Sivut

lauantai 11. syyskuuta 2021

Riina Katajavuori: Kypros


 
Riina Katajavuori: Kypros
Tammi, 2021
Lukija: Vuokko Hovatta
Kesto: 9 h


Raita oli visioinut itsensä jollekin pikku saarelle, oliivilehtojen keskelle, jonnekin missä saisi levätä hiljaisuudessa. Ilmeisesti hänen mielikuvansa oli osunut kaikkea muuta kuin oikeaan.

Minareetin rukouskutsun kaikuisa, säröinen äänentoisto pauhasi ja tunkeutui kallon sisään. Kuinka monta kertaa vuorokaudessa se vyöryi yli kaupungin? Autojen torvet raikuivat, ihmiset kadulla huusivat kieltä jota hän ei ymmärtänyt. 
Huoneen äänieristys oli olematon. Parvekkeen vihreät säleovet eivät sulkeutuneet kunnolla. Niiden höllä lukitus oli täysin nimellinen. Kuka tahansa naapurihuoneiden asukeista kapean saattoi milloin tahansa kävellä kapean yhteisparvekkeen kautta suoraan hänen huoneeseensa.

Kirjailija Raita oli saapunut Kyproksen jaetulle saarelle osallistuakseen runofestivaaleille joille tuli osallistujia eri puolilta maailmaa. Piirit olivat tietyllä tapaa pienet ja hän tunsi ennestään heistä osan. Tapahtumarikkaat työmatkat ovat aina olleet tärkeä osa Raitan elämää ja lukija kuuleekin paljon niillä tapahtunutta.

Maanjäristys ja tsunami eivät olleet irrationaalisen jännittämisen päällimmäisenä syinä, nehän olivat juuri tapahtuneet ja siksi ikään kuin hoidettu vähäksi aikaa pois maailmanjärjestyksen päiväohjelmasta. Kehon ja mielen ylikierroksia oli yli summan hankalaa eritellä. Häntä jännitti muiden muassa etäisyys, kaukaisuus, poissaolo, pitkä lento, aerodynamiikka, nostovoima.
Newtonin kolmanteen lakiin luottaminen, voima ja vastavoima. Tuntemattomat kirjainmerkit, epätodellisuus, sekä kaikki se vähä mitä hän Japanista tiesi. 
Vastassa olisi jokin kasvoton Tokio, hohtava ja kliininen, ja hän siirtyisi kotimaastaan sinne noin vain. Täysin luonnottomasti yli Siperian ja Mongolian arojen, vaivaiseksi neljäksi tai viideksi päiväksi.
Oliko entisaikain hidas matkustaminen purjelaivoilla ja myöhemmin junilla ja valtamerialuksilla ollut hauraalle ja hitaasti akklimatisoituvalle ihmismielelle paremmin soveltuva menetelmä siirtyä uusiin maisemiin, niin että oli menty halki ja lävitse seutujen, ei niiden yli, ikään kuin ohittaen koko ajallisen, kulttuurisen, maantieteellisen välimatkan ja kaiken sen mitä se piti sisällään. 

Raita kertoi itsestään ja menneisyydestään ja tutustutti lukijan eri maalaisiin kollegoihinsa, joita tapasi eri tyyppisissä tapahtumissa ympäri maailmaa, mutta hän myös pohti paljon kaikenlaista laidasta laitaan.

Aistit eivät olleet samanarvoisia eri ihmisille. Sen hän oli huomannut värikylläisten puutarhojen ja taulujen edessä huokailevien ihmisten seurassa. 
Keväisin toiset ihmiset näkivät pajukossa sinisiä sävyjä tai märässä pellon oraassa jotakin erityistä, varovaista oranssinruskeaa. Raita aavisteli, että väreistä syvää tyydytystä saavat ihmiset näkivät ja kokivat värien kirjon, valöörit ja kulöörit jotenkin ratkaisevasti eri tavalla kuin hän. Voimakkaammin, puhuttelevammin. 
Etelä-Afrikkalaisella hosa-heimolla oli 26 sanaa kuvaamaan naudan väriä, mutta ei lainkaan sanoja vihreälle tai siniselle. Sinistä ja vihreää ei löytynyt sen enempää sanakirjasta kuin ihmisten aistihavainnoistakaan. 
Aistien resoluutio on siis suorassa suhteessa kieleen. Vai oliko? Vuosi vuodelta yleistynyt lumettomuus kotimaan pääkaupungissa kirpaisi erityisen syvältä ehkä siksi, että suomen kielessä oli yli kolmekymmentä sanaa lumelle ja jäälle. Mihin joutivat nyt nuo kaikki tyhjän päälle joutuneet sanat? Röpelö, tökkö, iljanne, tykky, polanne, ahto ja kaljama. Minne unohduksen laaksoon enää nietostuivat pyry, myräkkä, rakeet ja tuisku? 

Tähän juttuun Katajavuoren uutuusromaanista ujutin enemmän näytepätkiä kuin yleensä. Kypros oli kirjana hyvin erilainen kuin mitä odotin. Tuokiokuvia erään runoilijan elämästä ja kuitenkin aivan kirjan loppupuolella kun Raita palasi Suomeen tajusin yhtäkkiä etten ollut oppinut hänestä itsestään juurikaan mitään ja kaikki mitä silloin kävi ilmi tuli minulle aivan puskista. Jos olisin lukenut painettua kirjaa olisin jäänyt tuijottamaan lukemaani, nyt en tiedä mitä mahdoin tuijottaa kun häkellyin vallan. Mielenkiintoinen kirja, hyvin eri tyyppinen kuin aiemmin Katajavuorelta lukemani Venla Männistö.

(Pikku yksityiskohtana ja täysin merkityksettömänä sivuseikkana, mutta kuuluukohan Aeroflot nykyään ääntää kuin se kirjoitettaisiin Airflot, englanniksi. Olen siis itse tottunut ääntämään sen täysin kirjoitusasun mukaan suomalaisittain, mutten osaa venäjää ja Hovatta äänsi sen noin englantilaisittain, moneen kertaan.)


keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Eva Frantz: Suvisaari



Eva Frantz: Suvisaari
S&S, 2021
Alkuteos: Sommarön, 2016
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 6 h 56 min



1972 ostettu Suvisaari Porkkalan edustalla oli Axelssonin vakuutusyhtiön ikioma kesänviettopaikka jossa oli kahdeksan mökkiä. Aikoinaan siellä oli ollut kalastajakylä. Nykyään Bo 'Bosse' Axelson oli jo vetäytynyt eläkkeelle, mutta huvilasaari oli edelleen yhtiön omistuksessa.

Vuosikymmenten mittaan saarella ei ollut vietetty ainoastaan iloisia aikoja. Bossen veli Lars Axelsson oli hukkunut eräänä juhannuksena ja samana kesänä jotain muutakin oli tapahtunut. Nimettömiksi jääneet isosisko ja pikkuveli olivat välillä takaumina mukana, lukija jää miettimään keitä he voisivat olla. Isosisko koki saaressa jotain mikä oli erityisen väärin hänen ikäiselleen, "kikattava nainen" valehteli olleensa miehen seurassa koko ajan, mutta pikkuveli lupasi tappaa kaikki valehtelijat. 

Nämä ovat lähtökohdat nykyhetken kesään. Kaikki mökit ovat täynnä, henkilöitä on siis paljon. 

On esimerkiksi Calle, Axelssonin vakuutusmyyjä, ja hänen vaimonsa Louise, joka olisi mieluummin halunnut Kreikkaan, mutta Calle ei, kun näin lähelläkin oli kauniita saaria. Louise oli varma, että Calle oli ottanut vieraslistasta selvää ja lirkutellut itsensä samalle lomaviikolle pomojen kanssa näitä mielistelläkseen. 

Calle toivoi tietysti loputtomia grillikatoksessa vietettyjä iltoja, syvällisiä keskusteluja saunanlauteilla ja pääsyä hiukan lähemmäksi keskiportaan pomon paikkaa, jota oli himoinnut vuosikaudet. 
Louiselta odotettiin Patrikin Ann-vaimon kaltaista käytöstä. Piti olla kaunis, ystävällinen ja hillitty. Tehdä vaikutus monimutkaisilla marinadeilla ja slaattikastikkeilla, kuivattaa Gantin pyyhkeitä pyykkinarulla ja kuunnella vakuutusmaailman tylsiä sisäpiirivitsejä vienosti hymyillen. Louise tiesi sen, koska oli osallistunut Suvisaari-näytelmään jo kolmesti. 

Jotkut tulivat Suvisaareen rentoutumaan, mutta Patrik ja Ann suhtautuivat toisin. Ann ei pitänyt koskaan lomaa pikku verkkoputiikistaan, Patrik taas oli tunnelmankohottaja, Suvisaaren sielu ja sydän. Heillä oli mukana teini-ikäiset tyttärensä Gisela ja Vendela, joilla oli pian sutinaa Kurren, saaren yleismiesjantusen kanssa. Kurre taas oli Mirandan, saarella töissä olevan emännöitsijän veli ja hänen tehtävänsä oli huolehtia myös Athene-veneestä, joka oli ainoa yhteys mantereelle. Muita lomalaisia olivat muiden muassa Andre, Patricia ja Theo Berg. Kaunis Patricia oli uusi asiakaspalvelussa, hänen miehensä Andre kirjailija. Heidän poikansa Theo lukee fantasiaa, pukeutuu mustiin, kuuntelee metallia ja menee seuraavaksi kasiluokalle. Nuoret vanhemmat Klara ja Toffe olivat tulleet paikalle pienten poikiensa, Nemon ja Minguksen kanssa. Toffe oli web-kehittäjänä Axelssonilla, Klara oli hösläävä lastentarhanopettaja joka oli nyt vanhempainvapaalla, sillä pojista nuorempi oli vasta kolmen kuukauden ikäinen. 

Patrik oli Suvisaaren kuningas. Luonnollisesti hän oli pomo mantereellakin, mutta hän tunsi olevansa vielä enemmän edukseen täällä, missä saattoi hiukan hassutella, kertoa parhaita anekdootteja, taikoa esiin pullollisen varta vasten tilattua Rieslingiä ja grillata parhaita grillikylkiä joita Louisianan itäpuolelta löytyi. 

Kun Axelsonien uuden IT-vastaavan Magnuksen tyttäret Paula ja Petra löytävät kerhorakennuksesta vanhan diaprojektorin ja kasan dioja saaren alkuvaiheista, tytöt järjestävät kaikille yhteisen illanvieton. Sitten alkaa tapahtua. 

Suvisaaressa on hurja määrä henkilöitä. Kirjoitin kuunnellessa tiedot perheistä talteen, mutta todennäköisesti kirjassa olisi pysynyt kärryillä ilman niitäkin. Hajamieliseen kuunteluun Suvisaari ei kuitenkaan sovi. Pidin kirjasta todella paljon, niin paljon, että aloitin jo Frantzin kirjoittaman Anna Glad -sarjankin ja olen menossa jo toisessa osassa.

Jostain syystä sijoitin Suvisaaren hyvin pitkään omassa mielessäni Ruotsiin, vaikka heti alussa kerrottiinkin saaren sijaitsevan Porkkalan edustalla. Eva Frantz on kuitenkin suomalainen, ruotsiksi kirjoittava kirjailija. 


sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Saija Kuusela: Katse

 

Saija Kuusela: Katse
#1 Nea Guttorm
Tammi, 2021
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 10 h 23 min


Ehkä nämäkin murhaajan kädet 
etsivät päätä jota silittää.
A W Yrjänä: Ruoste


Nea oli muuttanut vasta pari viikkoa sitten tuhannen kilometrin päähän Oslosta ja entisestä elämästään rikosprofiloijana. Hän oli ylipätevä ylikonstaapeliksi pieneen, pohjoiseen norjalaiskaupunkiin Jäämeren rannalla, iättömien tuntureiden katseen alla. Mutta juuri tätä irtiottoa Nea ajatteli tarvitsevansa käydessään läpi mustana kaaoksena riipivää avioeroaan.

Hän oli kotoisinkin pohjoisesta, Finnmarkista, hänen äitinsä oli ollut saamelainen. Äiti oli kadonnut Nean ja tämän isän elämästä niin ettei Nea ollut koskaan oikein ymmärtänyt miksi tai miten. Äitinsä verenperintönä Nea näkee, aavistaa, kohtauksen omaisesti kokee sellaista mitä muut eivät näe. Asioita, hetkiä tulevasta vähän ennen kuin ne tapahtuvat. Pohjoiseen palattuaan hän koki olevansa enemmän elossa, vaikka välillä muistot tahtoivat olla liikaa; kaikki se miten pieleen Oslossa oli mennyt, mutta myös muistot isästä ja äidistä. 

Huokaisten Nea vilkaisi jälleen merelle. Aamun harmaassa kajossa sen kita oli auki, valkohuippuiset aallot muistuttivat teräviä hampaita.
Usein meren katselu sai hänet tasapainoon. Väsyneenä se antoi hänelle energiaa, levottomana rauhoitti.  Tänään rantaan korskahtavat aallot saivat hänet rypistämään otsaansa. Vesi toi hänen mieleensä kuoleman. Hukkuneet, kylmäksi kalvenneet kalmot pinnan alla. 
Nea värähti. Hän mietti katseliko murhaajakin raivoavaa merta. Ajatus vain harhautui jostain sivuraiteelta hänen mieleensä. Kahvipannu porisi kotoisasti ja tuuli natisutti ovea. Heti kun ajatuksen kevyt olemus tiivistyi tietoisuudeksi, hän tunsi miten käsivarsien ihokarvat kohosivat pystyyn. 
Murhaaja meren äärellä. Vesi silmäkuopissa. Puroon aseteltu ruumis. Vettä.
Nean pään sisällä humahti. Hän sulki silmänsä. Käsi nytkähti itsekseen ja kaatoi kahvikupin, mutta Nea ei sitä huomannut. Yhteys oli auki.

Se oli alkanut jo lapsena, kun hän oli tuntenut painona omassa taskussaan, miten koulutoveri varasti karkkia parin hyllyrivin päässä. Pienen tytön mielessä logiikka oli usein sumea, pitäisikö hänenkin saada rangaistus, koska hän tiesi? Mutta hän tiesi myös sen, ettei kannata olla erilainen ja niin hän pysyi hiljaa, oli yhtä aikaa sekä ylpeä että häpeissään, mutta tunsi yhtä kaikki olevansa osa jotain suurta, nimeämätöntä ja niin käsittämätöntä, että sen ajatteleminenkin oli vaikeaa. Mutta muistiin hän oli kirjoittanut kaiken, joskus rivin tai kaksi, joskus monta sivua. Kun kyky oli keskusrikospoliisin profiloijana pikkuhiljaa hiipunut, lopulta kokonaan kadonnut, Nea oli ollut yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. 

Paksu ja kultainen syyskesän aurinko siivilöityi kaihdinten välistä kuin höylätty juusto.
Uhrin kuvat oli vihdoin levitelty pöydälle. Sitä ennen aamupalaverissa oli jo keskusteltu Mikkel Jörgensenin porokuolemista , Hermanssonin irtokoirista joita syytettiin Jörgensenin porojen jahtaamisesta ja hullu-Arnista, joka oli jälleen ajanut naapurinsa maasturilla humalassa. 
Nea oli alkanut ymmärtää, että nämä olisivat vastaisuudessakin aamukokousten vakioaiheita.

Raatokärpäsistä päätellen mies oli ollut kuolleena jo pari päivää. Kysymys kuuluikin, miksei kukaan ollut löytynyt häntä aiemmin? Metsässä liikkui kuitenkin metsästäjiä, marjastajia, koululaisia suunnistamassa. Miestä oli lyöty tylpällä esineellä päähän ja mies oli löytynyt metsän keskeltä purosta, vailla silmiä. 

Ennen ylennystään Nea oli toiminut muutaman vuoden Tanyan työparina Oslossa. Kun Tanya oli tavannut tulevan miehensä ja muuttanut pohjoiseen ja Nealla oli ollut oma miehensä, he olivat etääntyneet ystävyydessään. Turkkilaistaustaisen Tanyan 2-vuotias Damla oli kuitenkin Nean kummityttö. Nyt he työskentelivät taas yhdessä. 

Ystävällinen komisario Robert, Bobby, otti Nean työparikseen, mutta Nean oli silti vaikea ujuttautua tiiviiseen yhteisöön. Paikalliset poroisännät saapastelivat ylväinä ja Tanyan työpari, viisikymppinen Emil, silmäili häntä epäilevästi. Mikään ei vielä tuntunut omalta ja pieleen mennyt avioliitto tuntui edelleen fyysisenä kipuna joka sai hänet raapimaan käsivarttaan. Ehkä hänen pitäisi vain yrittää enemmän.

Lomittain nykyhetken kanssa tuntematon nainen kertoo miten oli vampannut varatun miehen, toiminut siis kuin jokaisen miehen unelma. Sen jälkeen olisi ollut vain muodollisuuksia, avioerot tahoillaan, omaisuuden jaot, mutta mies oli ollut hidas ja saamaton. Pitikö vaikeat hetket vain käydä läpi, vastapainona kaikelle sille taivaalliselle minkä he kokivat? Nainen alkoi kuitenkin hermostua, mies vetäytyä.

En sano sitä ääneen, mutten voi olla ajattelematta, että heidän suhteensa ovat harmaata puurtamista. Se mitä sinun ja minun välillä on, se on taidetta, suuria säveliä, ronskeja siveltimen vetoja, paksua öljyväriä kankaalla. Ja kun joku uskaltaa vielä arasti kysyä mitä minulle kuuluu, hymyilen terävin hampain ja sanon kuten asia on, välillä on rankkaa mutta kaikki on sen arvoista. Emme enää kuljeskele käsi kädessä ihmisten ilmoilla, mitä väliä! Me palvomme toisiamme pimeässä, hiestyneiden lakanoiden muodostamassa temppelissä ja jälkeenpäin luet kirjaa tai sanomalehteä ja minä makaan kyljessäsi kiinni ja kosketan sormenpäilläni ohimoasi, sitä kohtaa silmän lähellä, josta tuntuu pääsevän niin helposti läpi.

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että kirja joka alkaa lainaten yhtä  omaa sisintäni suuresti hivelevää Ruostetta ei vain voi, eikä saa olla huono. Kauaa en kuitenkaan tarvinnut Ruostetta voimaannuttamaan kuunteluani, sillä Kuuselan esikoinen vei mennessään. 

Katse ei ole kirjoitustyyliltään perinteinen viihdedekkari, sillä sen kieli on hyvin kaunista ja kuvailevaa. Eri kulmasta lähestyttynä, rikostutkinta sivummassa ja päähenkilönä joku aivan toinen kuin tiimin jäsen, se voisi hyvin olla melkoisen jännitteen luonut kaunokirjallinen romaani. Monet kerrat pääsin unohtamaankin, että tässähän oli tapahtunut myös rikos. Kirja kantoi niin hyvin ilman sitäkin. Nean muistoissa oli surullista kauneutta ja mielen omaperäisissä välähdyksissä jotain perin kiehtovaa.


sunnuntai 29. elokuuta 2021

Polly Samson: Haaveilijoiden saari


 Polly Samson: Haaveilijoiden saari
Docendo, 2021
Alkuteos: A Theatre for Dreamers, 2020 
Suomennos: Laura Jänisniemi
Lukija: Vuokko Hovatta
Kesto: 12 h 40 min


Iso nuotio terassilla sitruunapuiden keskellä, kannukaupalla retsinaa, vähän hasista, tanssia, maalin tahrimia shortseja, ruskettuneita raajoja, paljaita jalkoja.
Olimme sota-ajan lapsia, useimmat vielä nuorempia kuin Leonard ja hänkin oli oikeastaan vasta poikanen. Me ahmimme vapautta jonka puolesta aiemmat sukupolvet olivat taistelleet ja olimme roimasti nälkäisempiä kuin he, kaidat sodan murskaamat varjot. 
Huumeet ja ehkäisykö tuon muutoksen saivat tuntumaan mahdolliselta? Oliko vallankumous tietoinen? Vai olimmeko vain lapsia, jotka kaipasivat vetelehtimistä ja seksiä ja tietoisuuden laajentumista, lievittääksemme geeneihimme piintynyttä ahdistusta, joka räjäytti nuorissa aivoissamme oman henkilökohtaisen Hiroshimansa.
Hah! Isäni mielestä olin vain saatanan biitnikki.

Vuonna 1960 Erica oli vain seitsemäntoista ja eli ensirakkauttaan neljä vuotta vanhemman Jimmy Jonesin kanssa. Erica oli juuri menettänyt pitkään sairastelleen äitinsä ja haki takertuen lohtua Jimmyn sylistä. Tuhannen punnan perintö mahdollisti reppujen pakkaamisen ja postissa yllättäen saapunut kirja määräsi suunnan. Charmian Clift oli ollut muutaman vuoden ajan Erican äidin paras ystävä, kun he molemmat olivat asuneet Lontoossa. Nyt Charmian kuitenkin oleskeli Hydran saarella kolmen tunnin lauttamatkan päässä Ateenasta ja Erica haaveili auringosta ja lämmöstä. 
Jimmy jätti oikeustieteen opintonsa kesken ja aina vain äreämmäksi käyvä Bobby-veli lähti kolmantena mukaan automatkalle halki Euroopan, vaikka isä raivostui kuullessaan lastensa suunnitelmasta.

Saarella he elävät alkeellisissa oloissa, heidän vuokraamassaan talossa ei ole sähköä eikä siis jääkaappiakaan. Kreikkalaismies tuo joka toinen aamu muulillaan ison jääkimpaleen, jonka Erica aamuvirkkuna raahaa kotiin. Kun vettäkin pitää säännöstellä, Erica oppii pian miten koko keittiön saa pestyä kulhollisella vettä, kun suunnittelee järjestyksen tarkoin. Hänestä tulee työmyyrä, kuten niin monesta muustakin saarella elävästä naisesta.

"Oi, harmi että hän on kirjailija", Marianne sanoo ja naurahtaa 
"Miten niin?" Alan selittää, että Jimmy tekee muutakin. Että hän maalaa, että hän kuuluu niihin ärsyttäviin ihmisiin jotka ovat hyviä kaikessa, mutta Marianne jatkaa, "Axel sanoo, että se kuuluu toimenkuvaan. Nainen päätyy aina kirjaan. Katso vaikka miten Charmianin puuhat esitellään siinä, mitä George nyt on kirjoittanut. Ja Axelin uusin romaani kertoo minusta. Hän itse asiassa päätyi melkein murhaamaan minut mustasukkaisen raivon vallassa. Voitko kuvitella miltä tuntuu, kun joutuu lukemaan sellaista? 
Marianne kertoo tämän kaiken vailla raivon häivääkään. Sen sijaan hänen kasvoilleen on laskeutunut pehmeä hehku. "Ja teksti on niin suorasukaista, että Aftenposten kieltäytyi arvostelemasta kirjaa. Joten on helppo arvata millaisia asioita Axel on kirjoittanut, mutta ei se romaanin suosiota estänyt. Se on nyt käännetty vaikka kuinka monelle kielelle ja siitä tehdään elokuvaa. Se minua näyttelevä teinityttö on ensimmäinen norjalainen, joka näyttää rintansa valkokankaalla ja Axel arvelee että se aiheuttaa skandaalin, kun se tulee teattereihin."

Erica palaa halusta kuulla kaiken mahdollisen äidistään, kaiken mitä Charmian vain tietää tästä kertoa, mutta alati kimpussa hyörivä hyttynen ärsyttää välillä tätäkin ja Erica hapuilee itsensä ja tarkoituksena kanssa.

"Sinä ja suunnilleen kaikki muut tällä saarella , te lennätte." Nyökkään maalaustelineisiin, maalirasioihin ja sivellinpurkkeihin päin. "Minä en enää edes kirjoita juuri mitään. En yhtään tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, tai tuleeko minusta koskaan mitään, ja joskus vain toivon että äiti olisi vielä elossa." 

Charmianilla on kaksi lasta ja mies, George, joka sairastaa tuberkuloosia. Heidän ympärilleen on kertynyt erimaalaisten taiteilijoiden yhteisö, enimmäkseen kirjailijoita ja runoilijoita. Georgen on vaikea saada uutta kirjaa puserrettua, mutta hänen on pakko, he ovat saaneet kustantajalta ennakkoa ja se kaikki on jo käytetty sairaalahoitoihin jotka pelastivat miehen hengen. 

Saarelle on muuttanut useita pariskuntia sekä sinkkuja. Yksi pareista olivat norjalaiset kirjailijat Axel Jensen ja hänen vaimonsa Marianne Ihlen. Sillä välin kun Marianne oli Norjassa saamassa heidän vauvaansa ja ajoi sieltä yksin vauvan kanssa pitkän matkan Kreikkaan, Axel ihastui amerikkalaiseen tyttöön, Patriciaan, ja ryhtyi suhteeseen tämän kanssa. Ei sillä etteikö heidän suhteessaan olisi kalahdellut aiemminkin, mutta aina he palasivat yhteen. Kunnes Leonard.

Saarella oli monenlaisia jännitteitä ennestäänkin, eikä elämä ollut pelkästään juomien siemailua auringonpaisteessa. Naisten osa on olla miestensä muusia ja rakastajattaria, äitejä ja yhteisön arjen pyörittäjiä.

"Pari vuotta sitten Axel palasi Norjasta, kun häntä oli juhlittu oikein perusteellisesti jonkin kirjan takia ja lähetti Mariannen pois Hydralta julkaisujuhlissa tapaamansa lumoavan bruneten tieltä. Kukaan meistä ei saanut häntä järkiinsä, ei edes George. Minä yritin saada hänet tajuamaan, että hän oli tähti pelkästään sen ansiosta, että Marianne oli tehnyt hänestä tähden. Luonut täydellisen universumin sen helkkarin kirjan kirjoittamiseen, eikä hän ollut kertaakaan joutunut murehtimaan ruuasta, tai vedestä, tai polttoöljystä tai edes hiilipapereista tai kirjoituskoneen nauhoista."

Mutta sitten Mariannen elämään tuli Cohen ja muutti koko lailla suoraan tämän taloon josta Axel oli lähtenyt ison riidan päätteeksi. 

Ennen kirjan aloittamista mielikuvani Leonard Cohenista olivat käheänmatala ääni ja hitaat, hyvin samankaltaiset laulut jotka eivät ole erityisemmin omaan makuuni. Siihen aikaan kun Cohen on levyttänyt esimerkiksi First We Take Manhattanin, 1986, minä kuuntelin ihan erityyppistä musiikkia (kuten Madonnaa), enkä ylipäätään ole balladi-ihmisiä, vieläkään.

Näillä spekseillä päätin ottaa Haaveilijoiden saaren kuunteluun lähinnä kolmesta syystä. Tapahtumapaikkana oli Kreikan saari, ajankohtana minulle aina kiinnostava 1960-luku, sekä luvassa oli hippimeininkiä ja sen ajan repaleisia ihmissuhteita. Näitä kaikkia kertyi 12 tunnin edestä.

Kun olin kuunnellut kirjaa hetken, aloin kaivata lisätietoa Cohenista sekä Ihlenistä ja keskeytinkin kirjan lukeakseni molempien elämästä, erityisesti Hydran saarella mutta myös sen jälkeen. Ellet tunne näiden kahden elämää sen enempää kuin minäkään tunsin ennestään, suosittelen tekemään ainakin hieman taustatyötä, sillä mielestäni silloin saa kirjastakin enemmän irti. Tosin minulla on taipumusta tehdä samoin aina kun luen todellisiin henkilöihin perustuvaa kirjaa, siinä missä moni muu voi ottaa vain kertomuksen kertomuksena.

Cohenin ja Mariannen rakkaustarina oli kirjassa yllättävän pienessä roolissa. Mitään imelää ei siis ole luvassa. Nautin 1960-luvun kreikkalaissaaren elämänmenon tarkkailusta, mutta ehkä vähän väsähdin matkan varrella ja tähdet putosivat siksi neljästä kolmeen. 



Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä (Doggerland #3)
Tammi, 2020
Suomennos: Terhi Vartia
Lukija: Karoliina Kudjoi


'Heikko valitsee pirun, vahva meren.'
Doggerilainen sananlasku



Doggerlandista maailmalle ponnistanut entinen maailmantähti ja miljonääri Luna, joka oli pysytellyt pois julkisuudesta lähes kymmenen vuotta ja tekemässä nyt comebackia oli tullut levyttämään saarelle. Hömppäpoppia ja kalliit lavashowt, oli Doggerlandin poliisissa työskentelevän Karenin näkemys naisen musiikista. Hänen ystävänsä Kåre oli tuntenut naisen jo ennen tämän tähteyttä, ja saanut siksi tämän tulemaan juuri Doggerlandiin. Lunalle oli vuokrattu syrjäinen, ylellinen huvila ja hänen tulonsa oli pidetty salassa tiedotusvälineiltä. Hän oli hiljattain eronnut miehestään, Jared Costasista,  jonka kanssa oli kuitenkin hyvissä väleissä. Heidän perheeseensä kuului myös liuta adoptoituja lapsia. Buddhalaistunut, raitistunut ja muutenkin puhtaat elämäntavat omaava Luna oli jättänyt juhlat ja julkkiselämän  taakseen.

Lunan pitäisi tulla vielä tekemään viime silaukset ennen saarelta lähtöä, mutta normaalisti tuotantoyhtiön vastaanotossa oleva Billy, jonka tehtäväksi oli nyt annettu huolehtia Lunasta, tämän kuljettamisesta studiolle jne, ei löytänyt häntä mistään. Olihan Luna tehnyt katoamistemppuja ennenkin, mutta miksi nyt? 

"Minulla on vuorokausi aikaa löytää pikku kullannuppusi ilman henkilöresursseja tai käyttökelpoisia todistajanlausuntoja."
Leo pyyhkäisee vaahtoa ylähuulestaan. 
"Vuorokausi", hän sanoo. "Kåre sanoi, että sitten julkaisette katoamisilmoituksen. Tajuat varmaan mitä se tarkoittaa." 
"Tajuan, mutta miten helvetissä tässä teidän mielestänne pitäisi toimia? Teemmekö kaikkemme hänen löytämisekseen vai pidämmekö matalaa profiilia? Teidän olisi jo aika paskantaa tai nousta pytyltä." 
"Tietysti sitä huolestuu kun toinen noin vain katoaa. Mutta kannattaisi varmaan odotella vielä muutama päivä. Todennäköisesti Luna vain haluaa olla hetken itsekseen, kuten hänellä eksän mukaan on tapana. Ja media..."
"Ehkä Luna haluaa juuri sitä", Karen keskeyttää. "Että lehdet saavat taas syyn kirjoittaa hänestä. Ehkä hän on tajunnut, että kymmenen vuoden hiljaisuus voi tarkoittaa sitä, ettei uusi albumi olekaan niin kauhean kiinnostava. Pikku poliisiopetaatio voisi sen sijaan panna vauhtia levymyyntiin, vai mitä?"
Leo tuijottaa häntä mykistyneenä, kasvoillaan sekoitus hämmästystä ja inhoa. 
"Ehkä te olette kaikki siinä mukana", Karen jatkaa, "ovela pr-suunnitelma jonka lavastamiseen käytätte minua!"

Kaksi vuorokautta katoamisestaan, juuri ennen kuin määräaika sen julkistamisesta päättyy, Luna lähettää tekstiviestin, että hänen piti ottaa omaa rauhaa, mutta kaikki on hyvin. Kännykkä paikallistettiin Englantiin ja Karen oli helpottunut, eroon päästiin sekä naisesta että tämän etsimisestä. 

Karen tuntee kuntonsa romahtaneen ja poliisien vuosittainen terveyden ja toiminnan arviointikyky on tulossa. 
Lunan lisäksi Doggerlandin poliisia on työllistänyt Morbäckin hirviöksi nimetty raiskaaja, joka on joka kerta työntänyt rikotun pullon uhrin alapäähän. Uusi, neljäs uhri Anita Kolbar jää henkiin ja osaa kertoa kuulleensa mopon äänen juuri ennen kuin isokokoinen mies oli käynyt hänen kimppuunsa. Vihdoin jokin johtolanka!

Aurinko ei nouse vielä tuntiin. On siis yhä pimeää ja tie on autio, kun kolme poliisiautoa ja yksi ambulanssi kiitävät hälytysvalot vilkkuen kohti etelää. 
Sandesta Graseen johtava leveä tie on kuin keskelle laakeaa maisemaa levitetty valkoinen käytävämatto. 
Sireenit eivät soi, vain vilkkuva sininen hohde halkoo hiljaisuutta luoden unenomaisen hiljaisuuden kuin mykkäelokuvassa. 
Karen painaa otsansa viileään ikkunalasiin. Pian adrenaliinia alkaa taas erittyä, mutta juuri nyt hän joutuu ponnistelemaan pitääkseen silmänsä auki. 

Viime osan tapaan kirjassa oli paljon henkilöitä, joten kuunnellessa piti tehdä melkoisesti muistiinpanoja, mutta se kannatti. Ellen kirjoittaisi bloggauksia, en varmaan viitsisi, silloin ei niin haittaisi muistaisinko kaikkien henkilöiden sukunimet ymv, sitä paitsi nytkin pyyhin suurimman osan pois.
Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin ja otan seuraavankin osan kuunneltavaksi kunhan se ilmestyy.


torstai 26. elokuuta 2021

Cynthia D'Aprix Sweeney: Good Company



Cynthia D'Aprix Sweeney: Good Company
HarperAudio, 2021
Lukija: Marin Ireland
Kesto: 9 h


Flora ja Julian Mancini ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja heillä on yksi lapsi, high schoolia käyvä tytär Ruby. Flora on ammatiltaan ääninäyttelijä ja Julianilla oli oma pikku teatterikokoonpano, Good Company. Sillä oli alkanut vihdoin mennä hieman paremmin, teatteri oli tehnyt jopa hieman rahaa ja Julian pystyi nykyään keskittymään taiteelliseen johtamiseen.

As their reputation grew, they got regular residencies at bigger theaters and had figured out how to mount shows that mostly broke even. For two consecutive years they even made a little money.
Julian had stepped back from the day-to-day responsibilities. He didn't sweep the floors anymore or run off programs at Kinko's at 2 am or plunge the funky toilet. Julian was the de facto artistic director, choosing scripts, casting shows, courting directors, trying to steer Ben's sometimes contradictory impulses into choices that might interest the right people, bringing audience.

Heidän läheisin ystäväpariskuntansa olivat David, joka oli ammatiltaan lääkäri ja Margot, joka näytteli lääkäriä suositussa tv-sarjassa. 

Eräänä päivänä kaappeja siivotessaan Flora teki yllättävän löydön. Julian oli väittänyt hukanneensa vihkisormuksensa eräänä kesänä kun Ruby oli vasta viiden, ja he olivat teettäneet uuden, mutta siellä sormus oli, huolellisesti kirjekuoreen talletettuna.

Näiden reilun 20 vuoden aikana hän oli nähnyt lukuisten liittojen horjuvan ja luhistuvan, mutta siihen hetkeen asti Flora oli nähnyt heidän avioliittonsa onnellisena, vahvana ja vakaana. Oliko siltä juuri murentunut pohja, jos se perustui noin isolle valheelle?

If she threw it away, she wouldn't have to face whatever truth came with the ring. 
She thought about the day they bought the ring, how Margot and David had come with them, how Margot had liked a fancier ring, something platinum and hammered, but instead Julian had chosen the gold band. 
Margot. If this was for anything else, she would have already called Margot to discuss, but she couldn't, until she knew what it meant. And, maybe there was a perfectly logical and innocent reason that the ring had been sitting in their file cabinet for twelve years instead of where it was supposed to be, on the bottom of the pond at Stoneham. Resting among the twigs and slogs and whatever other objects had been lost during the many summer productions that had been staged on Ben's property. 
Somehow she doubted it. 

Sormusasia jäi pitkäksi aikaa taka-alalle, kun Floran ajatukset ja arjen täyttää Rubyn valmistujaisjuhla, jonka Margot oli ehdottomasti halunnut järjestää. 

Ruby oli ollut high schoolissa nobody, kunnes Margot oli tullut hakemaan häntä valkoisella avo-Jaguarillaan ja supina alkoi. Hänen luokallaan oli oppilaita joiden vanhemmat olivat tavalla tai toisella mukana showbisneksessä, mutta monet heistä seurasivat Cedar Hospitalia joten Margotin lähipiiriin kuuluminen teki heihin ison vaikutuksen. 

Ruby oli päässyt collegeen itärannikolle, eikä malttanut odottaa, että saisi lentää 3000 mailin päähän kaikesta ja aloittaa oman elämänsä. Joka toinen tytöistä halusi näyttelijäksi, mutta Rubylla oli omat, määrätietoiset suunnitelmansa, hänestä tulisi lääkäri. 

Vaikka sormuksen löytyminen heti kirjan alkuvaiheissa antoi ymmärtää, että siitä ja asian selvittämisestä tulisi juonellisesti keskeinen osa kirjan jatkoa, niin ei käynyt. Palattiin ajassa taaksepäin, kun Flora ja Julian tapasivat, alkoivat seurustella ja he löysivät omat kutsumuksensa. Good Company oli isossa roolissa, kirja ei turhaan ole ottanut siltä nimeään, vaikka nimi onkin monirulkintainen. Merkittävää on myös Floran ja Margotin ystävyyssuhteen kehittyminen, mikä ei sekään ollut aivan mutkatonta. Myös Margotilla ja Davidilla on omat haasteensa ja juonellisesti kirjassa onkin kolme yhtä tasavertaista aihetta: avioliitto, ystävyys ja aloittelevan teatteriseurueen ponnistelut. Mietinnässä on mikä kaikki on loppu viimeksi tärkeää ja mitä voi antaa anteeksi, miksi voi tai ei voi. Voi olla, että samaa aihetta on käsitelty maailman sivu, mutta kirjailija oli onnistunut luomaan henkilöihin ja heidän väleihinsä syvyyttä ja vahvuutta ja kiinnostavia tasoja. Tästä saisi myös toimivan elokuvan ja lukupiirikirjan, josta varmasti löytyisi paljon keskusteltavaa!







tiistai 24. elokuuta 2021

Paula Havaste: Vierashuoneet


Paula Havaste: Vierashuoneet
Saarenmaa #2
Gummerus, 2020
Lukija: Jussi Lehtonen
Kesto: 10 h 11 min


Vilja oli huolissaan. Heidän uuteen majataloonsa oli vain parin viikon kuluttua tulossa ensimmäinen vieras ja kaikki valmistelut olivat vielä aivan kesken. Kesäkuussa pitäisi majoittaa jo kolme Tallinnasta saapuvas vierasta miestä eikä syksyllä luvattu rakennusprikaati ollut vieläkään saapunut. Niinpä hän oli kirjoittanut Anna-tädilleen, joka oli ennenkin ollut isoksi avuksi, ja noin vain täti soitti kulttuuripääsihteerille ja järjesti kaiken. 

Viljaa hiukan jännitti miten kaikki onnistuisi, mutta majoitustyöstä saatava palkkio olisi kaiken työn ja vaivan arvoista.

"Sehän on valtava määrä rahaa!"
Anna-täti hymähti. "Täytyyhän kaikesta siitä työstä jotakin kertyä. Kunhan ensimmäinen talvi on ohi ja kaikki sujuu, saatat saada vieraiden ruplista viidenneksen ja pian neljänneksenkin itsellesi. Mitä useampia vieraita on yhtä aikaa, sitä halvemmaksi se käy sinulle. Keittoa on helppo jatkaa."
Sitten Anna-täti vakavoitui. "Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että majatalosi hyväksytään. Joku ensimmäisistä vieraista on salatarkastaja. Sitä voit odottaa."

Olisi siis oltava erityisen tarkkana, varoa visusti sanomiset ja tekemiset, mutta niinhän Vilja toimi muutenkin.

Kun vieraita pääkaupungista alkoi saapua, Vilja passasi ja Villem tapansa mukaan keskittyi seurusteluun, mikä miehelle suotakoon, olivathan vieraat taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden kanssa Villemin kannattikin olla hyvissä väleissä ja joilta tämä sai tärkeitä neuvoja.

Me emme kuvaa taiteessa yksittäisiä ihmisiä, Vares Vallamaa luennoi. Toveri kirjailija, emme kuvaa huolestuneen mielen orpoja liikkeitä vaan kansanjoukkoja. Kuvaamme tyyppejä, sellaisia sankareita joissa yhdistyvät neuvostoihmisen monet tärkeät puolet. Emme kaipaa sisäisen mielen pohdiskeluja, vaan ajatuksia tulevan ihannemaailman rakentamisesta. Työn, tavoitteiden kuvaamisen kautta se syntyy.
 
Mutta kun Vallamaa noin puhui onnellisesta elämästä, jota valtio suojelee, tulivat Viljan mieleen aivan toisenlaiset ajatukset.

Niinkö oli käynyt rakkaalle Sirje-opettajalle, joka oli haettu mustalla autolla kesken oppitunnin? Niinkö oli käynyt kotikylän vanhalle mummolle, joka oli yrittänyt palata rikkiammuttuun kotiinsa ja joutunut niin koviin kuulusteluihin, että oli tuupertunut paluumatkalla tien poskeen? Niitäkö valtio suojeli, jotka jääkylmissä karjavaunuissa pitkiä kiskoja myöten kauas Siperiaan, niitäkö jotka yrittivät pitää yllä unelmaa Virosta metsässä lymyillen?
Silmät kyynelissä Vilja jätti perunat ja tiskit, jätti kaiken, nappasi Meeliksen syliinsä ja meni pieni huolestunut koira perässään aivan puutarhan perälle, istui kannon päälle ja keinutti poikaansa. 
'Viro ei meiltä mielestä haihdu, se nousee, se kasvaa, vaan odottaa. On Viro kuin kataja joka ei kuihdu, se kukoistaa monen monta kertaa. Vaikka ei valta vieläkään vaihdu, uusi tulee, se aikanaan koittaa.'

Havasteen Neuvosto-Viroon sijoittuva sarja on osoittautunut juuri niin kiinnostavaksi kuin odotinkin! Kirjailijan luoma tunnelma on erittäin onnistunut. Opin myös uutta mikä on aina hienoa historiallisissa romaaneissa, esimerkiksi Viron metsäveljistä, joista googlasin lisätietoja. 

Hiukan taukoa muiden kirjojen parissa ja sitten kolmas osa kuunneltavaksi!


lauantai 21. elokuuta 2021

Enni Mustonen: Näkijä

 

Enni Mustonen: Näkijä
Otava, 2021
666 sivua


Viena, Ida-mumman tyttärentytär, on vakiinnuttanut paikkansa Kaliforniassa työskennellen 20th Century Foxin elokuvastudioilla puvustajana Pohjanmaalta aikoinaan Amerikkoihin muuttaneen Martan oikeana kätenä. Viena asuu alivuokralaisena Martan pikku talossa, joka sijaitsi ison hienon huvilan takapihalla. Sen taas omisti elokuvamoguli Louis B. Mayerin tytär joka oli naimisissa Euroopasta paenneen juutalaisen, Jon Blumen kanssa. Judith oli alkoholisti, joka vietti enemmän aikaa kalliissa yksityisparantoloissa kuin kotonaan ja avioliitto oli lähinnä nimellinen. Niinpä siinä vain kävi niin, että Viena rakastui Joniin ja tämän viulunsoittoon, mies kun oli MGM:n studio-orkesterin konserttimestari. Valitettavasti hän oli myös köyhä kuin kirkonrotta.

Hollywoodissa työskennellessään Viena tapasi monia tähtiä Elviksestä Marilyn Monroehin. Hänestä tuli Marilynin luottopukija ja uskottu, jonka Marilyn halusi mukaan monille filmauspaikoille. Marilyn oli tuolloin jo läpi lyönyt näyttelijätär, jolle oli tarjolla vain parasta. Vienan omasta elämästä sellainen glamour oli kaukana.

- Now, what shall we do? Allan kysyi minulta ja Gladysilta, kun olimme järjestäneet sekä kaikki puvut että make up- ja kampaustarvikkeet miss Monroen sviitin yhteydessä olevaan pukeutumishuoneeseen. Sen ikkunasta oli huikea näkymä yli kaupungin. Minun ja Gladysin hotellihuoneesta, joka oli kolmannessa kerroksessa, ei sen sijaan näkynyt kuin vastapäisen talon seinä.

Kalifornia tarjosi lämpöä ja aurinkoa sekä elintasoa joka sai Suomesta vierailevat sukulaiset ihastelemaan pilvenpiirtäjiä ja kauppojen tavaravalikoimien paljoutta. Tuliaiset kotiin oli helppoa löytää muutamilla dollareilla. Toisaalta Kaliforniassa oli ihan erilaiset ongelmatkin kuin koti-Suomessa, esimerkiksi tänäkin kesänä taas niin ajankohtaiset metsäpalot.

- Mitä jutinan tähren? Onko ne polttanehet koko mäjen? Martta huudahti kauhistuneena, kun puoliltapäivin olimme ajaneet San Diegon lävitse ja käännyimme kukkuloille johtavalle soratielle. Parin mutkan jälkeen tienvarren pensaikko oli näet muuttunut yht'äkkiä mustaksi louhikoksi. Siellä täällä törrötti kivenlohkareiden ja tuhkan seasta karrelle palaneita puunrunkoja. Koko mäenrinne näytti yhtä lohduttomalta, ja kaikkialla leijui kitkerä palaneen katku, vaikkei missään enää näkynyt tulta tai savua.

Kohtalo johdatti Vienaa myös palauttamalla takaisin Suomeen, jolloin hän sai työkeikan todellisen suurtuotannon parissa, kun maisteri kuvasi Tuntematonta sotilasta.

Kun elokuvan lopussa Finlandian pauhun ja raivoisan taistelun jälkeen koitti vihdoin hiljaisuus ja miehet nousivat poteroistaan epäuskoisina kuin ylösnousseet vainajat, x puristi kättäni niin että kipeää teki. Mieskuoro ei laulanut vaan hymisi ensin hiljaa ja sitten yhä voimistuen Finlandian sävelmää, kun sodan rauniot vaihtuivat pilvien välistä siivilöityvään auringon valoon. Pimeässä salissa kaikuivat vielä mahtavat loppusoinnut. Sitten oli aivan hiljaista.
Fiinu, joka istui reunimmaisena meistä, kääntyi tähyämään katsomoon. Minuakin hirvitti. Miksei kukaan taputa? Mitä tämä haudanhiljaisuus oikein merkitsee?

Pidin todella paljon tästä Syrjästäkatsojien osasta. Tuntemattoman kuvauksista oli todella kiinnostavaa lukea, onhan se tullut vuosikymmenten mittaan nähtyä kokonaan muutaman kerran ja pätkiä lukuisina itsenäisyyspäivän aattoina. Martan rehevää Pohjanmaan murretta oli myös ilo lukea ja muutenkin Martta nousi lempihahmojeni joukkoon koko sarjaa ajatellen.


tiistai 17. elokuuta 2021

Tuula T Matintupa: Syntymään tuomittu



Tuula T. Matintupa: Syntymään tuomittu (Alina Mänty #1)
Word Audio Publishing, 2021
(lukukirja Karisto, 2012)
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 6 h 24 min



Tuntuu kuin yrittäisi saada pitävää otetta pilvestä. Kädet luiskahtavat aina läpi.

Pienen pohjanmaalaisen paikkakunnan museoalueella esitetyn kesäteatterinäytöksen, Punahilkka ja susi, jälkimmäistä esittänyt 19-vuotias Olivia Eerikäinen löytyi surmattuna.

Punahilkkaa, isoäitiä ja metsästäjää esittäneet nuoret tunsivat toisensa jo lukion näytelmäkerhosta lähtien. Punahilkka oli heidän oma versionsa ja Nikolas oli myös ohjannut sen osana äidinkielen opintojaan. Olivia ja Sari olivat tiedotusopin opiskelijoita Tampereella ja Milla työskenteli vaateliikkeessä, kun ei vielä tiennyt mitä haluaisi opiskella.

37-vuotias Laura Kanerva oli seurustellut jo toistakymmentä vuotta itseään viisi vuotta nuoremman runoilijan, Markus Vähälän kanssa, vaikkei aina itsekään tiennyt miksi tässä roikkui. Mies oli melkoinen viskisieppo, kirjoittaminen ei juurikaan huvittanut. Ensimmäinen runokokoelma oli ollut täysi floppi, mutta toinen oli kuitenkin osoittanut yllättävää kypsymistä ja tehnyt hänestä pikkujulkkiksen. Rahaa saadakseen mies kävi välillä esittämässä runojaan ja vastaamassa yleisön kysymyksiin, vaikka vihasikin sitä osuutta. 

Markuksen äiti Veera olisi halunnut purattaa vanhan sukutalon, Vähälän kartanon jossa Markus sitkeästi halusi asua. Itselleen he olivat jo rakentaneet uudemman, jossa asuivat Veera, Markuksen isä Arttu ja pikkuveli Jani. Veeralle pojat olivat tärkeintä maailmassa ja hän kävi välillä kaatamassa viemäriin ne Markuksen viinat, jotka poika oli jättänyt syötiksi, mutta kyllähän alkoholisti jemmapaikkansa osaa, kun on päättänyt elää boheemia runoilijanelämää. Viina tosin maistui Artullekin.

Markuksella oli pinttynyt käsitys runoilijan statuksesta. Hänen mielestään deekiksellä oleminen kuului runoilijan työnkuvaan. Laura oli kerran vienyt hänelle erään tunnetun runoilijan kolumnin jossa väitettiin, että täysipainoinen kirjoittaminen vaatii hyvää fyysistä ja henkistä kuntoa, mutta Markus oli huitaissut lehden sivuun ja vedonnut hiljattain lukemaansa Eino Leinon elämäkertaan. Eino Leinoa ja tätä vanhoille akoille runoilevaa lälläriä ei voinut edes verrata toisiinsa. Laura ei uskaltanut sanoa, että sama päti myös modernia runon ja proosan sekoitusta suoltavaan runoilija Vähälään. 

Laura ei halunnut muuttaa Markuksen luo 'kaatopaikalle' vaan asui mieluummin omassa kerrostalokaksiossaan. Ekonomiksi opiskelleen Lauran yritys myi alusvaatteita Kanervankukka -kutsuilla. Myös Veera piti kutsuja, vaikka miniä ja anoppi eivät olleetkaan järin hyvissä väleissä.

Vain pari päivää Olivian kuolemasta runoilijakin löytyy tapettuna, fileerausveitsi rinnassaan. Aliina on ennenkin ratkonut surmatöitä, mutta nyt ei ole kyse perinteisistä  humalaisten puukkohippasista.  Hänellä onkin edessään näytön paikka selvittää kaksi kuolemantapausta vähillä vinkeillä.

Ihan ok perusdekkari. Minun makuun vähän liikaa sellaista alati toistuvaa "ei x voisi tappaa ketään" ja "en minä ole tappanut häntä" replikointia. Olisin kaivannut myös enemmän syvyyttä henkilöihin, etenkin kaikki muut poliisit Alinaa lukuunottamatta jäivät todella vieraiksi, ikään kuin he olisivat olleet mukana vain siksi, ettei Alina ehdi yksin joka paikkaan. Kudjoin tyyli lukea sopi erinomaisesti kirjaan ja nosti kirjalle antamaani arvosanaa vähintään puolikkaalla. 


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kirsi Pehkonen: Kotiapulainen


Kirsi Pehkonen: Kotiapulainen
Reuna, 2021
Lukija: Ilona Pilli
Kesto: 5 h 12 min


Vaikka Saara ja Heikki muuten sopivat toisilleen kuin paita ja peppu, pitkään toivottua lasta ei ollut syntynyt. Ikäviä uutisia saatiin myös lapsettomuusklinikalta. Heikin spermasta ei suurempia puutteita ollut löytynyt, mutta Saaran elimistö ei ollut kestänyt kevyintäkään hormonihoitoa. Ei auttanut, että Saara oli vielä nuori, hyvässä fyysisessä kunnossa ja piti huolta itsestään.

Kierron käynnistämisen kunnolla piti olla vaivattomin tapa jouduttaa raskaaksi tulemista. Mutta mitä hyötyä oli kenties norona virtaavasta kuukautisverestä ja todennäköisesti toimivasta ovulaatiosta, jos aiottu tuleva äiti makasi puolikuolleena kylppärin lattialla, oksensi, paskansi, tärisi ja vaikersi? Ei siinä ainakaan hedelmöitystä pääsisi luonnollisella menetelmällä tapahtumaan. 
Heikki oli lopulta sanonut kylppärin ovelta ääneen sen, mitä Saara yritti olla ajattelematta. "Onko tässä mitään järkeä? Ei tuota kestä katsoa."

Lääkäri vinkkasi kuitenkin tapaamaan vielä kokeneen kätilö Ruuskasen, jolla saattaisi olla takataskussaan joitain luomumenetelmiä kokeiltavaksi. 

Niinpä kului vain muutama päivä ja Saaran ja Heikin keittiössä istui työhaastattelussa 'kotiapulaisen' toimeen noin kolmevitonen perheenäiti, huomiota herättämättömän oloinen nainen, Ella Korhonen. Hedelmällisen Ellan oli tarkoitus luoda Saaran elimistöön suotuisat olosuhteet raskaudelle luonnonmukaisella, mutta vähän käytetyllä feromonihoidolla. 

Mitä ihmiset sanoisivat, jos heille ilmaantuisi kotiapulainen, Saara huomasi miettiä. Mitä Heikin äiti sanoisi? Että mihin te nyt piikaa tarvitsette, huoleton, lapseton pari. 

Ellalla oli kokemusta tällaisista toimeksiannoista, hänellä oli tälläkin hetkellä toinen lapseton pari asiakkaana ja hyvät näytöt, jo toistakymmentä onnistumista. Kohta järjestelyn muuttuessa heidän perheensä arjeksi Saarassa heräsi kuitenkin epäilyksiä. Oliko Ella todella sitä mitä antoi ymmärtää, vai oliko hänellä toisenlaisia motiiveja muuttaa heidän kotiinsa?

Mielenkiintoisia ajatuksia! Esimerkiksi, kun aikoinaan on eletty yhdessä isommissa yhdyskunnissa, onko silloin laumoissa ollut tällaisia Ellan kaltaisia 'feromoninaaraita', jotka ovat antaneet luonnonmukaista hoitoa koko heimolle yksinkertaisesti asumalla yhdessä?

Kirjasta jäi ristiriitainen lopputulema. Olin kuunnellut sitä kiinnostuneena, mutta ilmeisesti loppuratkaisu olisi pitänyt kuunnella uudestaan, sillä ilmeisesti minulta meni jotain oleellista ohi korvien. En nimittäin ollut aivan varma lopputwistin minäkertojan henkilöllisyydestä!