Aikamatkalla romaanien maailmassa, vol 3

Tällä kertaa esittelen neljä romaania 1700-luvun lopulta toisen maailmansodan vuosiin saakka. Aloitamme Ruotsista, käymme Englannissa ja Suomessa, ja päädymme lopulta englanninkielisen romaanin mukana Tanskaan. 

***

Christina Erikson: Autuuden saari

#2 Kartanon naiset

Docendo, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 19 min

Svartån kartano, 1789

Svartån kartanon ainoa poika ja perillinen oli menehtynyt vain 21-vuotiaana. Tämän vuoksi oli vaarana, että kun isästäkin jättäisi aika, kartano, ruukki ja laajat tilukset siirtyisivät isän suvulle, pois perheeltä. Christina ei halunnut ajatellakaan sitä vaihtoehtoa, joten ainoa mitä hän saattoi asian eteen tehdä, oli mennä naimisiin. Silloin Svartån omistaisi hänen puolisonsa. Christina vain ei ollut kovaa valuuttaa avioliittomarkkinoilla, sillä kihlauksensa purkauduttua hänellä oli maine hankalana puolisoehdokkaana. Niinpä hän oli vielä 23-vuotiaanakin naimaton ja sen tähden auttamattomasti vanhapiika. 

Christinan kamarineito ja ystävä Maja viehättyi uudesta, ikäisestään papista joka tuli Svartåhon. Mies oli kaunis, vaaleat hiukset kuin sädekehä, mutta pappi tai ei, Maja tiesi miten miehet käyttivät naisia hyväkseen. 

Juoni kulkee lomittain Christinan ja Majan elämän ympärillä, ja mukana on monia ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Autuuden saari on periaatteessa itsenäisenä osana luettavissa oleva romaani, mutta aloittaisin silti sarjan alusta, jo ihan silläkin, että se on niin viihdyttävä ja avaa Ruotsin historiaa ajanjaksolta joka ainakin itselleni on vähemmän tuttu.

Esipuheessa kirjailija kertoo, miten valtava onni häntä on kohdannut, kun hän saa asua talossa, jossa hänen kirjasarjansa sankarittarien esikuvat ovat eläneet. On varmasti aivan hurjasti mielikuvitusta ruokkivaa, kun voi asua kartanossa, jolla on niin pitkä historia ja kulkea samoissa huoneissa joissa päähenkilönsä ovat liikkuneet.

Erikson on aiemmin kirjoittanut dekkareita, ja Kartanon naiset on hänen ensimmäinen historiallinen kirjasarjansa. 

 

***

Satu Tähtinen: Seikkailijalordin paluu ja muita yllätyksiä 

#2 Moraalisten naisten kirjakerho

Otava, 2024

Lukija: Alma-Ruut Karjalainen 

Kesto: 8 h 8 min

Sussex, 1847

Paronin tytär, neiti Adalmina Lockhart, saapui vierailulle lapsuudenystävänsä Lordi Raymond Delaneyn ja tämän vastavihityn nuorikon Josephinan luo. Trenaughn kartano oli upea niin ulkoa kuin sisältä ja vieraitakin oli tulossa lisää muutaman päivän kuluttua, joten Ada uskoi viihtyvänsä mainiosti. Sitä ennen he ehtisivät puhua Josephinan kanssa Moraalisten naisten kirjakerhon tulevaisuuden suunnitelmista, sillä jäseniä oli kertynyt jo hyvä määrä.

He tiesivät odottaa Lordi Whartonin tuovan mukanaan yllätysvieraan, mutta Adalmina olisi toivonut tämän olleen kenen tahansa muun, kuin viimeiset kahdeksan vuotta ulkomailla viettäneen Henry Spencerin. Ada oli onnistunut pitämään miehen melko hyvin pois ajatuksistaan nuo vuodet, joita oli edeltänyt tämän kanssa seurustelu ja suunniteltu avioituminen. Sitten mies oli lähtenyt, ilman selityksiä, vain koruton anteeksipyyntö kirjelapulla. Adalmina tiesi miehen palanneen matkoiltaan ja oli nähnytkin tämän ohimennen Raymondin ja Josephinan häissä. Nyt kun Henry ilmestyi yllättäen kartanoon, Ada tiesi, että oli tilinteon aika.

"Olen pahoillani siitä. Todella. Sotkin asiani, ja sinä sait kärsiä sen vuoksi", mies kuului huokaisevan.  

Adalmina kurkisti varovasti kulmiensa alta. Henry vaikutti olevansa vilpittömästi pahoillaan - sen kuuli miehen äänestä ja näki tämän kireiltä kasvoilta. Keskustelu ei ollut helppo miehellekään. 

"Saanko minä anteeksi?" Henry kysyi, kun Adalmina sulatteli miehen sanoja hetken liian kauan.

"Se riippuu siitä, saanko minä sinulta riittävän hyviä vastauksia", Adalmina totesi hitaasti. Hän tajusi, ettei ollut valmis päästämään Henryä pälkähästä pelkällä anteeksipyynnöllä. Hän oli sentään pohtinut kahdeksan vuotta heidän seurustelunsa yllättävän päättymisen syitä. Henryn lähtö oli langettanut varjon hänenkin ylleen, ja yhtäkkiä hänen tähtensä ei ollutkaan niin kirkas kuin aiemmin. Sen seurapiirikauden aikana hän ei ollut saanut enää yhtään kosintaa.

Tunteista ei ole useinkaan helppoa puhua, ja se pitää paikkansa myös Adalminan ja Henryn välillä, varsinkin kun on selvää, että molemmat tuntevat edelleen vetoa toisiinsa. Anteeksipyyntö on paikallaan, mutta lukijalle on alusta saakka selvää, ettei Henry halunnut jättää Adalminaa, vaan tapahtui jotain, miksi mies toimi kuten toimi. 

Seikkailijalordin paluu oli vähintään yhtä viihdyttävä ja ahmittava kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Lisää historiallista kartanoromantiikkaa on luvassa, sillä kolmas osa, Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia ilmestyy jo maaliskuussa. 

***

Jaana Piira: Polttavat raiteet, aseman varjo

Storytel Original, 2024

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 6 h 25 min

1930-luvulla Ylä-Karjalassa Anna oli saanut uuden työn syrjäisen Kellomäen kylän juna-aseman hoitajana. Samalla hänen miehensä Niilo sai töitä ratavartijana, kunhan Anna pitäisi hänen toimiaan silmällä, sillä vankileirilläkin ollutta punikkia ei vieläkään pidetty kunnollisena, luotettavana kansalaisena. Koska jostain oli tienattava, oli Niilo aiemmin ollut topparoikassa junarataa rakentamassa, mistä Anna ei ollut pitänyt ollenkaan, sillä hyvä osa tienesteistä kului porukalla viinaan. 

Samoihin aikoihin asemalla aloittaa työnsä myös Kerttu, josta tulee uusi postinhoitaja. 

Vuorotellen seurataan sodan lähestymistä niin Annan, Kertun kuin Niilonkin näkökulmasta.

Mieleen tuli hatarasti vanha iskelmä siitä kuinka "topparoikka tulee", mutta nytpä avautui mikä porukka se oikein oli. Eikä se ihan ainoa asia ollut mitä kirjasta opin, minkä lisäksi se oli viihdyttävä, astetta "vakavampi" kuin historialliset viihderomaanit. 

***

Ella Gyland: The Helsingør Sewing Club

One More Chapter, 2022

Lukija: Kristin Atherton

Kesto: 9 h 53 min

Cecilian 96-vuotias isoäiti oli kieltäytynyt muuttamasta omasta kodistaan, mutta joutunut sairaalaan kaaduttuaan pahasti. Siellä hän oli saanut kohtaloksi koituneen keuhkokuumeen. 

Cecilia löysi isoäidin tavaroita läpi käydessään rasiallisen koruja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt isoäidin käyttävän. Mukana olleen lapun avulla hän onnistui jäljittämään korujen omistajan, joka tiesi kertoa hänelle miten ne olivat päätyneet Ingerin haltuun. Siinä samalla Cecilia kuuli isoäitinsä tarinan.

Helsingør, 1943

Kun kööpenhaminalainen Inger Bredahl sai työpaikan kirjansitomosta Helsingørissä, hän muutti asumaan isänsä veljen ja tämän perheen luo. Heidän tyttärensä Gudrun oli Ingerin ikäinen ja tämän pikkuveli Jenskin jo kuudentoista. Näiden mukana Ingerkin tuli vedetyksi mukaan vastarintaliikkeen toimintaan. 

Tanskan historia toisen maailmansodan aikana on minulle aika vierasta, lähinnä olen oppinut siitä Badhotellet -sarjan myötä. Vastarintaliikkeen toimintaa ei tv-sarjassa kuitenkaan tuotu esille, tyskertøs eli saksalaisheila noin nätimmin sanottuna kylläkin, onhan sarjassa saksalaismiehen ja tanskalaisnaisen lapsikin mukana. Niinpä Helsingørin ompeluseura oli kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kustantamo S&S, 2022

 Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 4 h 2 min

Eletään 1930-luvun loppua ja Tove kokee monta ensimmäistä kertaa. Ensimmäisistä ensimmäisin oli palveluspaikka perheessä jonka vanhemmista hän ei pitänyt, ja jossa oli määräilevä pikkupoika. Tove lopetti perheessä kesken ensimmäisen työpäivän, koska onnistui ylimalkaisilla ohjeilla naarmuttamaan heidän flyygelinsä. Sen jälkeen hän aloitti täysihoitolassa tehden 12-tuntisia työpäiviä. Taas häntä arvosteltiin: eikö äitinne ole opettanut teille mitään? Töiden jälkeen hän oli niin väsynyt, ettei edes vapaana iltapäivänään jaksanut käydä kirjastossa, saati kirjoittaa runoja. 

Hänen nuorempana tapaamansa Socialdemokratenin toimittaja herra Brochmann, joka oli kehottanut häntä palaamaan runojensa kanssa muutaman vuoden kuluttua, oli kuollut, ja Toven mahdollinen runoilijuus oli jäänyt vaille tukijaa. Ystävänsä Ruthin kautta hän kuitenkin tutustui vanhaan antikvariaatinpitäjään, herra Kroghiin, joka näytti arvostavan hänen kiinnostustaan kirjallisuuteen. 

Kysyn saisinko katsoa vähän kirjoja, ja kun herra Krogh kuulee että haluan mieluiten lukea runoja, hän näyttää minulle missä ne ovat. Otan umpimähkään käteeni niteen ja avaan sen. Luen lumoutuneena ja onnellisena:

- kannut täytetty viinillä,

hämärän verhoama maa.

Baudelaire. Pahan kukat, luen nimiölehdeltä. Menen herra Kroghin luo ja kysyn miten nimi lausutaan. Hän kertoo sen minulle ja sanoo että voisin lainata kirjan, jos lupaan palauttaa sen. Lupaan ja menen taas pöydän ääreen. Vasta nyt näen, että herra Krogh on aamutakkisillaan. Hän saa taas yskänkohtauksen, muuttuu sen aikana tulipunaiseksi ja pyytää henkeään haukkoen, että Ruth takoisi häntä selkään. Takoessaan häntä Ruth hymyilee minulle, mutta en hymyile takaisin. Herra Kroghin ja minun välillä on sanaton sopimus jollaista en muista ennen kokeneeni kenenkään toisen ihmisen kanssa. Toivon palavasti että hän olisi isäni tai setäni. Ruth huomaa sen ja vääntää kiukkuisesti suupielensä alaspäin. Minun pitää lähteä kotiin, hän sanoo nyrpeänä, minun on tavattava Ejvind. Kun olemme lähdössä, herra Krogh yrittää suudella Ruthia, mutta Ruth kääntää sievät kasvonsa pois, ja minun käy herra Kroghia sääliksi. Minulla ei olisi mitään suutelemista vastaan, mutta hän vain ojentaa kätensä ja sanoo: saat lainata minulta mitä kirjoja tahansa, kunhan palautat ne.

Ehkä hänestä sittenkin voisi tulla runoilija, ehkä hänen ei olisikaan pakko taipua äidin tahtoon mennä naimisiin "ammattimiehen" kanssa. 

Täysihoitolan jälkeen Tove tahtoi helpompaan työhön ja sai paikan konttorista. Nuoresta konttorilaisesta tuli hänen ensimmäinen poikaystävänsä, mikä tarkoitti muun muassa ensimmäistä käyntiä elokuvissa. 

Eräänä päivänä vanhemmat kertoivat Tovelle, että he muuttavat pian pois työläiskorttelista. Isä oli taas kerran jäämässä työttömäksi, eikä hän tiedä miten kalliimpi vuokra saadaan maksetuksi, mutta äiti on positiivinen.

Höpsis, äitini sanoo tiukasti. Tovehan maksaa kaksikymmentä. Kauhistun ajatuksesta että he rakentavat tulevaisuuttaan minun vuokranmaksuni varaan. Sitä heidän ei kannattaisi tehdä, ei varsinkaan laatia suunnitelmiaan selkäni takana. Kysyn miksi he eivät ole kertoneet minulle muutosta aiemmin, ja äitini sanoo että he halusivat yllättää minut. Asunnossa on kolme huonetta, ja minä saan oman. Lisäksi se on kadun puolella, niin että ikkunoista näkee mitä kadulla tapahtuu. Ilahdun silti vähän, sillä olen aina haaveillut omasta huoneesta. Mitä pirua, isäni ärähtää, mitä hän omassa huoneessaan tekee? Pureskelee kynsiään vai pyörittelee räkäkokkareita? Suutun kun isäni ei tiedä mitään omista lapsistaan. Ja kun suutun, sanon aina jotakin mitä saan katua. Haluan lukea, sanon, ja kirjoittaa. Isäni kysyy mitä helvettiä aion kirjoittaa. Runoja, huudan. Olen kirjoittanut monta runoa, ja kerran eräs toimittaja sanoi että ne ovat loistavia. Siinä näet, isäni sanoo ja hieroo kasvojaan isolla kädellään. Tyttö ei ole täysipäinen. Oletko tiennyt että hän touhuaa tuollaista? En, äitini sanoo lyhyesti, mutta se on hänen oma asiansa. Jos hän aikoo kirjoittaa, totta kai hänellä on oltava oma huone.

Tove odotti kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä. Hän aikoi hankkia kunnon työpaikan eikä olla vain huonopalkkainen harjoittelija. Silloin Tove ja hänen paras ystävänsä Nina aikovat juhlia koko yön, eikä vain iltakymmeneen. Ja silloin Toven on vihdoin päästävä neitsyydestään, joka Ninan mielestä oli jo suorastaan skandaali. 

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu 1967 ja kolmas 1971, suomeksi ne saatiin yllättäen 2021-22. Ennen näitä, jo 1950, suomennettiin '40-luvulla kirjoitettu Lapselle on tehty pahaa, sekä 1960-luvulla jokusia novelleja. 

Ditmlevsenin kirjasta Gift (tarkoittaen naimisissa) on tehty (vai on tekeillä?) tv-sarja. Kirjassa hän kertoo neljästä avioliitostaan. Olisi hienoa saada enemmän Ditlevseniä suomennettuna, sillä trilogiassakin aikakausi tulee hyvin esille ja kun se on kokijan kirjoittamaa, on siinä aina erilainen tunnelma kuin nykyhetkessä elävän kirjailijan. Sitä paitsi hänellä on kiinnostava tyyli kirjoittaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Kustantamo S&S, 2021

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 2 h 59 min

Tove syntyi vuonna 1917 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa. Hänellä on veli Edvin, joka on perheen ylpeys, onhan hän poika, eikä tyttö jota pitää elättää kunnes tämän saa naitettua miehelään. 

Lapsuuteni pohjalla on nauravainen isä. Hän on musta ja vanha kuin kaakeliuuni. Tiedän hänestä kaiken, ja jos haluan tietää enemmän, voin aina kysyä. Omasta aloitteestaan hän ei minulle puhu, koska ei tiedä mitä sanoisi pienille tytöille. Joskus hän taputtaa minua päälaelle ja sanoo: heh, heh. Silloin äitini puristaa huulensa yhteen, ja isä ottaa kiireesti kätensä pois.

Alakerrassa asuu Tähkäpää, jonka vanhemmat juovat ja riitelevät, ja Tähkäpää on aina mustelmilla. Kun poliisi hakee jomman kumman vanhemmista pois, laskeutuu vihdoin hiljaisuus. Toven vanhemmat eivät juo eivätkä riitele, hän on sillä tapaa onnekas.

Tove osaa lukea ja kirjoittaa jo 6-vuotiaana, mistä äiti ylpeänä kehuu häntä vieraille jotka vain jaksavat kuunnella: kyllä köyhänkin lapsella voi olla lukupäätä. Siitä Tove epäilee, että äiti saattaa pitää hänestä. Hän yrittää aina saada äidin hyväksyntää, että tämä hymyilisi eikä raivoaisi. Isä pitää hänestä, sen Tove tietää, sillä isä ei koskaan lyö, ja antoi sitä paitsi hänelle viisivuotislahjaksi Grimmin satukirjan, jota ilman hänen lapsuutensa olisi ollut paljon harmaampi ja ankeampi. 

1930-luvulla lämmittäjänä työskennellyt isä jäi työttömäksi, ja se oli asia jota pyrittiin salaamaan viimeiseen saakka, vaikkei siinä ollut mitään erikoista; puolella seudun lapsista oli työtön isä kotona. 

Olipa hyvä, että aloin kuunnella tätä trilogiaa, sillä pidin tätä sekä kiinnostavana että koukuttavana. Jatkan varmasti seuraavaan osaan. 

Ditlevsenin sanotaan tulevan köyhästä perheestä. Olen ollut kiinnittävinäni aiemminkin eroa tuon ajan köyhyyteen suomalaiskaupungeissa ja Ruotsissa tai Tanskassa, samoin nyt tässä kirjassa. Meillä kaupunkilainen köyhä perhe 1920-luvulla olisi asunut hellahuoneessa, Toven nelihenkisellä perheellä oli erikseen keittiö, olohuone ja makuuhuone, ja vaikka tilat olivat talvella kylmiä ja rahasta oli tiukkaa, ei tarvinnut kuitenkaan elää niin ahtaasti. Meillähän asumisolot väljenivät vasta kun nukkumalähiöitä alettiin rakentaa. Yleistä oli sekin, että jos pystyttiin nipistämään yksi huone pois omasta käytöstä, siihen otettiin alivuokralaiseksi yksineläjä. Sukulaistädilläni Helsingissä oli "alivuokralaisneiti" vielä minun lapsuudessani, 1970-luvulla. 

Köyhyys oli Toven perheessä myös sitä, että piti ostaa leipomosta vanhaa leipää ja vanhoja viinereitä. Tanskalaiset ja heidän viinerinsä! Tove osti omin luvin talousrahoilla myös vanhoja kermamunkkeja ja ahmi ne kotimatkalla, eikä äiti huomannut mitään. Kirjassa kerrottiin, että samoissa taloissa ja muuten samanlaisissa kodeissa, mutta kadun puolella, asui parempaa väkeä. Ehkä heillä oli flyygeli. Paremmat vaatteet ja tuoreita viinereitä. 

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

WSOY, 2022

266 sivua

Maria oli vuokrannut mökin, olkikattoisen hytten Tanskan dyyneiltä, ja vietti siellä kesää pienen tyttärensä Inkan kanssa. Hän oli ansainnut loman, nyt kun viidentoista vuoden työ oli ohi ja väitöstilaisuus vihdoin takana, mutta edelleen se tuli hänen uniinsa. Syystä jota ei kerrota, puoliso Joonas oli jäänyt Suomeen. 

Tanskan kesä oli yllättävän vilpoisa, meri vaahtopäinen, eikä uimaan saanut mennä jos rannalla oli musta lippu. 

Rantaan vievän kävelytien varressa kasvoi kurtturuusupensaita harottavine oksineen, jotka kastelivat housumme kävellessämme niiden ohi. Kun ruusut harvenivat, alkoi kuoriperunan värinen hiekkaranta. Sumu meren yllä oli niin tiheää, että merestä erotti vain harmaanvihreän suikaleen ja lipputangosta mustan lipun. Kävelytien päähän oli pystytetty opastaulu, jossa kerrottiin dyyneistä ja eroosiosta, merivirtauksista ja paikallisista lintulajeista.

- Dyynit vaeltavat, aloin suomentaa taulun tekstejä Inkalle kylmän kangistamalla suullani. - Maisema muuttuu!

Inka painoi käden korvalleen, mutta minä jatkoin. Kun hän alkoi hyppiä pysyäkseen lämpimänä, lopetin. En kuullut kunnolla edes omaa ääntäni sateen piiskatessa takkini huppua ja meren muristessa selkäni takana. 

Isän hautajaiset olivat olleet toukokuussa, niistä hän ei muistanut juuri mitään. Osasyy siihen miksi hän oli täällä, oli kuitenkin isä, jonka elämäkertaa hän ryhtyisi kirjoittamaan, ei niinkään omastaan vaan tämän vaimon Liisan toiveesta. Liisa oli myös suositellut irtioton kohteeksi Jyllantia ja juuri tätä tiettyä mökkiä, niin kivoja olivat sekä mökki että sen omistaja, kun he olivat siellä aiemmin isän kanssa lomailleet. Vuokranantajasta Maria ei ollut täysin samaa mieltä. Hanne oli kummallisen tunkeileva, teki tikusta asiaa tullakseen käymään, vähintäänkin toi leipomostaan pullapussin harva se päivä. Inkaan hän kiinnitti erityisen paljon huomiota eikä aikaakaan kun Inka oli aivan ihastuksissaan Hanneen, kuin olisi saanut uuden parhaan ystävän ja oikein odotti tämän näkemistä. Näillä kahdella ei ollut edes yhteistä kieltä, mutta he tekivät sellaisen, naukuivat kuin kissat tietyllä äänensävyllä ja ymmärsivät toisiaan tavalla joka sai Marian tuntemaan mustasukkaisuuden piston. 

Omasta mielestään isä oli ollut erinomainen kaikessa mitä teki, tutkimuksessa ja isyydessä. Maria oli muuttanut teini-ikäisenä äidin luokse asumaan, ei hän olisi isän luona edes asunut jos olisi saanut päättää. Isä oli tiukka kasvattaja ja hänellä oli jyrkkä mielipide kaikkeen. Hän vaati Marialta aina enemmän, mutta oli yllättynyt, että umpimielinen tytär oli edes suhteellisen etevä koulussa. Lasta ei silti pitänyt kehua, eikä lelliä, ettei vain mene pilalle. Elli ei hänen mielestään osannut kasvattaa tyttöä alkuunkaan. 

Vilkaisin kotiinpäin ajaessamme lasta, joka istui takapenkillä ja katseli pellolle. Äkkäsin, että tytöllä oli uusi pusero.

Sekin on tarpeetonta. Riittää, että ihmisellä on kaksi paitaa: kun toinen on pesussa, toinen on päällä. Sanoin siitä hänelle.

Hän veti takkia paidan suojaksi ja vilkaisi peruutuspeilistä. 

Ylimielisyyttä olin huomaavinani katseessaan, äitinsä piittaamattoman ilmeen, vaikka silmät ovat Simeonin: vaaleanvihreät ja läpinäkyvät. 

Kun katsoin seuraavan kerran, hoksasin kynsissä lakkaa. Voi saatana sentään.

Jarrutin lähimmälle bussipysäkille. 

Kuka on lakannut kyntesi? kysyin.

Äiti, hän sanoi.

Miksi annoit? kysyin.

Mä pyysin, hän sanoi.

Sinähän et lakkaa! huusin.

Lakkaanpas! hän huusi silmät märkinä.

Hän on niin niskuroiva. Hän manipuloi minua itkullaan. Hänestä tulee samanlainen kuin Ellistä - kyy on kiepillä sydämessään. En voi katsella sitä enkä ymmärtää.

Saat kävellä kotiin! karjaisin.

Mariaa kiusattiin koulussa, osittain siksi että hän oli opettajan lapsi ja he asuivat koulun asuntolassa, osittain siksi että hän ei saanut ystäviä, osittain siksi että isä ei huolehtinut hänestä kunnolla. 

Liisalta saatu materiaali oli isän tutkimusten muistiinpanoja ja gradumateriaalia 1970-luvulta. Yllätyksekseen Maria huomaa isän pitäneen eräänlaista päiväkirjaa gradupapereiden kääntöpuolella, ajalta jolloin Maria oli ollut alakoulussa, vanhemmat jo aikaa eronneet ja isä yritti kirjoittaa pro gradustaan väitöskirjaa. Lukuisissa päiväkirjamerkinnöissä puhutaan toisesta tytöstä, lapsesta joka oli tullut heille lomillaan. Puhutaan Ellistä, äidistä joka oli ollut lapsiin niin väsynyt. Lapsiin? Monikossa? Kun oikein pinnistää, Maria muistaa toisen pienen tytön jonka kanssa oli leikkinyt. Hän ei ollut tiennyt, että heillä on vaiettu sukusalaisuus, mutta päiväkirjamerkinnöistä sellainen paljastuu ja juuri oikeassa paikassa.

Rakastin kirjan dyynimaisemaa, hiekkaa joka hetkessä kertyi hytten rappusille. Rakastin tunnelmaa joka oli melankolinen mutta silti vahva, upeasti rakennettua juonta ja salaisuuden auki purkamista, jopa Marian jyrkän ja vaativan isän hahmoa, vaikken todellakaan kadehdi moista vanhempaa. Tosin samanlaista kuin tuo esimerkki automatkasta se oli äitinikin kanssa ja olisi jatkunut kuten tuo kohtaus tuli jatkumaan eli Maria sai katsella auton perävaloja. Ehkä se oli sitä 1970-luvun kasvatusta, olihan minunkin äitini omasta mielestään erinomainen äiti. Ystäviä tai edes läheisiä meistä ei koskaan tullut, mutta ei tullut Mariasta ja isästäänkään ja näen kyllä kaavan ja syyn sen takana. Miksikäs juuri meidän sukupolvella oli se sanonta, ettei ainakaan samoja virheitä tee lastensa kanssa. 

Olen lukenut Kaasoa lukuunottamatta Lähteenmäen aikuisille suunnatut romaanit ja voin tämänkin jälkeen sanoa hänen kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon. 

Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa

Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa

WSOY, 2022

Suomennos: Anna Skogster

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 5 h 17 min

Nuori pariskunta on muuttanut pienelle paikkakunnalle Vellingiin, Länsi-Jyllantiin. Mies on opettaja, nainen äiti ja "opettajan puoliso". Kaikki on uutta, mukaan lukien elämäntyyli joka on kaupunkilaiselle aivan vieras. Että maanviljelijät morjenstavat traktorilla ohi körötellessään, kun hän työntää lastenvaunuja loputtomien peltojen viertä ja maatilakaupasta voi vain ottaa haluamansa ja jättää maksun tiskille.

Sen vuoden aikana kun olemme asuneet Vellingissä, en ole muuta tehnytkään kuin oksentanut, synnyttänyt ja imettänyt, ja nyt poikani hymyilee minulle aivan kuin millään näistä kolmesta asiasta ei olisi mitään tekemistä hänen kanssaan. Hänelle pitää saada nimi ja sinulle työ, rehtori sanoo. Sinun pitää kotiutua, kokemus on osoittanut, että opiston opettajat jäävät vain, jos aviopuoliso viihtyy. Me emme ole naimisissa, sanon. Jatkossa olisi syytä olla, rehtori sanoo ja osoittaa poikaani kuin sanatonta perustelua.

Mies opettaa kansanopistossa kirjoittamista ja saa siksi yhdet kaikkein raskaimmista oppilaista, heidät jotka ovat masentuneita tai haluavat maailmaaparantaviksi toimittajiksi tai ainakin tuntevat tarvetta selittää ja uskovat sen tähden, että kirjoittaminen pelastaa heidät.

Suurin osa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja toivoo, että kansanopisto tarjoaa heidän elämälleen suunnan. He päättävät niin jo matkalla opistolle, ovat niin varmoja tulevasta, että voisivat kirjoittaa postikortit etukäteen. 

Kansanopisto on tiiviste, liemikuutio, kokoon keitetty toive yhteisöstä, joka voidaan laulaa, tanssia ja puhua esiin. Oppilaat maksavat opiston tarjoamista puitteista ja tietävät, että heitä ympäröivät ihmiset toivovat tismalleen samaa kuin he itse, ja siksi heidän pieni universuminsa tuntuu niin vastustamattomalta ja hölmöltä. 

Olipas hauska ja kiinnostava kirja! Olisin voinut kuunnella tätä vaikka kuinka paljon pidempään. Ihanan arkista ja realistista ja toisessa hetkessä taas ei ollenkaan. Paloin halusta kuulla miten asiat etenevät ja kuuntelinkin tämän ennätysvauhtia loppuun. 

Kirja tapahtuu koulun yhden lukuvuoden aikana. Opisto, sen oppilaat ja opettajat ovat oma tiivis yhteisönsä, jonka ulkoreunalla minäkertoja keikkuu etsien omaa rooliaan, miten olla muutakin kuin yhteisön valmiiksi määrittelemät äiti ja opettajan puoliso. Hän alkaa kirjoittaa "oraakkelina" paikallista kysymys- ja vastauspalstaa ja käydä autokoulua, ja nämä molemmat ovat aktiivisesti mukana kirjassa, samoin perinteiset tanskalaiset laulut ja virret, joita hän sanoittaa uudestaan. Minttu Mustakallio on taas äärettömän hyvä omassa työssään ja propseja pitää antaa myös kääntäjälle, ei ole ollut työ ihan helpoimmasta päästä, mutta lopputulos on loistava! 

Klassikkohaaste - Henrik Ibsen: Nukkekoti

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Laatusana, 2018

Esipuhe: Hanna Korsberg

Alkuteos: Ett dukkehjem, 1879

111 sivua

Nora ja Torvald Helmer elävät onnellisina avioliitossaan jonka täydentävät kolme lasta. Joulunpyhät ovat juuri lähestymässä ja koti täyttyy ilosta ja onnesta.

Heillä on muutenkin aihetta iloon, sillä asianajajana toimivasta Torvaldista on tulossa pankinjohtaja, mikä tulee takaamaan heille entistä paremman ja vakaamman taloudellisen turvan. 

Noralla on kuitenkin salaisuus. Avioliittonsa alkuvaiheissa hän on ottanut merkittävän suuruisen lainan, että on voinut viedä vakavasti sairastuneen miehensä etelän suotuisaan ilmastoon toipumaan. Torvald luulee rahojen tulleen Noran isältä. Todellisuudessa Nora on kuitenkin tehnyt rahoista velkakirjan erään herra Krogstadin kanssa ja lyhentänyt kyllä lainaa likipitäen sopimuksen mukaan. Kun kaivetaan esiin vielä enemmän totuuden siementä, velkakirjaa ei ole varsinaisesti tehnyt Nora, sillä tuohon aikaan naisen allekirjoitus ei kelvannut lainapaperiin. Nora väärensi asiakirjaan isänsä nimen.

Nora oli kuitenkin tietämättään tehnyt harmillisen virheen ja päivännyt asiakirjan päivälle isänsä äkillisen kuoleman jälkeen ja jäänyt näin Krogstadille kiinni tekemästään vilpistä. Päivä sinne tai tänne? Ei ollenkaan, vaan tästä käynnistyy tapahtumien vyöry.

Noran elämään on palannut hänen vanha ystävänsä rouva Linde, joka on leskeksi jäätyään työpaikkaa vailla. Nora järjestää rouva Lindelle työpaikan Torvaldin johtamasta pankista, mutta myös herra Krogstad on töissä samassa pankissa ja tämän Torvald sanoo vastaavasti irti. Krogstad alkaa kiristää Noraa; ellei Nora käytä vaikutusvaltaa mieheensä niin, että Krogstad saa pitää työnsä, hän kertoo Noran teosta Torvaldille. Noran tässä epäonnistuttua Krogstad kirjoittaa Torvaldille kirjeen ja jättää sen heidän lukittuun postilaatikkoonsa. Siellä kirje odottaa ja ahdistaa Noraa monen päivän ajan, eihän Torvaldinkaan joulunpyhinä sovi työasioita ajatella. Nora ei saa kirjettä haltuunsa, sillä avain laatikkoon on tietenkin vain perheen päällä. 

Nora avautuu ahdistavasta tilanteestaan rouva Lindelle. Tämä tarjoutuu liehittelemään Krogstadia toivoen, että tämä pyytäisi kirjeensä takaisin. Rouva Linde onnistuukin tässä niin, että Krogstad kirjoittaa uuden kirjeen, jonka mukana on myös tuo tuhoisa velkakirja. 

Noran viivyttelystä huolimatta Torvald ehtii kuitenkin lukea ensimmäisen kirjeen ja raivostuu vaimolleen. Juuri kun näyttää siltä, että välirikko on väistämätön, saapuu Krogstadin toinen kirje. Saatuaan velkakirjan käsiinsä Torvald helpottuu ja antaa Noralle välittömästi kaiken anteeksi. 

Nora ei kuitenkaan pysty unohtamaan miehen sanoja riidan aikana. Hän on aina elänyt hyvin suojattua elämää, ensin isänsä, sitten aviomiehensä kodissa. Torvald oli riidan mittaan huutanut Noralle tämän olevan kyvytön hoitamaan heidän lapsiaan ja Nora näkee tilanteen nyt samoin. Hän ei myöskään voi hyväksyä sitä, miten Torvald on valmis unohtamaan Noran teon, vain koska kukaan ulkopuolinen ei enää voisi saada käsiinsä raskauttavaa velkakirjaa. Hän kokee eläneensä elämäänsä kuin nukkekodissa, lähtee, jättää miehensä ja lapsensa, ja hänen tulevaisuutensa jää lukijalle avoimeksi. 

Klassikkohaasteen ympärillä oli tällä kertaa hieman tavallista enemmän keskustelua sen sisällöstä ja tämä laittoi minut pohtimaan haasteen perimmäistä tarkoitusta lukea klassikko, jonka lukemattomuuden koet ikään kuin häpeäpilkuksi. Kun sitten eräässä juuri lukemassani kevyessä historiallisessa romaanissa päähenkilö sai lahjaksi Ibsenin Nukkekodin, siihen asti haasteeseen tarkoittamani, kesken ollut kirja meni vaihtoon. Juuri Nukkekoti minun on ollut tarkoitus lukea jo vuosia, mutta jostain, täysin perustelemattomasta syystä, en ollut sitä vieläkään tehnyt. 

Kirja herätti heti ilmestyttyään melkoisen kohun, eikä pelkästään Tanskassa, jossa se pääsi Kuninkaallisen teatterin näyttämölle joulun alla jo ilmestymisvuonnaan. Vain parissa kuukaudessa se oli levinnyt muiden pohjoismaiden ja Saksan teattereihin ja painettuna levinnyt kirjakauppoihin.

Viktoriaaniseen aikaan, jolloin Nukkekoti ilmestyi, kuului hyvin tiukka tapakulttuuri. Luokkaerot olivat suuret ja ylittämättömät, mutta myös ylempien yhteiskuntaluokkien sisällä vallitsi tiukka ero miesten ja naisten oikeuksien välillä. Tästä asetelmasta syntyi myös kirjan aikaansaama kohu. Etenkin sitä, että Nora hylkää lapsensa, pidettiin radikaalina ja sopimattomana. Ibsen jopa kirjoitti näytelmään toisen lopun, jossa Nora jää perheensä luo, ja tätäkin on esitetty. 

Esipuheessa tuodaan julki, ettei kaikissa kulttuureissa tänä päivänäkään voida käsittää miksi Nora lähtee, kun mies ei ollut väkivaltainen, eikä pettänyt vaimoaan.

Ymmärrän hyvin näytelmän sanoman sen tasa-arvon, ihmisarvon, moraalisen pohdinnan ym kannalta, kuten varmasti kuka tahansa näytelmän katsoja tai lukija, enkä siksi puutukaan niihin. 

Jäin kuitenkin miettimään, onko Noran teko länsimaisessakaan kulttuurissa hyväksytty, vielä tänä päivänäkään? En tarkoita avioeroa (jota Torvald todennäköisesti sai hakea Noran oltua tietyn aikaa teillä tietymättömillä, ellei vaimoa sitten julistettu kadonneeksi ja kuolleeksi), en lasten yhteishuoltajuutta enkä edes lasten yksinhuoltajuuden jäämistä isälle erotilanteessa, vaikka jälkimmäinen onkin hyvin harvinaista ja varmasti puheita herättävää. Tarkoitan tilannetta, jossa Nora teki yksipuolisen päätöksen lähteä ja lapsiaan hyvästelemättä poistuu kotoa aikomatta koskaan enää palata näiden elämään. Ei itkuisia hyvästelyjä, ei mitään "äiti tarvitsee nyt vähän omaa aikaa, äiti tulee sitten takaisin". Kyllä tuollainen lähtö ja etenkin se omien lasten hylkääminen aiheuttaisi pahennusta ja sääliä lapsia kohtaan tänä päivänäkin. Me katsomme lapsen tarpeiden menevän etusijalle vanhemman henkilökohtaisesta moraalisesta omatunnosta ja ainakin henkilökohtaisesti näkisin Noran teon tänä päivänäkin turhan teatraalisena (melkoinen drama queen?), mutta toisaalta olisin todella huolissani hänen mielenterveydestään. Entä onko puolisolta normaalia suuttua ja sanoa pahastikin vastaavassa tilanteessa? Vai olisiko oma reaktiosi "että mitä teit, no ei se haittaa, otetaanko kahvin kanssa vähän kakkua?

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden perinteikkääseen klassikkohaasteeseen #14, jota emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia. Kiitos haasteen vetämisestä. 

Olen mukana nyt yhdeksättä kertaa. Aiemmat kirjavalintani löydät tästä linkistä.

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Minerva, 2019

Alkuteos: Havets børn, 2018

Suomennos: Katarina Luoma

Lukija: Kati Tamminen

Kesto: 14 h 40 min
Kuuntelin Nextoryn sovelluksessa.

Hän saa auton taas hallintaansa, istuu tovin paikoillaan ja katsoo ulos. Tuulilasi on pirstaleina. Siihen hän ei ollut varautunut, hän oli olettanut, että Leonora katoaisi auton alle, eikä sinkoutuisi sen yli. Naisen veri on värjännyt pirstaloituneeseen tuulilasiin pyöreän kuvion, punaisen hänähäkinverkon. 

He olivat tavanneet yli kaksikymmentä vuotta sitten Aarhusin musiikkikonservatoriossa, kun Christianin uusi firma oli saanut toimeksiannon konservatorion remontoinnista ja Leonora toimi projektissa opiskelijoiden edustajana. He olivat menneet naimisiin ja saaneet yhden lapsen, Johanin, joka oli sairastunut leukemiaan ja Leonora oli omistanut koko elämänsä tämän paranemisen eteen. Nyt poika oli aikuistumassa, tervehtymässä ja muuttamassa piakkoin pois kotoa.

Tasaisen ja idyllisen perhe-elämän arjen särki öinen tekstiviesti. Puoli kolmelta yöllä se piippasi Christianin puhelimeen ja Leonoralle tuli yhtäkkiä ikävän turvaton olo. Pyyntö saada nähdä keneltä viestit olivat johti kiivaaseen riitaan jonka päätteeksi Christian heitti puhelimensa seinään mieluummin kuin antoi vaimonsa lukea nuo viestit.

Christianin salaisuus on nuorempi nainen, Zenia, työpaikkaromanssi kuten Leonorakin oli aikoinaan ollut. Halu. Niin Zenia on sen selittänyt. Halu elää. Zenia rakastaa tuntea hänen halunsa ja tahtonsa, Leon kanssa oli toisin. He alkoivat miltei pelätä toistensa kehoja kun Johan sairastui. Omatunto soimasi välillä miestä, sillä Christian rakasti edelleen vaimoaan, mutta tutulla ja turvallisella tavalla. Eikä näin voisi jatkua loputtomiin, Zeniakin haluaa hänen tekevän valinnan heidän välillään.

Miten Christian voi tehdä tämän vaimolleen, poikansa äidille? Leonora oli jättänyt lupaavan viulistinuransa heidän poikansa takia, valvonut lukuisat yöt tämän kanssa, matkustanut Seattleen asti saamaan tälle hoitoa mitä Tanskasta ei saanut. Hoidot olivat tulleet kalliiksi, Leonora oli myynyt arvokkaan viulunsa mutta se ei ollut riittänyt, myös Christianin firman rahoja oli tarvittu. Kaikki on valhetta, siltä hänestä tuntuu tällä hetkellä. Christian, sekin että he selviytyivät kaikesta yhdessä, tukivat toisiaan. Rakkaus, kaikki, valetta. Mutta Leonora ei ollut nainen joka antaisi heittää perheidyllin roskikseen noin vain, hän aikoi pitää puolensa Zeniaa vastaan. Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa.

Uskottu nainen on niitä kirjoja, jossa alkumetreillä kerrotaan mitä tapahtuu ja sen jälkeen käydään läpi miten tilanne on päässyt niin pahasti eskaloitumaan. Muttei se niin yksinkertaista ollut, sillä lisää twistejä oli luvassa! Kirja oli taitavasti punottu yhdistelmä psykologista trilleriä ja avioliittodraamaa ja jännite kesti taukoamatta loppuun saakka, sillä käänteitä tuli vähän väliä. Ensimmäisen kerran annan dekkarille täydet viisi tähteä. 

Ane Riel: Pihka

Ane Riel: Pihka

Aula & Co, 248 sivua

Alkuteos: Harpiks

Suomennos: Katriina Huttunen

Liv asuu isänsä ja äitinsä kanssa Päässä, joka on pieni saari ison saaren yläpuolella. Siellä asuu vain Livin perhe, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan. Livillä on vauvana kuollut kaksoisveli jonka vain hän näkee, mutta Liville Carl onkin jatkuvasti läsnä. Livin perhe elää erikoista elämää mutta Liville se on normaalia sillä muunlaista hän ei ole nähnyt. Livin äiti on niin lihava, ettei juurikaan pysty nousemaan sängystä. Livin isä hankkii perheelle elannon ja talon sekä varastot täpötäyteen kaikkea mahdollista rojua, aluksi myymällä joulukuusia, myöhemmin vain varastamalla ja tämän jalon taidon Jens opettaa tyttärelleenkin. Pian on yksin Livin vastuulla käydä hakemassa ruokaa ja kaikkea enemmän ja vähemmän turhaa tavaraa öisillä retkillä, muun muassa Krouvin varastosta.

Otin varastosta kaikkea mahdollista, yleensä säilyketölkkejä ja vessapaperia ja sen sellaista, mutta välillä myös ruokaa isosta pakastimesta. Jos siellä oli karkkia, otin aina niitä, sillä äitini rakasti karkkia. Yleensä etsin pusseja, joissa oli pieniä karkkeja, kuten lakritsipastilleja ja viinikuminalleja, sillä en uskonut että juuri ne lihottivat häntä. Olisin hyvin mielelläni ottanut myös pikkuleipiä, sillä oli aivan erityistä syödä pikkuleipiä vuoteessa äitini kanssa. Me mursimme ja ravistelimme niitä aina ennen kuin söimme ne. "Jotta kalorit putoaisivat ulos", äidillä oli tapana sanoa. Se nauratti meitä.

Liv ei käy koulua. Tyttö on lavastettu kuolleeksi, etteivät viranomaiset kysele hänen peräänsä, sillä Livin vanhemmat pelkäävät että tyttö viedään heiltä pois. Kukaan isolla saarellakaan ei tiedä hänen olevan elossa. Kaikki sujuu hyvin kunnes Livin isoäiti tulee yllättäen käymään. Kun hän näkee millaisen jäte- ja tavarapaljouden keskellä tyttö asuu, hän haluaa viedä Livin mukanaan kaupunkiin, että tämä pääsee kouluun ja tutustuu muihin lapsiin, alkaa elämään todellisempaa lapsuutta. Livin vanhemmille tämä ei kuitenkaan sovi joten isoäiti pääsee hengestään. Kirja alkaakin siitä, kun isä tukehduttaa oman äitinsä tyynyllä Livin katsoessa vierestä ja tytön osallistuessa isoäidin polttohautajaisiin omalla takapihalla. Elämä voi jatkua taas normaalina, kunnes joku kiinnittää Liviin huomiota.

Kaiken keskellä pihkalla on iso ja moninainen merkitys. 

Pihkassa oli jotakin yhtä aikaa parantavaa, tappavaa ja säilyttävää, ja se lumosi Jens Haardenin. 
Pihkatynnyrit olivat hänen verstaassaan ainoat esineet, jotka olivat järjestyksessä. Eräänlainen hirmumyrskyn silmä. Ne olivat vierekkäin kuin kolme jätesäiliötä, jotka kuitenkin sisälsivät kaikkein tärkeintä. Keskellä pahvilaatikoiden, säkkien, työkalujen, koneenosien, kangasrullien, johtojen, ruoantähteiden, sanomalehtien, muovipussien ja muiden sekalaisten tavaroiden sekamelskaa ne seisoivat muistutuksena siitä, että kerran kaikessa oli ollut kyse puusta. Puusta ja elämästä joka virtasi puun läpi. Ajan myötä myös tynnyrit hautautuivat tavaroiden alle, eikä niitä enää voinut erottaa roinan seasta. Jens löysi kuitenkin aina niiden luo, sillä hän suunnisti helposti tavaroidensa keskellä. Hänen järjestyksentajunsa oli erilainen kuin niillä harvoilla, jotka joskus avasivat verstaan oven ja kurkistivat sisään. Sittemmin sinne ei saanut mennä kukaan muu kuin Jens ja hänen tyttärensä. Tytön äiti olisi kyllä saanut tulla, jos vain olisi pystynyt.

Pihka on makaaberi jännitystarina jota ahmin sivu toisensa jälkeen. Olin juuri aloittanut toisen kirjan, kun lainasin Pihkan ja "vähän vain sitä selasin" vaan enpä voinut laskea käsistäni ensimmäisen kappaleen jälkeen. Pihka voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille jaettavan Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Pihka ei kuitenkaan ole mikään perinteinen rikosromaani, siinä ei esimerkiksi kukaan poliisi tai etsivä ala selvittää rikosta vaikka isoäidin murha toki rikos onkin. Sanoisin Pihkaa ennemmin tiheätunnelmaiseksi ja jännittäväksi romaaniksi siitä miten käy kun elämänhallinta pettää ja asiat vain lähtevät luisumaan ihan väärään suuntaan. 

Tämä kirja-arvio on osa kirjabloggaajien Naistenviikko -tapahtumaa jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja. -blogi. Linkin kaikista naistenviikon kirjajutuista löydät koosteesta: Klik!

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
Minerva 2014, 217 sivua

Kuva oli otettu viestiupseerikurssilla. Ensimmäinen lennätys, ensimmäinen kerta, kun Frans tunsi merkillisen, pakahduttavan tunteen avatessaan kämmenensä ja laskiessaan linnun lentoon. Siinä hetkessä täyttyi riemusta ja tunsi itsensä hyväntekijäksi, lähes vapahtajaksi. Samanaikaisesti kun kuuli siipien iskut ja näki linnun etääntyvän hetki hetkeltä kauemmas, tiesi, että lintu palaisi. Sillä oli mahdollisuus mennä, mahdollisuus valita, ja kaikista vaihtoehdoista se valitsi oman lakkansa. Lensi takaisin kiinni otettavaksi. 

Frans Jokimiehellä oli oma ainutlaatuinen työnsä armeijan palveluksessa. Hän kasvatti ja koulutti kyyhkysiä joiden esivanhemmat oli hankkinut Tanskasta, vuosisatoja vanhoista sukulinjoista. Vaikka muut pilkkasivat, Frans suhtautui työhönsä omistautuneesti, suorastaan intohimoisesti. Upseerikerholla oli keksitty vitsikin, jossa kysyttiin, mitä tapahtui, kun laittoi viestikyyhkyupseerin rintamalle. Vastaus oli, että se lensi kotiin, ja joku sille nauroikin, mutta suurin osa tyytyi tyhjentämään lasinsa ja vaihtamaan puheenaihetta. Fransin vaimo Anja luopui pianistin urastaan avioliiton myötä ja toivoi saavansa lapsia, mutta syli on tyhjä, keskenmeno seurasi toistaan. Varuskunnan muut naiset paheksuvat sitä ettei upseerin lapseton vaimo osallistu töihin, pimputtaa vain kaiket päivät pianoaan. 

Kun aselepo astuu voimaan, Frans ja Anja pakenevat Suomesta. 

Viestikyyhkyupseeri on vahvasti tunteisiin vetoava romaani syyllisyydentunnosta ja toisaalta pariskunnan kumppanuudesta joka kestää kaikki kolhut, myös lapsettomuuden. Se on tarinana hyvin erilainen kuin sota-aikaan sijoittuvat romaanit yleensä, nyt ei kuvata reipasta tomeraa lottaa vaan herkän ja hienostuneen oloista naista ja miestä jonka elämäntyö menee esimiehen käskyjen edelle. Tyyliltäänkin se on omanlaisensa, kuvaileva ja kaunis. 

Kansiliepeessä kerrotaan Heikkisen löytäneen aiheen esikoisromaanilleen tutkiessaan sotakoirien historiaa. Ehkä saamme jatkossakin lukea sodassa käytetyistä eläimistä?