Anna Misko: Kultaokra

Anna Misko: Kultaokra

269 sivua

Minerva, 2019

Anna Misko lupaili trilogiaa julkaistessaan Armovuoden vuonna 2014. Itse luin kirjan helmikuussa. Jatkoa on saanutkin odotella niin, että itse olin jo luopunut toivosta. 

Armovuodessa lähestymiskulma oli lähinnä pappisperheen leskeytyneen äidin. Armovuosi terminä tarkoitti papin lesken mahdollisuutta vuoden aikana löytää uusi pappispuoliso, joka naisi lesken (tai vaihtoehtoisesti aikuisen tyttären) eikä perhe näin joutuisi kodittomaksi. Kosijoita ilmaantuikin kaksin kappalein, mutta toisella heistä ei ollut puhtaat jauhot pussissa. 

Kultaokra lähtee liikkeelle ajankohdasta pian Armovuoden päätyttyä, eletään aivan 1700-luvun viimeisiä vuosia. Lyhyt prologi tiivistää Armovuoden tapahtumat, mikä on ihan paikallaan, kun osien väli on ollut näinkin pitkä. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Karhinpään pappilassa Sydän-Hämeessä on häät vietetty ja Ingrid-rouva tyttärineen on jälleen kodin pysyvyyden turvassa. Avioliitto on puhtaasti järjestelykysymys, eikä tuoreiden aviopuolisoiden välillä lempi leisku. Närpiön apupappi ei ollut puoliso jota Ingrid olisi voinut arvostaa, hädin tuskin sietää, joten Asser Valkki nukkui edelleen vierashuoneessa. 

Ingrid löysi itselleen uuden harrastuksen, ratsastuksen. Varta vasten teetetyn ratsastusasun pukeminen ylle tiukalle kiskottuine korsetteineen vei aikaa ja oli tuskallista, mutta uuman kapeus ja lanteiden leveys miellytti turhamaista Ingridiä. Opettajakseen Ingrid oli valinnut pappilan rengin, tumman, kookkaan ja komean Matssonin joka veti naisten katseita puoleensa. Hän oli vähäpuheinen ja salaperäinen, kukaan ei tiennyt hänestä oikein mitään, sitäkään mistä hän oli tullut Karhinpäähän. 

Mattsson kiinnitti myös rouvan hevosen ohjakset lähimpään mäntyyn. Ingrid pujotteli havupuiden välissä risut rasahdellen ja mustikanvarvut kahisten kenkien alla. Hän keräsi helmat käsiinsä ja kohotti niitä päästäkseen paremmin eteenpäin. Hämärtyvä metsä huokui salaperäisen kiihottavasti. Renki seurasi viipyillen emäntänsä, joka oli hänen mielestään neljäkymmentäneljävuotiaaksi hyvin säilynyt ja rehevä. Mattsson oli aina pitänyt kypsistä, kokeneista naisista, sillä nuoret ja naimattomat pelkäsivät seurauksia niin paljon, etteivät suostuneet suudelmia pitemmälle meneviin hyväilyihin. Rouvasihmiset lähtivät hanakammin mukaan seikkailuihin. Olihan luonnollista, että hedelmällisessä iässä ja avioliitossa elävä nainen tuli raskaaksi. 

Ingrid ei jää sormi suussa miettimään miten toimia, kun huomaa rintojensa turvonneen ja aristavan. Katoavan pienen hetken häntä huolettaa se, että nuorimmaisensa Saran syntymästä on jo seitsemäntoista vuotta, mutta tärkeintä on kuitenkin saada Asser uskomaan, että tuleva lapsi on aviomiehen siittämä.

Ingridin esikoistytär Maria on ollut omatoiminen ja Turussa asuvan veljensä avustuksella Maria on nyt askeleen lähempänä suurta haavettaan tulla taidemaalariksi. Lapsesta asti hän oli piirustellut väriliiduilla kukkia ja hedelmäkoreja, mutta nyt hän pääsisi Lorens Keckmanin, arvostetun muotokuvamaalarin, apulaiseksi Turkuun. Hakijoita on ollut viisi, mutta Keckmanin mielestä Marian työt olivat erottuneet edukseen. Hän oli luonnollisesti ollut ainoa nainen hakijoiden joukossa, mutta Keckman oli moderni ja uskoi naiselle olevan mahdollista oppia maalaamaan öljyväreillä. Julius-veli oli ansainnut rahaa siirtomaatavaroiden, erityisesti rusinoiden tuonnilla, ja lupasi kustantaa Marian majoituksen mamselli Siriuksen luona. Mamselli otti täysihoitoon säätyläistyttäriä ja opetti näille muun muassa ranskaa sekä tuikitärkeitä seurustelutaitoja. Vielä pitäisi kertoa äidille, sen nyt tiesi jo valmiiksi, että hän suhtautuisi asiaan yhtä ennakkoluuloisesti kuin Juliuksen pappisuran hylkäämiseen. 

- Kaikkea sitä kuulee! Pitäisihän sinun tietää, että koulut ja yliopistot ovat miehiä varten. Ei niihin naisia oteta.

- Keckman tarvitsee apulaisen. Akatemian professorit tilaavat häneltä muotokuvia enemmän kuin hän ehtii tehdä. Lähden Turkuun. 

- Tuo on silkkaa suuruudenhulluutta. Mitä sinä luulet itsestäsi? äiti melkein kirkaisi väheksyntänsä.

- Keckmanin mielestä osaan piirtää. Hän on arvostettu taidemaalari, eikä hän kelpuuta ketä tahansa. Voin oppia mestarin ohjauksessa käyttämään öljyvärejä.

- Älä puhu joutavia. Et sinä sellaista tarvitse. Naisen velvollisuus on mennä naimisiin, palvella miestään ja synnyttää lapsia. 

Päättäväinen nuori nainen matkustaa kuitenkin Turkuun ja tulee heti hyvin toimeen mamselli Siriuksen ja tämän kolmenkymmenen kissan kanssa. Mamselli suhtautuu Marian haaveeseen hyvin kannustavasti, onhan hänen luonaan asunut myös Margareta Capsia, ensimmäinen suomalainen taidemaalariksi tiensä raivannut nainen. Myös Lorens Keckman ottaa apulaisensa hyvin vastaan ja ryhtyy opettamaan tälle värien sekoittamista. Kultaokra on väreistä se, jolla maalataan ihoa.

Myös Juliuksella on haaveensa, erityisesti Vigilantia-niminen, yli kaksikymmentämetrinen purjelaiva. Julius haaveilee lähtevänsä talveksi Välimerelle, täältä terva- ja pikilastissa, paluumatkalla Suomeen suolaa ja viiniä. Talvella voisi vielä kuljettaa rahtia Välimereltä Englantiin. Laiva vain oli niin kallis hankinta, että hän tarvitsisi luotettavan liikekumppanin. Mariaa veljen suunnitelmat pelottivat, haaksirikot ja merirosvot mielessään, ja jos niistä selvisi, oli Suomenlahdellakin rantarosvonsa, jotka polttivat tulia erehdyttääkseen rahtilaivat karikoille helposti ryöstettäviksi. 

Kun Keckman sai ja hyväksyi kutsun lähteä ruhtinas Dargomyskin kartanoon Viipuriin maalaamaan tästä muotokuvan, Maria pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen. Kartanon vieraiden joukossa käyskenteli huomiotaherättävän charmantisti pukeutunut, viimeisimmän muodin mukainen mies, salaneuvos Sergei Aleksejeff. Korkea-arvoisuus (salaneuvos oli Venäjän keisarikunnan kolmanneksi tärkein arvonimi) ei kuitenkaan tehnyt Mariaan vaikutusta, päinvastoin miehen kohdatessaan tytössä lehahtavat tyrmistys, paheksunta ja ikävät muistot aiemmasta kohtaamisesta. Onneksi vieraiden joukosta löytyy myös miellyttävää seuraa, laivanvarustaja Nucanderin poika Petrus Pietarsaaresta. 

Kultaokra tarjoaa Armovuoden tapaan ihan mukavia juonenkieputteluita ja on lajissaan kelpo luettavaa. Seksikohtaukset ovat edellisosaa maltillisempia ja ajankuvaa on tuotu nyt laajemmin esille mistä erityisesti plussaa. 

Toivottavasti päätösosaa ei tarvitse odottaa yhtä montaa vuotta, sillä palaisin Karhinpään väen pariin mielelläni nopeammin. 

Anna Misko: Armovuosi

Anna Misko: Armovuosi

Minerva Kustannus 2014, 356 sivua

 

 

Hämeen sydämessä sijaitsevan Karhinpään pappilan pastori Anders Gottleben kuolee huhtikuussa 1793 jättäen jälkeensä vaimon, Turussa jumaluusoppia opiskelevan pojan ja kolme naimaiässä olevaa tytärtä. Perheen hyvä ystävä, kirkkoherra Ristelius, kirjoittaa välittömästi kirjeen Turun Tuomiokapituliin anoen leskelle armovuotta ja se myönnetään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että leskellä on vuosi aikaa löytää pappilaan uusi saarnamies, joka avioituisi joko hänen tai yhden tyttären kanssa ja näin he kaikki saisivat edelleen jäädä pappilaan asumaan.

Leski on kolmenviidettä vanha, ja tyttäret, joita on kolme, molemmin puolin kahdenkymmenen. He kaikki ovat terveitä, kauniita ja hyvin syöneen näköisiä. Tyttärien iho on raikas ja lehahtaa usein ruusunpunaiseksi, niin kuin heidän iässään kuuluukin. Käytös on moitteetonta, eikä kenelläkään heistä ole mitään huomiota herättäviä piirteitä, ei kyttyrää, ei kampurajalkaa, ei edes kieroja silmiä. Karhinpään kappalaisen pappilasta saa vahvaääninen ja tunnollinen armovuoden saarnaaja oivallisen viran sekä Jumalaa pelkääväisen nöyrän aviopuolison.

Näillä Risteliuksen sanoilla paikka julistettiin hakuun ympäri Suomen ja samainen ilmoitus kiinnitettiin Turun tuomiokapitulin kanslian ilmoitustaululle. Siellä siihen kiinnittää huomionsa Närpiön kirkkoherran apupappi Asser Valkki jota viehättää myös ilmoituksessa mainittu puutarha, jossa viljellään lantun ja nauriin lisäksi jo toista vuotta maaomenaa, jota myös maaperunaksi kutsutaan. Ei mikään takapajula kun perunakin jo tunnetaan, tuumaa Valkki ja laatii kirjeen jalohyveiselle, hyvin kunnianarvoisalle Pastorin Leskirouva Ingrid Gottlebenille. Kirjeen saavuttua pappilaan alkaa palvelusväellä kova touhu ja tohina, pannaan olutta, metsästetään riistaa ja kalastetaan, siivotaan, kitketään kukkapenkit, haravoidaan käytävät ja odotetaan tärkeää vierasta. Leski on kuitenkin vaivautunut, Ingrid kokee armovuoden toisaalta nöyryyttäväksi, hän ja tyttäret ovat kuin julkisesti kaupan, kuka ottaa, kuka huolii, millainen mies pappilaan tulee? Vierailu sujuu vaivaantuneissa merkeissä, yhteistä puheenaihetta ei oikein tunnu löytyvän. Onneksi pian saapuu uusi kirje itseltään Turun hiippakunnan piispalta. Siivokäytöksinen ja piispalta kiitettävän mainesanan saatteekseen saava varapastori Henricus Hoppius haluaa tulla tutustumaan Karhinpäähän.

Ingrid kuunteli ja katseli vierastaan ihaillen. Hänessä on kiihottavaa sähköisyyttä, ikään kuin koko elämä kaikkineen tapahtuisi - tässä ja nyt - juuri hänessä, kuin elämä tai peräti historia kulkisi hänen mukanaan samassa vaunussa samalla kuoppaisella maantiellä ja pysähtyisi aina siihen huoneeseen jossa hän on.
Entä hänen äänensä! Ingrid ei ollut milloinkaan kuullut niin erikoista ja täyteläistä ääntä. Siinä värähteli jokin tenhoava sointi. Sen lempeä sävy viritteli lesken kiellettyjä, koskemattomia alueita. Ingrid pehmeni. Hän pudottautui äänen hellään syleilyyn, antoi sen kiertyä ympärilleen ja toivoi puheen jatkuvan loputtomiin voidakseen viipyä sen lämmössä ikuisesti.

Misko kirjoittaa hyvin hauskasti ja sujuvasti. Tunteita, tarinaa ja sen lukuisia käänteitä oli mielenkiintoista lukea. Tässä on kirja jota olisin helposti ahminut sata sivua enemmänkin. Yksi lempikohtauksistani kirjassa oli piispa Himmelmannin uintiharjoitukset opaskirjoineen; 1700-luvun lopullahan ei vielä ollut tapana käydä kastautumassa järvessä.

Kirjan alkumetreillä lähtöasetelmista tuli minulle niin rakas Austen mieleen, tässäkin jonossa odotellaan kosijoita pappilaan saapuviksi ja joukosta löytyy myös se perinteinen lurjus jonka lupaukset ovat tyhjää täynnä. Kerronnan tyyli on kuitenkin aivan erilaista kuin aidolla tuon ajankohdan kirjailijalla, joten muilta osin tätä ei kannata Austeniin verrata. Itseäni ihmetytti Armovuoden avoin lakanoissa kieriskely, vaikken sitä paheksukaan. Kuvaukset ovat ilahduttavan rikasta kieltä, kaikki nuo tassuilla läimimiset ja leikittelyt, mutta kirjan seksikohtaukset yllättivät koska ollaan sentään 1700-luvun lopulla suomalaisessa pappilassa eikä edes aviovuoteessa, eikä kyseessä ole mikään isäntä ja piika -kuvio.

Rakastelun pyörre oli ollut kuin villieläin, joka raastoi kitaansa, läimi ja leikitteli tassuillaan, upotti pehmeään turkkiinsa, kietoi suojelevan ruhonsa sisään, nuoli hellästi kostealla, lämpimällä kielellään, kunnes oli pakko antautua, suostua kuolemaan, huutaa järjettömästi, paisua, hajota, syöksyä pimeyteen ja samalla häikäistyä leimahduksista.

Kirja on trilogian avausosa, jolle odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jos saisin toivoa, toisin henkilöiden persoonia vielä vahvemmin esille ja hiukan vähentäisin tuota kepeyttä. Se on omalla tavallaan viehättävää, mutta en myöskään laittaisi pahakseni jos kirjailija toisi ajankuvaa ja historian tapahtumia enemmän esille, koska nyt ne tyystin hävisivät romantiikalle. Lienen tottunut utriomaisempaan tyyliin, kun hänen teoksiaan olen niin paljon lukenut ja olen aina pitänyt historiallisten romaanien rikkautena sitä, miten vaivattomasti niitä lukiessa saa yleissivistävää historiankertausta kuin kaupan päälle kirjan parissa viihtyessään.

Löysin yhden blogiarvostelun Vinttikamarissa-blogista jossa oli myös pantu merkille austenmainen lähtökohta.