Sivut

lauantai 28. lokakuuta 2017

Lisa Strœmme: Mansikkatyttö


Lisa Strœmme: Mansikkatyttö
HarperCollins Nordic 2017
336 sivua
Suomennos: Meri Ala-Tauriala


"Mikä sinusta on parempaa, Johanne, unelma onnesta vai unelma kuvitellusta onnesta?"

Eletään kesää 1893. Pienessä norjalaisessa kalastajakylässä, Åsgårdstrandissa, on kuumeisesti siivottu taloja ottamaan vastaan kesävieraita maan pääkaupungista Christianiasta. (Norjalla oli tähän aikaan autonominen asema Ruotsin ja Norjan unionissa.) Johannen perhekin antaa oman talonsa kesäksi vuokralle ja muuttaa itse pienempään huoneistoon. Heidän kotiinsa muuttaa taidemaalari Heyerdahlin perhe. Lähinaapurustoon tulee kesäksi toinenkin taiteilija, mutta hänestä saa hädin tuskin puhua. Edvard Munch aiheuttaa pahennusta eikä Johannen äitikään halua tyttärensä joutuvan mihinkään tekemisiin tämän kanssa. Äidin mielestä Johannen ei myöskään tarvitsisi käydä tansseissa poikaystävänsä Thomaksen kanssa, isä on yllättäen myötämielisempi ja luottavaisempi.

Johanne tunnetaan Mansikkatyttönä. Heyerdahl on ikuistanut hänet pikkutyttönä maalaukseensa mansikkakulho käsissään. Marjojen kerääminen metsästä on ollut Johannen kesätyö, mutta nyt äiti on suunnitellut kesän kuviot uusiksi sopimalla tytölle sisäpiian paikan niin ikään Christianiasta kesäksi naapurikylään tulleeseen Ihlenien perheeseen. Keittiötöistä Johannen nappaa pian toverikseen Ihlenien nuorimmainen, Tullik. Tämä on saanut kasvaa villinä ja vapaana eikä tyttö paljon säännöistä ja varsinkaan soveliaisuussäännöistä piittaakaan. Niinpä ei ole yllätys että Tullik tutustuu Munchiin ja ihastusta on ilmassa molemmin puolin. Kun Tullik hoksaa Johannen käyvän salaa maalaamassa Munchin luona, Tullik värvää Johannesta apurinsa kuljettamaan viestejä Munchille ja auttamaan heidän salaisten tapaamistensa järjestelyissä. Erityisen paheksuttavaa juuri Munchin tapailusta tekee se, että Munchilla on aiemmin ollut suhde Tullikin naimisissa olleen sisaren kanssa.

Valtaosa kirjasta on Tullikin ja Munchin tapailua ja viestittelyä ja Johannen vastenhakoista välikätenä mukana olemista ja tästä roolista irti pyristelyä. Kirjan tyyli oli vielä viihteellisempi kuin odotin. Pääosissa olivat selkeästi Johanne ja Tullik ja olin vähän pettynyt siihen miten pieni rooli Munchille oli annettu, sillä hänen elämästään olisin ollut kiinnostunein. Kirjan parhaina puolina pidin ajankuvausta ja näkökulmaa, esimerkiksi oman kodin vuokraamista rahan tarpeessa kesäasukkaille. Tullikin ja Munchin rakkaustarinalla on myös todellisuuspohja, jota kirjailija lopussa erikseen avaa. Tietoja siitä on ollut saatavilla hyvin vähän, ehkä tämä on syy siihen miksi Munch on jätetty niin vähäiseen rooliin. 

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Pauliina Lindholm: Komendantti


Pauliina Lindholm: Komendantti
Otava 2017
299 sivua


Kesällä 1748 pienessä, pahaisessa Helsingissä on meneillään suururakka. Venäjän jatkuvaa uhkaa vastaan on Tukholmassa päätetty rakentaa Helsingin edustalle kunnon suojavarustus, linnoitus joka estää venäläisten hyökkäykset mereltä käsin. Nykyään tuo linnoitus on yksi Helsingin tunnetuimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä: Suomenlinna.

Vetovastuussa mittavasta urakasta on Komendantti Augustin Ehrensvärd, jonka isä on aateloitu viruttuaan aikansa venäläisten sotavankia. Siinä missä Augustinin isä piti sotavankeuttakin parempana kuin aateliston kanssa seurustelua pikkurillin koukisteluineen, Augustin on valistuksen ajan sivistynyt herrasmies.

Helsinki, Komendantti ajatteli antaen katseen lipua pitkin törkyistä rantaviivaa ja kaupungin edustalla kyyhöttäviä mustuneita aittoja. Luoja mihin paikkaan minut heitit. 
Hän suoristi pitsistä kaulahuiviaan, nykäisi miekan kantohihnaa ja pyyhkäisi hansikkaallaan takinmiehustaansa. Sitten hän tarttui kävelykeppiinsä ja asteli laskusillalle, jonka miehet olivat juuri kolisten vetäneet paikalleen laituriin.

Komendantin silmä lepää linjoissa, bastioneissa jotka hän on itse paperille piirtänyt. Työt kuitenkin etenevät hitaasti. Hevosten painavat kärryt uppoavat liejuun, miehiä liukastelee lasarettiin märillä kallioilla, täit ja koti-ikävä vaivaavat. Suomenlinnan yllä leijuu jatkuvasti harmaa pilvi, kun kivimiehet päivästä toiseen hakkaavat kallioita vasaroillaan. Jatkuva kalke tulee uniinkin. Ehrensvärdin suurin haaste on kuitenkin jatkuva pula kaikesta. Tiilistä, joita varten on rakennettu oma tiilitehdas, työntekijöistä ja määrärahoista. Kuningas ja kruununprinssi ovat ailahtelevaisia eikä kaukana Tukholmassa ole aina helppoa muistaa, miten tärkeää Helsingin edustan nopea suojarakentaminen on. Samoja varoja anelevat monet muutkin samanaikaiset valtakunnan projektit. Epätoivon hetkinä Ehrensvärd itsekin toisinaan miettii, vieläkö voisi antaa periksi, palata perhesyihin vedoten Tukholmaan ja antaa projekti muihin käsiin. Tulijoita olisi, Suomenlinnan rakentamistöiden päällikkyys olisi monelle mieleinen sulka hattuun sotilasuralla nousemista ajatellen. Tukholmaan Komendanttia vetää ikävä pieneen poikaansa, vaimo kun ei suostu Suomenlinnaan tulemaan.

Pauliina Lindholm voitti Otavan 2015 julkistaman kirjoituskilpailun jonka aiheen piti liittyä Suomen historiaan. Suomenlinnan rakennusvaiheisiin liittyvä ajankuva on varmasti osuva valinta voittajaksi. Myönnän, että paikoitellen varsinaisten juonellisten tapahtumien vähäisyys teki lukemisesta puuduttavaa ja hidasta, eikä suhteellisen pienikokoinen teksti auttanut asiaa. Tämä ei vaativuudessaan ole ehkä aivan kaikkien historiallisten romaanien ystävien kirja. Mutta se on kiinnostava ja hieno ajankuva itsellenikin vähemmän tuttuun 1700-lukuun. Se tuo hyvin esiin vastakohtia, kun näet mielessäsi Helsingin jossa asuu muutama sata ihmistä, surkeissa oloissa savuisissa pirteissä ja kaiken sen ja tuon aiemmin mainitsemani kilkkeen ja kivipölyn keskellä kekkaloi sen ajan sivistyneistöön kuulunut mies pitseineen ja kävelykeppeineen. Pelkästään jo tuon mielikuvan tavoittaakseen suosittelen kirjan lukemista.