Romaaneja Britteinsaarilta

Viime aikoina on tullut kuunneltua eri puolille Britteinsaaria sijoittuvia romaaneja, joten tässä sellaisia neljän paketti. 

Lähdetään liikkeelle 1970-luvun Belfastista, pysytään samassa ajassa mutta vaihdetaan Yorkshireen. Nykypäivän Lontoosta loppukevennyksenä toisen maailmansodan Cornwalliin. Ei sillä, että sotavuodet olisi loppukevennys, mutta kyllä niihinkin vuosiin rakkautta mahtui, samoin kansien väliin.

***

Louise Kennedy: Rikkomuksia

Kustantamo S & S, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 10 h 53 min

Belfast, 1975

Cushla oli nuori opettaja katolilaisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hänen isänsä on kuollut, äiti alkoholisoitunut ja veli Eamonn on perinyt vanhemmilta pubin jossa Cushlakin välillä auttelee tiskin takana. Asiakkaina kävi kaikenlaista väkeä, myös kuusi vuotta aiemmin kaupunkiin asettuneita englantilaissotilaita, joiden räävittömän käytöksen takia Cushlan Gina-äiti sai monet kerrat soittaa varuskunnan komentajalle. Sotilaspoliisi haki silloin miehet pois, mutta aina tuli uusia. 

Elettiin niitä pahimpia vuosia, joita eri uskonnolliset ja poliittiset kiistat aiheuttivat Belfastin kaltaisessa paikassa. Sekä protestantit että katolilaiset halusivat Irlannin pohjoisosan omaan leiriinsä, eli pysyvän osana Iso-Britanniaa tai liittyvän itsenäiseen Irlantiin. Lehtiotsikot huusivat autopommeista ja väkivaltaisista yhteenotoista, ja Cushlan koulussa aamunavauksen jälkeen kerättiin yhteen mitä tietoa oppilailla oli tapahtumista. 

Pubin pitäjä Eamonn halusi kaikki asiakkaat, myös protestantit, sillä kaikkien punnat olivat yhtä tervetulleita. Siksi Eamonn pyrkii olemaan poliittisesti sitoutumaton, ihan kuin se olisi mahdollista. Jos et ole meidän puolestamme, olet meitä vastaan sopii hyvin kuvaamaan tuon ajan Belfastia. 

Michaeliinkin Cushla tutustui pubissa. Mies on yli viidenkymmenen, asianajaja ja naimisissa oleva protestantti, voisiko enemmän mennä pieleen, mutta kun tuntee vetovoimaa ei sille paljon mahda. Cushla kyllä potkii vastaan näitä tunteitaan, toki hän ymmärtää miten ison riskin ottaa ja niitä "rikkomuksia" tässä kertyy kasakaupalla. 

Haasteellisen rakkaussuhteen ja jatkuvan vaaran tunnun lisäksi mukana on Cushlan oppilaat, etenkin tietty pikkupoika, jota Cushla pyrkii tukemaan. 

Minulla oli pieni epäilys, että onko kirjan tapahtumia haasteellista seurata, ehkä vuosia sitten lukemani Anna Burnsin Maitomies oli vielä mielessäni, kovin paljonhan tästä aihepiiristä ei ole kirjallisuutta suomeksi tarjolla. Rikkomuksia oli kuitenkin kiinnostavaa, koukuttavaa ajankuvaa, ja vaikka nuori opettajatar heittäytyi suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa, olin silti hänen puolellaan. Hyvin toteutettu kokonaisuus, joka vain parani loppua kohden. 

***

Jennie Godfrey: Epäilyttävien asioiden lista

Kirjapaja, 2025

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 12 h 40 min

Eletään vuotta 1979 ja Yorkshiressä riehuu naisia vihaava sarjamurhaaja. Toinen yleinen puheenaihe on juuri pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka on yorkshirelaisten mielestä suora tie tuhoon. 12-vuotiaan Mivin perheeseen kuuluu isän ja puhumisen lopettaneen äidin lisäksi Jean-täti, joka on isän sisko. Yhdessä parhaan ystävänsä Sharonin kanssa tytöt saivat sarjamurhaajasta huolimatta kulkea keskenään kouluun, ja he alkoivat katsella kadulla vastaan tulevia miehiä sillä silmällä, voisiko tämä olla murhamies ja kerätä epäilyttävien asioiden listaa. Suurimmat epäilykset kohdistuivat vuorollaan lähes kaikkiin tuntomerkkeihin sopiviin oman lähipiirinsä miehiin, ja listaa läpi käydessään he joutuvat myös vaaratilanteisiin.

Ensimmäisenä olimme Sharonin kanssa juosseet kotiin laskemaan taskurahamme ostaaksemme uusimmat sanomalehdet kaupasta. Viiltäjän hahmo hallitsi yhä etusivuja, vaikka Margaret Thatcher olikin syrjäyttänyt hänet hetkiseksi. Viiltäjän varjo tuntui himmentävän keväisen auringonpaisteenkin." 

En yhtään aavistanut, että tässä kirjassa nousee esiin niin isoja teemoja ja että niitä käsitellään niin tunteella. Mukana on mm lähikauppaa pitävä, Pakistanista tullut Omar, jonka poika on tyttöjen luokalla. Poikaa syrjitään, sen nyt arvaa, mutta myös kauppaan kohdistuu jatkuvia tihutöitä. Sivuilta löytyy myös mm lähisuhdeväkivaltaa, radikalisoituvia pikkuteinejä ja pikkutyttöjen ahdistelua. Kirja ei ehkä sovi kaikkein herkimmille, mutta ainakaan itselleni se ei "ollut liikaa", vaikka nuo yllätyksenä tulivatkin. Juonikuvauksesta oli pikemminkin päätellyt, että tytöt haluavat olla kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjojen sankarittaret. 

***

Claire Powell: Yhdessä pöydässä 

Atena, 2023

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 10 h 23 min

Nicole oli varannut hieman myöhästyneen äitienpäivälounaan mukavasta ravintolasta, jonne oli hiljattain tuonut erään asiakkaansa. Tunnelma on kuitenkin outo ja jotenkin vaivaantunut. Äiti oli ollut edellisen viikon Espanjassa sisarensa luona, viivästys ei siis johtunut Nicolesta itsestään. Hän oli huomannut saavansa usein olla Maguiren perheen naruissa näissä tilanteissa, miten monta viestiä hän nytkin oli saanut lähettää varmistaakseen että kaikki ovat paikalla. 

Nicolesta oli erittäin outoa, että isä ja äiti olivat tulleet Lontooseen eri matkaa, ainahan he kulkivat yhdessä. Nicolesta tuntui että jotain oli vialla.

”Öh. Tätä ei todellakaan ole helppo sanoa”, Gerry sanoo katse naulittuna Lindaan. ”Teidän äitinne ja minä, me aiomme… öh… Tuota, me…”

Linda keskeyttää hänet. ”Me muutamme erilleen”, hän sanoo. Ja sitten, siltä varalta, ettei joku ymmärtäisi täysin, mitä hän tarkoittaa: ”Toisistamme.”

Nicolen tärykalvoille tapahtuu jotain, hetkellinen kuuroutuminen, kuin hän olisi sukeltanut uima-altaaseen.

Jamie tuhahtaa. Hän katsoo toisesta vanhemmasta toiseen ja sanoo: ”Te vitsailette, eikö niin?”

”Me emme ota avioeroa”, Gerry sanoo ja painaa kämmenensä pöytäliinaan.

”Emme juuri nyt, ei, mutta…”

”Mutta näin se on. Äitinne ja minä vietämme jonkin aikaa erillämme.

Olemme, miten se nyt sanotaan… asumuserossa.”

Lucy painaa käden suulleen sanomatta mitään. Nicole ei tiedä, mihin katsoa. Ravintola näyttää kutistuneen heidän ympärillään. Hän katsoo Jamiea, jonka silmät ovat epäluuloisesti sirrillään.

”Oikeasti?” Jamie kysyy. ”En vieläkään tiedä, lasketteko leikkiä.”

”Olen pahoillani, kulta”, sanoo Linda.

”Miksi?” Nicole kysyy. ”Mitä on tapahtunut?”

”Ei ole tapahtunut mitään. Olemme vain… tulleet siihen tulokseen, että me… emme enää tee toisiamme kovin onnellisiksi. Minusta asian voi ilmaista niin, vai mitä Gerry?”

”Niin minustakin”, sanoo Gerry. Hän katsoo alas lautaseensa ilme keskittyneenä, aivan kuin kummastellen kanaleikettään.

Okei, ovathan he kaikki aikuisia, mutta vanhempien eropäätös sekoittaa silti vallitsevan tasapainon. Miksi ylipäätään erota enää kuusikymmentä täytettään, kun kaiken luulisi jo olevan pysyvää. Kaikesta tulee vain niin sotkuista, kun on omaksuttu omat roolit jotka tuntuvat tietyllä tapaa kiinteiltä, vaikka ihmiset niissä ovat ihan keskeneräisiä. Eikö kasvua voi kuitenkin tapahtua ihan missä elämänvaiheessa tahansa. 

Kiinnitin kirjaan aikoinaan huomiota sen kannen takia, onhan se aika erilainen ja kuvaava. Ei jessus noita minun vanhempia! Minen vaan jaksa niitä!

Kirjassa on silti paljon enemmän kuin tuo aloituspäivällinen. Teemoja lähestytään pitkälti yhteisten ruokailuhetkien kautta, ihmiset vain vaihtuvat. Salaisuuksia on enemmänkin, ja siinä missä vanhemmat eroavat, on Nicolen Jamie-veli menossa naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. 

***

Liz Fenwick: Salainen ranta 

WSOY, 2025

Lukija: Johanna Kokko 

Kesto: 15 h 25 min

Ainoa keino auttaa äitiä ja Olliea oli voittaa sota. Siihen tarvittiin parempia karttoja.

Meredith "Merry" Tremayne oli jättänyt taakseen Cornwallin, jossa äiti edelleen hoitaa heidän maatilaansa isän kuoltua. Lontoossa Merry työskenteli merivoimien maanalaisessa bunkkerissa, jossa hän oli yksi taitavimmista kartanpiirtäjistä. Ilmakuvien perusteella pyrittiin päivittämään olemassaoleviin karttoihin uudet varustukset, kuten tykistöasemat, mutta merkitsemään myös muutokset, kuten tuhottu silta. 

Merryn vei takaisin Cornwalliin kaksikin asiaa. Ensinnäkin hänen pomonsa antoi hänelle uuden työtehtävän joka liitti hänet osaksi yksikköä, joka tekee salaisia tutkimusretkiä Ranskan rannikolle. Kartat olivat erittäin tärkeitä nyt, kun huhuttiin maihinnousun suunnittelusta Ranskan rannikolle. Ryhmän tehtäviin kuului myös vakoilijoiden kuljettaminen Ranskaan ja takaisin. 

Toinen syy miksi Merry oli halunnut Cornwalliin oli se pelottava asia, että Merryn äiti oli kadonnut. Tällä oli aiemminkin ollut tapana unohtua omille teilleen yöksi tai pariksi ollessaan maalausretkillään, mutta nyt tämä oli jo niin kateissa, että poliisikin etsi häntä. Onko Merryn ranskalainen äiti palannut synnyinmaahansa nyt, kun oli jäänyt leskeksi?

Merry oli jo vuosia sitten tehnyt päätöksen olla menemättä naimisiin, sillä naisen oli valittava perhe tai ura. Molempia ei voinut saada, ja Merrylle tärkeintä olisi ura Oxfordissa kunhan sota päättyisi. Siihen ei voinut vaikuttaa edes komea amerikkalaissotilas, joka on selvästi kiinnostunut hänestä. Kun tuo komistus löytyykin yhtäkkiä Cornwallista, laitetaan Merryn päättäväisyys koetukselle.

Kirja oli omaan makuuni turhan romanttinen; sillä sen jälkeen kun pari laitettiin yhteen, niitä kohtauksia sitten riitti ja riitti. Ja riitti. En valitsisi juuri tätä kirjaa ajankuvaan päästäkseni, on parempiakin. Romantiikannälkään kyllä.

 

Aikamatka historiaan, vol 2

Tällä kertaa aloitetaan peräti 1780-luvulta, ruotsalaisesta kartanosta joka on oikeastikin olemassa, ja jossa kirjailija itse nykyään asuu. Sitten siirrytään vajaa sata vuotta eteenpäin 1860-luvulle, jolloin Suomesta lähdettiin Amerikkaan. Kolmannessa kirjassa 1800-luvun viimeisiä vuosia ja seuraavan vuosituhannen alkamista aina toiseen maailmansotaan asti seurataan mikkeliläisestä näkökulmasta. Viimeiseksi palataan Ruotsiin sotaa edeltäviin vuosiin.

***

Christina Erikson: Uskollisuuden vala

Kartanon naiset #1

Minerva, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 17 min

Christinan pikkusisko Beata oli kuin kopio heidän kauniista ja sävyisästä äidistään, mutta Christinaan äiti ei ollut koskaan aivan tyytyväinen. Christina kokikin olevan enemmän veljensä Marcuksen kaltainen ja oli tälle kateellinen siitä, miten vapaata poikien elämä oli. Kuusitoistavuotias Christina ei millään tahtonut taipua siihen muottiin, joka nuorille naisille oli varattu Svartån kartanossa Ruotsissa vuonna 1782.

Christinan isä, hovimarsalkka Karl Sporre, halusi luonnollisesti tyttärensä solmivan edullisen naimakaupan. Kuitenkin äiti oli heistä se, joka piti päämääränään löytää Christinalle sopivan sulhasen - ja pian. Kuninkaan ympärillä kuhisee, ja osan aatelistosta noustessa tätä vastaan, seisoo Karl Sporre tiiviisti kuninkaan riveissä. 

Maja oli syntynyt köyhään perheeseen ja päätynyt pikkupiiaksi jo lapsena. Svartån kartanossa hän oli ollut jo vuosia ja se oli hänestä hyvä paikka. Kun Christina oli kasvanut, Majasta oli tehty hänen oma palvelusneitinsä, ja nuoret naiset olivat tulleet ystäviksi.

Romaania kuvataan näin: "Historiallisen perhesaagan aloitusosa on täydellinen yhdistelmä historiaa, romantiikkaa, juonittelua ja jännitystä." Allekirjoitan tuon mielelläni, ja tätä julkaistessani olen kuunnellut jo toisenkin osan. 

***

JP Koskinen: Haukansilmä

2021, Like

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 13 h 8 min

Kun Kuuran perhe jätti 1860-luvulla taakseen Suomen suuriruhtinaskunnan ja saapui laivalla Amerikkaan, isä antoi heille kaikille uudet nimet. Niin Veikosta tuli William ja Yrjöstä George, isästä itsestään Edward ja äidistä Minnie. Maassa maan tavalla, sanoi isä.

Uudessa kotimaassa riehui sisällissota, mutta Amerikka oli niin suuri maa, että sinne mahtui kaikenlaista. Eivät Kuurat sotaa pelänneet. 

Aikansa New Yorkissa asuttuaan he päättivät lunastaa maata lännestä ja ryhtyä viljelemään maata ja kasvattamaan karjaa. Pojista kasvaisi kunnon cowboyta. Tapahtuu kuitenkin jotain, mikä hajottaa heidän perheensä useammaksi vuodeksi.

Tämän verran tiesin itse, kun ryhdyin Haukansilmää kuuntelemaan. Niinpä Georgen, tuon haukansilmäisen pojan, suuri seikkailu tuli täytenä yllätyksenä. Kumpi sitten on parempi tapa lähteä kirjaa kuuntelemaan, on varmasti ihan henkilökohtaista, mutten kuitenkaan koe tarvetta avata juonta sen enempää. Totean vain, että George kokee elämänsä seikkailun, etsii itseään ja löytääkin, ainakin luulisin niin. Ehkä se selviää kolmannessa osassa, joka tuo suvun taas lähemmäs Tulisiiven aikakautta. 

P.s Minulle jäi ihan arvoitukseksi miten nämä henkilöt liittyivät Tulisiiven päähenkilöihin, kun en saanut etunimiä täsmäämään...

***

Raija Oranen: Punaisten kukkien puutarha

Otava, 2024

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 16 h 9 min

Kun elettiin 1800-luvun viimeisiä vuosia, Edwin Alléen oli täyttämässä kolmekymmentä ja töissä konepajapäällikkönä Valtion Rautateillä. Hänen vaimonsa Lydia teki hänestä yhdellä kerralla kahden tyttölapsen isän ja pieni perhe muutti Mikkeliin. Isä ei identtisiä kaksosia toisistaan erottanut ja kutsuikin heitä yksinkertaisesti "tytöiksi", vielä sittenkin kun he olivat saaneet kolmannen tyttären, jota kutsui tämän etunimellä.

Nuorempana Edwin oli seilannut höyrylaivan lämmittäjänä Amerikkaan tuhansien muiden suomalaisten siirtolaisten joukossa. Palatessaan puolitoista vuotta myöhemmin Suomeen hän tiesi tasan tarkkaan mikä häntä eniten kiinnosti: tekniikka. Niin hän opiskeli insinööriksi ja työllistyi rautateille. Kun perhe muutti Mikkeliin, Edwin oli jo merkittävässä asemassa. Lapsia siunaantui yhteensä kuusi, neljän tyttären jälkeen vihdoin kaksi poikaakin, mutta rakas Lydia menehtyi lapsivuoteeseen. 

Uuden vaimon ja myöhemmin vielä kolmannenkin Edwin tarvitsi lapsiaan hoitamaan, miten hän muuten olisi heidän kanssaan selvinnyt. 

Maailman myllerrykset koskettivat myös pientä Mikkeliä, ja Edwin pääsee seuraamaan sotavuosiakin sisäpiiristä, sillä hänen tyttärensä tekevät naimakauppoja upseerien kanssa. 

Olin kuunnellut kirjaa vähän matkaa, kun alkoi tuntua siltä, että on tarkistettava onko kunnallisneuvos Alléen todellinen henkilö, ja kyllähän hän on. Miksi Oranen juuri hänestä kirjoitti; hän on Orasen puolison isoäidin isä. Kirja on syntynyt jatkumona näytelmälle, jonka Mikkelin teatteri Oraselta tilasi, toiveena Mikkelin historia. Alléenin suvusta on lähtöisin kuuluisia henkilöitä, Edwin oli esimerkiksi armeijakunnan komentajan Woldemar Hägglundin appiukko ja vuonna 1938 syntyvän kenraalin, Puolustusvoimien komentajan Gustav Hägglundin isoisä. Tämän äiti on toinen niistä kaksosista, joita Edwin ei erota toisistaan. 

En ollut moneen vuoteen lukenut mitään Oraselta, mutta tämä oli oikein kiinnostava pala historiaa. Lukijalle myös propsit. 

***

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö

#1 Betty 

Gummerus, 2024

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 38 min

17-vuotias Betty Lind oli saanut kotiapulaisen paikan tohtori Molanderin luona. Perheessä oli myös aikuinen poika, joka asui jo muualla. Betty malttoi tuskin odottaa, että pääsisi hyvään herrasperheeseen, ja saisi vihdoin omaa rahaa, ja voisi käydä leivoskahveilla ja vaikkapa ihan oikealla kampaajalla!

Junamatkalla Hälsinglandista Tukholmaan hän tutustui Uppsalassa asuvaan lehtori Martin Fischeriin. Mies antoi hänelle kirjansa ja pyysi Bettyä kirjoittamaan ja kertomaan mitä kirjasta piti. 

Uuden ystävän hän sai heti ensimmäisenä aamunaan samassa pihapiirissä kotiapulaisena olevasta Violasta. 

Tohtori oli mutkaton ja ystävällinen mies, tohtorinna vaativa eikä useinkaan kovin ystävällinen tai ymmärtäväinen uutta apulaista kohtaan. Joskus kyyneleet valuivat Bettyn posket raidoittaen, ja silloin tohtorinna puhui hetken hieman ystävällisemmin. Bettyllä oli usein koti-ikävä, johon lohtua toi kirjeenvaihto Martinin kanssa. 

Bettyn ensimmäinen kohtaaminen  perheen pojan, Carl-Axelin kanssa, oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Nuori mies oli ylimielinen, kutsui miehen kolisteluun herännyttä tyttöä äkäpussiksi ja vihjaili törkeästi miten Betty voisi nukkua palvelijanhuoneen sijaan hänen vieressään. Viola neuvoikin, että pojan kanssa kannattaa olla varovainen, eikä "ainakaan ilmaiseksi antaa mitään tehdä". Violan oma työnantaja kun tykkäsi aina välillä maistissa ollessaan likistellä, ja sen jälkeen palkkakuoressa oli tervetullut ylimääräinen seteli. Betty piti tuollaista käytöstä järkyttävänä, muttei halunnut arvostella uutta ystäväänsä.

Käänteitä riitti tässä viihdyttämässä romaanissa jossa ajankuva toimi hyvin, eikä sivuilta tihkunut omaan makuuni liikaa romantiikkaa. Mukana oli paljon arjen kuvausta kotiapulaisen askareista lähtien, ja Betty toiveineen oli kiva nuori tyttö päähenkilöksi, ei liian hattarainen. 

Sanna Majuri on yksi lempilukijoistani, tällä kertaa "Viuula" särähti korvaan, tokihan se niin kuuluu ääntää, mutta...

Tästä sarjasta on hiljattain ilmestynyt toinen osa suomeksi, kuuntelen sen kyllä.

***

2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

Rauni Paalanen: Eva, Evuška

Rauni Paalanen: Eva, Evuška 

Ntamo, 2023

286 sivua

Niina oli saanut kääntäjästipendin ja tullut Wieniin vuonna 1996 tekemään taustatyötä hankkeelleen suomentaa runoilija Ingeborg Bachmannin tuotantoa. Heti seuraavana päivänä kaupunkiin saapumisestaan hän hakeutui Evan asunnolle.

Heidän ystävyytensä oli alkanut kesästä 1970, jolloin nuori, idealistinen Niina oli lähtenyt ystävänsä Piken kanssa kielikurssille Itä-Berliiniin. Slovakialainen Eva oli päässyt samalle kurssille. Sen jälkeen he olivat tavanneet muutamia kertoja eri aikoina, ja Niina kävi myös vierailulla Evan kotona. Aikuinen Niina ymmärsi jo paremmin, miksi ystävä oli päättänyt loikata länteen ja päätynyt asumaan Wieniin. Nyt Eva oli jättänyt miehensä joka kuitenkin halusi hänet takaisin, ja Eva pohti mitä tekisi.  

- Slovakiassa jännitin aina, että erotun liikaa, että herätän huomiota. Se opittiin pienestä pitäen: ei saa herättää huomiota. Ei niin, että olisin sitä erityisesti halunnut - ymmärrätkö, Niina, mitä minä ajan takaa? - mutta että sitä piti aina varoa...

Oikeastaan tajusin tämän vasta kun olin loikannut. Kuljin pojan kanssa Kärtner Straßea, olin ihmeissäni ja kauhuissani niistä näyteikkunoista, niistä ihanista vaatteista ja niitten hinnoista, ja tulimme aukiolle Stephansdomin luo, sinne missä on usein katutaiteiljoita, ja mielenosoittajia, viime viikolla opiskelijat herjasivat siellä hallitusta, hakkasivat kattilankansia - niin, mutta siellä ei tapahtunut mitään erityistä, vain rauhalliset wieniläiset kulkivat ohitsemme, eivätkä tietenkään kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Siinä paikassa minut pysäytti oivallus: täällä voin olla vaikka minkälainen, nämä eivät piittaa! Minä riemastuin, mutta se tuntui myös pelottavalta. Tuli melkein orpo olo. Otin poikaa kädestä, kuin turvakseni. 

Evan puhe alkoi tuntua Niinasta vähän kiusalliselta. 

- Ristiriitaiset tunteesi johtuivat siitä, että olit siirtynyt kulttuurista toiseen, hän sanoi. 

Hyvin tuli kirjassa vertailluksi kahdessa erilaisessa kulttuurissa varttuminen sekä eroineen että yhtäläisyyksineen. Pureuduttiin hyvin myös näkökulmaeroihin, kun Niina ihannoi kommunistista aatetta eläessään länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä, ja Eva taas joutui elämään aatteen keskellä, eikä tiennyt mitä ihailemisen arvoista siinä muka oli. Aina heidän tavatessaan Eva kyllä näki, että Niinan silmissä hehkui aatteen paloa, mutta sen olivat luoneet iskulauseet ja propagandavihkoset, ilman kokonaiskuvan hahmottamista. Evan mielestä kommunismia ei voinut kunnolla ymmärtää ellei elänyt siinä, ja hän oli varmasti oikeassa. 

En ollut koko talvena lukenut yhtään paperikirjaa joten päätin pyrkiä lukemaan edes yhden tai kaksi ulkona paviljongissa istuskellen. Varasin kirjastosta kaksi kirjaa sillä perusteella, että niitä ei ole luettu äänikirjoiksi, ja ntamon julkaisema Eva, Evuška valikoitui niistä ensimmäiseksi.

Aihe oli kiinnostava, ja siinä mielessä kirja täytti odotukset, että tyttöjen / naisten vuosikymmenet kestänyt ystävyys kantoi hyvin ja uskottavasti läpi kirjan, eikä se ollut liian "helppoa" tai sokerikuorrutteista. Niina oli monesti aika ärsyttävä, Eva oli näistä kahdesta se joka sai sympatiani. 

Kirja oli kuitenkin sillä tapaa erikoisen oloinen, että se jopa hiukan hankaloitti ja hidasti lukemista. Olisin utelias lukemaan sen uudestaan toisen kustannustoimittajan jäljiltä. Esimerkiksi kaksoispisteen käyttö oli runsasta ja monessa kohtaa mielestäni aivan turhaa. Jos sitä on käytetty jopa neljä kertaa yhdellä sivulla ajattelisin, että lauserakenteita muuttamalla sen käyttöä voisi vähentää. Myös ajatusviivoja käytettiin tavanomaista enemmän. Suosittelen silti kirjaa jos idän ja lännen vertailu 1970-luvulta tuonne kirjan nykyhetkeen 1996 kiinnostaa.

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

WSOY, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 27 min

Göteborg's Postin toimittaja, 25-vuotias Monika Salo, saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun otsikolla Muuttolintujen maa. Niin kökösti voisi jutun otsikoida vain riikinruotsalainen päätoimittaja; vain sellainen voisi nähdä Ruotsin maana johon ihmiset pyrähtävät kuin lintuparvi. 

Juttukin on annettu tietysti juuri hänelle, koska hänen äitinsä perhe muutti Ruotsiin 1970-luvulla, pikkukylästä Karjalassa, jotta hän voisi haastatella siihen omaa sukuaan.

– Oletko vilkaissut sitä haastattelua, jonka laitoin sinulle muutama päivä sitten?

Äiti kertoi avaavansa tietokoneen vasta nyt. Siinä oli ollut »jotain vikaa». Huokaisin syvään. Äidillä oli upouusi MacBook Air. Siinä ei todellakaan ollut mitään vikaa.

Mutta hän pelkäsi.

Filmi oli vuodelta 1975. Juuri sinä keväänä koko Sotikoffin perhe – Aili-mummini, ukkini, 14-vuotias äitini Leena ja hänen 17-vuotias Seppo-veljensä jättivät pienen yläkarjalaisen Loukkuvaaran kirkonkylän ja muuttivat Göteborgiin.

*

Kukapa muu kuin tyttäreni Monika kaivaisi esiin dokumenttiohjelman, jota tehtiin meidän kylällämme sinä keväänä, kun pakkasimme tavaroita ja valvoimme öisin hiljaisina, tuskaisen jännittyneinä, peittoon kääriytyneinä miettien, mikä meitä kaukana Göteborgissa odotti. Pelkäsimme, mutta emme puhuneet pelosta toisillemme. Kuuntelin salaa, kun vanhempani kuiskailivat toisilleen, olivatko he sittenkin tehneet hirveän virheen, olisiko meistä siihen kaikkeen, kestäisimmekö. Aili-äitini laihtui entisestään; vaalea esiliina hänen vyötäisillään roikkui kuin antautumislippu vihollisen edessä, kun hän salavihkaa sormeillen hyvästeli pannut, kattilat ja soikot. Isä muuttui yhä vähäsanaisemmaksi, ja hänen silmiinsä pysähtyi liikkumaton, hyhmäinen vesi. Seppo katosi päiväkausiksi isovanhempien luokse ja nukkui heidän piha-aitassaan, vaikka huhtikuiset yöt olivat vielä kuuraisenkylmiä.

Uutisissa oli tuolloin puhuttu lakkaamatta kehitysalueista. Kun helsinkiläinen kuvaaja ja toimittaja olivat ilmestyneet kylälle tekemään dokumenttia tarkoituksenaan valita yksi perhe, jonka muuttoa seurata, kukaan ei halunnut olla se perhe. Kukaan ei halunnut esitellä hävettävää maalaisuuttaan ja köyhyyttään koko Suomen pilkattavaksi. 

Monika päätti lähteä pitkästä aikaa käymään Loukkuvaaralla tulevana kesänä. Hän yrittäisi ennen sitä opetella parempaa suomea, ettei Sepon Kirsti-vaimo pääsisi taas kuittailemaan hänen kielioppivirheistään ja  riikinruotsalaisesta ääntämistavastaan. Oli sinänsä hullua, että hänen vanhempansa olivat halunneet tehdä Monikasta täydellistä ruotsia puhuvan tytön, siinä missä Monika aikuisena halusi oppia suomea ja syykin taustalla oli sama: ettei häntä dissattaisi toisessa maassa.

Seppo ei koskaan halunnut lähteä Göteborgiin, hän olisi mieluummin jäänyt vain Loukkuvaaraan ja mennyt töihin samalle konepajalle, jossa oli ollut jo harjoittelussakin. Ensimmäiseltä kesälomaltaan hän ei enää palannutkaan Ruotsiin, mistä äiti oli erityisen surullinen.

Paluu Suomeen oli juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneeltä suuri päätös. Myöhemmin se olisikin käynyt paljon vaikeammaksi: Konepaja Karhu ei olisi huolinut töihin »hurriksi pilaantunutta» (niinhän kyläläiset Leenaa täällä kesäisin nimittelivät), enkä olisi enää ollut kyläläisille Sotikoffin Seppo, Jegorin ja Tailan »ylen tšoma brihaine». Paluupäätös teki minusta loukkuvaaralaisten silmissä jonkinlaisen sankarin. Olin heille kuin iltaruskossa kyläteitä pitkin saapuva yksinäinen ratsastaja, joka oli ymmärtänyt juuriensa arvon – silläkin uhalla, että elämäni olisi nyt aineellisesti köyhempää ja vaatimattomampaa kuin Göteborgissa.

Kuuntelin peräkkäin kaksi erilaista kirjaa, jossa molemmissa suomalainen köyhyys oli vahvasti teemana.

Tässä kirjassa Loukkovaaran 1970-luvun köyhyys oli aivan erilaista kuin 1990-luvulla Järvenpäässa, jossa Natalia Kallion kirjassa Kotileikki (siitä juttua myöhemmin) oltiin rahattomia ja sen tähden osattomia.  Loukkovaaralla oltiin myös vähissä varoissa, mutta toisaalta siellä ei ollut tarjollakaan kummoista mitä hankkia, eikä muilla ollut sen enempää. Kun Leena tuli muuttoa seuranneena kesänä käymään Suomessa, eli viettämään siellä koko kuukauden kesäloman kuten tapana tuohon aikaan oli, paikka tuntui Leenasta vieraalta, vaikka hän oli ollut poissa vain vuoden. Hänellä oli yllään kylällä silmiinpistävät vaatteet, muotia joka ei ollut vielä edes saapunut tuohon Suomen syrjäiseen kolkkaan, ja hän ihmetteli miten oli vielä vuosi sitten tyytynyt paikallisista, nyt niin takapajuisen tuntuisists liikkeistä ostettuihin vaatteisiin, asusteisiin, koulureppuun, ylipäätään yhtään mihinkään. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti kielsi vertailemasta ja puhumasta millaista Ruotsissa on, ja vaihtoi heti omat paremmat vaatteensa takaisin vanhoihin rytkyihin, joita oli jättänyt jälkeensä. Ja kun Leena tapasi vanhan ystävänsä Teijan, erot tuntuivat syvemmältä kuin mikä näkyi suoraan päällepäin; hänestä oli tullut maailmannainen ja Teijan kohtalona olisi tehdä liuta lapsia jollekin lannanhajuiselle maalaisisännälle. Toisaalta, kun Leena palasi Göteborgiin ja piti kavereilleen bileet, köyhyys oli läsnä sielläkin, tunteena siitä, että Leena oli ruotsalaisiin luokkakavereihin verrattuna edelleen maalainen ja ikuisesti suomalainen, ja konkreettisesti siitä, että joutui käyttämään boolimaljana äidin taikinakulhoa. 

Näistä pinnallisemmista eroista päästiin syvempiin kun Leena ja Seppo varttuivat aikuisiksi ja heidän vanhemmistaan tuli vanhuksia. 

Odotin jotenkin koko ajan, että Leena päätyisi Ruotsissa kiusatuksi, yhdeksi niistä finnjäveleistä, joiksi olen kuullut suomalaisia Ruotsissa haukuttavan, mutta Lintunen oli varannut Leenalle toisenlaisen tulevaisuuden ja hyvä niin. 

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 Sara Al Husaini: Huono tyttö

Like, 2023

Lukija: Fanni Noroila

Kesto: 6 h 38 min

Kun siskokset Sara ja Alwa olivat varhaisteinejä, perheen tyttäret jakoivat yhteisen huoneen, ja kodin parvekkeelta näkyi Kallavesi. 

Isoveljellä, Faisalilla, oli oma huoneensa, jonne tytöt riensivät katsomaan telkkaria ja käyttämään tietokonetta heti kun Faisal lähti tapaamaan tyttöystäväänsä. Hupi keskeytyi, kun Faisal soitti ja käski tyttöjä siivoamaan hänen huoneensa, ennen kuin hän tulee kotiin tyttöystävän kanssa. Sellaista oli Irakista kiintiöpakolaisina saapuneen perheen tytärten elämä Suomessa vuonna 2004.

Isosiskot vahtivat meitä nuorempia sillä aikaa kun äiti kokkaili ja siivoili. Kun äiti ei kokkailut, hän pyrki toteuttamaan Faisalin ja isän jokaisen toiveen. Me muut olimme oikeastaan perheen sivuosanäyttelijöitä, joita huomioitiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä.

Vaikka usein meidän perheemme tuntuikin hajanaiselta, me rakastimme toisiamme ja olimme toistemme tukena vaikeina aikoina. Olin läheinen etenkin siskojeni kanssa. Avauduin kaikille siskoilleni, mutta Alwalle kerroin suurimmat salaisuuteni ihastuksistani ja unelmastani ryhtyä huivittomaksi taiteilijaksi. Hänelle kerroin kaiken, koska tiesin ettei hän kertoisi niin vakavia asioita äidille, isälle tai kenellekään muulle.

Siellä me tytöt istuimme tyttöjen huoneessa sängyllä tai matolla ja pidimme toisistamme huolta. Alwa, Sajide, Meriem, Marwa ja minä. Se oli meidän huoneemme, sinne sai aina tulla eikä kukaan ollut häätämässä pois. Meidän oma paikkamme, jossa salaa soi Destiny’s Child, Alicia Keys, Boys II Men ja ja erityisesti TLC:n No Scrubs. Joimme halpislimsaa ja söimme Fazerin keltaista.

Riitelimme niistä suklaariveistä, joissa oli eniten pähkinöitä. Fazerin keltaisessa oli aivan liian vähän hasselpähkinää meidän makuumme.

Kun Sara matkusti ensimmäisen kerran Irakiin, hän oli neljäntoista ja ainoa länsimaalaisittain farkkuihin pukeutunut tyttö. Hänelle huudeltiin ja häntä nipisteltiin reisistä, joten hän luopui pian farkuista oman turvallisuutensa vuoksi. 

Sara oli aina kaivannut vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntää, ja halunnut siksi miellyttää heitä. Yhtenä monesta tyttärestä hän sulautui massaan.

Hän oli halunnut olla hyvä tytär, ja sen jälkeen kun Saran vanhempi sisar hylkäsi huivinsa, hän tiesi että hänen odotettiin pitävän omansa ja käyttäytyvän esimerkillisesti ja alistuvasti. 

Hän oli halunnut olla myös hyvä muslimi, mutta miten voisi esittää uskovansa johonkin, missä hänen omat arvonsa tulivat jatkuvasti torjutuiksi. Hänellä oli monia uskoa kyseenalaistavia kysymyksiä, joihin hän sai perinteisiä vastauksia, sekä kehotuksen rukoilla enemmän. 

Seuraavalla Irakin matkalla hän oli yhdeksän vuotta vanhempi ja hänestä tuli pakkoavioliiton uhri.

Hääjuhlansa päätteeksi hän puristi kädessään valkoista kangaspalaa, ja tärisi pelosta. "Muista pyyhkiä veri tähän", äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa. Kukaan ei odota, että hänen sulhasensa Rasheed olisi koskematon. 

Miten tähän oli päädytty?

Kun huomasin hyvin alussa, että kirja hyppelehtii ajassa edestakaisin, luin lehtijutun joka oli tehty Al Husainin kirjajulkkareiden jälkeen. Ajattelin, että pikainen elämäkerta hänen kokemuksistaan ja siitä, mitä kirja tulee pitämään sisällään, auttaisi kokonaisuuden hahmottamisessa, ja se oli kyllä hyödyksi.

Ajan mittaan totesin, että vaikka ajassa hyppelehtimiseen on kirjallisuudessa tottunut, tähän tiettyyn kirjaan se ei jotenkin sopinut. Oli hankalaa muistaa, missä tapahtumissa ajankohdan vaihtuessa ja juuri tuona tiettynä vuonna oltiin menossa. Toisin sanoen olisin toivonut selkeästi tapahtumajärjestyksessä kerrottua tarinaa. 

Sara kutsuu kirjassa aviomiestään raiskaajaksi, ja kirja antoi ymmärtää että kyseessä oli pakkoavioliitto, mutta miten hänet käytännössä siihen avioliittoon pakotettiin, jäi epäselväksi.

Jäin miettimään, eikö musliminaisenkin tarvitse sanoa jonkinlainen "tahdon" ja allekirjoittaa paperi, avioliittotodistus? 

Mietin, miksi hän oli suostunut avioitumaan, kuitenkin jossain määrin vapaaehtoisesti? Missään ei nimittäin vihjattu siihen, että häntä tai hänen perheenjäseniä olisi uhattu kuolemalla, väkivallalla tmv, jotka tai joiden uhka usein liitetään pakkoavioliittoihin. Ymmärrän, että pakkoavioliitot rinnastetaan ihmiskauppaan, mutta kirjassa ei myöskään käynyt ilmi, että Sarasta olisi saatu jonkinlainen korvaus, päinvastoin hänen avioerostaan myöhemmin maksettiin aviomiehen perheelle. Aviomiehen suvulla sen sijaan oli ilmeisen avoimesti julkituotu tarkoitusperä vaurastua Suomesta saatavalla rahalla. 

Ainoa syy minkä keksin Saran kohdalla, on yhdistelmä painostusta ja miellyttämisen halua, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että Sara ei ainakaan Suomessa ollut erityisen miellyttämisenhaluinen tytär, vaan kapinoi avoimesti vanhempiaan ja uskontonsa sääntöjä vastaan. 

Hän oli esimerkiksi luopunut huivin käytöstä Suomessa ja minulle jäikin mielikuva, että hänet haluttiin saada tietyllä tapaa palautettua ruotuun naittamalla hänet Irakissa. Hän oli kyllä palannut huivin käyttöön jo ennen Irakin matkaa, mutta ehkä häntä pidettiin siitä huolimatta liian länsimaalaistuneena, ehkä häneen ei luotettu? Suomessa on varmasti helpompi ympäristö kapinoida tietynlaisten länsimaalaisten käytäntöjen puolesta kuin Irakissa, kun täällä pistät silmään huivi päässä ja Irakissa farkuissa. 

Mutta miksi juuri Sara, kun useampi hänen vanhemmista sisaruksistaan oli jo luopunut sekä uskosta, että tyttäret huivin käytöstä. Sara ei myöskään ollut tytöistä nuorin, eli ei mikään "viimeinen mahdollisuus" pitää kiinni edes yhdestä kunniallisesta tyttärestä.  

Olisin toivonut, että kaikki tämä olisi tuotu julki selkeämmin, ja Sara olisi kirjassa avannut myös sitä, mitä Irakissa tapahtui sinne saapumisen ja hääjuhlan välillä, sillä lähtiessään Irakiin tuolloin 23-vuotiaana hän luuli menevänsä kuukauden mittaiselle lomalle ja palaavansa Suomeen opiskelemaan.

Sara yritti jo kertaalleen karata ostamalla lentoliput, mutta epäonnistui. Siitä huolimatta hän pääsi siskonsa kanssa matkustamaan Suomeen kohta häiden jälkeen, sillä suku näki Saran väylänä päästä Suomeen ja tarve päästä länteen oli niin suuri, että siinä kohtaa otettiin riski. Saran olikin määrä alkaa järjestellä aviomiehensä matkaa Suomeen täältä käsin, mutta heti kun hän pääsi turvallisen matkan päähän Irakista, hän ilmoitti haluavansa avioeron. 

Sara myös oletti tuolloin, että Suomessa voitaisiin mitätöidä Irakissa solmittu avioliitto, ja kun häntä kehotettiin sen sijaan hakemaan normaalisti avioeroa, hän koki, ettei saanut Suomessa kaipaamaansa apua siksi että oli maahanmuuttaja ja musliminainen. Suomen laissa vain ei tunneta varsinaista avioliiton mitätöintiä, ja liiton voi purkaa välittömästi sen solmimisen jälkeen ilman kuuden kuukauden harkinta-aikaa vain jos oli ollutkin jo ennestään naimisissa ja siksi estynyt, tai sattui naimaan sisaruksena tai sisaruspuolensa. 

Mietin millaisessa tilanteessa kantasuomalainen nainen voisi joutua naimisiin vasten tahtoaan 2000-luvulla, onko sellaista vielä olemassa?

Mietin omaa äitiäni, joka 1960-luvun lopulla meni naimisiin isäni kanssa koska vanhemmat painostivat.  Pienessä maaseutukylässä asuville vanhemmille oli tuohon aikaan niin häpeällistä, että Helsinkiin muuttanut tytär oli saamassa lapsen avioliiton ulkopuolella. Tietääkö nuoremmat vielä termin au-lapsi, eli avioliiton ulkopuolella syntynyt. Nykyään ihan normi settiä, siihen aikaan suuri häpeä. Äidilläni oli aina hyvin vahva tahto ja vankat mielipiteet kaikesta, mutta ilmeisesti hän otti tosissaan vanhempiensa "tänne et ennen tule kuin on vihitty" puheet ja halusi pysyä väleissä omien vanhempiensa kanssa. 

Mietin Saraa. Onko sama asia olla muslimiperheen tytär ja neitsyt 2000-luvulla, kuin kantasuomalaisen perheen tytär ja vahinkoraskaana 1960-luvulla? Onko näiden välillä jonkinlainen yhdistävä kunnian kulttuuri?

Oma äitini teki saman kuin Sara, eikä koskaan asunut isäni kanssa. Synnytyslaitokselta hän meni kanssani sukulaisten luo Helsingissä ja kun olin kolmen kuukauden ikäinen, äidin sisko pyrki paikkailemaan minun äitini ja heidän äitinsä välejä, ja silloin me muutimme asumaan isovanhempien luo. 

Joskus varhaisteini-ikäisenä löysin vahingossa nipun kirjeitä, joita isäni oli lähettänyt äidille kun olin ollut vauva. Ne pyörivät saman asian ympärillä, "Tulisit takaisin Helsinkiin ja olisit minulle sellainen pikku vaimo kuin toivoisin ja toisit pienen tyttäremme luokseni." Pidin niitä kirjeitä silloin suloisina ja äitiäni tyhmänä, koska hän ei ollut edes yrittänyt pitää meitä yhdessä perheenä. Halusin lapsena, että minullakin olisi ollut isä, koska en halunnut olla erilainen, enkä pitänyt niistä loputtomista kysymyksistä. 1970-luvulla perheiden hajoaminen ei ollut vielä niin yleistä kuin nykypäivänä. Omaa lapsuutta peilaten tuntuu monesti vähintäänkin oudolta, että nykylapsilla ehtii olla useampiakin isäpuolia (oli kyse sitten avo-tai avioliitoista) ennen kuin täysi-ikäistyvät. Äitini ei koskaan esitellyt minulle yhtään uutta isäehdokasta. Sisaruksia olisin kyllä toivonut. 

Heléne Holmström: Tulta tappuraa ja tähdenlentoja

Heléne Holmström: Tulta, tappuraa ja tähdenlentoja

 Bookbeat, 2023

Suomennos: Annukka Kolehmainen

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 13 h 51 min

Nora Jansson on jatkanut sukunsa leipomokonditoriaa, mutta ajat ovat tiukat ja leipomoa uhkaa konkurssi. Kun pankinjohtajakaan ei lupaa lisää lainaa jolla maksaa palkkoja, Noran on suostuttava johonkin hyvin vastenmieliseen. Häntä oli nimittäin kosiskeltu ärsyttävän julkkisleipuri Henrik Eklundin tv-sarjan joulujaksoihin, ja hän oli jo kerran kieltäytynyt. Nyt hänellä ei ollut enää varaa kieltäytyä kuvauksista. 

Henrikin kanssa alkoi kipinöitä lennellä välittömästi. Ensin kiukusta, myöhemmin aivan päinvastaisesta syystä.

Henrik haukkasi korvapuustia. Se oli sanalla sanoen erinomainen. Kuohkea muttei liian muhkea, ja pohja oli rapea ja täytteessä runsaasti voita. Monissa pullissa oli ihan liikaa kaikkea, eikä asiakas-halunnut tuntea ahmivansa rasvaista, täytettä tursuavaa voileipää, vaikka Nymansin pulla olikin asteikon kookkaimmasta päästä. 

"Hyvää pullaa." Henrik katsoi Noraa. "Mutta pienempikin riittäisi."

Jatkosodan aikaan, kun Ritva oli ollut kahden vanha ja Matias vastasyntynyt, Tuulan mies Juhani oli lähtenyt lukuisten muiden tavoin rintamalle. Ei kauaakaan kun Tuula oli jäänyt sotaleskeksi ja päätynyt viemään pienet lapsensa Ruotsiin sotaa turvaan. 

Kaikki ruotsalaiset eivät kuitenkaan toivottaneet suomalaisevakoita tervetulleiksi, sillä suomalaisilla oli huono maine; hehän vain joivat ja tappelivat. Tuula pääsi onnekseen töihin leipomoon, jonka omistajan poika ihastui häneen ensisilmäyksellä. Hurmattuaan miehen omalla juurellaan tekemällään ruisleivällä hän kohosi leipuriksi, mutta pikkukaupungin asukkaiden hyväksyntää oli vaikea saada.

Kaksi aikatasoa oli kiva lisä joulukirjaan, vaikkei menneessä ajassa joulua elettykään. Yllätyin muutenkin siitä, miten paljon tässä oli sisältöä ja ihan kunnollista draaman kaarta "jouluhömpäksi". Ajattelisin, että tätä voi hyvin kuunnella vielä pyhien jälkeenkin. Aivan kärkipäästä tänä vuonna kuuntelemistani jouluisista kirjoista!

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Gummerus, 2023

Alkuteos: Best of Friends, 2022

Lukija: Irene Omwami

Kesto: 10 h 15 min

Karachi, 1988

Riemu sulki heidät sisäänsä, heidät sekä heidän ystävyytensä, sekä varmuuden, että mitä tahansa maailmassa tapahtuisikaan, aina olisi olemassa yksi ihminen, Pohjantähti, ankkuri, toinen minä joka tunsi sinut jokaista atomia myöten, jokaista heikkoutta myöten, ja oli silti päättänyt seistä kanssasi ja rinnallasi läpi kaiken sen, mitä elämä vielä tiellesi heittäisi. Läpi jokaisen sydänsurun, pettymyksen ja pimeän hetken. Aina tämä ystävyys, aina sen valo. 

Neljätoistavuotiaat Maryam ja Zahra olivat parhaat ystävät. Koulussa heidän luokallaan oli vain kuusi muuta tyttöä, mutta kaksikymmentäkaksi poikaa. 

Elämä Karachissa oli alkanut käydä taas levottomammaksi. Puheissakin piti noudattaa tiettyä varovaisuutta, vaikkeivät tytöt uskoneetkaan kenenkään heidän luokkakaverinsa perheen todellisuudessa kannattavan presidenttiä, sotilasjuntan johtajaa kenraali Ziaa, joka oli astunut valtaan kun tytöt olivat kolmevuotiaita. 

Maryam suhtautui opiskeluun melko huolettomasti, sillä hänen vanhempiensa rahat avaisivat kyllä hänelle tien johonkin huippuyliopistoista, eikä hän oikeastaan välittänyt mihin niistä päätyisi. Hänen perheensä omasikin koulun selkeästi korkeimman sosiaalisen aseman, ja amerikkalainen yliopisto tarkoitti Maryamille vain yhtä välivaihetta matkalla luksusnahkatuotteita myyvän perheyrityksen johtoon. Asemansa vuoksi he kuuluivat perheisiin, jotka viettivät kesät ulkomailla, ja he olivat juuri olleet kaksi kuukautta Lontoossa. 

Perheyrityksen johdossa oli edelleen 70-vuotias isoisä, joka koulii Maryamia imperiumin johtoon; eihän tytön isästäkään siihen ollut, sen enempää kuin siittämään yhtään poikalasta. 

Zahra taas ei aikonut enää koskaan palata Karachiin, kun kerran pääsisi sieltä pois. Hänen vanhempansa olivat "kunnollisia, työtätekeviä ihmisiä", kuten Maryamin äiti oli joskus hieman alentuvasti sanonut; hänen äitinsä oli erään toisen, ei niin tärkeän koulun rehtori, ja isänsä tv:n viikoittaisen krikettiohjelman juontaja jolla oli kyllä faninsa.

Eräänä iltana koko Pakistanin pysäyttää radioiden ja tv-ruutujen ääreen uutinen: presidentti Zia on kuollut lento-onnettomuudessa. 

Vapaat vaalit voivat pitkästä aikaa toteutua, ja tapahtuu jotain muslimimaassa ennenkuulumatonta. Pääministeriksi nousee nainen, Benazir Bhutto. Tytöt uskovat, että tämän jälkeen kaikki maailmassa on mahdollista myös heille.

Lontoo, 2019

Guardian

23. maaliskuuta 2019

Zahra Ali: ”Olen ollut omakohtaisesti todistamassa, miten autoritaarinen hallintojärjestelmä toimii, ja siksi olen tästä hallituksesta niin huolissani.”

Kansalaisvapausjärjestön johtaja kertoo Ison-Britannian vapauksien puolesta taistelemisesta, kuuluisista ystävistään sekä rakkaudestaan Lontoota kohtaan.

Mieleen tulee väistämättä pantteri, kun Zahra Ali astuu sisään Kansalaisvapausjärjestön kokoushuoneeseen. Hän on pukeutunut mustaan polvikorkuisista saappaista jakkuun asti, hänen hiuksensa ovat tummat ja kiiltävät ja pitkien jäsenten liikkeet määrätietoisia. Onneksi minä en ole hänen saaliinsa; hän tuli eilen illalla kylläiseksi turvallisuusministeristä

Newsnight -ohjelmassa. Tuo kohtaaminen lähes kirkui tehkää minusta meemi! jo ennen kuin se oli ohi. Ali sanoo, ettei tiedä sosiaalisessa mediassa saamastaan huomiosta, koska ei seuraa sitä. ”Liikaa hälyä”, hän toteaa siihen tyypillisen hillittyyn tapaan, jolla puhuu tappouhkauksista ja nettiprovosoinnista, noista masentavista mutta väistämättömistä puolista maahanmuuttajan ja musliminaisen elämää. Alista tuli kymmenen vuotta sitten Ison-Britannian omatunnon ääni, kun hän astui valtiomme vanhimman kansalaisvapausorganisaation johtoon.

”En ikinä suunnitellut jääväni tähän työhön näin pitkäksi aikaa, mutta jos rehellisiä ollaan, en voi kuvitella parempaa työpaikkaa. Joten pysyn tässä pestissä niin kauan kuin he kelpuuttavat minut”, hän sanoo siemaillen teetä, jonka hän juo – omien sanojensa mukaan – ”Pakistanilaistyyliin” eli erittäin vahvana, runsaalla maidolla ja lusikallisella sokeria. Ali luopui menestyksekkäästä urastaan ihmisoikeuksiin ja maahanmuuttoon erikoistuneena asianajajana liittyäkseen KVJ:hin vuonna 2009. ”Yksityiselämässäni tapahtui muutos, joka sai minut kliseistä kyllä miettimään, mitä muita muutoksia voisin tehdä.” 

Tuo yksityiselämän muutos oli kuusi vuotta kestäneen avioliiton päättyminen siihen, kun Zahran puolisolle tarjottiin New Yorkissa työpaikkaa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Zahra itse on asunut Englannissa koko aikuisikänsä, aina siitä lähtien kun sai stipendin Cambridgeen. 

Maryam on perustajaosakas eräässä Lontoon johtavista pääomasijoitusyhtiöistä, joka keskittyy teknologia-alan startupeihin. Hän uskoo naisten tulevaisuuteen, hän uskoo nyt kymmenvuotiaan tyttärensä lyövän vielä lasikattoja pirstaleiksi. 

Hänen vanhempansa ovat muuttamassa takaisin Karachiin kolmenkymmenen Lontoon vuoden jälkeen, eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Heillä ei ole erityisen lämpöiset välit, johtuen siitä miten nihkeästi vanhemmat ovat suhtautuneet hänen valintoihinsa elämän varrella. 

Kirjaa kuunnellessani ja sen edettyä nykyhetkeen, pienen hetken olin wau, ovatpa he menestyneitä, mutta seuraava ajatus olikin, että onpas uskottavaa. Olkoot, että he tulivat hyvistä perheistä, olkoot, että he olivat määrätietoista, hivenen ärsyttää rivien välistä tuleva asenne siitä, että se riittää päätymään eri alojen johtajiksi, ikään kuin elämällä ei olisi vahva taipumus muuttaa tehtyjä suunnitelmia. Zahrasta olisi hyvinkin voinut tulla "lähiömutsi", joka kampanjoi tasa-arvokysymysten eteen alemmalla käytännön tasolla kuin kansalaisvapausjärjestön johtaja, joita voi olla vain yksi kerrallaan. Mutta kun olin kuunnellut kirjan kokonaan, näin kyllä sen, ettei loppuratkaisuun olisi voitu päätyä ilman näitä asemia. 

Zahra ja Maryam olivat rakentaneet elämänsä hyvinkin vastakkaisille arvoille mitä tulee elämän valintoihin, esimerkiksi toinen kannattaa Britannian nykyhallitusta ja tekee tietyllä tapaa yhteistyötä sen kanssa, toinen on sen toimia vastaan, ja silti he ovat edelleen läheisiä. 

Syyksi tähän annetaan lapsuuden ystävyys. Shamsie kuvaa sitä siteeksi joka on koko lailla kantavinta maailmassa. 

En pysty samaistumaan tähän, en ole kymmeniin vuosiin ollut tekemisissä yhdenkään lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Itse asiassa he jäivät aina kun muutimme toiselle paikkakunnalle, mikä tapahtui vuoden parin välein ikävuosieni 11-19 välillä. (Vieläköhän nykyvanhemmat repivät lapsiaan jatkuvasti uuteen kouluun, heittävät uusien lasten pariin etsimään taas uudet ystävät ja uuden paikkansa tuohon tapaan, toivottavasti eivät. Ei tehnyt hyvää.) Olen aina vähän kadehtinut miestäni, joka on aina asunut kilometrin säteellä. Olemme asuneet yhdessä nyt 18 vuotta talossa, jonka hänen vanhempansa rakensivat, kun hän oli lukiossa. Ei hänkään tapaa kuin yhtä lapsuuden kaveria, mutta silti hänellä on aivan erilainen yhteys lapsuutensa maailmaan kuin minulla, joka en osaa edes kuvitella millaista se voisi olla, jos olisi voinut juurtua johonkin paikkaan. Eniten olenkin juurtunut tänne, hänen lapsuuden maisemiinsa, mutta toisaalta minun olisi ollut helpompaa kotiutua, mikäli olisimme molemmat lähteneet yhtä puhtaalta pöydältä. Täällä minä olen ollut se kaikille vain yksi uusi ihminen, jolle kaikki ovat uusia, eikä kukaan jaa tunnetta kanssani. Sama kuin olla lomalla yksin ja palata kotiin kertomaan siitä muille, versus se, että koit sen toisen ihmisen kanssa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidin sen alkuosaa todella kiehtovana ja koukuttavana, vahvaa viittä tähteä. Karachin osuuden päätteeksi, keskellä kirjaa, tapahtui jotain mikä korosti Pakistanin patriarkaalisuutta vaikka kuinka olisi ollut nainen vastavalmittuna pääministerinä, ja siitä kirjailija oli päättänyt tehdä käännekohdan. Sitten hypättiin tuo 30 vuotta eteenpäin, eikä laskeutuminen moisen aikamatkan jälkeen ollut kuopaton. Minulta meni pitkään ennen kuin tavoitin alkuosan neljätoistavuotiaat tytöt, totta puhuen viime metreille. 

Toisessa osassa käsitellään esimerkiksi Britannian hallituspolitiikkaa, maahanmuuttajia, islamofobiaa, rasismia ja syrjintää, bisnesmaailmaa ja uutta teknologiaa joka mahdollistaa edellisiä, mutta myös päähenkilöidensä yksityiselämän palasia kuten erilaisia ihmissuhteita ja seksuaalisuutta. Koin toisen osan pitkään irrallisena, kuin olisin aloittanut uuden kirjan, ja tämä teki harvinaisen vaikeaksi antaa kirjalle oikea tähtimäärä. Alku oli tosiaan täyttä viittä tähteä, joka tipahti Lontoossa kolmeen. Loppu kohosi taas neljään, en voi juonta paljastamatta sanoa miksi, mutta ei oikeastaan siksi mitä tapahtui, vaan siksi mitä se tapahtuma laittoi ajattelemaan, ja tässä kirjassa ehkä parasta oli se, että se herätti paljon erilaisia ajatuksia, vastakkainasettelua omassa mielessäni. 

Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Shamsien kirjoja, tämä oli nyt kolmas. Tässä linkit aiempiin:

Kartanpiirtäjä

Jumala joka kivessä