Sivut

torstai 13. toukokuuta 2021

Bloggaamatta jääneitä koosteena, osa 1
























Karoliina Niskanen: Tilhi
Bazar, 2020
302 sivua

Tuntuu, että vain kirjoittaessa pystyn hengittämään. Saan elää kaiken taas uudelleen, pääsen lähemmäksi häntä. Minä kirjoitan Tilhin kokonaiseksi näille sivuille, jottei häntä kukaan enää koskaan unohtaisi.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Isä myy rallienglannillaan kiinteistöjä Dubaissa ja matkustelee paljon. Tuliaisina hänellä on merkkivaatteita ja uusimmat kännykkämallit. Äiti on risteilyemäntä joka seilaa Itämerellä ja kotiin tullessaan tuoksuu tax freen hajuvesille. Lapsista Inkeri on kahdentoista ja Iiro kymmenen, kun vanhemmat ilmoittavat, että he saavat pikkuveljen. Ei vauvaa, vaan seitsemänvuotiaan Tilhin, jolla on oranssi irokeesi ja joka tulee perheeseen sijoituslapseksi. Inkeri ei aluksi pidä käänteestä, mutta on lopulta se, joka parhaiten Tilhiä ymmärtää ja joka pojasta huolehtii, lukee iltasadut ja patistaa aamulla kouluun.

Tilhi on sittemmin kadonnut. Kun Inkeri on saanut esikoisensa ja vauva tuhisee tyytyväisenä uniaan, Inkerillä on aikaa kirjoittaa ja hänen on pakko kirjoittaa, sille yhdelle ja ainoalle ihmiselle, joka voi auttaa häntä löytämään Tilhin.

Kirja on kirjoitettu todella kauniisti, runollisestikin, enkä näe siinä esikoiskirjailijuudesta mahdollisesti johtuvia puutteita. Toivottavasti Niskaselta julkaistaan lisää romaaneja.



















Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar, 2021
382 sivua

Niin paljon uusia arkkitehtejä, uusia suuntauksia, uusia näkemyksiä. Ajan henki oli muuttunut, eikä hän enää jaksanut omaksua sitä - hän oli auttamattomasti vanhanaikainen. Hän ei halunnut sopeutua, ei oppia uutta, ei seurata aikaansa, ei enää. Ajan henkeä enemmän hän oli aina kunnioittanut paikan henkeä - oliko se ollut väärin? Hän suunnitteli aina paikkaan, joka pysyi, vaikka aikakaudet vaihtuivat. 
Voisipa hän matkustaa ajassa eteenpäin, sadan vuoden päähän - silloin hän voisi nähdä, kuinka hänen suunnittelemansa rakennukset jatkaisivat elämäänsä, olisivatko ne tallella ylipäätään  vai olisiko purettu jo uudempien ja hienompien tieltä? Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?

Kiitokset kustantajalle ennakkokappaleesta, mukavasta yllätyksestä.

Arkkitehti Wivi Lönnistä (1872-1966) kertova romaani on kuvaus määrätietoisesta naisesta, joka joutuu pitämään puoliaan opiskelu- ja työelämässä synnyttyään naiseksi aikana, jolloin näkemykset siitä mikä sopii naiselle, mikä miehelle, olivat vielä hyvin tiukat. Työmailla käydessäkin työmiehet naureskelivat helmojaan nostelevalle naiselle - kunpa voisi pukea housut, Wivi tuskailee.

Hänen ensimmäisiä suunnittelukilpailuvoittojaan seurasi polemiikki, lehtien yleisönosastot täyttyivät kritiikistä ja aiheettomasta panettelusta. Naisena häneltä vaadittiin enemmän. 

Arkkitehtinä Viwi tultiin tuntemaan erityisesti koulurakennuksistaan, niiden tilojen käytännöllisyydestä, tilavuudesta ja valoisuudesta. Lönnin suunnittelemista rakennuksista moni on edelleen käytössä. Naapurikaupungissa Tampereella, jonne Wivi suunnitteli useammankin alkuvaiheensa julkisen tilan, tunnetaan nykyään Wivi Lönnin kouluna silloinen Aleksanterin koulu, jonka kävin kuvaamassa kirjan kanssa. 

Hänen taiteensa tuoksuu sahajauhoille, graniitille, lasille ja betonille.



Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Gummerus, 2020
361 sivua

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta, iloisesta yllätyksestä.

Tyttö kävelee pulpettien välistä paikallensa, istuu alas, nostaa kätensä pöydälle ja raapustaa etusormensa kynnellä kirjaimen pulpetin kanteen. 
S niin kuin Sirkku. 
En voi olla tuijottamatta.
Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.

Kun Sirkku tulee samalle luokalle, tytöstä tulee heti Eevan paras ystävä. Eletään 1960-luvun alkua. Ylioppilaskeväänä '69 Eevan isä yllättäen kuolee ja Eeva kohtaa Matin. Loppukesästä maailmalla kuohuu Woodstock, mutta Eevan vatsaa myllertää vauvanalku, joka saa äidin ja Tyyne-tädin järjestelemään asiat niin, että Eeva ja äiti muuttavat tarvittavaksi ajaksi Kuopioon.

"Se johtuu rahasta. Se kenellä on rahaa, päättää.", Sirkku sanoi, kun valitin, miten äiti ja täti kohtelivat minua kuin lasta, kuin olisin menettänyt kykyni ajatella. 
"Ja mitä sä sitten edes haluisit?"
"Haluisin niin, ettei sitä olis koskaan ollutkaan."

Mutta se oli, syntyi, ja annettiin adoptoitavaksi. Sillä oli musta tukka ja tummat silmät ja vaikkei se ollut viisasta, kätilö antoi Eevan hetken pidellä vauvaa. Ja niin paljon kuin Eeva yrittääkin unohtaa, yhtäkkiä vastaan kulkee vain lastenvaunuja työntäviä äitejä. Kun aborttilaki seuraavana kesänä hyväksytään, Eeva päättää, että ajattelee Armia viimeisen kerran. Miten tytön uusi äiti kieputtaa tukkaansa papiljottikiharat, miten uusi isä opettaa Armin hiihtämään ja pyöräilemään. Jos se vain olisi niin helppoa, jos vain olisi helppoa palata kotiin, kohdata lapsen isä, jatkaa opintoja, ystävyyssuhteita ja elämäänsä. 

Hienosti taidolla kirjoitettu, koskettava esikoinen, kiinnostavaa ajankuvaa 1960-luvulta eteenpäin. Ehdottomasti lukisin lisää Maudelta.


tiistai 11. toukokuuta 2021

Amanda Vaara: Sopivassa suhteessa


Amanda Vaara: Sopivassa suhteessa
Majatalo Villa Venla 4
Gummerus, 2020
225 sivua


Venlan äiti kuolee yllättäin rutiinileikkauksessa ja Venla yllättyy siitä mikä häntä ainoana perijänä odottaa. Äidillä on paitsi osakehuoneisto, myös melkoinen summa rahaa tilillä. Venla, joka edellisen osan lopussa jopa harkitsi lyövänsä majatalon ovet säppiin, sai uutta virtaa ja rakennuttaa vanhan koulun viereen ikään kuin Villa Venlan pienemmän tyttären, uuden rakennuksen joka tuplaa majoituskapasiteetin. 

Päivä oli hämärä, sää lauha ja tihkuinen, niin kuin nykyään usein oli. Venla saattoi kuvitella, miten hyvältä pikkutalo näyttäisi emotalon kyljessä. Isoja mäntyjäkään tuskin tarvitsisi kaataa. Pikkutalo pääsisi luontevaan paikkaan, puiden suojaan. 
Venlaa huimasi - huimauksen syy oli ilo ja energia. Hän lähti siitä paikasta jakamaan iloa naapuriin.

Naapurilla ja läheisellä ystävällä Ilonalla oli kuitenkin huonoja uutisia Venlan kannalta. Venla tuntuikin ottavan äitinsä kuolemaa rankemmin Ilonan ilmoituksen siitä, että tämä lähtee puoleksi vuodeksi kiertämään Etelä-Amerikkaa uuden miesystävänsä, Villa Venlassakin muutaman kerran majoittuneen Ollin kanssa. 

Äitiä oli nyt helpompi rakastaa, kun hän ei enää ollut itse estämässä sitä. Nyt Venla saattoi esteettä ajatella äitinsä sellaiseksi kuin halusi. Äiti ei ollut enää rakentamassa lavasteitaan ja pystyttämässä tie päättyy- ja muuttunut liikennejärjestely -merkkejään.

Sijaisnaapureiksi, kuten Venla näitä kutsuu, hän sai Ilonan pojan Villen perheineen. Venlan on vaikea uskoa miestä Ilonan pojaksi, niin eri puusta nämä ovat veistettyjä ja pian ollaankin tukkanuottasilla, onneksi ei kirjaimellisesti.

- Riikka kyllä käski mua olemaan puhumatta koko asiasta, saattoihan Sara herätä ihan muutenkin. Mutta ajattelin vaan, että voisikohan sitä ovenpaukahdusta jotenkin ovipumpulla vaikka vaimentaa? Voisin vaikka tulla auttamaan asentamisessa.

Ihmissuhderintamalla Venlan ja Petrin suhde on jatkunut jo kohta vuoden päivät, mutta Venla ei syty Petrin yrityksille tehdä suhteesta vakavampaa. Jopa miehen eteiseen jättämät Reinot tuppaavat ärsyttämään, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa Petri hakeutuu hänen luonaan viettämään, tulee aiemmin kuin on sovittu ja välillä ihan kysymättäkin. Vanhemmille lapsilleen, Eedlalle ja Laurille, Venla esittelee miehen vasta puolen vuoden tapailun jälkeen. Kuopuksen, Juho-vauvan isä Jörn, kummittelee Venlan mielessä ja tahtomattaan hän tulee verranneeksi miehiä keskenään niin sängyssä kuin ystävien seurassa. Kunpa Jörn vain tsemppaisi ja pysyisi erossa päihteistä, niin voisi rakentaa suhdetta poikaansa.

Sopivassa suhteessa, joka on kirjan nimenä kutkuttava sanaleikki, on jo neljäs osa Amanda Vaaran eli Nina Hakalahden laadukasta ja viihdyttävää chick lit -sarjaa. Kirja päättyi niin, että viideskin osa lienee luvassa ja itse toivon kovasti, että käänne jota vähän jo lopussa lupailtiin, toteutuu silloin.


maanantai 10. toukokuuta 2021

Paula Havaste: Pronssitähti


Paula Havaste: Pronssitähti
Gummerus, 2019 (lukukirja 2018)
Saarenmaa-sarja #1
Lukija: Jussi Lehtonen
Kesto: 6 h 54 min


Villem ja Vilja Talvik asuivat Virossa, Saarenmaalla. Kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944, oli puna-armeija vallannut Viron jälleen kerran ja sen jälkeen miehitys oli pitänyt. Varsinainen neuvostojärjestelmä kolhooseineen ja sovhooseineen oli maahan vakiinnutettu 40-luvun lopulla, nyt elettiin vuotta 1949. 

"Mutta nuo vanhat talonpojat eivät ymmärrä uutta aikaa. Kullekin jätettiin se pakollinen neljä hehtaaria ja siellä nuo vanhukset nyt asuttavat hiljaisina pirttejään, kylvävät perunaa ja kaalia, hoitavat yhtä lehmäänsä ja mullikkaansa sekä kanojaan. Pärjätköön niillä, kun eivät kolhoosiin sovi."
Sitten kolhoosinjohtaja kääntyi Villemiä päin.
"Mikäs se onkaan se teitä lähin kolhoosi, vai onko teillä päin enemmän sovhooseja?"
"Ei montaa vielä, mutta meillä on kalastajakylä, tarkoitan kalastajasovhoosi."
"Minkä niminen?"
"Tyrskynpoika", Villem vastasi ylpeänä, sillä kaunis nimi oli hänen oma ehdotuksensa. 
"Onpa outo nimi", vastasi kolhoosinjohtaja. "Eihän siinä ole mitään lennokasta. Ystävyys, kommunisti, Gagarin tai voitto, sellaisia pitäisi nimien olla. Meidän Työn Voima nimemme on yksi parhaista, niin sanoi tarkastajakin täällä käydessään."

Vilja rakasti miestään, tämä oli kiltti ja iloinen, mutkaton mies, jonka rinnalla arki sujui, vaikka työtä olikin paljon. He olivat vielä nuori pari, juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, pojan joka ei vielä osannut kävelläkään, minkä takia Vilja teki töitä sovhoosissa vain puolikkaan päivän. Kotitöiden kera päivät olivat silti pitkiä ja raskaita, eikä Villemistä ollut niin paljon apua kuin olisi voinut olla.

Villemiä askarruttivat muut ajatukset ja tulivathan talon toimet hoidetuiksi ilman Villemiäkin, sen oli anoppikin aikanaan sanonut.
"Pidä miniä sitten mielessäsi, että sinut on otettu tähän taloon hoitamaan asiat kuntoon. Sinä huolehdit arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja."

Runoilija Villem tosiaan oli ja oli nyt saanut huomattavan kunnianosoituksen, kun Stalin oli myöntänyt Villemin aurinkoa ylistävälle runolle kunniakirjan pronssitähdellä, joka oli vasta kuudes laatuaan Viron neuvostotasavallassa. Tämän saavutuksen myötä Villem kutsuttiin esittämään runonsa ja noutamaan kunniakirjan oikein pääkaupungista, Tallinnasta asti. Kutsu ei koskenut Viljaa, joten tämä varusti miehen matkaan tärkeimpänä toimenaan tuoda kotiin sianporsas. Viljalla oli kova huoli miten kiltti ja niin maalainen, humuun tottumaton mies pärjää suurkaupungissa ja juhlinnoissa, ettei vain viina tätä ja porsasrahoja veisi. 

Hienossa juhlassa Villem tunsi itsensä erityisen maalaiseksi sarkatakissaan ja saappaissaan. Snapsilaseja kumottiin jatkuvalla syötöllä. Hän kuuli kuiskuttelut, maalaistolvana, yhdenkö runon takia tänne rahdattu. Lievetakkisten miesten yllyttämämä Villem kertoi Viljasta ja kotikylästään ja naurunremakkaiset miehet nostivat maljoja jokaiselle kotieläimellekin. Miten käy porsaanhankinnan?

Pitkästä aikaa tartuin Havasteen kirjaan, kun en siihen edelliseen, 1100-sivulle sijoitettuun sarjaan syttynyt. Pronssitähti on lupaava alku, sarjastahan on nyt ilmestynyt jo neljä osaa ja jatko on kuulemani mukaan aina vain kiinnostavampi. Kurkistus Neuvosto-Viron maaseudun elämään vaikutti realistiselta, köyhältä ja silti toiveikkaalta, koitetaan sopeutua mutta jaksetaan uskoa että parempaa voisi olla edessä. Villemin Tallinnassa käynti ja paikallishallinnon tapaaminen loi hyvän kontrastin ja toi esille ne Stalinin ajan kaksi osapuolta, tavalliset kansalaiset jotka joutuvat koko ajan varomaan sanomisiaan ja tekemisiään ja ne korkeissa viroissa olevat, jotka määräävät kaikesta, vaikkapa humalaisen päähänpistona, mitä Villemkin sai kokea. 

Äänikirjassa on monesti näitä omia hassuja juttujaan, miten lukija äänsi esimerkiksi Pobedan jotenkin 'pabida' etten olisi edes hoksannut kuin asiayhteydestä. Ehkä se venäjäksi ääntyy niin, en tiedä, mutta suomeksi on tottunut ääntämiseen kirjoitusasun mukaisesti. 


lauantai 8. toukokuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys



Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Gummerus, 2021
405 sivua


Elettiin 1500-lukua, jolloin Suomi, eli Ruotsiin kuuluva syrjäinen Itämaa, eli katolilaisessa paavinuskossa. Tavallinen kansa ei omaa lukutaitoa, eikä ole tottunut juuri kuviakaan näkemään,  joten kirkkojen seiniä koristavat kuvat ovat tapa selittää heille Raamattua luomiskertomuksesta syntiinlankeemuksen kautta Kristuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen. 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaaminen pyhillä kuvilla on iso urakka ja siihen oli tuomiokapituli valinnut kuuluisan ruotsalaisen kirkkomaalarin Andreas Pictorin työparinaan mestari Martinus. Kolmanneksi maalariksi tarkoitettu dominikaanimunkki Benedictus oli talvella sairastunut, eikä päässyt Itämaalle lähtemään. Apupoikana värejä hiertämässä ja sabluunakuvioita tekemässä heillä oli Vilppu Niilonpoika joka puhui suomen kummallisenkuuloista kieltä ja taisi vain vähän ruotsia.

Maalareita vastaanottamassa olleet kirkkoväärti Klemetti sekä kirkkoherra Petrus Herckepaeus, kyläläisten Mulli-Pekaksi kutsuma, olivat huolissaan miten työ ehtisi valmistua kesän aikana kuten kontrahti kuului, mutta maalarit uskoivat pärjäävänsä kaksin. 

- Luoja soi meille varhaisen kevään. Aloitamme joka aamu auringon noustessa ja maalaamme iltaan asti, niin kauan kun valoa riittää. Koska olemme Jumalan työssä samalla tavoin kuin pappi, voimme työskennellä papin tavoin myös pyhimysten päivinä ja sunnuntaisinkin. Siihen meillä on piispan lupa, Martinus sovitteli.

Kaikki sujuukin mallikkaasti ja aikataulun mukaan, kunnes Vilppu putoaa tellingiltä ja katkaisee kätensä. Silloin linnanherra Åke Tottin Märta-rouva, joka oli markkinoilla tykästynyt Pelliinan saviastioihin, puhuu tytön apulaiseksi maalareille. 

Pelliina on outolintu, kyläläisten syrjimä tyttö. Tiilimestari Rutgerin kasvattityttärenä hänellä oli paikkansa maailmassa, mutta tämän kuoltua Pelliina oli omillaan. Pelliinaa pelottaa lähteä markkinoille, on liikaa ihmisiä, meteliä, tappeluita. Mutta ilman rahaa hänkään ei mökissään pärjää.

Rahalla ostan suolaa leipää jauhoja ja ryynejä. Tulee sylki suuhun ja vatsa vonkaisee kun ajattelen leipää. Voi on kallista sitä en osta mutta läskiä ostan jos on. Jos myyn kuppeja hyvin ostan valkojauhorinkelin ja vaikka rasvamakkaran. Rahat pidän tallessa ettei niitä minulta varasteta vaikka luulevat että minunkaltaiselta on helppo viedä. Eivät tiedä. Minulla on takan otsalla savesta leivottu kissa joka makaa kiepillä nenä hännän alla. Kissan mahaan olen leiponut kangasnyytin jonka sisällä on penninkejä. Niitä olen säästänyt viimeistä hätää varten ja se on kohta käsillä jos en saa markkinoilla kuppeja myydyksi. Markkinoihin on vielä monta päivää ja ne minun pitää pärjätä syömättä. 

Andreas Pictor oli äreä, mestari Martinus ystävällinen ja Vilppu Niilonpoika avoimen vihamielinen kun Pelliina liittyi kirkkomaalareiden porukkaan.  Hän kiroili minulle ja sylkäisi sivulleen ja sanoi että on luonnotonta ja vastoin lakeja että hameniekkanainen häärää kirkkoa maalaamassa. Mestari Martinus käski Vilpun olla syljeskelemättä pyhässä paikassa ja ilmoittaa julki mikä kirkkolain pykälä määrää ettei kunniallinen nainen voi kirkkoa maalata. Mestari ilmoitti vielä että jos Vilppu ei pysty Pelliinan kanssa työtä tekemään niin hän voi mennä etsimään kylältä mieluisampia hommia. Sen jälkeen Vilppu oli hiljaa mutta puhalteli ja tuhahteli ja katseli minua kaunalla ja halveksunnalla.

Pelliina tosiaan osasi piirtää ja pian tyttö sai jättää sabluunamaalauksen ja värien hiertämisen ja piirtää seinälle kuvia ja värittää niitä. Kesä ja Hattulan Pyhän Ristin kirkko muutti heidän kaikkien elämän pysyvästi. 

Jälleen todella hieno kirja Anneli Kannolta! Olen aiemmin lukenut 1600-luvulle sijoittuvan täyden kympin Pyövelin sekä kansalaissodan aikaan sijoittuvan Lahtarit (josta en harmi kyllä ole kirjoittanut mitään) sekä ennen Rottien pyhimystä ilmestyneen chick litin Ihan pähkinöinä, joka sekin oli hyvin kirjoitettu omassa genressään. 

Pelliinan osuudet ilman välimerkkejä kirjoitettuna oli mielestäni osuvasti toteutettu. Kanto oli hauskasti keksinyt syntysyitä Hattulan seinämaalausten oudoimmillekin kuville, joista tosiasiassa emme nykypäivänä tiedä mitä niiden taustalla on ollut. Emme tiedä myöskään ketkä kirkon ovat todellisuudessa maalanneet, emme aivan tarkkaa ajankohtaakaan, mutta todennäköisesti maalarit ovat tulleet Ruotsinmaalta. Todennäköistä on myös, että samat maalarit ovat koristelleet kirkon Lohjalla, sillä sen kuvissa on nähtävissä yhtäläisyyksiä Hattulaan. 

Hattulan kirkosta löytyy videoita, joiden katsomista suosittelen, niiden avulla pääset sisään kirjan tunnelmaan ja kirjan kuvat muuttuvat eläviksi. Ainakin kahdessa näistä videoista oppaana maalauksiin on Anneli Kanto itse. Gummeruksen sivuilta löytyy yksi linkki ja Areenasta Puoli Seitsemän jakso jossa Anneli Kanto on vieraana ja jossa myös käydään paikan päällä Hattulassa.

Kokonaisuutena kirja oli kiehtova ja mielenkiinnon hyvin yllä pitävä, lisäksi se päättyi juuri niin kuin sen kuuluikin, ehkä ennalta-arvattavasti, mutta ainoalla oikealla tavalla. 


perjantai 7. toukokuuta 2021

Amanda Hampson: The Yellow Villa

 


Amanda Hampson: The Yellow Villa
W. F. Howes, 2018
Lukija: Zoe Carrides
Kesto: 7 h 18 min


Kolmekynmppiset Ben ja Mia Tinker tekivät ison elämänmuutoksen, myivät kotinsa Sydneyssä ja ostivat 1800-luvun lopulla rakennetun villan pienestä ranskalaiskylästä Lounais-Ranskassa. Muutto oli Mian unelma, hän oli heistä se seikkailunhaluisempi.

Against my will, I find myself spending hours online, looking at images of interiors at other peoples houses. I think about all the things that could be done, without having any motivation to do them. I worry that I'm becoming a spectator, preferring to dream about things rather than take action. 
There's no pleasure in being so lazy. It makes me feel guilty and miserable. 
Ben doesn't say a thing about it. He's not one of those people whose secret expectations can never be lived up to. Perhaps it would be better if he was. 

Kuusikymppiset Dominic ja Susannah olivat muuttaneet kylään vuotta aiemmin. Susannah halusi välittömästi päästä tutustumaan Tinkereihin, ilahtuneina siitä että kylään muutti englantia puhuva pariskunta. 

When she and Dominic first arrived in Cordes, a year ago, a veritable flotilla of friendships had sailed their way. They were just the sort of fresh 'interesting' new arrivals that established expats welcomed. Several of them were involved with the town theatre, and she had envisaged a quiet resurgence of her acting career. But one by one those friendships capsized. Now it's just her and Dominic again, alone with each other.

Ben piti heti Dominicista, tämä muistutti hänen isäänsä, ja Mia ystävystyi Susannahin kanssa, mutta paljonko heillä pidemmän päälle olikaan yhteistä. Salaisuuksia alkaa paljastua ja molemmat pariskunnat joutuvat myös miettimään, onko Ranska oikea asuinpaikka heille. 

Tällä kertaa en päässyt kovin syvälle kaikkien päähenkilöiden sisimpään vaikka tarina oli juonellisesti kiinnostava ja tarjosi monia yllätyksiä. Tämä kuulostaa ehkä feelgood-romaanilta, mitä se ei kuitenkaan ollut, päinvastoin siinä oli melko surullinen pohjavire. Lopussa oli yllättävän paljon riitelyä ja huutamista. Dominic oli ihmisenä melkoinen mulkvisti, Susannahia kävi sääliksi. Mia ja Ben olivat ne jotka jäivät vieraammiksi.


tiistai 4. toukokuuta 2021

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous


Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Otava, 2021
Lukija: Pirjo Heikkilä
Kesto: 6 h 28 min


Nelikymppinen Kati ei enää halua miestä eikä vuokralla asumista, hän haluaa talon. Nyt kun vanhemmat, Aune ja parkinsonia sairastava Jouko, eivät enää pärjää 1882 syntyneen papan veistämässä hirsitorpassa, Vähälässä, Kati haluaa ostaa sen itselleen. Jo kuukausia hän on sinnitellyt penniä venyttäen saadakseen käsirahan kasaan ja ylennys työpaikalla takasi pankkilainan saannin. Nuukailun taidon hän on oppinut kotoa, heillä oli aina ostettu punaisella laputettuja elintarvikkeita, kaikkineen eletty mottona "kyllä tämä meille välttää". 

Eivät vanhemmat häntä tosissaan talonhankinnassa ottaneet, yksinäinen rahaton ihminen, eivätkä he voi tyttärelle taloa ilmaiseksi antaa, kun sitä olisi jakamassa Sari-sisarkin. Siskokaan ei nähnyt Vähälän ostamisessa mitään järkeä. 

"Kyllä tää on aika kuollut koko Korpikoski, mieti nyt vielä", Sari yrittää painokkaasti. "Ei sun olisi kannattanut jättää Jussia, ajattele miten helppo ja halpa sun olisi ollut asua siinä sen talossa, vaikka loppuelämä."
Tekisi mieli napata puhelu poikki. En kaipaa nyt yhtään parisuhdeohjeita, varsinkaan Sarilta, joka on huonoin mahdollinen ihminen neuvomaan ketään näissä asioissa. Ja eikö hän tajua, että elämässä on muitakin ulottuvuuksia kuin hinta ja halpuus. 

Pääsiäispyhiksi Kati meni vanhemmilleen, tarkoituksena puhua näille talokaupasta. Matkaan tuli kuitenkin ylimääräinen mutka.

Välillä Hugo Määkkönen kertoo 1920-luvun alussa miten veistää hirsiä Vähälän isännän uuteen torppaan. 

En ollut nähnyt kirjasta muuta kuin kustantajan katalogissa olleen esittelyn ja sen perusteella lähdin kuuntelemaan ihan erilaista kirjaa. Kustantajan esittelyssä lukee näin:
"Nyt nelikymppisenä hän päättää vihdoin ottaa elämästä niskalenkin, säästää ja ostaa oman talon: hirsitorpan, jonka isoisän isä veisti yli sata vuotta sitten pakkasen kohmettamin sormin.
Riittävätkö Katin rahat unelman toteuttamiseen? Pääsisikö remonteilla, seinien kaatamisilla ja trenditapeteilla irti suvun kurjasta perinnöstä?"

Ymmärsin lainauksen tarkoittavan sitä, että Kati ostaa talon, muuttaa sinne, alkaa remontoida, kohtaa ehkä remontoidessa haasteita tai isompia ongelmia ja kirjassa juonen ja tapahtumien osalta käydään läpi tällaisia asioita mikä olisi omassa elämäntilanteessani erittäin kiinnostavaa myös fiktiivisessä kirjassa ja siksi vähän petyin. Ilman tätä oletusta olisin todennäköisesti saanut kirjaan paremman otteen, sillä ei kirjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Nuukailu ja miten sitä käsiteltiin mustan huumorin keinoin oli toimiva yhdistelmä. Hyvä tarjous on kirjana melko erilainen kuin Ratisen esikoinen, Matkaystävä, joka käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta ja oli minulle 4,5 tähden kirja. Tälle annoin tähtiä 3,25. Miten nämä aiheet ja käsittelytavan näkee näiden kahden Ratisen kirjan kesken on täysin lukijan omista mieltymyksistä kiinni.


maanantai 3. toukokuuta 2021

Anneli Meriläinen: Kohtalon leikki



Anneli Meriläinen: Kohtalon leikki
Saga Egmont, 2020
Lukija: Anna Kiuttu
Kesto: 6 h 57 min


Päivi Alexandra Lahtinen oli tutustunut Nikolai Romanoviin kun oli saanut työtarjouksen koruesittelyyn. Siitä oli hädin tuskin kolme kuukautta ja nyt he jo menivät naimisiin Ranskassa, missä myös Nikolain äiti nykyään asui ranskalaisen miehensä kanssa. Häävieraissa oli vain kaksi henkeä Päivin puolelta, hänen vanhempansa. Äiti oli hieman ärtynyt siitä, että Nikolai kutsui Päiviä sitkeästi Alexandraksi, mutta Päivi oli tottunut nimeen, jota mallitoimisto oli suositellut häntä käyttämään heti Pariisiin tultuaan. 

Minusta oli täysin yhdentekevää miksi minua nimitettiin. Päivi tai Alex, samantekevää. Pääasia että Nikolai rakasti minua, istui vieressäni ja suuntasi tuikkivat silmänsä minuun. 
Jos joku olisi silloin kertonut minulle tosiasian, joka paljastui minulle vasta vuosia myöhemmin, olisin nauranut vasten kertojan kasvoja enkä olisi uskonut häntä. Nimittäin sen seikan, että Nikolai oli kiinnostunut minusta juuri nimeni vuoksi, ennen kuin oli edes nähnyt minua. 

Häämatka suuntautui Venetsiaan jossa Nikolain isoäiti asui. Olihan Canal Grande hieno, mutta Alexia ihmetyttivät haalistuneen väriset palatsit ja sivukanaalien huonokuntoiset talot.   

Olin valmistunut niiaamaan hänelle niin kuin koulun alaluokilla todistusta vastaanotettaessa. Terävä, jäätävä katse tarkasteli minua kiitävän hetken. Nainen kohotti kätensä ja sormusten välähdellessä huitaisi ilmaan merkiksi, että siirtyisin sivuun. Hän kääntyi uudelleen Nikolain puoleen ja tarttui.kiihkeästi tämän käsivarteen.
"Et saata aavistaakaan, millaisia vaikeuksia minulla on ollut sinun poissaollessasi", nainen sanoi kiihtyneellä äänellä. Tämä uusi taloudenhoitajatar on aivan mahdoton. Sinun on heti erotettava hänet. Hän tiuskii minulle jos en syö ruokaani ja nimittelee minua hävyttömästi signoraksi. Olen huomauttanut hänelle lukemattomia kertoja, että minä olen suuriruhtinatar. Olen tavannut sen hänelle."

Alex sai huomata, että isoäiti oli tavoiltaan hyvin vanhanaikainen ja piti tätä höperönä vanhuksena, kun isoäiti sanoi hänen velvollisuutensa olevan synnyttää Venäjälle tuleva tsaari. Ensimmäisen lapsen syntymään saakka isoäiti kohteli Alexia kuin ilmaa. Alex tutustui myös mm Jakobo Anafestoon, venetsialaiseen kirjallisuuden professoriin, joka oli Nikolain ystävä jo lapsuudesta. Nopeassa tahdissa Alex sai neljä lasta, ensin kolme tytärtä ja sitten pojan, kuin viimeisessä tsaariperheessä, ja Nikolai nimesikin heidät samoin. 

Alexin suhteellisen passiivinen rooli omassa ja lastensa elämässä jäi vähän kummastuttamaan, mutta kirja on kirjoitettu alunperin jo 1980-luvulla, mikä saattaa selittää monia ratkaisuja. Kirja oli viihdyttävä ja tapahtumarikas, kuin fiktiivinen ja "nykypäivään" tuotu versio viimeisestä tsaariperheestä ja alati elävästä toiveesta saada Venäjä taas tsaarinvaltaan, mutta toki hyvin kevyt ja viihteellinen.



sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Rachel Beanland: Florence Adler Swims Forever

 


Rachel Beanland: Florence Adler Swims Forever
Simon & Schuster Audio Uk, 2021
Lukijat: 7 eri lukijaa
Kesto: 10 h 49 min


Kirja sijoittuu Atlantic Cityyn, erityisesti sen juutalaiseen Adlerin perheeseen, ja ajallisesti kesään 1934, jolloin Florence Adler treenaa osallistuakseen Kanaalin yli uintiin. Eräällä harjoitusuinnillaan tämä kokenut uimari kuitenkin hukkuu ja tästä käynnistyy tapahtumien sarja. Florencen sisar Fanny on juuri määrätty vuodelepoon sairaalassa, sillä hänen raskautensa vaatii sitä. Tyttöjen äiti Ester vannottaa sairaalan henkilökuntaa ja uimavalvojia myöden kaikkia huolehtimaan siitä, ettei uutinen kantaudu Fannyn korviin, ennen kuin vauva on turvallisesti syntynyt. Fannyn ja Isacin edellinen lapsi oli syntynyt keskosena ja menehtynyt pian sen jälkeen. Heidän tyttärensä Gussie on kuuden vanha ja tullut hoitoon isovanhemmilleen äidin sairaalassaoloviikkojen ajaksi. Gussie ymmärtää asioista paljon enemmän kuin aikuiset uskovatkaan.
 
Kirjassa on monta kertojaa ja monta näkökulmaa tapahtumiin ja äänikirjassa jokaisella henkilöllä on oma lukijansa. Kuulemme miten tytärten isä Josef oli tavannut Esterin kohta tultuaan siirtolaisena Amerikkaan, ollessaan tarjoilijana hotellissa. Ei mikään unelmavävy, juutalainen toki, mutta vasta hiljattain tullut Euroopasta, ei osannut kovinkaan hyvin englantia, eikä pystyisi palkallaan elättämään perhettä. Seuraavassa sukupolvessa vävypoika Isac on onnenonkija, joka oli päätynyt Atlantic Cityyn epäonnisen työuransa jälkeen Floridasta. Stuart puolestaan oli yksi uimavalvojista, rannan hienoimman hotellin omistajan poika ja Florencen mielitietty. Stuartin isä taas tunnettiin juutalaisvastaisuudestaan, mitä vastaan Stuart kapinoi, eikä ollut halukas astumaan hotellin johtoon isän vanhetessa.

Anna oli tullut Adlerien perheeseen Saksasta vain muutama kuukausi sitten. Tämän äiti oli Josefin lapsuudenystävä, oliko siinä kaikki herätti monissa epäilyksiä, mutta oli miten oli, koska juutalaiset eivät enää saaneet opiskella Saksssa, Josef oli järjestänyt tytölle opiskelupaikan Amerikassa ja ennen koulun alkua tämä majoittuisi heidän perheessään. Anna haaveili, että saisi vanhempansakin natseilta turvaan, mutta Amerikkaan pääseminen oli tehty vaikeaksi. Tulijoiden piti todistaa, että he pystyvät elättämään itsensä, mutta eivät saa viedä yhdenkään amerikkalaisen työpaikkaa. Juutalaiset saivat viedä vain pienen rahasumman mikäli lähtivät Saksasta. Ainoa mahdollisuus oli käytännössä amerikkalainen ystävä, joka avaa tulijoiden nimissä pankkitilin ja tallettaa sille huomattavan summan rahaa. 

Mikä lumoava menneen maailman tunnelma tässä paljon tunteita herättäneessä kirjassa oli! Ehdottomasti paras tänä vuonna lukemistani kirjoista ja nähtäväksi jää meneekö tästä joku ohi. 

Pidin todella paljon siitä toteutuksesta, että lukijoita oli niin monta, jokaiselle päähenkilölle omansa. Lukijat olivat erittäin onnistuneesti valittuja, etenkin Ester ja Josef jotka todellakin kuulostivat iäkkäältä juutalaispariskunnalta. Pidin kirjan rakenteesta, miten kertoja vaihtui monessa kohtaa niin, että kun esimerkiksi Josef oli kertonut asioita ja mennyttä omasta näkökulmastaan, hän meni juttelemaan Annan kanssa ja hetken päästä Anna jatkoi tarinaa siirtäen näkökulman eteenpäin kuin silmukat ketjussa. Gussie oli todella hyvin rakennettu hahmo, viisas pieni tyttö jonka ajatusmaailma antoi oman syvyytensä kirjalle. Kirjailija oli onnistunut luomaan tarinan pahiksesta eli Isacistakin moniulotteisen hahmon, jota kohtaan heräsi kaikesta huolimatta myös sympatiaa. Ylipäätään henkilöt tuntuivat pitkään ja tarkasti pohdituilta ja heidän sisimpäänsä oli helppo päästä.

Yhtenä keskeisenä aiheena juutalaisuuden ohella kirjassa oli keskosuus. Fanny oli saanut Gussien jälkeen keskosena syntyneen pojan, joka oli muiden keskosten kanssa asetettu näytteille keskoskaappiin. Tiedän, että aikoinaan Englannissa asetettiin näytteille ruumiita, maksua vastaan niinikään, mutta nämä keskoskaapit olivat minulle uutta ja vähän järkyttävääkin, vähintäänkin hyvin koskettavaa. Keskosten ei edes odotettu selviävän elossa pitkään, mutta keskoskaappi antoi heille edes pienen mahdollisuuden, mikä sai vanhemmat suostumaan tähän lähes makaaberiin toimintaan. Keskosille oli rakennettu eräänlainen näyttelytila rantapromenadille, niin että päiväkävelyllä kävijät saattoivat pääsymaksua vastaan käydä ihmettelemässä ja kauhistelemassa miten pieniä ja heikkoja nämä vauvat olivatkaan. 

Kirjalla on todellinen esikuva Rachel Beanlandin suvussa. Hänen suvussaan oli "Florence" joka tosiaan haaveili Kanaalin yli uinnista ja menehtyi Florencen tapaan. 


keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Hanna Brotherus: Ainoa kotini



Hanna Brotherus: Ainoa kotini
Wsoy, 2021
Lukija: Hanna Brotherus
Kesto: 7 h 41 min


Seisoin sateessa ja annoin veden läpäistä ihoni ihan joka paikasta, jokaisesta tukkeutumaisillaan olevasta kohdasta. Kirjoitin taskussani olevaan märkään vihkoon sata kertaa, että olen viisas nainen ja tuottelias kirjailija. Kirjoitin sen, ja sitten kirjoitin etten ole, vaan olen hullu ja amatööri ja luulen itsestäni liikaa ja teeskentelen ja minun pitäisi hävetä. 
Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä olen sisälläni. Minulla on tämä keho joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista, mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne kun kuolen.

Nainen oli lähtenyt muutamaksi viikoksi Pariisiin. Ei siksi, että saisi pikku irtioton kevääseen, vaan lopettaakseen pakenemisen. Miksi juuri Pariisiin? Koska se oli ainoa paikka, minne hänen äitinsä oli oman äitinsä kanssa matkustanut. Naisella oli tarve kirjoittaa, kertoa siitä miten hänestä tuli se joka tuli, päästä perille omasta näkökulmastaan asioihin, tapahtuneisiin, elämäänsä.

Nainen käy läpi kaikki elämänsä ihmissuhteet lapsuudenperheestään. Etäisemmän äidin, läheisen isän, nainen oli aina isän tyttö. Siskonsa, joka kuoli rintasyöpään aivan liian nuorena ja veljen, joka oli kuusi vuotta nuorempi. 

Veljessään hän näkee paljon samaa kuin äidissään, tämä on yhtä työteliäs ja aikaansaava. Nainen ei tunne veljensä arkea, he eivät ole sillä tavalla läheisiä. Siskonsa kanssa nainen oli lapsena läheinen, he tekivät kaiken yhdessä kunnes tulivat murrosikään ja sisar sairastui anoreksiaan. Kaksi niin läheistä vieraantui toisistaan ja toistensa elämästä. Siskosta tuli vaatesuunnittelija, naisesta tanssija. 

Äiti vei hänet ensimmäiselle balettitunnille viisivuotiaana ja musiikki tuntui nostavan hänet ilmaan. Mitä korkeammalle jalka nousi, mitä ylemmäs hyppäsin, mitä enemmän piruettini pyöri, sitä enemmän sain huomiota opettajalta. Päässäni oli kiiltokuva tanssijasta jollaiseksi halusin tulla. Oopperan balettikouluun hänet valittiin 11-vuotiaana, mutta vanhemmat halusivat tanssin olevan vain harrastus, joten hän vaihtoi rytmiseen kilpavoimisteluun, vaikka siivet katkesivat ja unelmat murenivat. Hän halusi olla paras voimistelussakin, kivun ja kärsimyksen kautta eivätkä vanhemmat taaskaan hyväksyneet. Pääsy tanssimaan teatterikorkeakouluun oli ainoa oikea väylä eteenpäin, mitä nainen osasi ajatella, mutta vanhemmat sitkeästi toivoivat, että hän hankkisi muunlaisen ammatin.

En ole tanssija siksi, että nautin tanssista. En tanssi siksi, että harjoittelu on hienoa.
Saan tanssilta näyttämön, jossa on mahdollisuus olla auki. Saan tanssilta tilan taisteluun itseni kanssa. Saan tunteen kivusta ja kamppailusta syvimmän inhimillisyyteni kanssa. 

Olin lukenut kirjasta monta kommenttia, joissa ihmeteltiin avoimuutta tuoda julki yksityisiä asioita omista lapsista ja sisaruksista. Lähdin kuuntelemaan kirjaa sekä uteliaana että jostain syystä varmana siitä, ettei se tuntuisi minusta samalta, tai ainakaan yhtä paljastavalta. Pidin etukäteen isona plussana sitä, että kirjailija itse lukee kirjan, uskoen, että hän antaa tunteiden kuulua omassa tekstissään, mutta ei, kaikki oli yhtä tasapaksua tapahtui mitä tahansa. Tuntui, kuin hän olisi lukenut vierasta tekstiä, kertomusta joka ei merkinnyt hänelle mitään. 

Millainen paljastuskirjan oloinen teos sitten oli? Minulle se oli enimmäkseen pitkästyttävää jorinaa joka olisi varmasti koskettanut enemmän sellaista lukijaa jolla on sisaruksia ja / tai on halunnut omia lapsia. Tosin Brotherus on tullut saaneeksi neljä lasta ilman että olisi suunnitellut näistä yhtään ja kaksi on suunnitellut jopa abortoivansa. 

Jollain tapaa kirja ahdistikin, eniten ehkä siksi, että kirjassa kuvatun naisen elämässä kaikki on ollut niin vaikeaa ja tuskien taivalta, hän on jatkuvasti asettanut itselleen korkeita tavoitteita oli kyse sitten urasta tai lasten kasvatuksesta, hänenhän piti olla uransa lisäksi täysillä mukana myös lastensa koulunkäynnissä jokaikisissä kissanristiäisissä. Kirjan päähenkilö on nainen, joka suorittaa elämäänsä hengästyttävällä tahdilla, enkä koe minkäänlaista samaistumista häneen, itse asiassa tuon naisen elämä olisi minulle, oman elämäni downshiftaajalle kauhukuva.


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Laurie Elizabeth Flynn: The Girls Are All So Nice Here


Laurie Elizabeth Flynn: Girls Are All So Nice Here
Simon & Schuster, 2021
Kesto: 9 h 39 min
Lukijat: Erin Mallow, Alex Allwine


'Dear Ambrosia Wellington, 
Mark your calendar to Wesley University 10-year reunion for the class of 2007.
...
Join us for a weekend of catching up with former classmates and attending exciting events, including the all campus party and formal class dinners.'

Ambrosia deletoi sähköpostin välittömästi, kuten sitä seuranneetkin kutsut. 

Kolme vuotta aiemmin Ambrosiasta oli tullut rouva Turner, kun hän oli mennyt vihille Adrianin kanssa. Viisi vuotta nuorempi Adrian oli löytynyt deittisovelluksesta, ei varsinainen saalis vaikka hyvännäköinen, sillä mies oli satunnaisia baarimikon hommia tekevä, sohvalla viihtyvä college dropout, joka oli jättänyt opinnot kesken kirjoittaakseen romaanin joka on ollut kesken jo monta vuotta. Mutta mikään näistä ei haittaa Ambrosiaa, sillä Adrian kohtelee häntä hyvin. 

Sähköpostien deletointi ei auta. Eräänä päivänä Adrian esittelee postissa tullutta kirjakuorta jonka oli päätellyt hääkutsuksi. "You need to come. We need to talk about what we did that night." Siinä viesti kokonaisuudessaan, ilman allekirjoitusta, mutta Amb tietää lähettäjän muutenkin. Mutta kumpaa hän tarkoittaa, iltaa jolloin kaikki sai alkunsa, vai iltaa jolloin kaikki päättyi?

Kun Ambrosia aloitti Wesleyssä, hän halusi kipeästi kuulua muiden tyttöjen porukkaan, mutta huomasi heti miten vaikeaa se oli. Hän ei ollut yhtä kaunis eikä luonnostaan tyylikäs, joten yritti kopioida asuntolan tyttöjen tyyliä. Hän sai kämppiksekseen Floran, joka oli illat pitkät puhelimessa toisaalla opiskelevan poikaystävänsä kanssa, eikä ollut siksi millään tavalla hyödyksi seuraelämän tikapuilla nousemiseen. Piti keksiä muita keinoja ja Amb alkoi kaveerata Sullyn kanssa. Opiskelu vaihtui bilettämiseen ja toinen toistaan julmempiin peleihin, joilla he pyrkivät sotkemaan muiden elämät vain pitääkseen hauskaa.

Viime vuodet Amb oli tehnyt töitä sen eteen, että pääsi eroon opiskeluaikaisesta maineestaan. Hän piti yhteyttä vain kahteen Wesleyssä opiskelleeseen ystäväänsä. Adriankin luuli vaimonsa olleen yliopistossa "kiltti tyttö" joka vietti iltansa kampuksen kirjastossa opiskellen.

He has no idea. 
I can't change what we did, what I did. I turned into a monster. But the world knows exactly how to make monsters out of girls who want what they can't have. 
The boy in the picture, he won't be at the reunion, I made sure of that. Just like I made sure that his girlfriend won't show up. And that I'll never see either of them again.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, silloin ja nyt, silloin ollen kymmenen vuotta aiemmin Wesleyssä. Amb suoritti teatterialan opintoja, ohimennen mainittiin esimerkiksi näytelmäkirjoituksen kurssi, mistä olisin mielelläni kuullut edes jotain, mutta opinnot ohitettiin täysin ja keskityttiin vain opiskelijoiden vapaa-aikaan. 

Juonellisesti kirjassa on nautinnollisen tiheä tunnelma, valheita, salaisuuksia, manipulointia, ilkeyttä. Ambrosia on kiinnostava päähenkilö, harvemmin tällaisissa tarinoissa päähenkilönä on se koulukiusaaja ja uhrit ovat sivuosassa. Oli alusta asti kiinnostavaa arvailla mitä tytöt ovat tehneet, miten pitkälle menneet, ja luvassa oli monta yllättävää käännettä epilogia myöten. Kirjan nimi All the Girls Are So Nice Here on ironisuudessaan osuva. Ja vaikka Ambrosia on pahis, voit tavallaan pitää hänestä, vähintäänkin ymmärtää. Eikä hän minun mielestäni, loppujen lopuksi, ollut edes se veemäisin tyyppi. 


perjantai 23. huhtikuuta 2021

Vera Vala: Aprikoosiyöt


Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus, 2021
Lukijat: Mirjami Heikkinen, Anniina Piiparinen
Kesto: 11 h 10 min


Laura ei ollut käynyt Aino-tädin huvilassa Tolfon vuoristossa Italiassa melkein 20 vuoteen ja oli vannonut, ettei enää koskaan palaisikaan. Yhteydenpito tätiin oli vuosien mittaan huvennut hyvän joulun toivotuksiksi. Mutta lapsuudenkodin ullakkoa siivotessaan hän oli löytänyt kirjekuoren, jonka sisältö pakotti ottamaan tätiin yhteyttä. Mutta nyt Aino oli joutunut sairaalaan pudottuaan villan läheisiltä raunioilta, eikä ollut ottamassa Lauraa vastaan.

Vastassa oli sen sijaan Michele, turvapaikanhakija joka oli löytänyt Ainon, eikä uskonut, että tämä olisi pudonnut vahingossa.

"Sitten kun" -elämää elävä Laura ajelehti vielä liki nelikymppisenä työpaikasta ja ihmissuhteesta toiseen. Gradu oli kesken, haave oman kirjan kirjoittamisesta jossain taka-alalla, yritys kääntää kiinnostava kirja suomeksi ja tarjota työtä kustantajalle tyssännyt siihen, että joku muu oli ehtinyt ensin. Kaksi vuotta kestänyt suhde nykyiseen avomieheen Robiniin alkoi lakastua. 

Laura kaipasi jo äitiään, joka oli sairastunut Alzheimeriin ja luuli usein Lauraa Katiksi, esikoisekseen. Kati, Lauran ihmeellinen isosisko, itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva asianajaja joka ei työkiireiltään ehtinyt äidin luona edes käydä.

Toisessa aikatasossa, "sinä kesänä", nimettömänä pitkään pidettävä henkilö on nuori tyttö joka rakastuu päättömästi Ainon naapurissa asuvaan ja naimisissa olevaan Ludovigoon ja ryhtyy tämän kanssa salaiseen suhteeseen. 

En tiedä oliko tarkoituksena päätellä saman tien kenestä "sinä kesänä" kerrotaan, muttei sen hoksaaminen vähäisistä vaihtoehdoista mitenkään vaikeaa ollut. Mitään paljastusta juoni ei siis onnistunut tarjoamaan. 
Toivoisin aina, että kirjassa olisi yksi päähenkilö josta pitäisin, mutta tässä en tuntenut sympatiaa ketään kohtaan. Epäuskottavuuksiakin kertyi turhan paljon, mutta niistä en halua avata enempää tai menee spoilaamiseksi.
Kansikuva on kaunis ja lukemaan houkutteleva ja kesäinen Italia tapahtumapaikkana viehättävä pitkän korona-ajan ja matkakuumeen vallassa kärvistelevälle. Suosittelenkin kirjaa romantiikkaa ja Italiaa kaipaaville ja tähtiä annan 3/5.


maanantai 19. huhtikuuta 2021

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille



Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille
Like, 2021
Lukija: Johanna Kokko
Kesto: 10 h 18 min


Lokakuu 2019.

Ilma-akrobaatti Nella ja taiteilija Linda olivat liittyneet harrastajateatteriporukkaan pari vuotta aiemmin, mutta nyt Linda oli kateissa, ollut jo kesäkuusta lähtien. Todennäköisesti hän on kuollut, mutta Nella ei halua sitä uskoa. Uudessa produktiossa Nellalla piti ensin olla vain pieni rooli, muutama yleisöä kohahduttava ilma-akrobatianumero, mutta Lindan kadottua esitystä oli muokattu ja nyt Nella esittäisikin uutta hahmoa, merenneitoa, jonka pienen syrjäisen kylän kalastaja löytää verkoistaan ja vie kotiinsa.

Nella ja Linda olivat muuttaneet Helsinkiin yhdessä, sitä ennen he olivat opiskelleet Vaasassa. Helsingissä Linda oli alkanut seurustella Oliverin kanssa ja viime ajat pitänyt asuntoa lähinnä varastonaan. 

Nella hätkähti kun sai postissa kirjeen, jossa oli vain yksi virke kaunokirjoituksella. Minä tiedän mitä tapahtui merenneidoille. Kirje oli samanlaisessa kuoressa, missä kutsukortti Lindan taideprojektiin Varjakansaarelle oli tullut.

Kesäkuu 2019.

Et koskaan uskonut, että meitä on olemassa. Uskoisitko, jos nyt kertoisin? 

Meillä on ilo ja kunnia kutsua Teidät ympäristötaideprojektimme 
Mitä tapahtui merenneidoille 
avajaisiin Varjakansaarelle, Ouluun, 8.6.2019. 

Korttiin on painettu kuva pyrstöstä, josta tihkuu mustaa nestettä. Kun katseeni osuu siihen, minua alkaa puistattaa, enkä pysty lukemaan pidemmälle.

Jo lossimatka on osa kokonaisuutta, taideteosta, joka on kätketty saaren sopukoihin. Näyttelyvieraiden on tarkoitus kiertää saarta sen palaset löytääkseen. Nelli tai Oliverkaan eivät tienneet sen enempää produktiosta, jotenkin se liittyi Varjakansaaren historiaan, etenkin sen edustalla 1907 tapahtuneeseen veneturmaan jossa oli kuollut kaksikymmentä naista ja tyttöä. 

"Mitä sä tekisit, jos tietäisit jotain mitä kukaan muu ei tiedä, kertoisitko?"
"Mennään", toistan.
"Vastaa ensin."
Äkkiä Lindan silmissä vilahtaa jotain mitä en ole niissä aiemmin nähnyt. Pelkoa, paniikkia, jotain kammottavan synkkää. Haluaisin ravistella häntä.
"Sellaista mitä kukaan ei halua kuulla."
"Mä pysyisin hiljaa ja jatkaisin elämääni", sanon liioitellun hitaasti. 
"Mä yritin kertoa, mutta kukaan ei kuunnellut", Linda sanoo hiljaa. Hän luo vielä viimeisen katseen muistomerkkiin.
"Mä olisin mieluummin ollut siinä veneessä."

Linda oli tehnyt pohjatyötä taideteokseensa jo kymmenen vuoden ajan ja nyt kuukauden päivät työstänyt sitä saaressa työryhmänsä kanssa. Avajaisiltana Linda oli heitä sovitusti rannassa vastassa, mutta ketään muuta ei näkynyt. Ei taiteilijoita, ei muita kutsuvieraita. Kaikki on yhtäkkiä ihan liian outoa.

Kuulen kuinka vesi lainehtii umpeen naulatun kaivon seinämiin muutaman metrin päässä minusta. Tuijotan luukkua. Kauhu tykyttää sisälläni. Hakanen on paikoillaan. Se ei voi olla mahdollista. Avaan hakasen, se on paksu ja jäykkä. Tiedän että sitä on mahdotonta avata sisältä käsin. Tiedän, koska olen kokeillut. Pudonnut takaisin pohjalle ja yrittänyt uudestaan. Huutanut, kunnes tajunnut, ettei kukaan kuule. Tuntenut maan sortuvan allani, vajonnut. Tuntenut kädet, jotka kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minua alaspäin. Pyrstön, joka pyyhkäisi pohjettani. Niljakkaat suomut. Tuijotan alhaalla odottavaa pimeyttä.
"Linda", kutsun hiljaa. Kohotan taskulamppua ja sytytän sen. 

Siitä huolimatta, että psykologinen jännitys onkin dekkareiden joukossa minulle mieluisinta cozy crimen ohella, tämä oli omaan makuuni jo liiankin pelottava, paikoitellen ennemminkin kauhua. Lisäksi tuon ylläolevan lainauksen kaltaista tapahtumaa jatkui ja jatkui loputtomiin. Kuuntelin kerran kirjaa sängyssä, pimeässä nukahtamista odotellen ja sen ensimmäistä aavemaista käännettä aavistamatta, jolloin tempaisin luurit korvilta kesken lauseen, kun en enää halunnutkaan kuulla mitä saarelta löytyi samanlaisessa yön pimeydessä missä itse puoliunisena olin. Loput kirjasta kuuntelinkin visummin hereillä ollessani. 

En pitänyt kirjan lukijasta ollenkaan, minua vaivaa tällainen jopa suomalaiseksi lukijaksi tunteeton tasainen pajatus. Ajan mittaan siihenkin tottui, mutta odotin kyllä pitkään kirjan loppumista. Oletan, että suomalaiset keskimäärin haluavat mahdollisimman neutraalin lukijan (miksi muuten meillä näitä suosittaisiin), mutta olisin toivonut lukijalta edes hiukan osuutta sen psykologisen jännitteen luomiseen. Kuuntelen tällä hetkellä melkein puolet ajasta englanniksi ja enkkulukijoiden eläytyminen tekstiinsä on täysin erilaista, minulle mieleisempää


sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja


 Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus, 2021
Alkuteos: The French Photographer / The French Orphan, 2019
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Lukija: Usva Kärnä
Kesto: 15 h 24 min


Kolme vuotta kestäneen mallinuransa aikana Jessica May oli esiintynyt lukuisia kertoja Voguen kannessa. Hän oli tottunut siihen, että katseet sulivat hänen vartaloonsa ja hän tiesi, että solttupojat kiinnittivät hänen kuviaan punkkiinsa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään juhlia varten elävä bimbo, vaan oli elänyt vanhempiensa työn takia hyvin erikoisen kiertolaislapsuuden ja viimeiset kymmenen vuotta Ranskassa ennen paluuta Amerikkaan. Ranskassa hän oli osallistunut aktiivisesti mielenosoituksiin fasismia vastaan ja kirjoittanut juttuja amerikkalslehtiin. Nyt hän haluaisi taas enemmän haasteita, Martha Gellhornin kannustaessa julkaista artikkeleita ja ottaa kuvia. Elettiin vuotta 1942.

Vuotta myöhemmin ulkoministeriö myönsi hänelle sotakirjeenvaihtajan passin ja hän sai viimein määräyksen ylittää Atlantti. Hän oli hiljakkoin täyttänyt 23 vuotta. Näin hänestä tuli Yhdysvaltain armeijan kapteen. Sotilasarvo ja univormu kuuluivat tehtävään paitsi suojavärin antamiseksi, myös siitä syystä, ettei häntä ammuttaisi vakoojana mikäli hänet saataisiin kiinni. Hän oli pyytänyt päästä Italiaan ja saanut asemapaikakseen Napolin, josta käsin hänen tuli raportoida sairaanhoitajien työstä Voguen lukijoille, mutta päätyi heti alkuunsa vahingossa poteroon vihollisen kantaman sisäpuolelle. Tauotonta meteliä, huutoja, rääkäistyjä komentoja, huitomista, loputonta liejua, kokkareina ilmassa lentävää savimaata.

Lääkintäteltassa aivan lähellä rintamalinjaa Jess koki melkoisen yllätyksen, kun niin vaarallisessa paikassa oli lapsi. Nelivuotias Victorine oli orpotyttö josta huolehtivat hoitajat sekä laskuvarjojääkäri Dan Hallworth, joka suunnitteli vievänsä tytön pian sisäoppilaitokseen Englantiin. Siitä Jess päätteli, että huhuttu liittoutuneiden maihinnousu oli lähellä.

Jess oli tullut leiriin Yhdysvaltain armeijan sotilaiden kanssa ja tiesi heti kuvan ottaessaan, että siitä Amerikka näkisi, mitä sodasta oli tullut. Se ei ollut ylevä ja sankarillinen tanner, vaan raaka ja eläimellinen ihmiskunnan tuho. Kuvassa korostuivat pulleat riikinkukot joiden höyhenpeite loisti kirkkaana kuin kesäinen taivas. Punaiset kukat nousivat vahvoina maasta, nostivat päätään kohti aurinkoa, ja niiden takana olivat naiset. Heidän ihonsa oli paperinohutta, hädin tuskin kätki luut. Heidän sisäänsä saattoi miltei nähdä. Kasvoilta oli riisuttu kaikki tunteet. He olivat kuolleita, mutta tuomittu elämään. 

Toinen aikataso vei kesään 2004, jolloin 29-vuotias D'Arcy Hallworth palasi Sydneystä Pariisiin ja jatkoi saman tien autolla maaseudulle määränpäänään upea linna nostosiltoineen ja torneineen. Hänen työnsä oli toimia taidekuriirina ja nyt hän oli tullut hakemaan valokuvia sydneyläiseen galleriaan. Perillä odotti kuitenkin yllätys, kun valokuvaajan agentti Josh ilmoitti, että hänen olisi pakattava kuvat itse ja siihen menisi kaksi viikkoa. Ullakolla oli myös valokuva-arkisto, jonka kaikkia osia edes Josh ei ollut aiemmin nähnyt ja nyt tämä sai poikkeuksellisen luvan näyttää kuvat myös D'Arcylle. Kuvat saivat naisen sanattomaksi hämmästyksestä, kun niissä esiintyi hänen äitinsä pienenä tyttönä.

Ranskalainen valokuvaaja on ihailtavan taidokkaasti punottu, yli vuosikymmenten yltävä ja mielenkiintonsa säilyttävä viiden tähden lukuromaani.Sen sivut täyttyvät hirvittävästä määrästä salaisuuksia, itsesyytöksiä ja rakastettujen ihmisten suojelemista, ennemminkin kuin tällaisille romaaneille niin tyypillisistä väärinkäsityksistä. Minulle tulee harvoin kyyneleet silmiin kirjaa kuunnellessa, mutta tässä kirjassa niin kävi.

Aina löytyy silti jotain huomautettavaakin. D'Arcyn loputon itsensä ja ammattitaitonsa vähättely ärsytti. Äänikirjassa hieman häiritsi lukijan vaihteleva tapa ääntää ranskankielinen nimi D'Arcy, välillä neutraalimmin ja paremmin suomeksi puhutun tekstin sekaan sopien, välillä niin perusteellisesti sorauttaen että lienee saanut sylkeä pyyhkiä mikrofonista. Onneksi itse tarina oli kuitenkin niin koukuttava, että se vei päähuomion, eikä määrältään isommassa roolissa olleessa sodanaikaisessa osassa ollut vastaavaa minua häirinnyttä ääntämistapaa. Mitä enemmän kuuntelen englanniksi, sitä enemmän kaipaan enemmän eläytymistä lukemiseen, mutta se nyt vain on hyväksyttävä, että suomeksi naislukija puhuu miesten repliikit yhtä heleällä äänellä kuin naistenkin. Ilmeisesti Suomessa halutaan äänikirjat luettavan mahdollisimman neutraalisti. Usva Kärnän äänessä on kuitenkin tunteita.

Jessica Maylla on todellinen esikuva, valokuvaaja Lee Miller, johon kirjailija oli törmännyt toista romaania kirjoittaessaan. Lee Millerin elämässä oli kuitenkin tapahtunut asioita, joiden takia hän ei halunnut kirjoittaa elämäkertaromaania Milleristä. Monet kirjan  tapahtumista ovat todellisia, lehtiartikkeleista ja elämäkerroista kirjaan otettuja ja Jessille muokattuja, ja näitä kirjailija avaa pitkään ja perusteellisesti kirjan lopussa. Niin ikään moni kirjan muista henkilöistä on todellisia ja esimerkiksi Martha Gellhornille kirjassa tapahtuvat asiat ovat todellisia. Kirjailija on perehtynyt aiheeseen perusteellisesti ja se näkyy. Sama kirja on muualla julkaistu myös nimellä joka olisi suomennettuna Ranskalainen orpo, mutta mielestäni valokuvaaja sekä meillä käytetty kansikuva ovat osuvampia.

Toivottavasti Ranskalainen valokuvaaja saa niin hyvän vastaanoton, että muitakin Lesterin kirjoja suomennetaan.


lauantai 17. huhtikuuta 2021

Martta Kaukonen: Terapiassa


Martta Kaukonen: Terapiassa
Wsoy, 2021
Lukijat: Anna Saksman, Ilkka Villi, Martti Ranin, Satu Paavola 
Kesto: 9 h 13 min


Kidutan, murhaan, jälkiä jättämättä. Se on minulle kunnia-asia.

Ira on sarjamurhaaja. Hän toivoo, että siten tuntisi edes jotain. Mutta tämä kerta olisi viimeinen ja nyt 20-vuotiaan Iran täytyisi keksiä itselleen uusi identiteetti. Hän päätti alkaa käydä terapiassa saadakseen itselleen luonnetodistajan, mikäli jäisi kiinni tekemistään murhista.

Viisikymppinen Clarissa Virtanen on psykoterapeuttina alansa huippuja. Kun hän sai onnistuneesti päätettyä terapiasuhteen, hän poksautti auki shampanjapullon kuin formulakuski ikään. Metoo-kampanjan levittyä hänestä oli tullut suosittu vieras ajankohtaisohjelmiin. Clarissan aviomies Pekka oli ammatiltaan insinööri ja Clarissan tuki ja turva. 

Arto Haaleajärvi oli jäänyt leskeksi kuusi vuotta aiemmin ja saanut potkut Helsingin Aviisista alkoholinkäyttönsä takia. Sen jälkeen hän oli tehnyt juttuja freelancerina ja Irmeli oli yksi heistä, jotka edelleen antoivat hänelle työtehtäviä. 

"Juuri sellainen jollaisista sinä tykkäät."
Samaisella mantralla Irmeli syötti jokaisen työtehtävän kärsiville uhriparoilleen. 
"Tosi kiinnostavan ihmisen henkkari. Ihan palkintokamaa."
Mitäpä muutakaan. Inhosin henkilöhaastatteluja. Kyllä, minä vihasin työtäni. Ja minä vihasin elämääni. Enkä tavoitellut suurta journalistipalkintoa.   

Irmelin järjestämä haastateltava oli paljon julkisuudessa näkyvä Clarissa, tyypillinen asiantuntija joka halusi saada palstatilaa meriiteilleen ja saamilleen palkinnoille ja kunnianosoituksille, antamatta mitään yksityiselämästään. Toimittajan painajainen, mutta Artolle haaste, kuin ketulle jallitettava.

Iralla on tapana valehdella, kaikesta. Kun valehtelee paljon, siinä tulee hyväksi, niin hyväksi että saa kenet vain uskomaan mitä tahansa. Ei hän aio lopettaa tappamistakaan, kunhan valehteli lukijalle. On vain kaksi asiaa joissa olen hyvä, kiduttaminen ja tappaminen. Miksi siis lopettaisin? Mutta terapiaan hän halusi mennä aivan oikeasti. 

Clarissa Virtanen. 
Bongasin sen innokkaasti läähättävän puudelin Asiastudiosta. Hän kiemurteli puolialasti tv-studion sohvalla kuin kobra joka tanssii käärmeenlumoojan tahdissa. 
Heittipä haastattelija miten tympeän vitsin tahansa, Clarissa kikatti ja kikatti ja kikatti niin, että pelkäsin hänen kusevan housuihinsa. 
Bimbo, hattarapää, barbie, höyhenaivo, tuulitunneli. Juuri sellaisen terapeutin minä halusin.

Mutta jokin Iran suunnitelmassa on mennyt pieleen, sillä Ira kertoo lukijalle tehneensä terapeuttinsa valinnassa arviointivirheen.

Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset fiilikset. Olen nähnyt tätä kehuttavan ja odotin siksi paljon, mutta minun makuuni se käynnistyi turhan hitaasti. Minua häiritsivät sivuhenkilöiden kummalliset nimet jotka eivät jotenkin istuneet kokonaisuuteen; Uolevi Mäkisarja, Ripa Raasteenlahti, Arto Haaleajärvi. Lassi Laajasrauha, Martti Katveenluoma, Harri Kuikkasuo. Pikemminkin jonkin (mustan) huumorikirjan nimikavalkadia. Pisteet nousivat loppua kohden, äänikirjan viimeiset kaksi tuntia olivat todella koukuttavaa kuunneltavaa ja minut yllätettiin useampaan kertaan.