Kashmeera Lokuge, Hyppe Salmi: Ilmatilaa

Kashmeera Lokuge, Hyppe Salmi: Ilmatilaa

Tammi, 2021

Lukija: Kashmeera Lokuke

Kesto: 7h 59min

Totuus on, että tarviin näitä jokailtaisia valheita, et jaksan seuraavaan aamuun enkä kiipee partsin reunan yli ja nauti hetken vapaasta pudotuksesta. Joten suon itelleni sen jointin, ja ne pilvenpehmeät suunnitelmat ja hetken hapertuvan tunteen et hallitsen mun elämää, eikä elämä mua. 

Shehani ei juurikaan tiennyt mitä odottaa kun varhaisteininä muutti Suomeen ja Jyväskylään. Shokki oli ollut kova jo Helsinki-Vantaan lentokentällä jonne he olivat Sri Lankan lämmöstä kesähepeneissään saapuneet. 

Lankassa suunnilleen kaikki ajattelivat, että ulkomailla kaikki on paremmin. Koulutusmahdollisuudet, naisten asema, mahdollisuus edetä uralla. Isä odotti Shehanilta paljon. Vaikka hän aloitti kansainvälisessä koulussa, valtaosa lapsista oli valkoihoisia ja Shehani silmätikku. 

En koskaan kertonut huutelusta kellekään. Ajattelin, et jos en puhu, niin sitä ei oo olemassa. Jotenki se tunne olis kasvanut, jos joku muuki olis tiennyt. En ainakaan halunnut siirtää tuskaa ja häpeää Ammalle. Mua sattu kelaa mitä se olis ajatellu, kun joku haluu tahallaan loukata sen lasta. Ja faija nyt ei todennäköisesti olis juurikaan välittänyt vaan käskeny munki ignooraa koko jutun. Niinpä laitoin vaan joka päivä Walkmaneista Eminemin kovemmalle. 

Kesti tovin ennen kuin Shehani oppi tekemään niin kuin isä sanoi. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kun isä rakastui suomalaisnaiseen ja jätti Shehanin äidin, hän muutti näiden kanssa Helsinkiin ja uusiin kuvioihin. Hän oli jo melkein täysi-ikäinen.

Nykyään kaksivitonen Shehani on jämähtänyt kämäiseen, osa-aikaiseen työpaikkaansa asiakaspalvelussa. Tinderistä löytyy seuraa kun sitä kaipaa. Tradenomiopintoja pitäisi jatkaa, mutta kotona itsenäisesti tehtävän opiskelun määrä ei sovi tyypille, joka läppärillä etsiytyy viidessä minuutissa kissavideoihin. Eikä Shehani edes voi sietää kissoja.

Valmistumisesta puuttuu oikeesti vaan pari hassua tenttiä, oppari ja harjottelu. Tentit on no prob, angstaan viimeisenä iltana etten oo lukenu, sit räpiköin just ja just läpi. Mut oppari vaatii pitkäjänteisyyttä jota mulla ei juuri oo. Siitäkin ehkä selviin, isoin ongelma on harkka, ja sen harkkapaikan löytäminen. 

Haluisin ulkomaille, ideaali olis yhdistää harjottelu ja se että pääsis täältä vittuun hetkeks. Mut työpaikkailmotuksiin vastaaminen ei oo vieläkään tuottanu tulosta. Yllätys.

 

Kun Amma soittaa Lankasta kysymyksiä riittää. Miten opinnot? Oletko jo hankkinut lentoliput kotiin? Onko ketään poikaa kuvioissa vai katsonko täältä sopivan? Kun seurustelukumppani löytyy, ongelmilta ei vältytä.

Tämä oli aika erikoinen kirja. Puhekielinen, kuten lainauksista käy ilmi, mutta Shehani heitteli kerrontansa sekaan myös paljon englanninkielisiä sanoja ja sanontoja. Kyllä ne kirjaan istuivat, mutta antoivat samalla fiiliksen ya-kirjallisuudesta enkä ollut oikeastaan pitänyt tätä sellaisena. Varmistin vielä, että Tammen sivuillakin kirja on luokiteltu 'kotimainen kaunokirjallisuus, nykyromaanit'. Mutta on minulla ja Shehanilla jotain yhteistäkin, olen nimittäin taas ihan koukussa "90 days fiance tositvroskaan" kuten Shehani sitä kutsui (ja katsoi silti).

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 16: Kirjan luvuilla on nimet. Erikoista oli myös se, että äänikirjassa oli uuden luvun alkaessa myös lyhyt "äänimaailma", en tiedä miten sen oikein selittäisin, esimerkiksi jotain hälinää tai autojen tööttäilyä. Tämä oli ihan kiva ja tällaista elävöittämistä voisi olla useamminkin. Mutta kansi, huh miten ruma se on. 

Kirja sopisi moneen muuhunkin haasteen kohtaan, kuten 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön tai 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

2 x chick-lit: Ihan pähkinöinä sekä Aaltoja ja asiattomuuksia

Nyt kun kirjastot ovat taas auenneet palautuksille ja varauksille -ihanaa, eikö!- pitää saada kirjatkin asap kiertoon. Tässä pari kevyttä kevätlukemista, jotka olen lainannut PIKI-kirjastoista.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Karisto, 2018

235 sivua

Napsautin aktiivirannekkeen paikalleen ja lähdin crossfittiin ennen työpäivän alkua. Aamutreenissä veri alkaa kiertää ja aivot hapettuvat, niin että tehokkuus on loppupäivän ihan nextillä levelillä. Oikein tunsin kuinka synapsit räsähtelivät ja cortex lähti kreaamaan idiksenituja, lihakset olivat lämpimät ja kroppa toimi. Olin taas valmis päivän haasteisiin - tai sanotaan suoraan: taisteluihin. 

48-vuotias Mirjami kuuluu Viestintätoimisto Armon "senioriporukkaan", heitä on kolme noin viisikymppistä ja kolme nuorta työntekijää. Firman omistajat ovat kolmevitoset toimitusjohtaja ja talousjohtaja, joita Mirjami kutsuu milloin milläkin nimiyhdistelmällä, kuten Galju & Geeli, Taika-Jim & Lothar, Vety & Atomi. 

Heti aluksi Mirjami, kuten ne kaksi muutakin vanhempaa työntekijää, saavat kenkää työpaikastaan firman siirtyessä kiinalaisomistukseen. Bye bye työläppäri, liekinpunainen ja sähäkkä työsuhdebemari sekä työsuhdeasunto Töölössä. Mirjamin miesystävä, nuori, aloitteleva videotaiteilija Stefan järkyttyy näistä muutoksista. Ei Mirjami mielestään ole Stefania ylläpitänyt, mutta toki hän paremmin tienaavana on vastannut pitkälti heidän kuluistaan ja hänen mielestään oli vain ihanaa lahjoa komeaa nuorta viikonloppumiestään, joka ylläri ylläri, sanoi tilanteen muuttuessa myöskin bye bye.

Suurin muutos Mirjamin elämässä oli kuitenkin vielä edessä. Pohjanmaalle jäänyt Irmeli-sisko oli yllättäen menehtynyt ja Mirjamista tuli täysin odottamatta pyörätuolissa olevan äitinsä hoitaja ja Irmelin ysiluokkalaisen tyttären Usvan huoltaja. 

Mulla on vuosi peruskoulua jäljellä. Se ei ole paljon. Nyt täti kuuntele. Mä en halua sijaisperheeseen enkä nuorisokotiin. Mä haluan asua kotona mumman kanssa ja käydä kirkonkylän koulua. Jos sä rupeat mun huoltajaksi, niin mä lupaan hoitaa mumman ja itteni. Ei sun tartte täällä asua. Kunhan pistät nimes papereihin ja käyt joskus näyttäytymässä. Yksinkertaisesti mun ei ole mahdollista muuttaa kotoa. Mulla on siihen oikein hyvä syy. Mä näytän sen sulle."

Syitä on yhdeksän. Musta-Rudolf, Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu sekä Eeva ja Barbara. Usvan eläinkatras: kukko, kuusi kanaa ja kaksi vuohta. Mukana kuvioissa ovat myös Köyhäluoman vastaanottokeskuksen väki, erityisesti Irmelin kihlattu Salim, sekä kunnan eläinlääkäri Jarkko Mäki jonka apua tarvitaan Barbara-vuohen tiineyden edetessä. 

Täytyy myöntää, että luettuani aiemmin Anneli Kannon historialliset romaanit Lahtarit ja loistavan Pyövelin, olin vähän pettynyt, että seuraava teos olikin "vain chick-litiä". En edes rynnännyt varaamaan sitä kirjastosta niin äkkipäätään kuin olisin varannut edellisren kaltaisen romaanin. Mutta kyllä Kanto kirjoittaa osaa. Ihan pähkinöinä on välillä melkoista sanailoittelua ja juonenkäänteitäkin oli riittämiin. Ehkä se saa jatkoakin, ja jos niin käy luen kyllä. 

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Tammi, 2019

257 sivua

Jännä, ettei ole näin selkeällä tilauksella kukaan tullut ovikelloa soittamaan. Olenhan kuitenkin melkoinen pakkaus: itseeni kyllästynyt, kevyesti kitkeröitynyt, tunteissani ailahteleva, kipakka ja kova puhumaan. 
Fyysisesti olen kiinnostavalla ja omaleimaisella tavalla roikkuvan ja turvonneen välimaastossa, ollut bikinikunnossa kerran kesällä -96. Kahden aikuisen lapsen perään haikaileva, eroahdistuksesta kärsivään koiraan sidottu, työssään alisuorittava keski-ikäinen nainen, joka on maksanut kaksionsa asuntolainan samana vuonna kun pääsee eläkkeelle.
Anyone? Ota tai jätä.

Aikoinaan Rimman elämään olivat tulleet aviomies Aapo ja lapset Lauri ja Fanni, siinä järjestyksessä. Elämällä oli tarkoitus, he olivat perhe, he rakensivat talon jossa eläisivät Aapon kanssa vielä vanhoinakin. Sitten Rimma lähestyi keski-ikää ja huomasi loitontuneensa Aaposta ja lasten irtaantuneen hänestä ja aloittaneen oman aikuiselämänsä. Aapo ei olisi halunnut erota, mutta Rimma ei enää halunnut jatkaa. Silti Aapo oli heistä se, joka löysi ensimmäisenä uuden onnen. Rimmalla oli onneksi Rumba, kuusikiloinen sylissäviihtyvä koiransa. Yksi pysyvä mies elämässään. 

Kyllä Rimmalla oli edelleen tulevaisuudensuunnitelmia, visioita siitä mitä hän haluaa tehdä ennen kuin on vanha, tai edes viidenkymmenen. Hänhän oli vasta neljänkymmenyhdeksän. Hän selasi halpalentosivuja ja näki mielessään reppureissaavansa seuraavat pari vuotta ja koti-Suomeen palattuaan antavansa haastattelun, jonka otsikko olisi "Reppureissaajallekin ikä on vain numero". Jutun kuvassa olen ruskettuneena ja hoikkana, kuivan jäntevänä kuukausien kävelystä, hiukset auringon polttamina, silmät kirkkaina, häikäisevän sinisinä. Mutta vaihtoehtoja on liikaa, matkaseuraa sen sijaan ei ollenkaan ja kuka koirastakin huolehtisi. Tai kun hän bongasi tutun ratsastuskoulun Takaisin satulaan -kurssin aikuisille ja näki jo mielessään itsensä laukkaamassa sänkipellolla hiukset hulmuten, tuuli korvissa suhisten, tunsin jo allani hevosen kesyttömän voiman ja miten elämä virtasi villinä suonissani. Arki se vain oli, joka iski taas päin näköä eikä virrannut villinä suonissa.

Mistä on keski-ikäiset naiset tehty, mistä on aikuiset ihmiset ylipäätään tehty? Uuden aloittamisen vaikeudesta, vitun paskoista vaihtoehdoista ja jatkuvasta epävarmuudesta, niistä on meidät kaikki tehty.

Takakannessa lukee Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on. Lähdin lukemaan kirjaa melko moninaisin fiiliksin. Olen viisikymppinen, olen siis kohderyhmää, kerrankin. Useimmissa lukemissani kirjoissa päähenkilöt ovat minua nuorempia, noh, useimmissa kirjoissa ovat, luin tai en. Toisaalta, olen kohta kaksikymmentä vuotta kestäneessä parisuhteessa, en siis ole kohderyhmää. Mietin, onkohan paljon eroa siinä, seikkaileeko Tinderissä kolmekymppinen vai viisikymppinen päähenkilö, teksti on joka tapauksessa ilmeisen raflaavaa. Ja olihan siinä eronsa, hyvä niin. Silti pidin eniten niistä pidemmistä teksteistä joissa ei kommentoitu tinderdeittejä, suonikohjuja tai keski-ikäisen naisen näkymättömyyttä. 

Jos elämä olisi elokuva, tekisin oivalluksen luonnon äärellä, jossain korkealla, missä horisontti on esteetön ja kuvastaisi pitkää matkaa kohti täytäntöönpanoa. Eksistentiaalinen yksinäisyyteni kuvattaisiin yläpuolelta, pienenä rikkaana ihminen, mitättömänä maailmassa. Musiikki johdattaisi mielen ja katseen kohti pientä yksityiskohtaa, huojuvaa heinää, arkaa metsäkaurista tai perhosta kämmenselällä. Valo taittaisi kasvoilleni rauhan. Elämä olisi tässä ja nyt, hengityksessä, ilmassa, sydämen sykkeessä ja auringossa. Olisin yhtä ympäröivän maailman kanssa, tietäisin paikkani. 
Niin. Klisee.
Ja kuitenkin se on myös totta. 

P.s. On minullakin puhelimessa tallessa numeroita nimellä Älä vastaa + järjestysnumero. Ne eivät vain ole tindermatchejä, ne ovat puhelinmyyjiä ;)