Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Atena, 2022

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 6 h

Helsinkiläiset ekonomit Lotta ja Riku ovat kiireisiä työ- ja perhe-elämän pyörittäjiä. Lotta oli halunnut palata työpaikalleen deskiin Alman täytettyä vuoden, etteivät nuoremmat ja nälkäisemmät veisi hänen töitään. Rikukin oli ollut sitä mieltä, että töihin paluu tekisi Lotalle hyvää, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ollut. Lottahan oli se, joka heräsi kesken uniensa kaikkiin kuopuksen tarpeisiin, ja Riku se, joka heräsi 5.30 vain ehtiäkseen salille ennen työpäivää. Lapsilla mies sai kätevästi perusteltua isomman auton hankinnan ja jättäytymisen pois niiltä epämiellyttävimmiltä työmatkoilta joille ei muutenkaan halunnut lähteä.

Lotalle oli ollut jo kauan selvää, mitä hän elämältä haluaa, ja sen jälkeen hän oli siihen määrätietoisesti pyrkinyt. Hän alkoi siirtää joka kuukausi mukavan summan palkastaan osakesäästötililleen. Toinen varhainen ja viisas päätös oli ollut olla ystävystymättä liikaa työtovereiden kanssa. Merkityksellistä oli nähdä riittävän kauas, myös konkreettisesti.

Kun astuimme Rikun kanssa tähän asuntoon ensimmäistä kertaa, olisin voinut viheltää. Kuitenkin vain vilkaisin häntä nopeasti, ja vilkaisu riitti vahvistamaan ajatukseni. Hänkin oli innoissaan. Vedimme välittäjän tarjoamat pehmeät sisätossut jalkoihinme niin välinpitämättömän näköisinä kuin suinkin pystyimme. 

Kun astuin hidastelluin askelin tulevan kotimme huoneesta toiseen, asuin jo siellä. Mielelläni olisin huiskaissut yhdellä kädenheilautuksella välittäjän ja Rikunkin ulos.

Silmieni edessä siintävä meri oli koruton, maisemaa eivät pehmentäneet lehtipuut eivätkä jäätelökioskit. Vain yksi tikkujalkainen kylmänveden uimari haaristeli rantaan pyyhkeeseensä tarttuen. Minäkin tulisin tekemään tuota, ajattelin. 

Lotan Lapissa asuvia vanhempia Einoa ja Vuokkoa tarvitaan lastenhoitajiksi, kun Lotta ja Riku lähtevät lomalle. He kokevat olonsa arvotaiteella sisustetussa Merisataman asunnossa vieraaksi, he tykkäävät enemmän siitä kun tyttären perhe tulee käymään heidän luonaan pohjoisessa. Silloin lapsenlapsiinkin saa paremmin kontaktia.

Lotta halusi, että viemme Alman päiväkotiin, vaikka olisimme voineet ihan hyvin viettää mukavan vapaapäivän kolmestaan. Ylimääräiset vapaapäivät kuitenkin häiritsevät Lotan mukaan Alman ryhmäytymistä, hän kun tutustuu toisiin kuulemma niin hitaasti. Me noudatamme totta kai Lotan toivetta, vaikka Vuokko jupiseekin, että harvassa ovat ne päivät, jotka saamme lapsenlapsiemme kanssa viettää. Hän olisi halunnut nähdä, miten Alma toimii, kun hän ei voi tukeutua koko aikaa Aatokseen.

“Ryhmäytyminen ja ryhmäytyminen, kyllä Almala on täsä elämäsä vielä vuosikymmeniä aikaa ryhmäytyä. Sitä paitti kaikki eivät ryhmäy’y koskhan, eikä siinä ole minun mielestäni mithän väärää.”

Kaupunkikodissa kaikki on niin outoa, kaapinoviakaan ei saa mitenkään auki, kun niissä ei ole ripoja. Onneksi Vuokko oli pakannut mukaan murukahvia, sitä työtason nurkassa tuijottavaa kahvikonetta he eivät uskaltaisi käyttää. 

Me emme tehneet Einon kanssa matkoja, kun lapset olivat pieniä. Tai teimme, mutta lapset olivat mukana ja matkailimme kotimaassa. Pakkasimme teltan, makuupussin ja muut tarvikkeemme, ja huristimme, minne nokka näytti, usein ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Minä istua tönötin etupenkillä kartan kanssa, ja Eino ajoi ikkuna auki, käsivarsi ulkona, nortti suupielessään, silloin hän vielä tupakoi. 

Lukija tietää, että Lotta ja Riku eivät lähteneet lomalle yhdessä. Toinen suuntasi Roomaan, toinen ystävineen Berliiniin. Heillä oli erilaiset toiveet, ja kun kerrankin pääsivät kokonaiseksi viikonlopuksi irti arjestaan, kumpikaan ei halunnut joustaa. Pandemia oli kirjassa vahvasti läsnä ja vaikutti heidän kaikkien elämään, ja avasi myös silmiä. 

Olin törmännyt kirjaan äänikirjasovelluksessa moneen otteeseen ja aina sen juoni on kiinnostanut, mutta koska sitä kuvataan "episodiromaaniksi" olin mieltänyt sen irrallisiksi tekstinpätkiksi joista en veikkasin etten ymmärtäisi paljonkaan. Vihdoin ajattelin kokeilla, ja pah! Kyllä tässä ihan yhtenäinen juoni on ja tapahtumat etenevät jopa lineaarisesti, kolmen eri henkilön:  Lotan, Einon ja Vuokon näkökulmasta. En ymmärtänyt mitä se episodimaisuus tämän kirjan kohdalla tarkoitti. 

Elsa Saisio luki kirjan erittäin hyvällä rytmillä ja suoriutui murrerepliikeistäkin erinomaisin arvosanoin. Kaiken kaikkiaan Tämäkin hämärä katoaa oli luonteikasta kuunneltavaa. 

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

 

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Doggerland #5

 Tammi, 2022

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11h 10min

Tyttö makaa mahallaan lammikossa, kuristettuna, mekko vyötäisillä, alushousut siististi viereen viikattuna. Joko tekijä oli tullut keskeytetyksi ennen aktia, tai sitten kyseessä oli jonkinlainen rituaalimurha, sillä tytössä ei ollut seksuaalisen hyväksikäytön merkkejä. 

Uhri oli 19-vuotias Felicia Halle. Tytöllä ei vanhempien mukaan ollut edes poikaystävää. Neljä ystävystä olivat lähteneet viihteelle mutta päätyneet eri teille, eikä Felician liikkeistä ennen murhaa ollut tarkkoja tietoja. 

Karen Eiken Hornby oli edelleen vanhempainvapaalla. Selma oli nyt kahdeksan kuukauden ikäinen, eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa palata töihin vaikka rahasta onkin tiukkaa. Leo oli äitinsä kuoltua saanut perinnön mikä on jo käytetty, suurelta osin riskialttiiseen investointiin yhdessä ystävien kanssa, sillä he olivat ostaneet vanhan kalatehtaan jonne rakennettiin hotellia, ruokaravintolaa ja tiloja livemusiikille. Riskiä lisäsi se, että korona oli löytänyt tiensä myös Doggerlandiin. Kun kansainvälisiä artisteja ei enää tullut levyttämään Doggerlandin kuuluisalle studiolle, Leo oli käytännössä vailla tuloja. 

Kun Karenin äidin ja Harryn talo palaa, joutuvat Karen, Leo ja Selma luovuttamaan oman kotinsa heille ja lähtemään itse evakkoon. Kalatehtaalla on onneksi runsaasti asuintiloja. Karen ei halua ottaa mitään ylimääräisiä koronariskejä, ovathan äiti ja Harry jo reippaasti yli 70. 

Kun toinenkin tutkintaa vaativa kuolemantapaus ilmaantuu, eivätkä poliisiaseman käsiparit enää riitä, Karenin pomo Jonas Smed houkuttelee hänet palaamaan töihin. Nuorukaisen hukkumista pidettiin aluksi onnettomuutena, kunnes tapaukseen osattiin yhdistää vielä kolmaskin, hieman vanhempi kuolemantapaus.  

Karenia ärsytti aluksi että pomo määräsi hänen uudeksi työparikseen Astridin, jonka kanssa ei tuntunut olevan mitään yhteistä. Astrid oli sanonut itsensä irti, hän oli jättämässä poliisityön ja siirtymässä turvallisuusalalle, lankonsa omistamaan firmaan. Koronan myötä tuo työpaikka kuitenkin katosi ja yhtäkkiä Karen tajusi, että hänen tulisi ikävä Astridia mikäli tämä jättäisi heidät. 

Korona olikin kirjassa erittäin vahvasti läsnä, mikä oli yllätys. Huolehdittiin turvaväleistä, ravintoloiden asiakaspaikkoja oli vähennetty, maskien käyttö mainittiin lukuisia kertoja ja koronarokotetta odoteltiin markkinoille. 

Rikostapaus oli ihan kiinnostava (mutta jää kyllä yhden tähden päähän edellisestä osasta) ja pääsi kertaalleen harhauttamaan minut mikä on aina sellainen juttu mitä arvostan kirjailijan taidossa kieputtaa tarinaa, ja ohjata lukijaa sopivasti väärille jäljille niin, että hän luulee oivaltaneensa miten häntä yritettiin johdattaa väärään. Jälkikäteen jäi tunne, että yksityiselämä oli tällä kertaa vielä aiempaa huomattavasti isommassa roolissa kuin murhatutkinta. 

 

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

 

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Otava, 2021

Lukija: Aarne Linden

Kesto: 13 h 33 min

Ilmari Pohjalainen, 45, oli vakiinnuttanut nimensä teatteriohjaajana. Hän oli ajan mittaan oppinut pitämään kalevalahenkisestä nimestäänkin, joka oikeastaan sopi hänen kaltaiselleen kulttuuripersoonalle. Hänen pitäisi joskus ohjata myös elokuva ja kirjoittaa kirja, mutta nyt hänellä oli työn alla näytelmä, johon hän oli purkanut ei enempää eikä vähempää kuin oman isäsuhteensa.

Ikävä kyllä, epäuskon peikko ei kirjoittaessa koskaan ollut kaukana. Nytkin se kohotti saman tien karvaista päätään hänen olkansa takana. 

"Mistä herra teatterimestari oikeastaan kirjoitti?", peikko kysyi. 

Mitä väliä sillä oli? Kokonaisia saaria hautautui mereen, napajää oli alkanut sulaa. Maailma samaan aikaan sekä tulvi että paloi, ja pitkään suunnittelemansa ilmastospektaakkelin sijasta Ilmari olikin päätynyt kirjoittamaan tästä, omasta isäsuhteestaan, miehistä. Voi jumalauta miehistä, vaikka aika oli naisten ja tyttöjen ja Ilmarikin luonnollisesti tyttöjen puolella. Hän oli feministi, tietenkin hän oli, hänellähän oli tytär. 

Edellämainittu isä, seitsemänkymppinen Markku, oli hiljattain jäänyt leskeksi vaimonsa Ailan kuoltua. Ilmarin mielestä hän ei pärjännyt yksin, mistä Markku itse oli eri mieltä, niin kauan kun "ei paskonut alleen ja söi sen verran ettei lakannut olemasta". Hän ei pitänyt Helsingistä, jossa oli liikaa kaikkea, liikennevaloja, turhantärkeitä virkamiehiä ja kaiken maailman timbuktulaisia. Hän oli sentään tehnyt työuransa LVI-alan yrittäjänä ja työllistänyt parhaimmillaan kymmenkunta muuta.

Aila kävi ensi-illoissa ja palasi niistä maireana kotiin ja kertoi hänelle mitä hän oli menettänyt.

Paskat! Ei hän mitään ollut menettänyt. Hänhän inhosi teatteria. Vielä sitäkin enemmän hän inhosi teatterintekijöiden näkemyksiä yhteiskunnasta, ja pohjatonta itsevarmuutta jolla he mielipiteitään esittivät.

Päivällä kun poika oli soitellut hänelle, hän oli kuullut taustalta teatterin ääniä, aikuisten lasten tauotonta länkytystä ja typerää naurua. Teatterin ytimessä on leikki, Ilmarikin oli sanonut jossain. Selvä, olkoon sitten niin. Leikkikää pois vaan, veronmaksajien rahoilla. Mutta miten sitten samaan aikaan teatterintekijöiden ajatukset, esimerkiksi pojan poliittiset mielipiteet, olisi pitänyt ottaa tosissaan?

Parikymmentä minuuttia autossa isän kanssa ja hänellä oli ollut keittää yli jo lukuisia kertoja. Onneksi hän saattoi kurvata poikansa Vilhon jalkapalloharkkoihin ja tarjota kyydin tällekin. 

15-vuotias Vilho oli taannoin saanut isän tuntemaan ylpeyttä. Valmentaja oli silloin sanonut, että muutaman vuoden kuluttua tämä saattaisi ahkeralla työllä ja hyvällä mäihällä päästä jonkin ulkomaisen suurseuran junioriakatemiaan. Tosin Vilho oli venähtänyt yhtäkkiä kymmenen senttiä ja koordinaatio oli kärsinyt. Pahinta oli kuitenkin ettei pojalla itsellään ollut samanlaista paloa kuin isällään.

Toisessa osassa hypätään 2050-luvulle. Nelikymppinen Vilho on paennut mökille. Hän viljelee vihanneksia ja juureksia ja pyrkii mahdollisimman pitkälle omavaraisuuteen. 2020-luvun alkupuolella riehunut pandemia oli muutamassa vuodessa kukistettu, mutta nyt oli roihahtanut uusi, paljon tappavampi. Suomi kuuluu Pohjoismaiden unioniin, EU on siis hajonnut, USA eristynyt muusta maailmasta, ja nyt tämä uusi pandemia. Maailma on mullistunut siitä millaisena sen tunnemme nyt. Välillä palataan vuoden 2019 tapahtumiin ja heitellään täkyjä erityisesti Ilmariin liittyen.

Kaikki oli heidän oli ison tuntuinen romaani, josta uskon muistavani vuoden päästä vielä muutakin kuin perusjuonen. Ja mikä sitten oli perusjuoni, kun tapahtumia ja näkökulmia oli moneen lähtöön, kaiken huipuksi vielä dystopiaosuus. 

Kirjan alussa Helsinkiin saapuvasta Markusta mielipiteineen tuli väkisinkin mieleen Mielensäpahoittaja, mutta yhtäläisyydet hiipuivat pian ja kirjasta kasvoi kiinnostava sukupolvien yli ulottuva kokonaisuus. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut

 Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut

Otava, 2021

Lukija: Eeva Eloranta

Kesto: 8 h 40 min

Sadun työpaikka meni, kun ylikansallinen jätti oli ostanut sen terveysalan yrityksen, jonka talousosstolla hän oli työskennellyt. Ei mitään ikärasismia tokikaan, hassusti vain juuri he viisikymppiset olivat saaneet lähteä. 

Miten hän olisi selvinnyt, ellei hänellä olisi ollut kotona Tommia, jonka syliin hän saattoi romahtaa. Mies jaksoi valaa uskoa, että entinen loppu saattoi merkitä uuden alkua, lohdutti, kun hän itki kokemaansa nöyryytystä. 

Ja juuri Tommi oli lopulta saanut idean, jonka johdosta he nyt seisoivat Sadun vanhan kotitalon pihalla.

Erottuaan kierosta ex-miehestään Satu oli vannonut, ettei enää menisi naimisiin. Iltaisin hän oli käynyt bodypumpissa ja muissa harrastuksissa ja ulkona työkavereiden kanssa ja elänyt näin tyytyväisenä lähes kymmenen vuotta, kunnes oli aloittanut italian kielen kurssin avoimessa yliopistossa. Hän oli ollut hämmästynyt kun kurssilla ylipäätään oli hänen ikäisensä mies ja alkanut Tommin ehdotuksesta käydä kurssin jälkeen kahvilla tämän kanssa. Mies oli burnoutin kokenut matematiikan opettaja, naimisissa ja aikuisen tyttären isä. Oli Tommin ajatus, että he muuttaisivat pois Helsingistä, Sadun lapsuuden kotiin Virkkulassa. Tommilla oli kova into remontoida taloa, mutta Satua tulevaisuus askarrutti ja vähän hirvittikin, paras olisi etsiä syksyksi uudet työpaikat kaupungista ja pitää Virkkulaan muutto kesäseikkailuna. 

Pihalla seisoi heidän käytettynä ostamansa rähjäinen pakettiauto. Sellainen palvelisi maalla hyvin. Tommi saisi kuljetettua sen kanssa rakennustarvikkeita ja multaa. Se kelpaisi hyvin tulevan kesän autoksi. 

Satu ei uskonut hetkeäkään, että he viipyisivät paikassa kesää pitempään. Hän oli alkanut heti hakea uusia työpaikkoja kaupungista, Tommi palaisi virkavapaaltaan kiltisti kouluun. Mutta etäisyys vanhasta arjesta tekisi heille hyvää, antaisi tilaa ajatella. 

Kun Tommi oli eronnut vaimostaan, tytär Milla, joka oli siihen asti ollut isän tyttö, vaihtoi puolta. Hän katkaisi välit isäänsä eikä suostunut edes puhumaan Sadulle, ei edes silloin kun Tommi joutui sairaalaan teho-osastolle. Korona alkoi levitä ja Sadun äiti joka oli jo vuosia asunut Espanjassa, oli palaamassa kiireellä Suomeen ja aikoi asettua vaadittuun kahden viikon karanteeniin vanhaan lapsuudenkotiinsa, mikä ahdisti Satua jo ajatuksen tasolla. Onneksi hänellä oli tukena vanha lapsuudenystävänsä Virpi ja uusi tuttavuus, venäläissyntyinen Veronika, joka oli toiminnan nainen.

Satu ajatteli äitiään joka istui parhaillaan autossa kiitämässä kohti paikkakuntaa jonne ei ollut enää koskaan palaavansa. Hän ajatteli Tommia, joka makasi edelleen teho-osastolla kiinni elämää ylläpitävissä piuhoissa ja kuvitteli palaavansa takaisin elämään jossa he juoksisivat yhtä matkaa saunapolulla. Hän ajatteli Millaa, jonka mieli parhaillaan varmasti rimpuili kahtaalle, nielläkö ylpeytensä vai hyväksyä huono omatuntonsa. Hän ajatteli koulutoveriaan Virpiä, jolla ei ollut taloudellisia huolia niin kuin sadoilla tuhansilla suomalaisilla juuri nyt, mutta joka oli menettänyt miehensä eikä voinut tavata aikuisia lapsiaan. Hän ajatteli Veronikaa joka oli tarjonnut hänelle päivittäin tukeaan haluamatta vastinetta, ja joka oli löytänyt ratkaisun niinä hetkinä kun Satu ei itse löytänyt enää mitään mahdollisuuksia. Umpikujastakin on tie ulos, hän ajatteli ääneen.

Tässä kirjassa oli ainekset paljoon ja ehkä se olikin ongelma, kaikkea oli liikaa ja silti tuli koko ajan lisää. Kerrankin voin todeta etten olisi enää kaivannut sitä tullutta lopputwistiä, silloin ajattelin vain, että tämähän tästä runsaudensarvesta enää puuttuikaan. 

En pitänyt oikein kenestäkään henkilöstä ja ihmissuhdesoppaan oli heitetty mukaan kaikki mahdolliset kliseet.

Plussaa lukijasta, pirteän keltaisesta kannesta ja Virkkulasta, joka paikkana vaikutti kiinnostavalta.