Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Bazar 2014, 560 sivua

Alkuteos: The Lady of the Rivers, 2011

Suomennos: Natasha Vilokkinen

1430-luvulla Ranska on lähes kokonaan englantilaisten hallussa. Jeanne D'Arc on vangittuna Luxemburgin linnassa, odottamassa luovuttamista briteille oikeudenkäyntiä varten. Hänen kanssaan ystävystyy Luxemburgin sukuun kuuluva Jacquetta jonka elämää kirjassa seurataan. Jeanne D'Arc päätyy roviolle, Jacquetta naimisiin Bedfordin herttuan kanssa. Vaikka Jacquettasta tulee avioliiton myötä Ranskan vaikutusvaltaisin nainen, liiton avainsanoja ovat alkemia ja yksisarviset..! Herttuattarena Jacquetta liittyy myös Englannin hoviin ja iäkkään puolison pian kuollessa vasta 19-vuotias leski kohahduttaa naimalla rakkaudesta aatelittoman miehen jolle kuningas antaa myöhemmin arvonimen. Näin Jacquettasta tulee Lady of the Rivers, joka on myös kirjan alkuperäinen nimi. 

Jacquetta ei ole historian merkkinaisia. Hänen suurin aikaansaannoksensa on synnyttää lapsia toinen toisensa jälkeen, eri lähteistä riippuen ainakin 12, mahdollisesti jopa 16. Hänen miehensä on jatkuvasti sotimassa kuninkaan ja Englannin puolesta, enimmäkseen Ranskassa. Välillä Jacquettaa tarvitaan hovissa jolloin lapset ovat pitkiäkin aikoja näkemättä kumpaakaan vanhemmistaan, mutta lapsivuode kutsuu äidin kerran vuodessa kotikartanoon. 

"Jacquetta, olen pahoillani. En arvannut, että tässä kävisi näin. Ei tarkoitukseni ollut tuoda sinua Ranskasta Englantiin, missä joutuu näin pelkäämään."
"Tarkoitatko, ettei missään ole turvallista, jos kapinalliset valtaavat Lontoon?" kysyn. "Valtaavatko he lopulta koko Englannin, jos ette pysty ajamaan heitä pois kaupungista?"
"En tiedä, kuinka tämä päättyy", Richard sanoo. "Kuningas jättää Lontoon talonpojille ja puolipalkkaiselle kapteenille. Rutiköyhä rahvas väittää, että se omistaa kaupungin. En tosiaankaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu."
"Tule takaisin", on ainut mitä saan suustani.
"Niin olisi tarkoitus", hän sanoo kireästi. "Olet elämäni rakkaus. Palaan luoksesi, jos se vain on mahdollista. Olen vannonut niin. Aion olla läsnä vauvamme ristiäisissä, ja jos Luoja suo, teen sinulle vielä yhden lisää."

Kirja olisi hyötynyt siitä, jos sen sankaritar olisi ollut täysin fiktiivinen henkilö jolloin kirjan tapahtumiin olisi voitu sisällyttää enemmän, noh, niitä tapahtumia. Toki aikakaudesta sai hyvän historian kertauksen ja sitä oli enimmäkseen ihan mukavaa lukea mutta juuri Jacquettan nostaminen päähenkilöksi ei antanut mielestäni tarinalle mitään erityistä. Kiinnostavimmat henkilöt olivatkin ehdottomasti kuningaspari ja hovin juonittelijat. Te jotka olette jo lukeneet Valkoisen kuningattaren, tunnette Jacquettan sitä kautta, juuri hänen esikoisensahan nai Englannin kuninkaan ja Jacquettakin nousee "uransa korkeimmalle huipulle" nimenomaan kuningattaren äitinä. Loppusanoissa kirjailija kertookin "löytäneensä" Jacquettan kirjoittaessaan tämän tyttärestä mikä selittää myös sen, ettei kirjasarja etene täysin kronologisessa järjestyksessä. Mikäli et ole lukenut yhtään kolmesta Ruusujen sodan kirjasta (Valkoinen kuningatar, Punainen kuningatar sekä tämä Sininen herttuatar), kannattaa lukeminen aloittaa juuri tästä osasta. 

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Bazar 2011, 390 sivua

Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt nimillä

Broken Paradise ja Ghost Heart, 2004

Suomennos: Tiina Sjelvgren

1950-luvun Kuubassa varakkaasta suvusta olevat 9- ja 10-vuotiaat serkukset, tummempi Nora ja vaaleampi Alicia (kuin aito espanjatar), elävät vailla huolen häivää. Elämää jossa voi kaivaa varpaat kosteaan hiekkaan, katsella miten palmut huojuvat merituulessa ja makustella pitääkö eniten mango-, kookos- vai papaijajäätelöstä. Tytöillä on paljon rakkaita läheisiä, isovanhempia, tätejä, isotätejä ja Noran perheen kotiapulainen Beba joka loihtii heille herkullisia ruokia joilla on suussasulavan kuuloisia nimiä kuten rope vieja, carne con papas ja arroz con pollo. Pian tytöt, toistensa parhaat ystävät, kasvavat nuoriksi neidoiksi jotka pääsevät ensi kertaa mukaan aikuisten hauskanpitoon, kuten tanssiaisiin.

Isoisä seisoi edessämme ja hymyili ylpeänä. "Kaksi kaunista prinsessaa", hän sanoi. "Toinen kaunis ja vaalea kuin Kuuban päivät, toinen salaperäinen ja viettelevä kuin tropiikin yöt." 

Kaikki muuttuu kun kansa alkaa kapinoida. Maan johtajasta Batistasta halutaan eroon ja syntyy vallankumous. Uusi karismaattinen johtaja, Fidel Castro, saarnasi uudesta Kuubasta, josta tulisi entistä vahvempi, rikkaampi ja joka ottaisi oman paikkansa maailmankartalla. Beballa on paha aavistus Castrosta, ja valitettavasti hän on oikeassa. Hän ei ollut enää mies, joka pelastaisi Kuuban ja nostaisi maan samalle viivalle Yhdysvaltojen kanssa. Mies, joka kitkisi Batistan ja tämän ökyrikkaiden hännystelijöiden jälkeensä jättämän korruption ja loisi maalle uudet, uutuuttaan loistavat demokraattiset ihanteet. Castro julisti Kuuban kommunistiseksi maaksi ja siitä seurannut kauppasaarto vaikeutti eniten juuri tavallisten kuubalaisten elämää.

"En halua lähteä Kuubasta koskaan", Alicia sanoi kun kuivattelimme itseämme kuumassa auringossa.

"En minäkään."

"Maailmassa ei ole tämän parempaa paikkaa. En voisi olla koskaan onnellinen missään muualla."

Jos en olisi ollut nukahtamaisillani, olisin sanonut hänelle, että "missään muualla" oli sula mahdottomuus. Olimme kuubalaisia, tämä oli meidän maamme. Asiat kääntyisivät taas parhain päin, ainahan niin kävi. Jos ei voinut luottaa maahan jalkojensa alla, niin mihin sitten? Mutta miksi miettiä moista, kun tuuli hyväili meitä niin ihanan lämpimästi? Miksi keskeyttää meren kuohu, kun se kertoi kaiken niin paljon paremmin kuin minä? Me olimme kotona, me olisimme täällä aina.

Pian elämä Kuubassa käy kuitenkin niin vaikeaksi, että Noran perhe hakee viisumeita aikoen suunnata Yhdysvaltoihin. Alician isä uskoo, että tilanne vielä paranee, ja niin serkusten tiet eroavat juuri aikuisuuden kynnyksellä. Noran isä saa työpaikan pankista ja perhe muuttaa Kaliforniaan. Koulussa Nora ja pikkusisko Marta ovat ainoat kuubalaiset, mutta Nora ystävystyy apuopettaja Jeremyn kanssa. Jeremy opettaa Noralle englantia, Nora Jeremylle espanjaa. Nora kirjoittaa ahkerasti kirjeitä Alicialle, mutta menee kauan ennen kuin alkaa saada vastauksia. Tytöt avautuvat toisilleen ongelmistaan ja onnen hetkistään, rakkauksistaan ja menetyksistään. Ennen pitkää Alician tilanne muuttuu sellaiseksi, ettei Nora näe enää muuta vaihtoehtoa kuin mennä käymään Kuubassa vanhempiensa vastustuksesta huolimatta.

Tässä kirjassa oli tavallaan monta eri tarinaa ja rakastin niitä kaikkia. Alkupuolen huoleton elämä palmurantoineen ja kookosjäätelöineen on idylli joka sai minut haluamaan 50-luvun Kuubaan nauttimaan tuosta kaikesta serkusten kanssa. Noran Amerikkaan muutto kolahti siihen minään joka on ollut viime aikoina kiinnostunut siirtolaisuusteemasta ja lopussa oli yhtäkkiä aikamoista seikkailua! Kirjassa on myös paljon rakkautta, vaikkei se romanttinen kirja olekaan; on serkusten hyvin tiivis side, on molempien niin eri tavoin elämäänsä tulevat miehet, on rakkaus Kuubaan. Luin kirjaa aika hitaasti, ja jälkeenpäin juuri se tuntui oikealta tavalta, tätä ei kannata yrittää ahmia. Minusta jopa tuntui ettei se antanut minun ahmia itseään.

Samalla hetkellä meri pilkisti kahden rakennuksen välistä kuin kahden homeisen leivänkannikan välistä paljastuva jalokivi. Se sädehti ja loisti täydellisen turkoosina. Aallot vyöryivät uljaina ja lempeinä rantamuuria vasten. Kuubalainen sieluni asui siinä kohdassa horisonttia, eikä se kohta ollut muuttunut miksikään, se oli täsmälleen samanlainen kuin aina ennenkin. Kaikki hetkeä aiemmin näkemäni masentava rumuus oli kuin pois pyyhitty.

...

Tuuli puhalsi hiukset kasvoiltani ja meri puhui minulle samalla kun se keinui kohti rantaa. Auringon lämpö ei ollut enää yhtä polttavaa kuin keskipäivällä, ja se kosketti sydäntäni ja sieluani niin, että ne syttyivät hehkumaan. "Tervetuloa siihen ainoaan paikkaan, jota sydämesi voi koskaan kutsua kodikseen. Hengitä sitä sisääsi. Jokaisen hengenvedon jälkeen sinun on entistä vaikeampi kieltää, ettetkö olisi saaren tytär. Sydämessäsi asuva intohimo kuuluu tänne."



Koontipostaus = maratonin aikana luetut kirjat

16.7.14 vietetyn Blogistanian yhteisen IV kesälukumaratonin aikana luin 4 pientä kirjaa / novellia sekä aloitin Colm Tóibínin Brooklynin. Koska olen kesän myötä jäänyt niin paljon jälkeen arvioiden kirjoittamisessa, ajattelin tehdä lyhyemmät arvostelut koontina noista neljästä kirjasta siinä järjestyksessä kun ne luin.

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Otava 2009, 135 sivua
Alkuteos: Cement garden, 1978

Olin nähnyt Sementtipuutarhaa luetun aiempien maratonien yhteydessä ja painanut sen silloin merkille.
Sinä kesänä kun Jack täytti neljätoista, hänen isänsä tilasi viisitoista säkkiä sementtiä peittääkseen taloa ympäröivän pihan tasaisella sementtikentällä koska ei enää jaksa hoitaa puutarhaa. Neljä sisarusta pärjäilevät äidin kanssa, mutta kun äiti kuolee syöpään, alkaa makaaberi selviytymistarina jossa sementillä on merkittävä osuus. Kirjassa uskomatonta on se, miten 135 sivuun mahtuu niin suuri kertomus.

Asko Sahlberg: Yhdyntä [reunahuomautus sotahistoriaan]
WSOY 2005, 136 sivua

Kirja tapahtuu vuonna 1944 keskellä Helsingin pommituksia, räjähdyksiä ja ulvovia sireenejä. Axel ja Valma ovat kohdanneet kahvilassa ja päätyneet viettämään yötä miehen asuntoon pommituksia uhmaten, pommisuojaan lähtemättä. Seksiä on kyllä tarkoitus harrastaa mutta keneksi he toisiaan ja millaisiksi toistensa motiiveja luulevat selviää vasta myöhemmin. Pidin erittäin paljon Sahlbergin tyylistä kirjoittaa, joten uskonpa että tulen lukemaan häneltä muutakin.

Hän työntyi sisälle naiseen, ja samalla ulospäin. Hän jätti taakseen elämänsä synkän kehän, murtautui siihen itseriittoisen lihan kirkkautta kohti. Samalla, hetkettömän nopeasti, hän yllätti itsensä oudolla vertauksella. Aivan niin kuin hän lämpimään onkaloon survoutumalla heittäytyi ahdistavien arkisten rajojen yli, kansakuntien täytyi kenties joskus ylittää kestämättömiksi käyneet rajansa. Hän lähetti tutkimattomaan maastoon paisuneen elimensä, kansa lähetti sinne armeijan. Hän ja kansa ottivat tietoisen riskin, koska eivät voineet vimmassaan muutakaan. Oleellinen ero oli siinä, ettei hän tehnyt väkivaltaa, mutta halusivatko armeijat sitä todella tehdä? Ehkä sisäinen paine vain pakotti ne marssimaan.

Pidin myös Sahlbergin erikoisesta lähestymistavasta kuin ulkopuolisena tarkkailijana esimerkiksi tarinaan ilmestyvään talonmieheen joka hiipparoi asunnoissa ilmahälytysten aikaan.

Entä tämä nuhruinen, odottamatta tarinaan työntynyt talonmies? Mitä me hänestä tiedämme? Saatamme tuntea hänen hajunsa, viikkokaudet samoissa vaatteissa eläneen miehen tiskirättimäisen lemahduksen, mutta antaako se hänestä oikeudenmukaisen todistuksen? Kertooko se jotain hänen luonteestaan, älystään, sielustaan?

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä
Gumerus 2012, 109 sivua
Alkuteos: Girl in the Mirror, 2011

Lila tunsi itsensä tuhmaksi koulutytöksi, kun hän veti mustan kankaan syrjään ja puolittain odotti, että sen takaa hyppäisi esiin jokin hirviö. Hänellä oli sydän kurkussa. Mutta kun kangas valahti lattialle, näky sai hänet hätkähtämään. Peilissä oli hän itse. Vain hän. Sievänä. Kauniina. Tavattoman aikuisen näköisenä morsiuspuvussaan.

Olen kauan sitten lukenut Ahernin esikoisen P.S. Rakastan sinua, enkä pitänyt sitä järin kaksisena joten en ole tullut lukeneeksi hänen muita kirjojaan. Tyttö peilissä on kahden pienen tarinan kirja, tarinan jotka ovat lähinnä satuja koska eivät voi olla todellisiakaan. Takakansiteksti kehui niiden olevan maagisia ja mielenpainuvia, itse pidän tällaista kuvausta liioitteluna.

Ensimmäisessä tarinassa pienen Lila-tytön Ellie-mummi asuu hienossa talossa ja leipoo ihania kuppikakkuja joissa on vaaleanpunaista kuorrutusta. Lila ei pidä mitenkään ihmeellisenä sitä, että talon kaikki peilit on peitetty mustalla kankaalla; mummi vain ei pidä peileistä. Aikuisena Lilan uteliaisuus peilejä kohtaan kostautuu. Toisessa tarinassa mies on keksinyt futuristisen laitteen, jolla voidaan luoda muistoja. Hän valikoi tarkkaan ketä suostuu laitteellaan auttamaan, mutta kun kirjeitä sisältäen pyyntöjä päästä tapaamaan tätä ihmeellisen kojeen luojaa alkaa sadella niin paljon ettei hän ehdi itse hoitaa kirjeenvaihtoa, hän palkkaa köyhän tytön sihteerikseen. Tähän jälkimmäiseen tarinaan en saanut oikein minkään laista otetta, sitäkään vähää kuin ensimmäiseen joka todellakin oli kuin satu, eikä erityisen kekseliäs sellainen.

Juhani Aho: Papin tytär
Ensimmäinen painos vuonna 1885, WSOY:n pokkarissa ei ole painovuotta
Sivuja 144

Elli on pappisperheen ainoa lapsi, ei sellainen nukkemaisen hillitty vaan poikatyttö joka halusi kiivetä korkealle, tikapuille, sieltä katolle, korkealle puuhunkin koska sieltä näki avaraa maailmaa. Kun tytön moista käytöstä alettiin suitsia, tyttö sulkeutui. Vaikka isä ensin vastaan laittoikin, päätettiin Elli kuitenkin lähettää kaupunkiin kouluun, ellei muuta oppimaan niin ainakin kunnollisen mamsellin käytöstapoja. Ja suitsiinhan Elli tietyllä tapaa saadaankin, mutta silti tytölle jää sisäinen kaipuu johonkin vielä saavuttamattomaan. Koulussa Elli saa ystävän joka osoittautuu kuitenkin petolliseksi ja ihastuksenpoikanenkin päättyy ikävästi. Opintojen päätyttyä Elli palaa kotipappilaan jonne vieraaksi tulevat sinne töihin apulaispapiksi saapuva maisteri ja hänen ystävänsä ylioppilas Kalm. Elli ja ylioppilas tulevat hyvin juttuun ja ihastus vaikuttaa molemminpuoliselta.

Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä.
Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui, ja muuttui ylemvämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut.

Ellin tarina jatkuu Ahon romaanissa Papin rouva.
Kesäkirjabingosta kuittaan kohdan Pokkari.

Maria Dueñas: Ommelten välinen aika

 

Maria Dueñas: Ommelten välinen aika

WSOY 2013, 624 sivua

Espanjankielinen alkuteos: El tiempo entre costuras 2009

Suomennos: Sari Selander

 

 

Madridissa varttuneen Sirin äiti oli ompelija yläluokkaisesta asiakaskunnasta koostuvassa salongissa. 12-vuotiaana Siri lopettaa koulunkäynnin ja pääsee harjoittelijaksi samaan salonkiin; hän tietää jo perivänsä äitinsä ammatin. Sirin aikuistuessa poliittiset kiistat ja vaihtuvat hallitukset aiheuttavat kuohuntaa joka aikaansaa lapun muotisalongin luukulle ja Sirin pitää löytää itselleen uusi ammatti. Sirin sulhanen josta on piakkoin tuleva hänen aviomiehensä, on juuri läpäissyt virkamieskokeen ja ehdottaa Sirille pyrkimistä samaan. Niinpä nuoret pitkän harkinnan jälkeen menevät ostamaan Sirin harjoittelua varten kirjoituskoneen. Tämä tapahtuma muuttaa Sirin elämän täysin, sillä hän ihastuu myymälän päällikköön ja karkaa tämän kanssa Marokkoon.

 

Kun Siriltä jalat alta vienyt Ramiro vie Siriltä myös kaiken mitä tyttö omistaa, jää Sirille paitsi tyhjä lompakko myös melkoinen hotellivelka maksettavaksi. Koska Siri ei osaa kuin ommella, mutta hyvin osaakin, hän perustaa Tetuániin pienen ompelimon velkansa hoitamiseksi. Uusien ystäviensä myötä Siri huomaa pian olevansa paljon enemmän kuin ylhäisön hoviompelija. Taustalla Espanjassa, josta Siri haluaisi saada äitinsä turvaan Marokkoon, riehuu sisällissota jonka päätyttyä Hitler alkaa vallata osia Euroopasta. Koska Siri haluaisi Espanjan pysyvän irti Hitlerin sodasta, hän tekee mitä tarpeen on, ja ryhtyy vakoojaksi.

 

Kertaus Espanjan sisällissodasta, mistä siinä olikaan kyse ja mikä puoli ajoi minkäkin laista asiaa, oli ihan paikallaan. Marokko tapahtumapaikkana oli viehättävän eksoottinen ja olisinkin toivonut että sitä olisi hyödynnetty paremmin. Samoin olisin mielelläni lukenut enemmän 1930-40 -lukujen muodista, ts. millaisia luomuksia Siri seurapiirikaunottarille loihti. Nyt ompelijan työ näyttäytyi lähinnä taustana Sirin vakoilijan toimille. Valitettavasti vakoilupuoli tuntui ylipäätään nousevan kirjan keskeiseksi teemaksi.

 

Epilogissa ja kirjailijan jälkisanoissa valotetaan kirjassa seikkailleiden poliitikkojen ja muiden toimijoiden (jotka ovat todellisia historian henkilöitä) jälkivaiheita. Sirin kaltaisia "tavallisia kansalaisia" on varmasti käytetty vakoojina ja monet kohtaukset Sirin salaisista toimista olivatkin mielenkiintoista luettavaa, mutta osa meni jo suorastaan överiksi ollakseen uskottavaa. Kenties niin oli tarkoituskin, kyseessä on kuitenkin seikkailupitoinen lukuromaani. Kerronta on erittäin sujuvaa ja vaikka meinasin väsähtää tarinaan yhdessä kohtaa (pitkän politiikkajakson aikana), jatko oli taas niin kiehtovaa etten meinannut malttaa laskea kirjaa kädestäni. Tapahtumien vauhti oli paikoitellen liki hengästyttävää; kun Sira kuljetti aika alkuvaiheissa suurta määrää aseita vartaloonsa kätekettynä mietin mihin tämä nuori nainen vielä päätyykään. 624 sivua vierähtivät nopeammassa tahdissa kuin olisin uskonut.

 

Kirjasta lisää mm. Kultturi kukoistaa sekä Nenä kirjassa -blogeissa.

Kesäbingohaasteessa ruksi yli 500-sivuisesta kirjasta.

 



Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

 

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Bazar 2013, 376 sivua

Alkuteos: The Postmistress, 2010

Suomennos: Raija Rintamäki

 

 

 

Eletään vuotta 1940 Cape Codissa, Yhdysvaltain itärannikon itäisimmässä kolkassa. Nuori Emma on juuri mennyt vihille pikkukaupungin lääkärin kanssa ja samaisen kaupungin postinhoitaja, vanhapiika Iris on antanut itsensä ymmärtää, että huoltamonpitäjä Harry on hänestä kiinnostunut. Harry, joka on varma siitä, että jonain päivänä ennen kuin sota Euroopassa on päättynyt, Franklinin pikkukaupungin edustalla nähdään saksalaisten sukellusvene. Samaan aikaan amerikkalaistyttö Frankie on tekemässä radiolähetyksiä Lontoon pommituksista niin että kotona Yhdysvalloissakin tiedetään mitä Euroopassa tapahtuu. Näiden kolmen naisen vaiheiden sekä Harryn ja Emman lääkärimies Willin myötä seurataan Euroopan sotaa, mitä juutalaisille on kokoomisleirien myötä tapahtumassa ja liittyykö USA mukaan sotaan vaikka presidentti Roosevelt on luvannut ettei niin tapahdu.

 

Romaanissa pitäisi olla kaikki kohdallaan ollakseen erinomainen lukukokemus, joten ennakko-odotukseni olivat melkoiset. Alkua luinkin vielä hyvin kiinnostuneena ja odottavin mielin, mutta kun tapahtumat lähtivät rullaamaan minä jäin radan varteen. Frankie lähti pitkälle junamatkalle haastattelemaan niitä liikkeellä olevia ihmisiä, pääasiassa juutalaisia, minne he ovat menossa, mikä on heidän tarinansa. Heillä kun oli vain tietyn rajallisen ajan voimassa oleva kulkulupa jonka puitteissa piti päästä riittävän kauas. Moni halusi Amerikkaan, joko pohjoiseen tai eteläiseen, mutta kulkeminen oli hidasta, junat aina täynnä, aika kävi vähiin. Mutta ne kaikki ihmisten kokemukset ja se Frankien tuska tilanteessa jolle hän ei pysty tekemään muuta kuin tuomaan myös amerikkalaisten julkisuuteen mitä Euroopassa tapahtuu, oli niin alleviivaavaa että minua se alkoi jo ärsyttää. En pitänyt myöskään pakkomielteisesti saksalaisen sukellusvenettä odottavasta Henrystä enkä ymmärtänyt alkuunkaan mitä Iris hänessä näki. En myöskään tiennyt vielä takakannen suljettuanikaan mitä Emma koko romaanissa teki, muuta kuin oli se joku joka jäi kaipaamaan Williä jonka osuus kirjassa ei ollut järin kantava sekään. Tarinoiden yhteen kurominen ei mielestäni ollut erityisen onnistunut ja kirjan päätös aika lattea. Missä se postineidin grande finale oli? Kirjan puitteissa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta meillä oli nyt kirjailijan kanssa kovin erilainen maku siitä, miten näitä raameja aletaan täyttää.

 

Kirjasähkökäyrän Mai nautti kirjasta, mutta enimmäkseen se on saanut vähemmän maireita arvioita. Lisää voit lukea esim. Rakkaudesta kirjoihin sekä Kirjakammari -blogeista.

 

Kesäbingoon tulee ensimmäinen merkintä, vaihtoehtoja oli muutama, mutta ruksataan tuo Lainattu kirja.

 

 

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

 

 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
Otava 2014, 410 sivua
Alkuteos: Aftermath 2013
Suomennos: Ilkka Rekiaro

 



Brittiläinen eversti Lewis Morgan lähetetään vuosi toisen maailmansodan päätyttyä pahoin pommitettuun Hampuriin organisoimaan sen jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista. Saksa on jaettuna neljään miehitettyyn osaan joita kontrolloivat britit, amerikkalaiset, ranskalaiset ja neuvostoliittolaiset. Kuten historian tapahtumista tiedämme, neuvostoliittolaisten hallinnoimasta alueesta muodostuu kommunistinen Itä-Saksa, lopuista alueista Länsi-Saksa, mutta tämä on vielä edessä. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti aivan erityisesti aikakausi johon se sijoittuu; sota-ajasta on kirjoitettu paljon, mutta tästä aiheesta en ole ennen romaania nähnyt.

Everstin vaimo ja Edmund-poika tulevat Hampuriin, hienoon taloon Elbe-joen rantamille, oltuaan pitkään erossa perheen päästä. Perheen toinen poika on kuollut saksalaiskoneen pommista eikä Rachaelin ole helppoa hyväksyä sitä, että Lewis on toiminut poikkeuksellisesti ja antanut saksalaisperheen jäädä asumaan talon ylimmän kerroksen pieneen huoneistoon. Yleensä talot pakkolunastettiin ja asukkaat passitettiin leireille. Mikä parasta, kirjailija on saanut inspiraationsa tällaiseen juonikuvioon tosielämästä, sillä hänen oma isoisänsä on ainakin näiltä osin eversti Morganin esikuva.

"Ei kukaan tätä halunnut, mutta meidän on yritettävä parhaamme näissä oloissa..."
"Yritettävä parhaamme. Aina vain yritettävä parhaamme! Tuntuu, että sinä välität enemmän meidän vihollisistamme."
"Rach, älä nyt. He eivät enää ole vihollisia. Heidät on lyöty. Koko maa on rakennettava uuteen uskoon."
Rachael taputti rintalastaansa ja piti tauon vetääkseen henkeä itkun lomassa.
"Pystytkö sinä rakentamaan tämän uuteen uskoon?" Rachael kysyi toivoen samanaikaisesti, että Lewis tarttuisi haasteeseen ja että tämä menisi pois ja jättäisi hänet yksin rypemään omassa rikkinäisyydessään.

Kirjassa on paljon jännitteitä, niitä on eri kansallisuuksia edustavien miehittäjien välillä, saksalaisten ja miehittäjien välillä, Morganeiden perheenjäsenten sekä saksalaisperheen välillä. Oman jännitteensä tuo myös saksalaisten kurjat olot. Saksalaisilla on pulaa aivan kaikesta, ruuasta vaatteisiin ja tarvikkeisiin ja musta pörssi sekä varastaminen ovat arkipäivää. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten sekaisin ja miten vaikeaa elämä on ollut aivan tavallisille saksalaisille joilla ei ole ollut mitään erityisiä natsikytkentöjä ja miten pitkien prosessien myötä he ovat joutuneet sitä todistamaan saadakseen jälleen oikeuden työhön ja sitä myötä elämään jota pystyvät hallitsemaan. Orvot lapset lyöttäytyvät yhteen eräänlaisiin jengeihin selviytyäkseen. He kerjäävät sotilailta savukkeita, sillä savukkeet ovat valuuttaa jolla voi ostaa kaikkea mahdollista.

"Herra Attlee. Danke. Kuningas Yrjö. Danke. Engelsmannivartija. Danke. Tupakkia. Tupakkia Ozille. Tupakilla saa leipää. Engelsmannit ovat kristittyjä. Tupakinantajia."
Sotilas veti askin rintataskustaan ja naputti suurin elkein esiin muutaman savukkeen.
"Siinä on, penikka", hän sanoi tarjoten Ozille ei yhtä eikä kahta vaan kolmea savuketta. Näin vartija oli mielestään kantanut kortensa suhdetoiminnan kekoon. Hän suoristautui miltei odottaen aplodeita, mutta kun hän katsoi ympärilleen, hän huomasi, että paikalla ei ollut ketään todistamassa hänen anteliaisuuttaan.
"Suksi kuuseen, räkänokka!"
Vastineeksi sekopäisestä englantilaisen kulttuurin ylistyksestään Ozi sai kolme savuketta ja kolme uutta sanaa jo ennestään kiroilupainotteiseen englannin repertuaariinsa.

Runsas henkilögalleria ja se, että kertomusta viedään eteenpäin usein vaihtuvien henkilöiden näkökulmasta voisi tehdä kirjasta sekavan tai henkilöhahmoista vaikeasti lähestyttäviä, mutta ainakaan minulle ei tullut tämän suhteen vaikeuksia. Ajankuvaus vaikuttaa hyvin todenmukaiselta ja kirjailijalla on ollut mahdollisuus saada tietoa todellisista tapahtumista isältään ja sedältään, mikä kirjan lopussa kerrotaankin. Kirja on tyyliltään hyvin kirjoitettua, sujuvaa proosaa. Kirjassa syntyvä rakkaussuhde sen sijaan oli epäuskottava, sen synty kävi aivan liian nopeasti ja sukkelasti oltuaan vielä edellisellä hengenvedolla aivan mahdoton ajatus. Toinen seikka jota en aivan täysin "ostanut"; Eversti Morgan oli aikamoinen idealisti ollakseen korkea-arvoinen kapiainen ja vielä tuollaisena ajankohtana.

Varatessani kirjan kirjastosta alkuvuodesta, kirjaan piti vielä tulla alla oleva kansi joka olisi ollut enemmän minun makuuni. Hieno on kyllä sittemmin valituksi tullutkin.

Löysin kirjasta yhden lyhyen arvostelun, Linnunmaitoa ja vähän hunajaakin blogista. 

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Otava 2007, 399 sivua

Alkuteos: A Thousand Splendid Suns 2007

Suomennos: Kristiina Savikurki

1950-luvun lopun Afganistanissa Mariamin isällä Jalililla on kolme vaimoa ja yhdeksän lasta. Mariamin äiti oli hänen taloudenhoitajansa, kunnes tuli Jalilille raskaaksi ja taloudesta ulos heitetyksi. Hän halusi vältellä ihmisten paheksuvia katseita ja niin Jalilin pojat rakensivat naiselle ja tämän tyttärelle syrjäisen kolban, yksinkertaisen oljilla tilkityn tiilimajan jonne pojat kerran kuussa kärräsivät ruokaa.

Torstait ovat pienen Mariamin onnen päiviä, sillä silloin hänen kovasti rakastamansa isä tulee häntä katsomaan hymyineen, lahjoineen ja hellittelyineen. Mariam tunsi olevansa kaiken sen kauneuden ja yltäkylläisyyden arvoinen, jota elämällä oli tarjota. Ja siitä hyvästä Mariam rakasti Jalilia. Koko lapsuutensa Mariam elää keskellä ristiriitaa, jossa isä edustaa kaikkea hyvää ja kaunista ja äiti muistuttaa jatkuvasti siitä että tyttö on äpärä eikä naisen osa ole kehuttava muutenkaan. "Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam."

Vuonna 1974 Mariam on täyttämässä viisitoista. Hän pyytää isäänsä viemään hänet elokuviin yhdessä kaikkien siskojensa ja veljiensä kanssa. Käynnistyy tapahtumien ketju jonka seurauksena Mariam päätyy isänsä taloon, muttei aivan kuvitelmiensa mukaisesti. Vain muutamaa päivää myöhemmin Mariam on naitettu Rashidille, yli 30 vuotta vanhemmalle leskimiehelle joka vie hänet yli 600 kilometrin päähän Kabuliin.

Mariamin ollessa 19, samalla kadulla asuvaan perheeseen syntyy Laila. Jo tytön ollessa pieni, tämän isä terottaa miten tärkeää tytärtenkin on saada koulutus ja uskoo että Lailasta, terävästä tytöstä jollaisia Afganistan sodan päätyttyä tulee tarvitsemaan, voi tulla aivan mitä vain. Sota onkin varjostanut Lailan koko elämää ja siinä missä ystävät ja naapurit lähtevät sotaa pakoon, hänen äitinsä kieltäytyy jääräpäisesti jättämästä Kabulia. Orvoksi jäävästä Lailasta tulee vain 14-vuotiaana Rashidin toinen vaimo. Ikään kuin tässä ei olisi riittämiin elämänmuutosta, ottaa Taliban vallan pari vuotta myöhemmin ja sen jälkeen kulkukoirakin on onnekkaampi kuin afganistanilainen nainen. Tosin yhdessä miehessä, Rashidissa, olisi jo riittämiin helvettiä molemmille naisille.

Kirjassa kuvataan Afganistanin väkivaltaista lähihistoriaa lukuisten sotien ja talibanihallinnon keskellä, muttei kuitenkaan mässäillä sodan väkivallalla. Miriam ja Laila saavat ensin kokea Rashidin hyvän puolen, mutta vain hetkeä myöhemmin miehen väkivaltaisuuden, joka onkin heille henkilökohtaisella tasolla rankempaa kestettävää kuin sota jonka keskellä elävät. En voi väittää että pystyisin samaistumaan heihin, on vaikea kuvitella kumpaakaan, sodan keskellä elämistä tai rajua fyysistä ja henkistä väkivaltaa, mutta elin hyvin vahvasti tarinan mukana. Pystyn myös suhteellisesti ymmärtämään, että kumpikin naisista kokee burqan lopulta suojaavana.

"Omaksi hämmästyksekseen hän huomasi myös burqan rauhoittavan. Se toimi kuin yksisuuntainen ikkuna. Sen sisällä hänestä tuli tarkkailija, jota vaate suojasi muiden arvioivilta katseilta. Enää hänen ei tarvinnut pelätä, että muut arvaisivat kertavilkaisulla hänen menneisyytensä häpeälliset salaisuudet." 

Jäin pohtimaan miten maailma on voinut olla (ja valitettavasti vieläkin osittain on) sellainen ettei naisella ole arvoa, ei ainakaan muutoin kuin omien poikiensa kautta. Tekisi mieli voida antaa Rashidille kunnon litsari: häpeä! Mieleeni tuli lukuisat tarinat joita kuulin 1980-luvulla tädiltäni jonka hyvä ystävä oli naimissa marokkolaisen Suomessa asuvan miehen kanssa. Marokossa käydessään tämä nainen sai perheenpään ruokaa jakaessa esim. parempia osia kalasta, koska hän oli tehnyt heille lapsenlapsiksi ainoastaan poikia. Kirjan lopussa sentään Lailan tulevaisuus näyttää valoisammalta ja Kabulin uudelleen rakentaminenkin pääsee alkuun. Isä voisi olla ylpeä Lailastaan! Mariamin lopullista kohtaloa kuvaavia sivuja minun taas oli hyvin vaikea lukea ja myönnän että kun näin mitä oli tulossa, minun olisi tehnyt mieli jättää ne lukematta.

Muita arvioita kirjasta löydät esim seuraavista blogeista: Maailman ääreen (jossa pidettiin siitä ettei islamia esitetty suhteettoman pahana uskontona), Sivujen viemää (jossa teoksen kantavana voimana nähtiin rakkaus ja sen puute) sekä Morren maailma (jossa Morrea häiritsi henkilöiden räikeä mustavalkoisuus). 

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

 

 

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Gummerus 2011, 392 sivua

Alkuteos: Kartography 2002, Englanti

 

Kartanpiirtäjä on Pakistaniin sijoittuva romaani kahden ystäväperheen, heidän lastensa sekä lastensa ystävien elämästä sodan repimässä maassa. Raheen ja Karim ovat parhaat ystävykset jo kehdosta lähtien, he lukevat toistensa ajatukset, lopettavat toistensa lauseet ja huvittelevat suoltamalla loputtomia anagrammeja. Paita ja peppu siis. Kirjan alussa, vuonna 1986, he ovat huolettomia 13-vuotiaita joiden koulu on levottomuuksien takia jäänyt kesälomalle ennen aikojaan. Kun vanhemmat lähettävät vastahakoiset nuoret maaseudulle turvaan kahakoita, Karim innostuu kartoista. Raheen ei ymmärrä miksi Karim tahtoo yhtäkkiä tietää Karachin katujen nimiä, ennenkin on ihmiset opastettu perille maamerkkien avulla.

 

 un Raheen joutuu autoajelulla ystävänsä kanssa hengenvaaralliseen tilanteeseen, Karimin isä tekee sen mitä on puhunut jo pitkään, muuttaa perheensä turvaan Lontooseen. Nuoret kirjoittelevat aluksi ahkerasti, mutta Karachissa edelleen asuvalla ja sieltä pois muuttaneella on pian hyvin erilaiset näkökulmat levottomuuksiin. Siihen mennessä kun Raheen muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin, heidän välinsä ovat jo käytännössä katkenneet. Viimeisistä kirjeistä ja puheluista on kulunut vuosia.

 

"Karim..." Ajatus että tässä se nyt oli, sovintoyritys oli päättynyt, teki fyysisesti kipeää.

"Mitä?"

"Miksi sinä soitit?"

Langan päässä tuli taas hiljaista, mutta hengitys sentään kuului. Sano se. Sano: Koska minulla oli ikävä sinua.

"Koska halusin tietää... voitaisiinko me puhua huomaamatta palimpsestia."

"Että mitä?" Karim oli loittonemassa, kuulin kuinka hän häipyi jonnekin, vai olinko se minä? Miksi me olimme kuvitelleet, että meille riittäisi puhua keskeneräisin lausein? Mitä me olimme menettäneet kun olimme sanoneet toistemme lauseet loppuun ja olettaneet, että tietäisimme aina mihin suuntaan toisen ajatus oli menossa? Kuinka monta sanaa oli meidän välillämme jäänyt sanomatta ja ymmärtämättä silloin, kun olisimme vielä helposti voineet korjata tilanteen?

"Lukemattomia sanakerroksia niiden lauseiden alla ja takana, joita me toisillemme sanotaan."

"Karim, ole kiltti, älä katoa." Suolaiset vanat valuivat silmieni alle ja tippuivat kuulokkeeseen.

"Siinä mieleni sopukassa, joka muistaa elämän vain ajalta ennen neljättätoista ikävuotta, minä rakastan sinua ikuisesti, Raheen."

Hän sulki puhelimen niin hiljaa, etten edes kuullut naksahdusta.

 

Kun heidän yhteinen ystävänsä Sonia on menossa naimisiin, Raheen ja Karim kohtaavat jälleen Karachissa. Sonian häiden alla Raheenille selviää myös syy siihen miksi 70-luvun alussa, silloisen Itä-Pakistanin itsenäistyessä Bangladeshiksi, kihloissa olleet Karimin isä ja Raheenin äiti sekä Karimin äiti ja Raheenin isä ovat vaihtaneet puolisoita keskenään. Totuus on Raheenille sietämätöntä kestää ja anteeksianto tuntuu mahdottomalta.

 

Kartanpiirtäjän tarina parhaiden ystävysten erilleen kasvamisesta voisi tapahtua missä maailman kolkassa tahansa. Koska ollaan Pakistanissa, etnisten ja uskonnollisten erimielisyyksien kärjistyessä uudelleen vihamielisyydeksi, vanhat arvet repeytyvät ja uusi sukupolvi ajautuu erimielisyyksiin vanhempiensa tekojen tähden. Jo alussa vihjataan että kihlausten purkautuminen liittyy Karimin äitiin ja hänen etniseen alkuperäänsä (joka on bengali), mutta tarkempaa selitystä lukija saa odottaa pitkään.

 

Lukijana en täysin ymmärtänyt sitä, miksi muutto Englantiin muutti Karimin aivan toiseksi ihmiseksi. Aivan kuin poika olisi unohtanut todellisen Karachin heti kun lentokoneeseen astui. Väärinkäsitysten kehä joka Raheenia ja Karimia ympäröi tuntui ulospääsemättömältä ja Raheenin alati kasvava kiihkeys asiaan kuin asiaan sai minut paikoitellen tuskastumaan yhdessä heidän kanssaan.

 

Minä rakastan tätä kaupunkia, Karim, kaiken sen hulluuden ja monimutkaisuuden takia. En tarkoita, etten olisi ennenkin rakastanut. Mutta ennen rakastin niin kuin lapsi, jonka rakkaus joko päättyy tai vahvistuu ymmärryksen kasvaessa.

Näen sinut jossain siellä lukemassa rivien välistä.

Tule kotiin, muukalainen.

Tule kotiin, ajatusteni selvittäjä.

Tule kotiin ja kerro: mitä teen tällä särkyvällä sydämelläni? 

 

En halunnut laskea kirjaa käsistäni. Janosin kuulla mitä silloin 1971 oikein oli tapahtunut ja miten kaikki neljä, Raheenin ja Karimin vanhemmat, silti olivat säilyneet ystävinä? Miksi kihlaparit haluavat erota mutta tahtovat lastensa kasvavan yhdessä? Suuren salaisuuden vihdoin paljastuttua olin yllättynyt. Siinäkö se oli? Tuonko takia? Onko se tuo nopeasti kuohahtava temperamentti jota tasaisempi pohjalainen ei taas ymmärrä? Ja mitä nämä viimeiset 70 sivua tässä tekevät? Miksi viimeiset sivut ovat täynnä kolmeen pisteeseen päättyviä lauseita?

Karachin kaupungin ja sen elämänrytmin kuvaus oli todentuntuista, levottomuuksien kuvailu tuntui elävältä. Oli helppoa muuntaa teksti kuviksi mielessään. Pidin Shamsien kerronnan tyylistä. Jollain hassulla tavalla hän sai minut ymmärtämään Raheenin rakkauden kotikaupunkiaan kohtaan kaikkine sen vikoineen, kaikkien sen asukkaidenkin vikojen kanssa. Veli nousee veljeä vastaan, mutta Karachista Karachina Shamsie piirtää mielenkiintoisen kuvan. Ei jää epäilyksen häivää etteikö Karachi olisi kirjailijalle rakas kaupunki. Mutta siinä missä koin tuntevani Raheenin ja pääsin sisälle Karachiin, en oikein päässyt kiinni Raheenin ja Karimin vanhempien ajatuksiin, varsinkaan siihen miksi se yksi tietty tapaus muutti kaiken heidän elämässään niin että pariskunnat muotoiltiin uusiksi. Jollain tapaa myös vieraannuin Karimista siinä samalla kuin Raheenkin. Kuten voi huomata kysymysmerkkejä jäi kosolti ilmaan. Toisaalta se on merkki siitä että kirja oli kiinnostava, eihän sitä muuten olisi jäänyt pohtimaan.

Irja Sinivaara: Kevään hämärä

 

Irja Sinivaara: Kevään hämärä

Julkaisija: Tammi 2011, 304 sivua

 

 

 

Kevään hämärä on jatko-osa, eikä erityisen itsenäinen sellainen, Sinivaaran romaanille Sinisiin ilmoihin. Ensimmäinen kirja sijoittui Suursaarelle, Suomen ja Viron välissä olevalle saarelle kesäkaudelle 1939 ja päättyi syksyiseen evakuointikäskyyn. Kevään hämärä jatkuu suoraan siitä.

 

***Ellet ole lukenut ensimmäistä osaa ja aiot sen lukea vielä ennen tätä, varoituksen sana siitä, että Kevään hämärästä on lähes mahdoton kertoa mitään ilman ensimmäisen osan spoilaamista.***

 

Suursaarelaiset on evakuoitu mantereelle. Idalla ja Sannilla on käynyt onni, sillä vain muutama päivä sen jälkeen kun heidät on tuotu Loviisaan, he kuulevat pääsevänsä evakkoon konsuli Cederin hienoon huvilaan Pyhtäälle. Huvila on laitettu talvikuntoon odottamaan seuraavaa kesää, mutta Ida vastoin ohjeita ottaa kaikki huoneet haltuunsa ja vetelee lakanasuojat huonekalujen päältä. Sannin mietteet ovat Vilissä, vesikammoisessa kaupanhoitajassa joka kieltäytyi lähtemästä Suursaaresta ja varusti piilopaikkansa louhikkoon vanhalla kaminalla, ruualla ja tarvikkeilla. Suursaari on venäläisten valtaama, joten Sanni on syystä huolissaan. Ida hoitaa huvilaa kuin taloudenhoitaja, jollaiseksi haluaisi jäädäkin kun konsulin seurue saapuu juhannuksena kesänviettoon ja konsuli lupaa heidän jäädä saunakamariin asumaan. Kun konsulin seurue rantautuu yösydännä laituriin, Sanni on jo nukkumassa ja Ida on yksin matkalaisia vastassa. Seurueessa on eräs ketä Ida ei halua Sannin tapaavan ja niin Ida tulee herättämään hämmentyneen Sannin; nyt pitää lähteä kiireellä, ei ole aikaa hammaspesuihin, tavarat mukaan, possulle naru kaulaan remmiksi ja tien päälle, äkkiä. Ellei tule linja-autoa, kävellään. Kun Sanni kysyy miksi he lähtivät, Ida vastaa vain mystisesti eteenpäin elävän mieli, ja siihen on Sannin tyytyminen.

 

Naiset päätyvät Kotkaan, josta Ida käy kysymässä kortteeria Suursaaressa vierailleelta tuttavaltaan. Sanni inhoaa hellahuonetta Kiiskisen talossa ja vielä työpaikkaakin enemmän Sanni haaveilee omilleen pääsemistä. Ida vastustaa molempia niin pitkään kuin pystyy ja väistelee itse työvelvollisuuskutsuntoja. Kotkaa pommitetaan jatkuvasti ja lähiseudun metsiin on paennut ihmisiä jotka pelkäävät pommituksia niin etteivät uskalla tulla kaupunkiin edes ostokorttejaan lunastamaan.

 

Kotka on surullinen kaupunki, pommitettujen talojen raunioita, hiiltynyttä puuta ja pystyyn jääneitä savuhormeja ja ulkonaliikkumiskielto. Nuoret eivät saa oleskella ulkosalla iltakymmenen ja kuuden välillä. Kaupunki luhistuu. Sanni tekee parhaansa kantaakseen kortensa yhteiseen kekoon, toimeton ei saa olla kukaan, kun työkuntoiset miehet ovat rajoja puolustamassa. Mutta hän hukkaantuu kivisen kaupungin ikävään. Tänne Sanni halusi ennen, silloin kun ei vielä tiennyt.

 

Kevään hämärässä jatkuu edellisestä kirjasta tuttu mystinen kerronnan tyyli. Ida jää taka-alalle ja suurin osa tapahtumista on nuoren Sannin kokemia. Sanni saa vihdoin työpaikan kun Ida ei enää pysty hänen menemisiään vahtimaan, ja hankkii itselleen uuden kodin Mailis-nimisen naisen huonetoverina. Sanni tutustuu muutenkin uusiin ihmisiin ja alkaa selvittää menneisyyttään. Vasta kirjan loppuhetkillä sanotaan suoraan Sannin oikean äidin nimi, mutta se on juuri se jota epäilin jo Sinisiin ilmoihin -kirjan loppuvaiheilla. Viimeinen sivu antaa ymmärtää, että tarinalle olisi edelleen jatkoa luvassa? Jokin tässä kerronnan tyylissä kiehtoo, kirjan luettua on hetken hassu olo jota en osaa selittää.

Jamie Ford: Hotelli Panama



Jamie Ford: Hotelli Panama

Julkaisija: Karisto 2011, 384 sivua

Alkuteos: Hotel on the corner of bitter and sweet, USA 2009

Suomennos: Annukka Kolehmainen

  

Jamie Fordin esikoisteos on romaani, jossa seattlelainen Henry elää vuodessa 1986 ja muistelee vuosien 1942-1945 tapahtumia. Amerikankiinalainen, toista sukupolvea oleva Henry on vuonna '42 12-vuotias poika, perheensä ainoa lapsi. Kiinalaiskorttelin lapset käyvät samaa kiinankielistä koulua jota Henrykin on käynyt ensimmäiset vuodet, mutta nyt, Pearl Harbourin tapahtumien jälkeen, Henryn vanhemmat haluavat pojan tulevan mahdollisimman amerikkalaiseksi. He saivat Henrylle stipendiaattipaikan valkoisten koulussa, jossa Henry on ainoa aasialaistaustainen, kaikkien silmätikku ja muiden poikien kiusaama. Isä pakottaa Henryn pitämään rintanappia jossa lukee "Olen kiinalainen", amerikkalaislasten silmissä kun kiinalaiset ja japanilaiset ovat saman näköisiä "vinosilmiä". Kun Henry saa selkäänsä ja eväät viedään jo ensimmäisenä koulupäivänä, Henry alkaa antaa eväänsä Sheldonille, mustaihoiselle jazzia soittavalle katumuusikolle johon Henry on ystävystynyt. Henry ei puhu kouluvaikeuksistaan kotona, vaan päättää selvitä itse ja myös Sheldon on hänelle paljossa tukena. Keskustelu vanhempien kanssa käy vähiin muutenkin. Kahdentoista vuoden ajan Henryä on kielletty puhumasta englantia kotona, nyt kaikki on päälaellaan eikä hän saa enää puhua kiinaa vaikka Henryn vanhemmat osaavat englantia vain muutaman sanan. Henry ymmärtää toki vanhempiensa puheen mutta puhuu näille englanniksi puuta heinää sen mitä enää viitsii puhua, eiväthän nämä ymmärrä mitään ja keskustelu on mahdotonta.

 

Henryn pitää stipendiaattiaan vastaan työskennellä päivittäin koulun keittiössä, siivota ja jakaa ruokaa häntä pilkkaaville lapsille. Eräänä päivänä keittiöön ilmestyy saman ikäinen tyttö jota Henry luulee ensin kiinalaiseksi. Kun tyttö esittelee itsensä Keiko Okabeksi, Henry on sanaton. Tyttöhän on japanilainen. Vaikka kiinalainen ja japanilainen kaupunginosa, Nihonmachi, sijaitsevat vierekkäin, Henryllä ei ole ollut asiaa Nihonmachin puolelle. Henryn isä inhoaa japanilaisia yli kaiken, onhan Japani jo vuosia pommittanut kiinalaiskaupunkeja. Henryn tunteet ovat ristiriitaiset, hänelle on vihdoin tarjolla mahdollisuus löytää ystävä koulusta, mutta eihän isä voisi koskaan hyväksyä japanilaistyttöä. Isästä viis, ensimmäisen keittiövuoron jälkeen Henry ja Keiko ovat jo ystävät.

 

Camp Harmony 1942, kuva: Historylink.org

Roosevelt hyväksyy helmikuussa 1942 lain, jonka mukaan länsirannikon japanilaisväestö voidaan siirtää "turvasäilöön" eli internoida leireille. Heidän omaksi edukseen, kuten sanottiin, mutta käytännössä vangeiksi. Koko Seattlen Nihonmachi tyhjennetään ja rakennukset laudoitetaan umpeen. Henry on rautatieasemalla näkemässä miten Keikon perhe astuu junaan. Sattuman oikusta Henry pääsee muutamaan otteeseen vierailemaan Camp Harmonylla, jonne Seattlen japanilaiset väliaikaisesti sijoitetaan. Keikon on vaikea ymmärtää, miten hän ei ole riittävän amerikkalainen vaan häädetään kotoaan leirille jossa ensimmäisen polven japanilaiset kiusaavat häntä koska hän ei ole heidän silmissään tarpeeksi japanilainen kun ei osaa edes puhua japania. Henry kirjoittaa ahkerasti Keikolle kirjeitä joihin saa harvakseltaan vastauksia. Keikon kirjeet harvenevat entisestään, kun perhe siirretään pysyvälle Minidokan leirille, kauas Idahoon. "Pysyvä" on jo riittävän pahan kuuloinen termi, mutta mitä Keikolle tapahtui, unohtiko hän kaikesta huolimatta Henryn?

 

Ennen pitkää Henryn isälle selviää kuka on tyttö, joka on soitellut heille kotiin, kuka on ystävä jota Henry ei tuonut tapaamaan vanhempiaan ja niin välit tulehtuvat entisestään. Isä tekee kohtalokkaan siirtonsa.

 

"Mitä sanottavaa sinulla on? Puhu!" isä tiuskaisi kantoninkiinaksi.

Ennen kuin Henry ehti vastata, isä hyökkäsi.

"Minä lähetin sinut kouluun. Minä järjestin sinut sinne - erityiseen kouluun. Tein sen sinun vuoksesi. Valkoisten huippukouluun. Ja mitä tapahtuu? Et opiskele vaan katselet sillä silmällä tätä japanilaista tyttöä. Japanilaista! Hän on minun kansani teurastajien tytär. Sinun kansasi. Heidän verensä on hänen päällään! Hän lemuaa siltä vereltä!"

"Hän on amerikkalainen", Henry vastusti pehmeästi kantoninkiinaksi. Sanat tuntuivat oudoilta. Vierailta. Ikään kuin hän olisi astunut jäätyneelle järvelle tietämättä, kantaisiko jää hänen painonsa vai räsähtäisikö se rikki ja upottaisi hänet hyytäviin syvyyksiin.

 

Vuonna 1986 Henry on yli viidenkymmenen. Hänellä on takanaan avioliitto josta on jäänyt leskeksi, vaimo Ethel kuoli syöpään. Hänellä on poika, nuorukainen jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Historia tuntuu toistavan itseään. Kun kiinalaisen ja kauan sitten japanilaisista tyhjentyneen Nihonmachin rajalla sijaitsevaa hotelli Panamaa pitkään peittäneet laudat poistetaan ja hotellia aletaan remontoida entiseen loistoonsa, muistot heräävät eloon. Hotellin pohjakerroksesta on löytynyt eräänlainen aikakapseli. 37 japanilaisperheen tavarat, jotka he olivat tuoneet talteen ennen kuin heidät siirrettiin internointileireille. Henry saa luvan mennä tutkimaan kellaria, etsimään Keikon perheen tavaroita. Etsimään Keikon luonnoslehtiöitä joihin tyttö jatkuvasti piirteli, mutta ennen kaikkea heille yhdessä erittäin tärkeää levyä, vanhaa 78-kierroksista vinyylilevyä jossa soi vuoden 1942 jazz.

 

Camp Minidoka, 1942-1945

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat ainakin osapuilleen meille kaikille tuttuja, jos on historiantunneilla tehnyt muutakin kuin pelannut hirsipuuta. Natsien keskitysleirit ovat tiedossamme, mutta "turvaleirit" joihin amerikanjapanilaiset suljettiin terroriuhkaepäilyjen johdosta ovat monelle uusi asia. Eihän tästä puhuta. Miksei tästä sitten puhuta? Muistan itse kuulleeni japanilaisten leireille sulkemisesta joskus 90-luvulla kun näin elokuvan aiheesta. Yritin googlettaa sitä, mutten löytänyt. Sen koommin en ole aiheeseen törmännyt, mutta nähdessäni mistä Hotelli Panama kertoo tiesin heti haluavani lukea sen sillä aihe kiehtoo. Henryn ja Keikon tarina on hyvin mukaansa tempaava, nuorten orastava rakkaus suloista, Henryn huoli Keikosta sydäntä riipaisevaa, isän julmuus niin kulttuurisidonnaista, vaikka on sitä osattu meilläkin. Koskettava tarina joka todellisine taustoineen antaa ajattelemisen aihetta.

Jenni Linturi: Malmi 1917

 

Jenni Linturi: Malmi 1917

Julkaisija: Teos 2013, 206 sivua

 

 

Vuonna 1917 Malmi on yksi kuudesta maalaiskunnasta jotka yhdessä muodostavat Helsingin pitäjän. Huopasaari, Kulosaari ja Oulunkylä ovat omia maalaiskuntiaan, Haaga on kauppala ja kaiken kruununa on yksi kaupunki, Helsinki. Malmi on mustalaiskylä, jossa asuu myös suomenkielistä työväestöä ja ruotsinkielisiä tilallisia. Rautatieasemalla miliisit valvovat järjestystä ja junan tullessa Malmille konduktööri kuuluttaa Malm-Malmi. Varokaa taskuvarkaita ja kolmen kortin heittäjiä.

 

Venäjän maaliskuinen vallankumous on saavuttanut myös Suomen suuriruhtinaskunnan. Ympäri Suomea lakkoillaan ja työväestö vaatii 8-tuntista työpäivää. Työnväenliike saa nopeasti paljon uusia jäseniä ja pinnan alla kytee.

 

Malmi 1917 alkaa hökkelikyläläisten nälästä ja suuren työttömän väestönosan epäoikeudenmukaiseksi koetusta elintarvikkeiden jaosta. Oksan ukko poikineen on tullut lupalappujen ja aseiden kanssa hakemaan Grännaksen tilalta perunoita. Toinen perheen tyttäristä, Elisabeth Kranqvist eli Lettu näkee miten perheen mustalaispalvelija ammutaan. Virallisena totuutena Maatu on kaatunut vedenhakumatkalla ja menehtynyt saamiinsa vammoihin. Lettu itkee, Maatu on ainoa joka on koskaan pitänyt häntä sylissä. Isä sanoi, että heidän pitäisi kuivata silmänsä, kunnialliset naiset eivät itkeneet omia suruja.

 

Letun ja kunniattomaan ammattiin teatterin parrasvaloihin haluavan Ingeborg-siskon lisäksi tarinaa kerrotaan pitäjään saapuvan uuden apulaisnimismiehen kolmen pojan silmin. Suomenkielisen nimismiehen rooli on sovitella tilallisten ja "suomenkielisen roskaväestön" konflikteja; luokkaristiriitojen lisäksi Malmilla kuohuttavat kieliristiriidat. Kranqvistin tyttäret ja Puolakan pojat kohtaavat ja veljeksistä Oiva ihastuu ensin Lettuun, mutta rakastuu Ingeborgiin. Vanhin veli Antero on kiivaasti isänmaallinen, kieltäytyy vallan puhumasta ruotsiakin sillä suomen kieli on maailman kaunein kieli. Antero on uudella kotipaikkakunnalla heti mukana tapahtumissa ja Oiva seuraa perässä. Kiväärinkin joku vain lykkää kouraan eikä Oiva tiedä mitä sillä edes tekisi. Vanhemmille ei kerrota mitään yöllisistä seikkailuista, nuoret kapinoivat yhtä lailla vanhempiaan kuin yhteiskunnassa vallitsevia vääryyksiä vastaan. Oivaan rakastunut Lettu seuraa Oivaa minne vain poika tämän mukaansa huolii, vaikka haluaisikin olla poliittisesti puolueeton. Letustakin kuoriutuu pian suomalaisuusaatteen kaunein kukkanen joka löytää itsensä Esplanadilta jakamasta lentolehtisiä joissa pyydetään havaintoja nuoren suojeluskuntalaisen murhasta. Oivan pikkuveli on piirtänyt lentolehtiseen kuvan sikaporsas-miliisistä.

 

Suonet, suolet, sisäelimet, mitä isä sanoisi jos saisi tietää että hänen tyttärensä jakoi vieraille ihmisille aatetta kuin olisi kerjuulla. Näyttäisi ovea varmaankin. Silloin Letulle jäisi vain yksi kohtalo. Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Silloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he enää lähtisi mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

 

206 sivuun mahtuu yllättävän paljon tapahtumia. Linturin tyyli kirjoittaa on hyvin tiivistettyä ja pelkistettyä ja lyhyet luvut vielä korostavat tätä. Yllättäen, aiheen ollessa näin rankka, teksti on paikoitellen suorastaan kaunista. Ilmeisesti lukijan on tarkoituskin tehdä runsaasti omaa ajatustyötä ja tulkita itse lisää rivien välistä. Kerronta on hyvin erilaista kuin romaaneissa yleensä ja alussa jouduin lukemaan muutamia kohtia uudestaan ymmärtääkseni mitä oikeastaan oli kerrottu. Olisin mielelläni lukenut tarinan pidempänä ja väljempänä, niin että päähenkilöihin olisi päässyt vielä paremmin sisälle. Erityisesti Anteron pään sisälle pureutuminen olisi kiinnostanut enemmänkin, samoin Ingeborgista ja sen ajan teatterimaailmasta lukeminen. Kirja herätti tässä tiiviissäkin muodossa paljon ajatuksia ja ilman muuta se kannattaa lukea jos ajanjakso juuri ennen kansalaissodan puhkeamista kiinnostaa.

 

Malmi 1917 on kuudes lukemani kirja Ihminen sodassa haasteeseen.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

 

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Julkaisija: Tammi 2009, 254 sivua

 

Lainasin kirjastoreissulla Sinivaaran Kevään hämärän ajatuksena lukea se Ihminen sodassa -haasteeseen mutta vasta kotona huomasin että se onkin jatko-osa aiempaan Sinivaaran kirjaan. Onneksi löysin Sinisiin ilmoihin jo seuraavalla viikolla ja pääsin aloittamaan Idan ja Sannin tarinan.

Suursaari on vain 11 kilometrin mittainen saari Suomenlahdessa. Korkeaa kalliota, luolia ja soita, vain vähän sopivaa tilaa ihmisten asumuksille, eläinten niityille ja pienille pelloille ja kasvimaille. Tänne Ida päätyi 1920-luvun alussa Sannin ollessa sylivauva. Vielä 16 saarella vietetyn vuoden jälkeen hän on tietyllä tapaa ulkopuolinen, saarella syntyneeksi kun ei voi jälkikäteen muuttua. Idan menneisyydessä on jotain salaista. Sannin isää ei saaressa tiedetä, eikä sitäkään miten Ida onnistui saamaan kodikseen saarelta pois muuttaneen Andersin perimän talon. Monen muun saarelaisen tavoin Ida pitää talossaan täysihoitolaa, saari on suosittu kesänviettopaikka.

Kirjassa eletään vuotta 1939, lomasesonkia kesäkuun alusta lokakuun alkuun. Kelirikkoaika saarella on pitkä, Suursaari-laiva on päässyt aloittamaan liikennöintinsä huhtikuussa. Silloin saapuivat jo Idan ensimmäiset kesävieraat, poikkeuksellisen aikaisin normaaliin verrattuna. He ovat taiteilijapariskunta Kalle Ahma vaimonsa Rouva Muusan kanssa. Rouva Muusan oikeaa nimeä ei kerrota, mystinen täyshoitolan pitäjä saa siis mystisen kesävieraan. Idan miesasiat ovat sekavia nekin. Erik Granfors käy Idan petiä lämmittämässä, se saarella tiedetään, muttei sitten muuta. Granforskin on muualta tullut, viettää välillä pitkiä aikoja mantereella. Vain Ida tietää miksi lääkäri Granfors ei toimi lääkärinä vaan haihattelee sähköyhtiön perustamisesta ja Suursaaren sähköistämisestä kyläläisten innostumatta hankkeesta. Ida tietää, sillä Ida on tuntenut miehen jo aiemmin.

16-vuotias Sanni alkaa olla Idan silmissä hankala. Tytär halajaa pois saarelta, kaupunkiin töihin tai edes opiskelemaan, eikä Idalla ole pienintäkään aikomusta laskea tätä silmistään. Edes Kasinoon Sanni ei saa mennä töihin, vaikka Sannin ystävä on ollut siellä jo kahtena kesänä. Ida on suunnitellut Sannin elämän jo valmiiksi. Sanni kasvaa vielä vuoden pari ja menee sitten naimisiin kyläkaupan Vilin kanssa. Vili alkaa kesällä rakentaa omaa taloa, kun se valmistuu sinne on Sannin hyvä muuttaa Vilin nuorikkona. Vili on vesikammoinen, Vili ei tule koskaan viemään Sannia pois saarelta. Sanni vain on vaikea saada taipumaan enää mihinkään mitä Ida haluaa.

Mistä olet kuullut sellaisen sanan, Ida kysyi kun Sanni sanoi tahtovansa koulun kevätjuhlaan singlatut hiukset. Kuulin vaan, Sanni sanoi. Ida löi häntä poskelle ja käski kammariin. Hän ei suuttunut niinkään huonosta käytöksestä, kuin siitä ettei Sanni kertonut kenen kanssa oli puhellut hiusten nykymuodista.
Seuraavana päivänä Ida leppyi. Kotiliedessä oli muotikuvia uusista tukkamalleista. Tules tänne, hän sanoi ja näytti saksia. Tehdään sinusta jatsityttö.
Miten jatsia tanssitaan? Sanni kysyi.
Ida työnsi matot syrjään ja alkoi hyppiä charlestonia.
Miten lambeth walkia tanssitaan?
Muistiko Sanni Andersin viimekesäiset puheet, että Saksa marssii Eurooppaa matalaksi, mutta Lontoossa vaan hetkutellaan lambeth walkin tahtiin?
Anders puhuu mitä puhuu, Ida sanoi äänellä, josta Sanni ymmärsi lystinpidon loppuneen.

Romaani etenee kuin sipulia kuorisi, kerros kerrokselta. Heti alussa vihjataan, että Idalla on isoja salaisuuksia ja menneisyys joka ei kestä päivänvaloa. Eikä Ida ole ainoa, kaikilla on menneisyytensä, mutta osalla henkilöistä päivänvaloa ei kestäisi edes tämä hetki. Alku on hyvin verkkainen, ensimmäisten 80 sivun aikana ei tarina avaudu juuri ollenkaan, vaan viipyilee, antaa odottaa itseään. Vaikka sota on aivan nurkan takana, se ei juuri näy kirjassa eikä Euroopan kuohunnasta ja veli venäläisen pelosta moneenkaan otteeseen puhuta. Ellen tietäisi mitä aikaa eletään, veikkaisin tunnelman puolesta ennemmin 1930-luvun alku- kuin loppupuolta. Pikkuhiljaa henkilöiden menneisyys ja yhteydet toisiinsa alkavat paljastua, mutta paljon kysymyksiä jää silti ilmaan kirjan päätyttyä. Toinen osa on siis pakkokin lukea kohta perään. Sinisiin ilmoihin on ilmestynyt 2009, jatko-osa Kevään hämärä vasta kaksi vuotta myöhemmin. Epäilen että mikäli olisin lukenut ensimmäisen osan jo ilmestyessään, tokko olisin muistanut mihin kirja jäi enää kahden vuoden kuluttua. Olisin toivonut että Sinisiin ilmoihin olisi antanut vastauksia sen verran enemmän, ettei juoni olisi jäänyt kesken kuin tv-sarjoissa joissa halutaankin jättää koukku seuraavan viikon jaksoon. Kirjoja ajatellen itsenäisemmissä jatko-osissa on puolensa, viikko on aivan eri asia kuin kaksi vuotta.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Julkaisija: Gummerus 2012, 446 sivua

Havasteen Kaksi rakkautta ei ollut aivan toivomani kaltainen lukukokemus, mutta olin blogikommenteista ymmärtänyt, että kakkososa on monien mielestä ykköstä parempi, joten päätin jatkaa sarjan lukemista. Hyvä niin.

Yhden toivon tiestä tutun Annan elämänvaiheita seurataan myös tässä kirjassa. Annan rinnalla kulkee myös Annan pikkusiskon, Oilin tarina. Eletään edelleen jatkosodan aikaa ja Oili työskentelee saksalaisten silmäsairaalassa Kemissä. Oili nauttii työstään ja sen tuomista eduista, kuten hyvistä kengistä, riittävästä ruuasta ja viikottaisesta suklaalevystä, mutta suurin syy Oilin viihtymiseen Kemissä on saksalainen upseeri Horst. Oili ja Horst ovat olleet salakihloissa jo puoli vuotta, sen julkisempaan Horst ei ole vielä suostunut ja kyllähän Oilikin tietää miten suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteisiin Saksassa suhtaudutaan. Oilin työtovereiden saksalaissulhaset ovat kuitenkin saaneet vihkilupia itseltään Führeriltä ja Horstkin on luvannut hakea vihkilupaa tulevana syksynä. Oili suunnittelee luottavaisena tulevaisuuttaan ja on miettinyt kaiken valmiiksi. Mielikuvissaan Oili kirjoittaa jo Saksasta Suomeen saaneensa pojan joka on komea kuin isänsä, pitkä ja vaalea.

Kyllä hän oli onnellinen, kun oli Horstin saanut. Ja nyt, kun he olivat kahden, Oili kaivoi käsilaukkunsa vetoketjutaskusta suurimman aarteensa ja pujotti sen vasempaan nimettömäänsä. Salakihlat, ja aina kun oltiin kahden, Oili sai pitää sormustaan.
-Sehen du, Horst?
Miehen kasvoilla kävi jännittynyt ilme, sitten tämä hymyili ja lähti kolistelemaan saunaan tulia ja vettä.

Omalla tahollaan Anna kantaa huolta pikkusiskostaan ja odottaa kovasti tämän kirjeitä. Anna tuntuu vaistoavan, ettei suhde saksalaissotilaan kanssa ole yksinomaan mutkaton ja enteitä yhteistyön päättymiselle aseveljen kanssa on jo ilmassa. Annan oma elämä on Tuji-suhteen jälkeen ajautunut rauhallisiin uomiinsa. Helppoa tosin ei Annankaan elämä ole, mainittavaa aineellista pulaa pieni perhe ei vuosia kestäneestä sota-ajasta huolimatta tunnu kokevan, mutta henkisellä tasolla Annaa koetellaan. Pieni Armas-vauva on joka päivä muistuttamassa Voiton harha-askeleesta ja Annan oma raskaus on jo pitkällä. Tyttäret, Raija ja Liinu, ovat onneksi jo isoksi avuksi.

Tytöt istuivat keittiönpöydän ääreen vakavina.
- Kuule äiti. Isä sanoi, että jos me katsomme Armasta arkisin joka aamupäivä kahdeksasta yhteentoista koko kesän, niin hän ostaa meille polkupyörän. Sitten meidän on helpompi käydä lottatyttöjen talkoissa, kun päästään polkupyörällä.
Anna katseli tyttöjään. Näillä oli aivan erilainen lapsuus kuin hänellä itsellään oli ollut. Anna oli saanut olla lapsi pitkään, ei hänellä olut muita velvollisuuksia kuin tiskit tiskata ja pihapolku haravoida, ja polkupyörä oli ollut valmiiksi pihavajassa. Ennen sotia oli ollut aikaa leikeille ja haaveille, ja vanhassa pappilassa oli ollut tilaa seikkailla. Oli sääli, että Raijassa ja Liinussa näkyi niin harvoin sitä lapsuutta, jota Anna muisteli kaiholla. Liian nopeasti liian paljon velvollisuuksia. Nyt hän oli sälyttämässä tytöilleen vielä yhden lisää. Kas siinähän oli jälleen yksi teema kirjoitustyöhön, sota-ajan lasten velvollisuudentuntoisuus.

Trilogian toinen osa on huomattavasti ensimmäistä enemmän mieleeni. Tästä puuttuu ensimmäisen turhan kepeä viihteellisyys jonka sijaan kirjailija on tarttunut vahvalla otteella kipeisiin asioihin kuten Lapin sotaan ja siihen miten hyljeksitty ja arvoton saksalaissotilaan entinen heila on saksalaisten lähdettyä. Oili kulkee kirjassa rankan tien, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja toipuminen vie aikaa. Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua ja miten vähän voit itse tapahtumien kulkuun vaikuttaa, kun olet vain pieni hiekan murunen kivenjärkäleiden maailmassa. Vastapainona Oilin kärsimyksille hyppäävät tarinassa silmille Tujin kevyet mistään mitään ymmärtämättömät kommentit, tilanteeseen nähden välinpitämättömyydessään jo ilkeät. Oilin toipuminen on kirjan päättyessä vielä aluillaan, mutta toivonpilkettä paitsi mielen myös Oilin sydämen toipumisesta on jo nähtävissä. Kolmanteen osaan siirryn odottavaisin mielin, siinä näyttää olevan taas aivan eri teemoja käsittelyssä.

Tämä oli neljäs kirjani haasteeseen Ihminen sodassa.

Evakkolapset; toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta

Toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta: Evakkolapset

Julkaisija: Gummerus 2005, 223 sivua

 

Sotakirjallisuudessa minua ei ole juurikaan kiehdo rintamakuvaukset, mutta lotista, kotioloista ja kotinsa jättämään joutuneista sekä etenkin naisten arjesta miesten ollessa sodassa olen kyllä kiinnostunut. Luin tämän kirjan osana Ihminen sodassa -haastetta.

Toisen maailmansodan seurauksena 11,6 % Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja sijoittumaan muualle maahan. Luovutetun Karjalan väestömäärä joulukuun viimeisenä 1940 oli 406 807 henkilöä.

Karjalaisten lisäksi vuonna 1944 kotoaan lähtivät myös Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuokratun Porkkalan 5800 asukasta sekä lähes 11000 ihmistä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetulta alueelta.

Siirtokarjalaisesta identiteetistä väitöskirjansakin tehnyt filosofian tohtori Pirkko Sallinen-Gimpl avaa ensin taustoja. Mistä muutettiin ensimmäisen evakuoinnin aikana, miten osa palasi välillä takaisin Karjalaan joutuakseen lähtemään jo toisen kerran. Minne muutettiin, millainen oli vastaanotto, miten evakoiden tapoja oudoksuttiin ja pidettiin huonompina. Miten lapset joutuivat ottamaan varhain vastuuta, milloin tavaroista, eläimistä, milloin pikkusisaruksistaan ja miten tämä kaikki lapsiin vaikutti.

Tämän jälkeen siirrytään evakkolasten omiin tarinoihin joissa he kertovat omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Monilla muistikuvat ovat hieman hämäriä, osittain nuoresta iästään johtuen. Niillä jotka lähtivät evakkoon kahdesti, muistikuvat toisesta kerrasta ovat luonnollisesti selkeämpiä.

Päivällä kirjoitettiin osoitelappuja vähäisiin nyytteihin. Muistiin oli jäänyt Vatnuorin evakuointipäällikön ilmoittama osoite, Kisko, Koski. Kun asemapäällikkö näki vaunun osoitelapun, hän ei hyväksynyt sitä. Anton Köri rupesi puolustautumaan. "Täytyyhän sen aseman olla Kisko, kun se on meille ilmoitettukin." "Osoite kirjoitetaan Kisko, Koski as., koska Kiskossa ei ole asemaa", valisti asemapäällikkö. "No miten myö sit Kiskoo päässää?" kyseli Anton. Siihen asemapäällikkö vastasi: "Sitä minä en tiedä."

Tarinoissa kerrotaan miten hevosten vetämät kärryt, liekaan sidotut lehmät, kärryjen päällä matkaavat pikkulapset, kärryjen rinnalla kulkevat isommat lapset, äidit sylivauvojaan kantaen ja isät hevosta taluttaen taivaltavat pitkiä matkoja. Miten määränpäänä olleelta asemalta ei enää lähdekään junia vaan pitää jaksaa kävellä vielä kauemmas. Miten vastaan tuli armeijan autokolonnia ja päiden yli lensi vihollisen pommikoneita. Junanvaunut olivat ahtaita, junat kulkivat hitaasti; höyryveturin perässä saattoi olla 40 vaunua, jolloin veturinkin jaksaminen oli tiukoilla. Asemilla saatiin lotilta ruokaa. Antreasta, Lappeenrannan takaa, junamatka Saloon kesti kolme vuorokautta.

Äiti kertoi, että hän piti kunnia-asianaan, etteivät lapset itke ja näin häiritse opettajaa, jonka peräkammarissa vietimme seuraavan talven. Me opimme läksymme: ei itketä. Äitikin itki vain lehmiä lypsäessään.
Seuraavana kesänä muutimme uusiin maisemiin: parakkiin metsän keskelle. Mies nimeltä isä saapui ja sota jatkui kotona. Oli viinaa, pyssyjä ja luodin jälkiä seinässä.

Kirjan loppupuolella näkökulma muuttuu kun kirjoittajina ovat ihmiset jotka ovat syntyneet vasta sotavuosien jälkeen. Nämä kertojat muistavat toisaalta vanhempien masennuksen, toisaalta uhon palata koti-Karjalaan vielä jonain päivänä. Lapsuutta väritti vanhempien jatkuva ikävöinti ja muistelot paikasta jossa kertojat itse eivät koskaan olleet käyneet ja jonka he tunsivat vain sukulaisten tarinoiden perusteella. Osa tunsi itsensä juurettomiksi, osa häpesi karjalaisia taustojaan, moni tuli kiusatuksi, ryssä oli yleinen haukkumasana. Toisaalta osa koki siirtokarjalaisen taustansa voimavarana. Vanhempansa he näkivät ahkerina ihmisinä jotka puursivat saadakseen elannon perheelleen.

Kun yhteiskunta tunnustaa osuutensa sodan kokeneen sukupolven haavoittuneisuuteen, on sillä kauaskantoisia seurauksia. Evakkolapsen ei tarvitse paeta omaa totuuttaan eikä torjua toisen totuutta. Hän näkee paremmin myös lähimmäisensä kärsimyksen. Mieliin palautettujen ahdistavienkin muistojen myötä me eheydymme. Lohkomattomat tunteet, rehelliset ja totuudenmukaiset muistikuvat ovat osa elämämme merkitystä ja perustaa. Identiteetin vahvistuessa ja selkiytyessä kasvamme sodan uhreista oman elämämme subjekteiksi ja jopa yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi.