Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.
***
Mikaela Nykvist: Savua taivaalla
Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)
Lukija: Elina Saarela
Kesto: 10 h 51 min
Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle.
Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.
Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.
Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta.
Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.
***
Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät
Synnyinmaa-sarja osa 2
Otava, 2024
Lukija: Panu Vauhkonen
Kesto: 9 h 36 min
Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin.
Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa.
Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen.
Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä.
***
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Aula & co, 2025
Lukija: Maija Lang
Kesto: 8 h 13 min
Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.
Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.
Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti.
Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä.
P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!
***
Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020
Lukija: Toni Kamula
Kesto: 8 h 31 min
Inari, 1944
Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.
Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.
”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”
”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui.
Enontekiö, 1947
Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut.
Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.
”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.
”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”
”Tuntureille?” Piera kysyi.
”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.
”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.
Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään.
Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!
Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään.
Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?
Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008.
Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea.
