Tarja Lappalainen: Salonkielämää - Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon rakkaustarina
Äänikirja: Saga, 2023
Ilmestynyt lukukirjana 2014 nimellä Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa
Lukija: Carla Rindell
Kesto: 6 h 13 min
Baltiansaksalaiset sukujuuret omaava Elisabet Järnefelt, o.s. Clodt von Jürgensburg, syntyi Pietarissa vuonna 1839. Hän tapasi tulevan sulhasensa Aleksander Järnefeltin 15-vuotiaana, ja oli hiukan alle 19-vuotias, kun heidät vihittiin. Ennen pitkää he päätyivät asumaan Helsinkiin, jonne pääkaupunki oli Turusta siirretty, jotta se olisi lähempänä Venäjää - ja kauempana Ruotsista.
Kun Juhani Aho saapui Helsinkiin opiskelemaan, hänet valittiin toimittamaan yliopiston osakunnan lehteä, jonka toisena toimittajana oli Elisabet Järnefeltin poika Arvid. Heistä tuli pian mitä parhaat ystävät, joten Juhani luonnollisesti tutustui myös Arvidin äitiin. Elisabetin sivistyneisyys teki nuoreen maalaispoikaan suuren vaikutuksen, samoin Elisabet monien muiden naisten tavoin viehättyi nuoresta Ahosta.
Elisabetin salongissa puhuttiin paljon muustakin kuin kirjallisuudesta, päivänpolttavin aihe oli kielikysymys. Salonki oli monelle nuorelle opiskelijalle tapaamispaikka ja keskustelufoorumi. Elisabetin oma tavoite oli löytää salonkiinsa lupaavia nuoria, joille välittää Pietarista peräisin olevaa taidenäkemystään.
Aviopari alkoi erkaantua toisistaan aatteiltaan; Elisabet kannusti nuoria aktivisteja, jotka edustivat kaikkea sitä, mitä Aleksander aateveljineen ei halunnut edistää. Jälkipolvet ovat jopa nähneet Elisabetin yllyttäjänä, jopa johtajana. Juhani Aho ja Arvid Järnefelt taas olivat oman osakuntansa huomattavimmat radikaalit, joiden ensimmäinen lukuvuosi menikin lähinnä ylioppilaspolitiikassa.
.
Kun Aleksander Järnefeltistä tuli Kuopion kuvernööri, Elisabet seurasi miestään uudelle paikkakunnalle, vaikka pariskunta olikin niin viileissä väleissä, että he viettivät aikansa eri huoneissa. Elisabet jatkoi Kuopiossa oman salonkinsa pitämistä, mutta tutustui pian myös Minna Canthiin ja tämän salonkiin, Kanttilaan. Väki kävi osittain molemmissa, ja Elisabetkin vietti aikaa Kanttilassa, erityisesti silloin kun hänen miehensä oli kotona. Myös Juhani Aho oli tuolloin osa Minnan hovia, siinä toinen syy, miksi Elisabet siellä viihtyi.
Kuten tiedetään, Juhanin ja Elisabetin välillä roihusi myös rakkaussuhde. Elisabet pyysi kirjeissään Juhania ne polttamaan, mutta on niitä myös säilynyt.
”Niistä minun kirjeistä, minä oikein pyydän sinua rakas Jussi polttamaan niitä. Tee sen myös minun tähden. Jos et sitä tee niin minä en voi kirjoittaa niin vapaasti. Ajattele jos ne jollain lailla joutuvat ihmisten käsiin. Ja on se todellakin hyvin varomatonta, että me näin kirjoitamme. Se myös herättää huomiota että kirjeitä vakuutetaan. Niin rakas, rakas Jussi pitäisi olla varovainen, minua hyvin tämä pelottaa. Niin lupaa että poltat kirjeet ja tämän myös.”
Lopuksi toivotukset, jotka kielivät Elisabetin voimakkaasta läheisyyden kaipauksesta: ”Hyvästi siis rakas, rakas, pikku oma Jussi! Hyvää yötä! en tiedä ollenkaan missä olet, on hirveä ikävä! Voi hyvin! Kirjoita pian. Hyvästi monta kertaa, minä myös kuvailen niin kuin sinä, että minä monta kertaa tulen takaisin ja uudestaan painan sinua rintaani vastaan ja suutelen kauan…kauan…” (Elisabet Järnefeltin kirje Juhani Aholle 20.2.1886)
Kirjan alkuperäinen alaviite, Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa, oli kuvaavampi, sillä kirjassa kerrottiin hyvin laveasti kaikista laajaan henkilökaartiin kuuluvista aikansa vaikuttajista, ei pelkästään rakkaustarinaa. Minna Canthin elämä, hänen mielipiteensä ja kirjoittamisensa (niin lehtikirjoitukset kuin näytelmät ja novellitkin) olivat isossa roolissa ja niiden syntyä avattiin. Puhuttiin myös Ahon ja Canthin ystävyydestä ja vaikutteista toisiinsa. Että Ahon Papin tytär oli saanut aineksia Canthin tyttäristä ja näiden kasvatuksesta, Canthan vaati tytöille samanlaisia oikeuksia koulunkäyntiin kuin pojille, ja oli ylipäätään vuosikymmenen verran edellä muita penätessään naisten oikeuksia. Canthin pienoisromaani Hanna on puolestaan ottanut vaikutteita Ahon Papin tyttärestä.
Canthin pienoisromaani Hanna vastaa teemaltaan hänen ensimmäistä lehtiartikkeliaan. Se näyttää, miten nuoren tytön kehityksessä elämän rikkaat mahdollisuudet, orastavat vapauden ja itsensä toteuttamisen tunnot, tukahtuvat. Köyhää kansaa (1886) puolestaan syntyi rinnan Ahon sosiaalisesta heräämisestä todistavan sanomalehtityön kanssa – jonka taas arvellaan syntyneen Canthin antamien virikkeiden pohjalta.
Juhani Ahon ja Minna Canthin ystävyys oli mielenkiintoinen. He nauttivat toistensa seurasta. Heidän kanssakäymisensä ja vuorovaikutuksensa oli kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen mielekästä ajatuksenvaihtoa jonka hyötyä ei voi mitata vertailemalla. Todennäköisesti vuorovaikutus oli myös eroottisesti inspiroitunut – molemmat tunsivat vetoa toisiinsa. Kuitenkaan se ei yltänyt rakkaussuhteeksi. Aho oli omalta puolellaan vielä kiinni Elisabet Järnefeltissä. Elisabet puolestaan piti kiinni mustasukkaisesti Ahosta.
Tarinahan sai vielä sellaisen käänteen, että Juhani rakastui palavasti Elisabetin tyttäreen Ainoon ja uskaltautui kosimaan tätä. Aino oli antanut välittömät rukkaset naurahtaen, että Juhanihan on hänelle setä! Aho vaihtoi maisemaa ja lähti Pariisiin, jossa kirjoitti yhden tunnetuimmista teoksistaan, Yksin, joka kertoo käytännössä hänen onnettomasta rakkaudestaan Ainoon. Kosinta oli kova isku Elisabetille. Aleksander ei olisi toivonut Ahoa tyttärelleen, ja piti huomattavasti enemmän vävystä jonka Aino sitten nai, eli nuoresta säveltäjästä Jean Sibeliuksesta.
Kiinnostavinta tässä kirjassa ei ollut kenenkään rakkauselämä, vaan juurikin tuo kuka, kenen seurassa, inspiraationa mihin jne. Itselleni nämä aikansa " intelligenssien" piiri pieni pyörii ystävyys- ja vaikutussuhteet ovat olleet epäselviä.
Bazar, 2024
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 5 h 15 min
"Älkää vielä minua pois Helsingistä", oli Signe Brander huutanut sairaalavuoteellaan, kun Helsinkiä pommitettiin. Mutta heidät evakuoitiin Nikkilän mielisairaalaan, ja siellä olisi Signekin kohtaava loppunsa, hän tiesi sen kyllä. Kaihin turmelemissa silmissä erottui enää vähän liikettä hämärässä, paremmin hän tunnisti hoitajansa näiden tuoksusta, mutta hoitajat vaihtuivat usein.
Signe Brander oli luonut pitkän työuran ja ollut naisvalokuvaajana todellinen uranuurtaja.
Häntä oli kosittukin kahdesti, mutta miehet olivat olleet vääriä, eikä hän ollut löytänyt sitä oikeaa rakkautta. Sen sijaan hän oli löytänyt elämänsä rakkauden valokuvaamisesta.
Soininen kirjoittaa Signe Branderin elämästä kovin kauniisti, lähes lyyrisesti, mutta samalla koin jääväni kirjassa ulkopuoliseksi, ja minusta tuntuu, että se on ainakin osittain kielen aikaansaannosta. Tämä harmitti, erityisesti siksi, että kuunnellessani muistin kyllä, että fiktiivisestä romaanista huolimatta Signe on todellinen henkilö, ja olisin toivonut pääseväni syvemmälle hänen elämäänsä.
Karoliina Kudjoi sopi kirjan lukijaksi erinomaisesti, mutta niinhän hän aina.
