Romaaneja Britteinsaarilta

Viime aikoina on tullut kuunneltua eri puolille Britteinsaaria sijoittuvia romaaneja, joten tässä sellaisia neljän paketti. 

Lähdetään liikkeelle 1970-luvun Belfastista, pysytään samassa ajassa mutta vaihdetaan Yorkshireen. Nykypäivän Lontoosta loppukevennyksenä toisen maailmansodan Cornwalliin. Ei sillä, että sotavuodet olisi loppukevennys, mutta kyllä niihinkin vuosiin rakkautta mahtui, samoin kansien väliin.

***

Louise Kennedy: Rikkomuksia

Kustantamo S & S, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 10 h 53 min

Belfast, 1975

Cushla oli nuori opettaja katolilaisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hänen isänsä on kuollut, äiti alkoholisoitunut ja veli Eamonn on perinyt vanhemmilta pubin jossa Cushlakin välillä auttelee tiskin takana. Asiakkaina kävi kaikenlaista väkeä, myös kuusi vuotta aiemmin kaupunkiin asettuneita englantilaissotilaita, joiden räävittömän käytöksen takia Cushlan Gina-äiti sai monet kerrat soittaa varuskunnan komentajalle. Sotilaspoliisi haki silloin miehet pois, mutta aina tuli uusia. 

Elettiin niitä pahimpia vuosia, joita eri uskonnolliset ja poliittiset kiistat aiheuttivat Belfastin kaltaisessa paikassa. Sekä protestantit että katolilaiset halusivat Irlannin pohjoisosan omaan leiriinsä, eli pysyvän osana Iso-Britanniaa tai liittyvän itsenäiseen Irlantiin. Lehtiotsikot huusivat autopommeista ja väkivaltaisista yhteenotoista, ja Cushlan koulussa aamunavauksen jälkeen kerättiin yhteen mitä tietoa oppilailla oli tapahtumista. 

Pubin pitäjä Eamonn halusi kaikki asiakkaat, myös protestantit, sillä kaikkien punnat olivat yhtä tervetulleita. Siksi Eamonn pyrkii olemaan poliittisesti sitoutumaton, ihan kuin se olisi mahdollista. Jos et ole meidän puolestamme, olet meitä vastaan sopii hyvin kuvaamaan tuon ajan Belfastia. 

Michaeliinkin Cushla tutustui pubissa. Mies on yli viidenkymmenen, asianajaja ja naimisissa oleva protestantti, voisiko enemmän mennä pieleen, mutta kun tuntee vetovoimaa ei sille paljon mahda. Cushla kyllä potkii vastaan näitä tunteitaan, toki hän ymmärtää miten ison riskin ottaa ja niitä "rikkomuksia" tässä kertyy kasakaupalla. 

Haasteellisen rakkaussuhteen ja jatkuvan vaaran tunnun lisäksi mukana on Cushlan oppilaat, etenkin tietty pikkupoika, jota Cushla pyrkii tukemaan. 

Minulla oli pieni epäilys, että onko kirjan tapahtumia haasteellista seurata, ehkä vuosia sitten lukemani Anna Burnsin Maitomies oli vielä mielessäni, kovin paljonhan tästä aihepiiristä ei ole kirjallisuutta suomeksi tarjolla. Rikkomuksia oli kuitenkin kiinnostavaa, koukuttavaa ajankuvaa, ja vaikka nuori opettajatar heittäytyi suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa, olin silti hänen puolellaan. Hyvin toteutettu kokonaisuus, joka vain parani loppua kohden. 

***

Jennie Godfrey: Epäilyttävien asioiden lista

Kirjapaja, 2025

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 12 h 40 min

Eletään vuotta 1979 ja Yorkshiressä riehuu naisia vihaava sarjamurhaaja. Toinen yleinen puheenaihe on juuri pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka on yorkshirelaisten mielestä suora tie tuhoon. 12-vuotiaan Mivin perheeseen kuuluu isän ja puhumisen lopettaneen äidin lisäksi Jean-täti, joka on isän sisko. Yhdessä parhaan ystävänsä Sharonin kanssa tytöt saivat sarjamurhaajasta huolimatta kulkea keskenään kouluun, ja he alkoivat katsella kadulla vastaan tulevia miehiä sillä silmällä, voisiko tämä olla murhamies ja kerätä epäilyttävien asioiden listaa. Suurimmat epäilykset kohdistuivat vuorollaan lähes kaikkiin tuntomerkkeihin sopiviin oman lähipiirinsä miehiin, ja listaa läpi käydessään he joutuvat myös vaaratilanteisiin.

Ensimmäisenä olimme Sharonin kanssa juosseet kotiin laskemaan taskurahamme ostaaksemme uusimmat sanomalehdet kaupasta. Viiltäjän hahmo hallitsi yhä etusivuja, vaikka Margaret Thatcher olikin syrjäyttänyt hänet hetkiseksi. Viiltäjän varjo tuntui himmentävän keväisen auringonpaisteenkin." 

En yhtään aavistanut, että tässä kirjassa nousee esiin niin isoja teemoja ja että niitä käsitellään niin tunteella. Mukana on mm lähikauppaa pitävä, Pakistanista tullut Omar, jonka poika on tyttöjen luokalla. Poikaa syrjitään, sen nyt arvaa, mutta myös kauppaan kohdistuu jatkuvia tihutöitä. Sivuilta löytyy myös mm lähisuhdeväkivaltaa, radikalisoituvia pikkuteinejä ja pikkutyttöjen ahdistelua. Kirja ei ehkä sovi kaikkein herkimmille, mutta ainakaan itselleni se ei "ollut liikaa", vaikka nuo yllätyksenä tulivatkin. Juonikuvauksesta oli pikemminkin päätellyt, että tytöt haluavat olla kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjojen sankarittaret. 

***

Claire Powell: Yhdessä pöydässä 

Atena, 2023

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 10 h 23 min

Nicole oli varannut hieman myöhästyneen äitienpäivälounaan mukavasta ravintolasta, jonne oli hiljattain tuonut erään asiakkaansa. Tunnelma on kuitenkin outo ja jotenkin vaivaantunut. Äiti oli ollut edellisen viikon Espanjassa sisarensa luona, viivästys ei siis johtunut Nicolesta itsestään. Hän oli huomannut saavansa usein olla Maguiren perheen naruissa näissä tilanteissa, miten monta viestiä hän nytkin oli saanut lähettää varmistaakseen että kaikki ovat paikalla. 

Nicolesta oli erittäin outoa, että isä ja äiti olivat tulleet Lontooseen eri matkaa, ainahan he kulkivat yhdessä. Nicolesta tuntui että jotain oli vialla.

”Öh. Tätä ei todellakaan ole helppo sanoa”, Gerry sanoo katse naulittuna Lindaan. ”Teidän äitinne ja minä, me aiomme… öh… Tuota, me…”

Linda keskeyttää hänet. ”Me muutamme erilleen”, hän sanoo. Ja sitten, siltä varalta, ettei joku ymmärtäisi täysin, mitä hän tarkoittaa: ”Toisistamme.”

Nicolen tärykalvoille tapahtuu jotain, hetkellinen kuuroutuminen, kuin hän olisi sukeltanut uima-altaaseen.

Jamie tuhahtaa. Hän katsoo toisesta vanhemmasta toiseen ja sanoo: ”Te vitsailette, eikö niin?”

”Me emme ota avioeroa”, Gerry sanoo ja painaa kämmenensä pöytäliinaan.

”Emme juuri nyt, ei, mutta…”

”Mutta näin se on. Äitinne ja minä vietämme jonkin aikaa erillämme.

Olemme, miten se nyt sanotaan… asumuserossa.”

Lucy painaa käden suulleen sanomatta mitään. Nicole ei tiedä, mihin katsoa. Ravintola näyttää kutistuneen heidän ympärillään. Hän katsoo Jamiea, jonka silmät ovat epäluuloisesti sirrillään.

”Oikeasti?” Jamie kysyy. ”En vieläkään tiedä, lasketteko leikkiä.”

”Olen pahoillani, kulta”, sanoo Linda.

”Miksi?” Nicole kysyy. ”Mitä on tapahtunut?”

”Ei ole tapahtunut mitään. Olemme vain… tulleet siihen tulokseen, että me… emme enää tee toisiamme kovin onnellisiksi. Minusta asian voi ilmaista niin, vai mitä Gerry?”

”Niin minustakin”, sanoo Gerry. Hän katsoo alas lautaseensa ilme keskittyneenä, aivan kuin kummastellen kanaleikettään.

Okei, ovathan he kaikki aikuisia, mutta vanhempien eropäätös sekoittaa silti vallitsevan tasapainon. Miksi ylipäätään erota enää kuusikymmentä täytettään, kun kaiken luulisi jo olevan pysyvää. Kaikesta tulee vain niin sotkuista, kun on omaksuttu omat roolit jotka tuntuvat tietyllä tapaa kiinteiltä, vaikka ihmiset niissä ovat ihan keskeneräisiä. Eikö kasvua voi kuitenkin tapahtua ihan missä elämänvaiheessa tahansa. 

Kiinnitin kirjaan aikoinaan huomiota sen kannen takia, onhan se aika erilainen ja kuvaava. Ei jessus noita minun vanhempia! Minen vaan jaksa niitä!

Kirjassa on silti paljon enemmän kuin tuo aloituspäivällinen. Teemoja lähestytään pitkälti yhteisten ruokailuhetkien kautta, ihmiset vain vaihtuvat. Salaisuuksia on enemmänkin, ja siinä missä vanhemmat eroavat, on Nicolen Jamie-veli menossa naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. 

***

Liz Fenwick: Salainen ranta 

WSOY, 2025

Lukija: Johanna Kokko 

Kesto: 15 h 25 min

Ainoa keino auttaa äitiä ja Olliea oli voittaa sota. Siihen tarvittiin parempia karttoja.

Meredith "Merry" Tremayne oli jättänyt taakseen Cornwallin, jossa äiti edelleen hoitaa heidän maatilaansa isän kuoltua. Lontoossa Merry työskenteli merivoimien maanalaisessa bunkkerissa, jossa hän oli yksi taitavimmista kartanpiirtäjistä. Ilmakuvien perusteella pyrittiin päivittämään olemassaoleviin karttoihin uudet varustukset, kuten tykistöasemat, mutta merkitsemään myös muutokset, kuten tuhottu silta. 

Merryn vei takaisin Cornwalliin kaksikin asiaa. Ensinnäkin hänen pomonsa antoi hänelle uuden työtehtävän joka liitti hänet osaksi yksikköä, joka tekee salaisia tutkimusretkiä Ranskan rannikolle. Kartat olivat erittäin tärkeitä nyt, kun huhuttiin maihinnousun suunnittelusta Ranskan rannikolle. Ryhmän tehtäviin kuului myös vakoilijoiden kuljettaminen Ranskaan ja takaisin. 

Toinen syy miksi Merry oli halunnut Cornwalliin oli se pelottava asia, että Merryn äiti oli kadonnut. Tällä oli aiemminkin ollut tapana unohtua omille teilleen yöksi tai pariksi ollessaan maalausretkillään, mutta nyt tämä oli jo niin kateissa, että poliisikin etsi häntä. Onko Merryn ranskalainen äiti palannut synnyinmaahansa nyt, kun oli jäänyt leskeksi?

Merry oli jo vuosia sitten tehnyt päätöksen olla menemättä naimisiin, sillä naisen oli valittava perhe tai ura. Molempia ei voinut saada, ja Merrylle tärkeintä olisi ura Oxfordissa kunhan sota päättyisi. Siihen ei voinut vaikuttaa edes komea amerikkalaissotilas, joka on selvästi kiinnostunut hänestä. Kun tuo komistus löytyykin yhtäkkiä Cornwallista, laitetaan Merryn päättäväisyys koetukselle.

Kirja oli omaan makuuni turhan romanttinen; sillä sen jälkeen kun pari laitettiin yhteen, niitä kohtauksia sitten riitti ja riitti. Ja riitti. En valitsisi juuri tätä kirjaa ajankuvaan päästäkseni, on parempiakin. Romantiikannälkään kyllä.

 

Laadukkaita lukuromaaneja: Colm Tóibín & Lorna Cook

Olipa ihanaa huomata, että Colm Tóibínilta oli ilmestynyt jatkoa Brooklynille! Long Island täytti kaikki odotukseni. 

Toista suomennosta Lorna Cookilta olin sen sijaan tiennyt odottaa ja odottanut olinkin! 

***

Colm Tóibín: Long Island

Tammi, 2024

Lukija: Anna Paavilainen

Kesto: 9 h 19 min

Irlantilaismies oli etsinyt Eilis Fiorelloa, ja Eilis vaistosi heti ettei tällä olisi mitään hyvää kerrottavaa. Eikä tosiaan ollut. Hänen vaimonsa odotti lasta Eilisin aviomiehelle Tonylle, eikä mies aikonut antaa käenpoikasen jäädä taloonsa. Niinpä hän uhkasi tuoda vauvan heidän ovensa taakse heti kun se on syntynyt, ja herra Fiorello saisi kantaa vastuun aikaansaannoksestaan. 

Eilisin anoppi asui viereisessä talossa, mikä ei ollut ideaali ratkaisu, mutta he tulivat kohtuullisen hyvin toimeen. Kun anoppi sai kuulla Tonyn tulevasta lapsesta ja Eilis kieltäytyi ottamasta tätä vastaan, ilmoitti anoppi hoitavansa vauvan. Eilis pakkasi laukkunsa ja lähti Irlantiin, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen, kun hänellä oli ollut siellä suhde Jim Farrellin kanssa.

Irlannissa Jim Farrell piti pubia ja tapaili salaa Nancy Sheridania, joka oli ollut Eilisin paras ystävä ennen kuin tämä oli muuttanut Amerikkaan. 

Nancy haaveili kosinnasta, vaikka pohtikin samalla miten 46-vuotias leski voisi naida ikäisensä poikamiehen, joka oli parikymmentä vuotta sitten ollut rakastunut hänen parhaaseen ystäväänsä, joka oli kuitenkin valinnut amerikanitaliaisen miehen ja palannut rapakon taa.

Kun Eilis oli asettunut Irlantiin, hän ilmoitti Tonylle päässeensä turvallisesti perille, ja kirjoitti pidemmän kirjeen tyttärelleen Rosellalle. Hän toivoi tämän tulevan veljensä Larryn kanssa käymään Irlannissa. 

Hän mietti, saisiko sitä kaikkea enää koskaan takaisin. Hän huomasi toivovansa, että Tonylta tai anopilta tai Frankilta tulisi kirje, jossa sanottaisiin, että he olivat alkaneet kallistua hänen kannalleen tai että se mies oli käynyt sanomassa, että oli vaimonsa kanssa päättänyt kasvattaa lapsen itse.

Hän toivoi, että Larry ja Rosella tulisivat nyt eivätkä viikkojen päästä. Hän toivoi, että äiti antaisi hänen puhua heistä. Mutta sitä, mitä hän eniten toivoi, hän uskalsi tuskin ajatella – ettei olisi äidin peräkamarissa kirjoittamassa kirjettä ja kuulisi, miten äiti liikkuu vaivalloisesti yläkerrassa, vaan että olisi kotona ja heräisi alkukesän pehmeään valoon, joka siivilöityisi makuuhuoneen verhojen läpi Long Islandilla.

Tuntui oikeastaan aika jännältä, että vaikka Brooklynin lukemisesta oli niin monta vuotta aikaa, tavoitin Long Islandista hyvin nopeasti sen saman tunnelman. Tästä voisi päätellä, että Tóibínilla on tunnistettava oma tyylinsä, ja ai että nautin näiden läheiseksi tulevien ihmisten elämän seuraamisesta! Kiemuroita riitti ja oli koukuttavaa seurata koska Eilisille selviää totuus Jimistä ja Nancystä (ja miten se tapahtuu) ja mitä siitä seuraa! Siitä huolimatta romaanissa tärkeintä on kuitenkin sen omanlainen tunnelma, enkä loppujen lopuksi osaa valita sanoisinko Long Islandia juonivetoiseksi vai tunnelmavetoiseksi. Se on kutkuttava yhdistelmä kumpaakin. 

Nyt vain toivon että Nora Websteristä, joka Long Islandissa sivulauseessa mainittiin, saataisiin äänikirjaversio! Jos toimerrun, laitan Tammelle toiveen.

***

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä

Bazar, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 34 min

Pariisi, 2019

Kuuluisan Ritz-hotellin huutokaupassa oli myytävänä harvinaisuuksia vuosikymmenten varrelta, osa varsinaisia aarteita, kaikki hirvittävän kalliita. Chloe toivoi silti löytävänsä jonkin pienen muistoesineen isoäidilleen Adelelle, jonka menneisyydestä hän ei tarkalleen tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että tämä oli asunut Ritzissä sodan saksalaismiehityksen aikaan. 

Chloe oli kaivannut irtiottoa ja tullut Pariisiin, kun ystävä oli tarjonnut kesätyötä vintagevaateputiikissaan. Hän ei ollut enää mikään nuori hupakko, muutaman kuukauden kuluttua hän täyttäisi jo neljäkymmentä. Siinä iässä hän saattoi jo todeta, ettei elämä ollut kulkenut sitä rataa mitä hän oli nuorena kuvitellut. Hän oli aina halunnut asua Pariisissa, ja hänen hyvällä ranskan kielen taidollaan ja työkokemuksellaan olikin ihme, että hän oli jäänyt Englantiin. Ei olisi kuitenkaan liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Tästä tulisi hänen pölyttömän elämänsä ravistelun vuosi. 

Huutokaupan tauolla Chloe päätyi juttusille ranskalaismiehen kanssa, ja lähti tämän seuraksi kahville. Etiennestä hän saikin kumppanin jonka kanssa tutkia, millaista elämä oli ollut vallatussa Pariisissa. Lukijalle Adelen elämän kiemurat avautuivat nopeammin kuin Chloelle, sillä luonnollisesti Adele pääsee itsekin ääneen. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, sillä hän toimii Coco Chanelin avustajana ja me jälkipolvet tiedämme Chanelin olleen melkoisen lämpimissä väleissä natsien kanssa. Heitä myös asui Ritzissä, ja siellä järjestettiin hakaristilipuin somistettuja juhlia. 

Lorna Cook on näiden kahden suomennetun kirjan perusteella lukuromaanien taituri minun makuuni. Lisää Cookia on suomeksi luvassa toukokuussa, ja myös vuonna 2026 luvataan lisää tätä herkkua!

Erityiskiitokset vielä yhdelle lempilukijoistani, Krista Putkonen-Örnille, joka ääntää ranskalaiset nimet suomalaiseen korvaan sopivasti. 

2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin. 

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano: Kaunokaisia

WSOY, 2024

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 17 h 43 min

William oli yksinäinen lapsi, joka oli aina tuntenut etteivät vanhemmat halunneet häntä. Miten rikkinäinen voikaan olla sellainen koti, jossa oli kyllä molemmat vanhemmat, mutta nämä olivat kohdanneet ylitsepääsemättömän surun. Sitä ei koskaan lausuttu ääneen, mutta William sai selville, että hänellä oli ollut nelivuotias isosisko joka oli kuollut kohta Williamin synnyttyä. Tapahtuneen jälkeen vanhemmat olivat sulkeneet Williamin ulkopuolelle, eivätkä osoittaneet pojalleen hänen kasvaessaan minkäänlaista rakkautta tai kiintymystä. Aivan kuin olisi ollut hänen syynsä, että sisar sairastui.

William löysi kutsumuksensa kun keksi koripallon (eri pallolajeista siksi että koreja saattoi heitellä yksinkin) ja pääsi mukaan koulun joukkueeseen. 

1978 hän aloitti stipendiaattina yliopistossa, jossa tapasi Julian. 

Tyttö oli ärsyttänyt häntä keskeyttämällä luennoivan professorin jatkuvilla kysymyksillään, mutta kun Julia eräänä päivänä tuli juttelemaan hänelle, tyttö alkoi oudolla tavalla kiehtoa häntä. 

Julia ehdotti, että William kirjoittaisi Julian puhelinnumeron historian muistiinpanoihinsa, ja ennen kuin Julia lähti omaan suuntaansa, William lupasi, että soittaisi hänelle seuraavana iltana. Oli jossain määrin yhdentekevää oliko William ihastunut häneen vai ei. Nuori nainen näytti siinä keskellä pihaa päättäneen, että heistä tulisi tyttöystävä ja poikaystävä. Myöhemmin Julia paljasti Williamille katselleensa häntä luennoilla viikkotolkulla ja tykästyneensä hänen tarkkaavaisuuteensa ja vakavuuteensa. "Sinä et hölmöile niin kuin muut pojat", hän sanoi.

Williamin stipendi edellytti, että hän tekisi kampuksella myös töitä. Hän valitsi pesulan siksi, että se sijaitsi samassa rakennuksessa kuntosalin kanssa, ja puntteja hänen oli nostettava ahkerasti pärjätäkseen yliopiston koripallojoukkueessa. High schoolissa hän oli pärjännyt pituutensa ansiosta, mutta nyt hän oli vain yksi muiden pitkien, mutta häntä voimakkaampien poikien joukossa. 

Häntä ei meinattu ensin huolia pesulaan, "ei tämä ole valkoihoisten poikien paikka", mutta hänet huomasi sattumalta siellä jo työskentelevä Kent, joka pelasi samassa joukkueessa ja niin nämä kaksi alkoivat tehdä samaa työvuoroa. 

Kent väitti olevansa sukua Magic Johnsonille, joka opiskeli viimeistä vuotta Michigan Statessa ja jota pidettiin yleisesti varmana ykkösvarauksena tulevassa NBA:n varaustilaisuudessa. Kentin oli niin helppo saada ystäviä - kaikki pitivät hänestä - että William kummasteli, miksi Kent halusi viettää aikaa hänen seurassaan. William ymmärsi vain sen, että hänen pidättyväisyytensä näytti miellyttävän Kentiä, joka sai tilaisuuden ohjata heidän ystävyyttään haluamaansa suuntaan. Kent hoiti puhumisen, ja otti aikansa ennen kuin William tajusi, että Kent puhui niin paljon elämästään saadakseen Williamin puhumaan omastaan. Kuultuaan Kentin isoäidin leukemiasta joka oli ällistyttänyt koko perhettä - ilmeisesti voimakastahtoinen isoäiti oli julistanut elävänsä ikuisesti ja kaikki olivat uskoneet häntä -, William sanoi Kentille vaihtaneensa vain yhden kirjeen vanhempiensa kanssa opintojensa aikana ja aikovansa jäädä joulutauon ajaksi yliopistolle.

Yhtenä iltana pitkäksi venähtäneiden harjoitusten jälkeen, kun he kulkivat hiljakseen aution pihan poikki lihakset väsymyksestä jomottaen, Kent sanoi: "Joskus on pakko muistuttaa itselle, ettei ole väliä, vaikka valmentaja laittaa penkille tai antaa minun kuulla kunniani, koska ei pidä hienosta pelitavastani. Minä aion lääkikseen. Sitä tulevaisuutta hän ei voi minulta viedä."

William yllättyi. "Siis tuleeko sinusta lääkäri?"

"Aivan varmasti. Millä minä sen maksan ei ole vielä aivan selvää, mutta kyllä se jotenkin järjestyy. Mitä sinä aiot seuraavaksi?"

William olisi halunnut vastata "koripalloa", mutta tiesi ettei ollut riittävän hyvä pelastaakseen ammatikseen. Missä muussa hän voisi olla lahjakas?

Kun William ja Julia olivat sopineet hääpäivän, Julia piti tärkeänä soittaa yhdessä Williamin äidille, jota ei ollut koskaan tavannut. Kun äiti päätti puhelun alle kymmenessä minuutissa sanoen että hänen on mentävä koska hänellä on "jotain uunissa", Julia oli pettynyt. Williamin teki surullisemmaksi Julian pettymys kuin äidin kylmäkiskoisuus, jota hän oli osannut odottaakin. 

Julia teki hänet onnelliseksi ja hän antoi tytön päättää mitä he milloinkin tekisivät, samoin sen että William ryhtyisi opiskelemaan historian professoriksi, sillä miksipä ei, jos se oli Julian mielestä hyvä idea. 

Isä lähetti valmistujais- ja häälahjaksi 10000 dollarin shekin, jonka William päätti olla lunastamatta. Se oli ollut ainoa yhteydenotto vanhemmilta koko yliopistoaikana, eikä raha ollut se mitä hän oli jäänyt heistä kaipaamaan. 

Julia oli vanhin neljästä toisilleen hyvin läheisestä tyttärestä jotka vilkkaaseen amerikanitalialaiseen perheeseen olivat syntyneet, ja häiden jälkeen heidän Rose-äitinsä vaati Williamia unohtamaan "rouva Padavanon" ja kutsumaan häntä äidiksi. Sana oli Williamin suuhun uusi, mutta hän oppi sen, ja hän piti näistä ihmisistä. 

Perhe oli muutenkin tiivis, oma pieni yhteisönsä johon William solahti sujuvasti mukaan. Kun Julia kertoi odottavansa lasta, alkoivat kuitenkin vaikeudet. 

Tässä oli lukuromaani johon sai kunnolla uppoutua ja niin kyllä teinkin, sillä kuuntelin kirjan 1,25 x nopeudella kahdessa päivässä ja se tekee kuitenkin neljätoista tuntia luurit korvilla. Lisäksi kirja kiilasi pitkän postausjonon kärkeen heti tuoreeltaan, eli kuuntelin sen eilen ja toissapäivänä. 

Mieleeni tuli aiemmin lukemistani kirjoista esimerkiksi Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsi sekä Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna. Siinä oli paljon tapahtumia ja käänteitä, se oli selkeästi juonivetoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä. Oli isoja elämän valintoja, pohdintaa siitä onko ihmisellä aina oikeus toimia omien tunteidensa mukaan ja missä määrin lojaalius menee niiden edelle, vai meneekö, tai pitäisikö edes mennä? Kuka toimi itsekkäästi, kenen pitäisi joustaa, miten paljon totuutta voi muuttaa suojellakseen itselleen rakasta ihmistä? Miten paljon perhesiteet voivat venyä, ja mitä tapahtuu kun ne eivät veny enää enempää? 

Tässä olisi oiva kirjavalinta syksyn lukupiireihin!

Lämmin suositus Kaunokaisille ja toivomus kustantajalle, että Napolitanoa saadaan lisää suomeksi. 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

WSOY, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 27 min

Göteborg's Postin toimittaja, 25-vuotias Monika Salo, saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun otsikolla Muuttolintujen maa. Niin kökösti voisi jutun otsikoida vain riikinruotsalainen päätoimittaja; vain sellainen voisi nähdä Ruotsin maana johon ihmiset pyrähtävät kuin lintuparvi. 

Juttukin on annettu tietysti juuri hänelle, koska hänen äitinsä perhe muutti Ruotsiin 1970-luvulla, pikkukylästä Karjalassa, jotta hän voisi haastatella siihen omaa sukuaan.

– Oletko vilkaissut sitä haastattelua, jonka laitoin sinulle muutama päivä sitten?

Äiti kertoi avaavansa tietokoneen vasta nyt. Siinä oli ollut »jotain vikaa». Huokaisin syvään. Äidillä oli upouusi MacBook Air. Siinä ei todellakaan ollut mitään vikaa.

Mutta hän pelkäsi.

Filmi oli vuodelta 1975. Juuri sinä keväänä koko Sotikoffin perhe – Aili-mummini, ukkini, 14-vuotias äitini Leena ja hänen 17-vuotias Seppo-veljensä jättivät pienen yläkarjalaisen Loukkuvaaran kirkonkylän ja muuttivat Göteborgiin.

*

Kukapa muu kuin tyttäreni Monika kaivaisi esiin dokumenttiohjelman, jota tehtiin meidän kylällämme sinä keväänä, kun pakkasimme tavaroita ja valvoimme öisin hiljaisina, tuskaisen jännittyneinä, peittoon kääriytyneinä miettien, mikä meitä kaukana Göteborgissa odotti. Pelkäsimme, mutta emme puhuneet pelosta toisillemme. Kuuntelin salaa, kun vanhempani kuiskailivat toisilleen, olivatko he sittenkin tehneet hirveän virheen, olisiko meistä siihen kaikkeen, kestäisimmekö. Aili-äitini laihtui entisestään; vaalea esiliina hänen vyötäisillään roikkui kuin antautumislippu vihollisen edessä, kun hän salavihkaa sormeillen hyvästeli pannut, kattilat ja soikot. Isä muuttui yhä vähäsanaisemmaksi, ja hänen silmiinsä pysähtyi liikkumaton, hyhmäinen vesi. Seppo katosi päiväkausiksi isovanhempien luokse ja nukkui heidän piha-aitassaan, vaikka huhtikuiset yöt olivat vielä kuuraisenkylmiä.

Uutisissa oli tuolloin puhuttu lakkaamatta kehitysalueista. Kun helsinkiläinen kuvaaja ja toimittaja olivat ilmestyneet kylälle tekemään dokumenttia tarkoituksenaan valita yksi perhe, jonka muuttoa seurata, kukaan ei halunnut olla se perhe. Kukaan ei halunnut esitellä hävettävää maalaisuuttaan ja köyhyyttään koko Suomen pilkattavaksi. 

Monika päätti lähteä pitkästä aikaa käymään Loukkuvaaralla tulevana kesänä. Hän yrittäisi ennen sitä opetella parempaa suomea, ettei Sepon Kirsti-vaimo pääsisi taas kuittailemaan hänen kielioppivirheistään ja  riikinruotsalaisesta ääntämistavastaan. Oli sinänsä hullua, että hänen vanhempansa olivat halunneet tehdä Monikasta täydellistä ruotsia puhuvan tytön, siinä missä Monika aikuisena halusi oppia suomea ja syykin taustalla oli sama: ettei häntä dissattaisi toisessa maassa.

Seppo ei koskaan halunnut lähteä Göteborgiin, hän olisi mieluummin jäänyt vain Loukkuvaaraan ja mennyt töihin samalle konepajalle, jossa oli ollut jo harjoittelussakin. Ensimmäiseltä kesälomaltaan hän ei enää palannutkaan Ruotsiin, mistä äiti oli erityisen surullinen.

Paluu Suomeen oli juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneeltä suuri päätös. Myöhemmin se olisikin käynyt paljon vaikeammaksi: Konepaja Karhu ei olisi huolinut töihin »hurriksi pilaantunutta» (niinhän kyläläiset Leenaa täällä kesäisin nimittelivät), enkä olisi enää ollut kyläläisille Sotikoffin Seppo, Jegorin ja Tailan »ylen tšoma brihaine». Paluupäätös teki minusta loukkuvaaralaisten silmissä jonkinlaisen sankarin. Olin heille kuin iltaruskossa kyläteitä pitkin saapuva yksinäinen ratsastaja, joka oli ymmärtänyt juuriensa arvon – silläkin uhalla, että elämäni olisi nyt aineellisesti köyhempää ja vaatimattomampaa kuin Göteborgissa.

Kuuntelin peräkkäin kaksi erilaista kirjaa, jossa molemmissa suomalainen köyhyys oli vahvasti teemana.

Tässä kirjassa Loukkovaaran 1970-luvun köyhyys oli aivan erilaista kuin 1990-luvulla Järvenpäässa, jossa Natalia Kallion kirjassa Kotileikki (siitä juttua myöhemmin) oltiin rahattomia ja sen tähden osattomia.  Loukkovaaralla oltiin myös vähissä varoissa, mutta toisaalta siellä ei ollut tarjollakaan kummoista mitä hankkia, eikä muilla ollut sen enempää. Kun Leena tuli muuttoa seuranneena kesänä käymään Suomessa, eli viettämään siellä koko kuukauden kesäloman kuten tapana tuohon aikaan oli, paikka tuntui Leenasta vieraalta, vaikka hän oli ollut poissa vain vuoden. Hänellä oli yllään kylällä silmiinpistävät vaatteet, muotia joka ei ollut vielä edes saapunut tuohon Suomen syrjäiseen kolkkaan, ja hän ihmetteli miten oli vielä vuosi sitten tyytynyt paikallisista, nyt niin takapajuisen tuntuisists liikkeistä ostettuihin vaatteisiin, asusteisiin, koulureppuun, ylipäätään yhtään mihinkään. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti kielsi vertailemasta ja puhumasta millaista Ruotsissa on, ja vaihtoi heti omat paremmat vaatteensa takaisin vanhoihin rytkyihin, joita oli jättänyt jälkeensä. Ja kun Leena tapasi vanhan ystävänsä Teijan, erot tuntuivat syvemmältä kuin mikä näkyi suoraan päällepäin; hänestä oli tullut maailmannainen ja Teijan kohtalona olisi tehdä liuta lapsia jollekin lannanhajuiselle maalaisisännälle. Toisaalta, kun Leena palasi Göteborgiin ja piti kavereilleen bileet, köyhyys oli läsnä sielläkin, tunteena siitä, että Leena oli ruotsalaisiin luokkakavereihin verrattuna edelleen maalainen ja ikuisesti suomalainen, ja konkreettisesti siitä, että joutui käyttämään boolimaljana äidin taikinakulhoa. 

Näistä pinnallisemmista eroista päästiin syvempiin kun Leena ja Seppo varttuivat aikuisiksi ja heidän vanhemmistaan tuli vanhuksia. 

Odotin jotenkin koko ajan, että Leena päätyisi Ruotsissa kiusatuksi, yhdeksi niistä finnjäveleistä, joiksi olen kuullut suomalaisia Ruotsissa haukuttavan, mutta Lintunen oli varannut Leenalle toisenlaisen tulevaisuuden ja hyvä niin. 

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

WSOY, 2024

Lukija: Eeva Soivio

Kesto: 7 h 48 min

Kaja ei muistanut tätiään Amaliaa, koska tämä oli ollut niin monta vuotta Ruotsissa, töissä autotehtaalla. Kun Amalia muutti takaisin Suomeen, hän meni töihin ammustehtaaseen. 

Hänen mukanaan tuli hieman Kajaa nuorempi Poju, joka puhui aluksi vain ruotsia. 

Äiti kielsi Kajaa menemästä lähellekään ammustehdasta, mutta Kaja ihaili Amaliaa, joka veti häntä magneetin lailla puoleensa.

Amalia oli myös laulaja, jonka kuva oli oikein levyn kannessa. Tädillä oli Kajan mielestä kaunis ääni, ja nuorina siskokset olivatkin laulaneet yhdessä. Sitten Amalia oli lähtenyt Amerikkaan ja laulanut siellä lavoilla, asia mitä Kajan äiti ja moni muukin paheksui. Jossain siellä oli saanut alkunsa myös Poju, jonka isä oli salaisuus.

Kaja oli koulussa tekemässä pääsiäisaskarteluja, kun ulkoa kuului kova pamaus ja ikkunasta näkyi taivaalle kohoava iso sieni. Ammustehtaasta jäi jäljelle kasa savuavia raunioita ja paljon ihmisiä menehtyi, heidän joukossaan Amalia. 

Poju muutti Kajan perheeseen. 

Kajan isä antoi Pojulle perhoshaavin ja opetti lapsille miten perhosia keräillään, hän tuli tahattomasti istuttaneeksi pojan päähän ajatuksen siitä, miten perhoset tulevat menneisyydestä. 

Silloin valo osui siipien sinisiin silmiin, ne olivat taas elossa ja seurasivat häntä. Tuntui kuin huoneessa olisi ollut vain perhonen ja hän, hän ja perhonen, eikä millään muulla ollut väliä. Mutta hetkessä näky haihtui, ja edessä makasi pelkkä eloton kuori. Kun perhonen oli vielä elossa, sen siivissä oli välähtänyt häivähdys Amaliasta, ja Kaja muisti, mitä isä oli aiemmin kertonut perhosista, miten ne olivat viestintuojia menneisyydestä. Ehkä ne pystyivät siksi kantamaan mukanaan viestejä menneistä paikoista ja ihmisistä, olivathan perhoset mestarilentäjiä, maailman parhaita lentäjiä, Kaja innostui. Samassa hän tunsi töytäisyn olkapäässään, isän. Piti uhrata jotakin tärkeää, että sai mitä toivoi.

Hyvin menee, vielä toinen yläsiipi. Ota uusi neula, isä hoputti ja taputti Kajan päätä.

Saatiin vaeltaja aloilleen, annetaan sen nyt kuivua.

Isä liu’utti suurennuslasia perhosen yläpuolella ja antoi sen lasia kärttävälle Pojulle.

Tämä on tullut etelästä tuulen mukana pitkiä matkoja.

Mikä on vaeltaja? Kaja kysyi ja seurasi sivusta, kun Poju tutki suurennuslasilla tuntosarvia ja karvaista ruumista.

Perhoset voivat tulla kaukaakin. Vaeltaja ei asu täällä vaan lentää muualta joka vuosi. Tämä tuli tänne varmaan etelästä, isä totesi pyyhkien lasejaan paidanhelmaan.

Kaja tarkasteli perhosta, jonka hauraita siipiä oli äsken varonut, eikä tiennyt uskoako asiaa.

Som jag, Poju totesi hiljaa katsetta nostamatta. Jostain kumman syystä Poju oli taas ruvennut puhumaan ruotsia.

Mä vaan tulin Tu-, tu-, Tuhkolmasta, Poju selitti perhoselle.

Poju alkoi pakkomielteisesti kasvattaa perhosen toukkia. Ehkä jostain toukasta kehittyisi uusi laji, valonkehrääjä, jonka tarvitsisi viedä aikaa taaksepäin vain yhden ratkaisevan sekunnin joka kumoaisi räjähdyksen ja Amalia palaisi elävänä. Mutta valonkehrääjä vaatii vastineeksi jotain suurta. Kolmantena mukana olevan, johtajan elkeitä osoittavan Auroran, kanssa he kokeilivat monenlaista uhrausta, mutta mikään ei tuntunut riittävän. 

Lasten lisäksi oleelliseksi osaksi tapahtumia nousee Ukko, joka oli kehitellyt tehtaalla uusia keksintöjä. Ukko sekä kiehtoo että pelottaa lapsia, ja he pitävät miestä jollain lailla syyllisenä tapahtumiin ja etenkin Amalian kuolemaan. Olihan juuri Ukko järjestänyt Amalialle työpaikan tehtaalta. Ukon kotona käydään nuuskimassa, ja pikkuhiljaa selviää monenlaisia asioita. Lopussa kirja sai ihan jännittäviäkin piirteitä.

Lapset päähenkilöinä antoivat kirjailijalle mahdollisuuden sekoittaa tapahtumiin totta ja sadunomaista tarua. Tätä ajalla leikittelyä, perhosmetaforia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa oli kirjassa niin paljon, että varsinainen ammustehtaan räjähdys ja sen vaikutukset perheille jäivät kirjassa ikään kuin taustakohinaksi. Valonkehrääjä ei ole romaani Lapuan ammustehtaan kaltaisesta räjähdyksestä, vaan enemmänkin jonkinlainen psykologinen romaani joka ammentaa symboliikasta ja niin nuorten lasten ajatusmaailmasta, missä kuoleman todellisuus ja oma sekä toisten lasten mielikuvitus kietoutuvat vielä yhteen. 

Valonkehrääjän jättämät hieman ristiriitaiset fiilikset tulevat itselleni juuri tästä. Koska missasin Lapua-elokuvan viime syksynä, ajattelin kuunnella tämän kirjan, mutta oli virhe millään tapaa rinnastaa näitä. 

Valonkehrääjä on hieno ja viimeisen päälle hiotun oloinen esikoisromaani.  Lyhyehkö kirja piti sisällään kertomuksen, joka tuntui paljon mittaansa pidemmältä. Siihen vain pitää tietää tarttua oikeista lähtökohdista, että se vastaa kohdennetummin omanlaisensa kirjan kaipuuseen. Jos mahdollista, lukisin kirjan ennemmin kuin kuuntelisin. 

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

 Kosmos, 2023

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 6 h 9 min

1970

Pan Amin kone kuljettaa sisarukset Hertan ja Olgan takaisin Suomeen, veljen hautajaisiin. Vuonna 1929 he olivat lähteneet Viipurista Amerikkaan, paremman elämän toivossa, eivätkä olleet sen koommin vanhassa kotimaassa käyneet.

Herttaa lento jännittää, tupakan sytyttäminen onneksi hieman rauhoittaa hermoja kun kone lähestyy kiitorataa ja nousua. 

Olga on aina ollut älykäs, ehkä häikäilemätönkin, eikä minua enää ihmetytä yhtään, miksi liitto lopulta päättyi eroon. He rakastivat toisiaan, mutteivät tavalla, joka olisi kantanut vuosikymmeniä. Juhonkadun puutalo alkoi rakoilla, tuuli vinkui saranoissa. Mies palkkasi sihteerikseen turhankin läheisen ystävän, Olga jätti kodinhoidon ja alkoi viihtyä yhä useammin Espilän terassilla. Jotkut rakkaudet ovat kimaltavia jääpuikkoja peltikaton harjan alla.

Tässä kirjassa on monia asioita, joista en oikeastaan halua kertoa kovin paljon. En tiennyt itsekään yhtään enempää kuin takakansitekstin, mikä oli hyvä. Sanon vain, että kirjassa on paljon muistoja, muistikuvia, muistelua, muistin heikkenemistä. Siinä on myös sisaruussuhde, "vanha maailma" ja erityisesti rajan taa jäänyt Viipuri, ja monia ystävyyssuhteita ja kaikkeen linkittyy se muistaminen eri tavoin.

Enkä muuten tiedä ymmärsinkö lopun oikein vaikka kuuntelin sen uudestaan, vai onko se tarkoituksella hämärä ja lukijan tarkoitus tulkita se niin kuin haluaa?

Yhdestä asiasta kuitenkin kannattaa puhua, ehkä vähän varoittaa, sillä yllätyin siitä miten paljon kirjassa käytiin englanninkielistä keskustelua, pitkiä ja monipuolisella sanastolla käytyjä dialogeja joita ei millään tapaa avattu suomeksi. Ei se minua henkilökohtaisesti haittaa (kuuntelenhan kokonaisia kirjoja myös englanniksi), mutta moni ei ole siinä kohtaa mukavuusalueellaan eikä vieraat kielet ole olleet kaikkien lempiaineita koulussa. En ole edes varma minkäikäiset suomalaiset ovat järjestään oppineet englantia jo kansakoulussa? Sen tiedän, että meillä on vielä paljon väkeä jotka ovat aloittaneet koulunkäynnin ennen peruskoulua, ja että '46 syntynyt äitini joka ei päässyt oppikouluun vaikka olisi halunnut jatkaa koulua, vaan lähti 15-vuotiaana maaseudulta Helsinkiin ja töihin maitokauppaan kuten silloin niitä kutsuttiin, ei opiskellut mitään vierasta kieltä, vaikka opiskeli myöhemmin SOK:n sisällä myymälänhoitajaksi saakka. Kielitaidosta riippumatta minusta on ylipäätään yllättävä valinta käyttää noin paljon vierasta kieltä suomenkielisessä romaanissa. Jos se olisi ollut saksaa tai ranskaa, niin morjens! 

Tytti Parras: Rakkaat

 Tytti Parras: Rakkaat

Äänikirja: Saga 2022, lukukirja 1970

Lukija: Anna Kiuttu

Kesto: 5 h 47 min

Nuori nainen etsii omaa polkuaan ja hakee elämänkokemuksia. Hänellä on ystäväpariskunta Tarja ja Santtu, joilla on kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa maailmaan hetkellä millä hyvänsä. Hänellä on myös seksisuhde Santun kanssa, eikä Tarjalla ole mitään sitä vastaan. Naisella on suhde myös Esaan, joka on naimisissa Railin kanssa ja heilläkin on lapsi. Eletään 1960-luvun vapauden aikaa.

Nainen oli asunut vuoden verran Tarjan ja Santun kanssa, kunnes Esa oli vuokrannut hänelle oman asunnon, sillä Esa ei ollut pitänyt hänen asumisjärjestelyistään. Myös naisen äiti tietää mitä on meneillään, ja tekee hyvin tiettäväksi mitä mieltä on näistä kuvioista, onhan naisen isäkin lähtenyt toisen matkaan. Nainen ei anna äidin vanhanaikaisina pitämilleen mielipiteille paljonkaan arvoa.

– Jaa.

– Ei se ole mikään jaa jos vieraat ihmiset joutuvat siitä kärsimään. Sinä et ole ikinä ottanut muita ihmisiä huomioon. Ajattele nyt näitäkin, nehän ovat naimisissa, yritätkö sinä tuhota niitten perhettä.

Hän huomasi itsekin mitä puhui, mutta jatkoi siitä huolimatta:

– Haluatko sinä olla toinen Mailis?

– Mitä isälle kuuluu? minä kysyin.

Hän vilkaisi nopeasti minuun, valmiina vastaamaan samalla mitalla, mutta kun näki etten vinoillut, tyytyi sanomaan ettei ollut puhunut isän kanssa pitkään aikaan.

– Mikset?

– Pitäisi sinun ymmärtää.

Ajattelin näitä viittä vuotta joina minä olin selvinnyt murrosiästäni, hän vaihdevuosistaan, isä muuttanut kotoa ja mennyt uusiin naimisiin ja minä aloittanut itsenäistymiseni. Nyt kun meillä kolmella olisi ollut edellytykset selvitä yhdessä, oli jo liian myöhäistä. Isä Oulussa, hän täällä ja minä Tampereella toteuttamassa jotain pakkomiellettä hellyydestä ja turvallisuudesta, irtoamassa, sekoamassa, kiintymässä kahteen mieheen, lapseen ja naiseen jolla ei ollut mitään sitä vastaan että makasin hänen miehensä kanssa.

– Sinä häpäiset koko suvun, äiti sanoi.

Esan nainen näki miehenä, joka oli kiinni kalliissa mööpeleissään, virkaurassaan, ylenemisessään, perheessään, toisaalta myös hänessä. Mies harkitsi liikkeensä tarkkaan, sitoutui ja suunnitteli niin ettei pettymyksiin ollut mahdollisuutta, mutta itsensä hän näki loppuikänsä epämääräisissä ihmissuhteissa hajottaen siinä samalla itseään. 

Minun hommani on jo vähän toinen kuin sinulla. Me emme enää voi suhtautua asioihin samalla tavalla. Minä olen jo siinä iässä että suunnitelmista aletaan tehdä tosia tai sitten niistä on luovuttava. Sinun ikäisesi tytöt ovat kovia kuin kivet, te uskotte vielä että kaikkien unelmien toteutuminen on vain ajasta kiinni. Te olette kuin asiakkaat jossain tavaratalossa, kävelette ympäri ja teistä tuntuu että omistatte koko paskan, teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne ja ottaa mitä haluatte. Jos te näette hyväntuntuisen miehen, te haluatte sen. Vasta kolmissakymmenissä ja siitä yli teille alkaa selvitä ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista.

Hän pyyhkäisi tukkaansa, sormet menivät harallaan hiusten seassa.

– Ja, minä, hän sanoi ja otti taas kulauksen, minä olen jonkinlainen perusvarmistin, tulppa saatana kaiken pohjalla. Minun tehtäväni on vakuuttaa että kaikki menee hyvin vaikka missä olosuhteissa. Mikään ei petä tässä systeemissä, täällä voi vanheta, viisastua, yletä ja rikastua jos vaan tietää temput. Kun on löytänyt oman polkunsa, sitä on rasvattava ja kovaa jollei halua jäädä tallattavaksi.

Tarjan ja Santun lapsista nainen tykkää, kuuntelee heidän juttujaan, leikkii ja kertoo iltasatuja. Ollaan kuin yhtä onnellista perhettä. Rahaa on käytettävissä vähän, kun kukaan ei käy töissä. Nainen mainittiin jossain kai opiskelijaksi, mutta mitä hän opiskelee ei käynyt ilmi, eikä hän koskaan kertonut mitään opinnoistaan. Santun perhe asuu vanhassa talossa, joka ei välttämättä ole lapsiperheelle paras mahdollinen vaihtoehto. Nainen saa rahaa isältään ja antaa niistä osan Santulle. 

Jojo on ollut minulla pitkään lukujonossa sen jälkeen kun luin Parrakselta kirjan Pieni hyvinkasvatettu tyttö. Lukukirjat eivät etene minulla tällä hetkellä mihinkään, joten vanhemmista kirjoista pitää valita aina niitä, joita on viime aikoina luettu äänikirjoiksi. Nyt tarvitsin täsmäkirjan Pohjoisen lukuhaasteeseen kohtaan 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja. Mietin Solveigin jatko-osaa, mutta päädyin Parrakseen, ja harmikseni Jojo olikin julkaistu jo 1968. 

Rakkaat ei oikein napannut, mikä johtui ainakin osittain siitä etten päässyt kunnolla sisälle kirjaan missään kohtaa, ja se taas johtui pitkälti siitä, miten siinä hypittiin juonellisesti minne sattuu. Luulenpa etten muista tästä vuoden kuluttua juuri mitään. Jojon pidän edelleen lukujonossa.

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

 Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

#2 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 5 h 7 min

Nykyhetki 

Harvoin saa aikuisena yllätyssisaruksen, mutta Raakelille kävi juuri niin. Sekä hän että Leo olivat kasvaneet kahdestaan oman äitinsä kanssa, mutta nyt heille oli selvinnyt, että edesmennyt isä olikin heidän yhteisensä.

Leo on asunut pitkään Berliinissä ja viime aikoina New Yorkissa. Leolla on puoliso Kristoffer sekä pojat Peter ja Wolf, jotka ovat vuotta Eeroa nuorempia. Siinä missä Eero on rauhallinen pohdiskelija, kaksoset ovat vilkkaita ja puheliaita. 

He olivat tulleet kesälomalle Suomeen, Leon äidin Ellenin luo. Ellen asuu Turussa, hänen sukunimensä on Lähde, ja kyllä, hän on juuri se sama Ellen Lähde josta Nuotio on kirjoittanut aiemmin!

"Olitsä järkyttynyt, kun mä soitin?" Raakel kysyy.

"Ehkä yllättynyt on parempi sana", Leo vastaa. "Kai kaikilla lapsilla on omista vanhemmista jokin kuva, ja se, että isällä olikin lapsi avioliiton ulkopuolella, muutti sitä kuvaa. 

Kun Leo nousee, Raakelista tuntuu kuin hän katsoisi peilikuvaansa. Kaikki on tuttua. Veljen tapa työntää tuoli suoraan taaksepäin, tapa napata vielä viimeinen suupala pöydästä, hörpätä iso hörppy viinilasista ja täyttää se sitten piripintaan ennen pullosta erkaantunista, tapa pyyhkiä suun seutu puhtaaksi.

Seitsemänkymppinen Ellen oli ollut uutisesta aluksi typertynyt, mutta todennut sitten, ettei mukavia sukulaisia voinut koskaan olla liikaa. Oli käynyt ilmi, että Raakelin äiti oli tavannut tulevan lapsensa isän seminaarissa ja tullut kerrasta raskaaksi. Ollin ja Ellenin liitto oli silloin rakoillut, mutta he olivat sittemmin päättäneet jatkaa vielä yhdessä. 

Ellen tarvitsi arvion Helsingissä olevan asunnon remontista, joten Raakel ja Ellen sopivat tapaamisen. Ellen, joka on tehnyt työuransa kartanpiirtäjänä, tuli asunnolle suoraan maanmittarikillan kunniajäsenen Kaarina Loukon hautajaisista. Hän oli ollut ainoana paikalla seurakunnan työntekijöiden lisäksi, ja asuntonsakin Kaarina oli testamentannut killalle. 

Kun he saivat avaimet asuntoon, näky oli järkyttävä. Kyse ei ollutkaan pienestä pintaremontin tarpeesta. Tavara- ja roskavuoret ylettyivät lattiasta kattoon saakka. Raakel lupautui hoitamaan myös asunnon tyhjennyksen, kun kilta maksaisi siitä saman tuntikorvauksenkin, ja onnekseen hän sai puhuttua Dannen avukseen, vaikka kesä oli parhaimmillaan ja Dannen purjevene houkutti miestä vesille. Danne oli hänen luottotyöparinsa, mutta oli heillä ollut säätöäkin vuosien varrella. 

Tavarapaljouden keskeltä löytyy myös Kaarinan valokuva-albumeja. Niitä selatessaan Raakelia alkaa yhä enemmän kiinnostaa yksinäisenä kuolleen naisen tarina: kuka Kaarina Louko oikein oli, ja miksi hänen kodistaan oli tullut kaatopaikka?

1975

Kohta kolmekymppiset Kaarina, Sinikka ja Mauno olivat tutustuneet lyseossa ja olleet siitä lähtien erottamaton kolmikko, joka tykkäsi lätkiä korttia yhdessä. Jatko-opintojen jälkeen työt veisivät heidät eri puolille Suomea, joten tämä kesä olisi viimeinen, joka vietettäisiin tiiviisti yhdessä. Sen jälkeen vain Sinikka ja Mauno jatkaisivat elämänpolkuaan yhdessä.

Kaarina oli heistä ainoa jolla oli jo vakityö ja omistusasunto, muttei puolisoa. Mauno oli kesätöissä pankissa, Sinikka Finlandia-talossa. Jälkimmäisessä painettiin pitkää päivää, kun Helsinki olisi ETYK-kokouksen takia viikon ajan koko maailman napa. Suomesta haluttiin antaa hyvä kuva, keskustasta siivottaisiin pois kaikki "pultsarit ja puistokemistit". 

Kaarina oli jo pitkään tiennyt, ettei Maunon ja Sinikan suhde ollut niin vakaalla pohjalla kuin ekonomiksi valmistunut Mauno olisi toivonut. Mauno olisi saanut vakituisen työnkin Turusta, mutta tullut kesäksi Helsinkiin vain koska Sinikkakin tuli. Mutta Sinikka halusi pitää hauskaa ennen vakiintumista, hän oli jo kertonut Kaarinalle tapailleensa erästä "kesäkissaa" ja haaveilevansa edelleen ulkomaille muutosta.

"Mä oon ihan eri ihminen kun saan puhua kieliä, kun mä saan pienenkin hipun Ranskan tai Italian tai Espanjan kulttuuria. Oikeeasti Kaarina, musta tulee kauhea ihminen, jos mä jään tänne. En mä voi jäädä, mä oon koko ikäni haaveillu ulkomailla asumisesta."

Kaarina ajattelee Sinikan sanoja ja sitä miltä Sinikka näyttää keltaisissa sortseissaan, pikkuruisessa paidassaan, suurissa korvakoruissaan ja punaisine huulineen. Sinikan voisi siirtää milloin tahansa suoraan Ranskan Rivieralle ja täydestä menisi.

Kaarina käski Sinikan puhua Maunon kanssa, mutta Sinikka sanoi, ettei jaksa käyttää kesäänsä vatvomiseen.

"Kerran täällä vaan eletään, nautitaan nyt kun vielä voidaan. Mä aion ottaa tästä kesästä kaiken ilon irti."

"Mutta entäs jos... Maunokin tekee samalla tavalla? Entäs jos se löytää jonkun muun?"

Kaarinakin oli viime vuosina seurustellut muutaman kerran pidempään, ja samalla Mauno ja Sinikka olivat eronneet lukuisia kertoja. Jokainen kerta oli ollut olevinaan se viimeinen niitti, kerran Sinikka oli tehnyt abortinkin. Ja taas he palasivat yhteen.

Vuotta myöhemmin Sinikka kutsui Kaarinan viettämään juhannusta Sinikan perheen mökille. Kaarinan yllätykseksi paikalla oli paljon muitakin, Maunon vanhemmatkin. Kun lippu oli nostettu salkoon, Sinikka ilmoitti hänen ja Maunon kihlautuneen. 

Tuona juhannuksena otetussa kuvassa he kaikki ovat yhdessä, Sinikka ja Mauno ja Kaarina. Kaarina seisoo keskellä, lähempänä Maunoa kuin Sinikkaa.

Äkkiä Kaarina muistaa, kuinka Sinikan isä, joka otti kuvan, käski heitä sanomaan muikku. Kaarina oli ainoa, joka totteli ja kuvaa katsoessaan hän tajuaa, että Mauno ja Sinikka nauroivat hänelle.

Hopeamedaljongissa oli kiehtova ja koukuttava jännite. Oliko se dekkari, no ei varsinaisesti, kuten ei edellinen osa, Leinikkimekkokaan. Murhattiinko ketään, eijei! Kyse on rikoksia enemmän elämän kohtaloista, hyväksikäytöstä / manipuloinnista ja lojaalisuudesta. Toisinsanoen ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Tarvitaanko tällaiseen kirjaan murhia, ei minun mielestäni. Mutta jos haluat lukiessasi miettiä whodunnit, tämä ei välttämättä ole sinulle. 

Yhden asian olisin muuttanut, ja se oli kovin hatarasti mukana ollut ETYK-kokous. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä merkittävästä tapahtumasta 1970-luvun Suomen kansainvälistymisessä, ja aistinut kylmän sodan aikaisten valtionpäämiesten poikkeuksellisen kohtaamisen ja Helsingin hengen tunnelmaa kirjan sivuilta. Ajatelkaa, että Suomi aloitti tunnustelut konferenssin järjestämiseksi jo vuonna 1969. Se jo kertoo osaltaan miten suuresta ja tärkeästä tapahtumasta oli kyse. 

Toivottavasti sarja saa jatkoa. Jos, niin voi kunpa Ellen Lähde olisi Raakelin apuna tutkimassa jotain seuraavan mysteerin osasta. 

 

KLASSIKKOHAASTE - Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

 

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, äänikirja Otava 2019

Lukukirja: Otava, 1996

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 16 h 4 min

Heitä Bexarin sisaruksia oli kolme. Vanhin poika Daniel eli Dani/Danny, keskimmäinen tytär Marina eli Marsu sekä kuopus Rikhard eli Riku, joka oli syntynyt aivan 1960-luvun alussa. Heidän isänsä oli toiminut aluksi asianajajana, sittemmin hänestä tuli yrittäjä. Benita-äiti oli kaunis, hän oli ollut Miss Tampere, ja esikoisen synnyttyä tietenkin kotiäiti.

Ensimmäisessä osassa kertojana on Riku, joka kertoo itsestään ja perheestään kansakoulun ja sittemmin oppikoulun ajoilta.

Kansakoulussa, jonne hän meni 1960-luvun lopulla, Riku sai ensimmäiset parhaat kaverinsa, Sammyn ja Robbin. 

Heistä tulee erottamaton kolmikko, Troikka. Koko Munkinseutu on heidän reviirinsä etelässä sijaitsevasta Kuusisaaresta pohjoisen Niemenmäkeen asti. He rupeavat käymään jääkiekko-otteluissa ilman isiään, tapaavat Sammyn kotona Huopalahdentien toisella puolella ja menevät viiskasilla Töölön jäähallille.

Itse he eivät urheile. He kulkevat kaduilla ja takapihoilla, tutkivat merenrantaa, metsiä ja puistoja. Ostoskeskusta ja Munkkivuoren baaria he sen sijaan välttävät, sillä siellä istuvat Dani ja Benno, siellä valtaa pitää isoveljien jengi. Kolmikon mielestä on mukavampi jakaa limonaadi jossain Munkkiniemen kahvilassa.

He vetelehtivät, niin kuin aikuiset sanoisivat.

Entä sitten? Tylsää heillä ei ole koskaan. Reviirin sisällä voi aina tehdä uusia löytöjä, se on täynnä seikkailuja. Ja täynnä vaaroja.

Joulukuussa 1971 tapahtui jotain, joka teki ison muutoksen Bexarien perheeseen. Sinä yhtenä talvisena iltana Jacke Pettersson, joka oli juuri saanut ajokortin, vei isänsä takin taskusta tämän auton avaimet ja sanoi lähtevänsä ulos, ihan vain ostarille parin kaverin kanssa. Ei tosin ensimmäistä kertaa kähvelletyt auton avaimet taskussaan.

Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita. He ovat antaneet hiustensa kasvaa niin pitkiksi että ne kehystävät heidän melko hienopiirteisiä kasvojaan melkein tyttömäisesti. Ei: sinä yönä he unohtavat kaikki sellaiset erot, sinä yönä he ovat Kehä- ja Moottoriteiden Ritareita, se yö on heidän ja kermanvalkoisen Saabin.

Go ask Alice when she’s ten feet tall: on tammikuu 1971, perjantain ja lauantain välinen yö, taivas on pilvessä ja Helsinkiä peittää sametinmusta pimeys, kun Jacke Pettersson vetää käsijarrusta ja kermanvalkoinen Saab lennähtää kumit ulvoen Huopalahdentieltä moottoritielle.

Sitten Jacke päästää irti käsijarrusta. Hän tekee sen juuri oikealla hetkellä (hän on niin sanotusti lainannut autoa iltana jos toisenakin sinä talvena ja hänestä on kehittynyt melko taitava): takaosa heittelehtii vielä muutaman sekunnin, mutta sitten raskas auto matkustajineen alkaa taas kulkea suoraan. Heti kun Jacke tuntee tienpinnan pitävän uudelleen, hän nojautuu hiukan taaksepäin, kiljuu ”Jiiiih-uuuu!” ja painaa samalla kaasun pohjaan.

Niin: on taas yksi niistä öistä, Kehäteiden Ritarit ovat koolla ja kokoonpano on entinen: Jacke, Kimpo, Benno ja

Dani. Sekä Benno Cederin että Dani Bexarin viimeiseksi muistikuvaksi jää että he istuvat takapenkillä, Bennolla on Philips-merkkinen ruskea nauhuri sylissään ja hän kelaa parhaillaan nauhaa takaisin, sillä he ovat juuri soittaneet Jefferson Airplanea ja haluavat kumpikin kuulla uudestaan White Rabbitin. Jälkeenpäin molemmat miettivät hyvinkin usein Sattumaa ja Kohtaloa ja sen sellaista, sillä eriskummallisinta on että syynä on juuri White Rabbit, talvipukuinen jänis. He ovat hetki sitten ohittaneet Tuomarilan hevostallin, tulleet kukkulan harjalle ja Bembölen risteyksen valot näkyvät jo; aivan pian alkaa alamäki, pitkä ja suora tie avautuu heidän edessään ja kilometrien pituinen katulamppujen rivi jatkuu kaukaisuuteen kuin kylmänpaljasta valoa hohtava helminauha; avaruuden valo, autiuden valo ympäröi yön pimeydessä pojat, jotka marin, keskarin ja musan ansiosta tuntevat itsensä kaksi ja puoli metriä pitkiksi; ”far out”, Benno Ceder mumisee, ”hitto ku mä oon pilvessä”, Dani sanoo ja sormeilee laiskasti rewind-nappia, sillä hän on sinä iltana polttanut enemmän kuin tavallisesti. Juuri silloin se tapahtuu: jänis yrittää juosta tien yli ja ilmestyy heidän eteensä vain kahdenkymmenen metrin päässä. Jacke Pettersson ei tosiaankaan ole kovassa pöllyssä, 0.6 promillea kirjoittaa patologi lausuntoonsa joitakin tunteja myöhemmin; Jacke reagoi vaistomaisesti, yrittää väistää ja painaa samalla jarrua kaikin voimin. Auto lähtee luisuun, mutta se ei valitettavasti auta jänistä; etuvasemmalta kuuluu vaimea tömähdys, mutta silloin pyörät ovat jo irronneet tienpinnasta ja Saab kulkeutuu oikealle kohti ojaa, missä se kierähtää ympäri ensin yhden ja sitten toisen kerran, mikä ehkä on syynä siihen että sekä Benno että Dani pelastuvat. Sillä Benno sinkoutuu ikkunasta ulos auton pyöriessä ympäri. Samalla vauhti hiljenee, minkä ansiosta isku ei ole niin kova kuin se voisi olla, kun sisälle jääneet kolme muuta matkustajaa paiskautuvat kallionseinämään. Sitten tulee joka tapauksessa hiljaista, aivan kuolemanhiljaista, on vain murskaksi mennyt kermanvalkoinen Saab, höyry joka yhä nousee autonromusta ja Benno Cederin vaikerrus, sillä hän makaa lumessa ja on tajuissaan koko ajan. Dani Bexar on sen sijaan tajuton, kun hänet hitsataan irti romusta. 

 

Dani oli heistä nuorin, vasta kuudentoista. Lukion ensimmäinen luokka meni häneltä pilalle, kun lopputalvi piti maata sairaalassa. Hän oli kuitenkin hengissä, kaikki eivät selvinneet. Ennalleen hän ei enää toipunut; oli hän varmaan aiemminkin ollut milloin kiivas ja pisteliäs, milloin äärimmäisen pitkästynyt, mutta sen talven jälkeen riidat Henrikin kanssa olivat suoraa huutoa ja raivoamista, silloin harvoin kun Dani kotona enää näyttäytyi. Niinä kiivaimman huutamisen hetkinä Marsu lähti usein lenkille heidän koiransa kanssa, ja äiti pakeni itkien yläkerran makuuhuoneeseen. Vain Riku todisti hirveät riidat ja sen vihoviimeisen kerran, kun isä luhistui, kun isä vaikersi että rakastaa poikaansa eikä haluaisi riidellä. Sen kerran jälkeen Dani teki virallisen muuttoilmoituksen senhetkisen tyttöystävänsä luo. 

Tyttöjä oli jo pitkään tullut ja mennyt sellaisella vauhdilla, että juuri kun he olivat oppineet muistamaan tytön etunimen, se vaihtui taas. Dani katoili pitkiksi ajoiksi, saattoi lähettää satunnaisen kortin jollekin heistä. Tukholmaan hän asettui joksikin aikaa, sai siellä tyttärenkin, jonka äidin kanssa suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Toisessa osassa kertojaksi vaihtui Marina. Kirjassa oli taipumusta hypähdellä sinne tänne, seurata jonkun sivuhenkilön elämän tapahtumia pidemmälle yhdellä kertaa, ja tässä osassa oman lisähaasteensa seuraamiseen toi se, miten Marina puhui itsestään minä-muodossa ja puhutteli Rikua koko ajan sinä-muodossa. 

Robbi ja Sammy olivat aloittaneet Hankenilla, mutta Riku oli kieltäytynyt jatkamaan opiskeluja missään, eikä mennyt sotaväkeenkään. Sen sijaan hän oli Henrikin suhteilla päässyt töihin Stockan levyosastolle. Hän oli työpaikastaan ylpeä, ja "unohti" aina mainita miten oli paikan saanut, sama koski asuntoa Karhupuiston vieressä, sillä vuokra-asuntoja oli hyvin vaikea saada.

Sinä syksynä vanhemmat olivat eronneet ja Marina oli mennyt Vaasaan opiskelemaan kasvatustiedettä. Hän kävi toisinaan viikonloppuisin Helsingissä. Dannyn olinpaikasta ei taaskaan ollut varmaa tietoa.

Vasta kun olin tullut levyosastolle tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Oli lounasaika. Jouluruuhka oli pahimmillaan ja osasto oli tupaten täynnä ihmisiä. Ilmassa leijui samanlainen märän villan ja kostean nahan haju kuin kaupungin raitiovaunuissa talvisaikaan. Musiikki pauhasi täydellä voimalla.

You may say I’m a dreamer but I’m not the only one

Kummallisinta oli ettei kukaan ostanut mitään, kukaan ei tutkinut levyhyllyjä tai ylipäätään liikkunut minnekään.

Nurkassa seisoi eräs mies ja nojasi päätään seinään. Hänen pitkät tuhkanvaaleat hiuksensa olivat takkuiset ja hänellä oli yllään aataminaikuinen vaaleanruskea afgaaniturkki. ”Danny?” mieleeni tuli. Mutta sitten mies suoristautui ja minä huomasin että hänen kasvonsa olivat jo uurteiset eikä hän muutenkaan ollut yhtään Dannyn näköinen.

Toisessa nurkassa seisoi tyylikäs nainen. Hän oli pukeutunut leveähelmaiseen mustaan turkkiin. Talvisaappaat ja kaulaa kiertävät korut näyttivät kalliilta. Nainen itki äänettömästi.

And some day you will join us and the world will be as one

Huomasin sinut tiskin takana. Sinä seisoit sen levysoittimen vieressä joka oli yhteydessä kaiuttimeen ja olit juuri vaihtamassa levyä. Kätesi vapisi kun siirsit neulaa vähän edemmäksi ja painoit sen alas.

Menin luoksesi odottaen halausta tai jotain vastaavaa. Mutta sinä vain seisoit paikallasi. ”Hei Marina”, sinä sanoit vaimealla äänellä, vaikka siihen aikaan kutsuit minua aina Marsuksi.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” minä kysyin.

”Minä ammuin hänet siksi että rakastin häntä niin paljon”,

sinä mutisit.

”Mitä? Kenet sä ammuit? Mitä sä oikein höpiset!” minä sanoin kärsimättömästi.

”Et sä tiedä? Yks kaveri on ampunu John Lennonin. New Yorkissa. Keskellä katua.”

Jähmetyin paikalleni niin kuin kaikki muutkin ja kun olin kuunnellut vielä muutaman laulun, minua alkoi itkettää. Ei siksi että olisin ollut erityisen ihastunut Beatleseihin, vaan siksi että… niin, enpä oikeastaan tiedä. Ehkä siksi että John Lennon oli ollut John Lennon, epätavallinen ja arvaamaton ihminen, vapaa sielu. Ja ajattelin Dannya, kenties siksi että vain hetkeä aikaisemmin olin kuvitellut näkeväni hänet. Mieleeni tuli että John Lennon oli ollut osa Dannyn nuoruutta. Mietin missä Danny oli, mietin mahtoiko hänkin itkeä juuri sillä hetkellä.

Sinusta ei ollut keskustelijaksi. Lounastakaan et halunnut. Mutisit samoja sanoja uudestaan ja uudestaan, kääntelit ja vääntelit niitä loputtomiin ikään kuin niihin olisi sisältynyt jokin syvällinen totuus, joka oli sinulta salattu mutta josta halusit epätoivoisesti päästä selville:

”…siksi että rakastin häntä niin paljon… Miten sellasta voi sanoo? Miten sellasta voi ajatella?”

Siinä vielä seistessäni Miss Tropical Fruit saapui tervehtimään poikaystäväänsä. Hän oli juuri tulossa filmauksesta.

”Se on yks TV-mainos. Patricia. Ei niitä halpoja lohenvärisii juttui vaan niitä kalliita, niitä joissa on pitsii. Pikkusen niistä kyllä näkyy läpi mut ei kokonaan kumminkaan. Se mainos pyörii myös leffoissa."

Hänellä oli yllään suuriruutuinen vihreänkirjava asu, housut olivat pussimaista pellemallia ja jakku oli rohkeasti leikattu. Hän nojautui teitä erottavan matalan pleksiaidan yli ja väläytti sinulle häikäisevän hymynsä. Mutta sinä, joka yleensä panit merkille hänen pienimmänkin eleensä, et reagoinut mitenkään. Sanoit vain vaisusti ”Hei Sanna”. Sanna katsoi sinua ja minua, sitten hän kääntyi tarkastelemaan muuta osastoa.

”Mikä teitä kaikkia vaivaa tänään”, hän sanoi ja hänen äänessään häivähti kärsimättömyys.

”Etsä oo kuullu”, sinä sanoit. ”John Lennon on kuollut.” ”Joo”, Sanna sanoi. ”Mä kuulin sen radiosta. Eikse ollu jo

vanha käpy?”

Ihan ensiksi pitää sanoa, että se tehoste mikä jäi äänikirjassa huomaamatta, mutta tuli tutuksi e-kirjan sivuilta, oli kappaleiden vaihdot lauseiden keskellä. Erikoiset kappaleiden vaihtumiset eivät siis ole minun virheitäni. 

Henkilöitä on kirjassa paljon ja kerronta kattaa yli kolmekymmentä vuotta, eikä se tosiaan ole aina kovin lineaarista. On perhe ja lapsuuden kaverit, vaihtuvat tyttö- ja poikaystävät, työkaverit, puolisot ja näiden perheenjäseniä, tulee syrjähyppyjä, eroja ja uusia seurustelukumppaneita, vanhempien uusia puolisoita, omia ja sisarusten lapsia jne. Niinpä Leijat vaati etenkin näin äänikirjaa kuunnellessa täyttä keskittymistä. Muutaman kerran sainkin kelata taaksepäin huomattuani ajatusten harhailleen. 

Toisaalta oli pakko oppia kuuntelemaan sitä tiettyä meneillään olevaa hetkeä ja olemaan miettimättä mihin kaikkeen se kytkeytyy (ja tämä on minulle haaste), koska oli ihan mahdotonta muistaa kaikkea tapahtunutta, vaikka kuuntelin kirjan kokonaan noin kolmessa päivässä. Näkisin ettei Leijat sovi kovin pätkittäiseen kuunteluun, vaan sille kannattaa valita hetki, jolloin sille on antaa hyvin aikaa, ja juurikin mahdollisuus keskittyä. Muuten voi olla hankalaa enää palata siihen ja kirjasta tulee pitkä projekti. Minun oli tarkoitus aloittaa kirjastosta hakemani lukukirja tämän rinnalla, mutta huomasin, ettei minun vain tullut aloitettua sitä. Molemmat kirjat olisivat kärsineet. 

Pidin Leijoissa siitä tietystä suomenruotsalaisuudesta, joka yhdistää esimerkiksi Leijoja ja Monika Fagerholmin kirjoja, kuten hiljattain kuuntelemaani Ihanat naiset rannalla. Juonellisesti minulle olisi riittänyt vähemmän henkilöitä joita seurataan, samoin lyhyempi ajanjakso johon keskitytään.

Osallistun kirjalla bloggareiden klassikkohaasteeseen, joka elää ja on voimissaan yhtenä pitkäikäisimmistä edelleen jatkuvista lukuhaasteista. 

Haastetta emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä blogin Marika. Tässä linkki haastekoontiin. 

Haastelogosta vastasi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.