita.

2 x vanhempi romaani: Ehdottomasti kielletty sekä Rantahotelli

Kerstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty

Otava, 1977

192 sivua

Alkuteos: Det mest förbjudna, 1976

Suomennos: Orvokki J Nurmi

Mitä aviomies tekee kun hänen vaimonsa on itkemässä itseään hengiltä toisen miehen takia?
Ei ainakaan lohduta.

Kun kaikki on päällisin puolin hyvin, on hyvä ja huolehtiva mies ja kauniit, terveet lapset, mutta se ei vain riitä. Kun nainen ei pysty olemaan uskollinen ja ahdistuu siitä, ettei osaa eikä pysty tyytymään siihen. Lisätään tähän vielä kaikki lapsuudessa koettu, vaikea äitisuhde ja mielisairaalaan päätynyt isä. Äiti joka pelkää, että tyttärelläkin on "se" mikä isällään. Äidin mielestä isä oli kyltymätön.

Minä tiedän mikä on ehdottomasti kielletty. Minä tiedän sen itse ja äiti on sanonut sen ja Jumala. Minä en voi elää ilman sitä. Minä en osaa olla tavallinen ja mukava. Rivitalo-onni ja ompelutyöt eivät ole minun. Olen ollut ilkeä tytär. Uskoton vaimo. Huono äiti. Penseä isoäiti. En selviydy uhmaiästä. Se on surullista mutta auttamatonta.

Kaikki, aviomieskin, hokevat että on vain ryhdistäydyttävä. Keskityttävä perheeseensä. Koska vika on selvästikin isältä peritty, psykiatri voi varmasti auttaa. Ehkä toinen, tai kolmas? Samalla voidaan hoitaa naisen lukuisia pelkoja. Kuolemanpelko. Taaksepäin kaatumisen pelko. Hissit, autot, lentokoneet, hengenahdistus, ettei voikaan enää nielaista, eikä voi tai uskalla nukahtaa.

Kaikki tällainen johtui "vain hermoista". Mies, joka oli nainut minut, oli perheestä, jossa ei tunnettu näin yläluokkaisia hermoja. (Oli suvussa tosin muutama alkoholisti ja yksi oli tehnyt itsemurhan. Mutta sellainen oli jotenkin todellisempaa.)

Lomamatka voisi auttaa. Tai sitten ei, koska nainen maksaa rakastajalleen matkan viereiseen lomakylään. 

Ehdottomasti kielletty oli 70-luvun lopun kohukirja Ruotsissa. Kovin avointa seksuaalisuutta ja tuollainen pahennusta aiheuttava seksinnälkäinen nainen, sellaista kaikkien kunnon vaimojen ja äitien kuului paheksua ja kauhistella.

Kirjan rytmi ja sen omanlaisensa huumori veti minut mukaansa. Tämä kuuluu niihin kirjoihin joita ahmii sivu toisensa jälkeen kun ei oikein osaa laskea käsistään ja haluaa tietää miten kaikki päättyy. Aikoinaan tätä on varmasti luettu tirkistelynhalusta. Tänä päivänä kun naisen seksuaalisuus ei enää hätkähdytä edes kirjoitettuna, tätä lukee enemmän ehkä juuri siitä näkökulmasta, miten ahdasta ja rajoitettua naisen elämä on tuolloin ollut. En toki tarkoita sitä, että avioliiton ulkopuoliset suhteet olisivat tai niiden tulisi nykypäivänä olla hyväksytympiä, vaan kaikenlaisista ihmisen elämään kuuluvista asioista keskustelua. Täältä 2010-luvun lopusta ihailen Thorvallin rohkeutta tällaiseen puheenvuoroon omana aikanaan. 

Anita Brookner: Rantahotelli

Otava, 1985 (toinen painos)

176 sivua

Alkuteos: Hotel du Lac, 1984

Suomennos: Eva Siikarla

Hieman samanlainen mutta huomattavasti pehmeämpi lähtökohta on lähes kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Rantahotellissa, joka toi kirjoittajalleen vuoden Booker -palkinnon. Päähenkilö, englantilainen Edith, on nimittäin ystäviensä toimesta lähetetty lomailemaan pieneen sveitsiläishotelliin "tulemaan järkiinsä". Edith on aiheuttanut jonkinlaisen skandaalin johon liittyy mies ja tämän skandaalin, joka paljastetaan aivan kirjan lopussa, odotetaan laantuvan kun sen aiheuttaja on poissa maisemista.

Edith on kirjailija, hänen genrensä on romanttinen kirjallisuus. Hänen ystävänsä sanovat hänen muistuttavan ulkonäöltään Virginia Woolfia. Hotel du Lac on puolestaan vanha, arvokas ja maineikas hotelli jonka vieraat ovat varakkaita, syrjään vetäytyviä, kunnioitettuja asiakkaita. Se suorastaan ylpeili kaikkien houkutusten puuttumisella, ei kiertoajeluilmoituksia, ei kaupungin nähtävyyksiä esitteleviä ilmoitustauluja, ei saunaa, ei kampaajaa vaan karuja ja askeettisia kalusteita, toki laadultaan erinomaisia, liinavaatteet tahrattomia ja palvelu moitteetonta. Edithin saapuessa hotellissa oli enää harvoja vieraita, sillä sesonki oli päättymässä ja hotelli sulkemassa ovensa talveksi.

Juonellisesti kirja on tavallaan rakkausromaani, mutta sen tapahtumat ovat pitkälti kävelyretkiä pitkin pikkukaupungin järvenrantaa, ostoksilla käymistä ja piipahduksia pikku kahviloihin. Varsinaista juonellista etenemistä oleellisempaa onkin se miten Edith tarkkailee kaikkea näkemäänsä ja tekee huomioita muista vieraista ja ystävystyy heidän kanssaan.

Tytär on varmaankin kaksikymmentäviisivuotias, Edith arveli, naimaton muttei huolissaan siitä. - Ei hänellä ole kiirettä, hän kuvitteli äidin sanovan kaunis hymynsä huulillaan. - Hän on ihan onnellinen näinkin. Ja tytär punastuisi ja nakkelisi niskojaan, herättäen irstaita ajatuksia niissä vanhemmanpuoleisissa herrasmiehissä jotka osoittaisivat suhteellisen vakituista huomiota äidille, siitä Edith oli varma. Minun täytyy lopettaa tämä, hän totesi. Ei minun tarvitse keksiä heidän elämäänsä heidän puolestaan. He tulevat oikein hyvin toimeen Ilman minua. Ja hän tunsi kaipauksen pistoksen ajatellessaan tuollaista äitiä, niin hyväntuulista ja tyylikkäästi pukeutunutta, äitiä joka niin ehdottomasti vaati että tytär saisi teetä, vaikka kello oli jo melkein kuusi. Hän tunsi myös kaipauksen pistoksen ajatellessaan tytärtä, joka oli niin itsevarma, otti niin luontevasti vastaan kaiken mitä hänelle annettiin... Ja he olivat englantilaisia, vaikka eivät hänelle tuttua tyyppiä, varsin varakkaita, ja nauttivat elämästään. He näyttivät ihmisiltä jotka nauttivat aina elämästään.

Verrattuna Ehdottomasti kiellettyyn Rantahotelli on tyyliltään enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa ja paikallaan Otavan kirjasto -sarjassa. Takakannessa sen kuvataan olevan rakenteeltaan salapoliisiromaani, jännityskertomus ihmismielen salaisuuksista. Ihan näin paljon se ei minuun tehnyt vaikutusta, mutta ihan kelpo romaani ja aikeena on lukea toinenkin Brooknerin kirja. 

~~~

Vastapainoksi sille miten paljon luen vuoden parin sisään ilmestyneitä kirjoja, haluaisin useammin haastaa itseäni myös tällaisen vanhemman kirjallisuuden lukemiseen. En kuitenkaan halua niputtaa näitä klassikkohaasteeseen, koska minulla on itselläni melko erilainen ajatus siitä mitä haluan sen haasteen puitteissa lukea. 

Marraskuun lukuhaaste 2019, 1.-10.11

Marraskuun lukuhaaste on täällä taas! Kirjailija Karo Hämäläisen lanseeraama lukuhaaste on lähtöisin jo vuodelta 2014 ja itse olen osallistunut siihen synkän marraskuun piristäjänä alusta alkaen (poislukien viime vuosi jolloin podin lukujumia). Ilman tätä haastetta marraskuu jäisi minulla paljon vähemmälle lukemiselle, joten tämä haaste on siksikin paikallaan. Lyhykäisyydessään sen ideana on lukea joka marraskuun päivä vähintään 30 sivua ja pitää kirjaa luetuista sivuista, lisätietoja löydät somesta, esim Facebookista haulla Marraskuun lukuhaaste.

3.11. Ensimmäisenä tartuin Eveliina Talvitien romaaniesikoiseen nimeltä Kovakuorinen. Se ei ole lähtenyr vetämään aivan toivotulla ja odotetulla tavalla ja kolmen ensimmäisen päivän jälkeen olen lukenut vasta 120 sivua. 

1.11, 42 sivua, Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
2.11, 38 sivua
3.11, 40 sivua

5.11 Tempaisin ja luin Kovakuorisen eilen loppuun lähes yhtä soittoa, ristiriitaisin fiiliksin. Vielä tuon 120 sivua luettuani olisin voinut jättää koko kirjan kesken, koska olin ihan pihalla sen juonesta. Luin sitten kuitenkin, ajatellen josko se palkitsisi lopussa ja kyllähän se niin tavallaan tekikin. Aivan loppu oli mielestäni jopa nerokas, mutten olisi halunnut joutua lukemaan niin pitkälle tietämättä ketä nämä henkilöt ovat. Kirjassa on nimittäin lukuja, joissa henkilöt ovat tunnistamattomat Mies, Nainen, Vaimo jne. 

Seuraavaksi ajattelin lukea Tampereelle sijoittuvan Kristiina Harjulan romaanin Samettiruusuja Harjutiellä. Olen aiemmin lukenut yhden hänen kirjoistaan ja pitänyt siitä, mutta nyt töksähti ja pahasti. 15 sivua juoponpuoleisten kerrostalon asukkien pölötystä enkä vaan saanut puserrettua enää sivuakaan enempää. Vaihdoinkin luottokirjailijani Leila Tuuren uusimpaan, Apteekkiin. Tuure kirjoittaa suht kevyitä historiallisia romaaneja aika lailla Kaari Utrion tyyliin ja tapahtumien keskipisteenä on aina Porin kaupunki. Viime aikoina kirjat ovat sijoittuneet 1800-luvun lopulle, mutta nyt aloitettiin vuodesta 1917.

4.11, 107 sivua eli Kovakuorinen loppuun 
5.11, 15 sivua Samettiruusuja Harjutiellä (jää kesken) ja 38 sivua Leila Tuure: Apteekkia eli 53 sivua

7.11 Kävi vähän hassusti kun sain eilen kirjastosta varauksena Per Pettersonin Miehet minun tilanteessani. Tarkoituksena oli vain selailla sitä ja miten se alkaa ja hups jäin oikein lukemaan sitä ja annoin mennä kun läksi kerran kulkemaan :D Eihän lukufiiliksiä sovi jarrutellakaan! Mulla ei nimittäin ole tapana lukea kahta romaania yhtä aikaa, tietokirja tms voi olla kyllä toisena. Jatkan silti Apteekkiakin. 

6.11, 70 sivua Per Petterson: Miehet minun tilanteessani 
7.11, 36 sivua Mmt

8.11 Meille syntyi viime yönä neljä cockeripentua joten valvoin läpi yön ja lukeminen jäi vähiin kun en oikein osannut keskittyä. Nyt pätkittäisillä unilla mennyn vuorokauden jälkeen Apteekki on kevyempänä kirjana hyvä valinta, Miehet minun tilanteessani vaatii virkeämmän olotilan ja enemmän keskittymistä, siinä kun on välillä puolen sivun mittaisia lauseitakin. Jokin siinä kirjassa silti kiehtoo.

8.11, 38 sivua Apteekki 
9.11, 84 sivua Apteekki
10.11, 38 sivua Apteekki 

10.11 Lienee paikallaan tehdä välitilinpäätös ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.  
Sivumäärät ovat vaihdelleet 36-107 sivun välillä eikä vielä yhtään retkahdusta ole tapahtunut ;) Sivumäärä kymmenessä päivässä on yhteensä 546 sivua mihin olen tyytyväinen. 

Seuraava 10 päivän jakso käynnistyykin noilla kesken olevilla kirjoilla. Lukupinossa olisi kyllä jo parisenkymmentä kutkuttelevaa opusta!

Poimintoja syksyn 2019 kirjaluetteloista

On taas aika tehdä muistiinpanoja syksyllä ilmestyvistä kirjauutuuksista jotka itseäni eniten kiinnostavat. Perinteisesti näitä on kertynyt kahdenkymmenen molemmin puolin, enimmäkseen kai hieman yli kahdenkymmenen. Käydään siis katalogien kimppuun!

Bazar

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä - Alina 1
Esirippu nousee ja tarina alkaa. Alina on äiti, teatteriohjaaja, työtön freelancer ja sinkku. Hän on myös kahden alle 5-vuotiaan tenavan äiti joka haaveilee paluusta työhön. Tasapainoilu äitiyden, toimeentulon, viranomaisten, apurahaviidakon ja kelpaamisen tunteiden kanssa kertoo jotain olennaista nyky-yhteiskunnastamme. Täydellinen näytelmä aloittaa trilogian Alinan elämästä ja käsittelee paitsi yksinhuoltajuutta myös taiteilijaelämän karikoita sekä niiden yhdistämistä. Hiekkalaatikolla kun on vaikea verkostoitua teatterin johtajien kanssa. Vaikuttaa olevan just mun juttu!

Lucinda Riley: Helmen sisar
Seitsemän sisarta sarjasta ilmestyy syksyllä neljäs osa joka kertoo CeCen suvun tarinaa. Papa Saltin vihje johdattaa CeCen Australiaan, jonne nuori Kitty McBride sata vuotta aiemmin suuntasi Skotlannista varakkaan perhetuttavan seuralaisena. Minulla on hieman kiinni kirittävää, mutta luin sentään kesäkuussa sarjan aloitusosan!

Ruth Hogan:  Kadonneiden tavaroiden vartija
Padua on vanha ruusupuutarhan ympäröimä talo Lontoossa. Sen omistaa iäkäs kirjailija Anthony joka on menettänyt kihlattunsa vuosikymmeniä sitten mutta kaipaa tätä yhä. Hänen apulaisenaan työskentelee eronnut nelikymppinen Laura joka pakenee ihmissuhteiden haavoittuvuutta talon ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan. Vuonna 1974 nuori Eunice kiiltää pitkin Lontoota työpaikkahaastatteluun kirjakustantamoon. Ennen kuin hän on ehtinyt astua kustantamon kynnyksen yli, hän on jo rakastunut sen toisella puolella seisovaan mieheen. Luvassa on monta viehättävää ja yllätyksellistä tarinaa rakkaudesta; ikuisesta, mahdottomasta ja uudelleen syntyvästä. Ihana kansi!

Gummerus

Paula Havaste: Vierashuoneet
Aiemmin ilmestynyt Pronssitähti saa odotetusti jatkoa. Vilja ja Willem ryhtyvät toimiin perustaakseen oman majatalon. 1950-luvun Neuvosto-Eestissä saa olla koko ajan tarkkana ja huolehtia siitä että teot, sanat ja ilmeet ovat annetun aatteen mukaisia. Eniten salattavaa on Viljalla ja suurin panos pelissä, koko hänen pienen perheensä turvallinen arki ja sen pienet onnen hetket. Pronssitähtikin on minulla vielä lukematta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Ingrid ja Jan ovat olleet naimisissa neljännesvuosisadan ja asuvat hulppeassa omakotitalossa jossa asuvat myös heidän täysi-ikäiset poikansa jotka kuitenkin käyttäytyvät kuin hotellivieraat. Ingridin silmissä sekä perhe-elämä että työ opettajana ovat menettäneet hohtonsa. Juuri ylennyksen saanut Jan sen sijaan uneksii 15 vuotta nuoremmasta kollegastaan Hannesta. Hanne taas murehtii menikö oma juna jo, kun hänen ystävänsä löytävät puolison ja saavat lapsia. Luvassa on vakuuttava ja viihdyttävä kolmiodraama rakkautta ja merkityksellistä elämää etsivästä keski-ikäisestä keskiluokasta. Lämmin ja musta niin kuin hyvin tehty espresso. Kiinnostava triangeli!

Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia
Jojo Moyesilta ilmestyy syyskuussa kertomuskokoelma jonka nimitarinassa Pariisi yhdelle Nelliä odottaa romanttinen viikonloppu Pariisissa. Mutta vain minuutteja ennen junan lähtöä Lontoosta hänelle selviää ettei hänen poikaystävänsä olekaan tulossa mukaan. Tästä pitäisi seurata katastrofi sillä Nell on kaikkea muuta kuin vahva itsenäinen nainen joka pärjäisi omillaan ja ottaisi maailman haltuun. Pariisissa ja sen ihmisissä on kuitenkin sitä jotain. Saako kaupungin taika Nellin unohtamaan kelvottaman poikaystävänsä ja löytämään ehkä sen sijaan itsensä? Toinen kertomus Kuherruskuukausi Pariisissa kertoo romaanista Ne jotka ymmärtävät kauneutta tutuksi tulleista henkilöistä ja tämän Moyesinhän minä peräti olen lukenut.

Into Kustannus

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen
Kovakuorinen on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä joka kantaa aikuisuuteen saakka. Pikkukaupungin (Pori) jo nostalgiseen kerrostalolähiöön ja pääkaupunkiin sijoittuva tarina pujottelee 1970-luvulta 2000-luvulle. Kovakuorinen on myös tarina siitä kun saalistajasta tulee saalis. Se leikittelee mieheydellä, naiseudella ja todellisuudella. Kipeästä tulee hauskaa ja hauskasta kipeää. Luin tästä pari blogiarviota ja tein jo varauksen kirjastoon.

Nina Honkanen: Pohjakosketus
On nainen, talvinen kesämökki ja miehen ruumis. Takana on pitkä yhteinen elämä jollaista ei toivoisi kenellekään, vai onko kohtuullista että puoliso hallitsee raivokohtauksillaan koko perhettä, päättää mitä toinen laittaa päälleen, kontrolloi toisen jokaista hymyä tai lausetta ja saattaa aloittaa huutamisen keskellä katua? Alku oli ollut ihanaa, mutta loput 11 vuotta myös paljon muuta. Puitteet ovat kyllä kohdillaan, mies on menestynyt ja arvostettu kirjailija, nainen on valokuvaaja, tai oli ennen kuin tutustui mieheen. Nykyään hän keskittyy pitämään itsensä kasassa ja perheen arjen raiteillaan. Jotain pitäisi tehdä myös miehen kylmenevälle ruumiille. Romaani on menneestä nykyiseen ja takaisin liikkuva kuvaus parisuhdehelvetistä, mutta myös mustan huumorin ja elämänilon maustama selviytymistarina joka ravistelee mutta myös lohduttaa ja kannustaa. Kuulostaa vahvalta kirjalta.

Kyung-sook Shin: Hovitanssija
Pidä huolta äidistä -romaanin kirjoittaneelta Shiniltä on ilmestynyt historiallinen romaani. Hovitanssija kertoo pakahduttavan naiskohtalon Geishan muistelmien ja Madama Butterflyn hengessä. Taustalla kuohuvat 1800-luvun viimeiset vuodet Koreassa kun talonpojat kapinoivat ja Kiina, Japani ja muut suurvallat taistelevat vaikutusvallasta niemimaalla. Rakastunut nuori ranskalainen diplomaatti on saanut kuninkaalta luvan naida hovin kauneimman tanssijan ja viedä hänet mukanaan. La Belle Epoquen ajan Pariisissa Yi Jiniä odottaa aivan erilainen vapaus kuin tarkkaan valvotussa hovissa. Viehättävä nainen herättää huomiota eksoottisella ulkonäöllään ja säkenöivällä älyllään ja pääsee pian kirjallisiin piireihin. Hän kuitenkin kaipaa takaisin Koreaan ja kamppailee kahden kulttuurin välissä. Mikä hänelle tuo onnen? Kuulostaa erittäin lupaavalta!

Karisto

Terhi Rannela: Kiivaat
Jatkosodan sytyttyä 16-vuotias Salme ja hänen kommunistinen kaveripiirinsä päättivät vastustaa Suomen sotaa Saksan rinnalla. He levittivät lentolehtisiä, agitoivat ihmisiä ruokakorttijonoissa ja tuhosivat armeijan kalustoa. Valtiollinen poliisi oli kaiken aikaa nuorten jäljillä eikä kiinni saatuaan päästänyt helpolla. Saksan antautumisesta on kulunut nyt kymmenen vuotta. Tamperelainen Salme kirjoittaa kirjettä nuoruuden rakkautensa vaimolle ja palaa elämänsä tärkeimpiin vuosiin sota-aikaan. Romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta henkilöt ovat fiktiivisiä. Frau oli todella hyvä!

Amanda Vaara: Heti vapaa - Majatalo Villa Venla 3
Ihana Villa Venla -sarja saa jatkoa! Jörnistä on paljastunut entistä ikävämpiä asioita ja Venla on vakuuttunut siitä, että miehestä eroaminen oli oikea ratkaisu, siitä huolimatta, että Venla odottaa Jörnin lasta. Venla alkaa jälleen keikkailla kiinteistönvälittajänä ja Venlan exällä Henrillä on jokin erikoinen ehdotus. Kirjastossa on tästä jo minulle varaus.

Like

J P Koskinen: Tulisiipi
Suuren laman runtelemassa Amerikassa suomalaistaustainen perhe kuulee huhuja Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työväen paratiisista. He jättävät kaiken taakseen ja matkaavat Atlantin yli paremman tulevaisuuden tähden. Kaiken keskellä on perheen poika Kaarle ja unelma vapaudesta. Syvä ja kuulaan kaunis romaani pojasta joka tahtoi lentää. Tulisiko vihdoin luettua ensimmäinen Koskinen?

Otava

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
Kaimani Jane on töissä matkatoimistossa, hänen miehensä on näyttelijä. Vaikka seksistä on tullut kuin kotityö muiden mukana, järkyttyy Jane silti miehen ehdottaessa parinvaihtoa. Jane suostuu vastahankaisesti ehdotukseen ja tempautuu mukaan häkellyttävään seikkailuun.
No miksikäs ei, kyllä Härkönen aina menee.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen
Esikoisromaani pienen kylän ihmissuhteista jatkosodan aikaan. Kokematon helsinkiläistyttö Lydia tulee pulaa pakoon maalle sukulaisiin kesällä 1943. Täti Gunhild on matriarkka jonka upseeripojat ovat sodassa. Lydia ystävystyy Annan, ei-toivotun morsiamen kanssa. Kun upseeripojat ystävineen pääsevät lomille, Anna järjestää Lydialle yllätyksen. Ehkä vähän kevyempää?

Heidi Köngäs: Mirjami
19-vuotias Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen ja muistuttaa eniten äitiään. Hän ompelee talvisodan rintamalle lumipukuja. Vanhempien vastustuksesta huolimatta Mirjami rakastuu palavasti ja tekee valintoja jotka vievät hänet kuolemanvaaraan. Heidi Köngäs lienee taattua laatua.

Nura Farah: Aurinkotyttö
1970-luvun Somaliassa Shamsu unelmoi koulunkäynnistä ja elämästä kaupungissa. Hänen isänsä, klaanin päämies, vastustaa naisten koulutusta ja Shamsu joutuu alistumaan vanhoihin perinteisiin. Kun Shamsu kohtaa nuoren opettajanuorukaisen ja alkaa tapailla tätä salaa, vanhemmilla on oma ehdokas Shamsun aviomieheksi. Farahin esikoinen oli hyvä, joten tämäkin kiinnostaa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Inkku, Karla ja Ilmo ovat keskiluokkaisten perheiden lahjakkaita lapsia 90-luvun Suomessa. Koulupihan julmassa maailmassa kaikista tulee kiusattuja. He kohtaavat eliittilukiossa Helsingissä ja tiivis ystävyys kantaa heidät aikuisuuteen asti, kunnes kansallinen tragedia uhkaa repiä kaikki hajalle. Kuulostaa ihan kiinnostavalle mutta tuskin nousee aivan listan kärkeen?

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
Kun amerikankiinalainen Rachel saa poikaystävältään Nicholasilta kutsun sukuhäihin Singaporeen, häntä odottaa elämänsä yllätys. Nicholas ei ole tullut maininneeksi, että tulee upporikkaasta suvusta. Juoruja, juonitteluja ja ökyelämää. Entä kosiiko Nicholas?
Siis miehen kirjoittamaa chick-litiä??? Pakko tsekata miten toimii!

Julian Fellowes: Loiston päivät
Fellowes on hylännyt Downton Abbeyn ja Belgravian aikakauden ja siirtynyt 1960-luvulle. Vakavasti sairas ja suunnattoman varakas Damian Baxter pohtii kuka hänet perii, kun saa nimettömän vihjekirjeen, hänellä onkin lapsi? Äitiehdokkaita on viisi ja selvittelytyö vie 60-luvulle aristokraattisiin piireihin. Röyhkeä nousukas Damian ei kuulunut heihin, mutta naiset eivät voineet häntä vastustaa. Mielenkiintoista nähdä miten Fellowes taipuu paljon uudempaan aikakauteen.

S&S

Laura Kosonen: Suomi synnytti
Vuosina 1960-2017 Kätilöopiston sairaalassa syntyi yli 300 000 vauvaa. Minä olen yksi heistä ja siksi tämä sukellus Kättärin historiaan kiinnostaa. 

Tammi

Anssi Hemmilä: Ilosaari
Y-sukupolven Juhannustanssit. Jäätävää sadetta, outoja bändejä, känniläisiä, kuka siellä oikeasti haluaisi viettää viikonlopun? Hiku ostaa liput lähinnä vitsinä, mutta lopulta on pakko lähteä kun instapostauskin kerää satoja tykkäyksiä. Kaveriksi lähtee Annu joka toivoo löytävänsä festareilta kiinnostavaa materiaalia blogiinsa. Ihan kiinnostava asetelma. 

Taija Tuominen: Kuningaskobra
Ilmeisesti pitää ensin lukea kirjailijan aiempi teos Tiikerihai joka kertoo tyttären elämästä alkoholisoituneen äidin piinaamana. Kuningaskobrassa kotitalo on palanut ja tytär toivoo että äiti olisi kuollut sen mukana. Autofiktiivinen romaani on suorasukainen ja vangitseva sekoitus kevyttä ja vakavaa, kaunista ja kauheaa. Toivottavasti lähes 20 vuotta vanha Tiikerihai löytyy vielä kirjastosta!

Riitta Jalonen: Tanssikaa!
Elisabetin seitsemästä enosta kuusi on kuollut, mutta Elisabetin kodissa he ovat edelleen elossa. Kuudesti vuodessa pöydälle levitetään silkkiliina, kun on aika juhlia enojen syntymäpäiviä. Äiti kerää ympärilleen ihmisiä joiden muistot ovat yhtä surullisia kuin hänen omansa, mutta välillä kristallikruunu nostetaan turvaan ja on aika tanssia. Elisabetkin tanssii, mutta vaikka remmikengät miten hakkaavat lattiaa, enojen muisto ei katoa. Nyt on niin erikoinen kuvaus kirjasta, että tämä nousee lukulistalla hyvin korkealle!

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia 
"Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on."
Riehakas esikoisromaani elämänvaiheesta joka naista itseään harvoin naurattaa, mutta lukijana kyllä. Kun kahvi maistuu kuralta, ihmiset on tyhmiä ja aina on hiki, Rimma toteaa että tässäkö on ne vaihde-vitun-vuodet? Parasta ennen päiväys saattaa olla ohi, mutta vkp ei sentään ole vielä kohdalla. Ei kun Tinderiin. Lähtökohtaisesti hyvä ettei chick-litin päähenkilö ole aina max kolmekymppinen. 1966 syntynyt kirjailija on töissä Yle Draamassa.

Teos

Pertti Lassila: Kovassa valossa
Romaani kertoo kahdesta naisesta 1900-luvun alkupuolen Helsingissä. Suoma oli kotiapulaisena tohtorisperheessä kun tapasi Heimon. Uutteruudellaan mies on noussut hyvään asemaan vakuutusyhtiössä. Alhaalta saattoi nousta ylös, mutta ylhäällä oli paras katsella vain ympärilleen, ei alaspäin. Heljäkin on lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta on päässyt töihin kirjakauppaan. Hän ihastuu Suoman poikaan Tarmoon, joka on ollut Saksassa vapaaehtoisena. Tämä on Lassilan neljäs romaani, olen lukenut kaksi viimeisintä ja pidän kovasti hänen tyylistään.

Wsoy

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus
Sotien jälkeen rakennettu punainen talo koivukujan päässä saa uudet asukkaat. Maalle muuttava nuoripari uskoo maaseudun tulevaisuuteen ja kokee tulevansa osaksi kyläyhteisöä ja kyläyhteisön osaksi heitä, mutta pian he huomaavat että tulevaisuutta on pirun hankala rakentaa jos menneisyyden kanssa on vähän niin ja näin. En ole aiemmin lukenut mitään Heikkiseltä, mutta nyt aihe kiinnostaa erittäin paljon.

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään
Omakohtainen romaani naiseksi ja taiteilijaksi kasvamisesta. Assi ja Essi syntyvät jatkosodan aikana. Sotien jälkeisestä ajasta kuljetaan nykypäivään, varsinaissuomalaisesta kauppalasta pääkaupunkiin, Assin myrskyisiin avioliittoihin ja dramaattisiin vaiheisiin. Tuula-Liina Varista olen jo muutaman lukenut ja lukemistani tykännyt.

Suvi Vaarla: Westend
Suuri romaani 1990-luvun lamasta ja sen pitkästä varjosta. Westend on elävästi kirjoitettu sukupolviromaani suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta, hajoavasta perheestä ja ystävyydestä. Samalla se on kuvaus talouden mahdista ja yhden aikakauden lopusta.

Siinä ne olisivat, herran tähden 27 romaania ja yksi tietokirja! Mutta kun käyn uudestaan koko listaa läpi, en tahdo yhtään poistaakaan... 

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Otava 2019, 350 sivua

Suomennos: Kaija Sivill

Alkuteos: Conversations wuth Friends, 2017

Bobbi ja minä tapasimme Melissan ensimmäistä kertaa kaupungilla runoillassa, jossa esiinnyimme yhdessä. Melissa otti meistä ulkona valokuvan, jossa Bobbi polttaa tupakkaa ja minä pitelen vaivaantuneena kiinni vasemmasta ranteestani niin kuin pelkäisin, että se karkaa. Melissa käytti isoa ammattilaiskameraa ja hänellä oli paljon objektiiveja erillisessä kameralaukussa. Kuvatessaan hän jutteli ja poltti tupakkaa. Hän puhui meidän esityksestämme ja me puhuimme hänen kuvistaan, joita olimme nähneet netissä. Puolenyön maissa baari meni kiinni. Alkoi sataa, ja Melissa ehdotti, että lähdettäisiin hänen luokseen lasilliselle.

Näin Dublinin kirjallisten piirien juhlissa pörräävät parikymppiset yliopisto-opiskelijat Bobbi ja tarinaa minä-muodossa kirjoittava Frances tutustuvat Melissaan ja tämän näyttelijämieheen Nickiin jotka ovat heitä aika paljon vanhempia, reilusti yli kolmekymppisiä. Melissa viehättyy uusista nuorista ystävistään ja haluaa kirjoittaa tytöistä henkilökuvan kirjallisuuslehteen. Juttua varten tytöt lähettävät Melissalle parhaita runojaan ja Melissa kutsuu heidät päivälliselle. Melissa on hieman pettynyt kuultuaan että runot ovat itse asiassa Francesin kirjoittamia, että tytöt vain esittävät niitä yhdessä. 

Nuoret naiset ovat nykyään bestiksiä ja viettävät vapaa-aikansa paljolti yhdessä, mutta seitsemäntoistavuotiaina, luostarikoulun kapinallisina, he ovat myös seurustelleet vuoden verran. Nyt Bobbi ihastuu Melissaan ja Frances vastaavasti lähentyy Nickin kanssa ja kahdestaan tyttöjä puhuttaa Melissan ja Nickyn avioliiton tila joista heillä on aika erilainen näkemys, samoin kuin Nickistä ihmisenä. Juhlissa Frances tuntee usein jäävänsä räiskyvän ja eloisan Bobbin varjoon, mutta Nickin kanssa Francesille kehittyy salasuhde, joka tulee vaikuttamaan isosti myös tyttöjen ystävyyteen. 

Rooneyn esikoiskirjasta on ollut paljon pöhinää sen ilmestyttyä ja siitä on jo tehty jonkinlaista kulttiteostakin. "Nokkela, kepeä ja kuolemanvakava", kirjaa luonnehditaan kustantajan sivuilla. Palkintojakin on sadellut ja käännösoikeudet myyty yli 20 maahan. Kirjailijaa kuvaillaan nykysukupolven Salingeriksi. Ehkä kaiken tämän hypetyksen myötä odotuksenikin olivat suhteettoman korkealla, sillä minulle tämä oli vain yksi kirja muiden joukossa, ei huono, muttei ei mitään ilotulitustakaan. Loppujen lopuksi aika yllätyksetön rakkaustarina nuoren naisen ja vähän vanhemman, naimisissa olevan miehen välillä. Plussana se, että teksti on hyvin sujuvaa, kiinnostavaa lukea ja tarina kuitenkin vetää, koska odotat loppuun saakka mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietenkin odotat myös sitä, ketkä eroavat ja ketkä päätyvät yhteen, sillä on tässäkin rakkausromaanissa sellainen loppu. 

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Into 2019, 400 sivua

Suomennos: Taru Salminen

Etelä-Korealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä nousi jonkinasteiseen kirjablogimaineeseen muutama vuosi sitten. Ainakin minusta tuntui kirjaa lukiessani, että tästä on jo moni blogannut. Häneltä on suomennettu toinen romaani Jään luoksesi, jota en ole ainakaan vielä lukenut. Kolmas suomennos, Hovitanssija, on näihin kahteen verrattuna hyvin erilainen ja aiheeltaan niin kiehtova, että siihen oli historiallisten romaanien ystävänä tartuttava.

Rouva Seo, varakkaan perheen tytär, on ollut naimisissa mutta poistunut miehensä luota koska ei saanut tälle lapsia. Rouva Seon nuorempi sisar, vanhempi hovineiti Seo, tuo sisarelleen salaa ompelutöitä hovin kirjailuosastolta. Rouva Seon apuna ompelutöissä on Jinin leskeksi jäänyt äiti, joka kuitenkin myös menehtyy Jinin ollessa vain viisivuotias. Rouva Seo ottaa huostaansa tytön jonka sukunimeä rouva Seo ei tiedä, etunimeä tälle ei siinä vaiheessa ollut edes annettu, tyttö oli vain "lapsonen". 

Palatsissa asui kolme lapsetonta kuninkaan leskeä joiden kohtalona oli elää loppuikänsä yksinäisyydessä. Vanhempi hovineiti Seo vei Jinin mukanaan leskipuoliso Cheorinin luo, toivoen että suloinen lapsi toisi hieman lohtua vanhuksen elämään. Paikallinen katoililainen lähetyssaarnaaja, Ranskasta tullut Isä Blanc, puolestaan huomaa tytön älykkääksi ja nopeaksi oppimaan ja haluaa opettaa tälle ranskaa vaikkei rouva Seo ymmärräkään mihin korealaistyttö ranskan kielen taitoa tarvitsisi.

Kesäkuussa 1888 ranskalainen diplomaatti Victor Collin de Plancy saapuu Souliin, feodaaliseen Koreaan. Korea on ollut pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta ja vasta hiljattain avannut ovensa ulkomaailmalle, päinvastoin kuin naapurit Kiina ja Japani jotka ovat jo luoneet suhteita länsimaihin. Vieraiden kulttuurien ei kuitenkaan suoda sekoittuvan korealaisiin tapoihin ja Victorinkin tehtävä on lähinnä pehmittää maaperää kaupankäyntiin Ranskan ja Korean välillä. Kävellessään lähetystöstä ensimmäiseen tapaamiseensa kuninkaan kanssa Victor kohtaa puutarhassa suureksi ihmeekseen hovineidin joka vastaa bonjour hänen omaan ranskankieliseen tervehdykseensä. Vaikka tulkki varoittaa Victoria siitä, ettei hovineitejä saa lähestyä, sillä he ovat kuninkaan naisia joiden tavoittelusta voidaan surmata miehen koko suku, Victor ei voi unohtaa kaunista nuorta naista joka häkellyttävästi kaukana kotoa osaa hänen omaa kieltään. 

Seuraavan kerran Victor kohtaa nuoren hovineidin paviljongissa hänen diplomaattiutensa kunniaksi järjestettävässä juhlassa, kun kuningatar esittelee Korean parhaan hovitanssijan.

Se on hän!...

Hän oli hovitanssija.
Victor oli niin jännittynyt, että hänen hengityksensä salpautui. Hän kohottautui huomaamattaan puolittain ylös,
Victor ei irrottanut hetkeksikään katsettaan tanssijasta, joka liikkui kevyesti kuin tuulessa leijuen. Guérin ja muut lähettiläät vilkuilivat melkein seisomaan noussutta Victoria. Kuningatarkin huomasi hänet. Guérin nykäisi Victoria hihasta, mutta ei saanut tätä istuutumaan. Hän oli aivan tanssin lumoissa. 
Guérin veto Victoria uudestaan hihasta ja supatti:
- Kuningatar katsoo sinua.
Vasta silloin Victor tointui ja kävi istumaan. 
Onko hän tuulessa heiluva puunoksa?
Sirotteliko hän kultaista hiekkaa? 
Tanssija nosti toisen kätensä eteen ylös ja laski toisen kätensä taakse alas, nousi kevyesti varpailleen ja laskeutui taas. Hän astui kolme askelta eteenpäin ja nosti kätensä hitaasti alhaalta ylös. Liike kuvasti tornin rakentamista. Ottiko hän kiinni tuulessa leijailevia terälehtiä? Hänen käsivartensa aaltoilivat vapaasti ilmassa. Hän hymyili vienosti kuin kukkia ihaillen. Hymy kuului tanssiin, mutta se sai Victorin hengityksen salpautumaan. Tanssijan oikea käsi leijui ylös ja alas kuin virtaavaan veteen pudonnut kukan terälehti, ja vasen käsi näytti sirottelevan terälehtiä ilmaan. Tanssijan kasvoilta kuvastui suru. Tunne välittyi Victorille aivan eri tavalla kuin äskeisessä kahdeksan tanssijan tanssissa.

Juhlan alkaessa kuningatar oli tiedustellut eri maiden lähettiläiltä miten heidän kotimaissaan osoitettiin suosiota loistaville esiintyjille ja puhkesi Jinin päätettyä tanssinsa valtaisiin aplodeihin joihin muut diplomaatit yhtyivät, paitsi Victor joka oli näkemästään edelleen niin hurmaantunut ettei ymmärtänyt mitä ympärillään tapahtui. Kuningattaren tästä pääteltyä, ettei Jinin tanssi miellyttänyt juhlan kohdetta, kuningatar tivaa Jiniltä miten aikoo tämän lähettiläälle hyvittää. Jinin tarjoutuessa täyttämään yhden lähettilään esittämän toiveen, Victor kutsuu Jinin käymään Ranskan lähetystössä. Tästä alkaa monimutkainen rakkaustarina, joka vie Jinin Victorin mukana la belle epoquen aikaiseen Pariisiin. 

Rakkaustarinalla on uskomatonta kyllä todellisuuspohja. Kirjailijalla oli hallussaan vain puolitoista sivua pitkä vanha tarina siitä, miten ensimmäinen Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti rakastuu hovitanssijaan ja vie tämän mukanaan Pariisiin. Hänellä oli sen saadessaan kesken toinen romaani joka ei edennyt. Kiivaista etsinnöistä huolimatta sen enempää faktaa Yi Jinistä ei löytynyt Pariisista eikä Koreasta. Kuukausien kuluessa hän kuitenkin loi uuden näkökulman, rakentaa fiktiivinen maailma fiktiiviseen tilaan. 

Olen mielissäni että Kyung-sook Shin päätyi tähän ratkaisuun ja lähti näin pienestä tarinanpätkästä luomaan kokonaista romaania, jota Jin hänen sanojensa mukaan lähti itse viemään eteenpäin. Tarina on kiehtova, surullinenkin, enkä missään vaiheessa arvannut seuraavaa käännettä. Luulin tietäväni millainen romaani tämä on, enkä tiennyt ollenkaan! Nautin siitä kun kirjailija onnistuu yllättämään niin täysin ja kun ottaa vielä huomioon ettei juoni ole fiktiivinen, olen erityisen otettu. Ja jos miellät, että historialliset romaanit ovat kevyttä hömppää, Hovitanssija on siitä kaukana. Feodaaliajan Koreasta oppii sen sijaan paljon.

Lopussa kirjailija avaa romaanin tekoprosessia. Älä vain mene kurkkaamaan sitä ennen kirjan lukemista, ettet vahingossa spoilaannu. 

Niina Miettinen: Suopursu

Niina Miettinen: Suopursu

Teos, 2019

261 sivua

Eletään 1970-luvun puoliväliä Pohjois-Karjalassa. Kolme aikuista naimatonta sisarusta, Anja, Pietari ja Hannu ovat kaikki jääneet synnyinseudulleen. Anja, joka on sisaruksista vanhin, hoivaa halvaantunutta äitiä kuten äiti aikoinaan hoiti pientä Anjaa. Keskimmäinen, 34-vuotias pomottavaluonteinen Pietari joka piinaa aivan erityisesti Anjaa, viljelee heidän pientä maatilaansa. Kuopus Hannu asuu omassa mökissään suon laidalla ja elättää itsensä joten kuten taiteellaan, vaikka isäntien metsästyskoirien maalaaminen miestä turhauttaakin. Kun pitkään sairastellut äiti kuolee, kukkalaitetta tilatessa kolmikko tutustuu vasta paikkakunnalle muuttaneeseen hautaustoimiston sijaiseen Olgaan. 

Hannu on käynyt taidekoulua, muttei koskaan ole saanut töillään läpimurtoa isomman yleisön tietoon. Nyt hän on saamassa näyttelyn kirjastoon, juuri kun äiti kuolee.

Lämpö raukaisi. Hannu kääntyi lauteilla kyljelleen. Jos uni armahtaisi, hän antaisi sen viedä. Kylmyys kyllä herättäisi, sitten hän menisi mökkiin, ottaisi lehtiön ja avaisi hellan luukun, etsisi käteensä sopivan hiilen. Kuolema piti luonnostella tässä tilassa, kasvattaa harsopäälle talvikuun hehku. Jos hän tavoittaisi sen, taulu ehtisi vielä näyttelyyn, olisi sen sielu.

Olga, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin sisarukset, mullistaa kaikkien kolmen elämän ihastumalla Hannuun. Anja, hän jonka elämänsä oli pingotettu aamulypsyn ja iltalypsyn väliin kuin lakana, jota vedettiin molemmista päistä, saa Olgasta ystävän ja rohkaistusta elää välillä niin kuin olisi voinut haluta.


Anja ei ollut toivonut lasta omalle kohdalleen, kun jotenkin se oli mennyt niin, että elämä oli sysinyt hänet erilleen tilanteista, joissa kiehnäydyttiin poikien kanssa ja alettiin kulkea käsikkäin. Hänellä oli muuta. Töitä ja passuuta. Jos joku sillä tavalla pitempään katsoi, hän käänsi päänsä pois. Ja jos kotona oli tottunut olemaan, ei sieltä poiskaan enää osannut lähteä tai edes haikailla.
Nyt Olga saisi lapsen. Jokin tyhjä kohta, jota Anja on mukanaan kuljettanut, täyttyisi. Jos Olga vain antaisi, Anja kyllä auttaisi. 
"Suanko minä sen hoitamisessa avittoo?"
"Tietysti saat", Olga sanoi, tuli pöydän toiselta puolelta ja halasi.

Hannun puolelta kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Olgan tultua raskaaksi mies jotenkin erkaantuu tästä ja alkaa muistella taidekoulutoveriansa Kaarloa, miettii mitä tälle kuuluu nyt ja lukee Kaarlolta kauan sitten saamaansa kirjettä vaikka on jo vuosia sitten päättänyt ettei koskaan enää avaa sitä. 

Kuka on kirjan suopursu? Ehkä vähän jokainen, mutta ainakin tarinan sitkeät naiset. Anjasta tuli lempihahmoni, haluan uskoa että hän kasvoi vielä vahvemmaksi kirjan päätyttyä. Minua miellytti myös ajankohta ja maaseutukuvaus sekä kirjailijan kieli. Vähän vanhempi lukija löytää tästä varmasti nostalgiaa ja vaaramaisemat tunteva kotiseuturakkautensa murretta myöden.