Historiallisia romaaneja vol 12

Seuraavassa neljän kirjan paketissa kattaus historiallisia romaaneja. Jälleen päädytään Kähkösen Kuopio-sarjaan, mutta ennen sitä seikkaillaan Ruotsissa, Porissa ja Long Islandilla. 

***

Christina Erikson: Muistojen rakkaus

Kartanon naiset #4 (toisen trilogian aloitus)

Docendo, 2026

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 44 min 

1854

Christina aloitti uutena palvelustyttönä Svartån kartanossa. Tehtävä oli sinänsä helppo, kartanossa asui vain iäkäs kreivitär Magdalena, eikä hän järjestänyt enää juhlia tai kutsunut juuri vieraitakaan. 

Magdalena ja hänen tyttärensä, vapaaherratar Beatrice, eivät olleet menneisyyden asioiden tähden erityisen lämpimissä väleissä, ja kreivitär oli välillä äkäinen ja hankala. Christina voitti kuitenkin hänen luottamuksensa, niin että sai käydä läpi naisen vanhat päiväkirjat ja auttaa kirjoittamaan muistiin niistä puuttuvat palaset. 

1813

Magdalena oli seitsemäntoista, ja ajatukset rakkaudesta ja avioliitosta olivat pyörineet hänen mielessään koko kuluneen kesän. Oli jo korkea aika esittäytyä virallisesti seurapiireille ja löytää puoliso.

Magdalena odotti kovasti kosintaa, ja sai näitä pian kaksikin. Eniten häntä ilahdutti tutustuminen veljeksiin, Anders ja Filip von Rosenstråleen, joista toisesta hän sai puolison ja toisesta läheisen ystävän.

”Filip von Rosenstråle”, Magdalena kuuli kuin kaukaa. Hän onnistui kääntämään katseensa isoveljestä ja katsoi tämän nuorempaa veljeä. Ystävälliset silmät vastasivat hänen katseeseensa, ja miehen pehmeä ja innokas hymy sai Magdalenan rentoutumaan ja rauhoittumaan keskellä hälinää ja meteliä. Miehen ote oli lämmin ja luja, kun tämä tarttui hänen pieneen käteensä.

Anders puuttui asiaan. ”Jos neiti Anderssvärdin tanssivihko ei ole vielätäynnä, tahtoisimme kumpikin varata tanssin neidin kanssa.”

Magdalena ojensi pienen taitellun korttinsa, ja miehet kirjoittivat kohteliaasti nimensä sen riveille.

”Näkemiin, neiti Anderssvärd”, Anders von Rosenstråle sanoi ennen kuin veljekset siirtyivät eteenpäin.

Magdalena värähti odotuksesta ja hermostuneisuudesta. Miten jännittävää! Juhlat, ihmiset ja tunnelma olivat ainutlaatuinen kokemus, ja hän vain pelkäsi tekevänsä jotain väärin. Kompastuvansa, astuvansa jonkun varpaille ja sekoavansa tahdissa. Hän puri huultaan ja kohtasi Filip von Rosenstrålen lämpimän katseen. Mies iski hänelle silmää, ja hän rauhoittui heti. Kaikki sujuisi kyllä hyvin, hän ajatteli.

Ai että tämä on niin mahtava sarja! Ensimmäinen trilogia päättyi, mikä on vähän hassua oivaltaa vasta siinä kohdassa, kun alkaa kuunnella neljättä kirjaa, eli sarjan markkinoinnissa olisi tähän voinut kiinnittää enemmän huomiota. Nyt alkoi siis toinen trilogia, keskimmäinen osa saadaan suomeksi vuoden kuluttua. Ajassa hypättiin reilusti eteenpäin; Christinan isoäiti on se Maja, joka oli ensimmäisen Christinan luottopalvelija ja hyvä ystävä. Tämä hyppäys ajassa oli saanut sotkettua käyttämäni äänikirjapalvelunkin kuulijoita ja ehkä osittain sen tähden moittimaan kirjaa, mikä taas on vääryys kirjailijaa kohtaan. Minusta tämä oli erinomainen uuden trilogian aloitus, harmi että pitää kokonainen vuosi odottaa jatkoa!

***

Leila Tuure: Sinisukka

Saga Egmont, 2025

Lukija: Anu Vilhunen 

Kesto: 9 h 25 min

Puoleenväliin Tamperetta Charlotta Ramberg oli itkenyt, kun isä oli reellä lähtenyt kuljettamaan ainoaa jälkeläistään Porista Pietariin. Toivuttuaan vilustumisesta ja matkan vaivoista, Lotta oli kuitenkin huomannut Pietarin notkuvan aarteita, joita Porista ei löytänyt. Pappa osti kaiken mitä hän halusi, hienoja naisten tavaroita, vaikka hän olikin vasta kahdeksantoista ja isän mielestä tyttöpaha. Kiireisen lähdön syynä oli ollut Lotan epäsopiva käyttäytyminen miesten, etenkin erään tietyn taidemaalarin seurassa...

Talo Pietarissa oli isän äidinpuoleisen serkun, jonka perhettä Lotta ei tuntenut. Yhteinen kieli löytyi ranskasta, joskin Lotan posket punehtuivat kun hän ymmärsi, että se "mademoiselle" joka hänelle ranskaa oli opettanut, ei ollut aitoa ranskalaista nähnytkään. Lähes samanikäisestä Sofia-tyttärestä Lotta sai hyvän ystävän, ja alkoi hämmästyksekseen ymmärtää venäjääkin, kun he lähtivät kesän viettoon maaseudulle. Edessä oli rakkautta, mutta myös yhteiskunnallinen herääminen naisten asemaan ja tarpeeseen sen parantamiseen. 

Olen aika paljon lukenut / kuunnellut Leila Tuuren kirjoja viime vuosikymmenten aikana, ja edelleen viihdyn näiden parissa. Pori on itselle erittäin tuttua seutua, olen hetken asunutkin siellä aikuisena ja lapsuutenikin vain 50 km päässä. 

Harmi ettei Tuure ole tunnetumpi historiallisten romaanien ystäville, kannattaa tutustua. Sinisukka sijoittuu 1900-luvun alkuun. Oma suosikkini on ehdottomasti neliosainen 1800-luvun Poriin sijoittuva Piiritanssi-sarja. 

***

Ellen Vahr: Kartano Long Islandilla

#1 Amerikka

Gyldendal Astra, 2026

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 11 h 6 min

1916

Thean isä oli taitava leipuri, mutta kaksi vuotta aiemmin syttynyt suuri sota oli muuttanut olosuhteet. Niukat viljavarastot tekivät lopun kaikesta mikä ei ollut välttämätöntä; ei siis enää kakkuja tai leivonnaisia, vain muutamia leipiä jotka myytiin hetkessä loppuun. 

Long Islandilla, jossain New Yorkin kaupungin ulkopuolella, oli kartano nimeltä Idle Hour, jonne oli vapautunut palvelijan paikka. Äidin sisar, jolta kutsukirje toimeen oli tullut, pitäisi hänestä huolen. Thea ei halunnut lähteä, mutta leipomossa ei ollut enää töitä kahdelle, hyvä jos kohta isällekään. Hänen on pakko myös unohtaa rakkaus nuoreen Hansiin, sillä heidän ei ole mahdollista perustaa perhettä tällaisessa tilanteessa.

Elämä amerikkalaisessa kartanossa osoittautui kovin erilaiseksi mitä Thea oli kuvitellut. Myös Augusta-täti kohtelee alaisiaan oudon kylmästi ja hänellä on selvästi jokin suuri salaisuus. Thean on vaikeaa kotiutua kartanoon, onneksi hän pääsee välillä käymään muiden lähellä asuvien sukulaistensa perheessä. 

Palvelijoiden kesken tapahtuu kaikenlaista, ja Thean avuliasta luonnetta käytetään siekailematta hyväksi. Kilpailu on kovaa, ja Thea miettii ettei amerikkalainen unelma ehkä sittenkään ole häntä varten. 

Kertomus perustuu kirjailijan oman isoäidin elämään ja siihen on myös tulossa jatko-osia. Luultavasti kuuntelen seuraavankin, vaikka en aivan täysin päässyt tämän kirjan imuun vaan jäin jotenkin ulkopuoliseksi. Kiinnostelee kuitenkin mitä Thealle jatkossa tapahtuu ja sehän on aina hyvä merkki. 

En taas oikein pidä kaikista näistä kirjan kansista, joten pitkästä aikaa vaihtoehtoinen kansi, Ellen Vahrin kirjalle.

***

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Kuopio-sarja #3

Äänikirja: Otava, 2018

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 14 h 24 min

Suomessa eletään välirauhan aikaa, mutta sota jatkuu maailmalla. Yksi brittien karannrieista sulkupalloista ajautuu Suomeen saakka ja tekee tuhoa vaijereineen, kunnes se ammutaan alas. Tuomen pikkupojatkin olisivat kovasti sen halunneet nähdä, mutta naiset kiittelivät, kun sen silkistä riitti ommeltavaa pitkäksi aikaa. 

Tuomen perheessä on muutosten aika. Anna on ollut isossa roolissa vastatessaan suuresta osasta niin ikääntyvän anopin kuin kaksostensa hoidosta. Kun karjalaisevakko Helvi Martiskainen ja hänen tyttärensä Mari mutkien kautta palaavat heidän elämäänsä, avautuu Annalle toisenlainen elämä. Helvin kautta hänelle järjestyy ensimmäinen kodin ulkopuolinen työpaikka ravintola Tatrasta, josta tulee pian Kuopion suosituin. Myös Lassi yrittää parhaansa mukaan osallistua perheen elättämiseen, mutta päävastuu on edelleen Annalla. 

Jään ja tuulen kevään alkupuolella oli jopa jotenkin rauhallinen ja uinuva tunnelma, ja vähän kummastelin käynnistyykö tämä osa ollenkaan. Henkilömäärä ei suuresti kasvanut, mutta näkökulmat kylläkin, kun arkea kuvattiin yhä useammalta kantilta. Mari alkoi itsenäistyä ja olla muutakin kuin Annan kaksosten lapsenlikka. Uutena henkilönä mukaan tuli varakas rouva Lehtivaara, joka ottaa Juho-pojan "sotakasvatikseen" ja auttaa tätä paremman elämän syrjään kiinni. Rouva Lehtivaara tutustuu myös brittiläiseen mieheen, joka on tullut kantamaan kortensa kekoon Suomen sotaponnisteluissa. Vai onko tämä sittenkin vakooja?

Annakin käy rouva Lehtivaaraa auttelemassa kun muilta töiltään ehtii, ja tuhahtelee ensin kun rouva kertoo kyllä tutustuneensa työlaisnaisen elämään, sillä hän "on Canthia lukenut". Vaan kun Anna vihdoin ehtii rouvan lainaaman Työmiehen vaimon itsekin lukea, saa hän siitä oivalluksen: naisten on vedettävä yhtä köyttä!

Pidän tästä hyvin elämänmakuisesta sarjasta, oikein kiva että tuli vihdoin tartuttua.

***

2 x sotarakkautta - Leila Tuure & Leena Falttu

Tällä kertaa paketissa kaksi suomalaista toisen maailmansodan vuosiin sijoittuvaa romaania.

Leila Tuure: Varjojen aika 

Word Audio Publishing, 2024

(Painettu kirja: 2007)

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 30 min

Ainon vanhemmat eivät olleet hyväksyneet talontyttären avioitumista tehdastyöläisen kanssa, mutta Aino ja Lauri olivat pitäneet pintansa. Viiden yhteiselon vuoden jälkeen esikoistytär oli vihdoin ilmoittanut tulostaan, ja sai nimekseen Marja-Leena, kotoisasti Marju. Myöhemmin huomattiin tytön syntyneen samana päivänä kun Hitler ensi kertaa kannusti joukkojaan vallankumoukseen Munchenissä. Marju sai kuitenkin elää onnellista työläislapsen elämää Porissa, jossa isä oli töissä Rosenlewillä ja äiti leipoi tilauksesta mitä vain. 

Opettaja puhui vastahakoisen isän päästämään etevän tytön oppikouluun, mistä Marju ei ollut osannut haaveillakaan. Työläislasta katsottiin siellä pitkään niin opettajien kuin muiden oppilaidenkin suunnasta, eikä Marjun ollut helppoa löytää ystäviä. Vasta kun tyttö tuli valituksi koulun kuoroon, hänet hyväksyttiin mukaan piireihin. 

Sodan alkaessa Porikin sai osansa pommituksista, mutta kaupunkilaiset eivät onnekseen joutuneet pahimman ryöpytyksen kohteeksi, saati joutuneet lähtemään kotoaan kuten suomalaiset ikärajan läheisyydessä. 

Välirauhan keväänä Marju päätti koulunsa ja oli aika päättää jatkosta lukiossa. Pihapiirillä oli mielipide asiasta kuin asiasta, joten heillä oli yhtenäinen näkemys siitä, että Marjun oli jo aika alkaa tienaamaan. Siitähän isä innostui. 

Lukiokesänä Marju pääsi saksankielentaitonsa ansiosta lentokentälle töihin ja tutustui siellä Horstiin, müncheniläiseen lentäjään, josta oli tuleva hänen elämänsä rakkaus. 

Kuuntelin kirjaa aina kun vain oli mahdollista, sillä siinä oli erittäin koukuttava juoni. Okei, olihan siinä saksalaissotilas ja suomalaistyttö, mutta sekin kuvio oli kirjoitettu hieman eri tavalla kuin aivan perinteisin versio kuuluisi, ja erityisen kivana pidin sitä, että myös Horst sai kertoa asioita omasta näkökulmastaan, mikä sotki positiivisessa mielessä hyvän ja pahan asettelua.

Pori sijaintina on vähän käytetty seutu sotakuvaukseen ja opinkin tästä uutta . Esimerkiksi Porin lentokentän käytöstä tuollaisessa mittakaavassa jatkosodan aikana minulla ei ollut ennestään tietoa, vaikkakin olen itse Satakunnasta kotoisin, asunut lapsuuteni Siikaisissa noin 50 km Porista pohjoiseen ja myöhemmin asunut hetken Porissakin. 

Hiljattain kuuntelin kirjan Petsamon suunnalta ja toivoisinkin, että kirjailijat laajentaisivat näkökulmaa Karjalasta tai Helsingistä muuallekin Suomeen. Sota näyttäytyi aivan erilaisena niin Porissa kuin Petsamossa verrattuna Karjalaan.

Leila Tuurea olen lukenut aiemminkin ja pidän hänen tyylistään ja kirjat sijoittuvat aina tuonne Poriin.

***

Leena Falttu: Hiekan siskot

Lind & co, 2024

(Painettu kirja: 2021)

Lukija: Erja Manto

Kesto: 5 h 52 min

Oili oli asunut samassa talossa joenvarressa koko ikänsä. Hänen miehensä Mauno oli tullut heille kotivävyksi ja sahan johtajaksi, kun Oili oli tavannut raumalaismiehen työväentalon tansseissa. Paavo-isä oli mielellään siirtynyt jo sahalta sivuun, eikä hänellä ollut poikaa työn jatkajaksi, vain tyttäret Sisko, Soili ja iltätähtenä syntynyt kuopus Oili. 

Kun Oililla ja Maunolla on jo kaksi lasta, joutuu Suomi sotaan Neuvostoliiton kanssa, ja Maunoakin tarvitaan rintamalla, jonne hän myös jää. Oili avioituu myöhemmin uudestaan ja saa kolmannen lapsen. 

Tämän tyttären kanssa tapahtuu vakava onnettomuus jollaisista en ollut aiemmin kuullutkaan, eli lapsi joi syövyttävää lipeälientä. Lipeää oli perinteisesti käytetty pyykinpesussa, mutta sitä pidettiin tuolloin jo vanhanaikaisena, ja Oilikin poti omantunnontuskia lipeän vastuuttomasta käytöstä. Sitä käytettiin veteen liotettuna, jolloin se näyttää maidolta, mistä syystä pikkulapset saattoivat sitä vahingossa juoda. Sairaalahoito oli pitkä ja lapsille erittäin kivulias, eikä kaikkia edes pystytty pelastamaan. Idean kirjaansa Falttu oli saanut lukijalta, joka oli kertonut oman sisarensa kuolleen lipeään vuoden ikäisenä.

Google kertoi, että näitä tapauksia oli niin paljon, että lipeän vaaroista tehtiin opetusfilmi, jota esitettiin elokuvateattereissa ennen elokuvan alkua. 

Hiekan siskot oli ensimmäinen niistä kahdesta kirjasta jotka kuuntelin valtakunnallisen äänikirjaston valikoimasta. Sieltä saa varata kerralla viisi kirjaa, mutta oudosti yksi niistä on poistettava siinä kohtaa, jos haluat lainata jonkin vapautuneista kirjoista. Muutenkin sovellus on onnettoman huono ja keskeneräinen. Äänen nopeuden säätö toimii vain 0,25 -kertoimella ja kun kuuntelin tuota eilen postaamaani Ruusutarhaa, sen reilun kymmenen minuutin mittaisten lukujen jälkeen jäi aina 2-3 minuuttia tyhjää aikaa, jolloin kirjaa piti naputella eteenpäin, ellet halunnut kuunnella hiljaisuutta. Sama tietysti tämän kirjan kanssa, mutta tässä oli pidempiä lukuja. Kovin mielelläni en siis tuota kirjastoa käytä, ja valitettavasti oman maakuntakirjaston paljon laajemmat äänikirjavalikoimat menetettiin uuden palvelun myötä. Nyt kun olen palvelua itse käyttänyt, on helppo ymmärtää kuulemani kritiikki. Valikoima on sitten vielä asia erikseen, se on hyvin niukka ja mikä on outoa, niin siellä on monia kirjoja jotka kuuluvat johonkin sarjaan, mutta siitä sarjasta on kirjastossa vain yksi osa, esimerkiksi kolmas tai viides. 

Hiekan siskot on sarjan aloitus ja sen toinen osa Hiekan Siiri on jo julkaistu ja siinä on pääosassa tämä "lipeälapsi". Saatan sen hyvinkin kuunnella, koska se sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. 

Kirjan tapahtumapaikka jäi vähän epäselväksi, jokin maalaispitäjä läntisessä Suomessa kuitenkin. Falttu on kirjoittanut historiallisen sarjan Juuselan suvusta, en ole sitä lukenut mutta se ainakin sijoittuu Eurajoelle josta kirjailijan oma suku on kotoisin. 

Leila Tuure: Apteekki

Leila Tuure: Apteekki

Sunkirja, 2018

383 sivua

Naisen onni ja miehen onni erosivat kerta kaikkiaan toisistaan. Miehet voivat elää onnellisina sekä kotona että työssä. Naisen oli valittava jompikumpi. Minkä valinnan Syne tekisi?

Synnöve Ruusvirrasta on hyvää vauhtia jäämässä vanhapiika, sillä Syneä eivät nuoret miehet ja tanssiaiset kiinnostaneet. Syneä veti puoleensa paljon enemmän apteekkari-papan yritystoiminta ja opinnot, mutta hyvä kun pappa oli suostunut päästämään tyttären edes keskikouluun, siinä oli enemmän kuin riittämiin koulutusta tyttölapselle. Lohdutukseksi pappa oli päästänyt Synen apteekkiin pikkaisen auttelemaan, siihen asti kunnes esikoinen, Markus, ottaisi apteekin haltuunsa. Vanhempien kauhuksi pojat Markus ja Kalle olivat lähteneet Saksaan sotilaskoulutukseen ja sotisivat pian Saksan rinnalla Venäjää vastaan. Sotia Euroopassa käytiinkin siellä täällä, ja vaikkei suuriruhtinaskunta armeijan puuttumisen vuoksi sodassa ollutkaan, oli levottomuuksia niin paljon, ettei tiennyt mihin ne vielä johtaisivatkaan. Nikolai II oli pakotettu luopumaan kruunustaan ja koko perhe määrätty kotiarestiin. Pietarissa oli levotonta ja koko valtakunnassa työttömyyttä, levottomuutta, lakkoja ja ruokapula. Siinä missä maaseudulla lakot ja mellakat yleistyivät ja Porin kaupungissakin kokoonnuttiin kadunkulmissa pitämään kiihkeitä taistelunnostatuspuheita, jatkoi Rouva Ruusvirta ystävättärineen kalaasejaan ja kahvikutsujaan, rouva Ruusvirran päällimmäisenä työsarkana sulhasen löytäminen Synelle.

Kun sisaruksista nuorin, Lauri, lähti Helsinkiin opin tielle, Synnöve sai lohtunsa apteekista. Monet hänen koulutovereistaan olivat jo häitään viettäneet, muttei Syne heitä kadehtinut, vaan parasta ystäväänsä Mariaa jonka isä oli päästänyt tämän Helsinkiin opiskelemaan ihan oikeaksi sairaanhoitajaksi! 

Joka aamu Syne käveli arvokkaan tuntuiseen rakennukseen ja veti keuhkonsa täyteen tuttuja kuivuvien yrttien ja linimenttien tuoksua. Mieluiten hän olisi työskennellyt laboratoriossa ja kehitellyt omia tuoksuvoiteita rouville ja hyvältä maistuvia yskänlääkkeitä lapsille, pappa kun uskoi lääkkeen olevan sitä tehokkaampi mitä pahemmalta se maistui, mutta laboratorioon pappa ei häntä päästänyt.

Yhdessä Henrikin kanssa hän joutui levittelemään yrttejä kuivumaan, murskaamaan niitä melkein saunapadan kokoisessa huhmaressa, punnitsemaan ja niputtamaan, ja lopulta täyttämään perkolaattorin viinalla ja tarkkailemaan vähän väliä muiden tehtävien lomassa, ettei nestepinta vain pääse laskemaan. Oli hirveän tärkeää, että murskattujen yrttien päällä oli aina tietty määrä nestettä, painon piti pysyä samana, jotta saataisiin optimitulos, kuten papalla oli tapana sanoa. 
Kun aikaa vievä uuttaminen oli saatu valmiiksi, hänen piti vielä pistää sakat puristimeen ja vääntää ne niin kuiviksi, ettei pisaraakaan kallista nestettä jäisi käyttämättä. Se oli kaikkein raskain työ apteekissa, mutta Syne selviytyi siitäkin. Kaikkein mieluiten hän olisi valmistanut lääkeannoksia ja sekoittanut yskänlääkkeitä. Mutta mistä niitä olisi tehty, ellei ensin olisi valmistettu linimenttejä ja tinktuuraa?

Kun levottomuudet lisääntyivät, senaatti antoi vihdoin Mannerheimille luvan muodostaa Suomeen arneijan, mutta silloin oli jo myöhäistä. Sota oli oikeastaan jo alkanut ja eteläinen Suomi oli punaisten hallussa. Kun vielä oli mahdollista, Lauri suuntasi Kankaanpäähän ja eräänä päivänä Maria tupsahti apteekkiin vaatien Syneä lähtemään kanssaan pohjoisemmas hoitamaan sairaita ja haavoittuneita. Syne ei uskonut osaavansa olla avuksi, mutta kun huligaanit seuraavana yönä murtautuivat apteekkiin, pappa Ruusvirta pakkasi apteekkilaukut täyteen lääkkeitä ja määräsi tyttärensä lähtemään Merikarvialle Marian sukulaistaloon, olisi siellä ainakin turvallisempaa. 

Kun sota oli ohi, alkoi hidas jälleenrakennus. 

Leila Tuure on siirtynyt historiallisissa romaaneissaan 1800-luvulta 1900-luvun puolelle ja kansalaissotaa ympäröiviin vuosiin. Päähenkilönä on kaariutriomaiseen tyyliin nuori nainen joka ei istu koruompelevaan ja aviomiestä metsästävään muottiin vaan jolla on Oma Tahto. Synen tahto on opiskella. Koska päähenkilöt ovat porvarisperheestä, käydään poliittisia tapahtumia läpi valkoisten näkökulmasta, punaisten kärsimään kohteluun viitataan lähinnä sivulausetasolla. 

Olen lukenut Tuurelta Espanjalaisen rouvan sekä neliosaisen sarjan Piiritanssista Viimeisiin Tanssiaisiin ja kaikki Apteekissa avoimiksi jäävät langanpäät viittaavat siihen, että tällekin kirjalle saadaan jatkoa. Aikaisempiin kirjoihin nähden tässä oli mielestäni enemmän samojen asioiden toistoa ja ladontavirheitä, mutta eivätpä ne tarinan kulkua suuremmin haitanneet. "Piiritanssi-sarja" on silti suosikkini tähän astisista.

Leila Tuure: Espanjalainen rouva

Leila Tuure: Espanjalainen rouva 

Sunkirja 2016

309 sivua 

Lundahlien pariskunta Amos ja Selma ovat tolaltaan ja suorastaan järkyttyneitä, kun saavat pojaltaan kirjeen. Ei olisi pitänyt päästää poikaa yksin maailmalle, Espanjaan saakka liikesuhteita kauppahuoneelle luomaan, sillä nyt poika kertoo kirjeessä menneensä siellä naimisiin. Selma Lundahl pohtii eniten sitä mitä ihmiset sanovat uutisen kuullessaan ja näkee jo yöllä painajaisen jossa koko Porin sosieteetti kääntää hänelle selkänsä ja lakkaa kutsumasta ompeluseuroihin ja kalaaseihin. 

Espanjalainen rouva sijoittuu aikaan Porin suuren tulipalon jälkeen. Vaikka joenvarteen onkin noussut uusia, hienoja, varakkaimpien sukujen kivitaloja, on kaupunki vielä täynnä mustia raunioita. Palon jälkeen monet ovat muuttaneet sukulaisten luo Turkuun ja Raumalle, osa on nyt palaillut takaisin kun uudet pytingit on saatu pystytettyä.

Lundahlit ovat olleet pojasta huolissaan, tämän piti viipyä matkallaan vain muutama kuukausi, nyt on mennyt toista vuotta. Pojan piti sitä paitsi hankkia uusia liikesopimuksia viinitilojen kanssa, ei sentään ulkomaalaista vaimoa.

"Paavinkirkossa!" Selma parkaisi. "Onko se lainkaan laillista... vai oletko... et kai sää poika, vaan ole kääntynyt paavinuskoon"?
Johan nosti torjuen kätensä ylös, kämmenpuolet mammaan päin. "Mitä mamma nyt semmoisia? En mää mihinkään ole kääntynyt, ja kyllä meidät vihittiin luteeruksenkin mukaan, Lontoossa, merimieskirkossa. Se on ihan laillista, mamma voi olla rauhassa. Suomalainen pappi vihki. Ja Bella on jo alkanut opetella Katekismusta."
Selma huokaisi helpotuksesta. Raskain taakka oli nyt nostettu hänen harteiltaan. Nyt hän voi hengittää vapaammin. Nyt hän voi huoleti esitellä seurapiireille espanjalaisen miniänsä, mutta sitä ennen hänen pitää saada vielä paljon selville poikansa odottamattomasta seikkailusta.

Mutta miksei Johan halua kertoa missä on morsiamensa tavannut? Missä ovat myötäjäiset ja miniän pöytätavat, missä kielitaito? Ei kukaan Porissa puhu espanjaa, ei edes Johan itse. Amos Lundahlin toteamus siitä miten nuoret eivät muuta kieltä tarvitse kuin ruumiinkieltä, ei auta seurapiirejä tuskastelevaa Selmaa. Mutta myötäjäisten puute on se suurin puute.

Jokaisessa avioliitossa myötäjäiset olivat tärkein momentti. Mitä kauneudesta, puhumattakaan rakkaudesta tai muusta turhanpäiväisestä! Kauppiasperheissä ja kuten kaikissa säätyläisperheissä oletettiin morsiamen tuovan tullessaan muhkeat myötäjäiset, joilla anopit voivat kehuskella rouvien kahviseuroissa. Ja muuallakin. Runsaatmyötäjäiset saivat pariskunnat sopeutumaan toisiinsa paremmin, pidempään ja kestävämmin kuin rakkaudesta sopertelu. Ei siis myötäjäisiä! Mitenkä Selma nyt ylistäisi espanjalaista miniäänsä? Ei rahaa, kauneutta kyllä. Ei tapoja, ei kunnon kielitaitoa. Viehätysvoimaa yllin kyllin. Johan saisi pitää vielä varansa.

Vaikeinta sopeutumisessa raunioiden kaupunkiin on kuitenkin eloisalla Mariabellalla. Pojannulikat irvailevat ja huutelevat rumia, jälkiruuaksi ei löydy makeita appelsiineja vaan kirpeitä puolukkabaakelseja. Kun Bella hakeutuu keittiön piikojen seuraan ja oppii ensimmäiset paikalliset sanat, ne ovat anopin kauhistukseksi suomea. 

Pidän edelleen Tuuren viihdyttävistä kirjoista paljon ja toivoisin että muutkin kotimaisten historiallisten romaanien ystävät, jotka lukevat esim Utriota, ne löytäisivät.

Unohdin kuvata kirjan ennen sen palauttamista, joten kuva lainattu tällä kertaa kustantajalta.

Leila Tuure: Viimeiset tanssiaiset

Leila Tuure: Viimeiset tanssiaiset

Sunkirja 2014, 339 sivua 

Leila Tuuren Poriin sijoittuva historiallinen kirjasarja on edennyt viimeiseen osaan ja kirjan nimi onkin osuvasti Viimeiset tanssiaiset. Nyt eletään kenraalikuvernööri Bobrikovin aikaa ja toisaalla naiset taistelevat äänioikeutensa puolesta. Myös Kohlien perheessä äänioikeudesta ollaan hyvinkin sukupuolisidonnaisesti eri mieltä, siinä missä Daalia-äiti ja Rosa-tytär pitävät asiaa tasa-arvoisena, kauhistelevat Julius-isä ja perheen pojat mitä mistään ymmärtämättömät naisihmiset äänillään tekisivät. Kunhan eivät sentään kansaa edustamaan pyri.

Ellet halua tietää sarjan aiemmissa jaksoissa tapahtunutta, älä lue tähtien välistä osuutta.

*****

Aleksandran tytär Daalia on nyt itse kolmen pojan ja yhden tyttären äiti ja naimisissa Justinin kanssa, asia joka ei ollut yllättävää päätellä edellisen kirjan lopusta. Edellisessä osassa niin ikään perustettu sikuritehdas on edelleen toiminnassa ja Justinin vastuulla on Kohlin kauppahuone. Vanhempien suureksi harmiksi yksikään lapsista ei osoita minkäänlaista mielenkiintoa kummankaan jatkamisen suhteen, nuorten tulevaisuuden suunnitelmat ovat sen sijaan aika erikoisia. Kuka haluaa sotilaaksi taistellakseen irti tsaarin ja Bobrikovin ikeestä, kuka merille ja tytär Rosa lähtisi mieluiten opiskelemaan ylioppilaaksi Helsinkiin jos vain päästettäisiin. Poriin on turha tyttökoulun jatkoluokkia odottaa, niin kovin isäpappa ja muut Porin silmäätekevät ovat ajatusta vastaan. 

Justin kurtisteli kulmiaan ja rypisteli otsaansa. Se oli ainoa tapa, jillä hän siinä seurassa uskalsi osoittaa mieltään. Ajatuksiaan hän ei uskaltanut kotipöydässä ilmaista ääneen, jos ei halunnut joutua ilmiriitaan Daalian kanssa. Vaimo ei olisi niitä hyväksynyt, mutta Otavassa miesten kanssa asiaa oli käännelty ja väännelty kaikin puolin ja tultu siihen tulokseen, etteimitään ylioppilasluokkia tyttöjä varten kaupunkiin perustettaisi, ei tarvittaisi. Menisivät pojilta työmahdollisuudet ja opiskelupaikat, jos vielä flikkasia lapsia ruvettaisiin ottamaan korkeampiin kouluihin. 

*****

Nyt kun koko sarja on luettu, sanoisin kolmannen osan eli Daali ja kahvinpavut olleen kiinnostavimman runsaiden tapahtumien ja juonenkäänteiden myötä. Viimeiset tanssiaiset sitoi kyllä hyvin sukusaagan langat yhteen.

Piiritanssisarjaa on luettu blogeissa hyvin vähän mutta toivoisin muidenkin historiallisten romaanien ystävien sen löytävän. Sarja ei ole viihteellisen kepeä vaan lähinnä "utriomainen", tarkoittaen sitä, että kirjailija on selvästi taustatyönsä tehnyt ja historian tapahtumia on hyvin otettu tarinaan mukaan. 

Pitäisi käydä joskus Juseliuksen mausoleumissa. Uskomatonta etten ole siellä koskaan käynyt, vaikka olen Satakunnassa paljon aikaa viettänyt ja Porissakin aikuisena asunut pari vuotta. 

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut

Sunkirja 2013, 370 sivua

Daali ja kahvinpavut on Piiritanssi-sarjan kolmas osa. Olen pitänyt tätä trilogiana, mutta kirja päättyi niin jatkoa itselleen kaivaten että kävin kirjailijan kotisivuilla kurkistelemassa millaista kirjaa hän tällä hetkellä työstää, ja kyllä, Daalin tarina on saamassa jatkoa mahdollisesti jo kuluvana syksynä. Täältä löytyy ainakin innokas lukija!

Kolmannesta osasta on vaikea kirjoittaa spoilaamatta aiempia kirjoja, joten tässä kohtaa varoitus koskien tähtien välissä olevaa kappaletta. Juonipaljastuksia aiemmista kirjoista on luvassa, joten mikäli suunnittelet lukevasi ne ennen Daalia, harppaa tähtiosion yli. Osat ovat kylläkin riittävän itsenäisiä tullakseen luetuiksi myös yksittäin.

*****

Aleksandra ja Mikael -kirjan lopussa Forssien taloon saapui uusi järjestys Miken nuoren vaimon muodossa. Aleksandra sai väistyä emännän paikalta ja Daali tuohtui kälyn määräilystä niin että muutti kotoa Ullan luokse. Nyt taloon on kuitenkin palannut lähes entinen järjestys, sillä miniä ei pitkään Forssissa viihtynyt, vaan viettää aikansa mieluummin oman sukunsa parissa, milloin vähintään joen toisella puolen, milloin Helsingissä, luonnollisesti Miken rahoilla huvitellen. Yksi asia ei kuitenkaan ole palannut ennalleen, Daalilla ei vieläkään ole pääsyä kauppahuoneen konttuuriin ja sen tilikirjoihin. Kun kaupungilla liikkuvat huhut kauppahuoneen huonosta jamasta kantautuvat Forssiin, Daali tekee salaa sen mikä häneltä on viime vuosina evätty, käy läpi tilikirjoja Miken istuessa iltaa tyypilliseen tapaansa kapakassa ryypiskellen. Daali näkee kauhukseen, että Mikke on myynyt isänsä kuunarin, tilikirjaa on väärennetty ja siitä huolimatta sen saldo on ankea. Niinpä Daali ja Aleksandra ottavat kauppahuoneen ohjat käsiinsä ja laittavat tuulemaan.

- Mamma, minulla on suunnitelma, Mikke aloitti.

Daali vilkaisi veljeensä. Oli aivan Miken tapaista omia tämäkin suunnitelma. Niin veli oli tehnyt lapsesta alkaen, kun Daali taikka Sofi olivat keksineet jotain uutta. Mutta ei Daali välittänyt, kuka kunnian saisi, tärkeintä oli pelastaa papan kauppahuone.

Vuorotellen he selittivät äidilleen suunnitelmaansa. Ensin Aleksandra näytti torjuvalta, sitten jo kauhistuneelta, ja kun ehdittiin laivan myyntisuunnitelmiin saakka, suorastaan epätoivoiselta. Kun hän oli kuunnellut loppuun, hänen ilmeensä alkoi muuttua Daalin ja Miken helpotukseksi myöntyväiseksi.

- Eihän meillä ole muutakaan mahdollisuutta kuin muuttaa kurssia johonkin suuntaan. Miksei sitten tähän, Mikke vakuutti.

*****

Daali on utriomaisen topakka, seurapiirien säännöistä viis veisaamaton nuori nainen. Vaikka hän on päätään pitempi valtaosaa porilaismiehistä ja täten tuomittu vanhaksipiiaksi, sulhasehdokkaita riittää jopa kolmin kappalein. Lukija tietää parista lauseesta kuka on se oikea, mutta Daali joutuu miettimään pidempään. Kun vakka löytää kantensa, voi jo nähdä mistä seuraava kirja lähtee liikkeelle, jos kaikki vain sujuu suunnitelmien mukaan.

Daali tunsi, miten kaikkien katseet seurasivat häntä ja hänen tanssikavaljeeriaan hämmästyneinä: vihdoinkin kaupungissa oli Forssin fröökynää pidempi mies! Ja kateellisina: ei kai Forssin Daalia vain nappaa uutta komeaa insinööriä, joka kelpaisi kyllä muillekin, sekä toiveikkaina kuten Aleksandra, Mikke, neiti Andersson ja monet muut: pääsisikö Forssin Daalia vihdoinkin vihille?

Daali ja kahvinpavut on mielestäni ylivoimaisesti paras kolmesta tähän asti ilmestyneestä osasta. Tapahtumia ja juonen käänteitä on paljon ja historiankertaus on paikallaan. Kirjan lopusta löytyy jälleen murresanasto. Jos vieras murre häiritsee, sitä ei ole paljon, sillä vain palvelusväki puhuu vahvalla murteella, härskaapin eli herrasväen puheessa murresanoja vain vilahtelee.

Aloitusosa Piiritanssin olen lukenut ennen blogia, kakkososan Aleksandra ja Mikael arvio löytyy täältä.

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Sunkirja 2011, 311 sivua

Aleksandra ja Mikael on keskimmäinen osa trilogiaa, jonka ensimmäisen osan, Piiritanssin, olin lukenut jo aikaan ennen blogia mutta unohtanut sitten poimia jatko-osat mukaan kirjaston hyllyltä. Leila Tuure on siis minulle ennestään tuttu Piiritanssin verran, mutta romaaneja hän on kirjoittanut jo parikymmentä. Blogeissakaan hänen kirjansa eivät tunnu olevan kovin tunnettuja, joten suosittelen tutustumaan Tuuren tarjontaan. 

Piiritanssissa Aleksandra ja Mikael päätyvät yhteen erinäisten vaiheiden jälkeen Porin seurapiirejä kohahduttaen, sillä Aleksandra on jo ohittanut naimaiän ja nuoresta, varakkaasta laivanvarustaja Mikael Grönforsista moni äiti suunnitteli tyttärelleen sulhasta. Heidän nimikkokirjansa alussa vietetään jo Aleksandran 50-vuotissyntymäpäiviä ja siihen ikään mennessä Sandra on ehtinyt kohahduttaa vielä kerran jos useammankin. Suurin skandaali oli Aleksandran 40-vuotiaana saama iltatähti, tomera pikkuneiti Daalia joka ei ollenkaan kestä tulla kohdelluksi "vain tyttönä". Perheen muut lapset ovat isänsä kaima Mikael eli Mikke joka kiertää kauppalaivan mukana oppiakseen kaiken tarvittavan astuakseen aikanaan isänsä saappaisiin, sekä tytär Sofia joka on Daalian vastakohta, perinteisemmin omaan aikaansa istuva hienoista puvuista ja tanssiaisista elämän sisältönsä saava fiini porvarisneiti.

Kirja lähtee liikkeelle lyhyellä epiloginomaisella kertomuksella Porin suurpalosta 1852 ja harppaa sitten viisitoista vuotta eteenpäin vuoteen 1867. Kaupunkikuva on muuttunut, sillä paloturvallisuutta on pyritty edistämään puistoilla ja jyhkeillä kivitaloilla joita vain vauraat laivanvarustajat, tehtailijat ja kauppiaat kuten Rosenlewit ja Junneliukset pystyvät rakentamaan. Lähivuosina ei kuitenkaan jatkoa vaurastumiselle ole luvassa, sillä Suomea koettelevat pitkät talvet ja lyhyet nopeasti hallaan päättyvät kesät vievät viljasadon, mustuttavat perunanvarret ja palelluttavat marjat monena vuonna peräkkäin. Kun ulkomailtakaan ei saada tuotua tarpeeksi viljaa, nälkä saa maaseudun väen liikkeelle ja loputon kerjäläisten virta kulkee Porinkin kautta aina vain etelämmäs. Vastarakennettu köyhäinmaja on hetkessä täynnä, samoin kaksi väliaikaista sairaalaa. Kerjäläisten mukana tulevat kulkutaudit, punatauti ja lopulta pelätty lavantauti joka vie niin köyhiä kuin rikkaita. Varakkaimmat talot osallistuvat hätäaputöihin, ja Aleksandra palvelijoineen keittää ja jakaa velliä ja leipää aamusta myöhään iltaan.

Sandra katseli ulos pimenevään iltaan kädet toimettomina sylissään. Mikaelista näytti kovin oudolta, ettei vaimolla ollut edes kirjaa kädessään. Mikael arvasi hänen ajatuksensa.
- Katso, taas tulee lisää. Ja aina ne ovat entistä heikompia ja sairaampia. Mikä Jumalan kirous tämä on? Jumalaa ei taida ollakaan. Ei kai yksikään isä voi tehdä lapsiensa elämää näin kamalaksi.
- Ei Jumala ole meitä kironnut. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin. Olethan itsekin lukenut jääkaudesta ja nälkävuosista pari sataa vuotta sitten. Silloinkin halla vei sadon, ja ihmisiä kuoli kerjuumatkoillaan pitkin maanteitten pientareita. Säät vaihtelevat, ovat aina vaihdelleet, ja nyt me satumme elämään tämmöistä aikaa. Ei tämä enää kauan voi kestää, sillä jos kestää, täällä ei kohta voi kukaan enää elää. Tai sitten joudutaan palaamaan eränkävijöiksi.
- Osaathan sinä metsästää. Sandra hymyili miehelleen vaisusti.
Mikael oli hyvillään edes pienestä hymynkareesta vaimonsa suupielessä. Se lohdutti häntä hiukkasen. Muuten Sandraa oli murheellista katsoa.

Kun nälkävuosista vihdoin selvitään, palaa normaaliin uomiinsa myös Aleksandran ja Mikaelin perheen elämä. Taas päästään tilaamaan uusia pukuja; krinoliinit ovat yhtäkkiä vanhanaikaisia, sillä 1870-luvulla kasataan takamuksen päälle näyttävä turnyyri. Nuoret nauttivat elämästään tanssiaisissa ja suvut solmivat suhteita avioliittojen muodossa. Rakastumiset eivät aina pääty onnellisesti vaikka pari saisikin toisensa ja jälleen Grönforsien perhe kohahduttaa seurapiirejä, jopa niin paljon että Sofia lähetetään Helsinkiin pois silmistä, pois porilaisten mielestä. Yliopistoon pääsemisestä haaveileva Daalia ei ole avioliitosta kiinnostunut, minkä Aleksandra tavallaan kokee helpotuksena, niin huonosti ovat vanhemmat lapset puolisonsa valinneet.

Pidän paljon siitä, että kirjan henkilöt keskustelevat sen hetkisistä polttavista asioista kuten Napoleonista, valtiopäivistä, äänioikeudesta, kaupankäynnistä, tyttöjen kouluttamisesta ja naisten tahdosta päästä yliopistoon. Hyvässä historiallisessa romaanissa pitää mielestäni tuoda monipuolisesti esille sen hetkistä maailmaa ja ajankuvaa.

- Mamma, Sofi kirjoitti minulle, että hän on yhdessä Ellenin ja muutamien muiden opiskelemaan aikovien tyttöjen kanssa perustanut nuorten naisten yhdistyksen, jolla on suuret tavoitteet. He aikovat taistella sen puolesta, että kaikille saataisiin yhtäläinen oikeus opiskella yliopistossa ja että nuoret naiset saisivat ihan itse päättää, kenen kanssa he menevät naimisiin. Sofi kirjoitti heidän saaneen selville, että se on maaseudulla vielä vaikeampaa kuin kaupungissa, kun tyttöjen täytyy naida naapurin poika, jotta maatilojen kokoa saadaan kasvatettua. Se on niin kamalan väärin! Entä jos naapurin poika on ihan tyhmä? Mitä sitten? Tyhmän miehen kanssa ei ketään pitäisi pakottaa naimisiin, Daalia pauhasi niin kuin ongelma olisi koskenut häntä itseään.

Kirjan lopussa on murresanasto joka kannattaa lukaista heti alkajaisiksi. Monet Porin murteen sanathan ovat väännöksiä ruotsin kielestä ja sitä myötä arvattavissa, mutta sanat eivät välttämättä aukea siinä tahdissa kuin romaania haluaisi lukea. Itse olen Satakunnassa asunut lapsuuteni, senkin jälkeen viettänyt siellä paljon lomiani ja Porissa asuin muutaman vuoden aikuisenakin, joten murre on tuttua ja omaan korvaan ja silmään mieleistä. Etenkin mummun ja taatan käyttämiä sanoja muistan paljonkin, kuten hantuuki (pyyhe) tai kartiini (verho). Muistan miten kotoisalta tuntui kun kesän korvalla Poriin muutettuani kävin torilla ja kukkakauppiaalla luki hintalapussa PETYYNIT. Pitihän niitä petunioita ostaa jo ihan sen takia!

Osallistunkin tällä kirjalla K-blogin kotiseutukirjallisuushaasteeseen.

Miinuksena on mainittava lukuisat kirjoitusvirheet, puuttuvien tai ylimääräisten kirjainten lisäksi lauseissa on ylimääräisiä sanoja tai vääriä sanamuotoja, parhaimmillaan kaksi samalla sivulla.