Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Romaaneja bloggausjonon syövereistä

Kerään tähän juttuun muutaman romaanin jotka ovat juuttuneet bloggausjonoon, eli olen ne kuunnellut viime vuonna. Kaikki ovat sellaisia ettei vika todellakaan ole kirjassa, eli nämä ovat olleet minulle mieleisiä kirjoja.

***

Iida Rauma on julkaissut jo kolme romaania, joita on näkynyt tasaisesti blogeissakin. Minä aloitin niihin tutustumisen keskimmäisestä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Äänikirja: Gummerus, 2022

(Lukukirja Gummerus, 2015)

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 15 h 33 min

Erika on tutkija, joka on lapsesta saakka omannut aivan poikkeuksellista matemaattista lahjakkuutta. Hän oli uskomaton päässälaskija, sellainen jolta Sademies-elokuva mielessä kyseltiin oletko sinäkin autistinen.Viime aikoina Erika oli ollut töissä matemaatikkona Berliinissä, mutta hän palasi Suomeen ikävän tapahtuman myötä - hänet raiskattiin lähestulkoon kotiovellaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi saattaa mies vastuuseen teostaan, mutta hän ei kyennyt siihen vaan valitsi pakenemisen.

Kun Erika muutti yhdeksäntoistavuotiaana pois kotoa, hän kuvitteli jättäneensä kummitukset taakseen. Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana. Berliiniläisen kotitalonsa rappukäytävässä hän kohtasi sen taas, musta hahmo ruumiillistui Tomiksi ja kauhuksi, jota Erika koki tämän liikahtaessa esiin porrastasanteen varjoista, ja vaikka se mitä seurasi, oli Erikalle shokki, se ei ollut yllätys, hän oli kolmekymmentäkolmevuotias ja pakeni jälleen. 

Sen jälkeen tapahtui niin paljon ja eri tasoissa, etten tiedä miten sen pidemmälle kuvaisin kirjan varsinaista juonta. Ensimmäisen ja toisen osan luvut on osuvasti nimetty Huonosti integroituja muistoja 1, 2, 3 jne, ja Erika käy niissä läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kaikkea mikä tapahtui ennen raiskausta. Myös osia on monia ja esimerkiksi kuudennen osan luvut on nimetty Virhe 1, 2, 3 jne. 

Kaikesta mikä edellä kuulostaa ehkä oudolle, voin todeta, että olin ihan turhaan pelännyt tätä kirjaa luullen sitä liian vaikeaksi ja tieteelliseksi. Itsehän olen onneton matematiikassa joten ajattelin, että minulla on huonot lähtökohdat kirjan ymmärtämiseen. Onneksi otin härkää sarvista, sillä Seksistä ja matematiikasta oli minulle täyden viiden tähden elämys. Se toi mieleeni yhden suuren suosikkini viime vuosina ilmestyneistä käännösromaaneista, eli Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani. 

Sen enempiä avaamatta, minulle tuli kirjaa kuunnellessa mieleen myös omasta elämästäni tapahtumia joita en ollut vuosiin ajatellut, ja niitä tuli siinä samalla funtsittua mikä oli ihan hyvä asia. Kirjoista on moneksi. 

***

Henrik Tikkanen oli minulle ennestään tuttu lähinnä Märta Tikkasen alkoholistimiehenä. Hänen osoitesarjaansa on vuosien varrella näkynyt blogeissa jonkin verran, joten päätin että siihen tutustumisen voi laittaa jonkinlaisen yleissivistyksen piikkiin.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Äänikirja: WSOY 2020 (luettu tallenteeksi 1987)

Alkuteos: Brändövägen 8 Brändö Tel 35, ilmestyi 1975

Suomenkielinen painettu kirja 1975, suomennos Elvi Sinervo 

Lukija: Johan Simberg 

Kesto: 4 h 15 min

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.

Tuossa "karmeassa tarinassa" Henrik Tikkanen kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja siinä samalla tietysti vanhemmistaan ja vanhemmistakin sukupolvista. Esimerkiksi hänen isoisänsä isä Paavo Tikkanen oli perustamassa Suometar-sanomalehteä vuonna 1847. 

Kirjan tyyli on omaelämäkerrallinen eli sisältää fiktiota ja kuten kirjailija itsekin toteaa, hän kertoo asiat niin kuin hän ne muistaa. Teksti on ironista ja teräväkielistä, muttei mielestäni kuitenkaan ilkeää. 

Kulosaarentie 8 on trilogian aloitusosa, jonka kuvauksessa käytetään muun muassa sanoja "uljaan suomenruotsalaisen Tikkasen kulttuurisuvun vaiheiden säälimätön kirjaanvienti, armoton itseironinen tilitys menneisyyden kanssa". Kulosaarentietä seuraavat Majavatie 11 sekä Mariankatu 26, ja vielä kaksi muutakin osoitenimen saanutta kirjaa jotka jatkavat trilogiaa. 

Kuuntelemani äänikirja on remasteroitu vuonna 1987 ilmestyneestä äänikirjasta ja se on herttaisen vanhanaikainen. Simberg esimerkiksi naurahtelee välillä, pienet virheet lukemisessa on jätetty korjaamatta ja kun romaanissa vaihtuu sivu, sivun kääntämisen kuulee myös. Aivan alkuun sivujen kääntely tuntui oudolta, sitten viehätyin siitä. Jos yleensäkin ajattelen äänikirjaa kuunnellessani, että joku lukee kirjaa juuri minulle, niin tässä vasta tulikin tunne, että minua hemmotellaan ääneen lukemisella. Tavoitin ehkä jotain siitä lapsuuden tunteesta, kun olin oppinut lukemaan jo nelivuotiaana mutta nautin pitkään siitä että minulle luettiin, ja esimerkiksi tätini kanssa luimme ääneen Aku Ankkoja niin, että luin itse jonkin valitsemani roolin ja tätini luki loput. Kuuntelisin näitä mielelläni lisää, kunhan vain muistan sopivassa mielentilassa!

***

Tommi Kinnunen taas on minulle hyvin tuttu kirjailijana, sillä olen lukenut tai kuunnellut yhtä vaille kaikki hänen romaaneistaan. Kaarnankin kuuntelin heti sen ilmestyttyä keväällä '24. 

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 5 h 2 min

Kirjan alkaessa Martti oli vastassa etelästä tulevia kaksossisariaan Marjaa ja Eevaa. He eivät olleet tavanneet viiteen vuoteen; sillä hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa matkustaa etelään sen jälkeen kun sisarten lasten rippijuhlatkin oli juhlittu, eikä sisarilla ollut sitäkään vähää asiaa Selkosenkylään. Nyt heidän Laina-äitinsä tekee kuolemaa, ja sisartenkin täytyy irrottautua omasta elämästään ja tulla pohjoiseen. 

Siinä missä siskot olivat halunneet mahdollisimman kauas lapsuudenkodistaan, Martti oli jäänyt kotinurkille ja eleli poikamiehenä. 

Kun ihminen kuolee, hänen elämäänsä muistellaan. Martti huomasi muistavansa lapsuudenkodin tapahtumat ja tunnelman hyvin erilaisena kuin sisaret, ja Martin mielestä näiden pitäisi antaa äidille anteeksi. Lainan oma elämäntarina vie lukijan toisen maailmansodan vuosiin, neuvostopartisaaneihin ja siihen miten sota naisia kosketti. Laina tulisi aina olemaan nainen, jonka sisälle on jäänyt sirpale, jota ei saa leikattua pois.

Kaarna lähti liikkeelle kuin mikä tahansa feelgoodromaani, mitä ihmettelin, mutta kyllähän se kohta alkoi tuntua tutummalta Kinnuselta. Eija Ahvo on minulle mieleinen lukija, olisin tätä kirjailijan ja lukijan yhdistelmää kuunnellut pidempäänkin kuin vain viisi tuntia.

Tässä meillä on laadukas kirjailija, jolle on jo useampana vuonna povattu Finlandiaa. Kaarnallakin hän oli ehdolla, nyt jo neljättä kertaa kymmenen vuoden aikana, mutta vieläkin palkinto meni sivu suun. Fiilistelen, että sen on osuttava Kinnuselle lähivuosina.

***

Lisätään vielä yksi kirja, jonka olen kuunnellut jo vuonna 2023 ja juttukin oli viittä vaille valmis, jostain syystä se vain ei koskaan saanut julkaisuvuoroa. 

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

WSOY, 2020

Alkuteos: The Secrets We Kept, 2019

Suomennos: Irmeli Ruuska

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 37 min

Toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan alettua, CIA:n palveluksessa työskenteli sihteereinä yliopiston käyneitä naisia, joista jotkut toimivat myös vakoojina. Tämä on fakta. Todellisia henkilöitä kirjassa ovat venäläinen runoilija ja kirjailija Boris Pasternak ja hänen rakastettunsa Olga Ivinskaya. Pasternak on tunnetuin romaanistaan Tohtori Zivago, jonka julkaiseminen Neuvostoliitossa kiellettiin, sillä se kuvaa 1920-luvun Neuvosto-Venäjää negatiivisesti ja vastaavasti vallankumousta edeltänyttä yläluokkaa myönteisesti. Tositapahtumiin perustuu myös se, että CIA sai käsikirjoituksen käsiinsä 1958, painatti siitä kopioita ja jakoi niitä eri tapahtumissa, myös neuvostoliittolaisille, joiden oli tarkoitus saada kirjaa levitettyä kotimaassaan. Seuraavana vuonna kirja julkaistiin myös suomeksi. Pasternakille myönnettiin 1958 Nobelin kirjallisuuspalkinto, mistä neuvostoviranomaiset pakottivat hänet kieltäytymään. Neuvostoliitossa Tohtori Zivago julkaistiin kolme vuotta ennen valtion hajoamista, 1988. 

Sitten siihen fiktiiviseen tarinaan edellämainitun ympärillä. 

Länsi.

Oli liki, ettei Irina ollut syntynyt rautaesiripun taakse. Hänen äitinsä oli jo raskaana, kun he pääsivät lähtemään Neuvostoliitosta, mutta vain äiti ja Irina, sillä Irinan isä vedettiin viime hetkellä sivuun eikä hän päässyt laivaan. Irina oli jo kahdeksan, kun heille varmistui isän kohtalo, että tämä oli viety vankileirille jossa oli menehtynyt.

Irina sai tavoitellun työpaikan CIA:ssa, sihteerinä Neuvosto-Venäjän osastolla, mikä yllätti hänet sillä hän oli ollut konekirjoitustestin häntäpäässä. Todellinen syy hänen palkkaamiseensa paljastui, kun häntä testattiin.

"Teillä on kyllä pahuksen hienot Martinit", sanoin. Inhosin martineja. 

Minulle oli sanottu, ettei sitä erottaisi mitenkään. Että vieressä istuva mies sujauttaisi kirjekuoren käsilaukkuuni kun silmä vältti, ja jos en huomaisi mitään, hän olisi hoitanut hommansa niin kuin piti. 

Mies sulki sanomalehden, kulautti kurkkuunsa lopun viskin, heitti tiskille dollarin ja lähti. Odotin viisitoista minuuttia. Join oman lasini tyhjäksi ja sanoin Gregorylle, että olin valmis maksamaan. 

Tartuin Chanelin laukkuun puolittain odottaen että se tuntuisi nyt erilaiselta. Mutta ei se tuntunut, ja mietin olinko tehnyt jotain väärin. 

Itä.

Olga tutustui Pasternakiin Novyi mir -kirjallisuuslehden toimituksessa. Toki hän tiesi miehen ennestään, oli lukenut tämän runojakin. Rakkaus mieheen tuli viemään hänet kolmeksi vuodeksi "uudelleenkoulutettavaksi", mutta Olga ei antanut periksi. 

Kun Pasternakin kirjan julkaisu oli kielletty Neuvostoliitossa, oli mahdoton ajatus että sitä julkaistaisiin muuallakaan, kunnes eräs italialainen kustantamo onnistui ylipuhumaan Pasternakin, silläkin uhalla että projekti vaaransi sekä hänen omansa, että Olgan hengen. 

CIA:lla taas oli tuohon aikaan näkemys, että ihmisten ideologiaa saattoi muuttaa kirjojen avulla, ja siksi Tohtori Zivagon kaltaisten kirjojen julkaiseminen lännessä oli tärkeää.

En ole lukenut kirjaa tai edes katsonut Tohtori Zivagosta tehtyä elokuvasovitusta, eikä minulla ollut kirjan juonestakaan mitään konkreettista käsitystä. Niinpä googlasin Pasternakin elämästä ja hänen kirjastaan ennen kuin aloin kuunnella Prescottin romaania ja hyvä niin, eli jonkun verran perustietoa kannattaa omata ennen kuin ryhtyy lukemaan tätä romaania.  Muuten voi olla vaikea hahmottaa mikä kirjassa on oikeasti tapahtunutta ja mikä fiktiota.

Onpa muuten hyvä mieli, että sain edes neljä kirjaa pois jonosta! 

2 x kotimainen dekkari - Kaarina Griffiths: Meren syliin

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Cornwall-mysteeri #1
Otava, 2023
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 29 min

Naivistinen taidemaalari Kaisla Aalto tunsi tipahtaneensa taksista kuin toiseen maailmaan. Niin erilaisia olivat hänen kotinsa Helsingin Kalliossa ja tämä St. Serenen pikkukylä, jonka reunamilla meri velloi lyijynharmaana ja navakka tuuli heilutteli satamaan ankkuroituja kalastusveneitä. Paikka, jossa hän viettäisi apurahan turvin seuraavat kolme kuukautta, näytti kaikin puolin suloiselta, kuin suklaarasian kansikuva.

Samoihin aikoihin Kaislan kanssa kylään saapui Emma Patell, ei kovinkaan arvostetun iltapäivälehden toimittaja Lontoosta. Pubissa hänet tunnettiin ennestään, ja mietittiin minkä haaskan perään rikostoimittaja nyt oli St. Sereneen tullut. 

Emma päätyy Kaislan kämppikseksi ja yhdessä rannalla patikoidessaan, pubin koiran Buddyn mukaan lainattuaan, he löytävät vanhasta salakuljettajien luolasta kuolleen naisen. 

Lattialla makasi merenneito – nainen, jolla oli kalaverkosta ja simpukoista tehty pyrstö. Simpukoita ja näkinkenkiä oli satoja vieri vieressä. Valo leikitteli niiden hienoilla kuvioilla ja helmiäispinnoilla. Se leikitteli naisen pitkillä hiuksilla ja oranssilla meritähdellä, jota hän piteli käsissään. Näky oli samalla kertaa sekä maaginen että kauhistuttava.

– Merenneito, Kaisla kuiskasi.

Emma puhkesi hermostuneeseen nauruun, joka kimpoili kaikuna luolan seinistä.

– Ei se ole merenneito. Ihminen se on. Toivottavasti se ei ole…

Sitten hän tuntui tajuavan, mitä oli sanomaisillaan ja ryntäsi hahmon luo.

– Ei, helvetti. Se on Amanda! Emma ravisteli naista.

– Oletko sinä ihan varma? Täällä on niin pimeää, ehkä se on joku muu.

– Ei se voi olla kukaan muu. Tiedän kyllä miltä Amanda näyttää. Ei helvetti, sitä on lyöty päähän! Kaikki on, helvetti, ihan veressä!

– Onko se… Onko Amanda siis… Kaisla nieleskeli. Hän oli valahtanut täysin turraksi.

– On! Pulssia ei tunnu. Kaisla, tämä on Amanda! Amanda on kuollut! Emman kauhistunut huuto viipyili kaikuna luolassa: Kuollut, kuollut, kuollut!

Kaislaa kylmäsi. Näky hänen edessään oli makaaberi mutta samalla kiehtova. Se vetosi jollain oudolla tavalla hänen taiteilijan mieleensä­. Nainen lepäsi silmät ummessa kalliovuoteellaan. Hänen hiuksensa oli aseteltu kahden puolen kasvoja ja paljaiden rintojen peitoksi. Hänen päähänsä oli laitettu merilevästä tehty seppele. Sen alta valunut verinoro oli muodostanut luolan lattialle tumman läiskän. Naisen ihossa oli sininen vivahde. Hän oli selvästi kuollut. Kaisla värisi.

Kuka teki tällaista? Millainen ihminen? Ja oliko se ihminen vielä täällä?

Rickyn ja hänen vaimonsa Dollyn pitämässä pubissa olikin jo kaipailtu sen työntekijää, Amandaa.  

Rikostarkastaja Paul Diggins sai murhan tutkinnan johtaakseen. Epäiltyjä oli monia, sillä aluksi niin ihanaksi ja kaikkien rakastamaksi kuvatulla Amandalla tuntui olevankin lukuisia vihamiehiä. Kun tapaus ei ottanut edistyäkseen toivotulla tavalla, poliisijohtaja Bradford ilmoitti, että korkeammalta taholta oli tullut tieto uuden henkilön liittymisestä tutkintaan. Normaalisti Diggins otti mielellään apua vastaan, mutta tuo suomalainen profiloija Antti Honkanen olisi saanut pysyä poissa! Viimeistään nyt nekin uteliaat toimittajat jotka eivät olleet vielä tulleet sotkemaan murhatutkintaa, rientäisivät paikalle parin vuoden takaisen Trennan kartanon tapauksen takia. Muutenkin mies oli päässyt hänen ihonsa alle.

Antti Honkanen, joka oli tullut viettämään välivuotta psykologian opinnoistaan Suomessa, oli jäänyt muutaman mutkan kautta Cornwalliin pyörittämään Trennan kartanohotellia. Paul Digginsiin hän oli tutustunut Trennan kartanossa tapahtuneen rikoksen yhteydessä, ja Diggins tuntui inhoavan häntä syystä josta Antti ei ollut täysin varma. Nyt tämä saisi vain tulla toimeen hänen kanssaan, sillä heillä oli kohta enemmänkin murhia ratkottavana.

Minä todella pidän näistä Kaarina Griffithsin dekkareista, eikä tämäkään ole poikkeus. Oli myös kiva tutustua taas lisää Anttiin, joka on ennestään tuttu sekä Trennan sokkelosta, että Murha tunturissa -adventtikirjasarjasta. 

Yksi kritiikin kohdekin minulla on, nimittäin runsas darling, honey, handsome ymv sanojen käyttäminen repliikeissä niin runsaasti tuntui oudolta, vaikka britit niin tekisivätkin. Tämä johtunee siitä, ettei niitä ole käytetty kovinkaan paljon lukemissani suomennetuissa brittikirjoissa, ja silloinkin ne on käännetty suomeksi, jolloin se satunnainen "kultaseni" tai "komistus" ei ole pistänyt korvaan. Näiden määrää karsisin seuraavasta osasta. Jota muuten odotan mielenkiinnolla!

***

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Otava, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 15 h

True crime -podcasteja tekevä toimittaja Saana Havas herää useimpina aamuina miesystävänsä, keskusrikospoliisin tutkijan Janin vierestä. He eivät olleet sopineet yhteenmuutosta, ainakaan vielä, mutta piipahdus omassa kodissa tuntui kuin eräänlaiselta varikkopysähdykseltä, vain uudet vaatteet laukkuun ja hetki omissa ajatuksissaan. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun Saanalle tarjotaan uutta aihetta podcastiin. 

Poliisilla oli kädet täynnä töitä, eivätkä he ole enää vuosiin tehneet mitään vuonna 1998, toisin sanoen yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämiseksi. Tuolloin murhattu 17-vuotias tyttö oli Heta Weckmanin pikkusisko Inga, joka oli löydetty erämaasta, Angelista, kuristettuna ja silmät puhkottuina. 

Vuosia sitten Heta, joka on itse juristi, oli yrittänyt tutkia tapausta itse, eikä ollut saanut oikein mitään kasaan. Hän oli myös palkannut yksityisetsivän, jonka tulokset olivat jääneet yhtä laihoiksi. Nyt Heta lähestyi Saanaa kuin viimeisenä oljenkortena toivoen, että tämä ulkopuolisena näkisi jotain, mitä he eivät olleet huomanneet.

Saana ei haluaisi herättää naisessa turhaa toivoa, mutta samalla hänen oma uteliaisuutensa herää. 

Hän tietää jo nyt, että tarttuminen Angelin murhamysteeriin veisi häneltä kaiken: ajatukset, ajan ja levollisuuden. Tilalle tosin tulisivat innostus, kihisevä uteliaisuus ja energia. Tarttuminen uuteen juttuun on kuin huumetta. Ensin pientä flirttailua perustiedoilla, sen jälkeen penkomista ja syvempää tutustumista arkistoihin, lopulta tapaukseen liittyvien ihmisten kohtaaminen. Haastattelut ovat koko tarinan kannalta se oleellisin vaihe. Lempeät yritykset saada ihmiset jakamaan asioita, joista he eivät välttämättä ole puhuneet edes poliisille. Asioita, joiden avulla Saana saattaisi saada kiinni jostain mikä veisi eteenpäin. Asioita, jotka olisi mahdollista kuulla ainoastaan matkustamalla paikan päälle Inariin, Suomi-neidon kasvojen kohdalle. Napapiirin takana odottaa aivan omanlaisensa Suomi. 

Kun Saana matkustaa pohjoiseen ja alkaa jututtaa ihmisiä podcastiaan varten, käy kuitenkin ilmi erilaisia asioita, kuin mitä Saana oli osannut odottaa. Heta ei ole selvästikään puhunut hänelle aivan täyttä totta kaikista tärkeistä seikoista. Esimerkiksi se, että Inga tapaili jotakuta poikaa, on salattu häneltä täysin, eivätkä muutkaan hänen haastattelemansa ihmiset ole halukkaita puhumaan suutaan puhtaaksi. 

Vaikka Ingan murhasta on niin pitkä aika, ihmisten ajatuksiin palaa menneet tapahtumat, kun toinen nuori tyttö, niin ikään 17-vuotias Silja Kari, katoaa. 

Myskiksi kutsuttu poliisi Seppo Laitinen oli ollut nuori, juuri uraansa aloitteleva poliisikloppi Ingan kadotessa, nyt hän on jo rutinoituneempi. Uuden murhan myötä myös KRP:n katse kääntyy kohti pohjoista, ja Jan otti lennon Ivaloon heti kun mahdollista. Toki häntä huolestutti myös Saanan turvallisuus. 

Saana itse pohti paljon omaa historiaansa ja vanhempiensa suhdetta ennen hänen syntymäänsä. Hän näki, että ainoa keino voida antaa itsemurhaan päätyneelle äidille anteeksi oli tutustua äitiin sellaisena, kuin tämä oli ollut ennen kuin Saana syntyi. Auttaisi paljon, jos isä suostuisi puhumaan asioista, kertomaan mikä johti siihen, että äiti ja Saana jäivät Helsinkiin, kun isä karkasi synnyinseuduilleen pohjoiseen. Isän ratkaisu tuntui Saanasta raukkamaiselta, paeta sillä tavoin vastuuta ja jättää heidät. 

Harvasanaisella isällä oli taipumus sulkeutua lopullisesti, kun Saana yritti puhelimessa johdattaa keskustelua menneisiin, joten, kun Saana nyt muutenkin matkaisi pohjoiseen, hän päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kohdata isänsä kasvokkain. Jospa hän itse voisi sen jälkeen nähdä mustavalkoisen sijaan enemmän harmaan sävyjä.

Kirjassa oli jälleen hyvin rakennettu, kiinnostava juoni. Ehkä tapahtumien sijoittuminen pohjoiseen ja tietynlainen ilmapiiri vaikutti osittain siihen, että minulle tuli vahvasti mieleen Saija Kuuselan Nea Guttorm -sarja. Sanna Majuri myös lukee molemmat sarjat. 

Saanan tutkimusten tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää, ja silti tuon kiehtovan tunnelman luomiseen olisi jäänyt riittävästi tilaa. Se, että pohjoisen elämäntyyli on verkkaisempaa kuin ruuhka-Suomessa, ei tarkoita sitä, että jännityskirjan tapahtumien tahtia pitää suhteessa hidastaa. Hyvä esimerkki tästä on tv-sarja Poromafia.

Äänikirjan lopusta puuttuivat kokonaan kirjailijan loppusanat, jotka näin sattumalta, kun varmistin yhtä asiaa aivan kirjan viime sivuilta. Loppusanoissa oli kiinnostava paljastus jatkosta, tässä niistä vain osa.

Jäin miettimään, että tapahtuuko useinkin niin, että kun äänikirja loppuu töksähtäen kuten nyt, todellisuudessa sieltä puuttuvat printtikirjan loppusanat... 

Kiitos myös lukijapalautteista, joita olen saanut pitkin matkaa. Ne merkitsevät paljon <3 Olen saanut sen verran paljon kyselyitä, että paljastettakoon jo nyt: Saana Havas -sarja jatkuu vielä tämänkin kirjan jälkeen. Ensi viikolla, kun tämä käsikirjoitus lähtee painoon, pakkaan laukkuuni villapaidan, kumisaappaat ja hellevaatteet, sillä koskaan ei tiedä millainen Suomen kesä on. Otan mukaan tyttäreni, hyppäämme bussiin ja sen jälkeen vielä lauttaan. Lähdemme yhdessä tutkimaan paikkaa, jonne seuraava tarina sijoittuu. Se on paikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Paikka, joka on säilynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Saari, jonne on helppo kuvitella paljon salaisuuksia.

Seuraavaa osaa ei tarvitse pitkään odotettaa. E- ja äänikirja ilmestyvät 19.6 ja ajankohtakin sijoittuu juhannukseen, ihanaa!

Täällä Tampereen kyljessäkin lunta sataa harva se yö, edelleen huhtikuun lopussa, mutta juhannuksena on toivottavasti lämmintä!

Anneli Kanto: Saalistetut

Anneli Kanto: Saalistetut

Crime Time 2022

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 12 min

Marina sai rumia uhkausviestejä. Tapa itsesi tai tapan tyttäresi. 

Miksi häntä ylipäätään uhkailtiin, eihän hänellä ollut edes rahaa, hän oli aivan tavallinen hiihtokeskuksen siivooja Lapissa. Väkisinkin tuli mieleen, että uhkausviesti oli tarkoitettu jollekin toiselle, ellei se olisi löytynyt hänen kotinsa pöydältä.

Marinan tytär Aava oli tyypillinen teini, joka vastasi puhelimeen kun huvitti, vaikka äiti hätääntyneenä yritti tätä tavoitella. He olivat aina eläneet kaksin, ja Aava oli hänelle kaikki kaikessa. Sillekin oli tietty syynsä, miksi Marina oli hakeutunut töihin näin syrjäiseen paikkaan. Aavan isä oli vankilassa, eikä saisi koskaan löytää heitä.

Noora Näkijä sai työtarjouksen lappilaishotellista ja lähti sinne talven turistikaudeksi. Omaan asuntoonsa hän sai vuokralaisen Hannasta, johon oli tutustunut aiemman rikoksen selvittelyn yhteydessä. Hanna ylisti hänen näkijäntaitojaan, ja oli niitä paljon käyttänytkin. Hanna oli ehkä lähinnä ystävää, mitä Nooralla oli koskaan ollut. 

Shamaaniksi hän ei kuitenkaan suostunut pukeutumaan vaikka sitäkin turistien viihdyttämiseksi ehdotettiin, sillä hän suhtautui työhönsä vakavasti. Osittain siitä kertoi sekin, että hänen henkilökortissaan luki vanhempien antama nimi Elli Nurmikunnas, ja se pysyisi siinä jatkossakin, vaikka hän teki työnsä meedio Noora Näkijänä. 

Niinhän siinä kävi, että Noora Näkijä päätyi töihin siihen samaan hotelliin jossa Marina oli siivoojana, ja päätyi avustamaan sen selvittämisessä, kuka Marinaa oikein uhkaili. Nainen itse arvasi kyllä miksi, vaikkei sitä halunnut aluksi avatakaan. Marina ei myöskään aluksi luottanut meedioon tai tämän kykyihin nähdä mitä muut eivät nähneet, sillä itse hän oli kokenut voimakkaan uskonnollisen herätyksen eikä siihen sopinut ajatukset yliluonnollisista kyvyistä. Kun hän lopulta antaa Nooran lukea itselleen tarot-kortit, ne eivät näytä hyvältä, mutta vahvistavat Marinalle sen, että hänen on lähdettävä tapaamaan Aavan isää. 

Kaikki asiakkaat eivät osanneet hskea itse vastauksia saamistaan korteista ja vihjeistä, vaan odottivat näkijän antavan heille avaimet käteen -tyylisen korttien tulkinnan.

Hän kehotti Mirvaa nostamaan kortin, joka antaisi neuvoja tulevaisuuteen.

Se oli hirtetty.

Näkijä arvasi, että Mirvaa säikäyttäisi kuvan rajuus, joten hän selitti nopeasti, ettei hirtetty tarkoittanut kuolemaa, eikä varsinkaan väkivaltaista kuolemaa, vaan välitilaa. Kuvassa oleva ihminen oli elossa. Hänet oli hirtetty nilkoistaan, ja hän riippui kahden maailman välissä, välitilassa. Kyse oli päätöksenteon hetkestä.

- Jos hirtetty tarkoittaa minua, millainen päätös minun pitäisi tehdä? Mirva kysyi, ja näkijää ärsytti.

Hän ei ollut vastausautomaatti. Hänen tehtävänsä oli johdattaa asiakas vastausten ja asiaan vaikuttavien seikkojen äärelle. Johtopäätösten tekeminen ja ratkaisu jäivät asiakkaan vastuulle.

Mikä suuri halu ihmisillä oli tulla johdetuiksi, saada neuvoja omissa asioissaan, jotka he itse tunsivat parhaiten, antaa jonkun muun päättää puolestaan, näkijä vihoitteli mielessään. Ääneen hän sanoi, että kortit antoivat vain vihjeitä, eivät käskyjä.

Hirtetty tarkoitti myös totuuden paljastumisen hetkeä, samaan tapaan kuin torni. Menneisyyden tapahtumat vaikuttivat nykyisyyteen, ja hirtettynä riippuminen oli lyhyt hetki ennen päätöksentekoa ja siitä seuraavaa toimintaa. Menneisyyden tapahtumat olivat aiheuttaneet tilanteen, jossa piti tehdä ratkaisu. Ratkaisun perusteet olivat menneisyydessä mutta ratkaisu vaikutti tulevaisuuteen. Siksi nilkoistaan hirtetty nuori mies näytti kortissa tyyneltä ja tuumivalta.

Olen kuunnellut kirjoja hyvin tiivistä tahtia nyt vuodenvaihteessa, joten ehkä se on osaltaan vaikuttanut asiaan, mutta ihmettelen vain etten tätä loppuun kirjoittaessani muista kirjasta saati sen loppuratkaisusta oikein mitään konkreettista. Onneksi on tapana tehdä hyvin muistiinpanoja pitkin kirjaa, tai oikeastaan kirjoitan lähes valmista tekstiä, en ranskalaisten viivojen tyylillä. Minulla on tapana pysäyttää kuuntelu, kun tulee jokin yksityiskohta jonka haluan kirjoittaa talteen. 

Edellä kuvailemani ei varsinaisesti johdu itse kirjasta, sillä se oli jännä alusta loppuun ja Kanto syötti sujuvasti erilaisia täkyjä siitä, kuka syyllinen voisi olla. Olin tähän kakkososaan tiiviimmin koukussa kuin aloitusosaan, joten odotan mielenkiinnolla trilogian päätöstä. On kuitenkin helppoa myöntää, että vielä enemmän odotan Kannolta uutta upeaa historiallista romaania, sillä muistan Rottien pyhimyksen paljon paremmin kuin tämän dekkarikirjan. Sitä paitsi Rottien pyhimys on ensimmäinen kirja joka on saanut minut matkustamaan kirjan tapahtumapaikalle, tutustumaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeisiin kirkkomaalauksiin. 

Minulla on ihan hirveä määrä julkaisuja luonnoksina, tämän jälkeenkin jää vielä yli 40. Apua! Lienee aiheellista koota pitkästä aikaa pika-arviopaketteja jollakin tapaa yhteen sopivista kirjoista, ja osasta mitä pikimmiten, onhan siellä vielä ainakin hivenen joulua sivuavia talvikirjoja seassa... 

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

#3 Jana Kippo

Tammi, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 42 min

Bror jätti hänet yksin, kuolemalla pois, ja siitä janakippo syytti itseään: hän oli sitonut sen solmun joka petti.

Jana oli palannut pohjoisesta uskonlahkon parista Smalångeriin, missä heidän vanha kotitalonsa oli. Nyt kun bror oli kuollut, jana ja brorin tyttöystävä angelika asettuivat asumaan kahdestaan. Petra oli kadonnut jonnekin, jättänyt kissansakin yksin taloon, mitä jana piti outona. Brorin hautapaikasta tuli kiistaa, kun pastorisilas vaati tätä haudattavaksi pohjoiseen ja kaikkien muiden mielestä bror kuului kotiseudulleen. Brorilla oli ollut myös morsian lahkossa, ja sirkkaliisa oli sitä paitsi raskaana. Jana tiesi myös, että sirkkaliisa potkittaisiin ulos uskonyhteisöstä kuten oli käynyt sirille, ellei silas saisi tahtoaan läpi.

Oli miten oli bror haudataan tänne smalångeriin.

Teidän isänne viereen nordin sanoi.

Kissanviikset sanoin. Veli pannaan omaan hautaan. 

Siinä tapauksessa tyttöä käy sääliksi nordin sanoi. 

Ketä tyttöä.

Sirkkaliisaa. Pastorisilasin mukaan hänet pitää erottaa uskonyhteisöstä ellei broria haudata kukkojärvelle. Pastorisilas on kuulemma valmis siunaamaan avioliiton postuumisti hautajaisten jälkeen.

Halusin miettiä asiaa. Halusin hypätä jeeppiin ajaa suorinta tietä kukkojärvelle ja posauttaa hirvikiväärillä pastorisilasilta aivot pellolle. Hän oli listallani miehistä joiden kuolemaa toivoin mitä hartaimmin. 

Läheisyydenkaipuu ajoi janan taas johnin levitettävälle sohvalle. Jana kuuli edelleen brorin ajatukset mielessään ja vastasikin tälle.

Koinsyömiä verhoja mummotangoissa. Haalistuneita mattoja linoleumilattioilla. Ruukkukasveja jotka taistelivat hengestään. Epämukavia talonpoikaistuoleja klaffipöydän ympärillä. Sekä kello joka näytti väärää aikaa. 

Olen alkanut taas maalata haluatko nähdä.

Jos saan sanoin.

Sinun ei tarvitse pelätä john sanoi.

Pelätä mitä sanoin.

Hän tyrkki minut edellään salin puolelle. Me seisoimme tovin pimeässä. Hän kietoi kätensä ympärilleni. En voinut vastustaa kiusausta olla hetkellisesti toisen. 

Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Huolehdi omista asioistasi sanoin. Et voi roikkua koko ajan perässäni.

Sinä olet riippuvainen hän sanoi. Narkkari.

Kaipaan ihmisen kosketusta sanoin. Tajuat kai sen. 

No ota göranbäckström vaikka veli sanoi tai joku muu. Tiedät kyllä että john.

Tiedän mitä sanoin kun john nosti hiukseni ylös ja puraisi minua niskasta. 

Se ei ollut mikään hellä näykkäisy.

Olisiko janan vain aika lähteä kotiin?

Olen ollut harvinaisen koukussa tähän Karin Smirnoffin sarjaan. Huumori on vaikea laji, sanotaan, ja musta huumori se vasta vaikeaa onkin, mutta veljet että janakipon seikkailut on osuneet ja uponneet. Täyttä viittä tähteä koko setti. Harmi ettei ole enää yhtään osaa jäljellä. 

Kunpa janakipon suosion myötä Smirnoffia käännettäisiin lisää suomeksi. Katselin Goodreadsista muita hänen kirjojaan ja esimerkiksi Sockerormen kuulosti sellaiselta jonka voisin lukea. Ruotsiksi kynnys on liian korkea. 

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

Kustantamo S&S, 2022

Lukija: Tauno Ljetoff

Kesto: 6 h 59 min

Kesämerkit on episodiromaani, jossa tavataan monia ihmisiä alkukesän päivinä, niin kolttasaamelaisten alueella Koillis-Lapissa, kuin kauempana, New Yorkissa ja Vancouverissa asti. Kirjailijan mukaan kirja kertoo selviämisestä, ja kauneudesta joka on piilossa kuin hillankukka.

Mene niin kauas pohjoiseen kuin pääset, oli isä sanonut Stefanolle, ja tämä oli hypännyt junaan kotona Milanossa. Nyt hän oli Suomessa ja Saamenmaalla, ensimmäistä kertaa isiensä mailla. 

Aurinko heijastui tienvarren kyltistä, jossa luki Sevettijärvi. Mustatukkainen, siroluinen mies seisoi rapautuvan asfalttitien reunassa ja poltti tupakkaa pitkä nahkatakki hulmuten. Hänen vasemman korvansa läpi törrötti poron sarvesta tehty koru. Rintakehä oli kapea häkki, Anthraxin bändipaidassa saarnaaja nosti hattuaan. Mies ei reagoinut Eskelisen bussista laskeutuvaan vieraaseen millään lailla. 

- Hi, you must be Aleksi. Sori, minun suomi on vähän heikko vielä, Stefano haparoi ja yritti hymyillä.

 

Aleksin sisko Anni tiesi, että iltapäivälehden kommenttiketjuista pitäisi pysyä kaukana, mutta aina hän ei siihen pystynyt. Jonkun täytyi opettaa tietämättömiä, jonkun piti jaksaa yrittää kerta toisensa jälkeen.

"... edessä arktinen silkkitie, joka yhdistäisi idän ihmeet Suomen ulottuville. Ja kauemmas, Kirkkoniemeltä Tallinnan tunnelin kautta pitkin Rail Balticaa ihan Euroopan sydämeen. Tarvitsemme uusia ideoita, muuten mitään innovatiivista ei synny ja kehitys pysähtyy."

Kauniisti kuvailtu, ja täyttä paskaa. Kehittäjä99 hamusi arktiselta silkkitieltään vain lisää halpaa muoviroinaa Kiinasta. Kännykänkuoria, ironisia t-paitoja, mukinpidikkeitä ja kopiolenkkareita - niitä Kehittäjä99 keräsi, ja irtopisteitä mukakriittisestä ajattelustaan. Anni pidättäytyi vastaamasta, haki toisen lasin puolukkamehua ja luki edelleen.

"Rata on samantasoinen huippu investointi Suomelle mitä Siperian rata on venäjälle tai Suetsin kanava. Poroaita voidaan rakentaa ali- ja ylikulkuineen koko radan mitalta. On niitä poroja ennenkin laiunnettu."

Ennen kuin ehti estää itseään, Anni oli naputellut ruudulle viestin ja pistänyt sen menemään. 

"@etteenpäinelämässä Aivanko tosissasi ajattelit aidata koko poronhoitoalueen läpi vievän junaradan? Ohjata puolivillit porot siltojen kautta 350 kilometriä tunnissa kulkevan junan yli? Tai kaivaa jokaiseen tunturien väliin alikulun? Halpaa tuntuu olevan raha etelässä."

Viesti oli virhe. Kahden minuutin sisällä listalle tupsahti kolme uutta viestiä.

"Rahaa ne saamelaiset vaan haluaa. Luontoa ne vihaa, poromies ei mitään inhoa niin ku susia ja ahmoja."

"Ootkohan koskaan käyny Kehä kolmosen toisella puolen? City-saamelainen?"

"Eiköhän tää pitäis ratkaista ihan virallisella taholla. Eihän saamelaiset osaa edes päättää, kuka saa siellä höpöhöpökäräjillä äänestää."

Peikot olivat heränneet.

Heidän isosiskonsa Senja yritti vaikuttaa asioihin etelästä käsin. Sandra-äidin mielestä Senjan olisi pitänyt laittaa pieni tyttärensä pohjoissaamenkieliseen päiväkotiryhmään, jossa Darja olisi saanut kulttuuritietoutta. Sinne kulkeminen vain olisi vienyt tunnin suuntaansa ja tyttö oli vasta kolmevuotias, joten Senja ei nähnyt siitä koituvan vaivan arvoista hyötyä. Darjan isä Mikko oli lopulta päättänyt heidän kaikkien puolesta, ettei ollut Darjan tehtävä pelastaa äitinsä kulttuuria. Senja teki silti kaikkensa: puhui tytölle kolttasaamea, oli hankkinut kaikki kolttasaameksi käännetyt lastenkirjat ja pyrki käymään citysaamelaisten tapahtumissa. 

Saamelaisnuorten yhdistyksen sihteerinä, kansainvälisen politiikan opiskelijana, Citysaamelaisten hallituksen jäsenenä, koltaksi laulavan metallibändin laulajana ja saamelaistaiteilijoista koostuvan aktivistiryhmän toimijana ahertanut Senja oli saanut kuusi vuotta sitten kesällä burn outin ja sen jälkeen itkenyt kaksi kuukautta Annin aitan lattialla. Siitä oli mennyt aikaa toipua, edelleen toiset saivat muistutella, ettei kaikkea tarvinnut tehdä itse. Vaikka kieltämättä joskus Annistakin tuntui siltä, ettei ollut ketään muuta vastaamaan näihin idioottimaisiin viesteihin tai jakamaan tietoa tai opettamaan kieltä tai juuritöiden tekoa. Että itse piti venyä, jos halusi, että kaikki tämä itselle rakas ylipäätään selvisi hengissä.

"Tiedätkö mikä jäi tuosta keskustelusta ärsyttämään eniten? Se Lapin rakastaja, joka lässytti kuinka saamelaiset on viisasta kansaa. Aivan kuin me ei osattais puhua omasta puolestamme. Tai niin kuin vanhempi puhuu lapsen pään yli: Marjatalla on pissahätä. Mistähän Marjatta löytäis naistenvessan?"

"Just. Kun virallisessa keskustelussa saamelaiset nähdään objekteina tai muuten arvottomina osallistumaan. Jos hylättäis eufemismit ja puhuttais suoraan."

"Jäämeren rata on uhka saamelaisille = Suomen teot uhkaavat pahentaa ilmastonmuutosta. Ja niin edelleen."

Senjan kanssa puhuttiin aina asiaa. Silloinkin, kun Anni oli kolme päivää syöttänyt kauravelliä lattialle, kun Senja ei jaksanut nousta pöydän ääreen. Silloinkin Senja oli kommentoinut miten hienoa että Anni oli kunnostanut mummon mökin. Ja että se taisi olla viimeisiä uudelleenasutusmökkejä, joka vielä oli lähellä alkuperäistä.

Heti kun oli vähän paremmassa kunnossa, Senja oli houkutellut mummon leu'ddaamaan kanssaan. Pikku mökki oikein kaikui, kun kirkkaat laulut kimpoilivat mummon kamarista, laskeutuivat ukin joskus väistämään pirttikaluston pöydälle ja liukuivat avoimesta ikkunasta kesäiltaan. Anni oli vähän mustasukkainen laulusta. Senjalla oli kaunis ääni ja mummo lauloi hänelle sellaisiakin, mitä ei ollut Annille suostunut. Mutta toisaalta, jos se paransi Senjaa, niin mitä siitä. Annilla oli muuta, juurensa ja mukulansa täällä, Senja asui niin kaukana ja näytti tarvitsevan välillä verestystä.

Tavattiin Sara, joka on tehnyt väitöstutkimuksen kolttasaamelaisten suomalaistamisprosessista, sekä taiteilija Larissa, jonka työt olivat esillä näyttelyssä New Yorkissa, jossa näyttelyn näki myös Vesa.

He olivat puhuneet siitä töissä juuri ennen matkaa. Kuinka oli ensimmäinen maailma, länsimaat, jotka katsoivat korkealta pilvenpiirtäjistä. Heidän selkänsä takana kurkkivat vanhan jaon itäiset sosialistimaat ja kolmannet maat, kehityksessä alemmat, joita katsella alaviistoon. Ja sitten oli alkuperäiskansojen neljäs maailma; ne joilla ei ollut omaa valtiota. Niin kuin Saamenmaa, joka nimellisesti kuului muille mutta joka omisti ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset sitä; jossa maisema ja kulkija kulkivat toisilleen. 

On vielä monia muita näkökulmia, en laskenut mutta uskoisin, että henkilöitä oli päälle kahdenkymmenen ja kaikilla enemmän tai vähemmän erilaiset näkökulmat asioihin ja elämään. Linkit toisiinsa tai johonkin aiemmin mainittuun aiheeseen löytyi aina jotain kautta.

Olisin halunnut kirjoittaa tähän kymmeniä lainauksia, oli vaikea valita vain muutama. Mikään ei tuntunut toista vähemmän tärkeältä.

Mieleeni tuli Tommy Orangen Ei enää mitään, josta kohistiin jonkin verran sen ilmestyessä. Harmi, ettei Kesämerkit ole saanut samanlaista huomiota. Toki, meidän on hyvä tietää alkuperäiskansojen asemasta ympäri maailman, mutta erityisen suuren huomion ansaitsisivat ne oman maton alle lakaistut. Kuka välittäisi enemmän Suomen vähemmistöjen oikeuksista kuin suomalaiset itse? Eli kehnosti on puolestapuhujia.

Kesämerkeistä jäi sen käsittelytavasta johtuen kuitenkin Orangen kirjaa positiivisempi jälkitunnelma. Opettaja Tauno Ljetoff on ollut loistava löytö äänikirjan lukijaksi. Ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä oli vuoden 2022 koskettavin kotimainen kirja.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Tammi, 2022

#2 Jana Kippo -trilogia

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 10 h 12 min

Jana Kippo -trilogian toisessa osassa jatketaan Smirnoffin tuttuun kirjoitustyyliin ilman muita välimerkkejä kuin pisteet, ja erisnimet kirjoitetaan yhteen pienillä alkukirjaimilla. 

Sisarusten äiti Siri Rahanni oli kotoisin Tornionjokilaakson Kukkojärveltä, ja oli ostanut itselleen valmiiksi hautapaikan sieltä. Äiti kuolee heti kirjan alkusivuilla, joten äidin vieminen pohjoiseen tarkoittaa ajomatkaa peräkärryn kanssa hautajaisiin. 

Hautajaisissa kaksoset tapaavat lukuisia serkkuja, joista yhdenkään olemassaolosta heillä ei ole ollut mitään käsitystä. Valtaosa oli aivan eri näköisiäkin, mistä viimeistään kävi ilmi miten paljon he olivat tulleet isäänsä. 

Pappi käyttäytyi oudosti, paheksuen äitiä avoimesti saarnassaan mikä sai Janan puolustuskannalle.

Mitä tykkäsit saarnasta hän kysyi.

Olin ajatellut sitä heräämisestä asti. Vastatessani pahin suuttumus oli onneksi ehtinyt jo laantua.

Mustapukuinen näytti siltä kuin se olisi vetänyt psykedeelejä sanoin. Vaikka on totta ettei meidän muori ollut helpoimmasta päästä niin se tyyppi ei ollut mitenkään voinut edes tavata muoria. Saarna oli täynnä epäreiluja väitteitä. Ensimmäistä kertaa puolustin äitiäni. 

Mustapukuinen niin kuin sinä sanoit toimii pastorina meän uskonyhteisössä. Hänen nimensä on silas marta sanoi. Ja hän on minun aviomieheni.

Vai niin sanoin. Siinä sen näkee.

Yritin kuvitella pastorisilasin jonkun miehenä. Pystyikö hänen lähellään edes hengittämään oikein.

Serkuista Jussi Rahanni tarjosi heille yösijan. Äidillä oli kylässä perintötalo, mutta Jussin mukaan sinne ei voisi mennä.

Tiivis ja tiukka uskonyhteisö jossa äiti on kasvanut sai välittömästi Janan niskakarvat nousemaan pystyyn. Jana ei ollut tiennyt äitinsä lapsuudesta oikeastaan mitään, mutta Kukkojärvellä hän ymmärtää pian, millaisessa kuristusotteessa lahko on valtaosaa kylästä pitänyt ja pitää edelleen. Ellet kuulunut lahkoon, asuminen Kukkojärvellä oli lähes mahdotonta. Kaikki "maailmallinen" oli kiellettyä; tv, radio, kirjat, taide, toisin sanoen kaikki mikä voisi harhauttaa naiset hakeutumaan pois nyrkin ja hellan välistä. Naisten osa on synnyttää ja kasvattaa kläpit eli lapset Herran sanaan. Kukkojärvellä se herra on pastori Silas, joka myös hakkaa vaimoaan, ja vaimo on yksi kaksosten serkuista. 

Tämä teidän uskonyhteisönne sanoin. Mikä sen erottaa muista lahkoista.

Se ei ole lahko pastorisilas sanoi. Vaan tavallinen seurakunta. Kuten evankelinen kirkko tai lähetyskirkko.

Mikä sen sitten erottaa niistä kysyin. Jotain omaahan siinä täytyy olla.

Oikeauskosuus pastorisilas sanoi. Me emme tulkitse raamattua vaan pidämme sitä ohjenuorana.

Kirjaa jonka kirjoittamisesta on yli tuhat vuotta sanoin. Eikö yhteiskunta ole muuttunut aika paljon sen jälkeen.

Eipä oikeastaan pastorisilas sanoi. Työ perhe ja koti ovat yhä olemassaolon kulmakiviä. Elämämme on pelkistettyä mutta rikasta. Me olemme perheinä tiiviisti yhteyessä toisiimme. Ketään ei jätetä yksin.

Synti armo synti armo.

Aivan sanoin. Isoissa perheissä kellään ei ole yksinäistä. Mikä on hyvä ellei satu kaipaamaan yksinäisyyttä sanoin. Silloin ei ole niin helppoa.

Noin sanoo vain ihminen jolla ei itsellään ole perhettä pastorisilas vastasi. Entä jos asia käännetään toisinpäin janakippo. Mistä johtuu että sinulla ei ole miestä eikä lapsia vaikka olet jo yli kolmenkymmenenviien.

On minulla yksi tytär sanoin. Hän on jo aikuinen.

Anteeksi. Unhotin kokonaan. Isäsi tytär vai miten se oli.

Ei sanoin. Vaan johanbrännströmin. Saman kylän miehiä. Me nähdään aina joskus. Ja harrastetaan seksiä huvin vuoksi olisin voinut lisätä. 

Älä sano enää mitään veli ajatteli. Minähän sanon mitä haluan ajattelin takaisin.

Siinä missä Jana haluaisi vain lähteä takaisin, Bror tahtoo jäädä, sillä hän on päättänyt liittyä uskonveljiin. Veli on vaihtanut yhden huumeen eli liiallisen alkoholinkäyttönsä toiseen, eli uskonlahkoon. Pastori Silas on innoissaan uudesta jäsenestä ja löytää Brorille sopivan naisystävän ja pian aletaan jo suunnitella häitä. Bror unohtaa kotona odottavan Angelikansa kuin hänet olisi huumattu. 

Janaa uskonlahko kammottaa niin paljon, ettei hän voi vain lähteä ja pelastaa itseään ja jättää veljen taakseen, joten molemmat jäävät, joskin eri syistä. Jana tarvitsee taas työpaikan ja päätyy tällä kertaa kuvaamataidon ja vähän kaiken muunkin opettajaksi kristilliseen kouluun, ja käyttää hyväkseen mahdollisuuden avata lasten silmiä edes pikkiriikkisen heitä ympäröivään maailmaan. Luokan taidenäyttely on hieman erilainen kuin vanhemmat odottavat.

Vauhtia, ryminää ja vaarallisia tilanteita on tarjolla trilogian keskimmäisessäkin osassa. Jana menee minne haluaa ja uskaltaa tehdä mikä tarpeen, hän tappaa karhun, hyvä ettei erästä miestäkin, ja poliisiasemallakin on syytä vierailla ainakin pariin otteeseen. Janassa on sekä hyvää että pahaa, paljon vastakohtia. Hän tarvitsee kipeästi hellyyttä ja läheisyyttä, mutta heti kun sitä on tarjolla, hän kokee että on nostettava kytkintä. Mitä kunnollisempi mies olisi tarjolla, sitä nopeammin iskee paniikki. 

Koukuttavaa tekstiä ja mustaakin mustempaa huumoria. Mitähän päätösosa pitääkään sisällään... Keskimmäinen päättyy kirjaimelliseen cliffhangeriin.

Saija Kuusela: Vyöry

 

Saija Kuusela: Vyöry

#2 Nea Guttorm

Tammi, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9h 13min

Viisikymppisestä Emilistä tuli Nean uusi työpari, mistä kumpikaan osapuoli ei ollut innoissaan. Uudella järjestelyllä vältettiin asemalla syntyneen rakkaussuhteen osapuolten työskentely yhdessä, sillä sellainen ei missään nimessä ollut sallittua. Neaa huolestutti väkisinkin, olihan hänen pomonsa Robert "Bobby" Dahl herännyt hänen vieressään tänäkin aamuna.

Pussi rapisi ja kallistui uhkaavasti kohti yöpöydän ja sängyn välistä aukkoa. Nea joutui nojautumaan vielä vähän pidemmälle ylettääkseen pussin suolaiseen sisältöön ja painoi samalla kyynärpäänsä miehen rintaan. Bobby ähkäisi.

- Varo vähän!

Nea onnistui kahmaisemaan vielä kourallisen Bacongull-sipsejä ja vetäytyi tyytyväisenä takaisin omalle puolelleen. Bobby näytteli menettäneensä tajunnan. 

- Ja hänen hautakiveensä kaiverrettiin: "Kuoli naisystävänsä sipsinhimon seurauksena", Bobby kuiskasi dramaattisesti. 

Emilillä oli nyt kuitenkin mielessään aivan muuta kuin uudeksi työpariksi nimetty Nea. Hänen poikansa Finnin oli pitänyt tulla käymään kotipuolessa, lentoliputkin oli jo hankittu, mutta poika ei ollut noussut Trondheimistä koneeseen. Emil sai muutaman päivän vapaata lähteäkseen käymään paikan päällä ja Nea ilmoittautui mukaan, mitäpä hän pikkukaupungissa Jäämeren rannalla teki ilman työpariaan. Kun Bobby huomasi Trondheimissä järjestettävän seminaarin, matkaan lähtijöitä oli Emilin harmiksi jo kolme. 

Nealle paluu Trondheimiin palautti mieleen vahvoja muistoja. Sieltä hän oli saanut ensimmäisen työpaikkansa poliisiksi valmistuttuaan, mutta lähtenyt jo vuoden päästä Osloon, koska jotain oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin yhteydessä silloiseen tiimin jäseneensä Paal Christenseniin, jonka tiesi auttavan heitä Finnin katoamisessa. 

- Miksi sä lopetit niin äkkiä? Emil töksäytti.

Nea käänsi katseensa eteenpäin ja nielaisi. Bobbyn silmät viivähtivät taustapeilissä.

- Sain pestin Oslosta.

- Ja paremman liksan?

- Senkin.

Takapenkille laskeutui jähmeä hiljaisuus. Auto suhahti ulos kallioon louhitun tunnelin suusta, ja tienpientareella näkyi taas lehdettömiä puita. Emil sulki silmänsä, koetti väkisinkin löytää mielestään jotain valoisampaa, jolla pyyhkäistä piiloon sekä taksia kansoittavat kollegat että sisuskaluja kalvavan huolen. Lehdettömät puut. Kuva tarkentui hitaasti, puut siinä olivat pienempiä kuin täällä, pikemminkin pensaita mutta yhtä paljaita. Vai oliko se sittenkin syksyä, ja lehdet olivat juuri pudonneet? Joka tapauksessa tunturissa oli ollut öisin viileää. He olivat käpertyneet makuupusseissaan iltanuotion ääreen, paistaneet päivän saaliin mustaksi hiiltyneellä paistinpannulla suoraan tulen päällä. Poika oli onnistunut pyydystämään ensimmäisen punavatsaisen nieriänsä. Muisto sytytti Emilin kasvoille lyhyen hymyn. Oli se syksyä, kutuaikaa. Hän oli ostanut molemmille kaiken varalta punaoranssit huomiovaatteet, joille poika oli nauranut.

Neljä viikkoa aiemmin.

Ensimmäinen vuosi Trondheimissä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Finnistä tuntui kuin hänen otsassaan olisi loistanut kyltti "pohjoisen pikkukylän poika", vaikkei hän ainoa muualta muuttanut opiskelija ollutkaan. Mutta kaikki muuttui hänen nähtyään lehdessä jutun Ronna Bakkenista ja tämän harrastajateatterista, jonka nimi oli Siemenet. Ronnan opissa Finnistäkin alkoi tulla jotain, ja joka kerta harjoitusten jälkeen hän tunsi 21-vuotiaassa kropassaan olevansa muutaman sentin pidempi, vähän enemmän mies. 

Ronna ei halunnut työskennellä valmiiden näyttelijöiden kanssa. Hän halusi istuttaa uusia siemeniä ja katsoa, millaisiksi eksoottisiksi kasveiksi ne itivät. 

Teatteriryhmässä oli kymmenkunta nuorta, vain yhden Finn tunsi ennestään sillä hän oli saanut houkuteltua mukaan Askin, ainoan fysiikan laitokselta löytämänsä ystävän. Ronna oli käsikirjoittanut näytelmän itse, ja se oli rikostarina. Toistaiseksi he harjoittelivat kaikkia rooleja yhdessä, mutta roolijaot oli tarkoitus tehdä pian. 

Nuorten välillä syntyy jännitteitä kun kirjan kaksi aikatasoa alkavat kuroutua jännittävästi yhteen. 

Nean etiäiset eivät olleet tässä osassa juurikaan mukana, mikä oli minusta harmi. Kirja oli lähempänä perinteistä dekkaria kuin Katse, jäin miettimään olisiko kirjailija saanut negatiivista palautetta Nean näyistä ja muokannut kakkososaa sen mukaan? Muistan nähneeni sellaista kritiikkiä Katseesta. 

 

Pohjoisen luonto sen sijaan on vahvasti ja upean tunnelmallisesti mukana. Minua tämä Nea Guttorm -sarja nappaa paljon enemmän kuin suurta suosiota saanut Hildur (josta tosin on saatu vasta ensimmäinen osa), mutta makuja on tunnetusti monia. 

Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain

Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain

Bazar, 2022

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 10 h 52 min

Ystävykset Aamu Niemelä ja Kiira Roslund olivat lähteneet kahdestaan muutaman päivän vaellukselle Lappiin, Kevon luonnonpuistoon. Aamu oli pohjoisesta kotoisin ja haaveili, että voisi joskus palata sinne asumaan miehensä Jaakon ja taaperoikäisen poikansa Taavin kanssa. 

Kolme päivää myöhemmin Jaakko ja Taavi sekä Kiiran Cecilia-serkku miehensä Ilarin kanssa ottivat lennon Utsjoelle. Kiiran ja Aamun olisi pitänyt ehtiä matkapuhelimen kuuluvuusalueelle edellispäivänä, mutta heihin ei oltu saatu yhteyttä. Poliisin mukaan siihen saattoi olla lukuisia syitä, eikä vaelluksen siirtyminen vuorokaudella ollut harvinaista, olihan Kiira lisäksi kokematon vaeltaja. Cecilia olisi odottanut vielä päivän, mutta puoli Roslundin sukua oli jo matkalla Utsjoelle. 

Kun he pääsivät perille, vallitsi poliisiasemalla melkoinen hulabaloo, suvun jäsenten huutaessa toistensa päälle ja penätessä helikopterien ja armeijan valjastamista pikaisesti etsintöihin. Cecilian äiti esitteli tyttärensä huippujuristina joka tulisi haastamaan aikaansaamattomat poliisit oikeuteen, todellisuudessa Cecilia oli kyllä koulutukseltaan juristi, mutta teki paperitöitä Ilarin perheen LVI-yrityksessä ja häpesi äitinsä käytöstä.

Aamu oli käynyt jo useammalla vaelluksella ja sai toppuutella Kiiraa, joka oli säntäämässä reitiltä sivuun mistä syystä milloinkin, usein ottamaan valokuvia jostain kauempaa näkyvästä kohteesta jonka Kiira luuli olevan lähempänä kuin se olikaan. 

Kevon reitillä ei näkynyt moniakaan retkeilijöitä. Heti alussa he olivat kohdanneet remuisan polttariseurueen josta pyrkivät pysymään mahdollisimman kaukana, mutta sitten heitä tuntui seuraavan etäältä punatakkinen mies. Mitä tämä halusi heistä? 

Otin tämän dekkarin kuunteluun kiinnostavan lähtökohdan takia ja koska se sijoittui Lappiin. Loppufiilikset ovat vähän ristiriitaiset, sillä tässä oli loppupuolella pari hyvää twistiä joita arvostin, mutta alkuosa oli sen verran korni ja Roslundit käytökseltään niin övereitä, että harkitsin jopa jättää kirjan kuuntelun kesken. Dialogi olisi voinut olla kauttaaltaan luontevampaa ja ylipäätään, muutamaan muuhun viime aikoina kuuntelemaani dekkariin verrattuna, tämä antoi jotenkin viineistelemättömän vaikutelman.