Historiallisia romaaneja vol 11

Neljän historiallisen romaanin paketti, nyt 1700-luvulta sodan vuosiin. Oletko näistä kenties jo jotain lukenut tai kiinnostaako joku?

***

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana 
Karisto, 2024
Lukija: Emma Louhivuori 
Kesto: 15 h 32 min


Kun Agnes oli syntynyt ja vauva huomattu raajarikoksi, moni oli toivonut että lapsi kuolisi pois ja terveitä pienokaisia syntyisi sen tilalle. Mutta Agnes oli jäänyt vanhempiensa ainokaiseksi ja kasvanut rakastettuna. Hän luki mielellään, ompeli koruompeleita ja auttoi taloustöissä. Toisaalta hän oli yksinäinen lapsi jolla ei ollut ikäisiään ystäviä. Rahalla tälle olisi saattanut löytää puolison, mutta äidin mielestä raha piti säästää kattamaan tyttären kulut heidän kuoltuaan. Raajarikon tytön oli turha haaveilla avioliitosta 1700-luvun Lontoossa.

Kun Agnesin vanhemmat lähtivät matkalle Amerikkaan, he päättivät että Agnes lähtisi sukulaisten luo Edinburghiin. Siellä hän sai ensimmäistä kertaa ikäisiään ystäviä ja päinvastoin mitä hänelle oli aina hoettu, ihailijan, joskin "ylämaalaisen villin". Sattumien summana Agnes päätyy tuonne villien maahan eli Skotlannin ylämaille, ja huomaa viihtyvänsä siellä yli odotust
en. Taakseen seurapiireihin hän jättää väärinkäsityksestä ruokkimansa skandaalinpoikasen. 

En edes tiedä, miksi suhtauduin tähän 1700-luvun klaanisarjaan aluksi niin nihkeästi. Ihan suotta, sillä kirja on mukavasti soljuvaa historiallista romantiikkaa jossa on riittävästi ajankuvaa ja kipakanpuoleinen sankaritar. Mukana on myös sopivasti kateutta ja juonittelua, loistava palvelijanrooli ja niin ihanasti sitä rakkautta.

*** 

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti

#2 Adelin tyttäret

Gummerus, 2026

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 4 min

Kesällä 1912 Adelin perhe sai yllättävän yhteydenoton äidinäidiltä, johon yhteydet olivat olleet poikki jo pidempään. Nyt isoäiti haluaa tutustua tyttärentyttäriinsä, ja kutsuu isosisko Thyran ja 13-vuotiaan Kittyn kesäksi Munkvikin kartanoon Kuusiston saarelle. Heidän lähtiessään äiti varoitteli isoäidin olevan ankara, joten heidän tulisi käyttäytyä erityisen hyvin.

Perillä Kitty ihastuu kartanon suureen kokoon ja sen eläimiin, mutta Thyra näkee paikan rapistuneen kunnon. Ylläpitoon vaadittavat varat ovat ilmeisesti loppuneet jo kauan sitten. 

Taiteilijavanhempiensa suhteellisen vapaissa tavoissa kasvaneena etenkin villivarsa Kittyllä on vaikeuksia miellyttää isoäitiä, ja sen isoäiti tekee selväksi heti alussa, että miellyttää pitää selvitäkseen edes jotenkin kunnialla kesänvietosta. Mustaan leskenpukuun sonnustautunut isoäiti on jäykkä ja suorasukaisen epäkohtelias vanhus, joka tiuskii palvelijoille, mikä kauhistuttaa Thyraa joka ei voisi kuvitella heidän äitinsä käyttäytyvän niin ilkeästi ketään kohtaan. Jo ensimmäisenä päivänä Thyra alkaa ihmetellä, miksi isoäiti edes on kutsunut heidät luokseen. 

Äidin veli, murahteleva Volter-eno, on kartanon toinen asukas. Isoäiti varoittaa tyttöjä häiritsemästä tätä aterioiden ulkopuolella, sillä eno viihtyy omissa oloissaan. Tytöt näkevätkin häntä lähinnä päivällisellä, sillä mies puuhaa jotain huoneessaan yömyöhään, ja nukkuu pitkään päivällä. Isoäiti suhtautuu poikansa tekemisiin joutavuuksina, mutta eno ei näytä juurikaan välittävän äitinsä näkemyksistä. Minkäänlaista lämpöä näiden kahden välillä ei näy, eikä Thyra voi olla pohtimatta, mikä isoäidistä on tehnyt niin katkeran. 

Kesästä olisi voinut tulla loputtoman pitkä, ellei Kitty viihtyisi tallilla ja Thyra olisi ottanut projektikseen ravistuneen huvimajan ja sen viereisen lammen kunnostamisen. Enosta Thyra saa yllättävän liittolaisen ja on toinenkin mies joka kiinnittää hänen huomionsa. Kuusiston paroni on yhtä aikaa sekä pöyristyttävä suhtautumisessaan Thyraan, että kismittävän puoleensavetävä. 

Adelin tytärten kakkososa oli mitä parhainta kartanoromantiikkaa. Ei epäilystäkään etteikö Antell tekisi taustatyönsä hyvin ja rakentaisi sen päälle koukuttavan juonen. Täyttä viittä tähteä edelleen!

***

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Kuopio-sarja 2

Äänikirja: Otava, 2018

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 9 h 58 min

Jalmari oli kaatunut talvisodassa, mutta Lassikin tuntui melkein kuin kuolleelta, niin syvälle sotaan tämä oli vaipunut ettei normaaliin elämään saati työssä käymiseen enää toennut. Annalle jäi paljon vastuuta, oli vinttihuoneeseen erakoitunut mies, pikkuhiljaa taaperoiksi kasvavat kaksoset, vanheneva anoppi ja ruuan taikominen heille kaikille. Yksi Annan suurimmista unelmista olikin saada pikku possu kasvamaan pihavajaan. 

Huonossa kunnossa olevaan naapuriröttelöön saadaan asukkaaksi Helvi-evakko ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Mari. Vaikka muut suhtautuvat evakoihin "kaikilla niillä oli suunnilleen kartanot siellä rajan takana" -asenteella, Anna ystävystyy Helvin kanssa, ja tämän lähes aikuisesta tyttärestä tulee innokas lastenvahti kaksosille. Myös Hannes kummittelee taustalla, milloin tunnustaen Annalle rakkauttaan, milloin vaatien Lassia osallistumaan työläisten uuteen nousuun. Uusi sotakin tuntuu olevan ovella.

Toinen osa jatkui melko suoraan siitä, mihin ensimmäinen jäi. Edelleen olen koukussa ja kuuntelin juuri kolmannenkin osan.

***

Kate Morton: Talo järven rannalla

Äänikirja: Otava, 2021 (suom. Bazar, 2017)

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 20 h 39 min

Cornwall, 1933

Miehen nimi oli Benjamin Monroe ja hän oli kesätöissä Alice Edevanen äidin sukutilan puutarhassa. Alicen äidillä oli joka juhannus tapana pitää puutarhajuhlat, joiden valmistelut olivat nyt täydessä käynnissä. Alice oli ihastunut Beniin heti ja toivoi että saisi nuorukaiselta vastakaikua. 

Cornwall, 2003

Sadien pomo, vanhempi rikostutkija, oli määrännyt hänet lähtemään Lontoosta, pitämään kertyneet lomansa ja pysymään poissa niin kauan että kohu laantuu. Sadie oli tutkinut pikkutytön kadonneen äidin tapausta, josta oli kehittynyt hänelle ja lapsen isoäidille yhteinen pakkomielle. 

Sadie oli lähtenyt isoisänsä luo Cornwalliin, jossa tämä asui seuranaan vain kaksi koiraa ja sohvan alla viihtyvä kissa. Koiria lenkittäessään hän ajautui syvälle metsään, josta yllättäen alkoi löytyä villiintyneen puutarhan osia ja sitten vanha, hylätty tiilikartano. Ikkunoista kurkkiessaan Sadie näki talon jääneen tyhjilleen kuin kadonneeseen hetkeen; huonekalut paikoillaan, teeastiasto pöydällä, kuivuneet kukat maljakoissa. 

Hän loi vielä viimeisen silmäyksen taloon ennen kuin seurasi koiria villiintyneen marjakuusiaidan läpi. Taivaalle kipuava aurinko oli pujahtanut pilven taakse, eivätkä ikkunat enää iskeneet silmää järvelle. Talo näytti murjottavan kuin hemmoteltu lapsi, josta on ollut hauskaa olla huomion keskipisteenä ja jota harmittaa, kun mielenkiinto siirtyy muualle. Linnutkin lentelivät usvaisella aukiolla edestakaisin entistä röyhkeämmin päästellen huutoja, jotka kuulostivat aavemaiselta naurulta, ja hyönteisten kuoro voimistui sitä mukaa kuin päivä lämpeni.

Järven tasainen pinta kiilsi salaperäisesti savenharmaana, ja yhtäkkiä Sadie tunsi itsensä tunkeilijaksi. Oli vaikea sanoa, miksi hän oli siitä niin varma, mutta kun hän kääntyi sukeltamaan marjakuusiaidan aukosta ja lähti seuraamaan koiria kotiin, hänen poliisinvaistonsa kertoi, että talossa oli tapahtunut jotain hirveää.

Lontoo, 2003

86-vuotias Alice oli luonut mittavan uran salapoliisiromaanien kirjoittajana ja hänellä oli melkoinen fanikunta. Hänen apulaisensa Peter kävi läpi hänen postinsa ja auttoi missä tarvittiin. Kun kirjeiden joukossa oli yhteydenotto Sadieltä koskien Alicen vuosikymmeniä sitten kadonnutta veljeä, Alice meni oudon vaikeaksi ja komensi Peteriä heittämään kirjeen pois, mitä Peter ei tietenkään tehnyt. Pian tuli uusi kirje, ja Alice muutti mielensä. Ehkä nyt on aika selvittää suvun suuri salaisuus, jonka avain Alice uskoo olevansa. 

Aivan ihana viiden tähden lukuromaani! Miksen ole aikoihin valinnut Mortonin kirjoja kun olen sellaista kaivannut, pöhkö minä! Yksi suomennettu on vielä jäljellä, ainakin.

Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 19: Puuvillatehtaan joulutarinat

Perinteinen Kirjabloggaajien joulukalenteri ilahduttaa tänäkin vuonna, ja itselläni on kunnia avata sen 19. luukku. Tämähän tarkoittaa sitä, että aattoon on enää viisi päivää, ja monessa kodissa jouluvalmistelut ovat kiireisimmillään. 

Edellisen päivän luukku avautui Kirjapöllön huhuiluja -blogissa ja huomenna löydät luukun Tarukirjasta. 

Ensimmäinen luukku ja samalla lista kaikista luukuista löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jonka Niina T. on suunnitellut myös kauniit luukkukuvat. 

Näin joulun alla, kun kädet ovat usein kiinni muualla, moni äänikirjoja kuunteleva varmasti kiittää luurien suomaa vapautta. Tosin itse muistan ensimmäiset luurini, jotka olivat vielä johdolliset, eli puhelinta piti aina kuljettaa mukana kun liikkui! 

Valitsinkin omaan kalenteriluukkuuni kaksi lyhyttä jouluaiheista kirjaa, jotka on julkaistu vain ääni- ja e-kirjoina. Kirjat liittyvät ylimääräisinä, täysin itsenäisinä kirjoina Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-trilogiaan. Voit siis kuunnella tai lukea nämä jouluiset e-kirjat, vaikka sarja ei olisikaan tuttu. Ehkäpä saatkin niistä kimmokkeen lukea lisää.

Kirjoja on siis ilmestynyt kaksi, jouluksi 2022 sekä nyt 2023. Itse kuuntelin ne järjestyksessä, vaikkei silläkään ole mitään käytännön merkitystä.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa
Gummerus, 2022
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 2 h 12 min

Örndahlin ruukki, Ruotsi, 1896

Nuorena leskeksi jäänyt Jenny Malmström ja Fredrik Barker olivat menneet naimisiin kolme vuotta aiemmin. Fredrik oli myynyt puuvillatehtaansa Turussa ja ostanut sitten rautaruukin Ruotsista. 

Nuoren Martan oli vieläkin vaikea uskoa, että heistä, köyhien orpojen sisarussarjasta jonka Jenny oli ottanut siipiensä suojaan, oli tullut Jenny ja Fredrik Barkerin ottolapsia. Sellaistahan tapahtuu vain saduissa.

Kirjassa joulu on lähestymässä ja kartanossa kävi kova kuhina. Fredrik oli ollut pitkällä liikematkalla, ja hänen laivansa pitäisi saapua Tukholmaan aivan näinä hetkinä. Keittiössä leivottiin niin suolaisia kuin makeita herkkuja ja pihaan pystytettiin perinteistä kuusta, jouluristiä. Kaiken keskellä Martan pikkuveli Aapo putoaa jäihin ja huoli on valtava, tervehtyykö poika, ja entä häntä auttamaan mennyt ja itsekin kastunut ja vilustunut ruukkilainen nuorimies Anton?

Lauantai-illan hämärä oli jo tihentynyt, kun kellopytingin vaskikello kalkutti äänekkäästi joulujuhlan alkamisen merkiksi ja ruukin väki alkoi kerääntyä juhlatalolle pyhävaatteissaan. Fredrik-setä oli kutsunut kaikki ruukin parisataa työntekijää joulujuhlaan työväentalolle, jonka vaimoväki ja lapset olivat koristelleet havuköynnöksillä ja kynttilöillä. Kutsusta ilmeni, että ohjelmassa olisi musiikkiesityksiä, joulukuvaelma, kahvit ja lopuksi tanssia.

Juhlatalo sijaitsi vähän matkaa kivisillasta yläjuoksulle päin, kartanon puoleisella rannalla. Talon kohdalta lähti valkoinen kaarisilta joen yli. Toisella puolella mäen päällä oli romanttinen huvimaja, jonka ympärille väki kerääntyi kesäisin tanssien lomassa. 

...

Martta oli pukenut ylleen tummansinisen musliinipuvun, jonka kaulassa oli hieno pitsikaulus juhlan kunniaksi. Häntä jännitti, sillä hän oli saanut tänä jouluna kunnian esittää Neitsyt Mariaa joulukuvaelmassa. Onneksi hänen ei tarvinnut puhua. Riitti, että hän piteli Jeesus-nukkea sylissään.

Martta, Matti ja Aapo olivat tulleet työväentalolle hyvissä ajoin Jenny-tädin kanssa valmistautumaan näytelmään ja liittyivät muiden lasten seuraan takahuoneeseen, jossa kävi jo iloinen hermostunut kikatus ja hälinä. Martta auttoi veljiään pukeutumaan roolivaatteisiinsa ja Jenny yritti auttaa huivipäistä paimenta etsimään kadonnutta sauvaansa ja kiinnitti pienten enkeleiden pahvisiipiä.

Saatuaan veljiensä asut valmiiksi Martta käski heitä pysymään paikoillaan, etteivät paperihatut putoaisi. Juhlasalista kuului etäistä hälinää ja huudahduksia, kun ihmiset toivottelivat toisilleen hyvää joulua. Martta meni kurkistamaan esiripun reunasta.

Eturivistä oli varattu kunniapaikat ruukinpatruunan perheelle. Ne olivat nyt tyhjät, sillä Fredrik-setäkin seisoi sivummalla keskustelemassa prokuristi Wahlmanin kanssa. Setä oli pukeutunut parhaimpiinsa, hänellä oli jopa kiiltävä silkkitorni päässään.

Tässä lyhykäisessä joulutarinassa palattiin ajassa taaksepäin Martan nuoruusvuosiin, aikaan ennen sarjan kolmatta osaa jossa Martta muuttaa takaisin Suomeen. 

Örndahlin ruukissa oli ihana vanhanajan ruukin tunnelma, eli sain täyden annoksen juuri sitä joulumieltä jota kaipasinkin valitessani tämän kirjan luureihini marraskuun lopulla.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu

Gummerus, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 2 h 34 min

Naantali, Birgitan kaupunki, Suomen suuriruhtinaskunta 1865

Merikapteenin rouva Loviisa Helin ei olisi voinut saada parempaa ilosanomaa: hänen miehensä tulisi jouluksi kotiin. Mies luovuttaisi laivansa uuden kapteenin huomaan Oslossa, matkustaisi rekikyydillä läpi Ruotsin ja sitten jääreittejä Naantaliin saakka. Matka olisi vaivalloinen sekä vaarallinen, uhkia oli susista railoihin ja maantierosvoihin, mutta siitä huolimatta uutinen ilahdutti suuresti paitsi Loviisaa myös heidän taloudenhoitajaansa, joka alkoi kiireellä valmistelut isäntänsä paluuta varten, sillä kirjeen heidät saavuttaessaan oli jouluun enää kymmenen päivää aikaa. Myös Loviisalle alkoi kiireinen aika torilla ostoksia tehden, sitä paitsi rakkaalle puolisolle pitäisi löytää erityisen hieno joululahja. 

Instrumenttimaakari Mekanikus myi soittimia ja soitti näytteeksi iloista joulupolskaa rakentamallaan viululla. Hänen kanssaan metelissä kilpaili riitasointuisesti kolportööri, joka lauloi suureen ääneen arkkiveisua neljästä kauheasta murhasta Mouhijärvellä. Ostajat oppisivat sävelmän korvakuulolla samalla kun mies kaupitteli heille sanoja. 

Loviisa ohitti innokkaat musiikkerit ja tervehti suutari Örnbergiä, joka oli tullut paikalle esittelemään pikisaumasaappaitaan. Niiden laatu oli todettu niin hyväksi, että niitä vietiin jopa Tukholmaan asti. 

Loviisasta oli ihanaa saada miehensä pitkästä aikaa kotiin, sillä hän poti ikävää ja kaipasi perhettä, myös omaa lasta jota Jumala ei ollut heille suonut. Asiaa ei ainakaan auttanut se, miten harvoin merikapteeni ehti käydä kotona. 

Loviisan joulu tuntui minusta enemmän "oikealta, kokonaiselta kirjalta" ja ensimmäinen joulukirja ehkä enemmän tarinalta tai tuokiokuvalta, piipahdukselta ruukin joulunalusvalmisteluissa. Molemmat kirjat olivat kyllä mieleisiä, ja ahh niin jouluisia. Näitä voisi hyvin kuunnella pyhinäkin. Loviisa on se sama Loviisa-täti, joka oli mukana Paperitehtaan varjossa -kirjassa, ja tässä joulukirjassa sen päähenkilö Jenny on vastasyntynyt käärö, jota Loviisallekin tullaan ylpeinä esittelemään.

Olen lukenut lukukirjoina kaikki varsinaiset Puuvillatehdas-sarjan osat, joten en osannut liittää Sanna Majuria tähän sarjaan, ja niin paljon kuin pidän hänen äänestään ja tyylistään lukea, en oikein nähnyt - tai kuullut - häntä parhaana mahdollisena lukijana juuri tähän sarjaan, vaan olisin valinnut jonkun heleä-äänisemmän naisen. Sanna Majuri taitaa kuitenkin kirjan kuin kirjan.

Toivotan tämän kalenteriluukun myötä kaikille kirjojen ystäville iloista joulunodotusta, leppoisaa joulumieltä ja rauhallisia pyhiä, vaikkapa joululahjakirjojen ääressä!

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

Gummerus, 2023

352 sivua

Rouva Jenny Barker on palannut Ruotsista vanhuudenpäivikseen Turkuun ja Kuuvuorelle Fredrikin mentyä slaagiin, toisinsanoen kuoltua sydänkohtaukseen. Kaikki kolmen sukupolven naiset asuvat yhdessä. Jennyn ottotytär Martta oli valinnut kahdesta kosijastaan Juhon, joka oli hänen parhaan ystävänsä Ellin veli. Robert Barkerille hän oli antanut rukkaset, ja sitten mies olikin pian hukkunut laivaonnettomuudessa. Martan ja Juhon liitosta syntynyt tytär Paula Barker on Barkerin puuvillatehtaan reklaamijohtaja, ja valinnut itse sukunimekseen Barker kuuluakseen vielä tiiviimmin äidin puoleiseen sukuunsa. Martan veli Matti, niinikään Jennyn ottolapsi (kuten myös toinen veli, joka johtaa Örndahlin ruukkia), johti Barkerin tehdasta mutta hän alkoi olla jo iäkäs mies ja kärsi terveysongelmista joihin myös alkoholin liikakäyttö oli osasyy, joten Paulan apu tehtaan johdossa oli korvaamaton. Elettiin aivan 1920-luvun loppua, ja Paula oli nykyajan moderni nainen, joka kykeni tekemään sitä mitä miehetkin.

Barkerin tehtaalla ei valitettavasti mennyt kovin hyvin. Ulkomailta tuotettiin edullisia kankaita, ja Matin sanojen mukaan tehdasta uhkasikin konkurssi. Sen tähden hän oli aloittanut neuvottelut Littoisten verkatehtaan johtajan Rikhard Falken kanssa, mutta Paula oli kauhuissaan ajatuksesta myydä suvun tehdas. Kun johtaja Falke sitten saapui neuvotteluun Paula suivaantui häntä vain vähän vanhemman miehen käytöksestä. Falke oli ensin luullut häntä sihteeriksi ja kehottanut hakemaan kupposet kahvia, ja kuultuaan kuka Paula oli ja että Matti oli sairaana, ärsyttänyt Paulaa vain entisestään tehden naisesta likipitäen juoksupojan tarjouksen toimittamisesta johtavalle taholle. Kun Paula käytännössä heitti miehen ulos, tämä kehtasi vielä poistua huvittuneesti nauraen. Niinpä kaksikko sai pahimman mahdollisen alun tuttavuudelleen. 

Seuraavaksi he kohtasivat tienposkessa, kun Paulan auto piiputti, eikä Paulan auttanut kuin ottaa miehen avuntarjous vastaan.

Muitta mutkitta mies nousi autostaan ja asteli Paulan viereen. Rikhard katseli ympärilleen. - Missä teidän kuljettajanne on?

Paula risti kätensä rinnalleen ja heilautti päätään harmistuneena. - En minä sellaista tarvitse. Minä ajan itse.

- Todellako? Rikhard nosti hämmästyneenä kulmiaan. - Oletteko aivan varma, että kykenette ajamaan näin suurta vaunua? Mies silmäili autoa. - Tätä mallia ei ole helppo ohjata. 

Paula tuhahti ja nosti leukaansa. - Älkää suotta olko minun tähteni huolissanne, herra Falke. Minä kykenen ajamaan vaikka panssarivaunua. 

Paula ei voinut välttyä tapaamasta Falkea siellä täällä. Teatterissakin he osuivat samaan näytökseen, jonne mies saapui seuralaisenaan häntä selvästikin palvova neiti Elisabeth Kordelin. Illalliskutsuilla, joilla Paulan harmiksi sivuttiin liian lyhyesti talouselämää, puhe kääntyi juuri pidettyihin Amsterdamin olympialaisiin, joista Suomi oli palannut mukanaan 25 mitalia, joista kolme Turun oman pojan, Paavo Nurmen. 

Paula kumartui eteenpäin osallistuakseen keskusteluun.

- Olen seurannut mielenkiinnolla urheilua. Nyt kun naisetkin pääsivät ensimmäisen kerran osallistumaan Amsterdamin olympialaisiin, se on tehnyt urheilun seuraamisesta vielä kiinnostavampaa.

Tohtorinna Alho pudisti päätään. - Ei liene väärin, jos sanon, että urheilu sopii naisille vain, jos se on muokattavissa naiselliseen olemukseen sopivaksi. Ainoastaan voimistelu on naisille ihanteellinen liikuntamuoto, koska sen tavoitteena on sirous ja joustavuus. Ei voima ja nopeus. Siinä myös luonne kehittyy hienostuneempaan suuntaan.

Paula nauroi kämmenselkäänsä vasten ja hillitsi suurin ponnistuksin itsensä. 

Nyt Elisabethkin halusi sekaantua keskusteluun. - Ei käy kenenkään kieltäminen, että naiset ovat luotuja niin, että meidän hermostomme ei kestä suuria paineita. Minä en ymmärrä, miksi nykyiset nuoret naiset kuvittelevat, että he muka pystyisivät samaan kuin miehet. Neiti Kordelin sekoitti samppanjavispilällä juomaansa ja vilkaisi Rikhardia ripsiensä lomasta.

Paula ei enää kestänyt. - Minä olen hyvin onnellinen, että olen saanut syntyä moderniksi naiseksi. Mitä ihailemista entisajan pyörtyilevissä ja kikattelevissa tytöissä on? Miksi kukaan nainen haluaisi elämäntarkoituksenaan olla kodin ruusu tai ehtoisa emäntä? Hän tuijotti neiti Kordelinia haastavasti.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus. Matti-eno näytti järkyttyneeltä. Hän nielaisi kuuluvasti ja pyyhkäisi punaviinistä punehtuneita kasvojaan. Elli-täti peitti hymynsä lautasliinan taakse.

Paula siemaisi lasistaan, vilkaisi Rikhardin suuntaan ja kohtasi miehen tutkivan katseen.

Mitä enemmän Paula kuuli neiti Kordelinin puhuvan, sitä typerämpänä hän tätä piti. Ja tuollainen nainenko oli Rikhardin mieleen? Ensimmäistä kertaa elämässään Paula tunsi hämmentävää mustasukkaisuutta. Sama tunne heräsi toisaalta myös Rikhardissa, kun Paula sai ihailijan unkarilaissyntyisestä jazzmuusikosta. Vaikka Paulan teki mieli heittäytyä tulisieluisen, Valentinon näköisen Franzin syleilyyn ja unohtaa kylmän laskelmoiva ja tunteeton Rikhard, jokin sai Paulan kuitenkin epäröimään. 

Rikhardiin sen sijaan kaikki tuntuvat olevan suorastaan lääpällään. Jopa miehen kummitäti, Paulan perheystävä madame Montgomery, koittaa vihjailla miten hyvä kauppa Rikhard olisi. Paulan täytyy kuitenkin tehdä itsenäiset päätöksensä, onhan hän nykyajan moderni nainen. Uudet, vai sittenkin vanhat rakkaudet odottavat myös vanhempien sukupolvien naisia.

- Ihastuttava mies, eikö olekin? Niin komea ja täydellinen gentleman. Rikhard on opiskellut Ateenan yliopistossakin. Tiesitkö sinä sen? Hän on vasta nuori mies, mutta hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Hänellä on hyvin intelligentsi pää. Rouva koputti otsaansa.

Paula käänsi katseensa ruusukuvioiseen kuppiinsa ja mietti mitä vastaisi. 

- Mitä teidän välillänne oikein on? madame supatti. - Olen tarkkaillut Rikhardia. Sinun pitäisi nähdä, miten hän seuraa sinua silmillään.

- Ei mitään muuta kuin liikesuhde, Paula melkein tiuskaisi. - Rikhard haluaa ostaa Barkerin tehtaat, mutta me emme myy. 

Hän piti hetken tauon ja lisäsi: - Minusta hän pitää itseään liian suuressa arvossa.

Paula silmäili varovasti alta kulmain, minkä vaikutuksen lause teki. Kestikö everstinna rakkaan kummipoikansa arvostelun.

Madame mietti hetken Paulan sanoja ja mutristi suutaan. - Rikhard on ollut pikkupojasta asti kunnianhimoinen ja siihen hänellä on ollut syytäkin. Hän haluaa saada aina kaikkein parhaimman. Sama koskee hänen tehdastaan. Siinä on mies joka tietää mitä tekee.

Madame huokaisi. - Voi, kun minä olisin vielä nuori ja kaunis, niin ottaisin Rikhardin heti miehekseni. 

Everstinna kohensi hiuksiaan pullealla kädellään ja hymyili. Samassa hän käännähti Paulan puoleen ja sanoi terävästi: - Älä kävele onnesi ohi, Paula.

Ahh miten nautittavan ihanaa historiallista romantiikkaa Suomen Turussa! Puuvillatehtaan kilpailijassa oli hyvin samantyyppinen alkuasetelma kuin ensimmäisessä osassa, jossa Jenny koki aluksi tulleensa kohdelluksi alentuvasti tulevan aviomiehensä, Fredrik Barkerin suunnalta, mutta sitten tunteet alkoivat lämmetä puolin ja toisin. Mikään ei tietenkään suju Paulan ja Rikhardin välillä ilman kommelluksia ja väärintulkintoja, mutta sehän on tämän tyyppisen fiktion suola. Odotan mielenkiinnolla mitä Antell seuraavaksi kirjoittaa.

Yllättäviä virheitäkin löytyi, kun esimerkiksi eräästä henkilöstä kerrottiin hänen käyvän jo neljättäkymmentä ja toisaalta "taisi täyttää yhdenkolmatta". Että oliko hän nyt päälle kolmenkymmenen vai 21-vuotias? Toinen silmään pistänyt lause oli kuinka miehillä oli ollut päissään harmaat villalakit. Ehkä kuitenkin yksi pää per mies piti lakilla lämmittää. Ärsyttävää että tällaiset pistää itselläni silmään, tiedän ettei kaikki tiedosta tällaisia pikkujuttuja kun on niin juonen lumoissa. Hyvä trilogia tämä oli, viihdyttävää kesälukemista.

Tässä vielä linkit sarjan aiempiin osiin. Näiden lisäksi on toisen ja kolmannen osan välissä julkaistu lyhyt joulutarina Joulu Örndahlin ruukissa, ja siinä keskitytään Martan aiempaan elämään ennen Suomeen paluuta, joten lukujärjestyksellä ei ole väliä. Marraskuussa ilmestyy toinen joulutarina, Loviisan joulu, joka kertoo samannimisestä sukulaistädistä.

Puuvillatehtaan varjossa

Puuvillatehtaan perijä

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

 

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

Gummerus, 2022

368 sivua

Kymmenen vuotta sitten sisarukset Martta ja Matti olivat muuttaneet Tukholmaan ottovanhempiensa Jenny ja Fredrik Barkerin kanssa. Nyt he palasivat Turkuun, jossa Matti oli aloittamassa opinnot suomenkielisessä lyseossa ja Martta oli paitsi kaitsemassa pikkuveljeään myös astumassa mukaan Turun seurapiireihin.

He asuivat Jennyn vuokrattuna olleessa kodissa, jonne Martta oli alunperin tullut piikomaan, kunnes sisarusten isä oli kuollut ja Jenny oli kohahduttanut 1800-luvun lopun seurapiirejä adoptoimalla perheen nuorimmaiset. 

Martasta paluu tuntui ihmeelliseltä, miten kaikki voi ollakin yhtä aikaa sekä tuttua että vierasta.

Heidät otti hoiviinsa pikkuserkku, vain viidenkolmatta oleva tehtaanjohtaja Robert Barker, joka tuntui välittömästi iskevän silmänsä Marttaan. Tyttö oli kuitenkin tietoinen pikkuserkun vilkkuvista silmistä ja naistenmiehen maineesta. 

Martta ei huokaillut miesten perään eikä kuiskaillut tyttöjen kanssa miesten ihanista silmistä. Hän saattoi tiedostaa, että joku mies oli komea, mutta se ei herättänyt hänessä mitään suurempia tunteita. Hän toivoi joskus löytävänsä järkevän miehen, jolla olisi myös huumorintajua. Örndahlin seurapiireistä sellaista ei ollut löytynyt. Teennäisten hymyjen ja kumarrusten takaa oli vaikea tunnistaa aitoa ihmistä.

Robert oli juuri sellainen, jonka perään naiset huokailivat. Vallaton käytös ja merkitsevä hymy vetivät puoleensa. Martta kohensi ryhtiään ja puristi päättäväisesti vaunun käsinojaa. Robert oli hurmuri, joka rakasti valloittamista, mutta häneen miehen lumousvoima ei tehonnut.

Martan parhaan ystävän, Ellin, Juho-veli sen sijaan kiinnittää Martan huomion; miten vahva ja komea mies pojannulikasta onkaan kasvanut. Kun syksy ehtii jouluksi, Martta on pyörällä päästään kummankin miehen kosiskelevasta suhtautumisesta häneen. Kun molemmat vielä antavat hänelle yllätyslahjat, toinen kalliin korun ja toinen omien käsiensä taidonnäytteen, on Martan valittava kumpi miehistä on hänelle rakkaampi. 

Oi miten ihana ja tunnelmallinen jatko-osa "perillinen" olikaan Puuvillatehtaan varjossa -kirjalle! Olen saanut aika laiskasti luetuksi paperikirjoja alkuvuodesta, mutta tämä oli yksi niistä jotka halusin ehdottomasti saada luetuksi itse. 

Pidin siitä miten Antell käyttää vanhoja sanoja myös muuten kuin repliikeissä. Olen oppinut paljon uusia sanankäyttöjä tämän lukiessani, kun esimerkiksi Martta söi kirsperipiirakkaa. On aina hauskaa törmätä sanoihin joita ei itse osaisi käyttää, mutta tunnistaa mitä ne tarkoittavat, ja tulee ajatelleeksi että aikoinaan nämä sanat ovat olleet yleistä arkikieltä. Miten paljon kielemme onkaan muuttunut ja vaikka sorrun siihen itsekin, toivon ettei anglismi olisi niin kovin vallalla nykyään. Lainasanat länsinaapurilta ovat jotenkin niin paljon luontevampaa ja toki loogisempiakin. 

Puuvillatehtaan perijä oli ensimmäistä osaa vielä roimasti parempi. Yhteiskuntaluokkien ja niiden erojen mukaan tuominen oli tehty taitavasti ja kiinnostavasti. Martan tempoilu syntyperänsä ja ylemmän luokan välillä toi oman lisämausteensa, samoin se miten nuori nainen itse tuskastui kun ei kuulunut oikein kumpaankaan säätyyn. 

Ja miten kutkuttavasti kirja päättyikään! Seuraavaa osaa malttamattomana odottaen päätän ylistykseni tähän. En vain löytänyt mitään negatiivista eikä kai ole pakko.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus, 2021

335 sivua

Jenny Malmström oli jäänyt nuorena leskeksi. Kolme vuotta sitten hänen miehensä, Liedon kappalainen, oli menehtynyt koleraan, huono-onnisesti juuri kun epidemia oli ollut jo talttumaan päin. He olivat olleet niin onnellisia, sillä Jenny oli odottanut heidän esikoistaan, mutta nyt sekä isä että poika lepäsivät samassa haudassa. 

Matiaksen kuoleman jälkeen Jenny oli muuttanut takaisin Kaarinaan isänsä, seurakunnan rovastin luo. Tämä oli sivistynyt mies joka kuului moniin johtokuntiin. Myös Jenny koki sivistyksen lisäämisen köyhäin parissa tärkeäksi ja hän kuuluikin rouvainyhdistykseen, joka keräsi rahaa tähän tarkoitukseen erilaisia tapahtumia ja juhlia järjestäen. Jenny toivoi myös, että naiset saisivat äänioikeuden ja pääsisivät opiskelemaan miesten tavoin.

Rouvainyhdistys päätti seuraavaksi järjestää naamiaiset. Jenny otti puheeksi edistyksellisen tehtailija Rettigin, joka rakensi työläisilleen uusia asuntoja. Rouvainyhdistys päätti lähestyä Turun merkittävimpiä tehtailijoita ja Jennylle lankesi yhteydenotto John Barkeriin, puuvillatehtaan omistajaan. 

Tultuaan asioineen täysin tyrmätyksi tapaamiseen saapuneen John Barkerin pojan Fredrikin toimesta, Jenny väisteli pöyhkeää nuorta miestä parhaansa mukaan. Kirjakaupassa mies vihdoin tavoitti hänet ja nähtyään Jennyn katselevan Minna Canthin Hannaa, puhkesi heidän välilleen kiivas keskustelu.

- Saanko sanoa, että näiden naisasioiden ajajien ajatukset ovat kyllä aika absurdeja, Fredrik pyöräytti silmiään. - Että naisilla olisi oikeus tehdä samoja töitä kuin miehet ja opiskella yliopistoissa. Miten naurettava ajatus. Kuka sitten lapset hoitaa ja kasvattaa kotona? Kuka tukee miestä hänen urallaan? Mies katsoi häntä haastavasti.

Jennyn kasvot punehtuivat harmista. Tuon miehen ei tarvinnut kuin avata suunsa saadakseen hänet heti pois tolaltaan. Hän yritti pitää äänensä vakaana, kun sanoi purevasti: - Lapset voi aivan hyvin hoitaa palvelija, ja eikö lasten kasvattaminen ole molempien vanhempien oikeus? Eikö miehelle ole paljon enemmän tukea sellaisesta vaimosta, joka on oppinut, kuin sellaisesta, joka ymmärtää vain ensi kesän hattumuodista? Hän tuijotti miestä silmät leimuten.

Miehen leukapielet kiristyivät, hän oikaisi pitkän vartensa ja risti käsivartensa rinnalleen. - En ole kanssanne samaa mieltä. Eikä suurin osa miehistä. Ettekä te naiset mahda sille yhtään mitään. 

He tuijottivat toisiaan kuin taistelevat metsot.

Jenny osti kiukustuneena yhden jokaista Minna Canthin teosta.

Vaikka Jenny pyrki kiertämään miehen kaukaa, tämä tuntui jatkuvasti hakeutuvan hänen seuraansa. Eikä tämä ollut ainoa, sillä myös maisteri Vanhanen, joka oli perustanut Turkuun Suomalaisen seuran ja ajoi suomenkielisen työväestön oikeuksia, osoitti häneen kiinnostusta. Jennyllä onkin paljon pohtimisen aihetta tulevaisuutensa suhteen, sillä myös vanhanaikainen ja kaikkitietävä Loviisa-täti halusi siihen jatkuvasti paheksuen puuttua.

Mies otti hänen kätensä ja katsoi sitä. - Kuinka pienet ja kauniit kädet teillä onkaan. Hän nosti katseensa.  - Saanko sanoa, että olen vielä onnellisempi siitä, että sain tavata teidät jälleen. Olen harvoin tavannut yhtä älykästä ja viehättävää naista kuin te, rouva Malmström.

Jenny veti kätensä pois ja pudisti päätään hämillään. Hän ei oikein pitänyt näin suorasta liehakoinnista. - Eihän nyt toki, herra Vanhanen. Toivottavasti tapaamme kuitenkin uudelleen jossain tilaisuudessa.

- Olen varma siitä, mies sanoi, asetti hatun päähänsä ja jätti hyvästit. Hän asteli reippaasti pihamaan poikki, pysähtyi veräjälle ja kääntyi vilkuttamaan.

Jenny nosti kättään ja hymyili. Miten määrätietoinen ja älykäs mies. Hän arvosti herra Vanhasen arvoja suuresti ja toivoi, että voisi auttaa jotenkin hänen jaloissa tavoitteissaan. Mutta jokin miehen käytöksessä sai hänet epäröimään. 

Olipa nautinnollista lukea pitkästä aikaa näin sujuva ja viihdyttävä historiallinen, romanttinen romaani. Kirja toi mieleen Kaari Utrion, genren grand old ladyn, mutta toisaalta kerronnalliselta tyyliltään myös Enni Mustosen. Kaiken kaikkiaan viihdyin mainiosti kirjan parissa ja kun en ollut sitten syyskuun alun lukenut yhtään fyysistä kirjaa, pääsin eroon myös lukujumista. Laitoinkin sarjan pikapuoliin ilmestyvään toiseen osaan jo kirjastovarauksen.