Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo: Jenny Hill

WSOY, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 6 h 45 min

Jenni Mäki on 48-vuotias, 162-senttinen, kahden lapsen äiti ja nyt myös eronnut nainen. Kahdenkymmenenneljän vuoden ajan hänen nimensä perässä oli liehunut myös hänen miehensä sukunimi, mutta sitten tapahtui se tavallinen tarina: mies petti ja nainen lähti. Jääminen olisi ollut helppoa ja vaivatonta, mutta hän muutti suuresta merenrantatalosta kalustettuun vuokrakaksioon.  

Suuret muutokset saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Se on syy sille, miksi Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Ei siksi, että Jenny Hill olisi hänen pienennetty nimensä, vaan juuri päinvastoin, vahvistukseksi. Ikään kuin y:ksi jatketun i:n kiehkurassa olisi ollut voimaa jota hän tarvitsi.

Jenny Hillin aivoihin on säilötty muistoja ja ajatuksia, hermoradat ovat välittäneet tietoa eteenpäin, polkuja asioiden välille on syntynyt ja niitä on katkennut, ja vaikka sitä on hankala hahmottaa, hyytelömäisen massan sisällä säkenöivät myös tunteet. Näitä asioita ei näe, mutta aivojen välittäjäainemäärät ovat viimeisten vuosien aikana vähentyneet, ja sen takia joskus muistot sekoittuvat ja pärskyvät toistensa päälle tai jättävät jälkeensä hylättyjä uomia.

Tähän vaikuttaa väsymyskin. Jenny ei ole elämänsä kunnossa eikä tilannetta auta se, että hän nukkuu liian vähän ja vatvoo asioita ja muistoja ja kertaa elämänsä tarinaa, ja kaikki tämä yöllinen kääntyily on johtanut loppupäätelmään, että hänen täytyy lähteä ja siksi hän nyt istuu taksissa. Hän tahtoisi olla onnellinen ja että elämä olisi jotenkin helpompaa ja rennompaa, hän tahtoisi olla itselleen kiltti ja ymmärtää itseään, niin neuvotaan joka paikassa mutta se on hirvittävän vaikeaa maailmassa, joka esittää toivomusta ja vaatimusta toisensa perään, asettaa tavoitteita ja pakottaa pinnistelemään, tai siltä hänestä on aina tuntunut, nuoresta asti, ja nyt hän on monella mittapuulla vanha.

Jenny Hillin sisällä kahisee ja soi, mutta koska hän ei ole mikään tyttönen, ääni on erilainen kuin edellisellä vuosituhannella. Se kumpuaa syvempää ja on täyteläisempi ja tuleentuneempi, mutta tällaisen ihanuus on piilotettua, se ei nauti arvostusta arkisessa ulottuvuudessa, jossa kauneus on keskenkasvuista kiinteyttä. Sellainen maailma on, ja sen katse. Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.

Käytyään vuoden terapiassa Jenny sai tehtäväkseen kirjoittaa kirjeitä. Vastaanottajaksi piti kuvitella henkilö, jolle voisi olla aivan oma itsensä, joku jolle voisi olla paljas, rikkinäinen tai surullinen. Joku jolle Jennyn ei tarvitsisi poseerata.

Jennylle tuo joku alkaa olla Brigitte Macron, Ranskan presidentin vaimo. 

Mme Brigitte Macron

Palais de l’Élysée

55 rue du Faubourg-Saint-Honoré

75008 Paris

France

Hyvä rouva Brigitte M.

Kerroin terapeutilleni, että olen aloittanut mutta että en pidä tästä kirjoittamisesta. Hän sanoi, että kirjoita silti. Kirjoita ettet pidä. No, nyt tein juuri niin, eikä se mitään auttanut.

Ehkä voisin alkuun esitellä itseni, vaikka näin: Minulla on nimi, ikä ja ammatti. Minulla on kaksi aikuista lasta ja entinen mies. Minulla on uusi osoite, jonka jo muistan. Minulla on työpaikka ja siellä oma pöytä, ja olen myös tytär ja sisko ja –.

Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole.

Kerro kirjeissä siitä mitä ajattelet, terapeutti sanoi.

Hän on oikeasti aika rasittava.

Kerro vastaanottajalle mistä pidät ja mistä et, mikä väsyttää, mistä raivostut ja mikä ilahduttaa.

En minä osaa, minä sanoin. En pidä huonolaatuisista kynsilakoista, kuka sellaista jaksaa lukea.

Ei kyse ole lukemisesta, Jenny, terapeutti sanoi. Kyse on siitä että sinä sanot sen ääneen, kirjoitat sen näkyväksi.

Minkä sen?

Jenny Hill

Jennyn siskolla Johannalla on yritys, jossa jumalattaret lähettävät tsemppausviestejä kannustavia sanoja kaipaaville naisille. Siskosten tietämättä toisessa ulottuvuudessa heitä (ja meitä?) tarkkailevat avattarina elävät Tähkäpää ja muut disneyprinsessoina tunnetut Grimmin satujen naispuoliset, väärin ymmärretyt henkilöt, joista sadut ovat kertoneet vääristelyä totuutta. Ei mitään prinssejä ole olemassakaan.

Minä olen niitä naisia, jotka tunnistavat omat etuoikeutensa ja osaavat sanoa, missä asioissa ovat kokeneet syrjintää. Ei sellaisessa ole mitään hauskaa, ja tässäkin tulevat vastaan sortavat rakenteet: naisen pitäisi olla suloinen höpsö, joka vähän kikattaa isojen poikien jutuille.

Arvaa, miltä tuntuu olla lasten hupinäytelmän hahmo! Naiivi pikkutyttö, joka uhmaa vaaraa, koska on niin yksinkertainen. 

Mene suorinta reittiä mummolaan, okei selvä – paitsi että poimin vähän »kukkia» siinä matkan varrella. Älä

mene pois polulta, voi en tietenkään – mutta menen kuitenkin. Älä puhu vieraille susille, joo en – paitsi tälle. Älä mene epäilyttävän näköisen henkilön sänkyyn – oho hups, no vahingossa taisin mennä.

Minä tein kaiken sen ja enemmän ja olin aina liikaa.

Vihaan sitä, miten minusta on tehty varoittava esimerkki. Vihaan sitä, miten väkivallalla pelottelu on konventionaalinen tapa opettaa toksisia cis-etuoikeuksia binäärin molemmille ääripäille. Tottele, tai vieras mies voi tuntemattomassa metsässä tunkeutua viattomiin pöksyihisi. Älä ole tyhmä, tai sinut raiskataan. Vihaan sitä, miten minuun viitataan naamiaisasukauppojen pornahtavissa polyesteririevuissa: on höpsö lyhyt hame ja pitkät valkoiset sukat, valkoinen paita ja antelias kaula-aukko, musta korsetti ja hassu punainen huppu, lisukkeena vielä pikkuinen kori käsivarrella. Olen jokamiehen kuuma unelma, ja voin kuvitella, miten asuun sonnustautuvat keski-ikäiset vaimot laittavat vielä hiuksensakin saparoille kahden puolen päätä, että pikkutyttöfantasia olisi täydellisempi.

En kerta kaikkiaan kestä tätä. Siksi on tärkeää, että saat kuulla totuuden.

Sen voi kertoa lyhyesti.

Minulla kesti muutaman ylimääräisen viikon verran valita Jenny Hill luureihini, koska ajattelin ensin, että tällaisia kirjoja, joissa aikuinen nainen lähtee uuteen kasvuun jätettyään petturimiehensä on tusinoittain. Mutta kyllähän Rytisalo osaa kirjoittaa ja teksti on hyvin hiotun oloista. Jenny Hill ei omasta mielestäni kuitenkaan yllä aivan aiempien historiallisten romaanien tasolle, mikä saattaa johtua juurikin edellämainitusta, toisin sanoen pidän esimerkiksi Minna Canthia kiinnostavampana kuin kuvitteellista Jenni Mäkeä. Jos saisin itsekkäästi toivoa, niin soisin hänen paneutuvan johonkin Rouva C:n kaltaiseen aiheeseen, sitten kun on uuden kirjan aika. Rouva C:n ja Jenny Hillin välillä vierähtikin monia vuosia.

Kuriositeettina (alkaakohan tästä tulla tapa...): meillä aterimet ovat tosiaan järjestyksessä "haa-vei-lu". Olin tottunut tuohon järjestykseen lapsuudenkodissa ja pitänyt siitä kiinni koska se näyttää hyvältä, tai niin olen ainakin kuvitellut, että se on vain sattumanvarainen järjestys. En ollut aiemmin kuullut tuollaisesta muistisäännöstä. Ei sentään ha-lus-veit 🙈

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 

Gummerus 2016

234 sivua

Sinä valitsit minut, en tiedä, olitko kauan jo katsellut ja niin päättänyt, se jäi kysymättä. Minusta ei olisi ollut valitsemaan sinua, olin niin ujo etten olisi itse pystynyt sinua lähestymään, ikinä. En olisi uskaltanut. Ei olisi tullut mieleenkään, mutta sitten oven kello kilahti, ääni jäi taakseni oikealle, ja vasemmassa kädessäni minulla oli yhä rukkaset. Ulkona lumi suli ja pian poskellani huulten tuntu, niin pehmeä, yhtä aikaa salama ja ikuisuus, ja kun nostin pääni ja katsoin, sinä olit siinä enkä enää voinut irrota. Silmät jäivät kiinni silmiisi. Ilmassa leijui tytön tuoksu, vaikka mitä se edes on, en tiedä. Jotain makeaa ja puhdasta, ihan erilaista kuin miehissä, hiuksista ja ihosta se tulee, kevyestä hengityksestä. Teitä oli siinä kaksi tyttöä, mutta minä näin vain yhden. Siitä hetkestä kaikki alkoi. Et laskenut katsettasi, enkä minä. Kaikki meni nopeasti. Sota-aika. Kaksi kirjettä, ja sinä aloit minulle. 

Nyt tiedän sen tunteen, kun voisi oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan toiseen kertaan, ihan kokonaan. Useinhan tulee tässä kirjoitusvaiheessa paljonkin sivuja plärättyä, mutta nyt on sellainen tunne, että haluaisin lukea uudelleen kaikki nuo kauniit sanat, lauseet ja virkkeet. Toisekseen, nyt kun tietää kaiken sen mitä on edessä näiden ensimmäisten sivujen jälkeen, joilta tuo ylläoleva näytekin on, voisi lukea ja ymmärtää niin monet asiat eri tavalla. 

Lempi sijoittuu 1940-luvulle, aikaan ennen Lapin sotaa ja vielä sen jälkeenkin. Nimensä se on saanut päähenkilöltään, kauppiaantyttäreltä, Siskon kaksoissisarelta. Toisaalta, voiko päähenkilöksi nimetä naisen, joka ei itse kerro tarinaansa? Ehkä päähenkilöt ovatkin Viljami, Sisko ja Elli, sillä he ovat Lempin tarinan kertojat.

Viljami vie vihille Lempin, tuo Pursuojalle jos nyt ei kaupunkilaistyttöä, niin kuitenkin tytön joka kiharsi tukkaansa ja lakkasi kyntensä, tytön jonka päähän olisi kuulunut valkolakki eikä navettaliina. Vaikka Lempi yrittää, aputytöksi palkattu tomera Elli katsoo nuorta rouvaa pahasti ja kadehtien, liian herraskainen on Lempi Ellin silmissä maatilan töihin. Lempin ja Viljamin onni jää lyhyeksi, keväällä syttynyt rakkaus suo nuorille onnentäyteisen kesän, mutta syksy tuo myös Viljamille pelätyn kutsuntakirjeen. Rintamalle joutuessaan Viljamia lohduttaa, että nuorikon seurana on edes Elli. 

Vähänpä Viljami tiesit.

Taitavaa, todella taitavaa. Kieli, tarinan kulku, se miten eri henkilöt tuovat tarinaan uusia näkökulmia. Miten lukija ensimmäisen kertojan osuuden luettuaan luulee tietävänsä miten asiat ovat ja miten toinen kertoja laittaa kaiken uusiksi. Kirja osoittaa hienosti sen, miten emme koskaan voi tietää tarkalleen mitä toinen ihminen ajattelee ja miksi toimii kuten toimii. Totuuden tapahtumista tietävät vain ne ihmiset, jotka ovat olleet paikalla, eivätkä hekään voi tietää muiden osallisten ajatuksia. Kaikki mitä näemme, on vain omaa tulkintaamme. Kiehtova ajatus, ja niin totta.

Mielettömän upea esikoinen!