Richard Osman: Hutiluoti
Otava, 2023
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 11 h 27 min
Torstain murhakerhona tunnettu, Cooper's Chasen luksusluokkaisessa eläkeläisyhteisössä asuva neljän hengen "mummo- ja pappaporukka", ottaa tutkittavakseen jälleen yhden selvittämättä jääneen kuolemantapauksen.
Nämä seitsemänkymppiset saattaisivat kyllä katsoa minua vähintäänkin kulmiaan kohautellen, jos näkisivät minun juuri kutsuneen heitä tuolla tavoin. Elizabeth (entinen vakooja), Joyce (sairaanhoitaja), Ibrahim (psykiatri) ja Ron (ay-pomo) ovat nokkelia ja harvinaisen terävillä hoksottimilla varustettuja senioreita.
Joyce:
Myönnän, että Bethany Waitesin murha oli minun ideani.
Olimme etsimässä arkistosta uutta tapausta Torstain murhakerholle. Esimerkiksi Ryessä oli kahdeksankymmentäluvulla kuollut vanhapiika, jonka kellarista löytyi kolme tunnistamatonta luurankoa ja matkalaukku täynnä käteistä, viisikymmentätuhatta puntaa. Se oli Elizabethin suosikki, ja olen samaa mieltä, että se olisi ollut hauska tapaus – mutta heti kun näin toisessa kansiossa nimen ”Bethany Waites”, tein päätökseni. En minä vaatimalla vaadi kovin usein, mutta kun satun sille päälle, päätäni ei käännetä. Elizabeth murjotti, mutta muut tajusivat olla kinastelematta. Tahdon minä välillä muutakin kuin teetä ja keksejä.
Muistin tietenkin Bethany Waitesin ja olin lukenut hänen murhastaan jutun, jonka Mike Waghorn oli kirjoittanut Kent Messengeriin, joten siinäpä sitten tuumailin, että jaa-a, tämä näyttää epäilyttävältä ja lisäksi saatan päästä tapaamaan Mike Waghornin.
Onko se nyt niin väärin?
Olen seurannut Mike Waghornin vetämää South East Tonight -uutisohjelmaa niin kauan kuin muistan. Jos jossain päin Kaakkois-Englantia murhataan joku tai järjestetään iso hyväntekeväisyystempaus, Mike on taatusti paikalla hymyilemässä leveää hymyään. Tai tarkemmin ajatellen – ei hän murhille hymyile. Silloin hän näyttää vakavalta, ja senkin hän osaa erittäin hyvin. Pidän oikeastaan enemmän hänen vakavasta ilmeestään, joten jos joku on murhattu, ainakin siinä on sellainen hyvä puoli. Hän näyttää vähäsen Michael Bublélta, jos Michael olisi lähempänä minun ikääni.
Kymmenkunta vuotta sitten nuori toimittaja Bethany Waites oli tutkinut matkapuhelinten tuontiin liittyvää alv-petosta. Eräänä iltana hän oli lähettänyt kollegalleen tekstiviestin, että on saanut selville jotain ratkaisevaa, ja tallentunut sitten valvontakameraan lähellä rantakallioita autossaan tunnistamattomaksi jäänyt matkustaja. Pian sen jälkeen oli tapahtunut kohtalokas ulosajo: jäljelle jäi romuttunut auto jossa oli Bethanyn verta, mutta ruumista ei koskaan löytynyt, eikä tuota toistakaan matkustajaa. Tutkimuksissa oli päädytty itsemurhaan, ja että vuorovesi olisi vienyt ruumiin. Koska mitään jälkiä ei myöhemminkään löytynyt, eikä Bethanyn pankkitilejä koskaan käytetty, hänet oli julistettu kuolleeksi. Murhakerhoa kiinnostaa mitä Bethanylle tapahtui, miten saada oikea tekijä telkien taa, ja vieläpä - missä ovat rahat? Jos kyse oli kerran suuren mittakaavan rahanpesusta, jossain on oltava kunnon tukku puntia.
He kävelevät yhä käsi kädessä, käsivarret kevyesti heiluen, sydänten lyödessä samaan tahtiin. Tästä rutiinista on tullut Elizabethille lyhyessä ajassa päivän suosikkihetki. Hänen miehensä on niin komea ja onnellinen. Hän voi teeskennellä vielä vähän aikaa, että kaikki on hyvin. Että Stephenin käsi pysyy hänen kädessään ikuisesti.
”Mukava päivä kävelylle”, Stephen sanoo auringon valaistessa hänen kasvonsa. ”Pitäisi käydä useammin.”
Jos Jumala suo, Elizabeth ajattelee, käyn kävelyllä kanssasi aina kun voin.
Bethanyn ruumista ei koskaan löytynyt. Se huolestuttaa Elizabethia. Hän on lukenut tarpeeksi monta salapoliisiromaania tietääkseen, että murha ilman ruumista on aina epäilyttävä tapaus. Toki hän on vuosien varrella lavastanut muutaman kuoleman itsekin.
Koska hänen huomionsa on muualla, Elizabeth näkee miehen vain sekunnin murto-osan ajan, mutta hän tajuaa heti tehneensä virheen.
Sitä sattuu. Ei usein, mutta silti.
Virhe oli tietenkin tämä miellyttävä rutiini, tuttu nautinto, tutut kävelyt Stephenin kanssa. Iso virhe, niin kuin rakkaus yleensäkin.
Rutiini on vakoojan pahin vihollinen. Koskaan ei pitäisi kävellä samaa reittiä peräkkäisinä päivinä. Koskaan ei pitäisi lähteä töistä samaan aikaan. Ei syödä samassa ravintolassa joka perjantai-ilta. Rutiini tarjoaa viholliselle tilaisuuden.
Tilaisuuden suunnitella, piiloutua, hyökätä.
Sekunnin murto-osa on mennyt. Elizabethin viimeinen ajatus on: Ethän, voi ethän lyö Stepheniä. Hän ei edes tunne iskua, jonka tietää olevan tulossa.
Nykyhetken tarinalinjassa Elizabeth ja hänen aviomiehensä Stephen siepataan, ja Elizabeth saa tehtäväkseen tappaa eräs vanha tuttunsa, entinen KGB-päällikkö Viktor. Muutoin tuo heidät kaapannut ruotsalainen "Viikinki" uhkaa päästää sekä Elizabethin että Joycen päiviltä. Nyt on oltava ovela kuin vain entinen MI6-agentti voi olla, eikä Elizabeth turhaan kulje ase käsilaukussaan. Hänellä on myös toinen murhe; rakasta aviomiestä uhkaa Alzheimer.
Ellet ole vielä lukenut aiempia osia haluat ehkä skipata seuraavan kappaleen. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä, että oppii tuntemaan henkilöhahmot, keskinäiset suhteet jne.
Hutiluodissa on mukana aiemmista osista tuttuja hahmoja, tietenkin poliisit Chris ja Donna, sekä Bogdan jota Donna nykyään deittailee. Ja kuten ehkä muistatte Chris ja Donnan äitihän pitävät yhtä.
Viime kerralla vankilaan saatu huumediileri jatkaa hänkin bisneksiään telkien takaa, mutta auttaa samalla tutkimuksissa. Ibrahimin psykiatrintaidoillekin on edelleen kysyntää. Uusina hahmoina mukaan tulee toimittajia ja muuta tv-väkeä kuten maskeeraaja Pauline, sillä nelikkomme pääsee mukaan tv-studiolle.
Kuuntelimme kirjan yhdessä mieheni kanssa, sillä on taas se aika syksystä kun kierrämme omalla autolla Eurooppaa. Koska kirjat ovat hyvää viihdykettä pitkille automatkoille, ja omat luurit päässä istuminen olisi hieman tylyä toista kohtaan, meille on tullut tavaksi kuunnella yhdessä sitä kirjallisuutta joka kiinnostaa molempia, eli dekkareita ja psykologisia trillereitä. Syksyn '23 matkalla Hutiluoti valikoitui itsestäänselvästi ensimmäiseksi kirjaksi, niin kauan tätä hetkeä on jouduttu odottamaan. Richard Osman on meille tuttu jo Pointlessista ja Torstain murhakerho -sarjan ensimmäisistä osista. Kirjaa kuunnellessa minulle tuli monesti hauska tunne, että Osman istuu vieressä seuraamassa kun Pitkänen lukee kirjaa meille, pyörittelee peukaloitaan, virnuilee, hymähtelee välillä; bingo - juuri tuossa kohtaa kuulijat naurahtavat!
Omat ajatukset:
Mietin onko kirjassa jotain miksi pudottaisin pois tähden tai useamman, enkä näe mitään syytä moiseen. Hutiluoti on, jos mahdollista, vielä parempi kuin edeltäjänsä. Rikosjuonta oli sekä tässä että edellisessä helpompi seurata kuin ensimmäisessä osassa, nyt kun henkilöt ovat jo tuttuja. Antaa palaa vain ja nauttia - Jukka Pitkänen lukijana kruunaa mysteerin.
Mieheni ajatuksia:
Ei liikaa turhia, merkityksettömiä hahmoja. Kirjailija osaa ohjata lukijan epäilemään kaikkia. Oliko kirjassa ketään uutta henkilöä, jota ei olisi jossain vaiheessa pitänyt syyllisenä johonkin?
Jos hakee dekkaria jossa on älykästä huumoria, suosittelen.
