2 x Vieraat kulttuurit: Leila Slimani & Kamila Shamsie

Tällä kertaa vuorossa yhteispostaus kahdesta ei eurooppalaisesta kirjasta, jotka ovat pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien Poltetut varjot, sekä marokkolaiset juuret omaavan Leila Slimanin trilogian toinen osa Katsokaa kun tanssimme.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

WSOY, 2023

Suomennos: Sampsa Peltonen 

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 7 min

Katsokaa kun tanssimme jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin trilogian aloitusosa päättyi. Ranskalainen Mathilde oli mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa ja elänyt tämän rinnalla töitä paiskien ja parempaa elämää tavoitellen. Siinä ohessa he olivat saaneet pojan ja tyttären. Maatila olikin vuosien aherruksen jälkeen alkanut tuottaa.

Aminesta oli tullut hieno herra, kunnioitettu mies, joka järjesti vastaanottoja uima-altaansa äärellä paperilyhdyin koristellussa puutarhassaan. Porvarismies, joka vietti uuttavuotta muiden rikkaiden seurassa ja juhli siekailematta kullanvärinen pahvitötterö päässä pikkutakki serpentiinin ja konfetin peitossa. 

Amine huokui rahaa ja ylpeyttä. Hän oli teettänyt mittatilauspukuja ja opetellut tanssimaan valssia ja mamboa. Hänen sängyssään oli maannut puoli kaupunkia. Äiti Mouilalan kuoleman jälkeen Amine oli käyttänyt tämän vanhaa taloa Berrimassa majapaikkana, jonne hän vei rakastajattaria muhinoimaan melkein homeisilla sohvilla. Joskus Amine ajoi auton keskelle auringonkukkapeltoja paikkaan, jossa kuvitteli olevansa näkymätön, ja nuoleskeli siellä jonkun tylsistyneen vaimoihmisen ryntäitä. Kerran hän oli ajanut iltamista kotiin sellaisessa kunnossa, että oli törmännyt oliivipuuhun. »En ollut humalassa, väsynyt vain», hän oli väittänyt. »Silmät menivät hetkeksi kiinni kun haukottelin.»

Aicha-tytär oli ollut Strasbourgissa opiskelemassa lääkäriksi, eivätkä he olleet nähneet tätä moneen vuoteen. 

Kun Amine meni kotiin palaavaa tytärtään lentokentälle vastaan, järkytys oli melkoinen. Amine oli alkuun tuijottanut pitkässä suoristetussa tukassa ja minihameessa kulkevaa nuorta naista kuin herkkupalaa, kunnes tämä oli ottanut pois aurinkolasinsa ja Amine oli tajunnut tuon seksikkään olennon olevan hänen oma tyttärensä. Aichan itsevarmuus suli isän tuomitsevan katseen alle, ja istuessaan hiljaa autossa matkalla kotiin, hän yritti vaivihkaa kiskoa hamettaan alaspäin. Mikä oli muotia Ranskassa, ei todellakaan ollut soveliasta Marokossa. 

Nuori polvi pääsi opiskelemaan, ja siksi heillä oli mahdollisuus kohota elämässä ylöspäin. Keskiluokkaiset opiskelijat, käsityöläisten ja kauppiaiden lapset, haaveilivat pääsevänsä korkeisiin asemiin kuten ministeriksi, ja rakentavansa uuteen, muodikkaaseen Rabatin kaupunkiin talon uima-altaineen. Uima-altaista oli muutenkin tullut menestyksen symboli, kaikki paremmat perheet Aichan kotiseudullakin rakensivat sellaisen. Jopa Amine oli rakennuttanut heille uima-altaan Aichan opiskeluvuosien aikana. 

Opiskelemaan lähdettiin Ranskaan, ja nuorisokulttuuri kopioitiin joko Ranskasta tai Hollywoodista, sillä 1950-60-lukujen amerikkalaiselokuvia ihailtiin. Marokkolaispojatkin halusivat olla marlonbrandoja. Marokolla oli tarjota vain vanha kitulias paimentolaiskulttuurinsa tai sulttaanien ylellisyys, eikä kumpikaan kiinnostanut nuorta polvea. 

CASABLANCAN JA Rabatin välissä on kahdeksankymmenen kilometrin pituinen ranta-alue, jolle marsalkka Lyautey haaveili rakennuttavansa Ranskan Kalifornian. Hänen mielestään juuri valtameren piti olla Marokon voiman ja vaurauden lähde, eikä hän ymmärtänyt, miksi maan asukkaat olivat niin pitkään eläneet ikään kuin selin mereen. Pääkaupungiksi Lyautey määräsi Rabatin, jolloin kunnianarvoisa Fès sai jäädä historiaan. Casablanca oli tuolloin piskuinen satamakaupunki, ja sen tilalle marsalkka halusi rakennuttaa koko modernin Marokon keulakuvan. Se kuvaisi Marokkoa, jonka asukkaat tekevät rahaa ja nauttivat elämästä. Marokko jättäisi taakseen kuninkaallisten kaupunkien nostalgian, tukahduttavat medinat ja ikkunattomat riadit, joiden muurien sisäpuolella asui kokonaisia sukuja perinteiseen elämänmuotoonsa jämähtäneinä. Aivan, tähän valtameren rannalle saisi nousta kaupunki valloittajille, edelläkävijöille, liikemiehille, iloluontoisille naisille ja eksotiikannälkäisille turisteille. Työläisten ja miljardöörien kaupunki, jossa olisi leveitä puistokatuja ja niiden molemmin puolin palmuja, ravintoloita, elokuvateattereita ja virheettömän valkoisia art déco -asuintaloja. Manner-Ranskan parhaat arkkitehdit loihtisivat sinne betonisia kerrostaloja, joissa on hissit, keskuslämmitykset, pysäköintihallit ja kaikki. Kaupunki saisi olla kuin keltaisessa valossa kylpevä elokuvastudion lavaste, jossa asukkaat toimivat heitä varten laaditun käsikirjoituksen mukaan. Ei enää vatsakkaita paššoja, laiskanpulskeita sulttaaneja eikä ummehtuneisiin palatseihin suljettuja kaapuihin verhottuja naisia. Ei enää heimosotia, maalaisten nälänhätiä eikä vuorten suojissa viihtyvää häveliäisyyden ja vanhoillisuuden kulttuuria. Rannikosta tulisi uusi rajamaa, ja kaikki kunnianhimoiset ihmiset unelmoisivat Marokon läntisimmän alueen valloittamisesta. 

Samaan aikaan kun köyhä maa eli vallankumouksen partaalla, yliopistolla kävi ranskalaisia luennoimassa Proustista. Casablancan kahviloissa nuoret lukivat Le Mondia ja löivät vetoa hevosista joita eivät koskaan nähneet, sillä ne juoksivat Pariisissa. Kuka olisi se suunnannäyttäjä, joka kehittäisi heidän omaa kulttuuriaan, ja halusiko eliitti edes sivistää koko kansaa? 

Kirjan aluksi esiteltiin henkilöt ja kerrottiin hiukan heidän taustastaan ja siinä samalla sai lyhykäisen kertauksen ensimmäisen kirjan oleellisimmista tapahtumista. Kirjoitin ylös kuka on kuka, mikä oli äänikirjaa kuunnellessa hyvä, sillä jouduin alussa useamman kerran lunttaamaan kuka olikaan kenen tytär, kenen veli jne

Katsokaa kun tanssimme tarjosi ensimmäisen osan tavoin koukuttavaa tarinankerrontaa ja kiinnostavaa, itselle vierasta arabikulttuuria eri maantieteellisestä sijainnista kuin yleensä. Ylipäätään tältä aikakaudelta (tai miltään muultakaan ajanjaksolta) ei Pohjois-Afrikan maista ole juurikaan luettavaa tarjolla, varsinkaan suomeksi käännettynä. Enkä todellakaan sano, että lukekaa tätä, kun ei muutakaan ole, vaan lukekaa tätä sarjaa, sillä se on hyvä!

Oli mielenkiintoista huomata, miten samanlaista tietynlainen sukupolvien välinen murros on ollut tuona ajanjaksona, vaikka kulttuurierot ovat olleet valtavat Suomen ja Marokon välillä ja ovat toki edelleenkin. Minut yllätti, miten samanlaisia kiistan aiheet ovat kuitenkin olleet; Aminen ja Salimin väliset riidat olisi voitu hieman muokattuina käydä suomalaisessakin ruokapöydässä kuusikymmentä vuotta sitten.

Amine saattoi sanoa pojalleen kutakuinkin niin, että "jos tuollainen maleksinta jatkuu, kirjoitukset eivät mene toisellakaan yrityksellä läpi. Siihen löytyy ratkaisu, pannaan sinut asepalvelukseen. Sinun iässäsi minä olin jo sodassa!" Eihän tästä puutu kuin "hiihdin joka aamu kouluun kesät talvet pelkkää ylämäkeä". Samaan aikaan äiti kantaa valmistamansa ruuan pöytään, pysyy hiljaa eikä puutu asiaan, toivoo vain, että isä ja poika lakkaisivat riitelemästä, ja entä poika, hän vain  pyörittelee silmiään isän puheille. Äiti toivoo, että saisi vähän rauhallisempia vuosia kaiken sen jälkeen mitä he ovat lastensa eteen tehneet. Hän pyykkäsi, siivosi ja kokkasi, hän oli jo yli neljänkymmenen ja tunsi itsensä ikuiseksi Tuhkimoksi. Entä miten hänet näkee Amine: lehtiä lueskelevana ja leivoksia mutustelevana kotirouvana.

Kiitokset että tätä sarjaa meille käännetään, mutta miksi ihmeessä ette lue näitä? Bloginäkyvyys on ollut aika vähäistä, ehkä kirjagramin puolella on enemmän näkyvyyttä, en tiedä, koska en sitä seuraa. 

Lukijana Krista Putkonen-Örn on aivan täydellinen valinta sarjan ääneksi.

*****

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Äänikirja: Gummerus, 2023 (lukukirjana 2010)

Alkuteos: Burnt Shadows, 2009

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 14 h 46 min

 

Siitä lähtien kun Saksa oli antautunut liittoutuneille toukokuussa 1945, nagasakilainen nuoripari, saksalainen Konrad ja japanilainen Hiroko, olivat tapailleet enää vähemmän näkyvästi. Neljä kuukautta myöhemmin noin 45000 ihmistä kuoli ydinpommin räjähdyksen voimasta. Hiroko selvisi, saaden mustan linnun kaltaiset paloarvet selkäänsä, mutta Konrad oli yksi menehtyneistä. 

Hiroko ei voinut jäädä Nagasakiin, joten hän päätyi Delhiin, jossa Konradin sisarpuoli Elizabeth asuu miehensä Richardin kanssa. Brittiläinen siirtomaavalta oli tuolloin väistymässä Intiasta, ja meneillään olivat neuvottelut Pakistanin valtion muodostamisesta. Monet muslimiperheet jakautuivat, osa suurista sisarusparvista päätti jäädä Intiaan, osa lähteä Pakistaniin. Yhteen näistä perheistä kuuluu Richardin ja Elizabethin palvelija, 24-vuotias Sajjiid. Hirokon on helpompi tutustua mieheen kuin yläluokkaiseen isäntäväkeen, ja he rakastuvat. 

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana – yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana; yhtäällä Sajjadin usko, että naapurit hyväksyisivät Hirokon, jos hän käyttäisi samanlaisia vaatteita kuin he ja viettäisi samoja uskonnollisia juhlapyhiä, toisaalla Hirokon vakaumus, että naapurit pitäisivät sitä teeskentelynä ja että heidän tulisi oppia hyväksymään hänet hänen omilla ehdoillaan; yhtäällä Sajjadin vakaumus, että miehen tulee elättää vaimonsa, toisaalla Hirokon määrätietoinen halu työskennellä opettajana; yhtäällä Sajjadin pyrkimys elämän helppouteen, toisaalla Hirokon vaistomainen taipumus kapinointiin. Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin – vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi. Lisäksi, Sajjad oli huomauttanut kun Hiroko oli kerran puhunut hänelle asiasta, asialle oli eduksi, että he olivat mielestään toisilleen parempaa seuraa kuin kukaan muu maailmassa. On toki muutakin, mikä on asialle eduksi, Hiroko oli kuiskannut myöhään yöllä.

Hiroko ja Sajjid päätyvät mutkan kautta asumaan Pakistaniin, mutta kirja hyppää silloin jo 1980-luvulle. He ovat saaneet yhden lapsen, pojan nimeltään Raza. Isä ja poika eivät (tässäkään kirjassa) ole erityisen hyvissä väleissä, ja Raza kokee isän odotukset liian suuriksi. Hän epäonnistuu yliopiston pääsykokeissa ja ajautuu ystävystymään erään afgaaninuorukaisen kanssa, väittäen itsekin olevansa afgaani. Näin he päätyvät afgaanisotilaiden koulutusleirille, jonka myötä kuvaan tulee terrorismi ja sitä vastaan taisteleva CIA. Hiroko on tarinassa mukana vielä vanhuuden päivillään, mutta loppupuolella pääosaan nousee Raza ja nuorukaisen hapuilu eri kulttuurien välillä. Loppukohtaus on jännittävä, kuin kansainvälisestä trilleristä. 

Vaikka sekä äiti että poika kokevat nuorina suuria, mullistavia kohtaloita, heidän elämänsä ovat niin kovin erilaisia, ja kun miettii miten kirja päättyi, on jo tavallaan vaikea muistaa millaisissa tunnelmissa se alkoi, saati sitten Delhin tapahtumia. Shamsien kirjat eivät koskaan ole helppoja, eikä niiltä heppoista asioiden käsittelyä odotakaan, mutta loppuvaiheiden takia tämä kirja tuntui rankimmalta niistä, mitä olen häneltä lukenut. 

Laitan linkit noihin aiemmin lukemiini tähän lopuksi, sekä juttuuni Leila Slimanin trilogian ykkösosasta. Vaikka Slimanin kirjoissakin on mukana politiikkaa, tohdin niitä suositella myös ihan luku- ja sukuromaaneina. 

Leila Slimani: Toisten maa

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Nadia Hashimi: Sparks Like Stars

 Nadia Hashimi: Sparks Like Stars

Harper Audio, 2021

Lukija: Mozhan Marno

Kesto: 11 h 5 min

Her father had once told her that the world lived within her. That her bones were made of mountains. That rivers coursed through her veins. That her heartbeat was the sound of a thousand pounding hooves. That her eyes glittered with the light of a starry sky. I am that girl, and this is my story.

Kabul, 1978.

Sitaran perhe vietti usein aikaa palatsissa, sillä hänen isänsä kuului edistyksellisen presidentti Daoudin lähipiiriin. He olivat palatsissa myös sinä päivänä, kun Sitara näki ikkunoista tankkien ajavan palatsin eteen suunnaten piippunsa kohti sen seiniä. Kommunistien vallatessa palatsin hengestään pääsivät niin presidentti kuin Sitaran koko perhe. Yksi sisään rynnänneistä sotilaista päätti hetken oikusta pelastaa pienen tytön ja salakuljetti Sitaran kotiinsa. 

Antonia Shepherd työskenteli diplomaattina USAn suurlähetystössä ja hänen äitinsä Tilly oli tullut tapaamaan tytärtään Kabuliin vain pari viikkoa ennen vallankaappausta. Eräänä iltana kaupungin sekasortoisessa tilassa heitä lähestyi yhtäkkiä sotilas tuupaten pienen afgaanitytön heitä kohti ja huutaen pois juostessaan, että huolehtisivat lapsen turvaan.

Sitara ei aluksi luottanut näihin amerikkalaisnaisiin eikä pukahtanut alkuviikkoina sanaakaan, esittäen että oli parempi antaa näiden ymmärtää ettei hän edes osannut englantia. Kun Sitara antoi periksi ja Tilly ja Antonia ymmärsivät mitä tyttö oli käynyt läpi ja millaisessa hengenvaarassa tämä oli, he ryhtyivät toimiin saadakseen hänet Tillyn mukana turvaan Amerikkaan. 

New York, 2008.

I don't know how to tell him that I've had an uneasiness lately, something I haven't felt in a while. It makes me seek out quiet spaces and comforting rhythms until this vawe passes. I run my second, third and fourth miles as dusk gives way to night. Headlights cut through the ring of trees that surround the path, casting shadows on the ground. But I run at night because that's when it becomes impossible to tell if the salt on my face is from tears or sweat. 

Sitara sai Afganistanista paetessaan toisen identiteetin ja on pitänyt tämän, niinpä hän on nykyään Aryana. Antonia kasvatti hänet adoptiotyttärenään tarjoten vapauden valita. Niinpä hän on opiskellut, kouluttautunut ensin lääkäriksi ja erikoistunut sitten syöpäkirurgiaan. Eräänä päivänä hänen asiakkaakseen tulee haamu menneisyydestä, vartija joka pelasti hänet palatsin valtauksessa. Mutta oliko mies ennen sitä tappanut hänen muut perheenjäsenensä? Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Ariana ei saa rauhaa menneisyyden veritöistä ennen kuin palaa Kabuliin, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, mutta siitä ei tule millään tasolla helppo matka. Kaupunki on muuttunut niin paljon, eikä omaisten hautoja ole helppo löytää.

The farther along the street we walk, the more disoriented I become. A third of the homes are gone, another third are riddled with holes that look like the ground has shifted beneath them. Some are new constructions.

We walk one block, and another. "I cannot remember. It should be here, this feels like the place", I say imagining the rooftop my father had left upon and where my mother grew a small herb garden. I look carefully at each house. The shapes are all wrong, nothing fits my memory. 

Mom has her hands on her hips. "Gosh, just look at this", she whispers. 

Tiesin jo kuuntelemaan ryhtyessäni, että tämä kirja olisi aivan muuta kuin pitkin kesää lukemani kohtuullisen kevyet feelgoodit. Silti Sitaran kauniisti kirjoitettu tarina ja Kabulin kohtalo menivät ihon alle. Mitä muuta oikeastaan voikaan tapahtua, kun kymmenvuotias päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinaansa minä-muodossa, kokee niin silmitöntä väkivaltaa.

Afganistan on ollut taajaan sotatantereena ja on viime vuosikymmentenkin aikana kokenut kovia. Kirjan saur-vallankumousta seurasi Neuvostoliiton miehitys ja monia sotia ja Kabulin valtauksia. 90-luvulla vuorossa oli Taleban-liike, joka on valitettavan ajankohtainen aivan näinä päivinä, tämän julkaistessani on tiedotusvälineissä kerrottu olevan pahimmillaan vain tunneista kiinni kun Kabul on jälleen heidän hallussaan.

Kirjailija on syntynyt New Yorkissa ja on ammatiltaan Sitaran (Aryanan) tavoin lääkäri. Hänen vanhempansa ovat lähteneet Afganistanista 1970-luvun alussa kumpikin omilla tahoillaan ja 2000-luvulla he tekivät yhdessä ensimmäisen Afganistanin-matkansa sitten vanhempien lähdön maasta. Sitaran henkilö ei kuitenkaan perustu suoraan hänen vanhempiensa kokemuksiin, vaan on yhdistelmä kuultua ja koettua. Vuonna 2008, kun Sitara kirjassa matkustaa Afganistaniin, löydettiin joukkohauta, jossa oli muun muassa presidentti Daoudin ruumis.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake - afgaanipojan tarina

Otava 2013, 415 sivua

Alkuteos: A Fort of Nine Towers - An Afghan Family Story

Suomennos: Sami Heino

Ennen taisteluja, ennen raketteja, ennen sotaherroja ja heidän tyhjiä lupauksiaan, ennen kuin niin moni tuntemistamme ihmisistä katosi hautoihinsa vieraille maille, ennen Talebania ja sen hulluutta, ennen kuin maa kastui verestä, me elimme mukavasti. 

Vuonna 1979 Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Tästä seuranneessa sodassa neuvostosotilaita ja vieraalle vallalle myötämielistä hallitusta vastaan nousivat Pyhät Soturit, mujahidin-sissit jotka saivat Kabulin ja lopulta koko Afganistanin vallattua 1990-luvun alussa. Yhdeksän tornin linnakkeen kirjoittaja oli tuolloin kymmenvuotias poikanen joka oli koko lapsuutensa kuullut heistä pelkkää hyvää, syvää kunnioitusta vapaustaistelijoita kohtaan. Venäläisten lähdettyä elämä kävi kuitenkin vaikeammaksi, kaikesta oli pulaa, myös ruuasta. Rauhan aikaa ei kestänyt pitkään, kun eri mujahidin osastot alkoivat sotia keskenään. Korkeiden talojen katoilla ei enää lennätetty leijoja, niillä vaanivat sala-ampujat. Kun Qaisinkin asuinalueella raketit tuhosivat taloja ja perhe joutui asumaan kellarihuoneessa, tulitauon aikana he tuhansien muiden tavoin pakenivat Kabulista.

Qaisin isän liiketuttava tarjoaa heille ensimmäisen turvapaikan Yhdeksän tornin linnakkeesta. He pyrkivät myös ulkomaille, mutta siinä onnistumatta päätyvät kulkemaan ympäri Afganistania; taistelujen pahentuessa siirtymään alueelle jossa olisi sillä hetkellä turvallisempaa. He ovat monesti onnekkaita löytäessään isän- tai äidinpuoleisia serkkuja joilta saavat tukea ja turvaa. Usein riittää että on samaa heimoa. Hän kyseli isältä tämän esi-isistä ja sai selville, että heidän isoisiensä isät todella olivat olleet kaukaisia serkkuja. Se merkitsi sitä, että kuuluimme samaan perheeseen. Isä ja mies syleilivät lämpimästi. Sitten mies suukotti minua ja sisariani ja pyysi meitä kutsumaan itseään sedäksi; äitiäni hän kutsui sisarekseen. ... Tuntia myöhemmin joimme kuchiteltassa vihreää teetä yli sadan miehen, naisen ja lapsen tarkkaillessa meitä. 

Matkan varrelle osuu pidätyksiä, pahoinpitelyjä ja kidutusta, omaisuuden tuhoamisia, täpäriä selviämisiä, uhkarohkeita ratkaisuja. Lukiessa herää kysymyksiä joita ei miettisi jos teos olisi fiktiivinen. Miten kaikki tämä on voinut tapahtua yhdelle perheelle? Mitä julmuuksia ja riskejä lapset joutuvat sodan keskellä kokemaan! Kun itse ei ole elänyt missään vastaavan kaltaisessakaan tilanteessa, ei voi käsittää esimerkiksi sitä, että isä otti nuoren Qaisin mukaan vaaralliselle käynnille vanhaan kotitaloon kuin kilveksi; myöntäen vielä suoraan että heidän liikkumisensa alueella näyttää vaarattomammalta kun poika on mukana ja heitä ei ehkä pidätetä!

Loppupuolella mielenkiinto lukemiseen paikoitellen lopahti kun tapahtumat toistivat toisiaan, jatkuva pakeneminen, aina uusien "sukulaisten" löytyminen. Kun Kabuliin pystyi palaamaan, Taleban-hallinnon myötä elämä on muuttunut. Qais palaa opiskelemaan, mutta siskoilla ei enää ole kouluun asiaa. Äitiä ruoskitaan kun näyttäytyy kadulla pelkkään huiviin kasvonsa suojanneena, burga on nyt pakollinen. Ja yhtäkkiä ympärillä räjähtelevät raketit ovatkin amerikkalaisten. 

Lentokone lensi liian korkealla, jotta siihen olisi voinut osua millään aseella maanpinnalta. Pian koneita tuli lisää. Meidän katsellessamme ne alkoivat pommittaa talebanien asuinalueella koulutusleirejä sekä ilmantorjuntatykkejä.
...
Emme edelleenkään tienneet, kenen pommikoneet olivat.

Jälkimakuna kirjassa oli paljon enemmän varsinaista sotaa verrattuna vaikkapa samaan ajankohtaan sijoittuvaan Khaled Hosseinin romaaniin Tuhat loistavaa aurinkoa ja vastaavasti esimerkiksi naisten oloja kulloisenkin hallinnon aikana käsiteltiin vain ohimennen. Näkökulma Afganistanin tapahtumiin ei siis tällä kertaa tullut kovinkaan läheiseksi eikä kirja koukuttanut samaan tapaan. 

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Otava 2007, 399 sivua

Alkuteos: A Thousand Splendid Suns 2007

Suomennos: Kristiina Savikurki

1950-luvun lopun Afganistanissa Mariamin isällä Jalililla on kolme vaimoa ja yhdeksän lasta. Mariamin äiti oli hänen taloudenhoitajansa, kunnes tuli Jalilille raskaaksi ja taloudesta ulos heitetyksi. Hän halusi vältellä ihmisten paheksuvia katseita ja niin Jalilin pojat rakensivat naiselle ja tämän tyttärelle syrjäisen kolban, yksinkertaisen oljilla tilkityn tiilimajan jonne pojat kerran kuussa kärräsivät ruokaa.

Torstait ovat pienen Mariamin onnen päiviä, sillä silloin hänen kovasti rakastamansa isä tulee häntä katsomaan hymyineen, lahjoineen ja hellittelyineen. Mariam tunsi olevansa kaiken sen kauneuden ja yltäkylläisyyden arvoinen, jota elämällä oli tarjota. Ja siitä hyvästä Mariam rakasti Jalilia. Koko lapsuutensa Mariam elää keskellä ristiriitaa, jossa isä edustaa kaikkea hyvää ja kaunista ja äiti muistuttaa jatkuvasti siitä että tyttö on äpärä eikä naisen osa ole kehuttava muutenkaan. "Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam."

Vuonna 1974 Mariam on täyttämässä viisitoista. Hän pyytää isäänsä viemään hänet elokuviin yhdessä kaikkien siskojensa ja veljiensä kanssa. Käynnistyy tapahtumien ketju jonka seurauksena Mariam päätyy isänsä taloon, muttei aivan kuvitelmiensa mukaisesti. Vain muutamaa päivää myöhemmin Mariam on naitettu Rashidille, yli 30 vuotta vanhemmalle leskimiehelle joka vie hänet yli 600 kilometrin päähän Kabuliin.

Mariamin ollessa 19, samalla kadulla asuvaan perheeseen syntyy Laila. Jo tytön ollessa pieni, tämän isä terottaa miten tärkeää tytärtenkin on saada koulutus ja uskoo että Lailasta, terävästä tytöstä jollaisia Afganistan sodan päätyttyä tulee tarvitsemaan, voi tulla aivan mitä vain. Sota onkin varjostanut Lailan koko elämää ja siinä missä ystävät ja naapurit lähtevät sotaa pakoon, hänen äitinsä kieltäytyy jääräpäisesti jättämästä Kabulia. Orvoksi jäävästä Lailasta tulee vain 14-vuotiaana Rashidin toinen vaimo. Ikään kuin tässä ei olisi riittämiin elämänmuutosta, ottaa Taliban vallan pari vuotta myöhemmin ja sen jälkeen kulkukoirakin on onnekkaampi kuin afganistanilainen nainen. Tosin yhdessä miehessä, Rashidissa, olisi jo riittämiin helvettiä molemmille naisille.

Kirjassa kuvataan Afganistanin väkivaltaista lähihistoriaa lukuisten sotien ja talibanihallinnon keskellä, muttei kuitenkaan mässäillä sodan väkivallalla. Miriam ja Laila saavat ensin kokea Rashidin hyvän puolen, mutta vain hetkeä myöhemmin miehen väkivaltaisuuden, joka onkin heille henkilökohtaisella tasolla rankempaa kestettävää kuin sota jonka keskellä elävät. En voi väittää että pystyisin samaistumaan heihin, on vaikea kuvitella kumpaakaan, sodan keskellä elämistä tai rajua fyysistä ja henkistä väkivaltaa, mutta elin hyvin vahvasti tarinan mukana. Pystyn myös suhteellisesti ymmärtämään, että kumpikin naisista kokee burqan lopulta suojaavana.

"Omaksi hämmästyksekseen hän huomasi myös burqan rauhoittavan. Se toimi kuin yksisuuntainen ikkuna. Sen sisällä hänestä tuli tarkkailija, jota vaate suojasi muiden arvioivilta katseilta. Enää hänen ei tarvinnut pelätä, että muut arvaisivat kertavilkaisulla hänen menneisyytensä häpeälliset salaisuudet." 

Jäin pohtimaan miten maailma on voinut olla (ja valitettavasti vieläkin osittain on) sellainen ettei naisella ole arvoa, ei ainakaan muutoin kuin omien poikiensa kautta. Tekisi mieli voida antaa Rashidille kunnon litsari: häpeä! Mieleeni tuli lukuisat tarinat joita kuulin 1980-luvulla tädiltäni jonka hyvä ystävä oli naimissa marokkolaisen Suomessa asuvan miehen kanssa. Marokossa käydessään tämä nainen sai perheenpään ruokaa jakaessa esim. parempia osia kalasta, koska hän oli tehnyt heille lapsenlapsiksi ainoastaan poikia. Kirjan lopussa sentään Lailan tulevaisuus näyttää valoisammalta ja Kabulin uudelleen rakentaminenkin pääsee alkuun. Isä voisi olla ylpeä Lailastaan! Mariamin lopullista kohtaloa kuvaavia sivuja minun taas oli hyvin vaikea lukea ja myönnän että kun näin mitä oli tulossa, minun olisi tehnyt mieli jättää ne lukematta.

Muita arvioita kirjasta löydät esim seuraavista blogeista: Maailman ääreen (jossa pidettiin siitä ettei islamia esitetty suhteettoman pahana uskontona), Sivujen viemää (jossa teoksen kantavana voimana nähtiin rakkaus ja sen puute) sekä Morren maailma (jossa Morrea häiritsi henkilöiden räikeä mustavalkoisuus).