Jarkko Tontti: Haava

Jarkko Tontti: Haava

Otava, 2021

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 5 h 52 min

Yliopistolla tutkijana työskentelevä Greta luennoi opiskelijoille ja kirjoittaa tutkielmaa noitaoikeudenkäynneistä. Kaksi 1600-luvulla elänyttä Mariaa, saksalainen ja suomalainen. Laitoksen esimies oli varoitellut aiheen kuluneisuudesta, mutta vertailu oli Gretan mielestä uusi näkökulma. Eräänä päivänä kun Greta oli kotiutunut työpäivän päätyttyä, hän yllättyi kun ovikello soi. 

Mitä nyt, eihän kukaan nykyään ilman etukäteisilmoitusta tule kylään. Ensimmäinen arvaukseni oli Jemina. Vai oliko se toive? Ei, se oli pelko. Jemina yrittäisi taas kerran vedota äidinrakkauteen ja sääliin. Heittäytyisi syliini, itkisi, lupaisi, vannoisi, itkisi lisää. Nyt hän on tosissaan, tällä kertaa hän tekisi sen. Hän on taas menossa kuntoutukseen, mutta tarvitsisi alkuun rahaa. Niinpä niin.

Mutta tällä kertaa ovella ei ole huumeita käyttävä, rahaa kärkkyvä tytär, vaan kaksi poliisia, ilman Jeminaa. Greta oli aina tiennyt tämän päivän joskus koittavan. Teidän pitäisi tulla tunnistamaan tyttärenne ruumis. Poliiseilta hän sai Jeminan osoitteen; hän ei ollut tiennyt edes tyttärensä osoitetta, ei tämän ystävistä, elämästä. Eikä siitä, oliko tämä tavannut hiljattain isäänsä ja jos, mitä he olivat tehneet. Käyttäneet päihteitä yhdessä?

Joskus olin syyttänyt erostammekin mielessäni Jeminaa. Johannes joi, koska Jemina oli niin vaikea. Välillä syytin toisinpäin, tyttäreni käytti aineita koska hänen isänsä oli alkoholisti. Se oli epäreilua, myönnetään. Ei se ollut Johanneksen vika, hän yritti tosissaan. 

Kaksi addiktia, isä ja tytär. Johannes oli taas hakeutunut katkolle kun oli saanut tiedon tyttären kuolemasta. Edellisillasta ei ollut selkeitä mielikuvia, vain hetkittäisiä välähdyksiä jotka vaikuttivat siltä, että hän oli ollut Jeminan ja tämän kavereiden seurassa.

Tämä se oli. Olisiko se tämä?

Jokaiselle alkoholistille se tulee, se hetki. Joillekin ensimmäinen kerta riittää. Kun tajuaa, että joko nyt lopetat dokaamisen tai kuolet. Joillekin se tulee seitsemännentoista retkahtamisen jälkeen, tai kuudennen myllyhoidon aikana. Että nyt vittu riittää. Nyt vittu riittää.

Ja kyllä, olin sanonut nämä sanat itselleni aikaisemminkin. Tämän päätöksen olin tehnyt niin monta kerta viimeisen kolmentoista vuoden aikana. Ihan tosissani olin päättänyt joka ikinen kerta. Ja joka kerta olin salaa luvannut itselleni takaportin, muutaman sentin raollaan olevan takaoven. Se oli ajatuksen itu jokaisen päätökseni reunamailla, halun muistutus hirmuisesta voimastaan. Että kunhan olet kunnossa, kunhan olet kaksi vuotta juomatta, sitten voit ottaa pari lasillista viikossa, ei yhtään enempää.

Nyt vittu riittää.

Kirja oli jaettu kolmeen osaan, joissa kertojina olivat Greta, Johannes ja lopulta Jemina itse. Gretan osuus oli niistä kiinnostavin, Johanneksen vähän pitkästyttävä ja loppu oli mielestäni tylsin mahdollinen. Pienenä sivujuonteena Gretan osuudessa oli kiinnostavaa tietoa noitavainoista. Pidin kovasti Tontin edellisestä kirjasta Perintö, tämä oli sen jälkeen harmillinen pettymys. Asiaa ei juuri suttanut se, että lukija oli jopa suomalaiseksi tasainen läpilukija, joka olisi voinut eläytyä enemmän. 

Loppuvuodesta bloggausjonoon kertyneet, osa 1

Laitetaanpas loputkin järjestykseen, että saadaan palauttaa kirjat kirjastoon ja taas kiertoon seuraaville lukijoille.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 sivua
Henrik ja Anna-Leena ovat aikuisia sisaruksia jotka eivät ole vuosiin olleet juurikaan toistensa kanssa tekemisissä. Anna-Leena on ollut äidin silmäterä ja Henrik perheen kapinallinen. Heidän isänsä kuoli jo varhain ja nyt äitikin on menehtynyt. Äidin jäämistöstä löytyy kasa sinikantisia vihkoja, jotka Henrik löytää ensin ja nappaa itselleen. Niistä hänelle alkaa selvitä asioita joista Anna-Leena on tiennyt aina.

Olin lähettänyt Henrikille sähköpostiviestin ja kysynyt oliko äidin tavaroista löytynyt sinikantisia vihkoja. Kirjoitin hätäpäissäni, että ne olivat minun kouluaikaisia vihkojani 
"Ne jäivät jostain syystä äidille vuosia sitten. Mielellään ottaisin ne nyt takaisin. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun."
Se oli surkea huijausyritys.
Henrik ei ollut vastannut. Voi kuinka yllättävää. Se oli yksi hänen monista tavoistaan välttää vastuuta ja sysätä asiat muiden hoidettavaksi. 
Minun on pakko hankkia vihot takaisin. Henrik ei saa lukea niitä, ei, ei missään tapauksessa. Enn uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea äiti oli niihin kirjoittanut. Mitä jos Henrik saisi tietää?

Kiinnostavaa sukudraamaa, varsinkin kun sisarellekin alkaa paljastua äidistä yllättäviä asioita, hänhän luuli tietävänsä äidistä kaiken...

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018, 300 sivua
Yejide ja Akin ovat nigerialainen aviopari, jolle ei ole kuulunut lasta. He ovat molemmat perinteisistä, moniavioisista perheistä. Siitä huolimatta Yejidelle on yllätys, että Akinin suku painostaa Akinin ottamaan toisen vaimon. 

Olin odottanut heidän puhuvan lapsettomuudestani. Olin aseistautunut miljoonilla hymyillä. Anteeksipyytävillä hymyillä, säälikää minua -hymyillä, luotan Herraan -hymyillä -- kaikilla mahdollisilla tekohymyillä, joiden turvin voi selviytyä iltapäivästä ihmisten kanssa, jotka väittävät tahtovansa parastani, mutta tökkivätkin avointa haavani tikulla. Minulla oli hymyt valmiina. Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jotain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan, tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja ja nenän niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Kerrassaan mainio romaani joka valottaa modernien nigerialaisten kaupunkilaisten elämää vanhojen tapojen ja perinteiden ristiaallokossa. Ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
Into Kustannus 2019, 227 sivua
1960-luvulla rakennetussa porilaisessa betonilähiössä kasvoivat Mira ja Eeva, 70-luvun lapset, toistensa parhaat ystävät. Lähiölapsuus, alkoholia suurkuluttavat vanhemmat, kylmä, litsareita jakava äiti... tytöt eivät saa parhaita mahdollisia lähtökohtia elämälleen, mutta pärjäävät. Mirasta tulee näyttelijä, Eevasta paitsi toimittaja, myös se rankan elämän koulima kovakuorinen johon romaanin nimi viittaa. Välillä kirjassa on pätkiä joita kirjoittaa Mies, harvinaisen itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva sellainen, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan lopussa. Silloin paljastuu myös miksi Eeva käy välillä psykiatrilla mielentilatutkimuksissa. Selvää on, että hän on tehnyt jotain rikollista, miksi, kenelle? 

Älä jää lumeen makaamaan, muru.

Kovakuorinen on niitä vangitsevia kirjoja joita et raaskisi kädestään laskea. Kysymyksiä on niin monta, kuka se omahyväinen mieskin on ja miten se liittyy Eevaan ja Miraan?

Lisätäänpäs tänne vielä yksi joka ei tullut kuvakollaasin mukaan, eli Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä, jonka luin viime syksynä. Siinä päähenkilöinä ovat kaksi nuorta aikuista, Ilmo ja Titi, jotka kohtaavat Ilmon äidin luona. Ilmon tyttöystävä Laura on jättänyt tämän ja Ilmo kantaa vähäisen omaisuutensa repussa äidin nurkkiin. Riitalla on taipumusta ottaa hoteisiinsa huolenpitoa tarvitsevia nuoria ja tällä kertaa heillä majailee Titi. 

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, jossa 13-lapsisen perheen äiti on jaksamisen äärirajoilla, siitä huolimatta että vanhemmat sisarukset auttavat nuorempien hoidossa. Äidillä on harvoin aidosti aikaa Titille, ja tyttö oireilee syömättömyydellä. Sairaalajakson jälkeen äiti päästää Titin koulun ilmaisutaidon kerhoon, vaikka sellainen onkin uskoon sopimatonta. Titi jää teatterin polulle ja päätyy Riitan ohjattavaksi.