istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

Naistenviikko - Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

 Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

S & S, 2023

382 sivua

Syksyllä 1881, jolloin runoilija Emily Dickinson elää tiiviisti kotinsa seinien sisäpuolelle erakoituneena, hänen kotikaupunkiinsa Amherstiin muuttaa Toddin pariskunta. David Todd on astronomi, joka joutuu työnsä tähden matkustamaan eri paikkakunnilla. Hänen vaimonsa Mabel Todd on nuori ja eloisa kaunotar, joka kiinnostuu runoilijaneroksi kutsutusta Emilystä. Toddeilla on parivuotias tytär Millicent, mutta Mabel ei ole erityisen äidillinen, vaan on kiinnostuneempi juhlista ja kaupungin merkittäviin henkilöihin tutustumisesta. Äitiys ei ole jättänyt häneen minkäänlaista jälkeä, ei fyysistä, eikä henkistä. Sekä lapsi että uusi rooli olivat liukuneet kuin huomaamatta hänen vartalostaan, sen läpi ja ohi, jonnekin, minne hän ei jaksanut mennä.

Alussa, kun Toddit muuttivat Amherstiin, Millicent olikin jätetty Mabelin äidin hoiviin, ja Mabel tuntui keksivän lukuisia (teko)syitä miksi Millicentin oli parempi edelleen siellä pysyä.

Emily asuu yhdessä vanhan ja sairaalloisen äitinsä, sekä sisarensa Vinnien (Lavinia) kanssa. Samalla tilalla, naapuritalossa, asuu heidän veljensä, kaiken omistava ja kaupungin merkkihenkilö Austin, yhdessä vaimonsa Suen (Susan) ja heidän kolmen lapsensa kanssa. 

Jo henkilöluettelosta kirjan alussa käy ilmi seikka, joka luo jännitteen kirjan tuleviin tapahtumiin. Mabel kuvataan henkilöluettelossa seuraavasti:

Mabel Loomis Todd - Austinin rakastajatar.

Kirjan tapahtumia kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Mabel kirjoittaa kirjeitä vanhemmilleen, ja miehensä poissa ollessa myös hänelle. Vinnie pääsee ääneen huomioineen, ja kolmantena kaikkea tarkkailee heidän palvelijansa Maggie (Margaret). 

Käyn pihamaalla tarkkailemassa kukkia, jotka puskevat maasta kilpaa. Maggie ripustaa pyykin talon taakse. On kesä.

Emily katselee ympärilleen kuistin varjossa ja huokaisee: "Vihdoinkin." Hän näyttää hyvin onnelliselta. Emily on täysin eri tavalla kiinni maailmassa kuin minä. Hän ei keksi näitä asioita. Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo. 

Sain viimeinkin kutsun Suen illanistujaisiin - armelias Sue! - ja menin, koska halusin tutustua rouva Toddiin ja kuulla tämän soittavan. Evergreensissä pitää kiirettä. Talo suorastaan pullistelee toimintaa. Sue ei ehdi pihan tälle puolelle juuri koskaan. Hän järjestää vistinpeluuiltoja ja tanssiaisia ja juhlia ja illalliskutsuja kuin pyörivä dervissi. Hän kutsuu joka kerta Emilynkin ja joka kerta Emily kieltäytyy kohteliaasti kukan ja kirjelapun välityksellä. 

Emily on koko ajan sivussa tapahtumista, hänellä on hyvin vähän repliikkejäkään. Enemmän kirja kertoo Mabelista ja hänen sekä Vinnien elämästä, jossa Emily on vain osallisena, sivuhenkilönä, ei sen enempää. Ratkaisu on sinänsä toimiva, olisi ehkä ollut jo liiankin rohkeaa kirjoittaa näin pitkä romaani sanoittaen Emily Dickinsonin omia arkisia ajatuksia. 

Minun oli todella vaikeaa saada tästä kirjasta otetta. Olin kiinnostunut, mutten koukuttunut. Heitin siimoja, mutta ehkä kala oli liian suuri, koska se pääsi aina irti hetken siimassa pyristeltyään. Sellainen tunne minulla oli läpi kirjan, riippumatta siitä, kuka milloinkin oli kertojana. Olin lukijana yhtä paljon lukukokemuksen sivuhenkilö, kuin Emily omassa kirjassaan. 

Luin vuosia sitten Kannaksen romaanin Rosa Claysta, siinä oli Rosa itse päähenkilönä ja ehkä siksi siihen pääsi paremmin kiinni. 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, sillä tämä kirja on puhtaasti naisten oma kirja, kertojinaan Emilyn sisar, veljen rakastajatar ja perheen palvelijatar. Miehiä ei ääneen päästetä, he ovat pikemminkin välttämättömät statistit. 

Naistenviikkoa kirjasomessa vetää jo kymmenettä vuotta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Naistenviikko - 2 x uusia feelgoodeja: Milly Johnson & Anni Niskanen

Tässä pari keväällä julkaistua feelgoodromaania, jotka kuuntelin heti tuoreeltaan, mutta juuttuivat sitten postausjonoon. Valitsin nämä naistenviikolle, sillä niiden juonet pyörivät viikon idean mukaisesti hyvin vahvasti naisten ympärillä ja ovat lisäksi tämän hetkisiin säihin sopivaa kevyttä viihdettä, passelia kesähellelukemistoa. 

Milly Johnsonilta on kirjoja suomennettu jo useampia, kun taas Anni Niskanen on esikoiskirjailija.

***

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä

Bazar, 2024

Lukija: Linda Wiklund

Kesto: 12 h 56 min

Mennessään naimisiin Brucen kanssa 24 vuotta sitten, Shay oli vannonut ettei hänestä tulisi äitinsä kopiota, toisin sanoen naista jonka oma identiteetti peittyisi vaimon, äidin ja tyttären roolien alle. 

Heillä oli syntynyt kaksi lasta, joista nyt 23-vuotias poika Sunny oli muuttanut yhteen kihlattunsa Carolinen kanssa ja nuorempi tytär Courtney oli hänkin hiljattain pakannut tavaransa ja muuttanut kimppakämppään parhaan ystävänsä kanssa. Courtney oli samalla ilmoittanut muuttaneensa nimensä Strawberry Blueksi, mikä sai Shayn edelleen pyörittelemään silmiään. 

Shaylla oli sisko Paula, mutta Shay huolehti käytännössä yksin heidän seitsemänkymppisestä äidistään Robertasta. 

Äidin muisti pätki aina vain enemmän, mutta lääkäri oli sanonut, että kunhan hän muisti tärkeimmät asiat, kuten hellan levyjen sammuttamisen ja ovien lukitsemisen, ei niin haitannut, vaikka pääministerin nimi tai kahdentoista kertotaulu olisivat päässeet unohtumaan. Sitä paitsi hänellä oli ihania naapureita, jotka pitivät toisiaan silmällä. Kirjaimellisesti. Näiden kyttääjien rinnalla armeijan erikoisjoukotkin kalpenivat.

Kustantajan sivuilla kirja kiteytetään näin:

"Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä katsoo lempeästi suoraan kohti keski-iän kriisiä. Se on lämmin ja toiveikas romaani elämän arvaamattomuudesta, aluista ja lopuista, petoksista ja anteeksiannosta." Allekirjoitan tämän. Kirja on siinä mielessä vaihtelua, että siinä on tosiaan keski-ikäinen päähenkilö, joka ei kipuile miehen löytämistä ja perheen perustamista, vaan hänellä on jo aikuisehkot lapset. Kirjassa on surua (äiti) sekä ilmi käyviä salaisuuksia. Perusvarmaa Milly Johnsonia, mutta edelleen kaipaisin jotain yhtä spesiaalia kuin oli Kirsikoita ja joulun taikaa. 

***

Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia

#1 Lehmuslahti

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 8 h 38 min 

Petterin vanhemmat olivat pyörittäneet pientä majataloa Lehmuslahdella, pikkukylässä lähellä itärajaa. Nyt he olivat kuitenkin halunneet jäädä eläkkeelle ja muuttaa Espanjaan, joten Petteri oli ottanut ohjat käsiinsä ja niin sukupolvenvaihdos oli toteutettu. 

Ensimmäiseksi Petteri oli soittanut ystävälleen Aavalle, ja tarjonnut tälle töitä. Petteri itse hoitaisi ruuanlaiton ja taloudenhoidon, Aava saisi hoitaa aktiviteetit ja somen. Pari osa-aikaistakin oli jo palkattu. 

Palkka ei ollut huima, mutta työsuhde-etuihin kuuluvat asuminen ja ruoka säästäisivät sievoisen summan. Eihän tähän tilaisuuteen voinut olla tarttumatta!

Neljä vuotta aiemmin Aava oli intoa puhkuen muuttanut Berliiniin, jossa vaihtovuoden aikana tavattu poikaystävä oli kuin ovi uuteen maailmaan. Oli muutettu samoin tein yhteen ja Aava oli opiskellut matkailua sekä saksan kieltä. Sitten kävi kuten usein käy: sukset menivät ristiin ja tavarat jakoon. 

Petteri oli soittanut juuri otollisella hetkellä. Majataloa oltiin remontoimassa läpikotaisin ennen uutta avaamista, ja työt olivat jo hyvässä vauhdissa.

Aava ja Petteri kulkivat terassin kautta rantaan vievälle polulle. Petteri kehui puusaunan lempeitä löylyjä, joita Aavakin pääsisi pian testaamaan.

Rantasaunaa oli kunnostettu vain uusimalla lauteet. Muuten tunnelmallinen, savulta ja koivunlehdiltä tuoksuva pieni rakennus oli saanut jäädä rauhaan Petterin uudistusinnolta. Aava ihasteli patinoituneita puuseiniä hartaudella.

Saunan yhteyteen tulisi vielä kesän aikana palju, sillä sellainen lisäisi Petterin mielestä paikan vetovoimaa tiettyjen asiakasryhmien keskuudessa. Aava itse ei välittänyt paljussa istumisesta mutta myönsi, että sille varmasti löytyisi kysyntää. Monien mielestä oli laatuaikaa parhaimmillaan lillua porisevassa vedessä kavereiden kanssa kuin perunat kattilassa.

Varsinaisen peseytymisen asiakkaat hoitaisivat joko saunassa tai majatalon sisällä olevissa kylpyhuoneissa, joiden sadevesisuihkuja Aava oli katsellut kaihoten.

”Henkilökunnan tilat ja keittiö ovat valmiita, ruokasali maalausta vaille valmis. Aula on jo remontoitu, yläkerta melkein. Yhteismajoituksen puolella pitää vielä maalata ikkunanpuitteita ja listoja”, Petteri luetteli heidän istuessaan rantasaunan portailla. ”Ensi viikolla pitäisi päästä sisustamaan, jos kaikki menee hyvin.” Äänessä oli epäröintiä, joka kiinnitti Aavan huomion.

”Miten niin jos?” Aava kysyi.

”Meillä on ollut… pieniä vastoinkäymisiä”, Petteri mutisi. ”Ei mitään vakavaa, mutta kaikkea pientä. Tavaroita on hävinnyt, maaliämpäreitä kaatunut yön aikana lattialle, vaikka niiden piti olla kiinni, sellaista. Kerran oli ikkunaruutu rikki.”

”Majatalossa siis kummittelee”, Aava vitsaili. ”Vanha opettajatar palaa työpaikalleen.”

”Niinpä kai”, Petteri naurahti.

Mutta ne mehiläiset, joista Petteri oli niin ylpeä, kammottivat Aavaa, kuten kaikki muutkin öttiäiset. Petteri oli innostunut kaikista hunajatuotteista joita voisi vieraille kaupitella ja Aava kannatti tämän ideoita, mutta mies saisi hoitaa hunajapesät ilman häntä. 

Kesän mittaan tapahtuu kaikenlaista, niin majatalossa kuin keskeisten henkilöiden yksityiselämässäkin.

Hunajaa ja houkutuksia ei erottunut siitä tusinasta vastaavasta. Vaikka Petteri on majatalon uusi omistaja, päähenkilö on ehdottomasti Aava, ja kirjan miehiä tutkaillaan hänen kauttaan. 

Alussa oli vain juhlaa juhlan perään ja ajattelinkin jo, että parikymppisten biletyskirjako tämä onkin, kunnes alettiin saada muutakin sisältöä., eli miessotkuja. En oikein usko, että kuuntelen tätä sarjaa pidemmälle, kun on niin monta muutakin, koukuttavampaa. Kirja on selvästi suunnattu nuoremmille kuin keski-ikäisille lukijoille.

Naistenviikko - Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus, 2024

Alkuteos: One True Loves, 2016

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 11 h 15 min

Emman vanhemmat pitivät kirjakauppaa, ja siitä lähtien kun Emmalla oli riittävästi ikää tekemään laillisesti töitä, hänet nakitettiin kassalle lauantaisin sekä parina iltapäivänä koulun jälkeen. Hänen koulutoverinsa Sam teki myös tunteja kirjakaupassa, ja heistä tuli ystäviä. Emman isosiskon Marien mielestä Sam oli söpö, eivätkä he koskaan pitäneet mistään samasta asiasta, joten Emma ei olisi voinut katsoa Samia sillä silmällä. 

Ennen kuin lukio päättyi ja nuoret jatkoivat opintoihin kauemmas kotinurkilta, Emma oli alkanut seurustelemaan seikkailunhaluisen Jessen kanssa. He kiersivät maailmaa yhdessä ja erikseen tienaten sillä niukan elannon, mutta kaupan päälle he saivat tehdä juuri sitä mitä halusivat. Heidän ensimmäisen hääpäivänsä aattona Jesselle tarjoutui mahdollisuus lähteä kuvausmatkalle Alaskaan, jossa hän ei ollut vielä käynyt, joten Emman mielestä miehen piti ehdottomasti lähteä. Kun Emma saatteli miehen kentälle, he suutelivat tietämättään viimeisen kerran. Pienkone putosi mereen, mutta vain lentäjän ruumis löydettiin. Jesse jäi kadoksiin. 

Tähyilin Jesseä.

Näin aaltojen paiskautuvan rantaan. Näin laivan. Näin ihmisiä lepäämässä pyyhkeellä päivänvarjon alla, aivan kuin heillä ei olisi ollut mitään tärkeää tekemistä. 

Kuulin isäni ja sisareni tulevan sisälle taloon ja alkavan etsiä minua. Kuulin, kuinka he kutsuivat minua nimeltä talon jokaisessa huoneessa. Tunnistin huolen, joka voimistui heidän äänessään joka kerta, kun heidän kutsunsa sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Pian äitini palasi kotiin, ja hänen äänensä liittyi perheen kuoroon. 

Mutta en vain kyennyt vastaamaan heille. Minun oli seistävä katolla ja tähyiltävä Jesseä. Se oli minun velvollisuuteni hänen vaimonaan. Minun olisi pakko olla niin korkealla, että jos putoaisin, kuolisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin halunnut kuolla.

Kiipesin katolle ja seisoin siellä lasittunein, verestävin silmin. Tuijotin suoraan eteeni ja katselin puiden latvoja ja korkeiden kerrostalojen ikkunoista sisään. Minulle ei tullut siitä yhtään parempi olo kuin sisällä olemisesta. Mutta ei oloni siellä huonommaksikaan muuttunut. Niinpä jäin sinne katselemaan ympärilleni. Siellä näkemäni asiat eivät herättäneet minussa halua käpertyä palloksi ja haihtua pois.

Sitten näin sen. Kahden rakennuksen väliin jäävästä raosta, niin kaukana, että sitä tuskin erotti.

Valtameren. 

Kun Jessen katoamisesta oli kulunut kaksi vuotta, Emma törmäsi sattumalta nuoruuden ystäväänsä Samiin. He eivät olleet nähneet kymmeneen vuoteen, mutta heillä oli heti paljon juteltavaa, ja yhtäkkiä Emma tajusi sopineensa treffit miehen kanssa. Vaikka Jesse oli edelleen hänen sydämessään, hän ymmärsi, ettei voi loputtomiin kantaa menetyksen surua mukanaan, tai hän ei koskaan voisi kulkea elämässä eteenpäin. 

Kun Jesse sitten yhtäkkiä, kuin salamaniskuna taivaalta palaa elävien kirjoihin, tämän mielestä kaikki jatkuu kuin heillä olisi kaikki aika maailmassa toisilleen. Kaikki nuo vuodet Jesse on odottanut saavansa Emman taas syliinsä. Mutta Emma, joka luuli Jessen kuolleen, on siirtynyt elämässään eteenpäin, ja häävalmistelut Samin kanssa on aloitettu. Miten paljon Emma on muuttunut eläessään ilman Jesseä - ja mitä päättää Emman sydän?

Vain kahdesti elämässä tarjoaa kutkuttavan lähtökohdan elämän suurimpien kysymysten valinnoille. Aluksi ajattelin, että onpa paljon romantiikkaa minun makuuni, mutta pian ymmärsin, että vaatiihan Emman rakkauden syvyyden välittäminen lukijalle sen, että sitä ilmaistaan. 

Tätä kirjaa on aivan mahdotonta lukea niin, etteikö miettisi miten itse reagoisi samassa tilanteessa, niinpä se olisi loistava lukupiirikirja. Halusin niin kovasti puhua tästä jonkun kanssa, että oli pakko avata kirjan juoni miehelleni ja haastaa häntä jakamaan ajatuksia ja kysymyksiä joita siitä heräsi. 

Omasta mielestäni Emma toimi heti Jessen löydyttyä eri tavalla kuin itse kuvittelisin, mutta pointti onkin tuossa samassa "kuvittelisin". Se mitä ajatuksia herää, ei välttämättä olisi ollenkaan se, mitä tuntisi jos nämä asiat tapahtuisivat oikeasti. Harmi, ettei tässä blogijutussa voi liian paljon noita omia ajatuksia avata, ettei kirjan kaikki tapahtumat spoilaannu!

Olen lukenut / kuunnellut aiemmin kolme Taylor Jenkins Reidin kirjaa eli kaikki suomennetut, ja pitänyt kahdesta niistä aivan erityisesti. Tässä linkit näihin suosikkeihini sekä siihen ensimmäisenä käännettyyn Daisy Jonesiin, joka ei ainakaan kuunneltuna toiminut yhtä hyvin. 

Pidin tästäkin neljän tähden verran, mutta tällä kertaa hieman eri syystä. Nuo viiden tähden suosikkini sisälsivät mitä herkullisinmpia juonenkäänteitä ja koukuttavaa tarinankerrontaa. Myös Vain kahdesti elämässä on sekin koukuttava: mitä Emma valitsee ja toisaalta, onko hän ainoa joka voi vain valita mitä tahtoo, vai onko muillakin osapuolilla sanomista asioiden saamiin käänteisiin? 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, onhan tässä keskeisenä hahmona nimenomaan Emma. Naistenviikkoa kirjasomessa vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi, ja lisää voit lukea täältä. 

Naistenviikko - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters, 2019

Lukija: Heidi Kyrö

Kesto: 13 h 57 min

Rouva Shergill, äiti, vaimo ja leski, makasi sairaalassa odottaen kuolemaa, jonka tiesi olevan lähellä. Naapuripedin nainen saneli jäähyväiskirjeen aikuisille lapsilleen, mistä Siita sai idean tehdä samoin. Hänen kirjeestään vain tuli täysin erilainen. 

Siita itse oli käynyt Intiassa viimeksi liki kolmekymmentä vuotta sitten. Jäähyväiskirjeessään hän tahtoi tyttäriensä tekevän eräänlaisen pyhiinvaellusmatkan Intiaan ja sirottelevan matkan päättävän vuoristovaelluksen lopuksi hänen tuhkansa järveen, josta lähtevä joki kuljettaisi ne Gangesiin. 

Rajni oli Shergillin sisaruksista vanhin, naimisissa ja 18-vuotiaan pojan äiti. Kuullessaan että tuleva miniä oli kaksi kertaa Anilia vanhempi ja vain seitsemän vuotta häntä itseään nuorempi, Rajni toivoi että poika olisi tosiaan löytänyt tyttöystävän. Ihan kuin siinä ei olisi liikaa, hänestä on tulossa myös isoäiti.

Rajni ei ollut taintuvaista sorttia. Kun Anil oli kertonut hänelle tyttöystävästä, hänen mielessään käväisi pyörtymisen esittäminen, mutta hän tiesi, että ojentaisi kuitenkin viime hetkellä käsi­vartensa pehmentääkseen pudotusta. Kukaan ei ottanut vakavasti naista, joka lavasti omat romahduksensa. Teeskennelty tajunnanmenetys, hah-hah.

Niinpä hän tuijotti Anilia yksinkertaisten matemaattisten yhtälöiden täyttäessä hänen mielensä:

36 – 18 = 18

Tyttöystävä oli 18 vuotta Anilia vanhempi.

36 ÷ 18 = 2

Tyttöystävä oli täsmälleen kaksi kertaa Anilin ikäinen.

43 – 36 = 7

Tyttöystävä oli vain seitsemän vuotta Rajnia itseään nuorempi.

Tämä viimeinen tosiseikka sai hänen päänsä pyörälle. Musertava puoliksi syödyn kalan lemu ei auttanut asiaa. Hän oli paistanut uunissa kolme lohenpalaa, koska omegakolmosten myötävaikutuksella ihmisten oli mahdollista sinnitellä satavuotiaiksi. Ymmärsikö tämä Anilin tyttöystävä omegakolmosten ravitsemuksellisia etuja? Todennäköisesti ei.

Äiti, älä jaksa”, Anil sanoi. Rajni kykeni vain pudistamaan päätään. Ei, ei, ei. Tämän piti olla aivan erityinen ilta: heidän viimeinen yhteinen illallisensa, ennen kuin hän lähtisi Intiaan. Mikäli Anil oli valinnut juuri tämän hetken kertoakseen heille tyttöystävästään, tytön olisi pitänyt olla… no, tyttö. Joku, joka kutsuisi Rajnia rouva Chadhaksi ja jonka vanhemmat suhtautuisivat Aniliin ennalta arvattavan epäluuloisesti, kunnes poika voittaisi heidät puolelleen hyvällä käytöksellään ja puhtailla kynnenalusillaan.

Jezmeen, joka oli tyttäristä keskimmäinen, oli aina halunnut näyttelijäksi, mutta oli päätynyt juontajaksi DisasterTube -nimiseen täyteohjelmaan ja saanut siitäkin nyt potkut. Syynä oli viraaliksi levinnyt video, jossa hän tappoi pienen eläimen. Lisäksi hänet sekoitettiin jatkuvasti intialaistaustaiseen tähteen, Polly Mishraan, joka oli suositun tv-sarjan pääroolissa, toisin sanoen huomattavasti Jezmeeniä menestyksekkäämpi. 

Rajni osoitti matkasuunnitelmaa ja painoi sormensa otsakkeelle Kultainen temppeli, Amritsar. ”Tämän matkan tarkoitus on suorittaa pyhiinvaellus äidin puolesta, joten me noudatamme tätä matkasuunnitelmaa”, hän yritti uudestaan.

”Tajuan sen, mutta minusta me voisimme ihan hyvin joustaa, jos emme esimerkiksi halua viettää liikaa aikaa yhdessä paikassa tai jos päätämme, että haluamme viettää ylimääräisen päivän jossain muualla.”

”Ei tämä ole sellainen matka”, Rajni intti.

Jezmeen nappasi aurinkolasit päälaeltaan ja asetteli ne nenänvarrelleen. Hän kääntyi niin, että Rajni näki vain hänen sivukuvansa – nuo kulmikkaat poskipäät, pieni luomi aivan huulen ylänurkassa. Rajni oli viimeksi tuijottanut siskoaan näin keskittyneesti äidin hautajaisissa, kun ruhje Jezmeenin poskella oli vasta alkanut parantua. Nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään.

”Meillä kolmella on ohjelmassa paljon yhteistä laatuaikaa”, Rajni lisäsi. Kuullessaan äänensä keinotekoisen hilpeyden hän oli tyytyväinen siitä, ettei nähnyt Jezmeenin reaktiota kunnolla. Heidän kaikkien täytyisi istua puhumaan siitä, mitä äidin viimeisten tuntien aikana oli tapahtunut – käydä tyyni ja parantava keskustelu, nyt kun kaikki olivat ehtineet saada hiukan etäisyyttä asiaan. Kabir oli varoittanut Rajnia, että oli naiivia kuvitella sovinnontekoa niin helpoksi, mutta Rajni itse uskoi, että kyse oli tunnelmasta. Amritsarin kultaista temppeliä ympäröivän, lempeästi aaltoilevan altaan reunalla oli huomattavasti helpompi käydä rakentava, avosydäminen keskustelu kuin Pret a Mangerin kahvilassa Lontoossa - ja kuinka usein kolme sisarusta ylipäätään olivat samassa paikassa, nyt kun Shirina oli muuttanut Australiaan.

Nuorimmainen Shirina oli alati kohtelias kompromissien etsijä, joka oli tavannut aviopuolisonsa netissä. Kyseessä oli järjestetty avioliitto ja hän oli päässyt naimisiin rikkaaseen sukuun Australiaan. 

Ja tuo sormus! Rajni tuijotti sitä kuin olisi nähnyt sen nyt ensimmäistä kertaa. Oliko Shirinan timantti entistäkin valtavampi? Valkokultainen vihkisormus säihkyi sekin, mutta timanttinen kihlasormus näytti esineeltä, jollaisia näytettiin uutisissa onnistuneen arkeologisen kaivauksen jälkeen. Mauton, hän oli ajatellut ­välittömästi nähtyään sen ensimmäisen kerran, vaikka tiesikin tarkalleen, kuinka monen karaatin arvoinen se oli. Shirina ei ollut tietenkään sanonut sormuksesta halaistua sanaa; Rajni oli itse hakenut netistä ”valtavaa timanttisormusta” ja kahlannut kuvat läpi, kunnes löysi vastaavanlaisen, ja tarkistanut sitten hinnan. Jos piti paikkansa, että mies tuhlasi kihlasormukseen kolmen kuukauden palkan, Sehaj tienasi totisesti oikein mukavasti – mutta senhän he toisaalta jo tiesivätkin. Australian suurimman kiinteistöalan perheyrityksen perijä ei pihtailisi ostaessaan kihlatulleen koruja.

”Jokos univelat on maksettu?” Jezmeen kysyi.

”Sinnepäin ollaan menossa”, Shirina sanoi. Kun hän istuutui pöydän ääreen, Rajni pani merkille hänen tummat silmänalusensa. ”Kiva hotelli, Raj”, Shirina sanoi ja katseli ympärilleen. ”Täällä on aika hiljaista.”

”Mukavaa, että joku arvostaa vaivannäköäni”, Rajni sanoi ja mulkaisi Jezmeeniä.

”Nätti mekko”, Jezmeen sanoi, mutta Rajni huomasi, että hänkin tarkkaili Shirinaa. Kirkkaanvärinen kaftaani ei onnistunut peittämään aavistuksen lysyssä olevia hartioita.

Raha ei kuitenkaan aina tuo onnea ja Shirinakin on tehtävä suuria päätöksiä. Shirinan appivanhemmat vaativat häneltä suuria uhrauksia, ja hänen tulisikin hoitaa "eräs pikku asia pois päiväjärjestyksestä" Intiassa ollessaan. Kun sisarille selviää mistä on kyse, he asettuvat tiiviiksi kilveksi pitämään Shirinan puolia.

Matka tuo mukanaan lukuisia kommelluksia, mutta myös lähentää sisaruksia.

Näin pitkään kirjaan mahtuu paljon kaikenlaista ja kulttuuri aukenee varmasti sellaisellekin, joka ei ole koskaan käynyt Intiassa ja nähnyt esimerkiksi sitä väenpaljoutta. 

Itsekin olen käynyt vain Goassa, joka on verrattain rauhallinen ja väestöltään pieni osavaltio. Koko osavaltiossa on vajaa 1,5 miljoonaa asukasta ja sen pääkaupungissa Panajissa vain ~40 000. Jos tätä lähtee suhteuttamaan, Intiassa on kolme yli 10 miljoonan asukkaan kaupunkia, Mumbai, Delhi ja Kalkutta, joista Mumbaissa on yli 18 miljoonaa asukasta. Osavaltioista suurin on Uttar Pradesh, jossa väkeä on melkein 200 miljoonaa. 

Juonellisesti oli erinomainen valinta lähettää siskokset kiertämään Intiaa ja käymään lukuisilla kuuluisilla kohteilla. 

Vaikeita asioita on monesti helpompaa käsitellä huumorin keinoin, ja niin tekee kirjailija tälläkin kertaa. Yhtenä esimerkkinä Jezmeen päätyi India Gatelle juuri alkamassa olevan mielenosoituksen liepeille ja häntä luultiin taas Polly Mishraksi. Jezmeen ei oikaissut henkilöllisyyttään ja tuli temmatuksi mukaan mielenosoituksen keulahahmoksi. Senhän arvaa mitä sellaisesta seuraa.

Jezmeen oli jo aiemmin protestoinut sitä, että hänen täytyi teettää heti matkan alussa itselleen vähemmän paljastavia vaatteita huomatessaan miesten jatkuvan tuijotuksen ja ollakseen "syyllistymättä miesten kiihotukseen". Intiassa on edelleen voimassa monet käyttäytymissäännöt, joita me pidämme vanhanaikaisina. 

Mielenosoituksen järjesti ryhmä nuoria aktiivisia naisia, tällä kertaa siksi, että nuori tyttö oli raiskattu basaarin sovituskopissa. Kirjassa Jezmeen muistaa Delhissä bussissa tapahtuneen joukkoraiskauksen joka nousi kansainvälisiin otsikoihin, muistan tuon itsekin. Raiskattu nainen kuoli saamiinsa vammoihin ja kuudesta miehestä neljä sai hirttotuomion, mutta vaikuttiko se kulttuuriin, ei tokikaan, valitettavasti. Kun erästä näistä miehistä haastateltiin vankilassa, hän sanoi muun muassa, että naisen olisi pitänyt suostua raiskaukseen (se ikään kuin kuuluu asiaan) niin hän olisi selvinnyt siitä elossa. Ikään kuin nainen olisi ollut itse syyllinen kuolemaansa koska pani vastaan?

Kirjassa mielenosoitus levisi koskemaan kaikkia naisten oikeuksia Intiassa: maaseudulla edelleen tapahtuvia kunniamurhia, tyttösikiöiden abortointia, naisten pahoinpitelyjä. Mielestäni näitä asioita on hyvä tuoda julki.

MIKÄ OLI HÄNEN RIKOKSENSA?” Anjulin ääni räjähti ilman halki. ”HÄN MENI JANPATHIN TORILLE VAATEOSTOKSILLE.”

Jezmeen silmäili väkijoukkoa – muut naiset olivat innoissaan. He nyökkäilivät, kun Anjuli siteerasi tilastoja seksuaalista ­häirintää koskevista syytöksistä ja joukkoraiskauksista. Hän siirtyi ajassa taaksepäin kronologisessa järjestyksessä, aloittaen nykyhetkestä ja päätyen vuoden 2012 bussijoukkoraiskaukseen, josta mielenosoitukset olivat saaneet alkunsa. 

”NÄMÄ OVAT VAIN RIKOKSIA, JOTKA ON NOSTETTU JULKISUUTEEN”, Anjuli huusi. ”NÄMÄ OVAT VAIN ILMOITETTUJA TAPAUKSIA. KUKA TIETÄÄ, MITÄ MUUTA ON TAPAHTUNUT, KUKA TIETÄÄ, MILLOIN SE PÄÄTTYY?”

Naiset alkoivat messuta: ”Milloin se päättyy?” Sneha yllytti heitä iskemällä toistuvasti nyrkillään ilmaa. ”Milloin se päättyy?” Jezmeen huomasi itsekin hokevansa. Hänen huutonsa sekoittuivat muiden naisten huutoihin, kunnes hän ei enää kuullut itseään, vain tämän väkevän, kollektiivisen äänen. Hän katsoi joukon ohitse odottaen näkevänsä ihmisiä, jotka tarkkailisivat heitä, liittyisivät joukkoon, mutta hänen pettymyksekseen Intia jatkoi elämäänsä heidän ympärillään. Liikenne mateli eteenpäin, kauppiaat vokottelivat asiakkaita ja turistit kiertelivät mielenosoituksen laitamilla, jotkut kuvia ottaen, toiset pysytellen turvallisen matkan päässä.

Heidi Kyrö oli minulle uusi tuttavuus lukijana, ja hänen pirtsakka tyylinsä sopi tällaiseen chicklit tyyppiseen kirjaan hyvin. Toisaalta hän piti välillä todella outoja taukoja lauseiden välissä, sellaisia joita normaalisti pidetään kun luku vaihtuu, mutta kyse ei ollut siitä, vaan esimerkiksi toinen henkilö saattoi tauon jälkeen jatkaa meneillään ollutta keskustelua. Tämä oli todella kummallista ja pakko myöntää että ärsyttävääkin. Siitä huolimatta vetävästi kirjoitettu romaani vei mennessään.

Kirjailijalta on juuri ilmestynyt uusi romaani joka on Singaporeen sijoittuva murhamysteeri. Toivottavasti sekin suomennetaan. 

Koska kirjassa pääosassa ovat naiset; äidit, tyttäret, sisaret, vaimot ja miniät, liitän kirjan osaksi Naistenviikon juttujani. Haastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Naistenviikko - Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Otava, 2023

268 sivua

Myrskylasi jatkaa siitä, mihin Linna-Ahon 2020 ilmestynyt esikoisromaani Paperijoutsen jäi. Nyt eletään sodan jälkeistä aikaa, vuotta 1946. 

Kyöstinä sotaan lähtenyt mutta viime vuosina Elleninä elänyt, lapsuuden kotikylässään kummajaisena pidetty nainen palaa Helsingistä kesäksi takaisin Korpivuoren mahtikartanoon. Sinne Ellenin on kutsunut rivakkaa työntekijäänsä kaipaava matroona Gunhild, jonka pojista Ilmari kaatui sodassa ja Valde(mar) on isäntänä aikaansaamaton, vaikka yrittikin aluksi astua Ilmarin suuriin saappaisiin. Onnenonkija Anna, joka oli ensin Ilmarin, sitten Valden kihlattu, on kadonnut jonnekin, virallisesti hän on ilmeisesti edelleen hukkunut, mutta uskoo ken tahtoo. Gunhild ei ollut hyväksynyt Annaa kummankaan poikansa morsiameksi, ja Valde olikin alkanut tapailla äitinsä valitsemaa tyttöä. Valde viettäisi koko kesän tytön kotipaikassa, eikä Ellen muuten olisi Korpivuorelle tullutkaan, niin paljon ajatus Valden kohtaamisesta hirvitti.

Lydia ja Sasha ovat edelleen naimisissa ja heillä on nyt pieni tytär, Tuula, joka on vielä vauva. He asuivat saman katon alla, mutteivät kuitenkaan yhdessä; sillä Sashalla oli oma huoneensa alakerrassa, Lydialla ja Tuulalla vinttikamarinsa, jonka Lydia salpasi yöksi. 

Lydia ja Sasha olivat kirjoitelleet sodan alussa, ja kun mies oli tullut käymään Korpivuorella Ilmarin ja Valden mukana, tämä oli ollut salskea ja komea nuorimies, elämää täynnä, maaton prinssi, aivan kuin Kreikan Philip, jonka kuvan Lydia oli nähnyt lehdessä. Rauhan solmimisen jälkeen sulhanen oli palannut kaikki raajat tallella mutta mieli muuttuneena. Aluksi hän oli yrittänyt olla kunnon aviomies, mutta vaipunut sitten omaan, traumatisoituneeseen maailmaansa. Ennen aikojaan harmaantuneena, laihana, parta ruokkoamatta Sasha valvoi yöt, torkkui päivällä, kulki omia menojaan ja otti harvoin kontaktia Lydiaan, eikä koskaan Tuulaan. Jälkimmäinen oli Lydian mielestä vain hyvä, sillä mies oli arvaamaton. Joskus tällä oli parempia päiviä, ja silloin he saattoivat puhua, mutta Lydia varmisti silloinkin, että istui itse lähempänä ulko-ovea kuin Sasha.

Korvike kuohahti pannussa. Sasha kuului heräävän, hän kolisteli huoneessaan, ja Lydia kaatoi itselleen kupillisen korviketta. Hän nosti toisen, tyhjän kupin vastapäätä. Hän istuutui pöydän ääreen, aivan kuin olisi leikkinyt kahvikutsuja, vaikka ei se mikään leikki ollut, vaan toive. Jospa Sasha herättyään istuisikin saman pöydän ääreen, kysyisi, miten on aamu kulunut, ja sitten he kuuntelisivat uutiset radiosta ja päivittelisivät maailman menoa.

Toivo syttyi yhä vain. Oli yhä niin, että käsi sipaisi mekon helmaa ja suortuvan ohimolta, kun Lydia kuuli Sashan äänet talosta. Yhä hän muisti, millainen Sasha oli kauan sitten ollut, vaikka väliin oli tullut hiljaisuutta ja seinämiä ja lukittuja ovia. 

Sasha tuli huoneestaan, harppoi eteisaulan halki suoraan verannalle vilkaisemattakaan Lydiaa ja kahvikuppia, vaikka keittiön ovi oli niin kutsuvasti auki. 

Kunpa olisi toimivia lemmentaikoja. Kunpa olisi keino hallita Sashaa. 

Kun rauha oli solmittu, elämä kylässä oli alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Ei kuitenkaan ennalleen, sillä kaikesta oli edelleen pulaa ja pikkulapset olivat kitukasvuisempia kuin ennen sotia syntyneet. Tuula voi olosuhteisiin nähden hyvin, ja Martta toi heille Gunhildin keittiöstä salaa vahvempaa ruokaa; kartanossa oli edelleen lähes kaikkea saatavilla. Ensimmäinen rauhan kevät toi mukanaan peltotyöt ja pula näkyi pellon laidallakin. Terveitä työmiehiä ei ollut liioiksi tarjolla ja kartanolla oli huono maine. 

Vieläkin oli vaikea uskoa, että viholliskoneet eivät enää tulisi. He saivat tehdä kokon, olla näkyvillä ja pelkäämättä paljaan taivaan alla, he olisivat saaneet vaikka reunustaa koko kylän loimottavilla helavalkeilla ja puhaltaa kaikkiin torviin ja huutaa taivasta kohti, että täällä me kaikki olemme ja täällä meidän talomme ovat, ja silti he saisivat olla rauhassa.

Korpivuoren rauhan rikkoi kuitenkin Valde, joka palasi mitään selittelemättä mutta sormus edelleen sormessaan. Ensikohtaaminen Ellenin kanssa oli myrkyllinen, mutta Gunhild, joka tarvitsi Elleniä, sai poikansa ainakin näennäisesti kuriin. Yhtä näennäistä oli rauha Lydian ja Sashan välillä, vaikka Lydia vastasi jopa Ellenille "ihan hyvin", kun tämä kysyi, miten Lydia oikein pärjäsi Sashan kanssa. 

Kartanossa oli seisahtunut tunnelma Gunhildin eläessä omissa maailmoissaan. Syreenimajassa vanhus piti kahvikutsuja kuolleille. Kaikki olivat toivoneet vain sodan loppumista, uhraamatta ajatustakaan sille, mitä elämä sen jälkeen olisi. Mitä olisi sellainen elämä kun kaikesta oli pulaa, kun miehet olivat kaatuneet ja vaimot leskiä, lapset isättömiä, ja ne jotka olivat palanneet, olivat menettäneet raajoja tai järkensä. 

Kadulla soivat haitarin hitaat sävelet. Joku soitti Metsäkukkia. 

Korkean kivitalon auringon puoleisella seinustalla, vettä tiputtelevan syöksytorven vieressä, istui resuinen ja laiha mies. Harmaan takin rinnassa oli kunniamerkki. Toinen lahje oli tyhjä, mies oli taitellut sen alleen, kankaan reuna lepatti tuulessa. 

Hän oli se, joka soitti. Hänen edessään maassa oli repaleinen hattu.

Lydia napsautti miehen kohdalla kukkaronsa auki ja mietti, jättäisikö ostamatta juuston vai makkaran. 

Mies nyökkäsi hänelle. 

"Siunausta rouvalle", mies toivotti. "Siinä kävi niin, että minulta meni kaikki."

Lydia meni kulman taakse ennen kuin pysähtyi pyyhkimään silmiään.

Hän oli toivonut, että Sashan vamma olisi jokin tuollainen näkyvä ja oikea. Tyhjänä lepattava housunlahje tai hiha, näkyvä arpi, sammunut silmä, nilkutus, jotakin sellaista, että ihmiset ymmärtäisivät sen helposti. Vaikka sitten vähän säälisivätkin, niin kuitenkin ymmärtäisivät, että kohtalo oli joidenkin kohdalla päättänyt niin. 

Olin aikoinaan lukenut Paperijoutsenen tuoreeltaan ja pitänyt siitä paljonkin. En ollut osannut odottaa sille jatkoa, joten Myrskylasi oli yllätys. Olin unohtanut suurimman osan Paperijoutsenen yksityiskohdista, joten luin sen viimeiset luvut e-kirjana kertauksen vuoksi, ja pääsinkin sillä konstilla hyvin tunnelmaan kiinni. Katko näiden kahden kirjan välillä on ajallisesti hyvin lyhyt, joten päähenkilöiden elämä jatkui sujuvasti, enkä ollut lukenut Myrskylasia kuin parikymmentä sivua, kun olin jo aivan tarinan imussa, aivan kuten esikoisen muutamaa vuotta aiemmin. Linna-Aho on erittäin hyvä jännitteen luoja. Jos luit Paperijoutsenen ja pidit siitä, suosittelen lukemaan myös Myrskylasin.

Osallistun Myrskylasilla Naistenviikon haasteeseen, sillä kirjassa on vahvoja naisia. On Elleniksi muuttunut Kyösti, jonka lupa olla nainen on hiuskarvan varassa kiinni jäädessä. On Lydia, joka hoitaa lapsen ja koko talouden yksin, ja siinä sivussa käy vielä peltotöissä kartanolla. Ajattelin moneen kertaan, että Lydia pääsisi helpommalla ilman Sashaa, jos saisi surra vain kaatunutta miestä. Sitten on Gunhild, jonka vahvuus on kyseenalaista, onko se enemmänkin tunnekylmyyttä? Joka tapauksessa kirja on omiaan Naistenviikolle, jota vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Naistenviikon lisäksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla. Kyöstinä Ellen on rintamakarkuri, Elleninä paossa jotain vielä isompaa.

Naistenviikko - Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

Karisto, 2023

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 7 h 14 min

Riittaliisa oli viihtynyt sinkkuna jo pitkään, ja ainakin vakuutteli itselleen, että tilanne oli hyvä näin. Viimekesäinen yhden illan juttu käväisi joskus kutittelemassa vatsanpohjaa, mutta toisaalta Joel oli turvallisen kaukana, Rantakylässä.

Tuona päivänä puoli vuotta sitten oli vietetty Riittaliisan lapsuudenystävän Lauran, sekä tämän pitkäaikaisen poikaystävän Mikon häitä, joissa Riittaliisa oli ollut kaasona. Kaunissilmäinen mies oli kiinnittänyt hänen huomionsa; mies oli Mikon pikkuserkku Joel. Ruskeasilmä opiskeli koneinsinööriksi, ja oli Mikon mielestä vain nörtti pänttäämässä opintojensa parissa. Riittaliisa oli mieheen ihastunutkin, mutta juttu oli kuivunut siihen.

Riittaliisalle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan työpaikka Rantakylän pitopalvelusta, ja hän mietti tovin voisiko ottaa sen vastaan törmäämättä kiusaantuneesti Joeliin. Lauran yllyttäessä Riittaliisaa ottamaan selvää Joelista ja miehen mahdollisista tunteista häntä kohtaan, suuntasi Riittaliisa eräänä talvisena päivänä matkalaukkuineen Rantakylään. Katon päänsä päälle hän sai isää huomattavasti vanhemman sisaren, jo seitsemänkymppisen Tuunin luota. 

Kuten olettaa saattoi, hän kohtasi Joelin, mutta toisaalta Riittaliisa törmäsi jatkuvasti myös komeaan, mustatukkaiseen ja -partaiseen mutta ah niin ärsyttävään Atteen. 

- On tainnut tulla lintsatuksi liukkaan kelin ajotunnilta? Älä ikinä paina jarrua, kun auto lähtee luisuun, äläkä tee äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Painat kytkimen pohjaan ja kääntelet rattia tarpeen mukaan, mutta rauhallisesti. Tällaisella kelillä pitäisi muutenkin keskittyä ajamiseen eikä muuhun oheistoimintaan. Tai eväisiin.

Tuisku oli odottaessani ehtinyt kuorruttaa minut lumi­ukoksi ja päälle päätteeksi sain vielä nuhteet. Mikä Liikenneturvan luennoitsija mies luuli olevansa? Leimahdin. 

– Kääntelen rattia tarpeen mukaan? Minkä tarpeen? Eikä tuollaista litaniaa millään muista, kun auto lähtee käsistä. Minulla menee siinä tilanteessa polkimetkin sekaisin! Keskityin kyllä ihan ajamiseen. Sinä olit aivan liian lähellä, se hermostutti.

Mies hymyili äkkiä leveästi partansa keskeltä. 

– Vai menee polkimet sekaisin? Se on vaarallista. Eikä niin pienestä saa hermostua. Hyppää rattiin, mahdatko pysyä tiellä perille asti vai pitääkö lähteä saattamaan?

– Pysyn, kiitos vain tarjouksesta. Sinun “saattamisesi” tähden tuohon päädyinkin, kivahdin. Taisin olla kohtuuton, mutta minua nolotti ajovirheeni ja ärsytti omahyväinen saarnaaminen.

Mies tuhahti ja suuntasi autolleen. Siirsin kuljettajan penkin takaisin eteen ja odotin, että hän lähtee ensin. En halunnut enää ajaa edellä, pysyin sitten tiellä tai en. Maasturi seisoi hetken tyhjäkäynnillä, sitten se lähti liikkeelle ja takavalot katosivat hetkessä lumipyryyn. Muistin pullalaatikon, se oli kierähtänyt kyljelleen etuistuimen jalkatilaan. Kansi oli raottunut ja kumimatolla lojui hieman muhjuuntunut unelmatorttuviipale.

Lumisade oli koristanut Tähtelään johtavan tien ja sitä reunustavan riukuaidanteen häikäisevän kauniiksi. Pihaa ympäröivät puut olivat valkoisine oksineen kuin satu­kirjasta. Keittiön ikkunoissa paloi valo, Tuuni oli myös sytyttänyt minua varten ulkovalon. Vanha navettarakennus uinui kinosten keskellä, ajoin auton sen päätyyn katoksen alle. Siivosin nopeasti torttuviipaleen jämät nenä­liinaan auton jalkatilasta. Kimpaannuin uudelleen, kuvitteliko mies, että olin ahminut kääretorttua samalla kun taiteilin luistinradaksi muuttuneella tiellä 

Lukitsin autonovet ja lähdin taloa kohti. Minulla oli oma sisäänkäyntini takaoven kautta, mutta valitsin pääoven, koska aavistelin tädillä olevan iltateetä tarjolla.

– Selvisit sentään kotiin. Tuuni tuli minua vastaan eteisessä. Siniset silmät uurteisissa kasvoissa näyttivät huolestuneilta. – Tuiskua on luvattu koko yöksi.

– No selvisin, eihän tuo matka pitkä ole. Jämähdin kyllä hetkeksi tienposkeen, puuskahdin riisuessani saappaita. – Onneksi en sentään päätynyt ojaan asti. Sain vähän apua irtipääsyyn perässä tulleelta. Ja saarnan liukkaan kelin oikeaoppisesta hallitsemisesta.

– Jaaha, oliko joku tuttu?

– Enhän minä näitä tunne, se oli joku mustapartainen mies, Jeepillä ajoi. Ojensin Tuunille pullalaatikon. – Tuo kävi auton lattialla, katso onko siellä vielä jotain kelvollista. Terhi käski tuomaan ne sinulle.

– Kiitos. Tule teelle.

Menin ensin huuhtelemaan käteni vessan lavuaarin ääreen.

‒ Sanoitko musta parta? Ja Jeeppi? Tuuni huusi keittiöstä. – Se oli varmaan sitten Kuisman Atte. Hakalan Annikin tyttärenpoika, asuu Niitturannan tien päässä.

– En tiedä mikä Atte, mutta itseään täynnä se oli.

Katsoin itseäni peilistä. Kaiken maailman mestareihin oli kylätiellä näköjään helppo törmätä, mutta mies jonka tähden olin äskettäin Rantakylään päätynyt tuntui piiloutuneen minun silmiltäni.

Tänään alkaa perinteinen Naistenviikko, jossa kirjabloggaajat ovat aina mukana. Tällaiset hassut hömpät ovat pääasiassa naisille suunnattua kirjallisuutta, joten mikä olisikaan passelimpi aloitus kuin kotimainen maalaisromantiikka.

Itse kirja oli toistaiseksi vähiten mieleeni Rantakylään sijoittuvassa sarjassa. En oikein pidä tällaisista rakkaustarinoista, joissa pääpari vääntää väärinkäsitysten ja kommellusten keskellä "toiseksi viimeiselle" sivulle ja sitten rakastuu ja pariutuu täysin selittämättömästi. 

P.s. Vaikka puusuksia valmistetaan nykypäivänäkin, kyllähän muut materiaalit korvasivat ne jo ihan viimeistään 1970-luvulla. Riittaliisan kuvailemat, "hyvinkin yli 40 vuotta vanhat" (eli 1980-luvulta olevat) sukset kuulostivat pikemminkin sodanjälkeisiltä sivakoilta. "Puiset, pitkät ja paksut, tummanpunaisiksi maalatut." Tahtoisin nähdä ne!

Naistenviikko - Lucy Diamond: Rantakahvila

Lucy Diamond: Rantakahvila

Otava, 2021

Alkuteos: The Beach Cafe, 2011

Suomennos: Eeva Parviainen

Lukija: Maija Lang

Kesto: 13 h 50 min

Evie oli viettänyt ihania lapsuuden kesiä äitinsä pikkusiskon Jo'n rantakahvilassa Carrowen Bayssa, Cornwallissa. He olivat olleet läheisiä vielä Evien aikuistuessakin, mutta viime aikoina yhteyttä oli tullut pidettyä harvemmin. Ja nyt Jo-täti oli kuollut, ilman minkäänlaista varoitusta, autokolarissa.

Jo'n testamentti oli vähintään yhtä yllättävä kuin tämän äkillinen poismeno, sillä täti oli jättänyt kahvilansa Evielle. Kirjeessä tämä selitti, miten Evie oli ainoa kenen käsiin hän saattoi rakkaan kahvilansa antaa, mutta kukaan Evien läheisistä ei nähnyt asiaa samoin. Kun Evie mietti pystyisikö yritystä johtamaan Oxfordista käsin, kaikki olettivat, että hän hankkiutuu kahvilasta välittömästi eroon.

"Miten se muka käytännössä onnistuisi", Matthew jatkoi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, "meillä on koti ja työpaikat Oxfordissa."

Matthew oli tietenkin oikeassa. Oli lapsellista ja naurettavaa haaveilla täydellisestä irtiotosta. Ihana haavekuvani haihtui välittömästi kuin tuhka tuuleen. "Tarvitsen vain vähän aikaa", sanoin ja hieroin uupuneena silmiäni.

Olet ainoa jolle voin uskoa rakkaan kahvilani, Jo oli kirjoittanut. Sinä pystyt siihen. 

Nyt kaikki muut yrittivät saada minut pistämään kahvilan lihoiksi ennen kuin olin ehtinyt edes ajatella asiaa. Hyvin tyypillistä toimintaa perheeltäni. Kukaan ei uskonut mustan lampaan kykyihin vaikka hänen syliinsä olisi tupsahtanut kannattava liikeyritys lahjapakettiin käärittynä.

Evie ja Matthew olivat olleet yhdessä jo viisi vuotta. Miehellä oli 7-vuotias poika joka vietti heillä joka toisen viikonlopun ja johon Evie oli todella kiintynyt. Evien vanhemmat pitivät Mattia täydellisenä poikaystävänä, mutta Evietä itseään oli jo pitkään epäilyttänyt, oliko tasainen ja järkevä Matt kuitenkaan hänen loppuelämänsä rakkaus. Ennen niin seikkailunhaluinen Evie oli Mattin myötä järkeistänyt elämäänsä ja vaihtanut miehen painostuksesta mm tulevaisuuden suunnitelmansa vuoden reppureissusta toimistotöihin ja tuleviin opettajan opintoihin. Mutta oliko sellainen elämä aitoa, oikeaa Evieä?

Carrowen Bay sijaitsi liki viiden tunnin matkan päässä Oxfordista, jossa Mattilla oli vakityö ja Evie teki keikkatöitä joita inhosi. Kun Evie ensin lähti järjestelemään kahvilan asioita ja ilmoitti sitten jäävänsä Carrowen Bayhin, Matt sai tarpeekseen. 

Kahvilan työntekijät eivät olleet tunnollisimmasta päästä, mutta Evie löysi pian uuden, toimivamman tiimin. Kylässä asuva Annie alkoi tehdä kakkuja ja muita leivonnaisia, koiravahdiksi rannalle pestautunut Ed paljastui taitavaksi kokiksi, australialainen Rachel pestautui tarjoilijaksi ja ulkona nukkuvasta, karkuteillä olevasta Phoebestä Evie sai ylimääräisen käsiparin, tiimin jonka avulla kohdata tulevat haasteet.

Rantakahvila oli lämminhenkinen ja niin kevyt feelgood kuin vain olla voi ja täytti odotukset kevyen nollauskirjan osalta. Mutta samalla kirja oli ihan hirvittävän kliseinen. Kuuntelin samalla englanniksi toista feelgoodia, Summer Seekersiä josta julkaisinkin eilen jutun,  ja kun toki näitä kahta väkisinkin vertailun, oli siinä paljon laajempi juonikuvio ja yllätyksiä ja kyllä sellainen on kautta linjan kiinnostavampi ja onnistuu pitämään kuuntelijan kiinnostuksen ja keskittymisen aivan eri tavalla. Mutta jos kaipaat hyvin kevyttä hellepäivän rantalukemista, Rantakahvila on silloin paikallaan. 

Päähenkilöt olivat osin kiinnostavia, osin enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Jälkimmäisen listani kärkeen kohosi nuori Phoebe, joka oli niin mustasukkainen kehitysvammaisen veljensä heidän vanhemmiltaan saamasta huomiosta, että karkasi kotoa ja nyt puhutaan kuitenkin riittävän vanhasta teinistä tekemään työvuoroja kahvilassa. Aivan liian lapsellista minun makuuni. Evie taas oli varustettu hirvittävän huonolla itsetunnolla, mutta luojan kiitos (ja tällaisessa kirjassa erittäin odotetusti) oppi ottamaan pomon vastuuta kahvilasta ja kasvoi aikuisemmaksi myös omana itsenään.

Pienenä yksityiskohtana, brittien hautajaisten vietto on itselleni täysin vieras kulttuuri, mutta tuntui oudolta, että kun hautajaisten jälkeen mentiin istumaan pubiin, eikä paikassa siis sinänsä mitään, niin osa Evien sisaruksista oli hetkessä aivan humalassa. Minä kun muistan vielä lapsuudestani, ettei hautajaisten muistotilaisuudessa saanut nauraa ja lapsetkin hyssytettiin hiljaisiksi. Nykyään on varmasti rennompaa, mutta että alkoholitarjoilua ja humaltumistarkoituksessa.

Osallistun kirjalla meneillään olevalle naistenviikolle, jota emännöi jälleen tuttu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.

Naistenviikko - Sarah Morgan: The Summer Seekers

Sarah Morgan: The Summer Seekers

Harlequin Audio, 2021

Lukija: Georgina Sutton

Kesto: 11 h 3 min

Kahdeksankymppisen Kathleenin kotiin Cornwallissa murtauduttiin. Vaikka hän kumauttikin murtomiehen tajuttomaksi paistinpannulla, hänen Lontoossa asuva tyttärensä Liza hätkähti tapahtunutta niin, että näki tehtäväkseen vastuullisena tyttärenä laittaa äiti viimeinkin hoitokotiin, mikä saa Kathleenin näkemään punaista. 

"I feel guilty that I haven't done enough."

Sean finally looked up.

"What you feel guilty about", he said, "is that you and your mother aren't close. But that isn't your fault, you know that."

She did know that. But it was still uncomfortable hearing that truth spoken out loud. It was something that she didn't like to acknowledge. Not being close to her mother felt like a flaw, a crabby secret. Something she should apologize for. 

She tried so hard, but her mother wasn't an easy woman to get close to. Intensely private, Kathleen revealed little of her inner thoughts. She'd always been the same. Even when Lisa's father had died, Kathleen had focused on the practical. Any attempt to engage her mother in a conversation about feelings or emotions was rebuffed. There were days when Liza felt that she didn't even truly know her mother. She knew what Kathleen did and how she spent her time, but she didn't know how she felt about things and that included her feelings for her daughter. She couldn't remember her mother ever telling her that she loved her. Was her mother proud of her? Maybe, but she wasn't sure about that.

Lizalla ja hänen miehellään Seanilla on teini-ikäiset tyttäret. Sean oli puhelimeensa liimattu kiireinen arkkitehti ja kun hän ei ollut töissä, hän oli salilla, pelaamassa golfia asiakkaiden kanssa tai juoksemassa. Lizan aika töiden ulkopuolella kului kaksosten asioiden ja kodin pyörittämiseen. Seanin mielestä hänen pitäisi ottaa elämä rennommin, mutta Lizasta itsestään oli alkanut tuntua siltä, että hänet otettiin vain itsestäänselvyytenä. 

Kathleen oli tunnettu tv-sarjastaan Summer Seekers, jossa hän oli lähes 20 vuoden ajan kiertänyt maailmaa matkakohteita esitellen. Lizan koulukaverit olivat pitäneet sitä kaikkea glamourina, mutta Liza itse oli kokenut yksinäisyyttä. Lizan varhaisin lapsuusmuisto oli, kun hän nelivuotiaana oli tarrautunut äitiinsä ja yrittänyt estää tätä lähtemästä seuraavalle matkalleen, jotka parin viikon välein seurasivat toisiaan. Lizan isä oli yrittänyt auttaa tyttärensä äiti-ikävää kiinnittämällä hänen huoneensa seinälle maailmankartan, johon he yhdessä merkitsivät nastalla minne äiti tällä kertaa oli lähtenyt. He tekivät leikekirjoja hänen matkakohteistaan ja huone täyttyi tuliaisista, matto Intiasta, käsinkaiverrettu kirahvi Afrikasta. 

Omien lastensa kanssa Liza oli tietoisesti toiminut täysin päinvastoin. Hän oli jopa valinnut opettajan uran, että heillä olisi yhteneväiset lomat ja huolehti, että hänen työpäivänsä alkoivat ja päättyivät samalla kellonlyömällä kuin kaksosten koulupäivät. 

Kathleen piti taloonsa murtautumista jännittävänä tapahtumana, joka sai hänet ajattelemaan, että hänestä oli miehensä kuoleman jälkeen tullut laiva, joka ei enää purjehtinut satamasta minnekään. Hän tajusi, että elämän olisi muututtava. Muutos oli Lizankin mielestä hyvä asia, kunnes hän tajusi, ettei äiti puhunut muutosta hoitokotiin vaan vielä yhdestä, suuresta seikkailusta. 

Liza sounded tired and Kathleen could see her mentally adding to her already boulding to-do-list 'keep an eye on mother'. 

There would be regular phone calls and twice monthly visits, and another worry to add to the many that already kept her daughter wake at night. 

Kathleen wondered how to free her daughter of the crushing sense of responsibility she felt for those around her. 

"I'm not your responsibility, Liza."

"Mom..."

"I'm willing to live with the consequences of the decisions I make. I've always valued independence, you know that. I'm sure many people considered me selfish traveling the world when I had a young child at home and maybe I was. But it was my job and I loved it. The Summer Seekers was part of me, is it selfish to sometimes put your own needs first?"

Martha Jackson oli vasta kahdenkymmenenneljän, mutta oli ehtinyt jo kaikenlaista, kuten olla töissä kahvilassa ja eläinsuojeluyhdistyksessä - sekä mennä naimisiin, erota ja palata asumaan vanhempiensa luo. Äiti jäkätti jatkuvasti miten hänen pitäisi olla enemmän sisarensa ja milloin kenenkin ystävättärensä tyttären kaltainen, he olivat kaikki vähintään lääkäreitä ja seurustelivat menestyvien miesten kanssa. 

The driving job was still on the screen.

'Are you ready for the adventure of a lifetime?'

Yes, she was definitely ready for that. Curious she read on.

'Enthusiastic and competent driver needed for a road trip across America, driving from Chicago to Santa Monica. Generous salary, all expenses paid. Must be good humoured, flexible and friendly. Clean driving licence.'

Martha stared at it. She definitely wasn't an enthusiastic driver and not by any stretch of the imagination could she be described as competent, but she was friendly and she was also flexible, always assuming that they were talking about attitude to life, rather than the ability to touch her toes without pulling a muscle, because that was more her sister's province. 

Mitenköhän kaukana Santa Monica mahtoi olla Chicagosta? Martha ei ajanut juuri kuin kodin ja supermarketin väliä. Kaikkialla oli vaara törmätä exään, mutta Kalifornia tuntui olevan kuin toisessa ulottuvuudessa ja sitä hän nyt todellakin kaipasi. 

Ja sitten lähdettiin matkaan.

Julkaisen tämän jutun osana Naistenviikkoa johon tämä sopii täydellisesti, sillä kirja on täynnä naisia! Äitiä, tyttäriä, epävarmoja, vahvoja, kasvun kynnyksellä olevia nuoria ja keski-ikäisiä naisia. Kerrankin voin sanoa että pidin kaikista päähenkilöistä vaikka he olivat hyvin erilaisia ja minua aidosti kiinnosti millaiset tulevaisuudet Sarah Morgan oli heille kirjoittanut. Kirja on tyypiltään jotain draaman ja feelgoodin väliltä ja monia ajatuksia herättävää. Itselläni päällimmäiseksi nousi oma äitisuhteeni.