Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Otava, 2021

Lukija: Hanna Mönkäre

Kesto: 10 h 45 min

Pinja ja Keiju tapasivat vantaalaislähiön lukiossa ja olivat erottamattomia toisesta koulupäivästä lähtien. Elettiin vuotta 1996.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä Helsingin keskustaan nousi baareja kuin sieniä sateella ja lukion päättäneet bestikset bilettivät kutsuvierasjuhlissa ilmaisia cocktaileja siemaillen Helsingin kerman kanssa. Oli tulevaiduuspohdintojen aika. Pinja olisi halunnut opiskella kirjallisuutta, mutta koska vanhemmat maksoivat Mariankadulta vuokratun yksiön, oli heidän mielipiteellään melkoinen painoarvo.  Keiju meni mukaan kauppakorkean pääsykokeisiin ihan vain  huvikseen, molemmat pääsivät sisään. He alkoivat käydä luennoilla, mutta vain suomen kieli ja viestintä kiinnosti edes Pinjaa. Kauluspaitaisten poikien ja klassisiin muotimerkkeihin pukeutuneiden tyttöjen joukosta he erottuivat räikeästi niin ulkoasultaan kuin käyttäytymiseltään. Vihreiden haalareiden saapuminen oli kuitenkin viimeinen pisara. Miten heistä voisi tulla tylsiä ekonomeja?

Iltaisin he olivat töissä matkatoimistossa ja myivät lentolippuja välivuottaan viettäville reppureissaajille. Pinja kiinnitti yksiönsä seinään maailmankartan ja ajatus kaikesta siitä mitä hän halusi nähdä ja kokea alkoi itää. Osa-aikaisillekin lentoliput Intiaan olivat naurettavan halvat ja niin bestisten matka alkoi Goalta, jatkui Varanasiin, Bangkokiin, etelän pikkusaarille, Kambodzhaan. Mikä alkoi biletyksellä Anjunan rannoilla, vaihtui matkan edetessä vakavampiin tunnelmiin.

Pimeässä maisemassa hän erotti savuavia nuotioita ja siellä täällä tien vieressä juoksevia lapsia vilkuttamassa heille. Ilmapiiri oli painostava ja haisi hirveältä historialta. Raja Thaimaasta Kambodzhaan oli avattu vasta muutamia vuosia aiemmin punakhmerien aikaisten massamurhien ja raakojen sisällissotien jälkimainingeissa. 

Pinjasta tuntui kuin he olisivat olleet ensimmäiset turistit koko maassa, ja miksi he olivat siellä. Koska Keiju oli tahtonut paikkoihin joissa vielä olisi asioita, joita ylimieliset turistit eivät olleet turmelleet. 

2020 Helsingissä asuva Pinja selaa 20 vuotta vanhoja valokuvia, jotka ovat olleet koskemattomina pitkään. Samalla käy ilmi, että heidän polkunsa olivat Aasiassa eronneet, että yllättäin Keiju oli palannut Suomeen ja Pinja jäänyt maailmalle.

Pinja katsoi kuvaa hänestä istumassa Gangesin varrella. Tyttöä valkoisessa pitkässä mekossa kädet rinnan korkeudella yhteen liitettyinä. Sen syksyn jälkeen hän ei ollut koskaan tahtonut palata Intiaan. Hän pelkäsi paluullaan särkevänsä muistot. Hän ei tahtonut nähdä mitä aika oli tehnyt näyttämöille, joilla hän oli kerran seisonut yhdessä Keijun kanssa. 

Tässä kirjassa oli todella paljon tapahtumia. Pidin alkupuolesta enemmän, nuorista seikkailunhaluisista tytöistä maailmalla ja siitä miten maailma avaa etenkin Pinjan silmiä ja tarinasta kehkeytyy nuoren naisen kasvutarina. Mutta kun samassa kirjassa löytyy teemoina ihan vain muutamia valikoidakseni thaimaalaiset orpolapset, savannien salametsästys, New Yorkin terrori-isku, tsunami, huumeet, stalkkaaminen jne, niin meinaahan tässä tulla ähky. Kirjan loppupuoliskolla aloin välillä kyseenalaistaa, että onko tämä tosiaan aina vain samaa kirjaa, voiko yksi ihminen kohdata näin paljon maailmanlaajuisesti merkittäviä tapahtumia? Olen nähnytkin kritiikkiä siitä, että kirja on runsaudessaan ja sattumissaan epäuskottava. Minä ostin tarinan hyvin pitkälle, mutta olihan Pinjaa todella monessa liemessä keitetty jo reilu parikymppisenä. Kirjan lopussa oli todella hyvä twisti, mikä nosti kokonaisuuden neljään tähteen hoiputtuaan välillä jo lähempänä kolmea. 

Loppuvuodesta bloggausjonoon kertyneet, osa 1

Laitetaanpas loputkin järjestykseen, että saadaan palauttaa kirjat kirjastoon ja taas kiertoon seuraaville lukijoille.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 sivua
Henrik ja Anna-Leena ovat aikuisia sisaruksia jotka eivät ole vuosiin olleet juurikaan toistensa kanssa tekemisissä. Anna-Leena on ollut äidin silmäterä ja Henrik perheen kapinallinen. Heidän isänsä kuoli jo varhain ja nyt äitikin on menehtynyt. Äidin jäämistöstä löytyy kasa sinikantisia vihkoja, jotka Henrik löytää ensin ja nappaa itselleen. Niistä hänelle alkaa selvitä asioita joista Anna-Leena on tiennyt aina.

Olin lähettänyt Henrikille sähköpostiviestin ja kysynyt oliko äidin tavaroista löytynyt sinikantisia vihkoja. Kirjoitin hätäpäissäni, että ne olivat minun kouluaikaisia vihkojani 
"Ne jäivät jostain syystä äidille vuosia sitten. Mielellään ottaisin ne nyt takaisin. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun."
Se oli surkea huijausyritys.
Henrik ei ollut vastannut. Voi kuinka yllättävää. Se oli yksi hänen monista tavoistaan välttää vastuuta ja sysätä asiat muiden hoidettavaksi. 
Minun on pakko hankkia vihot takaisin. Henrik ei saa lukea niitä, ei, ei missään tapauksessa. Enn uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea äiti oli niihin kirjoittanut. Mitä jos Henrik saisi tietää?

Kiinnostavaa sukudraamaa, varsinkin kun sisarellekin alkaa paljastua äidistä yllättäviä asioita, hänhän luuli tietävänsä äidistä kaiken...

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018, 300 sivua
Yejide ja Akin ovat nigerialainen aviopari, jolle ei ole kuulunut lasta. He ovat molemmat perinteisistä, moniavioisista perheistä. Siitä huolimatta Yejidelle on yllätys, että Akinin suku painostaa Akinin ottamaan toisen vaimon. 

Olin odottanut heidän puhuvan lapsettomuudestani. Olin aseistautunut miljoonilla hymyillä. Anteeksipyytävillä hymyillä, säälikää minua -hymyillä, luotan Herraan -hymyillä -- kaikilla mahdollisilla tekohymyillä, joiden turvin voi selviytyä iltapäivästä ihmisten kanssa, jotka väittävät tahtovansa parastani, mutta tökkivätkin avointa haavani tikulla. Minulla oli hymyt valmiina. Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jotain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan, tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja ja nenän niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Kerrassaan mainio romaani joka valottaa modernien nigerialaisten kaupunkilaisten elämää vanhojen tapojen ja perinteiden ristiaallokossa. Ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
Into Kustannus 2019, 227 sivua
1960-luvulla rakennetussa porilaisessa betonilähiössä kasvoivat Mira ja Eeva, 70-luvun lapset, toistensa parhaat ystävät. Lähiölapsuus, alkoholia suurkuluttavat vanhemmat, kylmä, litsareita jakava äiti... tytöt eivät saa parhaita mahdollisia lähtökohtia elämälleen, mutta pärjäävät. Mirasta tulee näyttelijä, Eevasta paitsi toimittaja, myös se rankan elämän koulima kovakuorinen johon romaanin nimi viittaa. Välillä kirjassa on pätkiä joita kirjoittaa Mies, harvinaisen itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva sellainen, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan lopussa. Silloin paljastuu myös miksi Eeva käy välillä psykiatrilla mielentilatutkimuksissa. Selvää on, että hän on tehnyt jotain rikollista, miksi, kenelle? 

Älä jää lumeen makaamaan, muru.

Kovakuorinen on niitä vangitsevia kirjoja joita et raaskisi kädestään laskea. Kysymyksiä on niin monta, kuka se omahyväinen mieskin on ja miten se liittyy Eevaan ja Miraan?

Lisätäänpäs tänne vielä yksi joka ei tullut kuvakollaasin mukaan, eli Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä, jonka luin viime syksynä. Siinä päähenkilöinä ovat kaksi nuorta aikuista, Ilmo ja Titi, jotka kohtaavat Ilmon äidin luona. Ilmon tyttöystävä Laura on jättänyt tämän ja Ilmo kantaa vähäisen omaisuutensa repussa äidin nurkkiin. Riitalla on taipumusta ottaa hoteisiinsa huolenpitoa tarvitsevia nuoria ja tällä kertaa heillä majailee Titi. 

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, jossa 13-lapsisen perheen äiti on jaksamisen äärirajoilla, siitä huolimatta että vanhemmat sisarukset auttavat nuorempien hoidossa. Äidillä on harvoin aidosti aikaa Titille, ja tyttö oireilee syömättömyydellä. Sairaalajakson jälkeen äiti päästää Titin koulun ilmaisutaidon kerhoon, vaikka sellainen onkin uskoon sopimatonta. Titi jää teatterin polulle ja päätyy Riitan ohjattavaksi. 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Gummerus 2013, 292 sivua

Alkuteos: We need new names, 2013

Suomennos: Sari Karhulahti

10-vuotias Kulta (alkuteoksessa Darling) asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Zimbabwessa. Isä on lähtenyt töihin Etelä-Afrikkaan eikä häntä ole sen koommin näkynyt. Sitä hökkeliasumusten aluetta jossa Kulta asuu, kutsutaan ironisesti Paratiisiksi ja sen punaisena pöllyävillä mailla Kulta ystävineen elää lapsuuttaan keksien mitä mielikuvituksellisempia leikkejä ilman mitään kalliita leluja, kuten "Etsitään Bin Laden". Yhtenä huvituksena on lähteä joukolla varakkaampien asuinalueelle Budapestiin varastamaan guavoja talojen aidatuilta takapihoilta vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Guavojen varastaminen ei kuitenkaan ole pelkkää leikkiä, lapsilla on oikeasti nälkä. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi. Yhdellä Kullan ystävistä vatsa sen sijaan kasvaa kasvamistaan; Chipo joka juoksi ennen nopeammin kuin kukaan muu koko Paratiisissa mutta ei juokse enää koska joku pani sen paksuksi. Chipo on yhdentoista ja lakkasi puhumasta kun vatsa alkoi kasvaa.

Darlingin perhe eli aiemmin paremmalla alueella, mutta he joutuivat lähtemään kodistaan polittisten levottomuuksien takia. Kullan Fostalina-täti on lähtenyt Amerikkaan ja asuu nyt "Destroyedmichygenissä". Kunhan täti saa asiansa Detroitissa järjestykseen, hän kutsuu Kullan luokseen asumaan ja tästä Kulta puhuu usein ystävilleen. Yllättäin tämä ei ole vain tyhjäksi jäävä haave monien kaltaistensa joukossa ympäri köyhiä maailman kolkkia, vaan Kulta on yksi niistä harvoista joka tosiaan pääsee elämään amerikkalaista unelmaa. Mikään ei kuitenkaan ole aivan sellaista, kuin Kulta kuvitteli.

Täällä on ruokaa, vaikka minkälaisia ruokia. Joskus kuitenkin ruoka ei tunnut missään, vaikka söisin miten paljon tahansa, ihan kuin nälkäni tyydyttäisi vain ja ainoastaan oma maani.

Bulawayo on uskomattoman taitava esikoiskirjailija, jonka teksti on hyvin elävää, realistista kieltä jota luki mielellään. Kulta lapsikertojana toimi hyvin, suodatti tavallaan sitä kaikkea kurjuutta, köyhyyttä, nälkää, epätasa-arvoisuutta, mutta antoi silti paljon ajattelemisen aihetta koska Bulawayon tarinankerronta tuntui niin todelta, kuin olisin oppinut todella tuntemaan nuo lapset. Bulawayo on onnistunut välttämään sen stereotyyppisen lähestymistavan jolla Afrikan kurjuudesta meille yleensä halutaan romaanien muodossa kertoa ja löytänyt jotain aivan omaa. Kullan kerronnan välissä on lisäksi lyhyitä lukuja, jotka on kirjoitettu yleisemmästä näkökulmasta ja ne ovat tyyliltään aivan erilaisia, kauniisti kirjoitettuja mutta kipeitä asioita, mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Pian Amerikkaan muutettuaan myös itse Kullan kertojaääni muuttuu suurta elämänmuutosta ja tytön teini-ikään siirtymistä kuvaten.

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan. He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät voi enää jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta. 

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista

 

 

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista

Gummerus 2013, 279 sivua

Ranskankielinen alkuteos: Trois femmes puissantes, 2009

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

 

 

 

Kun kirjailijan juuret ovat Senegalissa, kirja tapahtuu osittain Afrikassa ja sen kannet ovat vahvasti afrikkalaistyyliset, sitä odottaa saavansa rehevän afrikkalaisen lukunautinnon. Ei saanut.

 

Kolme vahvaa naista on kolmesta irrallisesta novellista koostuva kirja. Takakannessa sitä kuvataan väkeväksi romaaniksi kolmesta naisesta jotka sanoavat nöyryytykselle ei. Vaikka en ensimmäistä novellia lukiessani erityisesti nauttinut siitä, voin takakannen suljettuani todeta että se lopulta vastasikin eniten sitä mitä odotin. Sen päähenkilö Norah on tullut Pariisista Senegaliin isänsä kutsumana tietämättä oikeastaan miksi. Ennen pitkää selviää, että isä tarvitsee asianajajatyttärensä apua, mutta paljon selviää myös isästä itsestään. Isän ja tyttären suhde kun on jo kauan ollut vaikea, eikä Norah ole pitkään aikaan tavannut isäänsä.

 

Kuinka ikävää ja turhaa, että ihmisellä on isä, jonka kanssa on täysin eri aaltopituudella ja jonka kiintymys on aina ollut epätodennäköistä, Norah ajatteli taas, mutta tyynesti, ilman voimattomuuden, kiukun ja lannistumisen sekaista tunnetta, joka häntä oli raastanut, kun hän olosuhteiden pakosta oli törmännyt siihen, että tämä tunnekylmä mies, joka oli asunut Ranskassa vain muutaman vuoden, ja hän, joka oli elänyt siellä koko ikänsä ja jonka sydän oli kiihkeä ja haavoittuvainen, olivat koulutuksensa, näkemyksiensä ja maailmankuvansa vuoksi auttamattoman kaukana toisistaan.

 

Ei, en lyönyt yhtään pistettä vahingossa pilkuksi. Ndiaye käyttää monia pitkiä lauseita tekstissään. Itse pilkoin niitä enempiä miettimättä pienemmiksi lukiessani ja sujuihan se niinkin.

 

Keskimmäinen novelli on pisin, eikä päähenkilönä edes ole nainen, kuten voisi lähtökohtaisesti olettaa. Koko tarina tapahtuu yhtenä Rudy Descasin työpäivänä, alkaen siitä kun hän aamulla ennen töihin lähtöä riitelee vaimonsa kanssa ja loppupäivän katuu tätä syvästi. Että tulikin riidan tuoksinassa toivotettua että vaimo palaisi sinne mistä on tullutkin, Senegaliin, kun loppupäivän saa pelätä että vaimo tekeekin juuri niin. Rudyn vaimo Fanta ei juurikaan pääse ääneen tässä tarinassa, mutta hänen vahvuutensa löytyy kyllä.

 

Sen sijaan kolmannen tarinan päähenkilön vahvuutta en löydä, koska en edes ole varma jäikö hän viimeisillä riveillä elävien kirjoihin, itse näkisin että ei. Khady päätyy väärennetyillä papereilla yrittämään pääsyä Afrikasta Eurooppaan, epäinhimillisissä olosuhteissa, fyysisesti loukkaantuneena ja henkisesti loukattuna. Tarina on järkyttävä enkä halua avata sitä tässä sen enempää, koska en halua edes muistella sitä yksityiskohtaisemmin. Valitettavan moni pois Afrikasta hinnalla millä hyvänsä pyrkinyt on taatusti kokenut Khadyn kohtalon ihan oikeastikin.

 

En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Muihin arvioihin voitte tutustua esim. seuraavissa blogeissa: Kirjapolkuni, Kirjanurkkaus sekä Kirjakirppu.



Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

 

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Basam Books 2014, 239 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Things Fall Apart, 1958

Suomennos: Heikki Salojärvi

 

 

 

Viime vuonna 82-vuotiaana kuollut Chinua Achebe oli nigerialainen kirjailija joka opiskeli sekä työskenteli kielten ja kirjallisuuden professorina Yhdysvalloissa. Hän on muun muassa perustanut Nigeriaan igbo-kielisen kirjallisuuslehden ja hänen laaja tuotantonsa, yli 20 teosta, käsittelee afrikkalaista politiikkaa ja siirtomaavallan vaikutuksia. Achebe sai vuonna 2007 Man Booker International -palkinnon ja eräs raadin jäsenistä, etelä-afrikkalainen nobelisti Nadine Gordimer oli kutsunut Achebea afrikkalaisen kirjallisuuden isäksi.

 

Juuri suomeksi ilmestynyt Kaikki hajoaa on Acheben tunnetuin teos. Miksi sen kääntämiseen sitten meni lähes 60 vuotta? Romaania on myyty kansainvälisesti noin 8 miljoonaa kappaletta ja esimerkiksi Time Magazine valitsi sen vuonna 2005 sadan parhaan englanniksi kirjoitetun kirjan listalle.

 

Kaikki hajoaa sijoittuu 1800-luvun lopun Nigeriaan jossa valkoista miestä ei vielä tunneta. Päähenkilö Okonkwo haluaa klaaninsa johtomieheksi. Siinä missä hänen isänsä oli laiska ja tuhlaavainen mies joka ei jättänyt pojalleen perinnöksi edes siemenjamsseja kuollessaan, Okonkwo on puurtanut selkä hiessä asemansa ja perheensä eteen. Hän pääsi maineen makuun painiottelussa jossa päihitti voittamattomana pidetyn mestaripainijan joka ei ollut hävinnyt yhtään ottelua seitsemään vuoteen. Vaikka klaanissa arvostetaan ikää, Okonkwo kiipesi vauhdilla tikkaita ylöspäin jo nuorena. Hän oli varakas viljelijä, hänellä oli kolme vaimoa ja hän oli ottanut vastaan jo kaksi heimon arvonimeä. Hän oli arvostettu mies heimossaan, mutta omaa perhettään hän piti kurissa kovalla otteella. Okonkwon mielestä hänen tärkeä esikoispoikansa on laiska ja isä pelkää että tästä tulee isoisänsä kaltainen.

 

Okonkwo hallitsi ruokakuntaansa kovalla kädellä. Hänen vaimonsa, varsinkin nuorin, saivat olla alituisessa pelossa hänen äkkipikaisuutensa takia, ja niin saivat lapsetkin. Ehkei Okonkwo syvällä sydämessään ollut julma. Koko hänen elämäänsä hallitsi kuitenkin pelko, epäonnistumisen ja heikkouden pelko. Se oli syvempi ja henkilökohtaisempi kuin ilkeiden ja oikukkaiden jumalien ja taikuuden pelko, metsän ja luonnonvoimien pelko, joka oli pahantahtoista ja raateli ja repi ihmistä.

 

Kirja seuraa paitsi Okonkwon myös kylän ja naapurikylien ihmisten elämää. Umuofian klaani koostuu yhdeksästä kylästä. Lukijalle tulevat tutuiksi monet riitit kosinnasta oikeudenkäynteihin ja hautajaisiin ja oraakkeliltakin haetaan neuvoja. Pääsemme lukemaan miten ankaraa maanviljely on ja miten suppea on heidän ruokavalionsa. Aina kun Okonkwon majaan tulee vieras, pureskellaan piristäviä kolapähkinöitä, toisinaan nautitaan myös palmuviiniä. Näitä tuodaan myös lahjoiksi. Naiset ovat aina jossain taka-alalla, hoitamassa lapsia, tekemässä ruokaa. Joka päivä kaikki Okonkwon kolme vaimoa tekevät hänelle samat ruuat. Naisia kutsutaan heidän poikansa mukaan, esimerkiksi Nwoyen äiti.

 

Käännekohta tapahtuu, kun Okonkwo tulee vahingossa tappaneeksi heimoon kuuluvan pojan. Moraalisäännöt sanovat, että hänen on lähdettävä heimosta pois seitsemän vuoden ajaksi. Niin Okonkwo lähtee pakoon äitinsä synnyinklaaniin jossa joutuu aloittamaan kaiken alusta jamssin istutusta myöten. Hän saa ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa, hänen perhekuntansa majat poltetaan ja hänen karjansa tapetaan synnin sovittamiseksi. Paossa ollessaan Okonkwo tulee tuntemaan myös valkoisen miehen lähetyssaarnaajan muodossa. Kulttuuriset ja uskonnolliset yhteenotot ovat kovia. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että muutamakin tappo olisi vältetty, kun ei olisi väkisin ja voimakeinoin päätetty käännyttää ikänsä maanalaisessa asuvien esi-isien henkiin uskoneita miehiä. Kun lähestyssaarnaajille osoitetaan maata Pahuuden metsästä, valkoisen miehen siellä hengissä selviäminen johtuu vain siitä että heidän taikansa on vielä vahvempi.

 

"Mikä se teidän jumalanne oikein on, maan jumala vai taivaan jumala, Amadiora vai salama vai mikä?"

Tulkki välitti kysymyksen valkoiselle miehelle joka vastasi heti: "Kaikki nuo mainitut jumalat eivät ole jumalia lainkaan. Ne ovat petollisia jumalia, jotka käskevät teidän tappaa kumppaneitanne ja surmata viattomia lapsia. On vain yksi todellinen Jumala ja hän on maan ja taivaan, teidän ja minun ja meidän kaikkien valtias."

"Jos me hylkäämme jumalamme ja seuraamme teidän jumalaanne", toinen mies kysyi, "kuka suojelee meitä laiminlyötyjen jumalien ja esi-isien vihalta?"

"Teidän jumalanne eivät ole eläviä eivätkä voi vahingoittaa teitä", valkoinen mies vastasi. "Ne ovat pelkkää puuta ja kiveä."

Kun tämä tulkattiin Mbantan miehille, he purskahtivat pilkalliseen nauruun. Noiden täytyy olla hulluja, he ajattelivat mielessään.

 

Kun seitsemän pitkää vuotta on kulunut, ei paluu omaan heimoon suju kuten Okonkwo suunnitteli. Valkoinen mies oikeusjärjestelmineen ja uskontoineen on muuttanut liian paljon. Vaikka uudet lait ovat meidän länsimaisen moraalikäsityksemme näkökulmasta oikeita, kuten naisen aseman hienoinen koheneminen (eletään kuitenkin vasta 1800-luvun loppua) ja se, ettei kaksosvauvoja pidä enää hylätä metsään kuolemaan, olisi muutoksen pitänyt saada tapahtua lempeämmin, keskustelevammin ja perustelevammin. Okonkwo kokee maailmansa hajoavan, ja kirjan loppu on järkyttävä.

 

Kirjoitustyylistä tuli minulle mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Nura Farahin Aavikon tyttäret. Jälleen koin tunteen kuin kuuntelisin satua menneistä maailmoista, mutta istun paikallani lumoutuneena lukemastani. Tarinan sisällä on tarinoita, lauluja ja äitien ja lasten toisilleen iltanuotiolla kertomia satuja. Acheben kerronta on näennäisen yksinkertaista, mutta asiat ovat isoja ja tärkeitä eikä kirjaa ole yhtään pahitteeksi lukea vielä 2010-luvulla.

 

Kirja on luettu myös Erjan lukupäiväkirjassa.





Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Mason: Muistojen huoneet

Gummerus 2008, 567 sivua

Alkuteos: The Lighted Rooms, Iso-Britannia 2008

Suomennos: Maria Erämaja

Olen yllättänyt (vai ylittänyt?) itseni viime aikoina tarttumalla jo toiseen tiiliskiviromaaniin heti alkuvuodesta. Richard Mason ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta teemana Etelä-Afrikka, buurisodat ja hollantilaistaustaisen väestön sulkeminen brittien keskitysleireille saivat minut tarttumaan kirjaan. Luin viime kuussa Jamie Fordin Hotelli Panaman, jossa keskeinen tapahtuma oli japanilaistaustaisen väestön sulkeminen vastaavan kaltaisille leireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.

Monien viime aikoina lukemieni kirjojen tapaan tässäkin romaanissa on paljon menneiden aikojen muistelua, mutta silti enemmän nykyhetkeä. Kirjassa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, kohta viisikymppinen Eloise ja hänen äitinsä Joan. Eloise on naimaton, lapseton liikenainen, joka viettää suurimman osan hereillä oloajastaan rahastonhoitoyhtiössä, takomassa rahaa eksoottisilla malmeilla. Joan ei pärjää enää omillaan eikä tytär halua häntä omaan kotiinsa, joten Eloise on viettänyt lukuisia lauantaipäiviä tutustuttaen Joania lontoolaisiin hoitokoteihin. Albany on kallis ja loistelias paikka viettää vanhuutensa viimeiset hetket, puitteet vanhassa talossa ovat upeat ja rahalla saa paljon korkeasti koulutettua henkilökuntaa. Se mikä Joanin saa lopulta hyväksymään paikan, on kuitenkin pianonpedaalit. Suotuisissa oloissa, suotuisessa ympäristössä Joan näkee tilassa pedaalit, joita "polkaisemalla" hän pystyy loihtimaan menneet ajat jälleen eläviksi. Albanylla on pedaalien hyväksyntä.

Ennen Joanin muuttoa hoivakotiin Eloise vie kuin hyvitelläkseen huonoa omaatuntoaan äitinsä matkalle Etelä-Afrikkaan, Joanin lapsuuden maisemiin. Suuren riskisijoituksen entisen heilansa tutkimustyön varaan perustaen tehnyt Eloise joutuu palaamaan kesken loman Lontooseen, mutta Joan viihtyy matkalla muistojensa parissa. Vaikka suvun kotitilan paikalla on nykyään ostoskeskus, hän tekee paikallisessa museossa arvokkaan löydön, isoäitinsä päiväkirjan buurisodan kauhujen ajalta. Päiväkirjan, hoitokodin naapurissa olevan kirjaston arkistossa kesätöissä olevan 15-vuotiaan pojan ja pedaalien avulla Joan sukeltaa syvemmälle menneisyyteen hoivakodin henkilökunnan syytäessä vanhukselle dementialääkkeitä.

Lähdin lukemaan kirjaa pelkästään takakansitekstin perusteella ja odotin Etelä-Afrikan matkan ja buurisodan aikaisten tapahtumien olevan kirjan keskeinen sisältö. Joankin kuitenkin palaa Lontooseen jo parinsadan sivun jälkeen ja siihen mennessä on minullekin valjennut jo se, että keskeistä romaanissa on sittenkin äidin ja tyttären suhde. Äidin ja tyttären, jotka ovat kaksi hyvin erilaista ihmistä, jotka ovat eläneet hyvin erilaista elämää, ja joilla on hyvin erilaiset arvot. Myös Eloisen riskisijoituksen kohtalon seuraaminen saa paljon sivutilaa.

Epämääräiset asiat kirkastuivat Eloiselle aina väittelyissä, ja näkemykset saivat totuuden sävyn, ja kun hän seuraavaksi avasi suunsa, hän puhui voittajan tyynellä auktoriteetilla. "Mielestäni meidän pitäisi tuplata sijoituksemme", hän sanoi rauhallisesti. "Jos pistämme kaksikymmentäviisi prosenttia osmiumiin ja hinta nousee, sanotaan nyt viisisataa prosenttia - mikä on varovainen arvio - kaksinkertaistamme pääoman. Viime vuosi oli melko ankea. Meidän on kohotettava riskiprofiiliamme, jotta pysymme muiden mukana, ja jos todella haluamme viedä bisnestä eteenpäin, meidän ei pitäisi suunnitella asemamme purkamista. Meidän pitäisi pistää toiset 65 miljoonaa dollaria peliin."

Patrickin leuat lakkasivat jauhamasta.

"Sehän on -Ei!" Carolin huudahdus oli kuin närkästynyt vingahdus, jota hän saman tien katui. "Se on enemmän kuin neljäsosa rahastosta. Emme voi -" Mutta hän ei lopettanut lausettaan.

Laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan loisteputkilamppujen surina heidän yllään.

"Tehdään se", Patrick sanoi.

Aivan kirjan lopussa aloin väsyä Joanin mielikuvitusmatkailuun enkä jaksanut enää miettiä miksi hän niputti eri aikakausien ihmisiä yhteen ja mitä oikein kuvitteli saaneensa aikaan (tehtyään sitä jo hyvän aikaa niin että olin edelleen kartalla). Aivan loppu meni kohdallani yli enkä jaksanut lukea niitä kohtia enää uudelleen ajatuksen kanssa. Tästä sekä siitä huolimatta ettei kirjan sisältö juuri vastannutkaan odotuksiani, koin ihan kelpo lukuromaanielämyksen.

Richard Masonin isoisoäiti on itse ollut lapsena buurisodanaikaisella keskitysleirillä. Kirjan lopussa Mason kertoo kirjan taustoista sekä siitä miten perusti aiemman romaaninsa tekijänpalkkioilla sisarensa nimeä kantavan säätiön joka pyrkii auttamaan Etelä-Afrikan taannoisen apartheid-järjestelmän johdosta heikommat opiskelumahdollisuudet omaavia värillisiä lapsia kouluttautumaan yliopistossa. Desmond M. Tutu on säätiön suojelija.

Muistojen huoneista ovat aiemmin bloganneet mm. Leena Lumi, Ilse sekä Erja.



Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

 

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Tammi 2009, 278 sivua

Baking Cakes in Kigali, 2009 

 

Olin nähnyt Kigalin kakkukauppa muuttaa -kirjan kirjastossa mutta jättänyt sen uutuushyllyyn koska en ollut lukenut ensimmäistäkään osaa. Kun sitten törmäsin tähän ensimmäiseen palautushyllyssä pari viikkoa myöhemmin, harmittelin jo että olin jättänyt jatko-osan lainaamatta. En tiedä harmittelenko enää.

 

Tansanialainen rouva Angel Tungaraza on muuttanut miehensä, viiden lapsenlapsensa sekä kotiapulaisensa kera Ruandaan miehen parempipalkkaisen työn perässä. Heidän poikansa ja tyttärensä ovat kuolleet, aidsiin sekä murtovarkaan luotiin ja lapsenlapset ovat vielä pieniä. Pius toimii erityiskonsulttina Kigalin teknillisessä korkeakoulussa ja Angelilla on oma yritys, hän on Kigalin arvostetuin kakkuleipuri. Kirjan sisältö pyöriikin Angelin saamien kakkutilausten ympärillä. Yksi toisensa jälkeen naapurit tai Angelin erikoisista kakuista viidakkorumpuna kuulleet asiakkaat tulevat tapaamaan Angelia tämän kotiin. Angel ei koskaan ota kakkutilausta vastaan ennen kuin on tarjonnut asiakkaalle mausteista maitoteetä, esitellyt valokuva-albumin aiemmin tekemistään kakuista ja kuunnellut asiakkaiden huolet ja murheet.

 

- Tämä on oikein hieno kakku, hän sanoi. - Oikein, oikein hieno kakku. Usko tai älä, mutta iltapäivällä tilauksen jätettyäni aloin miettiä kakun hintaa uudelleen. Minusta se oli iso rahamäärä pulitettavaksi vasta kymmenvuotiaan lapsen kakusta, etenkin kun lapsi sattuu olemaan tyttö. En tietenkään puhunut hinnasta vaimoni kanssa, koska talousasioita ei pidä sysätä naisten huoleksi. En myöskään halunnut kysyä mielipidettä keneltäkään, koska en tahtonut vaikuttaa typerältä muiden silmissä sovittuani niin korkean hinnan. Kun nyt näen valmiin kakun, minusta kuitenkin tuntuu, että Mama-Grace on laskuttanut minulta aivan liian vähän.

 

Siinä missä kakutkin, huolet ja murheet ovat kirjassa keskeisiä. Ristiäiskakkuun pitäisi kirjoittaa vauvan nimeksi Goodenough; vanhemmat olivat toivoneet poikaa ja saaneet tytön. Ruandassa aiemmin rauhanturvaajana toiminut ghanalaismies ei ole voinut kertoa vaimolleen kokemistaan kauheuksista, koska epäilee ettei vaimonsa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. Toinen mies on lapsena siepattu ja pakotettu lapsisotilaaksi. Nyt hän aikoo naida valkoisen naisen joka ottaa hänet mukaan kotimaahansa eikä hänen enää koskaan tarvitse tehdä töitä. Kaikki länsimaalaisethan ovat rikkaita. 

 

Tarinat ovat tai ainakin niiden pitäisi olla koskettavia. Ruandan kansanmurha, aids, lapsisotilaat, köyhyys. Olisin vain kaivannut tiukempaa otetta, nyt niiden käsittely oli useimmiten opettavaista mutta yhtä aikaa naiivia ja samaan hengenvetoon kovin kevyttä ja huoletonta. Keveys ja huolettomuus minulla tökki tässä kaikkein eniten. Lapsisotilaan tarinaankin Angel kommentoi vain että surullista on, mutta nythän kaikki on hyvin, olet rakastunut koska olet tullut tilaamaan kihlajaiskakkua. Ns. hyväntuulenkirjahan tämä on, ilman muuta, mutta omalla kohdallani se ei tällä kertaa toiminut. Minua kirja ei tempaissut mukaansa, joskin loppua kohden aloin jo vähän enemmän kiinnostua siitä mitä vielä on edessä.

 

Monet ruandalaiset olivat kasvaneet aikuisiksi maansa rajojen ulkopuolella ja palanneet kotiin vasta hiljattain, mutta Odile perheineen oli ollut Ruandassa myös kansanmurhan aikana ja kestänyt kaiken. Hän ja hänen veljensä olivat saattaneet menettää rakkaitaan ja joutua todistamaan hirveitä asioita tai jopa kokemaan niitä itse. He olivat kuitenkin selvinneet.

- Ikävä kuulla, Angel sanoi. Hän olisi halunnut sanoa vielä paljon enemmän, muttei löytänyt oikeita sanoja. Hän liikahti kiusaantuneesti sohvalla miettien, miten jatkaisi. Ehkä parasta ja ammattimaisinta olisi johdattaa keskustelu takaisin huomattavasti helpompaan aiheeseen, kakkuun.

 

Jatkuva Eh!-huudahduksen käyttö repliikkien alussa ärsytti, parhaimmillaan se esiintyi neljä kertaa yhdellä sivulla. Muuten swahilin- ja ruandankielisten sanojen (runsaskin) käyttö sopi kirjaan hyvin, ainakin se muistutti siitä että Afrikassa ollaan.

Kissa kirjahyllyssä piti kirjaa pinnallisena ja naiivina, muutoin löytämäni blogiarviot ovat olleet hyvinkin positiivisia, esim. Sanna / Luettua, Lukutoukka / Krista sekä Minnan lukemaa. 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Otava 2014, 236 sivua

Kun näin Nura Farahin haastattelun tv-uutisissa, laitoin Aavikon tyttäristä saman tien varauksen kirjastoon. Se, että Suomessa asuva somalialaisnainen on kirjoittanut romaanin, on jo sinänsä kiinnostavaa, mutta hän on kirjoittanut sen vieläpä suoraan suomeksi. Kustannustoimittaja on avustanut kieliasun hiomisessa.

Farahin esikoisteos vie lukijan mukanaan 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Päähenkilö Khadija oppii aivan pikkutytöstä, että hän on vain pieni turha tyttölapsi ja veli on Tärkeä. Veljeä ylistetään, veljen pitää saada voittaa puuhun kiipeämiskilpailu, veli saa ensin juoda maitokulhosta. Ja jos veli, joka ei sinällään vaikuttanut itsekkäältä, oli nälkäinen ja joi kaiken maidon, jäi Khadija ilman ja meni nälkäisin vatsoin nukkumaan. Siinä kohtaa ei paljon lohduttanut, että Muhammedin kaikkien lasten kerrotaan olleen tyttöjä ja silti isälleen rakkaita. Eikä ihme, että Khadija itsekin alkoi toivoa että olisi pojaksi syntynyt. Veljellä on myös tärkeä tehtävä, hänen pitää kostaa sankari-isän kuolema.

Somalileirin arjesta oli mielenkiintoista lukea niin lapsen kuin aikuisen näkökulmasta. Paimentolaiselämä on hyvin omavaraista ja elämä leirissä länsimaalaisen silmissä yksinkertaista. Lapsilla on paljon omia tehtäviä; tyttö vie vuohet syömään muttei saa kuljettaa kameleita. Muutenkin kaikki on tarkkaan säädeltyä, Allah tietää jokaisen muurahaisenkin liikkeen ja kaikki tapahtuu vain koska Allah niin päättää. Miehisessä taiteen lajissa, runonlaulannassa taitava tyttö on kummastus, jolle kuitenkin annetaan tunnustusta. Leirin elämä, ihmisten väliset käyttäytymisnormit, klaanit ja klaanipuut ja klaanien väliset riidat ja rosvoilut ja monet tiukat säädökset tulevat kirjassa tutuiksi. Lopussa myös tie Somalian itsenäistymiseen ja siihen miten somaliveli käy somaliveljeä vastaan.

Tytön tärkein aarre on kunnia, puhdistautumisrituaalissa silvottu ja kiinni ommeltu jalkoväli. Ympärileikkaus on kohtaus jota ei olisi voinut sivuuttaa, mutta Khadija on se joka sosiaalisesta paineesta itkien pyytää äidiltä mahdollisuutta puhdistautua. Kun Khadija alkaa näyttää naiselta, äiti tuskastuu ja harmittelee mistä tyttö on perinyt noin isot rinnat. Ratkaisuna ne sidotaan pienemmiksi huiveilla, mutta runonlaulannan täytyy ainakin loppua, miehiä ei saa houkutella. Niinpä voisi ajatella että rosvojoukon ryöväämän Khadijan päätyminen toiseen leiriin vastentahtoiseen avioliittoon miehensä toiseksi vaimoksi on tarinan synkin kohtalo, mutta minun kävi enemmän sääliksi ensimmäistä vaimoa Luulia jonka osa oli keppi eikä rakkaus. Ilman Khadijaa Luul ei olisi muuta saanut kokeakaan. Ja vaikka Khadijalta hyvä sydän löytyykin, kateus vaimojen välillä menee kaiken edelle ja vihjaus kolmannesta vaimosta saa Khadijan tulistumaan kauaskantoisin seurauksin. Kuten aviomieskin toteaa, ei ole miehen etu jos vaimot tulevat toimeen keskenään.

"Luul on ahkera", Khadija kehui, mihin Keyse vastasi kuivasti: "Sehän on hänen tehtävänsä, hoitaa kotityöt." "Mutta Luul on hyvä ihminen", Khadija yritti pehmentää Keysin sydäntä.
"Sinä olet hyvä ihminen", Keyse vastasi. Khadija pyysi Keyseä olemaan hieman armollisempi Luulille. Keyse alkoi nauraa mutta vakavoitui sitten. "Koska teistä on tullut ystäviä? Se ei ole miehen etu että vaimot ovat ystäviä", Keyse sanoi ja pyöritteli viiksiään. Hän ei ymmärtänyt miksi nuori vaimo piti Luulin puolia.

Kirja on kuin pitkä kansansatu ennemmin kuin romaani, minulle tuli vähän väliä tunne kuin joku kertoisi minulle Tuhannen ja Yhden Yön Tarinoita. Pidin kirjasta paljon ja jälkeenpäin jäi tunne että onpa hienoa että Farah kirjoitti tämän ja onpa hienoa että itse luin sen. Lukekaa, niin ymmärrätte taas hieman lisää somalikulttuurista. Minut kirja sai ajattelemaan, että jos heidän elämänsä on ollut tuollaista vielä 1960-luvulla, mikä valtaisa shokki heille onkaan ollut tulla meidän kulttuurimme keskelle '90-luvun alussa. Sekin olisi jo ollut shokki, jos 60-luvun suomalainen olisi siirretty aikakoneella omalle '90-luvullemme.

Minä joka en ole ollenkaan runoihminen, pidin kovasti näistä Khadijan laulamista runoista.

Somalitytöt kultaa kalliimpia,
kärsivällisyys ja ahkeruus sielussa.
Missä ylpeys, siellä somaliäiti,
missä uskollisuus, siellä somalisisko,
missä kunnia, siellä somalivaimo.
Somalinaiset onni perheelle.