2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Tammi 2020, Keltainen kirjasto

Suomennos: Kristiina Rikman

Lukija: Erja Manto

Kesto: 11 h 7 min

Olive ja Henry Kitteridge ovat jääneet jo eläkkeelle työelämästä. Henry oli apteekkari, Olive matematiikan opettaja. He ovat luonteiltaan melko eri tyyppisiä ihmisiä, Henry on aina ollut arvostettu, lämmin ja huolehtivainen,  Olive taas suorasukaisen töksäyttelevä ja välillä suorastaan kylmäkiskoinen ihminen, jonka oppilaat olivat enimmäkseen pelänneet häntä. Heillä on poika, Christopher, joka on ammatiltaan jalkaterapeutti. He asuvat Mainessa, Atlantin rannikolla.

Kirja ei ole novellikokoelma, mutta se koostuu erilaisista, nimetyistä kertomuksista joista osa kertoo suoraan Olivesta tai Henrystä, osa muista pienen rannikkokaupungin asukkaista, mutta näissäkin tarinoissa heistä ainakin Olive on jollakin tavoin mukana. Monissa näistä tarinoista on surullisia ihmiskohtaloita, mutten silti kokenut kirjaa ollenkaan ahdistavana, ennemminkin jotenkin lämpimänä ja miellyttävänä. 

Olive ei tosiaan ole mikään rakastettavin persoona. Hän ei ole lapsirakas, eikä ylipäätään pidä ihmisistä, varsinkaan naisten tyhjänpäiväisestä lörpöttelystä.  

Maatessaan siinä pää tyynyllä, Olive ajattelee miten kalpealta hänen poikansa oli näyttänyt avioituessaan. Hän oli katsonut pidättyväiseen tapaansa kiitollisena morsiantaan joka oli seisonut hoikkana ja pienirintaisena katsellen ylöspäin sulhaseensa. Tytön äiti oli itkenyt, se vasta oli jotain, Janice Bernsteinin kyyneleet olivat kerrassaan ryöpynneet. Jälkeenpäin hän oli sanonut Olivelle, "Etkö sinä itke vihkiäisissä?" "En näe mitään syytä itkeä", Olive oli sanonut. Itku ei ollut lähelläkään sitä mitä hän tunsi.

Olive oli kuitenkin mielissään siitä, että Cristopher oli vihdoin, 38-vuotiaana mennyt naimisiin. Aiemmat seurustelusuhteet olivat kuihtuneet ja Olive oli jo pelännyt, että pojasta jäisi yksinäinen vanha mies heidän kuoltuaan. Cristopherin morsian oli sitä paitsi käyttäytynyt hyvin miellyttävästi heitä kohtaan, mutta he olivat tunteneet niin vähän aikaa, vain pari viikkoa, eikä Olive ymmärtänyt pikaisen avioitumisen tarvetta. Toisaalta hän näki miten onnellinen poika nyt oli. Cristopheriinkin palataan myöhemmin, "avioitumiskertomuksen" jälkeen. 

Kirjasta jäi miellyttävä jälkifiilis ja Stroutista kirjailijana positiivinen mielikuva, joten aikomuksena on nyt lukea tai kuunnella myös Nimeni on Lucy Barton sekä Kaikki on mahdollista.  

Näin korona-aikaan kiinnittää vähän väliä huomiota kirjojen ja tv-ohjelmien tapahtumiin joita tällä hetkellä ei voisi tapahtua. Tässä sellainen kohta oli esimerkiksi se, kun Henry ja Olive olivat ehtoollisella ja pappi antoi kaikille viiniä samasta isosta maljasta ja se oli silloinkin Henryn mielestä epähygieenistä. Nyt ei voisi kuvitellakaan.

Olen antanut itseni ymmärtää, että Erja Manto kuuluu joidenkin bloggareiden suosikkilukijoihin. Minun on ollut vaikea tottua hänen käheään, matalaan ääneensä ja olen lukijaa testattuani jättänyt kuuntelematta jokusen kirjan siksi. Hän puhuu (ainakin minun korvaani) kuin puoliääneen supisten, aivan kuin lukisi jännittävää satua lapselle. Lastenkirjoihin hänen äänensä sopisikin varsin loistavasti! Nyt minun teki kuitenkin niin kovasti mieli alkaa kuunnella juuri Olive Kitteridgeä, että päätin selättää ongelman ja onneksi, jonkun aikaa kuunneltuani, totuin hänen ääneensä. Ja itse kirja, sehän oli aivan ihana!

Klassikkohaaste #10 - John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kirjabloggaajien puolivuosittain jatkuva klassikkohaaste on täällä taas ja nyt jo kymmenennen kerran. Itse olen mukana viidettä kertaa, sillä minulla oli ensimmäisen ja toisen haastekerran jälkeen pitkä tauko, viime aikoina olen taas ryhdistäytynyt. Aiemmat lukemani haasteklassikot ovat olleet Gustave Flaubertin Rouva Bovary, Anton Tšehovin Kolme sisarta, Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia sekä Minna Canthin Työmiehen vaimo. 

Ideanahan on selättää jälleen yksi klassikko, kirja jonka olet kenties jo pitkäänkin halunnut lukea, mutta se on jostain syystä jäänyt ja kaipaat ehkä potkua takalistoosi saadaksesi sen luettua. Klassikkohaaste on tuo sangen ystävällismielinen kengänjälki takamuksessasi; tee se!

Tällä kertaa haastetta emännöi Raija Taikakirjaimet -blogista, josta löytyy myös Haasteen koonti. Kiitokset emännälle :)

Olen jo pitkään halunnut tutustua John Irvingin tuotantoon ja niinpä valitsin tällä kertaa hieman tuoreemman klassikon, Kaikki isäni hotellit. Toisaalta sekin viettää nelikymppisiään vuoden kuluttua.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Julkaisija: Tammi, Keltainen kirjasto, 1981

Alkuteos: The Hotel New Hampshire, 1981

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen 

Äänikirjan kesto: 20 h 8 min

Osallistun ensimmäistä kertaa Klassikkohaasteeseen äänikirjalla. Eikä millä tahansa äänikirjalla, vaan piirun yli kaksikymmentätuntisella opuksella joka on samalla tähän asti kuuntelemistani ehdottomasti pisin. Löysin äänikirjojen maailman joulukuussa ja Kaikki isäni hotellit oli yhdestoista kuuntelemani. Voisi siis sanoa että koukutuin kerrasta. Ja siinä missä moni sanoo, ettei pysty keskittymään haastavampaan kirjaan (ehkä juuri siitä syystä self help -kirjat, elämäkerrat ja dekkarit ovat suosituimpia äänikirjoja), minulle lukija on ollut suorastaan erinomaisena tukena kirjaan keskittymisessä. Tämä korostui aivan erityisesti Kazuo Ishiguron Pitkän päivän iltaa kuunnellessani, mutta myös tässä Irvingin romaanissa koin lukijalla olevan ison merkityksen lukuelämykseen. Lukija oli muuten sama kuin Ishiguron kirjassa, Pitkänen taitaa olla viimeistään tämän myötä lempilukijoitani.

Berryjen perheen vanhemmat olivat molemmat kotoisin New Hampshirestä ja molemmat 19-vuotiaita, kun he tapasivat. Win(slow) oli Dairy Schoolin jalkapallojoukkueen valmentajan poika, Mary sisäkkö hotellissa josta he kumpikin olivat saaneet kesätyöpaikat vuonna 1939. Win ei ollut unelmavävy, hänet oli kyllä hyväksytty Harvardiin, mutta hänen pitäisi säästää rahaa voidakseen aloittaa opinnot. Eräänä päivänä hotelliin saapui moottoripyörällään wieninjuutalainen herra Freud, joka oli jättänyt kotimaansa vuosia aiemmin ja kiersi hotelleja viihdyttäen asiakkaita sivuvaunussa kulkevan mustan murjaanin kanssa. Tälle jostain pohjoisen tukkikämpästä löytämälleen karhulle hän oli opettanut ohjelmanuneron jolla tienata elantonsa. Kaksikon rantautuessa veneellä hotelli New Hampshireen Win vain tiesi, että siitä tulee hänen karhunsa ja vieressä ihmetelleestä tytöstä hänen vaimonsa.

Isä ja äiti katsoivat miten karhu alkoi tanssia. Se tanssi takajaloillaan pois Freudin luota, pudottautui kaikille neljälle jalalleen ja loikki pari kertaa moottoripyörän ympäri. Freud seisoi pyöränsä päällä ja hakkasi käsiään. Karhu nimeltä State o' Maine alkoi myös taputtaa. Kun äiti tunsi että isä tarttui häntä kädestä - he eivät taputtaneet - hän ei pannut vastaan: hän puristi kevyesti isän kättä ja koko ajan he katselivat silmä kovana alapuolella tanssia hetkuttavaa karhua ja äiti ajatteli: minä olen yhdeksäntoista ja koko elämä on edessä.

Heidän yhteisen tarinansa lukuisista käänteistä ensimmäinen oli karhu nimeltä State o' Maine. Freud päätti palata Wieniin vaikka natsit, ja Win osti karhun sekä Freudin moottoripyörän ja alkoi itse opettaa karhulle uutta ohjelmanumeroa jonka kanssa kiersi pitkin Amerikkaa keräten opiskelurahoja. Siinä ikään kuin ohessa, Winin piipahtaessa kiertueiden välissä kotona, saivat nopeaan tahtiin alkunsa heidän kolme ensimmäistä lastaan, Frank, Franny ja kirjan kertoja John, mutta sitten tulivat ne sodan vuodet joissa USA:kin oli mukana ja nuorimmaiset Lilly ja Egg syntyivät vasta sodan päätyttyä. 

Kaikki isäni hotellit. Niitä on kolme ja kaikkien niiden nimi on Hotel New Hampshire. Ensimmäisen Win perusti kun Dairy School sulki ovensa, toisen Freudin kutsusta Wieniin ja kolmannen vielä paljon myöhemmin New Hampshireen. Näiden väliin mahtuu paljon tapahtumia ja useampi vuosikymmen, kirjan aikana Berryjen lapset varttuvat nelikymppisiksi. 

Me lapset emme saaneet koskaan tietää paljostako isä myi hotelli New Hampshiren. Koska Fritzin sirkus oli kesän ainoa ennakkovaraaja isä oli kirjoittanut ensimmäiseksi Fritzille ilmoittaen etukäteen tuolle sirkuksen kääpiökunkulle perheemme muutosta Wieniin. 

"Wieniin?" äiti mutisi ja pudisteli päätään isälle. "Mitä sinä tiedät Wienistä?" 

"Mitä minä tiesin moottoripyöristä?" kysyi isä. "Tai karhuista? Tai hotelleista?"

"No mitä olet oppinut?" äiti kysyi isältä, joka ei huomannut piikkiä. Freud oli sanonut, että kaikki riippui kunnon karhusta. 

Mikä sirkus ja karnevaali tämä kirja on! Siinä on paljon huumoria joka on enimmäkseen hyvin mustaa ja sellaiseksikin melko omanlaistansa. Kirjassa on paljon tapahtumia ja monet niistä ovat yllättäviä ja äkkiarvaamattomia. Aiheet ovat monesti rankkoja, kuten sisarusten välinen seksi, läheisen kuolema ja vammautuminen sekä raiskaus jonka kokee tai on aiemmin kokenut useampikin keskeinen henkilö. Ja kun kaksikymnentuntisessa äänikirjassa singotaan milloin minnekin niin paikoissa kuin teemoissa, tulee väkisinkin kohtia, joista en niin pitänyt ja kohtia joista pidin valtavasti. Tuli kohta josta järkytyin (kirjan lukeneet tietävät mitä tarkoitan jos sanon sen tapahtuneen matkalla Wieniin) ja kohtia, useampia, joissa nauroin ääneen. Olisin ehkä tiivistänyt joitain osioita, ainakin Wienissä oleskelua joka oli minulle se vähiten mieleinen osa kirjaa; vaikka Wien on yksi lempikaupungeistani, se ei auttanut tässä kohtaa. Kirjan alkuosa, tähän hullunkuriseen perheeseen tutustuminen, oli koukuttava, ja pidin kovasti siitä miten kaikki päättyi. Nämä ovat suurin syy siihen, miksi kirja saa minulta neljä tähteä. 

"Tämä on satua", kirjoitti Lilly meidän perheemme elämästä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan; ja Valmentaja olisi samaten, jos eläisi. "Totuus on tarua ihmeellisempää!" Valmentaja olisi sanonut. Ja siihen olisi yhtynyt jopa Freud - molemmat Freudit. Totuus on tarua ihmeellisempää. 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tammi, Keltainen kirjasto

Suomennos: Helene Bützow

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 8:41

Mr Stevens on perinteinen, korkealaatuisen ammattitaidon omaava brittiläinen hovimestari, joka on palvellut Lordi Darlingtonia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Lordi on kuollut kolme vuotta sitten ja kartanon, Darlington Housen, omistaa nyt amerikkalainen liikemies herra Faraday, jonka palveluksessa Mr Stevens jatkaa. Eletään kesää 1956 ja sodanjälkeisessä Englannissa hovimestareiden ammattinimike on katoamassa. 

Herra Faraday on itse poissa kartanosta ja on tarjonnut Stevensille mahdollisuutta lainata tämän autoa ja lähteä lomamatkalle. Stevens tarttuu tarjoukseen ja suuntaa Länsi-Englantiin, saamansa kirjeen innoittamana. Kartanon entinen taloudenhoitajatar, Miss Kenton (joka on jo pitkään ollut rouvashenkilö mutta Stevensille aina Miss Kenton) on lähestynyt Stevensiä kertoen avioliittonsa ongelmista ja Stevens tulkitsee Miss Kentonin rivien välissä toivovan palaavansa töihin kartanoon, mikä taas olisi Stevensille mieleen. 

Sain neiti Kentonilta kirjeen, jossa oli pitkien melko merkityksettömien kuvausten lisäksi havaittavissa selvää kaipuuta Darlington Halliin. Ja minä olen siitä täysin vakuuttunut, kauttarantaisia vihjauksia halusta palata tänne.  Vasta silloin minulle valkeni, että taloudessa oli todella ratkaisevan tärkeä rooli vielä yhdelle palveluskunnan jäsenelle ja että tuon henkilön puuttuminen oli itseasiassa kaikkien viimeaikaisten ongelmieni ydin. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä selvemmältä vaikutti että Neiti Kenton, joka oli sydämestään kiintynyt tähän taloon, ja sen lisäksi poikkeuksellisen taitava ammatti-ihminen omalla alallaan oli juuri se puuttuva tekijä joka oli estänyt minua laatimasta Darlington Hallille täysin tyydyttävää henkilökuntasuunnitelmaa. Kun olin analysoinut tilanteen kuvatulla tavalla, huomasin pian harkitsevani uudestaan herra Farradayn muutaman päivän takaista ystävällistä ehdotusta, sillä olin tullut ajatelleeksi että minulle ehdotettu automatka voisi palvella arvokkaita ammatillisia tarkoitusperiä.

Ihan ensimmäiseksi pitää kehua äänikirjan lukijaa, Jukka Pitkästä, joka tulkitsi hovimestarin kertomusta kerrassaan loistavasti, kuulostaen juuri niin arvokkaalta ja pidättyvältä kuin olisi itse herra Stevens. Ilman Pitkästä en olisi saanut kirjasta yhtä paljon irti ja olisin todennäköisesti pitänyt joitain takautuvia tapahtumia enemmän pitkästyttävinä jorinoina kuin kiehtovina kertomuksina. Hovimestarin lomamatka jää nimittäin kirjassa aivan toissijaiseksi ja valtaosa tästä Booker-palkinnon saaneesta kirjasta koostuukin Stevensin muisteluista vuosikymmenten varrelta. Lordi Darlington on ollut aktiivisesti mukana politiikassa ja isännöinyt muun muassa merkittävää kansainvälistä konferenssia ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tätä käytiinkin läpi pitkälti toista tuntia.

Ishiguro on taitavasti luonut tarinan jossa sodanjälkeisen luokkayhteiskunnan käymistila käy ilmi niin peribrittiläisen, aristokraattisen elämäntavan muutoksessa. Sittemmin kahtiajako on näkynyt esimerkiksi monarkian vastustuksessa jo vuosikymmenien ajan. Tätä kirjoittaessani on kulunut vain muutama päivä siitä, kun Harry ja Meghan järkyttivät Britanniaa (ja puolta maailmaa?) ilmoittamalla ottavansa pesäeron kuningashuoneeseen. 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Tammi, Keltainen kirjasto, 2016

180 sivua

Sweetnessin synnyttämä vauva on niin musta että äitiä jo melkein pelottaa. Yönmusta, sudaninmusta, eikä Sweetness ymmärrä miksi, sillä hänellä on itsellään vaalea iho. Hän on sellainen mitä nimitetään keltaiseksi mustaksi ja niin on tytön isäkin. Mikä lie käenpoika siinä tissillä roikkuu, Sweetness mietti ja vaihtoi Lula Annin pulloruokintaan heti kun pääsi laitokselta kotiin. Eikä ollut mieskään vauvaan tyytyväinen ja siitä se riitely alkoi ja päätyi avioeroon. Oli vaikeaa saada mies vakuuttuneeksi siitä, ettei Sweetness ollut käynyt vieraissa.

Aikuisena äidin rakkautta ja kosketusta vaille jäänyt Lula Ann Bridewell vaihtaa nimensä Brideksi ja kääntää mustan ihonvärin edukseen. 

"Sinun pitää aina pukeutua valkoisiin, Bride. Pelkkään valkoiseen ja aina vain kokovalkoiseen." Näin vaati Jeri, stylisti joka muokkasi "kokonaispersoonallisuutta", niin kuin itse mainosti. Kävin kysymässä neuvoja silloin, kun halusin muuttaa tyyliäni ennen toista työhaastatteluani Sylvia Inc:ille.
"Ei pelkästään siksi, että Bride tarkoittaa morsianta", Jeri selitti, "vaan sen tähden miltä valkoinen näyttää sun lakritsinväristä ihoasi vasten", se sanoi. "Ja musta on uusi musta. Tajuat mitä tarkoitan? Tai hetkinen. Enemmän sä olet tumman suklaakastikkeen kuin lakritsin värinen. Ihmisille tulee mieleen kermavaahto ja suklaakakku kun ne näkee sut."
Minua nauratti. "Tai Oreo-keksit."
"Eikä. Jokin kallis. Konvehdit. Käsintehdyt."
Alkuun oli tylsää ostella pelkästään valkoisia vaatteita kunnes opin, miten monia valkoisen sävyjä onkaan: norsunluu, osteri, alabasteri, paperinvalkoinen, lumi, kerma, luonnonvalkoinen, samppanja, haamunvalkoinen, luunvalkoinen.

Bride saa hakemansa työpaikan ja etenee pian aluejohtajaksi. Sylvia Inc on pieni kosmetiikkayritys ja yksi sen kuudesta tuotemerkistä on Briden luoma YOU GIRL, jota ollaan juuri lanseeraamassa, kun Bridelle tapahtuu pari "yllätystä". Ensin poikaystävä Booker sanoo "Et ole se nainen jonka haluan" ja lähtee puoli vuotta kestäneestä suhteesta palaamatta edes seuraavana aamuna takaisin. Toinen yllätys liittyy vankilasta vapautuvaan naiseen. Bride on säästänyt tälle viisituhatta dollaria käteistä ja ostanut kolmentuhannen dollarin lentolahjakortin ja yrittää näin auttaa naista uuden elämän alkuun ja paikata sillä lapsena tekemäänsä virhettä. Hän pääsee tapaamaan naisen, mutta ehtii tuskin ojentaa lahjansa ja kertoa kuka on, kun nainen pieksee hänet lähes henkihieveriin. Kasvot ruhjottuna on haastavaa lanseerata uutta meikkimerkkiä, mutta hyvä ystävä samasta työpaikasta on hanakasti astumassa remmiin Briden tilalle. Toipumislomallaan Bride lähtee jäljittämään Bookeria.

Morrison on ollut jo yli 80-vuotias kirjoittaessaan tämän romaanin ja hänellä on takanaan yli 40 vuoden ura. Ihailen. Olen lukenut aiemmin häneltä yhden teoksen, Koti, ja jokin näissä kiehtoo joten haluan lukea enemmänkin. Morrisonin kirjoissa on rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole toivottomia eivätkä ahdistavia, oikeastaan päinvastoin. 

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä 

Tammi 2015, 598 sivua 

Alkuteos: The Paying Guests 2014

Suomennos: Helene Bützow 

Poimin Parempaa väkeä luettavakseni Tammen kevätluettelosta. Waters oli minulle uusi tuttavuus siinä mielessä, etten ollut aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Kirjablogeissa olin kyllä hänen aiempia suomennoksiaan vilkuillut ja lisäillyt niitä myös lukulistalleni. Aion pitää ne siellä myös vastedes. Watersin edellinen romaani Vieras kartanossa sai kirjabloggareilta vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon. Saa nähdä miten Parempaa väkeä sijoittuu, kun ensi vuoden alussa äänestämme parhaasta 2015 suomennetusta romaanista.

Eletään vuotta 1922, ensimmäinen maailmansota on siis päättynyt ja mullistanut monien brittienkin elämän. Frances asuu äitinsä kanssa Lontoon hienostoalueella, mutta rahapula vaivaa heitäkin. Perheen miehet ovat kuolleet ja jättäneet jälkeensä vain talon ja velkaa, josta kahden naisen on mahdotonta selvitä. Niinpä he joutuvat nöyrtymään ja ottamaan alivuokralaisen. Talon huonejärjestykset ovat menneet uusiksi, Frances ja hänen äitinsä ovat ahtautuneet alakertaan, vain Francesin makuuhuone on enää yläkerrassa. Muilta osin yläkertaa hallitsee nyt nuoripari Barber.

On nöyryyttävää ottaa vastaan ruskea kirjekuori jossa on 58 shillinkiä, kahden viikon vuokra. Samalla setelit olivat niin todellisia, niin käsin kosketeltavina, niin omina, että Frances olisi voinut suudella niitä.

Ensin kaikki on jotenkin kovin kiusallista ja jokaista yläkerrasta kantautuvaa ääntä pitää kuulostella. Miten osata olla itsekään enää normaalisti omassa kodissaan, kun siellä asuu vieraita. Pian Frances kuitenkin tutustuu Barbereihin paremminja alkaa viettää heidän kanssaan aikaa. 

Heidän tapaamisensa olivat alkaneet olla kuiskaten käytyjä kiistoja Vineyn salongissa, Veran huoneessa tai huonosti valaistussa käytävässä Walworth Roadille antavan ulko-oven takana. Tai he istuivat täydellisessä hiljaisuudessa, yrittivät turhaan rikkoa sen. Minne olivat kadonneet heidän tulevaisuudensuunnitelmansa, taidekoulu, leivällä eläminen ja pennin venyttäminen? Frances ajatteli vuokrahuonetta, josta he olivat haaveilleet. Hän oli nähnyt sielunsa silmin, kuinka pani oven kiinni ja lukitsi sen, telkesi maailman ulkopuolelle. Ja nythän heillä oli oma huone, heidän tappavan salaisuutensa huone. Se olisi voinut yhtä hyvin olla jo vankiselli. Frances oli joskus raivoissaan. Joskus hän olisi voinut itkeä. Joskus he takertuivat toisiinsa ennen kuin erosivat, ja kaikki oli melkein hyvin. "Rakastatko minua?"

Parempaa väkeä sai alkunsa kiinnostavista lähtökohdista ja lähti vauhdilla liikkeelle mikä oli erityisen hieno puoli melkein 600-sivuisessa tiiliskivessä joilla on monesti taipumusta jaarittelevaan aloitukseen ja tarinan verkkaiseen käynnistymiseen. Pian se jatkui mielenkiintoisella käänteellä joka kantoi kirjaa hyvän matkaa. Pieni kyllästyminen iski tähän lukijaan oikeudenkäynnin kestäessä, mutta onneksi ilmaantui vielä toinenkin käänne. Ihan täyttä viittä tähteä en Paremmalle väelle antaisi, mutta neljä ja puoli kylläkin.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammen Keltainen kirjasto 2014, 438 sivua
Alkuteos: The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti

Subhash ja Udayan Mitra ovat veljekset jotka kasvavat Kalkutassa, Intiassa. Vain 15 kuukauden ikäero mahdollisti heidän läheisyytensä kasvuiässä, mutta erilaiset arvot ja luonteet johdattavat heidät eri teille aikuistumisen kynnyksellä. Subhash on perinteisempi, hän menee amerikkalaiseen yliopistoon hankkimaan kunnon koulutuksen aikeenaan palata Intiaan ja perustaa perhe vanhempiensa valitseman naisen kanssa. Udayan radikalisoituu ja liittyy vastaperustetun kommunistipuolueen riveihin. 

Valitettavasti Lahiri alkaa kertoa sen vähemmän kiinnostavan veljen tarinaa ja Intiaan palataan vain harvojen Udayalta tulevien kirjeiden myötä. Udayan elämän seuraaminen reaaliaikaisesti Subhashin rinnalla ei olisi kuitenkaan mahdollistanut Lahirin haluamaa loppuhuipennusta. Harmi vain, että lukuunottamatta muutamaa kiinnostavaa juonen käännettä Subhashin elämä lännessä on tasaisen harmaata ja melkoisen tapahtumaköyhää pohdintaa.

Hän pohti, kenet vanhemmat valitsisivat hänelle. Pohti, milloin he järjestäisivät hänen liittonsa. Naimisiinmeno tarkoittaisi paluuta Kalkuttaan. Siinä mielessä kiirettä ei ollut.
Hän oli ylpeä siitä, että oli tullut yksin Yhdysvaltoihin. Että opetteli asuinmaataan kuten oli varmaankin kerran opetellut seisomaan, kävelemään ja puhumaan. Hän oli niin kovasti halunnut lähteä Kalkutasta, eikä pelkästään koulutuksensa takia vaan myös - nyt hän kykeni myöntämään sen itselleen - ottaakseen askeleen, jota Udayan ei koskaan ottaisi.
Loppujen lopuksi hänen vaikuttimensa oli ollut se. Eikä se silti ollut valmistanut mitenkään häntä tähän. Vaikka päivistä tuli koko ajan tavanomaisempia, jokainen niistä tuntui epävarmalta, valmistelemattomalta. Täällä, tässä meren ympäröimässä paikassa, hän ajelehti kauas lähtöpisteestään. Täällä, erossa Udayanista, hän oli kovin monella tapaa tietämätön.

Kirjassa on paikoitellen paljon politiikkaa ja moraalisia kysymyksiä ja niistä vastaanottavainen lukija saa ajattelemisen aihetta. Intian historiaa ja kuusikymmenluvun radikalismia Lahiri esittelee kuin kirjoittaisi oppikirjaa ja tähän olin pettynyt. Intia on kuitenkin aina ollut minulle kiinnostava maa ja olen siellä päässyt käymäänkin, kauan sitten 90-luvulla. Kaiken kaikkiaan olisin juuri Intiaan sijoittuvalta romaanilta toivonut värikkäämpää ja eläväisempää kerrontaa, mutta se ei selvästikään ole Lahirin tyyliä. Silti kirjalla on ansionsa, varsinkin tuon moraalisen pohdinnan alueella.

Opuscololle kirja avautui tarkkanäköisenä ja eläytyvänä, Maria suosittelisi romaania monenlaisille lukijoille ja Soilia Lahirin teksti kosketti syvästi.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä



Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Tammi Keltainen kirjasto 2014, 584 sivua

Alkuteos: Quiet Dell

Suomennos: Kersti Juva

Takakannessa kerrotaan että kirjailijaa on vuosikymmenien ajan askarruttanut murhenäytelmä jonka hän kuuli äidiltään jo pikkutyttönä. Kirja perustuu siihen tositarinaan.

Chicagolaisessa esikaupungissa elää 1930-luvun alussa Eicherien perhe. Leskeksi jäänyt äiti Asta, isoäiti Lavinia ja kolme Astan lasta. Viaton Grethe, jonka luja katse ei sointunut yhteen ymmärryksen puutteen kanssa; peloton Hart, joka osasi esittää niin pelleä kuin tutkimusmatkailijaa; ja Annabel, joka kirjasi kaiken lapsellisiin kuvaelmiinsa ja näytelmiinsä, julisti ja muistutti, sirotteli kirkasta optimismiaan kuin leivänmuruja jäiselle arolle.
Kun taloa vastaan otettu kiinnelaina alkaa loppua Asta myöntää totuuden ja laittaa hyvämaineiseen American friendship societyyn kirjeenvaihtoilmoituksen. Tarkkaan sanansa asetellen Asta esittää toivomuksen "kirjeenvaihdosta joka johtaa aitoon ystävyyteen, uskollisuuteen ja avioliittoon." Asta ei viehäty kirjeistä joissa miehet kaipaavat äidittömiksi jääneille lapsilleen hoitajaa, mutta Cornelius Pierson on erilainen. Hän omaa koulusivistystä, ihanteita ja varoja ja kirjoittaa naisista syvästi kunnioittaen ja ihaillen. Puoli vuotta myöhemmin Cornelius tulee hakemaan heitä. Ensin viikon lomamatka Astan kanssa, sitten he tulevat yhdessä hakemaan lapset. Cornelius palaa kuitenkin yksin.

Muutaman viikon kuluttua koko Eicherien perhe löytyy murhattuna. Tapaus herättää laajaa mielenkiintoa. Emily Thornhill joka nousee kirjan päähenkilöksi, on Chicago Tribunen toimittaja, moderni nainen Gibson girl kiharoineen; onnellisesti naimaton, vaikkakaan ei neitsyt. Pormestarin, poliisipäällikön ja Astan raha-asioita hoitaneen pankin toimitusjohtajan avustuksella Emily pääsee käymään Eicherien kotona, matkustaa junassa kotimatkan arkkujen kanssa, tapaa Piersonin oikean henkilöllisyyden paljastuttua tämän sukua ja seuraa lopulta oikeudenkäyntiä eturivissä, koko ajan Eicherien perheen pieni koira mukanaan kulkien. Avustajakseen hän palkkaa nuoren taskuvarkaan jolle tarjoaa mahdollisuuden uuteen elämään. Pankinjohtajaan hän solmii nopeassa tahdissa intiimin suhteen. Niin kiihkeän, että juuri oikeudenkäynnin alla, kun Emily ja William kohtaavat monen viikon jälkeen, he kävelevät puistoon ja lempivät huvimajassa. Olivatpa 30-luvun naimattomat naiset rohkeita!

Kirjassa oli koko matkan aika erikoinen, paikoin jopa kiihkeä tunnelma. Emily tuntui tutkivan Eicherien tarinaa lähes pakkomielteisesti eikä neutraalissa toimittajan roolissa pysyen. Tarina oli kiehtova eikä koskaan oikein tiennyt millainen käänne on tuloillaan nurkan takana ja kuinka yksityiskohtaisia paljastuksia Astan ja lasten sekä muiden tämän sarjamurhaajan uhrien kokemista asioista on luvassa. Myös lukuisat lehtileikkeet sekä aidot valokuvat ja tieto siitä että kaikki on oikeasti tapahtunut sai aikaan sen, etten pystynyt lukemaan tätä sängyssä ennen nukahtamista. Niinpä täysin omien tapojeni vastaisesti minulla oli toinen kevyt kirja yölukemisena. Vielä yhtenä riipivänä tekijänä Annabel "kummittelee" kirjassa, hän näkee etukäteen miten heidän lähdettyään pois heidän pihansa on täynnään vieraita ihmisiä katselemassa paikkoja, ja kuoltuaan hän muun muassa leijailee arkkuja kuljettavan junan yllä ja tarkkailee useaan otteeseen tilanteita. Emilyn ja Williamin suhde syntyi mielestäni jotenkin epäuskottavasti, itse en edes tajunnut että mitään suhdetta oli syntymässä ja sitten oltiinkin jo suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta, ja William oli sentään naimisissa. Kirja on pitkä ja yhdessä kohtaa, kun Emily päättää lähteä arkkujen kanssa junaan ja kunnes hän sieltä matkalta palaa, oli aika pitkäveteistä, mutta muilta osin tarina jaksoi kantaa. Olen nähnyt Phillipsin kirjoitustyyliä kehuttavan monissa blogeissa, tämä ei ehkä ole se kirja jolla kannattaa muodostaa käsityksensä tästä, onhan tämä tyyliltään aivan erilainen kuin hänen muut teoksensa.

Lisähuomiona, minua viehätti kirjan paksut ja erityisen hyvälaatuisesta paperista olevat sivut. Enemmän tällaisia!

Saul Bellow: Ainoa oikea

 

Saul Bellow: Ainoa oikea

Tammi 1997, 146 sivua

Alkuteos: The Actual, 1997

Suomennos: Kristiina Rikman

 

 

Harry Trellman viettää lapsuutensa lastenkodissa. Ei siksi että olisi orpo, sillä hänen äitinsä kärsi niveltulehduksesta ja kiersi ulkomailla parantolasta toiseen rikkaan sukunsa rahoilla. Isä taas oli tavallinen kirvesmies, huonosti valittu puoliso siis, siinäkö syy miksi rikas suku ei huolehdi Harrysta? Aikuisena hän asettuu Chicagoon, koska hänellä on siellä "kesken oleva rakkausjuttu". Tarina alkaa varsinaisesti siitä, kun Harry tapaa eräillä illalliskutsuilla juutalaismiljonäärin, Sigmund Adletskyn joka palkkaa Harryn "aivotrustiinsa", ei niinkään liike-elämän vaan seuraelämän asioissa. Kun Adletsky alkaa hieroa kauppoja toisen miljonäärin kanssa suuresta huoneistosta, Adletsky haluaa Harryn mukaansa neuvotteluihin. Niin Harry tapaa taas sisustussuunnittelijaksi ryhtyneen Amyn, naisen joka on hänelle se ainoa oikea vielä neljänkymmenen vuoden jälkeen. Amy, Harryn nuoruudenihastus, on ollut omalla tahollaan naimisissa pariinkin otteeseen, mutta hänet Harry edelleen haluaa.

 

Tänä aamuna Amylla oli tukevasti meikkiä, etenkin silmien ympärillä missä sitä eniten kaivattiin. Hänen pyöreät kasvonsa olivat tyynet, vaikka hänen sisäinen laskukoneensa raksuttikin kiivaasti. Ikä saa joskus täyteläiset naiset vaikuttamaan hitailta. Mutta Amy oli edelleen tarkkana ulkonäöstään; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat kypsän täyteläiset - ne olivat kuin näytteillä aitauksessa. Hän oli kaunotar, hänen ihonsa oli edelleen sileä; hän jopa hengitti kaunottaren lailla.

 

Kirja oli erittäin nopealukuinen, kertaistumalta lukaistu lyhyenpuoleinen tarina jolla oli tai ainakin olisi voinut olla sivumääräänsä isommat puitteet. Amy vaikutti hyvin tavalliselta eronneelta kahden lapsen äidiltä, kun taas Harrysta ei ottanut selvää onko mies lintu vai kala. Ilmeisesti jonkin sortin älykkö joka ei ollut löytänyt muuta kiinnekohtaa elämäänsä kuin kaupungin, jossa kymmenien vuosien takainen teinirakkaus eli elämäänsä perheensä kanssa. Jokin minulle aukeamaton syy lienee sillekin että pieneen sivumäärään nähden kohtuuttoman moneen otteeseen kuvataan Harryn ulkonäköä. Hän on siis juutalainen, mutta piirteiltään kiinalaisen näköinen mistä johtuen hän nuoruudessaan vietti useamman vuoden Kauko-Idässä yrittäen sulautua sinne, siinäkin onnistumatta. Kun Adletsky toteaa Harryn olevan pikemminkin japanilaisen näköinen, Harry leikkauttaa hiuksensa japanilaistyyliin korostaakseen juuri löytynyttä japanilaisuuttaan. Harrylla tuntuu olevan identiteettikriisi vielä eläkeiän kynnykselläkin.

 

Bellow itse on ollut jo päälle 80-vuotias kirjoittaessaan tämän pienoisromaanin. Kaikella sillä elämän kokemuksella Ainoa oikea olisi voinut olla suloisen haikea rakkaustarina, nyt se oli sinne tänne harhailevia sivujuonteita toisistaan irrallisten henkilöiden elämistä. En menisi sanomaan etten pitänyt tästä, pikemminkin jäin vain vaille kunnon otetta henkilöihin ja jopa osan heistä merkitystä tarinan kokonaisuudessa.

 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Risto, Susar sekä MarikaOksa.

 

 

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä



Tammi 2013, 319 sivua

Alkuteos: Dear Life, 2012

Suomennos: Kristiina Rikman

 

 

Kymmenen novellia, neljä omaelämäkerrallista kirjoitusta. En tiedä mitä oikeastaan odotin, jotain erityisen hienoa ja tajunnan räjäyttävää varmaankin, koska Munro on viime vuoden nobelisti. Sen sijaan kohtasinkin hyvin vähäeleistä ja arkista kerrontaa ja novellien sävy oli monesti vielä synkän puoleinen. Kiinnostavia tarinoita, no mikä ettei, mutta silti jäin kummeksumaan, että tässäkö tämä oli? Niin moni kirjabloggaaja on kuitenkin listannut Munron yhdeksi lempikirjailijoistaan. Myönnän etten ole kovin hyvä novellien kanssa, luen mieluummin yhden yhtenäisen tarinan kerrallaan kuin monta pientä. Näihin halusin kuitenkin tutustua ja se Munron novelleissa oli ehdottomasti positiivista, että ne olivat riittävän pitkiä siihen että minäkin ehdin päästä niihin sisään. Silti lienee selvää, että jotain oleellista minulta jäi tavoittamatta, kun en tämän enempää syttynyt.

 

Heti ensimmäinen novelli, Postia Japaniin, yllätti kyllä suorasukaisuudellaan. Vai sellainen äiti. Minähän suorastaan paheksuin häntä! Toinen novelli, Amundsen, oli suosikkini. Siinä nuori nainen pestataan hoitajaksi keuhkoparantolaan ja hänelle syntyy romanssinpoikanen lääkärin kanssa. Tosin minua siinäkin novellissa häiritsi hieman se, että ainakin kolmessa kohtaa lääkärin tyttären nimi oli vaihtunut Marysta Katyyn, joka taas oli Postia Japaniin novellin päähenkilön tytär. Järvi näköetäisyydellä -novellista minulle tuli hetkeksi aikaa häijy olo. Siinä oli jotain hiukan hitchcockmaista enkä ollenkaan nähnyt "sen" tulevan. Omaelämäkerralliset tarinat eivät minua puhutelleet ollenkaan, en saanut niistä oikein mitään otetta.

 

Perusteellisempia arvioita löydät esim. seuraavilta: Maria jota novellit eivät myöskään suuremmin puhutelleet, Kaisa-Reetta joka nautti vähäeleisestä kauneudesta, sekä Ulla joka lukee Munroa nöyränä.

Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn

Tammi 2011, 313 sivua

Alkuteos: Brooklyn, 2009

Suomennos: Kaijamari Sivill

1950-luvun Irlannissa töiden saaminen ei ole helppoa ja monet nuoret lähtevätkin kauas kotiseuduiltaan, Englantiin ja Amerikkaan saakka. Eilisin veljet ovat töissä Englannissa, eikä Eilis löydä kotikonnuilta kuin osa-aikaista myyntityötä. Sodan jälkeen ensimmäistä kertaa Irlannissa käymään tullut pappi isä Flood houkuttelee Eilisiä muuttamaan Atlantin toiselle puolen ja järjestää tälle töitä tavaratalon myyjänä sekä mahdollisuuden iltaopintoihin joiden kautta edetä uralla. Vaikka Eilis ei varsinaisesti haluaisi lähteä niin kauas työn perässä, hän näkee että äiti ja isä Flood ovat jo sopineet asioista eikä sano heille vastaankaan.

Viikon mittaisen rankan laivamatkan jälkeen Eilis löytää itsensä Brooklynista, niin ikään Irlannista lähtöisin olevan, huoneita irlantilaistytöille vuokraavan rouva Kehoen talosta. Uusia ystäviä, tansseja ja hauskanpitoa olisi tarjolla paljonkin, mutta Eilis on vakavan oloinen nuori nainen ja kotiutuminen Amerikkaan tuntuu vaikealta. Eilis tuntee olevansa minnekään kuulumaton haamu.

Täällä Eilis ei ollut kukaan. Se ei johtunut yksinomaa siitä, ettei hänellä ollut ystäviä eikä perhettä, vaan pikemminkin siitä, että hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään.
...
Kotikaupungissa, kun hän käveli kauppaan tai ammattikoululle, ilma, valo, maa, kaikki oli lujaa ja osa häntä, vaikkei hän olisi tavannut matkalla ketään tuttua. Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. Hän sulki silmänsä ja yritti, niin kuin monet kerrat elämässään, miettiä jotain sellaista mitä odotti innokkaasti, mutta ei keksinyt mitään.

Pikkuhiljaa itkuinen ja töihin menoa aamuisin pelkäävä tyttö alkaa kuitenkin asettautua ja siinä on isona apuna Tony, eläväisen italialaissuvun vesa. Tonylla on lämmin ja vilpitön hymy, hän on hyväntuulinen ja huomaavainen ja antaa seurustelun edetä Eilisin tahtiin. Vain kerran Eilis kauhistuu, kun Tony laskee leikkiä heidän tulevista lapsistaan, Eilis kun ei ole ollenkaan varma tahtooko hän naimisiin tämän miehen kanssa. Kun Eilisin on mentävä käymään Irlannissa surullisen perhetapahtuman takia, hänen on myöskin tehtävä iso elämänvalinta.

Toíbin kuvaa kiinnostavasti sekä elämää pienessä irlantilaiskylässä että Brooklynissa ja onnistuu tekemään sen hyvin nostalgisesti. Molemmissa maailmoissa on sekä hyvät että huonot puolensa jotka kirjailija tuo esiin ilman turhia alleviivauksia. Aluksi luin kirjaa hyvinkin kiinnostuneena, erityisesti siirtolaisuusosuus kiinnosti minua ennakkoon. Kirjan kansi on todella hieno ja siinä on vahva tunnelma joka sopii kirjan teemaan täydellisesti. Eilis henkilöhahmona taas kävi koko ajan ärsyttävämmäksi, sillä tyttö ei edes isojen elämänmuutosten (kuten muutto rapakon taakse) myötä kasvanut pitämään puoliaan vaan muut ihmiset jatkuvasti sanelivat hänen elämäänsä, aivan kirjan viime metreille saakka. Elämänsä tärkeimmän ratkaisunkin hän tuntuu tekevän lähinnä omantunnon sanelemana. Ilman tällaista loppuratkaisua olisin päätynyt antamaan kirjalle huomattavasti isommat pointsit!

Kesäkirjabingossa ruksi kohtaan palkittu kirja, sillä kirjailija sai tällä Costa-palkinnon 2009.