Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

WSOY, 2024

Lukija: Eeva Soivio

Kesto: 7 h 48 min

Kaja ei muistanut tätiään Amaliaa, koska tämä oli ollut niin monta vuotta Ruotsissa, töissä autotehtaalla. Kun Amalia muutti takaisin Suomeen, hän meni töihin ammustehtaaseen. 

Hänen mukanaan tuli hieman Kajaa nuorempi Poju, joka puhui aluksi vain ruotsia. 

Äiti kielsi Kajaa menemästä lähellekään ammustehdasta, mutta Kaja ihaili Amaliaa, joka veti häntä magneetin lailla puoleensa.

Amalia oli myös laulaja, jonka kuva oli oikein levyn kannessa. Tädillä oli Kajan mielestä kaunis ääni, ja nuorina siskokset olivatkin laulaneet yhdessä. Sitten Amalia oli lähtenyt Amerikkaan ja laulanut siellä lavoilla, asia mitä Kajan äiti ja moni muukin paheksui. Jossain siellä oli saanut alkunsa myös Poju, jonka isä oli salaisuus.

Kaja oli koulussa tekemässä pääsiäisaskarteluja, kun ulkoa kuului kova pamaus ja ikkunasta näkyi taivaalle kohoava iso sieni. Ammustehtaasta jäi jäljelle kasa savuavia raunioita ja paljon ihmisiä menehtyi, heidän joukossaan Amalia. 

Poju muutti Kajan perheeseen. 

Kajan isä antoi Pojulle perhoshaavin ja opetti lapsille miten perhosia keräillään, hän tuli tahattomasti istuttaneeksi pojan päähän ajatuksen siitä, miten perhoset tulevat menneisyydestä. 

Silloin valo osui siipien sinisiin silmiin, ne olivat taas elossa ja seurasivat häntä. Tuntui kuin huoneessa olisi ollut vain perhonen ja hän, hän ja perhonen, eikä millään muulla ollut väliä. Mutta hetkessä näky haihtui, ja edessä makasi pelkkä eloton kuori. Kun perhonen oli vielä elossa, sen siivissä oli välähtänyt häivähdys Amaliasta, ja Kaja muisti, mitä isä oli aiemmin kertonut perhosista, miten ne olivat viestintuojia menneisyydestä. Ehkä ne pystyivät siksi kantamaan mukanaan viestejä menneistä paikoista ja ihmisistä, olivathan perhoset mestarilentäjiä, maailman parhaita lentäjiä, Kaja innostui. Samassa hän tunsi töytäisyn olkapäässään, isän. Piti uhrata jotakin tärkeää, että sai mitä toivoi.

Hyvin menee, vielä toinen yläsiipi. Ota uusi neula, isä hoputti ja taputti Kajan päätä.

Saatiin vaeltaja aloilleen, annetaan sen nyt kuivua.

Isä liu’utti suurennuslasia perhosen yläpuolella ja antoi sen lasia kärttävälle Pojulle.

Tämä on tullut etelästä tuulen mukana pitkiä matkoja.

Mikä on vaeltaja? Kaja kysyi ja seurasi sivusta, kun Poju tutki suurennuslasilla tuntosarvia ja karvaista ruumista.

Perhoset voivat tulla kaukaakin. Vaeltaja ei asu täällä vaan lentää muualta joka vuosi. Tämä tuli tänne varmaan etelästä, isä totesi pyyhkien lasejaan paidanhelmaan.

Kaja tarkasteli perhosta, jonka hauraita siipiä oli äsken varonut, eikä tiennyt uskoako asiaa.

Som jag, Poju totesi hiljaa katsetta nostamatta. Jostain kumman syystä Poju oli taas ruvennut puhumaan ruotsia.

Mä vaan tulin Tu-, tu-, Tuhkolmasta, Poju selitti perhoselle.

Poju alkoi pakkomielteisesti kasvattaa perhosen toukkia. Ehkä jostain toukasta kehittyisi uusi laji, valonkehrääjä, jonka tarvitsisi viedä aikaa taaksepäin vain yhden ratkaisevan sekunnin joka kumoaisi räjähdyksen ja Amalia palaisi elävänä. Mutta valonkehrääjä vaatii vastineeksi jotain suurta. Kolmantena mukana olevan, johtajan elkeitä osoittavan Auroran, kanssa he kokeilivat monenlaista uhrausta, mutta mikään ei tuntunut riittävän. 

Lasten lisäksi oleelliseksi osaksi tapahtumia nousee Ukko, joka oli kehitellyt tehtaalla uusia keksintöjä. Ukko sekä kiehtoo että pelottaa lapsia, ja he pitävät miestä jollain lailla syyllisenä tapahtumiin ja etenkin Amalian kuolemaan. Olihan juuri Ukko järjestänyt Amalialle työpaikan tehtaalta. Ukon kotona käydään nuuskimassa, ja pikkuhiljaa selviää monenlaisia asioita. Lopussa kirja sai ihan jännittäviäkin piirteitä.

Lapset päähenkilöinä antoivat kirjailijalle mahdollisuuden sekoittaa tapahtumiin totta ja sadunomaista tarua. Tätä ajalla leikittelyä, perhosmetaforia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa oli kirjassa niin paljon, että varsinainen ammustehtaan räjähdys ja sen vaikutukset perheille jäivät kirjassa ikään kuin taustakohinaksi. Valonkehrääjä ei ole romaani Lapuan ammustehtaan kaltaisesta räjähdyksestä, vaan enemmänkin jonkinlainen psykologinen romaani joka ammentaa symboliikasta ja niin nuorten lasten ajatusmaailmasta, missä kuoleman todellisuus ja oma sekä toisten lasten mielikuvitus kietoutuvat vielä yhteen. 

Valonkehrääjän jättämät hieman ristiriitaiset fiilikset tulevat itselleni juuri tästä. Koska missasin Lapua-elokuvan viime syksynä, ajattelin kuunnella tämän kirjan, mutta oli virhe millään tapaa rinnastaa näitä. 

Valonkehrääjä on hieno ja viimeisen päälle hiotun oloinen esikoisromaani.  Lyhyehkö kirja piti sisällään kertomuksen, joka tuntui paljon mittaansa pidemmältä. Siihen vain pitää tietää tarttua oikeista lähtökohdista, että se vastaa kohdennetummin omanlaisensa kirjan kaipuuseen. Jos mahdollista, lukisin kirjan ennemmin kuin kuuntelisin. 

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

WSOY, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 7 h 14 min

Vuosina 1914-1917 Venäjän keisari Nikolai II rakennutti linnoitusketjun suojaamaan Pietaria lännestä tulevilta hyökkäyksiltä. Pisimmillään se ulottui Hiidenmaalle, Saarenmaalle, ja jopa Ahvenanmaan luoteisnurkkaan. Rakentamiseen tarvittiin 100 000 miestä, sekä palkattuja että pakkotyöläisiä. Laidunsaari Örö kuului tähän linnoitusketjuun, ja sinne oli sen takia ulkopuolisilta pääsy kielletty. Itsenäistymisen jälkeen Suomi pakkolunasti Örön saarelaisilta ja se oli puolustusvoimien koulutuskäytössä vielä 2000-luvulla. Vuonna 2015 se liitettiin osaksi Saaristomeren kansallispuistoa ja avattiin yleisölle.

Vuonna 1916 Juho tarttui sanomalehdessä näkemäänsä ilmoitukseen, jossa kaivattiin riuskoja työmiehiä linnoitustöihin. Anna-puoliso josta appivanhemmat olivat toivoneet vain ohimenevää ihastusta, ei miniää, lähti hänen mukaanss. Saarella ei ollut montaakaan naista, eikä Annankaan ollut soveliasta eikä turvallista kuljeskella saarta pitkin poikin, mutta hänen oli välillä päästävä pois neljän seinän sisältä. Muuten hän kuuli päässään yhä uudelleen pahantuulisen anopin sanoja, miten tarpeeton ja hyödytön hän oli, sekä saaressa, että mantereella. Oliko Anna vain koriste ja Juhon lasten synnyttäjä?

»Makaa kuin lahna. Sänky alati pitkäksi laitettuna ja petaamattomana. Hyödytön kaupunkilaisflikka, olisi edes lapsen tehnyt, nyt ei saada sitäkään, mitään emme saa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, pullapitkomme, jälkeläisemme. Anna! Anna! Anna! Etkös kuule? Nouse ylös. Ihminen makaa vain, jos nukkuu tai on kuollut. Kumpi sinä olet, Anna?»

2020 aikuinen pariskunta Antti ja Inga tulivat lomalle Örön saarelle, kumpikin omissa mietteissään. Antti oli ollut Öröllä viikon leirillä varusmiespalveluksessa ollessaan, kun Ingaa vetivät puoleensa hänen omat jo edesmenneet sukulaisensa, Juho ja Anna. Etenkin isoisoäiti Anna on aina ollut suvussa jonkinlainen vaiettu mysteeri, jonka Inga haluaisi saada ratkaistua. Annan mummo väitti saaneensa alkunsa saarella, kun taas tämän siskon mukaan Anna ei ollut koskaan saarella käynytkään. 

Samalla Inga miettii hänen ja Antin liittoa ja miten hyvin hän loppujen lopuksi tuntee miestäänkään. 

Pitäisikö menneen antaa vain olla, elää tässä hetkessä? Syödä, juoda, nukkua, huolehtia perustarpeista ja ajatella vähemmän?  

Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. On vain puhdas olemassaolo. Tämä on Antin ja Ingan ikioma, yhteinen maisema, heidän Örönsä. Tällainen koko saari on joskus ollut. Tällaista on tyhjyys, tila, mahdollisuudet, vapaus, ajattomuus, yhteys. Ympärillä kuuluu ikiaikainen pauhu, jossa ei voi kuin huutaa tai olla hiljaa. Kohina pakottaa tekemään jommankumman valinnan. On helpompi  

Olin lukenut Katja Kaukoselta aiemmin yhden romaanin, Kohina, josta olin pitänyt paljon, ja luettuani läpi tuon juttuni siitä, ymmärrän kyllä miksi. Samanlaista viehätystä yhdenlaisen arvoituksen ympärillä oli myös Pitkässä ikävässä. Siinä on tosin hiukan erilainen perussävy, sillä Inga ei ole kaikkein helpoin ihminen. Antti tuntuu tekevän asioita aivan väärin, kun hän esimerkiksi antaa Ingalle sydämenmuotoisen kiven, Inga pitää kiveä kylmänä. Muttei Anttikaan mikään pulmunen ole, ollut ainakaan menneisyydessään. Jotenkin kuvaan vielä sotkeutuvat äiti ja tytär joihin he tutustuvat Öröllä, outo parivaljakko, joka etsii tyttären isää. 

Pidän Kaukosen tyylistä kirjoittaa, joten voin suositella lukemaan Pitkän ikävän (joka muuten on varusmiesten nimeämä saaren päästä päähän kulkeva polku), kun kaipaat esimerkiksi tulevana kesänä jotain ei ihan niin kevyttä luettavaa. Itselläni lukemisto aina kummasti kevenee kesän lähestyessä. 

2 x feikataan suhde! Anna Keiler & Satu Tähtinen

Tänään feikataan suhteita. Olen viime aikoina kuunnellut kokonaista kolme romanttista viihderomaania, joissa pääpari tapaa aluksi kaikkea muuta kuin toisiinsa ihastuen, ainakaan molemminpuolisesti. Tässä niistä kaksi jälkimmäistä, hyvin erilaiseen kontekstiin kirjoitettua viihdykettä.

Tyttöystävädiilissä solmitaan feikkisuhteesta peräti työsuhde, historiallisessa Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia -romaanissa puolestaan on klassisempi kuvio.

Anna Keiler: Tyttöystävädiili

Micke & Frida #1

Lind & co., 2022

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 11 h 11 min

Fridalla ei ollut paljon vaihtoehtoja silloin, kun hän törmäsi työpaikkansa tarvikevarastossa poikaystäväänsä Tomakseen miehen kieli heidän yhteisen työkaverin Karinin suussa ja käsi tämän paidan alla. Hänen oli yksinkertaisesti sanouduttava irti työpaikastaan tukholmalaisen it-yrityksen talousosastolla, ilman mitään tietoa seuraavasta palkanmaksajasta. 

Vanhemmat olivat eri mieltä ja pitivät niin äkkipikaista reaktiota liian vastuuttomana 33-vuotiaalle itselliselle naiselle. Niinpä he kieltäytyivät antamasta Fridalle rahaa edes lainaksi laskujen maksuun. 

Miksei Tomas joutunut kärsimään sen sijaan, että jatkoi työssään it-konsulttina ja seurusteli sittemmin täysin avoimesti Karinin kanssa?

Veljensä Antonin häissä Frida tapasi Micken, johon Frida oli ollut teininä ihastunut, niinkin palavasti, että ajatteli poikaa ensirakkautenaan, vaikkei olisi sitä ääneen myöntänytkään. Mickelle hän oli tuolloin ollut vain Antonin perässä hiihtelevä pikkusisko, mutta häissä heidän välillään oli yllättävää kipinää.

Micken isä Ulf haluaisi lähentyä aikuisten lastensa kanssa, ja oli saanut ajatuksen kerätä heidät kaikki puolisoineen yhteiselle Kreikan lomalle. Aluksi kukaan ei ollut järin innostunut ideasta, mutta sitten, erinäisistä syistä, sekä Micke että tämän sisar Christina päättivät lähteä. Koska Micke ei tullut toimeen isänsä kanssa, hän halusi palkata edelleen työttömänä olevan Fridan esittämään tyttöystäväänsä. Isälle piti näyttää, että on sitä elämässä eteenpäin menty, kun on niin fiksu, kaunis nainenkin käsipuolessa. Fridalle taas kelpasi raha, eikä työolosuhteissa kreikkalaissaaren suomassa lämmössä ja auringossa ollut valittamista.

Tyttöystävädiili oli jo ollut useammankin kerran ihan hilkulla päätyä luureihini, mutta vasta nyt kun huomasin, että sarja on saanut jatkoa, minulle tuli kiire aloittaa ykkösosa. 

Viihdyin oikein hyvin kirjan parissa, vaikka olisinkin toivonut, että Kreikkaan olisi päästy nopeammin, eikä vasta kirjan puolivälissä. Etenkin Kreikka tekee tästä kivan kesäkirjan, joka sopii myös kesän epätoivoiseen odotteluun.

Mistä en niin pitänyt, oli sellaiset hieman liian pitkälle pureskellut perustelut kaikelle mitä lopussa tapahtui. Kyllä lukija paitsi osaa, myös haluaa tilaa tulkita ja tehdä johtopäätöksiä.

Tartunko kakkososaan, no se on vähän fifty-sixty. Jos juoni kuulostaa kiinnostavalta, niin kyllä. 

***

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

Otava, 2024

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 9 h 42 min

Lontoo, 1847

Tanssiaisiin valmistautuvalla 28-vuotiaalla Lady Josephina Wakefieldillä ei ollut aikaa pinnallisille huvituksille tai miesten hurmaamiselle. Moraalisten naisten kirjakerhon vetäjänä Lady Josephina tiesi velvollisuutensa. He tapasivat viikoittain, ja kirjoista keskustelemisen lisäksi heillä oli vuosittain vaihtuva hyväntekeväisyyskohde, parhaillaan se oli eräs orpokoti. Juhlissa Josie kävi pelkästään tavatakseen varakkaita mieshenkilöitä, joilta voisi saada lahjoituksia orpokodin toimintaan. Näillä oli kismittävä tapa luikkia karkuun hänen lähestyessään, mutta kirjakerho sentään sai uusia, vaikutusvaltaisia rouvia jäsenikseen. 

Lordi D, kuten Lordi Devonaya toisinaan piireissä kutsuttiin, oli isänsä ainoa poika ja perijä, pinnallinen ja itsekäs seurapiirileijona, joskin sietämättömän komea. Josie ei sortunut tuollaisten miesten suoltamiin lipevyyksiin, eikä hän olisi vaihtanut nykyistä itsenäisen naisen asemaansa yhdenkään miehenpuolikkaan tarjoamaan kultaiseen kahleeseen. Tapahtuu kuitenkin jotain, jonka seurauksena kaksi heidän kaltaistaan, sitoutumista kammoksuvaa nuorehkoa henkilöä päätyvät esittämään seurustelevaa paria. 

Ensisuudelmakaan ei jää viimeiseksi, kun he alkavat tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan. Kun Josielle selviää, millainen mies on lipevän ulkokuorensa alla, rakkautta on selvästi ilmassa. 

Ray suuteli naista uudelleen, nyt pysähtyen maistamaan tätä. Hänen kätensä kohosi Josephinan sileälle poskelle – kuten se oli kohonnut pensaslabyrintissakin – ja hän muovasi hitaasti naisen pehmeän täyteläisiä huulia omillaan. Hän ei ollut osannut kuvitella, että ne olisivat niin runsaat ja täydelliset – pelkät punaamattomat huulet.

Josephina vastasi suudelmaan kohottamalla oman, hansikoidun kätensä ja puristamalla sen hänen takkinsa liepeelle. Naisen silmät olivat edelleen kiinni, niin kuin tämä ei olisi uskaltanut avata niitä lumouksen rikkoutumisen pelossa. Tuntiessaan otteen takinliepeellään kiristyvän Ray avasi omansa, ja se palautti hänet maanpinnalle.

Hemmetti vieköön. Mitä hittoa hän oli tekemässä? Suutelemassa Lady Josephinaa, Suttonin herttuan sisarta? Hän vetäytyi varovasti suudelmasta ja veti katkonaisesti henkeä. Hänen sydämensä hakkasi yhä.

Josephina avasi suudelmasta sumuiset harmaat silmänsä ja katsoi häntä kysyvästi, eikä hänellä ollut antaa naiselle minkäänlaisia selityksiä. Hänen huulillaan pyöri ainoastaan kehu siitä, kuinka makeaa naista oli suudella. Siksi hän irrotti käsivartensa – rivakasti mutta kuitenkin riuhtaisematta – ja palasi omalle puolelleen. Hän karautti kurkkuaan ja tunsi lämmön kohoavan poski­päilleen.

”Olen pahoillani. Tuo ei ollut sopivaa.”

Josephina katsoi häntä hitaasti ja pudisti sitten päätään niin kuin olisi ravistellut itseensä järkeä.

”Minun ei pitäisi olla täällä”, nainen mutisi yhtä levottomana kuin hänkin ja katsoi ulos ikkunasta.

Olipas tämä oikein kiva historiallinen romcom! Tapahtumia oli yllättävän paljon ja ainakin äänikirjana tähän piti etenkin alkuvaiheissa todella keskittyä, kun eri nimillä varustettuja aatelis- sekä porvarishenkilöitä vilisi niin, että kakistelin välillä kuka olikaan kuka. Kelasinkin ennätyksellisen monta kertaa takaisinpäin, ottaen huomioon että kyseessä on viihdekirja. Sisältöäkin oli runsaasti enemmän kuin osasin odottaa, eli runsaanpuoleisesti rönsyilevää juonta ja monia käänteitä. 

Aika outona pidin sitä, että ainakin Nextoryssa Lordi D:n ainoina tägeinä ovat "erotiikka" ja "eroottinen romanssi". Okei, kyllähän heillä oli yllättävän yksityiskohtaisesti kuvattu yhteinen yö kirjan lopussa, mutta että se leimaisi kirjan kokonaisuudessaan erotiikaksi on kyllä melkoista liioittelua. Romantiikkaa, kyllä, mutta minusta tämä on historiallinen romcom (romanttinen komedia) tai historiallista chick litiä, mitä sanoja kukakin haluaa käyttää. Storytelissä Lordin vastaavat tägit ovat näköjään historiallinen romantiikka ja "kuuma romantiikka".

Anna-Riikka Rajanen lukijana on ihan täydellinen ääni tällaiseen kirjaan!

Tästäkin on toinen osa jo tulossa, ja uskonpa myös siihen tarttuvani.