Sivut

maanantai 20. tammikuuta 2020

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus



Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
Otava, 2019
212 sivua

- Mä oon vähän miettiny, Mikki sanoo.
"Mä oon vähän miettiny." Tuo on pahaenteinen lause. Ensinnäkin sana "vähän". Sen tilalle pitäisi panna "paljon". Kun mies ottaa jonkin asian puheeksi, hän on miettinyt sitä paljon. Eikä se ole koskaan mukava asia.

Mikki ei halua eroa, ei edes olla hetkeä erillään ja tuumata. Mikki haluaa kokeilla parinvaihtoa. Ei sentään ryhmäseksiä, tuumaa Jane.

Mikki ja Jane tapasivat kymmenen vuotta aiemmin, kun Jane teki vielä matkaoppaan hommia. Nykyään hän myy lomareissuja matkatoimiston tiskin takana, Mikki on näyttelijä. Mikillä on poika aiemmasta suhteesta, Jane ei ole halunnut lapsia ja päätös on ollut yhteinen. Asuntolaina on puoleksi maksettu. Ollaan onnellisia. Mikä tässä nyt mättää?

Janen mieleen tulee paljon kysymyksiä. Miksei Mikki vain jätä häntä? Vaihda nuorempaan? Tai petä? Vai onko jo pettänyt? Kenen kanssa? Onko se joku teatterilta? Ehkä parinvaihto ei sittenkään ole huono ajatus? Ehkä se on Mikiltä suorastaan rakkaudenosoitus, Mikki ei halua sulkea häntä ulkopuolelle?

Kun toimeen ryhdytään, ensimmäisen pettymyksen jälkeen suurimpaan seikkailuun antautuukin Jane eikä Mikki. Niinpä Mikki on se joka saa ihmetellä mitä Janen elämässä oikein tapahtuu ja minne heidän oma suhteensa on matkalla. Ajan mittaan mukaan tulee myös toinen juonikuvio, kun juttuhetki äidin kanssa paljastaa Janelle aivan uusia puolia tämän menneisyydestä, asioita jotka kääntävät päälaelleen myös sen mistä palikoista Jane onkaan tehty.

Kenraaliharjoitus on taattua Härkös-laatua, teksti on soljuvaa ja nopealukuista ja pidemmätkin dialogit toimivat. Edellinen lukemani varsinainen romaani Härköseltä oli Valomerkki (juttua täällä), joka liikkui hyvin tummissa vesissä ja jätti minulle hieman surullisen olon. Kenraaliharjoitus sen sijaan oli hauska ja pohdituttava ihmissuhderomaani jossa oli parikin metkaa twistiä.


torstai 16. tammikuuta 2020

Joulukuussa löysin äänikirjat!


Hankin joulukuussa vihdoin kuulokkeet! Olin jo jonkin aikaa miettinyt mahtaisinko tykätä äänikirjojen kuuntelemisesta ja nyt parin kirjastolainan ja kuukauden ilmaisen Storytel-jakson jälkeen voin todeta että kyllä, jäin kerrasta koukkuun.

Kuuntelin ensin kaksi äänikirjaa kirjastolainoina, Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän josta olen jo blogannutkin, juttua täällä sekä Anja Erämajan Imurin, jotka molemmat valikoituivat kuunneltaviksi suoraan sanottuna ihan sillä, että ne olivat saatavilla. Kirjaston äänikirjat pitää ensin varata siinä missä suosituimmat kirjatkin, sillä niitä on vain muutama kopio jotka tuntuvat olevan jatkuvasti lainassa. Itse olen Pikin eli Pirkanmaan kirjastojen asiakas. 

Huomasin myös pian, että kirjaston äänikirjavalikoima Ellipsissä on sangen niukka verrattuna maksullisiin palveluihin. Kun satuin bongaamaan kuukauden mittaisen kokeilujakson Storyteliin normaalin kahden viikon sijaan, tartuin siihen ja nyt kun jakso on muutaman tunnin päästä päättymässä, voin todeta että ehdin 30 päivässä kuuntelemaan seitsemän äänikirjaa ja näiden lisäksi mieheni kuunteli yhden minun tililläni. Tänä aikana en kuunnellut yhtään kirjaston kirjaa, koska halusin maksimoida kuuntelun Storytelista ja samalla arvioida mahdollisen jatkotilauksen hyödyllisyyttä. Luettavakseni osui monta erinomaista kirjaa eikä yhtään varsinaista floppia. Tässä nuo kolme joulukuista äänikirjaa, joista en ole aiemmin kirjoitellut.

Anja Erämaja: Imuri
Wsoy, 2019
Kesto: 3:50
Lukija: kirjailija itse, hienoa!

Erämaja on aiemmin kirjoittanut runoja ja ollut niillä ehdolla mm Helsingin Sanomien sekä Runeberg -palkintoon. Runoilijatausta kuuluu mielestäni myös tässä esikoisromaanissa jonka tajunnanvirtainen teksti oli ihanaa kuunneltavaa ja toimi äänikirjana todella mainiosti. Tarinan ytimessä on kaksi sisarta joiden äiti on juuri kuollut, heistä Kristiina on pääroolissa ja Kristiina puhuu monesti itsestään hauskaisesti hän-muodossa. Hän on kova tekemään ja huomioimaan, hoitaa perheen ja alkkismiehensä, aloittaa kevytyrittäjänä, käy salaa tupakalla koiraa ulkoiluttaessa, kun nyt ei vaan kukaan lasten kaverin äiti näkisi. 

Tekstiä tulee, Kristiina puhuu kaiken mitä mieleen tulee sellaisessa flow-tilassa että välillä hengästyttää, mutta ai että kun nautin tämän kuuntelemisesta. Ja välillä naurahtelin ääneen. Imuri on paikallaan viihdyttävänä välipalakirjana.

Liehukoon lippu, levätkööt koululaiset, opettajat, virkamiehet, nainen tempaisee peiton päältä, kampeaa jalat sängyn laidan yli, uusi päivä, nostaa rangan pystyyn, on jo matkalla keittiöön, noin lähtee vedenkeitin kohisemaan ja näin tipahtaa multivitamiiniporetabletti vesilasiin, sihisee, suhisee, lasin kun nostaa lähelle kasvoja, tuntee pienet pirskahdukset poskilla, nenänpäässä, ah. Ja sitten muna kaapista, yksi muna, lapset levätköön, yrittäjä ei lepää, yksityisyrittäjällä on lupa yrittää myös pyhäpäivänä, kukaan ei komenna rentoutumaan, nukkumaan pitkään, ei liioin marssimaan eikä muistelemaan talvisotaa. Naisen lahja isänmaalle on työpäivä, nyt on olosuhteet kohdallaan, lapset nukkuvat, koko kortteli nukkuu, on hiljaista, vain munan kopsahdus pannun reunaan, kops, munalla töihin, ja mitä mitä mitä, kaksoiskeltuaiset!
Pannulle levähtää kaksi täyteläisen tummaa keltuaista kyljistään kiinni, nyt kyllä pitäisi, ei, ei pidä herättää nuorisoa, sukulaisia, soittaa hätäkeskukseen, saati miehelle. Ihan rauhallisesti voi tuijottaa pannua, miettiä todennäköisyyttä, joku senkin on laskenut, joku kanankasvattaja, munabloginpitäjä, jostain netistä senkin tiedon voisi esille kaivaa, esiintymistiheyden, miten iso ihme tässä nyt aamutuimaan tapahtui eräällä pannulla, eräässä kerrostalohuoneistossa, eräänä itsenäisyyspäivänä, juuri kun yläkerrasta kuuluu tömähdys. Kaikki eivät sittenkään nuku.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Like, 2019
Kesto: 9:31
Lukija: Jonna Järnefelt

Kerrostalorykelmä on joskus ollut upea ilmestys, mutta nykyään se on rappeutunut, ruma, aidattu ja vartioitu lähiö, kuin lainsuojattomien kaupunki kaupungin sisällä. Mutta siinä missä hienompaa seutua vartioidaan tunkeilijoilta, tästä dystooppisesta lähiöstä ei ole kulkua kumpaankaan suuntaan ilman lupaa. Sen muurien sisäpuolella syödään, juodaan ja naidaan. Jami ja Jessica välittävät huumeita, pienen Jade-tytön äiti myy makuuhuoneessa seksiä kun tyttö yrittää olla kuulematta sen ääniä keittiössä. Toisaalta siellä on kaksi kilpailevaa "jeesuskahvilaa", joista toista pitää entinen alkoholisti. Henkilöitä ja ihmiskohtaloita on paljon ja kertojaääni vaihtelee luvuittain, yhteistä heille on kurjuus ja syrjätyneisyys, se miten elämä on selviytymistä, seuraavaan päivään, seuraavaan piikkiin. Kaiken takana on rikas omistajataho joka antaa kaiken tapahtua, huumenyssykät saavat vaihtaa omistajaa torilla melko avoimesti eikä poliisiautoja koskaan nähdä lähiön muurien sisäpuolella. 

Ellei hän pian nuku, tulevat hallusinaatiot. Hän haaveilee kotona odottavasta kylmästä kaljasta, pilvestä ja syvästä unesta, kun muistaa ettei ole vielä soittanut Kimille. Hän ei jaksa kuunnella sitä nyt, vaan näppäilee viestin.


Hommat hoidettu. Pidän pari päivää vapaata, ok? 

Puhelin kilahtaa, kun hän on pysähtynyt alaoven eteen ottamaan avaimia taskustaan.

Sä olet myöhässä, ei ole ok. Sä tulet hakemaan uuden repun nyt, viimeistään aamulla.

Hän harkitsee lyövänsä nyrkin alaoven lasin läpi, mutta pelästyy kuullessaan nopeita askelia. Ohi lenkkeilee joku blondi kalliissa urheiluvaatteissa ja mulkaisee häntä. Miksi helvetissä tuollainen asuu täällä? Täytyy olla vikaa päässä, Jessica ajattelee.

Kerrostalo meni iholle. Ehkä kiinnostavinta ja koukuttavinta kirjassa oli se, miten kaikki oli yhtä aikaa rumaa ja kaunista ja paikoitellen teksti suorastaan kaunista jostain niin rumasta kuin Kerrostalon maailma joka taas oli kuin vankilatuomio. Hetkittäin se antoi jopa toivoa, jopa mahdollisuuden rakkaustarinaan, ennen kuin matto vedettiin taas jalkojen alta.

Ehdoton viiden tähden kirja, nyt tekee mieli tarttua aiempiinkin Kuisman kirjoihin. Myös Järnefeltille lukijana ropistan tähtiä.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus, 2019
Kesto: 8:06
Suomennos: Sanna Manninen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Ingridillä oli periaatteessa kaikki hyvin. Mieleinen työpaikka opettajana, hulppea omakotitalo, kaksi jo aikuista poikaa, 25 vuotta miellyttävää avioliittoa takana. Ehkä kaikki oli niin hyvin, että siksi vähän huonosti? Kun on niin tuttua ja turvallista, on lupa kyllästyä?

Ingrid makasi Janin kanssa noin kerran viikossa, ja jälkeenpäin hän merkitsi kuvitteellisesta listasta tehtävän suoritetuksi. Noin, hän ajatteli, nyt oli se asia hoidettu. Viikon aikaväli oli vakiintunut vuosien kuluessa, tehtävät oli hoidettava sopivin väliajoin: nurmikon leikkaaminen, lumen luominen, lamppujen vaihtaminen, kuntoileminen, öljynvaihto autoon, seksi - ja jos ehtii kulua yli viikko, kasautuva paine synnytti levottomuutta, epätasapainoa. Nyt se oli kuitenkin hoidettu, ja pian Jan kuorsasi, ja Ingrid makasi valveilla ja ajatteli seuraavaa päivää, päivällistä, pakastinta, jääkaappia, vaatteita, oppilaita, työtovereita, kokouksia. Tulevien askareiden virta oli loputon, ja aivan kuten telinevoimistelija kuvittelee mielessään voltin puomilla ennen kuin edes nousee puomille, samoin Ingrid kuvitteli mielessään, miten hän jo muutaman tunnin päästä heräisi uuteen päivään, joka oli hänelle kuin esterata. Päivän kuluessa hän hyppi esteiden yli, ja jokaisen esteen jälkeen hän ruksi sen listaltaan. Mitä sitten seuraa, hän kuiskasi itsekseen. Mitä sen jälkeen kun kaikki esteet on selvitetty? Kuolema, hän vastasi helpottuneena, sillä viime aikoina häntä oli helpottanut ajatella, että joskus kaikki päättyisi lopullisesti.

Kolmiodraaman heistä tekee tekee Hanne, kolmevitonen sinkkunainen Janin työpaikalla. Hanne on ajelehtija, kun ystävät avioituvat ja perustavat perheen, ottavat asuntolainan, Hanne vaihtaa miestä ja kotia, molemmista löytyy aina jotain vikaa. Kaikista mahdollisista miehistä työkuvioissaan Hanne pokaa Janin,  Ingridin harmaanpuoleisen puolison joka on juuri ylennetty ministeriössä heidän yksikkönsä johtajaksi. Puolitoista vuotta Jan yrittää suhteesta irti, käy jopa psykologilla. Sitten, ja vasta sitten, hän kertoo Hannesta Ingridille, pakkaa tavaransa ja lähtee kotoaan. 

Ihan kiva lukea välillä tällaisista keski-ikäisistä ihmisistä mitä itse on, joihin löytyy enemmän sitä tarttumapintaa. Sinänsä tarinassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, keski-iän kriisi ja pitkän avioliiton väljähtyminen on keksitty siinä missä pyöräkin. Ihan passelia, viihdyttävää lukemista kuitenkin, olematta varsinaista viihdekirjallisuutta.


keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Loppuvuodesta bloggausjonoon kertyneet, osa 1



Laitetaanpas loputkin järjestykseen, että saadaan palauttaa kirjat kirjastoon ja taas kiertoon seuraaville lukijoille.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 sivua
Henrik ja Anna-Leena ovat aikuisia sisaruksia jotka eivät ole vuosiin olleet juurikaan toistensa kanssa tekemisissä. Anna-Leena on ollut äidin silmäterä ja Henrik perheen kapinallinen. Heidän isänsä kuoli jo varhain ja nyt äitikin on menehtynyt. Äidin jäämistöstä löytyy kasa sinikantisia vihkoja, jotka Henrik löytää ensin ja nappaa itselleen. Niistä hänelle alkaa selvitä asioita joista Anna-Leena on tiennyt aina.

Olin lähettänyt Henrikille sähköpostiviestin ja kysynyt oliko äidin tavaroista löytynyt sinikantisia vihkoja. Kirjoitin hätäpäissäni, että ne olivat minun kouluaikaisia vihkojani 
"Ne jäivät jostain syystä äidille vuosia sitten. Mielellään ottaisin ne nyt takaisin. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun."
Se oli surkea huijausyritys.
Henrik ei ollut vastannut. Voi kuinka yllättävää. Se oli yksi hänen monista tavoistaan välttää vastuuta ja sysätä asiat muiden hoidettavaksi. 
Minun on pakko hankkia vihot takaisin. Henrik ei saa lukea niitä, ei, ei missään tapauksessa. Enn uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea äiti oli niihin kirjoittanut. Mitä jos Henrik saisi tietää?

Kiinnostavaa sukudraamaa, varsinkin kun sisarellekin alkaa paljastua äidistä yllättäviä asioita, hänhän luuli tietävänsä äidistä kaiken...

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018, 300 sivua
Yejide ja Akin ovat nigerialainen aviopari, jolle ei ole kuulunut lasta. He ovat molemmat perinteisistä, moniavioisista perheistä. Siitä huolimatta Yejidelle on yllätys, että Akinin suku painostaa Akinin ottamaan toisen vaimon. 

Olin odottanut heidän puhuvan lapsettomuudestani. Olin aseistautunut miljoonilla hymyillä. Anteeksipyytävillä hymyillä, säälikää minua -hymyillä, luotan Herraan -hymyillä -- kaikilla mahdollisilla tekohymyillä, joiden turvin voi selviytyä iltapäivästä ihmisten kanssa, jotka väittävät tahtovansa parastani, mutta tökkivätkin avointa haavani tikulla. Minulla oli hymyt valmiina. Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jotain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan, tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja ja nenän niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Kerrassaan mainio romaani joka valottaa modernien nigerialaisten kaupunkilaisten elämää vanhojen tapojen ja perinteiden ristiaallokossa. Ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
Into Kustannus 2019, 227 sivua
1960-luvulla rakennetussa porilaisessa betonilähiössä kasvoivat Mira ja Eeva, 70-luvun lapset, toistensa parhaat ystävät. Lähiölapsuus, alkoholia suurkuluttavat vanhemmat, kylmä, litsareita jakava äiti... tytöt eivät saa parhaita mahdollisia lähtökohtia elämälleen, mutta pärjäävät. Mirasta tulee näyttelijä, Eevasta paitsi toimittaja, myös se rankan elämän koulima kovakuorinen johon romaanin nimi viittaa. Välillä kirjassa on pätkiä joita kirjoittaa Mies, harvinaisen itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva sellainen, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan lopussa. Silloin paljastuu myös miksi Eeva käy välillä psykiatrilla mielentilatutkimuksissa. Selvää on, että hän on tehnyt jotain rikollista, miksi, kenelle? 

Älä jää lumeen makaamaan, muru.

Kovakuorinen on niitä vangitsevia kirjoja joita et raaskisi kädestään laskea. Kysymyksiä on niin monta, kuka se omahyväinen mieskin on ja miten se liittyy Eevaan ja Miraan?


tiistai 14. tammikuuta 2020

2018 & 2019 laitettuna pakettiin



Hupsista. Blogijumituksen vuoksi lukuvuosi 2018 jäi vallan laittamatta pakettiin, joten nyt on ihan pakko tehdä yhteispostaus näistä kahdesta! Tuleepa samalla tehtyä vertailua näiden välillä :) Käydään ensin läpi pientä osakatsausta ja yhteenveto sitten lopussa.

2018

Tammikuu
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla ****-
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi *****

Helmikuu
Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen ***1/2

Perinteisiä talven lukujumituskuukausia. Talvikuukaudet ovat olleet viime aikoina enemmän kutomista kuin lukemista ja tuon verran saan sivuja aikaan kun luen kirjaa sängyssä ennen nukahtamista. Lukemani kirjat olivat kyllä hyviä.

Maaliskuu
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito ***
Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu ****1/2
Lassila Pertti: Kesän kerran mentyä ****

Huhtikuu
Kati Tervo: Iltalaulaja ****
Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää ****1/2
Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila ****

Toukokuu
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas ****
Eeva Rohas: Raivo ****-

Keväällä lueskelin jo hieman päiväsaikaankin. Yhtään pettymystä ei osunut joukkoon, mikä on tietysti erityisen iloinen asia! Olen ihastunut Pertti Lassilan tyyliin, tulen aivan varmasti lukemaan kaikki hänen pienoisromaaninsa.

Kesäkuu
Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta ****-
Sarah Lark: Maorien laulu ***1/2
Walter de Camp: Ja homot loivat naisen ***

Heinäkuu
Rouva Suominen välittää; Valuneen taikinan tapaus ***1/2
Tarja Leinonen: Koti koivun alla *****
Elin Willows: Sisämaa ***
Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia ***1/2 
Ane Riel: Pihka *****
Anni Kytömäki: Kivitasku ****
Anne Swärd: Vera ****-

Elokuu
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon ***1/2
Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ****
Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta ****-
Mikä ihmeen uussuomalainen? -novelliantologia **1/2
Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla *****
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen ****
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa ****
Alex Schulman: Unohda minut ***1/2

Kesäkuukausina luen perinteisesti eniten sivuja vuoden mittaan. Kunhan vain säät sallivat, menen heti herättyäni syömään aamupalan ulos paviljonkiimme ja luen ja tulen sisälle vasta kun hyttyset iskevät kimppuun! Jälleen luin monta hyvää kirjaa, näin jälkikäteen mieleen ovat jääneet Koti koivun alla sekä ihanan jännittävä Pihka. Suurin pettymys oli paljon kehuttu Sisämaa, josta en saanut irti mitä odotin. Sivuja kerrytti myös lukumaraton, johon osallistuin.

Syyskuu
Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen ****1/2
Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla ***
Ina Westman: Henkien saari *****

Lokakuu
Jari Järvelä: Kosken kahta puolen ***
Taina Latvala: Venetsialaiset ***+
Minna Rytisalo: Rouva C ****

Henkien saari oli minulle upea lukukokemus! Yllätyin Kosken kahta puolen saamasta Finlandia-ehdokkuudesta.

Marraskuu
Francesca Hornak: Vuosi on pitkä aika ****
Sadie Jones: Kotiinpaluu *****

Joulukuu
JP Ahonen: Belzebubs ***
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ****
Lucinda Riley: Enkelipuu ****

Kotiinpaluu ei ollut kaikissa kohdin viittä tähteä, mutta sen loppu ja kokonaisuus vähintäänkin sen. Kirja, jonka takajannen suljettuani sanoin ääneen Wouuuuuu..!


2019

Tammikuu 
Tommi Kinnunen: Pintti ***1/2
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret ****

Helmikuu
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo ****
Maritta Lintunen: Stella ****1/2

Ylläripylläri, tammi-helmikuun saldo jäi sivumäärältään taas melko vaisuksi... Stella teki vaikutuksen. 

Maaliskuu
Laura Manninen: Kaikki anteeksi ****
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ***
Kai Aareleid: Korttitalo ***1/2

Huhtikuu
Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä ****-
Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma *** 
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet ****+

Toukokuu
Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta ****-
Pauliina Rauhala: Synninkantajat **1/2
Heidi Jaatinen: Koski ***-

Hyvinkin sellaista liki neljän tähden kirjaa osui luettavakseni näinä kevätkuukausina. Suuri pettymys Taivaslaulun jälkeen oli Synninkantajat, johon minä en päässyt sisälle ollenkaan samaan tapaan. Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet taas oli kieleltään rehevä, hieno romaani. 

Kesäkuu
Melba Escobar: Kauneussalonki **
Kate Morton: Kellontekijän tytär ****

Heinäkuu
Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Elokuu
Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Kesäkuukausina sivuja kertyi jälleen mukavasti. 4-5 tähden kirjoja osui kesääni monta, kerrassaan hieno lukukesä! Sain vihdoinkin aloitettua myös Rileyn Seitsemän sisaren sarjan. En osallistunut yhdellekään lukumaratonille, outoa. 

Syyskuu
Niina Miettinen: Suopursu ***1/2
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken ***1/2
Hanna Velling: Kirjosieppo ***1/2
Anita Brookner: Rantahotelli ****-
Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä ****

Lokakuu
Jarkko Tontti: Perintö ****-
Kerstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty ****1/2
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois ****1/2
Amanda Vaara: Heti vapaa ****

Marraskuu
Eveliina Talvitie: Kovakuorinen ***1/2
Leila Tuure: Apteekki ***+
Per Petterson: Miehet minun tilanteessani  ***1/2
Terhi Rannela: Kiivaat ****+
Heidi Köngäs: Mirjami ****
Tytti Parras: Pieni hyvinkasvatettu tyttö ***

Olin hurjan mielissäni, kun lukusyksyni jatkui niin runsassivuisena, eikä kummoista notkahdusta tapahtunut lukemisen siirryttyä sisätiloihin. Luin kirjoja laidasta laitaan, uutta ja vanhaa, vuoden ensimmäinen afrikkalainen ja toisaalta peräti kaksi pohjoismaista kirjaa.

Joulukuu 
Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus ***
Reetta Laitinen (toim): Sisaret 1918 ****
Tuulikki Alsta: Tiedän paikan armahan ****
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus ***
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä (äänikirja) ***1/2
Anja Erämaja: Imuri (äänikirja) ****
Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (äänikirja) *****
Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus *****
Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (äänikirja) ****

Joulukuussa se vihdoin tapahtui! Sain kuulokkeet ja pitkän jahkailun jälkeen kuuntelin ensimmäisen äänikirjani, sitten toisen, ja hups niitä kertyi neljä! Latasin Storytelin sovelluksen 30 päivän ilmaisen kokeilujakson ja päätin ottaa siitä mahdollisimman paljon irti. Jakso kestää tammikuun puoliväliin joten uusi vuosi on käynnistynyt samaan malliin. Myös mieheni on kuunnellut yhden äänikirjan tänä aikana, suositun Murharyhmän.

Sitten jonkinlaista tilastointia.

Luin vuonna 2018 40 kirjaa ja viime vuonna 49. Siispä suht saman verran kuin 2016 ja 2017. Ero kahteen ensimmäiseen kokonaiseen bloggausvuoteeni on valitettavan iso, sillä 2015 luin 70 kirjaa ja 2014 peräti 83 kirjaa! Lisänä viime vuoteen on kuitenkin mainittava uusi aluevaltaukseni, äänikirjat. Parin joulukuisen viikon aikana kuuntelin niitä 26:17, mikä olisi sivuina jo aika hyvä määrä, kirjoina neljä. Oikeastaan saldoni viime vuodelle on siis 53.

Sivumäärät puolivuosittain ovat molempina vuosina kääntyneet jälkimmäisen vuosipuoliskon eduksi. Eniten sivuja 2018 kertyi heinäkuussa, viime vuonna elokuussa. Tuo heinäkuu on ainoa kuukausi jolloin ylitin 2000 sivun rajapyykin. Olen selvästi kesälukija. Kesä-elokuussa '18 luin 45 % koko vuoden sivumäärästä ja viime vuonnakin 32%. Viime vuoden tilastoa muuttaa se, etten kärsinyt missään vaiheessa varsinaisesta lukujumista ja se, että luin syksyllä lähes yhtä paljon kuin kesälläkin. Oma lukunsa on joulukuun äänikirjat, joita en suhteuttanut tähän laskelmaan.

Olen jo useamman vuoden ajan pyrkinyt haastamaan itseäni lukemaan enemmän miesten lukemia kirjoja. Miten tämä on blogin aikana sujunut?

2013: 2/25 - 8%
2014: 22/83 - 26,5%
2015: 15/70 - 21,4%
2016: 4/44 - 9%
2017: 11/48 - 23%
2018: 10/40 - 25%
2019:  7/49 - 14,3%

Läpi 1990- ja 2000-lukujen luin lähes yksinomaan käännöskirjallisuutta. Suht ainoat kotimaiset lukemistoni koostuivat 90-luvulla Kaari Utrion tuotannosta, mukana satunnainen Pohjolan-Pirhonen, Raija Oranen tai vastaava. Sitten mukaan hiipivät Enni Mustoset ja pääsin jo 1900-luvulle minäkin. Luin kokeeksi yhden nykyajan Mustosen, jonkinlaisen "maaseuturakkausromskun", muttei se napannut ollenkaan. Vielä 2013, jolloin aloin pitämään blogia, luin enimmäkseen käännöksiä, suht kevyttä ja suurimmalta osin historiallisia romaaneja. 2014 sekaan hiipi, kiitos blogien, jokusia nykypäivään sijoittuvia kotimaisia romaaneja, kuten Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön tai Taina Latvalan Välimatka, joista aukeni tavallaan ihan uusi maailma minulle. Ja sitten kävi näin...

Ulkomaisten kirjojen osuus luettujen määrästä

2014: 50,6%
2015: 31,4%
2016: 22,7%
2017: 12,5%
2018: 27,5%
2019: 22,4%


Viime vuosina olen siis astunut nykypäivään. Rajan vetäminen historialliseen romaaniin tuntuu olevan kovin häilyvä. Olen siis laittanut historiallisiksi kaiken mikä sijoittuu aikaan ennen minun syntymääni. Jos olisin parikymppinen, pitäisi keksiä jotain muuta, mutta kun itsekin alkaa lähestyä antiikkiarvoa, tämä käy ainakin minulle. Näin jaoteltuna olen lukenut nykypäivä versus historia;

2018: 62,5% nykyaikaa
2019: 69,4% nykyaikaa

Tietokirjoja tai ylipäätään muuta kuin romaaneja tahi novelleja minun tulee luettua hyvin vähän. Siinä olisikin itseni haastamisen paikka jos missä!
2018 luin yhden tietokirjan LGBTQ-haasteeseen ja yhden sarjakuvakirjan. 2019 niinikään yhden molempia. Olen varannut kirjastosta nyt muutaman sarjakuvakirjan, joten näiden suhteen olisi jo odotettavissa edistystä.

Maailmanvalloitushaaste on edennyt verkkaisesti ja ilman minkäänlaista panostusta. Kylkiäisinä kertyi 2018 Japani ja Uusi-Seelanti, viime vuonna Viro, Kolumbia ja Sveitsi. En edes kehtaa laskea kuinka paljon maapalloa on vielä valloitettavana...

Loppuun vielä muutama poiminta.

Pisin lukemani kirja
2018; Sarah Lark: Maorien laulu, 863 sivua
2019; Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina 710 sivua
Vuonna 2018 luin kolme yli 500-sivuista kirjaa, 2019 peräti viisi.

Lyhin lukemani kirja
2018; Mikä ihmeen uussuomalainen -novelliantologia, 146 sivua.
2019; Minna Canth: Työmiehen vaimo, 155 sivua (ellei lasketa sarjakuvakirjaa Sisaret 1918, jossa on 110 sivua).

Luin molempina vuosina paljon esikoisromaaneja tai muutoin itselleni tuntemattomia kirjailijoita. Vähintään yhden kirjan olin lukenut aiemmin 14 kirjan kirjoittajalta vuonna '18. 35 % oli siis vanhoja tuttavuuksia. 2019 vastaava määrä oli 15 ja prosentit 31%.

Millä haluaisin haastaa itseäni vuonna 2020?
* Haluaisin palata enemmän tuttuihin kirjailijoihin. Niin usein tulee lausahdettua, että tätä kirjailijaa haluaisin lukea enemmän! 
* Haluaisin lukea edes ne kaksi klassikkoa vuodessa, eli osallistua molempiin klassikkohaasteisiin. Enempikin olisi aina parempi. 
* Haluaisin lukea ainakin kaksi osaa Seitsemästä sisaresta. Olen niin paljon jäljessä! 
* Haluaisin ylipäätään lukea enemmän. Asetan vähimmäistavoitteekseni 60 kirjaa mukaanlukien äänikirjat sekä 5 sarjakuvakirjaa.

Näillä mennään! 
Antoisaa lukuvuotta kaikille :)







sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta



Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi, Keltainen kirjasto
Suomennos: Helene Bützow
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 8:41


Mr Stevens on perinteinen, korkealaatuisen ammattitaidon omaava brittiläinen hovimestari, joka on palvellut Lordi Darlingtonia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Lordi on kuollut kolme vuotta sitten ja kartanon, Darlington Housen, omistaa nyt amerikkalainen liikemies herra Faraday, jonka palveluksessa Mr Stevens jatkaa. Eletään kesää 1956 ja sodanjälkeisessä Englannissa hovimestareiden ammattinimike on katoamassa. 

Herra Faraday on itse poissa kartanosta ja on tarjonnut Stevensille mahdollisuutta lainata tämän autoa ja lähteä lomamatkalle. Stevens tarttuu tarjoukseen ja suuntaa Länsi-Englantiin, saamansa kirjeen innoittamana. Kartanon entinen taloudenhoitajatar, Miss Kenton (joka on jo pitkään ollut rouvashenkilö mutta Stevensille aina Miss Kenton) on lähestynyt Stevensiä kertoen avioliittonsa ongelmista ja Stevens tulkitsee Miss Kentonin rivien välissä toivovan palaavansa töihin kartanoon, mikä taas olisi Stevensille mieleen. 

Sain neiti Kentonilta kirjeen, jossa oli pitkien melko merkityksettömien kuvausten lisäksi havaittavissa selvää kaipuuta Darlington Halliin. Ja minä olen siitä täysin vakuuttunut, kauttarantaisia vihjauksia halusta palata tänne.  Vasta silloin minulle valkeni, että taloudessa oli todella ratkaisevan tärkeä rooli vielä yhdelle palveluskunnan jäsenelle ja että tuon henkilön puuttuminen oli itseasiassa kaikkien viimeaikaisten ongelmieni ydin. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä selvemmältä vaikutti että Neiti Kenton, joka oli sydämestään kiintynyt tähän taloon, ja sen lisäksi poikkeuksellisen taitava ammatti-ihminen omalla alallaan oli juuri se puuttuva tekijä joka oli estänyt minua laatimasta Darlington Hallille täysin tyydyttävää henkilökuntasuunnitelmaa. Kun olin analysoinut tilanteen kuvatulla tavalla, huomasin pian harkitsevani uudestaan herra Farradayn muutaman päivän takaista ystävällistä ehdotusta, sillä olin tullut ajatelleeksi että minulle ehdotettu automatka voisi palvella arvokkaita ammatillisia tarkoitusperiä.

Ihan ensimmäiseksi pitää kehua äänikirjan lukijaa, Jukka Pitkästä, joka tulkitsi hovimestarin kertomusta kerrassaan loistavasti, kuulostaen juuri niin arvokkaalta ja pidättyvältä kuin olisi itse herra Stevens. Ilman Pitkästä en olisi saanut kirjasta yhtä paljon irti ja olisin todennäköisesti pitänyt joitain takautuvia tapahtumia enemmän pitkästyttävinä jorinoina kuin kiehtovina kertomuksina. Hovimestarin lomamatka jää nimittäin kirjassa aivan toissijaiseksi ja valtaosa tästä Booker-palkinnon saaneesta kirjasta koostuukin Stevensin muisteluista vuosikymmenten varrelta. Lordi Darlington on ollut aktiivisesti mukana politiikassa ja isännöinyt muun muassa merkittävää kansainvälistä konferenssia ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tätä käytiinkin läpi pitkälti toista tuntia.

Ishiguro on taitavasti luonut tarinan jossa sodanjälkeisen luokkayhteiskunnan käymistila käy ilmi niin peribrittiläisen, aristokraattisen elämäntavan muutoksessa. Sittemmin kahtiajako on näkynyt esimerkiksi monarkian vastustuksessa jo vuosikymmenien ajan. Tätä kirjoittaessani on kulunut vain muutama päivä siitä, kun Harry ja Meghan järkyttivät Britanniaa (ja puolta maailmaa?) ilmoittamalla ottavansa pesäeron kuningashuoneeseen. 


lauantai 4. tammikuuta 2020

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut



Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
Otava, 2019
Suomennos: Antti Saarilahti
Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 14:13

Harriet "Hal" Westaway on nuori brightonilaisnainen joka työkseen ennustaa tarot-korteista laiturilla olevassa kojussa. Hal ei ole koskaan tuntenut isäänsä ja äidin kuoltua auto-onnettomuudesa kolme vuotta aiemmin Hal on jäänyt aivan yksin. Niinpä hän on mennyt kroonisessa rahapulassaan ottamaan pienen lainan koronkiskurilta ja nyt velkojat huohottavat hänen niskassaan uhkauksineen, ja Hal kun ei tiedä mistä saisi rahat edes seuraavaan vuokraan ja kaasulaskuun. Niinpä kiusaus on liian suuri, kun posti tuo mukanaan asianajajan kirjeen, jossa Halin kerrotaan saaneen perinnön isoäidin, rouva Westawayn, kuoltua. Hal nimittäin tietää heti, että kirje on tullut aivan väärälle Harriet Westawaylle. 

Kuolinpesän huomattava koko... testamentin edunsaajat... Halin vatsa alkoi kurnia, ja hän poimi pudonneen ranskanperunan ja söi sen hajamielisesti yrittäen saada selvää edessään olevasta kirjeestä. 

Siinä ei nimittäin ollut järkeä. Ei tippaakaan. Halin isovanhemmat olivat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun Hal päättää muutaman tuhannen punnan ja uuden alun toivossa lähteä "isoäitinsä" hautajaisiin, hän tapaa muut perilliset, kolme enoaan ja kartanon taloudenhoitajattaren mutta hänelle selviää myös että hänen oletettu äitinsä, Maud Westaway, on kadonnut kauan sitten eikä kukaan enoista tiennyt hänestä, kukaan ei tiennyt että Maudilla oli tytär.

Maud. Se oli siis kadonneen tyttären nimi. M. Westaway niin kuin Halin äitikin. Tästäkö virhe oli lähtöisin? Hal oli salaa helpottunut siitä, ettei ollut tuonut koko syntymätodistustaan, mutta sen jälkeen tunne vaihtui joksikin muuksi - hätäännykseksi. Mitä herra Treswick tarkoitti sanoessaan olevansa yllättynyt siitä, että Maudilla oli lapsi? Oliko tässä jotain, mitä Halin tulisi tietää? Voisikohan kysyä vai paljastaisiko tietämättömyys hänet?

Luen harvoin dekkareita, mutta ihan ensimmäiseksi Storytelissa äänikirjoja selatessani kiinnitin huomiota kirjan kanteen ja jotenkin yksinkertaisen kiehtovaan nimeen. Kiinnostuin niinkin paljon, että luin juonen joka vaikutti lupaavalta. Ja hups vaan, olin kuuntelemassa yli 14-tuntista dekkaria! 

Alku lähti käyntiin varsin verkkaisesti, mutta kun tarinassa päästään cornwallilaiseen maalaiskartanoon jota peittävät muratit ja jonka ympärillä parveilevat pahaenteiset harakat, alkaa tapahtua. Tunnelma tihenee sopivasti ja huomaan että minua jännitti silloin kun Haliakin.

Ja se loru, jonka asianajaja Treswick lausui Halille viedessään tämän ensimmäistä kertaa Trepassen Houseen.

Yksi lintu surun tuo.
Toinen johtaa onnen luo.
Kolmannella tytön saa.
Neljäs pojan lahjoittaa.
Viides viestii hopeaa.
Kuudes kultaa ennustaa.
Seitsemäs se vaikenee,
salaisuutta varjelee.

Ruth Waren vanhanaikainen tyyli, jossa ei veri roisku eikä taskut ole täynnä huumeneuloja sopi hyvin minulle, joka en syty skandinaavisille dekkareille.


torstai 2. tammikuuta 2020

Leila Tuure: Apteekki



Leila Tuure: Apteekki
Sunkirja, 2018
383 sivua


Naisen onni ja miehen onni erosivat kerta kaikkiaan toisistaan. Miehet voivat elää onnellisina sekä kotona että työssä. Naisen oli valittava jompikumpi. Minkä valinnan Syne tekisi?

Synnöve Ruusvirrasta on hyvää vauhtia jäämässä vanhapiika, sillä Syneä eivät nuoret miehet ja tanssiaiset kiinnostaneet. Syneä veti puoleensa paljon enemmän apteekkari-papan yritystoiminta ja opinnot, mutta hyvä kun pappa oli suostunut päästämään tyttären edes keskikouluun, siinä oli enemmän kuin riittämiin koulutusta tyttölapselle. Lohdutukseksi pappa oli päästänyt Synen apteekkiin pikkaisen auttelemaan, siihen asti kunnes esikoinen, Markus, ottaisi apteekin haltuunsa. Vanhempien kauhuksi pojat Markus ja Kalle olivat lähteneet Saksaan sotilaskoulutukseen ja sotisivat pian Saksan rinnalla Venäjää vastaan. Sotia Euroopassa käytiinkin siellä täällä, ja vaikkei suuriruhtinaskunta armeijan puuttumisen vuoksi sodassa ollutkaan, oli levottomuuksia niin paljon, ettei tiennyt mihin ne vielä johtaisivatkaan. Nikolai II oli pakotettu luopumaan kruunustaan ja koko perhe määrätty kotiarestiin. Pietarissa oli levotonta ja koko valtakunnassa työttömyyttä, levottomuutta, lakkoja ja ruokapula. Siinä missä maaseudulla lakot ja mellakat yleistyivät ja Porin kaupungissakin kokoonnuttiin kadunkulmissa pitämään kiihkeitä taistelunnostatuspuheita, jatkoi Rouva Ruusvirta ystävättärineen kalaasejaan ja kahvikutsujaan, rouva Ruusvirran päällimmäisenä työsarkana sulhasen löytäminen Synelle.

Kun sisaruksista nuorin, Lauri, lähti Helsinkiin opin tielle, Synnöve sai lohtunsa apteekista. Monet hänen koulutovereistaan olivat jo häitään viettäneet, muttei Syne heitä kadehtinut, vaan parasta ystäväänsä Mariaa jonka isä oli päästänyt tämän Helsinkiin opiskelemaan ihan oikeaksi sairaanhoitajaksi! 

Joka aamu Syne käveli arvokkaan tuntuiseen rakennukseen ja veti keuhkonsa täyteen tuttuja kuivuvien yrttien ja linimenttien tuoksua. Mieluiten hän olisi työskennellyt laboratoriossa ja kehitellyt omia tuoksuvoiteita rouville ja hyvältä maistuvia yskänlääkkeitä lapsille, pappa kun uskoi lääkkeen olevan sitä tehokkaampi mitä pahemmalta se maistui, mutta laboratorioon pappa ei häntä päästänyt.

Yhdessä Henrikin kanssa hän joutui levittelemään yrttejä kuivumaan, murskaamaan niitä melkein saunapadan kokoisessa huhmaressa, punnitsemaan ja niputtamaan, ja lopulta täyttämään perkolaattorin viinalla ja tarkkailemaan vähän väliä muiden tehtävien lomassa, ettei nestepinta vain pääse laskemaan. Oli hirveän tärkeää, että murskattujen yrttien päällä oli aina tietty määrä nestettä, painon piti pysyä samana, jotta saataisiin optimitulos, kuten papalla oli tapana sanoa. 
Kun aikaa vievä uuttaminen oli saatu valmiiksi, hänen piti vielä pistää sakat puristimeen ja vääntää ne niin kuiviksi, ettei pisaraakaan kallista nestettä jäisi käyttämättä. Se oli kaikkein raskain työ apteekissa, mutta Syne selviytyi siitäkin. Kaikkein mieluiten hän olisi valmistanut lääkeannoksia ja sekoittanut yskänlääkkeitä. Mutta mistä niitä olisi tehty, ellei ensin olisi valmistettu linimenttejä ja tinktuuraa?

Kun levottomuudet lisääntyivät, senaatti antoi vihdoin Mannerheimille luvan muodostaa Suomeen arneijan, mutta silloin oli jo myöhäistä. Sota oli oikeastaan jo alkanut ja eteläinen Suomi oli punaisten hallussa. Kun vielä oli mahdollista, Lauri suuntasi Kankaanpäähän ja eräänä päivänä Maria tupsahti apteekkiin vaatien Syneä lähtemään kanssaan pohjoisemmas hoitamaan sairaita ja haavoittuneita. Syne ei uskonut osaavansa olla avuksi, mutta kun huligaanit seuraavana yönä murtautuivat apteekkiin, pappa Ruusvirta pakkasi apteekkilaukut täyteen lääkkeitä ja määräsi tyttärensä lähtemään Merikarvialle Marian sukulaistaloon, olisi siellä ainakin turvallisempaa. 

Kun sota oli ohi, alkoi hidas jälleenrakennus. 

Leila Tuure on siirtynyt historiallisissa romaaneissaan 1800-luvulta 1900-luvun puolelle ja kansalaissotaa ympäröiviin vuosiin. Päähenkilönä on kaariutriomaiseen tyyliin nuori nainen joka ei istu koruompelevaan ja aviomiestä metsästävään muottiin vaan jolla on Oma Tahto. Synen tahto on opiskella. Koska päähenkilöt ovat porvarisperheestä, käydään poliittisia tapahtumia läpi valkoisten näkökulmasta, punaisten kärsimään kohteluun viitataan lähinnä sivulausetasolla. 

Olen lukenut Tuurelta Espanjalaisen rouvan sekä neliosaisen sarjan Piiritanssista Viimeisiin Tanssiaisiin ja kaikki Apteekissa avoimiksi jäävät langanpäät viittaavat siihen, että tällekin kirjalle saadaan jatkoa. Aikaisempiin kirjoihin nähden tässä oli mielestäni enemmän samojen asioiden toistoa ja ladontavirheitä, mutta eivätpä ne tarinan kulkua suuremmin haitanneet. "Piiritanssi-sarja" on silti suosikkini tähän astisista.






keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perustotuuksia


Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena Kustannus, 2016
Lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 4:50:06


Kaikki alkoi kun seitsemän vuotta kestänyt parisuhde päättyi. Suhteen alussa nainen oli ollut lukiolaistyttö joka uskoi tietävänsä kaiken ja joka sai kotoa mallin että tunteita ei näytetä, mistään ei puhuta ja suhteet epäonnistuvat. Nainen rakastui nallekarhuun joka valitettavasti osoittautui samanlaiseksi kuin oma isä, mieheksi jonka mielestä asioista ei tarvitse puhua ja nainen itse äidikseen, joka puhui silloinkin kun ei olisi pitänyt. Rakkautta oli, samoin seksiä. Nainen olisi halunnut enemmän, mutta luuli että sellaisia suhteet olivat. Nallekarhu oli turvallinen, mutta toisaalta mykkä pehmolelu johon nainen turhaantui. Vuosia nainen mietti, että hänen täytyi päättää suhde niin kauan kun oli mahdollista pelastaa heidät molemmat, ennen kuin naisesta olisi tullut nalkuttava, kimittävä hirviö joka pyrkii vain kaikin voimin muuttamaan Nallekarhunsa. 

Sitten koitti ilta jona päätös syntyi. Nainen oli keikalla Tavastialla ja kohtasi miehen, jonka kanssa vietti illan ja seuraavan darrapäivän. Miehen nimi oli Pasi, ja naisesta tuntui että oli nauranut tämän seurassa enemmän kuin koko elämänsä aikana. Halaaminen oli ainoa fyysinen kontakti, mutta muuten säkenöi ja liekehti. Pasi sai naisen tuntemaan itsensä seksikkääksi, eläväksi, ihan erilaiseksi ihmiseksi ja Pasi sai naisen myös ymmärtämään, että hänen pitää erota Nallekarhusta, sillä Nallekarhun kanssa hän oli vain ystävä. 

Mutta kahden väärän ihmisen suhde on kuin jyrkkää alamäkeä valuva katujyrä, joka vetää tasaiseksi kaiken mikä on saatu kasattua pystyyn. Ja liian usein ei itse tajua mitä tapahtuu. Sitä vain ajattelee että me selviämme tästä. Unohtaa ettei suhteen kuulu tuntua sellaiselta että taistellaan yhdessä, tehdään selkä verellä töitä, puurretaan hiki pinnassa, kädet rakoilla ja jalat maitohapoilla. Sen ei kuulu  tuntua taistelulta, jossa kaksi ihmistä seisoo vastakkain miekat ojossa ja molemmat toivovat voittavansa. Sellaisessa suhteessa väsyy, ja kun väsyy tulee kiukkuiseksi. Sitten ei osaakaan enää käyttäytyä, vaan alkaa ärsyyntyä ja sättiä toista. Ja jos itsessään ei kykene näkemään mitään korjattavaa, kaikki on todellakin mennyt pahasti pieleen.

Vaikkei nainen eronnut Pasin takia, nainen näki tämän Disney-prinssinään. Kun tarpeeksi haluaa, näkee kaikki ne merkit jotka suhteesta haluaa löytää vakuuttaakseen itsensä siitä, että tämä on Se Oikea. Juttu Pasin kanssa kestää puoli vuotta. Tosin jos Pasilta olisi kysynyt, varsinaista suhdetta ei edes ollut. Ja kun Pasi "unohtaa" vastata viesteihin, nainen kantaa yksin muuttolaatikkonsa ja jukkapalmunsa uuteen opiskelijayksiöönsä ja aloittaa uuden merkittävän vaiheen elämässään. Sinkkuelämän. 

Pasin jälkeen alkaakin mennä lujaa ja nainen uskoo elävänsä sitä glamoursinkkuelämää mitä kaikki kadehtivat. Ensimmäinen random mies löytyy baarista sulkemisaikaan ja näin naisen elämässä piipahtavat yhden yön kerrallaan muun muassa Taksimies, Pienimunainen mies ja Nännikarvamies. Näinhän 25-vuotiaan sinkkunaisen kuuluu elää?

Mielikuvituspoikaystävä on ensimmäinen kuuntelemani äänikirja ellei lasketa Antti Holman Kauheimmat runot -teosta jonka kuuntelin heti sen ilmestyttyä koska Holma luki sen itse enkä ole varainainen runoihminen. Olin pitkään miettinyt että haluaisin testata äänikirjaa, ihan romaania, miltä tuntuisi tämä kuuntelemalla lukeminen, varsinkin minulle jolle se kirjan fyysinen kädessä pitäminen, sen kannet ja sivujen käänteleminen ovat todella tärkeitä asioita siinä lukemisen kokonaisuudessa. 

Sitten sain kuulokkeet aivan varoittamatta.  Kirjaston äänikirjavalikoimassa oli hyvin vähän vapaita nimikkeitä ja minun piti päästä testaamaan heti jotain nyt, eikä just kohta. Myönnän, etten todennäköisesti olisi tarttunut tähän sinkkukirjaan ellen olisi etsinyt nimenomaan vapaata äänikirjaa. Olen ollut viimeiset 17 vuotta parisuhteessa, joten minun sinkkuajoistani on vierähtänyt jo pidempikin tovi, eikä minulla tähän tarttumapintaa ollut, enkä tuntenut kirjaa tai sen kirjoittajaa ennestään. 

Tässä on paljon pohdintaa ja asiaa, mutta toisinaan se jää jos nyt ei suoranaisesti karkean niin melko reteän kielenkäytön taakse piiloon. Vaikka kirjan alussa varoitetaankin, että tässä puhutaan seksistä ja vaginasta kaikin mahdollisin alatyylisin sanoin, niin pidin sanavalintoja joissain kohdin lähinnä huomionkalasteluna.

Aivan erityisen positiivisena puolestaan jäi mieleen tarina Jussista, jonka pikkuveli oli kehitysvammainen. Tästäkin hän kertoo seksuaalisuuden kautta, mutta ymmärtäväisemmin kuin tämän omat perheenjäsenet.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus


Robustos, 2018
404 sivua

Eletään elokuuta 1946. Sota on vienyt viisi vuotta lähes nelikymppisen Mandin elämästä, mutta nyt on jälleenrakennuksen aika. Mandi on yksinhuoltaja, mutta hänen miehensä ei ole kaatunut sodassa vaan Mandi on jättänyt miehensä ja ottanut tästä eron.

Lapsia Mandilla on neljä. Vanhimmainen Sanni, joka on apulaisena konditoriassa ja kuopus, taaperoikäinen Anna-Maria sekä kaksi poikaa jotka ovat kesänvietossa Ruotsissa, perheessä jossa pojat ovat olleet jo sotalapsina. Mandia on jo alkanut kaduttaa koko ruotsinkesä, vaikka ensin tuntui hyvältä ajatukselta tarjota pojille loma vauraammassa ympäristössä. Ruotsin-mamma on kuitenkin lähettänyt Mandille huolestuttavan kirjeen, jossa kertoo perheen halusta adoptoida pojat ja Mandia pelottaa, ettei saa lapsiaan enää takaisin. Hän on kuullut tapauksista, joissa Ruotsin sosiaaliviranomaiset ovat yksipuolisesti päättäneet, että lasten on parempi jäädä Ruotsiin. 

Sodan päätyttyä Käpylään on rakennettu kerrostaloja perheille ja yh-äitinä Mandia on lykästänyt saatuaan vuokrakodin uudelta asuinalueelta. Neljässä kerrostalossa asuu vähän toistasataa perhettä joissa on paljon lapsia, viitisensataa. Hellahuoneesta kerrostaloon muuttaminen oli luksusta, ei tarvitse kantaa vettä sisälle kun se tulee hanasta ja kylpyhuoneessa on paitsi vesiklosetti, jopa kylpyamme! 

Sodan jälkeen Suomi maksaa Neuvostoliitolle isoja sotakorvauksia ja Mandikin on ollut vuoden alusta töissä konepajalla jossa rakennetaan sotakorvaustuotteita, vetureita ja junanvaunuja. Vaatteista ja tavaroista on pulaa ja elintarvikkeetkin ovat edelleen kortilla. Mandin pihapiirissäkin kaikki tuntuvat kyttäävän toisten asioita ja tekemisiä, kun esimerkiksi Mandi saa vähän ylimääräisiä kananmunia, tuntuu se kiinnostavan monia niin että Mandia alkavat jo mahdolliset seuraukset hirvittää. Mandi näkee myös etiäisiä ja kuivaa yrttejä joilla lääkitsee naapuruston pikkuvaivoja. Siitäkin tuntuu moni ulkopuolinen olevan oudon kiinnostunut. 

Uusien naapureiden joukossa Mandi on tutustunut Elleniin, joka on niinikään neljän lapsen yksinhuoltaja. Nyt pihapiirissä kiertää kuitenkin sitkeä juoru, jonka mukaan Ellen on lähtenyt ja jättänyt lapsensa heitteille. Mandi pääsee auttamaan lapsia, kun Ellenin pesueen vanhin, Sannin ystävä ja samassa konditoriassa työskentelevä Laila, uskoutuu Mandille, joskin niukasti ja vastentahtoisesti. Selviää, että Ellen on käynyt töissä kaupungilla ja lähettänyt lapsille rahaa kirjeessä, mutta nyt uutta kirjettä ei ole tullut ja Lailan vähäiset palkkarahat menivät vuokraan. Mandi alkaa etsiä Elleniä.

Kahviossa Laila ojensi osoitelappusensa, sysäsi Mandin käteen taitellun ruutupaperinpalan kuin kytevän kekäleen. Olisiko Ellen sekaantunut johonkin hämäräperäiseen, josta Laila on saanut vihiä?
Nopea silmäys paljasti, että salaperäinen seilori asuu Kalevankadulla, entisellä Vladimirinkadulla. Samoilla kulmilla Mandi asui pikkulapsena ennen muuttoa kartanolle. 
Lappusen osoite jäi oolttelemaan häntä, veti puoleensa kuin höyryveturi Anna-Mariaa. Niitä kulmia herrasväet vanhastaan karsastivat, satamien ja kapakoiden läheisyys oli tuonut alueelle lisävärinsä.
Senkö takia Mandi epäilee nyt Elleniä hämäristä yhteyksistä?

Minulle selvisi vasta jonkin matkaa kirjaa luettuani, että Sodan jälkeen sarastus on jatko-osa Latvalan romaanille Taivaanrantojen maalari, joka sijoittuu 1910-30 -luvuille. Juurikin Mandin kelvoton aviomies on tuo taivaanrannanmaalari. Tämän uusimman pystyy toki lukemaan itsenäisenä romaanina mutta siinä on vähän väliä viittauksia aiempiin tapahtumiin mikä oli siinä mielessä äesyttävää, että olisin mielelläni lukenut tuon Taivaanrannan maalarin ensin, joten jos on mielenkiintoa lukea molemmat kirjat, niin kannattaa aloittaa siitä vanhemmasta.

Kirjassa on kevyesti vanhanaikaisen salapoliisiromaanin piirteitä, kun Mandi tutkii Elleniin liittyviä johtolankoja. Alussa meinasin jopa hieman tuskastua siihen, että Mandiin ja muihin päähenkilöihin tutustumisen sijaan Mandi ravaa pitkin kaupunkia Elleniä etsimässä. Ärsytys tuli varmaankin siitä, etten ole lukenut ensimmäistä osaa jossa Mandi olisi tullut tutuksi.

Enimmäkseen teksti on arkista kerrontaa, mutta lähtee välillä laukalle, mikä tuntui vähän hassulta eikä välttämättä sopinut Mandin ajatusmaailmaan. Että Mandi miettii tuon Ellenin salaperäisen seilorin luona käymistä, istahtaa keittiönpöydän ääreen kahvikuppi seuranaan ja sitten huiskutellaan jo "ajatuspitsiä"?

Suomen valtuuskunta on lähdössä Pariisiin neuvottelemaan rauhansopimuksesta, lehti paljastaa. Mandin katse istahtaa otsikkoon, ja hän huiskuttaa ajatuspitsiä matkaan lähtijöille: terveisiä Pariisiin. Laivan kannelta vilkutetaan takaisin, ja eikös otsikko irtoa sivulta, lähtee liihottamaan kohti ruokahuoneen kattoa, tekee silmukan ja lentää ohi ikkunasyvennyksen kasvikeitaan. Mandi seuraa kirjaimien nauhaa ja kuvittelee, että rauhanvaltuuskunta on sinfoniaorkesteri juhlallisissa frakeissaan. Pian suomalaiset soittavat kuuluisien kapellimestareiden johdolla, pientä Suomea kuullaan maailman jättiorkesterissa, ja varmasti kaikki liikuttuvat kuulluista sävelistä. Riitasointujakin on, mutta toivon melodiat peittävät ne alleen.

Kaikkiaan kirja on kyllä aivan paikallaan, eihän näistä uudelleenrakennuksen vuosista kovin paljon ole romaaneja kirjoitettu. Voisin hyvin lukea enemmänkin. 


torstai 12. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 12: Tunnelmallinen Talvikirja



Kirjabloggaajien joulukalenteri on edennyt nyt jo puoleenväliin ja olemme saaneet lukea toinen toistaan hienompia postauksia. Edellinen, 11:nnen päivän luukku aukesi Kartanon kruunaamaton lukija -blogissa ja numeron 13 löydätte Kirsin book clubista. Lista kaikista joulukalenterin luukuista löytyy puolestaan Oksan hyllyltä -blogista, josta joulukalenteri tänä vuonna lähti liikkeelle. 

Valitsin omaan luukkuuni uuden, upeasti kuvitetun Talvikirjan jonka takana on parivaljakko Maija Tiensuu ja Annabelle Antas. Tiensuu on espoolainen freelancetoimittaja joka on kirjoittanut sisustus- ja lifestylelehtijuttuja jo 14 vuoden ajan. Annabelle Antas on Englannista kotoisin oleva valokuvaaja, joka on asunut nyt kuusi vuotta Suomessa ja inspiroitunut skandinaavisesta elämäntyylistä. Kaksikko on yhdessä tehnyt aiemmin kirjan Rakas rintamamiestalo joka ilmestyi keväällä 2018. Nyt he ovat liittäneet taitonsa yhteen julkaisemalla Talvikirjan -inspiroidu ja nauti talvikuukausista.




Talvikirjassa on ikään kuin kaksi linjaa. Ensinnäkin se sisältää leipomis- ja ruokaohjeita sekä monipuolisia askarteluvinkkejä jaoteltuna marras-, joulu-, tammi- ja helmikuulle. Toisena siinä esitellään 20 tapaa nauttia talvesta. Osa ruokaohjeista on talvisia kuten kukkakaalikeitto ja tikkupullat, osa sopisi mihin vuodenaikaan vain kuten mutakakku, aamiaiscroissantit tai smoothie. Joulukuun ohjeissa on huomioitu joulunaika glögin ja perinteisten piparkakkujen muodossa. 

Halusin kokeilla jotain kirjan ohjeista ja päädyin mutakakkuun jota en ollutkaan vuosiin leiponut. Tämä ohje ei vaadi leipurintaitoja, kunhan sulattaa voin ja sekoittaa muut aineet mukaan :) Se on myös nopeasti tehty jos saat viestin että olet saamassa pian yllätysvieraita, uunissakin se viettää vain 15 minuuttia. 




Kirjan tekijät haluavat muistuttaa siitä, että vaikka varsinkin Etelä-Suomen vesi- ja räntäsateiden ja luonnon harmauden keskellä talvi saattaa monesti tuntua ankealta ja pimeältä, talvi on kuitenkin niin paljon enemmän kuin vain selviytymistä päivästä toiseen. Lopulta kaikki on kiinni mielentilasta. Kun se on oikeanlainen talvikuukausia varten, arjen pienet asiat ja pienetkin yksityiskohdat, läsnäoleminen ja oman ajan ottaminen, voivat auttaa ottamaan ilon irti ja ylläpitämään riittävää energiatasoa, ettei pitkinä talvikuukausina vaivutakaan talvihorrokseen. 

Maija ja Annabelle ovat keränneet kirjaan ideoita ja inspiraatioita kuinka voisi löytää näitä talven positiivisia puolia omaan elämäänsä ja he toivovat, että näiden vinkkien myötä lukija voisi löytää iloa eikä enää toivokaan talven vain katoavan mahdollisimman pian pois.

Näin joulukuussa näistä ideoista löytyy muun muassa lämpimät juomat, itselleen tai lahjaksi leipominen, villasukat jalassa lempiviltin alle käpertyminen, sekä kirjoittaminen ja nimenomaan käsin kirjoittaminen, sillä se aktivoi aivoja koneella kirjoittamista enemmän. Pidä päiväkirjaa tai kirjoita kortti ja jos kirjoittaminen ei luonnistu, soita sukulaiselle tai ystävälle jota et ole nähnyt pitkään aikaan. Sähköpostiaika ja tekstiviestit ovat vähentäneet sitä perinteistä puhelimessa puhumista, mutta kyllä läheisesi edelleen kaipaavat kuulla ääntäsi.



Kirjabloggaajana oma joulunalusaikani täyttyy toki kirjoista. Aivan viime aikoina, pitkän harkinnan jälkeen, olen tutustunut äänikirjoihin ja kuuntelen parhaillaan ensimmäistä. Useampi on kuitenkin jo kirjastosta varattuna. Toinen lempiharrastuksistani on leipominen ja näin joulun alla esimerkiksi kahvikakkuja tulee leivottua useampia ja usein ne ovat mausteisempia kuin kesäkauden kakut. Taatelikakku ja hedelmäkakut ovat myös suosikkejani. Kolmas rakas harrastus johon tarvitsen mieheni mukaan, on kirjassakin esitelty lautapelit.



Näin joulukuussa olemme muun muassa maankaltaistaneet Marsia (Terraforming Mars), ihailleet upeaa lintukuvitusta (Wingspan) ja rakentaneet laatoista värikästä palatsia (Maharani). Vaikka pääkaupunkiseudun kirjastojen lautapelikokoelmia ei täällä päihitetäkään, myös Pirkanmaan kirjastojen valikoimissa on kiitettävästi lautapelejä myös harrastajille, ettei ihan jokaista kiinnostavaa peliä tarvitse omiin kokoelmiin ostaa. Suosittelen lämpimästi lautapelejä talvi-iltoihin ja pitkiin joulunpyhiin!

Toivon kaikille Kirjabloggaajien joulukalenteria lukeville lämmintä ja stressitöntä joulunodotusta <3