2 x sotarakkautta - Leila Tuure & Leena Falttu

Tällä kertaa paketissa kaksi suomalaista toisen maailmansodan vuosiin sijoittuvaa romaania.

Leila Tuure: Varjojen aika 

Word Audio Publishing, 2024

(Painettu kirja: 2007)

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 30 min

Ainon vanhemmat eivät olleet hyväksyneet talontyttären avioitumista tehdastyöläisen kanssa, mutta Aino ja Lauri olivat pitäneet pintansa. Viiden yhteiselon vuoden jälkeen esikoistytär oli vihdoin ilmoittanut tulostaan, ja sai nimekseen Marja-Leena, kotoisasti Marju. Myöhemmin huomattiin tytön syntyneen samana päivänä kun Hitler ensi kertaa kannusti joukkojaan vallankumoukseen Munchenissä. Marju sai kuitenkin elää onnellista työläislapsen elämää Porissa, jossa isä oli töissä Rosenlewillä ja äiti leipoi tilauksesta mitä vain. 

Opettaja puhui vastahakoisen isän päästämään etevän tytön oppikouluun, mistä Marju ei ollut osannut haaveillakaan. Työläislasta katsottiin siellä pitkään niin opettajien kuin muiden oppilaidenkin suunnasta, eikä Marjun ollut helppoa löytää ystäviä. Vasta kun tyttö tuli valituksi koulun kuoroon, hänet hyväksyttiin mukaan piireihin. 

Sodan alkaessa Porikin sai osansa pommituksista, mutta kaupunkilaiset eivät onnekseen joutuneet pahimman ryöpytyksen kohteeksi, saati joutuneet lähtemään kotoaan kuten suomalaiset ikärajan läheisyydessä. 

Välirauhan keväänä Marju päätti koulunsa ja oli aika päättää jatkosta lukiossa. Pihapiirillä oli mielipide asiasta kuin asiasta, joten heillä oli yhtenäinen näkemys siitä, että Marjun oli jo aika alkaa tienaamaan. Siitähän isä innostui. 

Lukiokesänä Marju pääsi saksankielentaitonsa ansiosta lentokentälle töihin ja tutustui siellä Horstiin, müncheniläiseen lentäjään, josta oli tuleva hänen elämänsä rakkaus. 

Kuuntelin kirjaa aina kun vain oli mahdollista, sillä siinä oli erittäin koukuttava juoni. Okei, olihan siinä saksalaissotilas ja suomalaistyttö, mutta sekin kuvio oli kirjoitettu hieman eri tavalla kuin aivan perinteisin versio kuuluisi, ja erityisen kivana pidin sitä, että myös Horst sai kertoa asioita omasta näkökulmastaan, mikä sotki positiivisessa mielessä hyvän ja pahan asettelua.

Pori sijaintina on vähän käytetty seutu sotakuvaukseen ja opinkin tästä uutta . Esimerkiksi Porin lentokentän käytöstä tuollaisessa mittakaavassa jatkosodan aikana minulla ei ollut ennestään tietoa, vaikkakin olen itse Satakunnasta kotoisin, asunut lapsuuteni Siikaisissa noin 50 km Porista pohjoiseen ja myöhemmin asunut hetken Porissakin. 

Hiljattain kuuntelin kirjan Petsamon suunnalta ja toivoisinkin, että kirjailijat laajentaisivat näkökulmaa Karjalasta tai Helsingistä muuallekin Suomeen. Sota näyttäytyi aivan erilaisena niin Porissa kuin Petsamossa verrattuna Karjalaan.

Leila Tuurea olen lukenut aiemminkin ja pidän hänen tyylistään ja kirjat sijoittuvat aina tuonne Poriin.

***

Leena Falttu: Hiekan siskot

Lind & co, 2024

(Painettu kirja: 2021)

Lukija: Erja Manto

Kesto: 5 h 52 min

Oili oli asunut samassa talossa joenvarressa koko ikänsä. Hänen miehensä Mauno oli tullut heille kotivävyksi ja sahan johtajaksi, kun Oili oli tavannut raumalaismiehen työväentalon tansseissa. Paavo-isä oli mielellään siirtynyt jo sahalta sivuun, eikä hänellä ollut poikaa työn jatkajaksi, vain tyttäret Sisko, Soili ja iltätähtenä syntynyt kuopus Oili. 

Kun Oililla ja Maunolla on jo kaksi lasta, joutuu Suomi sotaan Neuvostoliiton kanssa, ja Maunoakin tarvitaan rintamalla, jonne hän myös jää. Oili avioituu myöhemmin uudestaan ja saa kolmannen lapsen. 

Tämän tyttären kanssa tapahtuu vakava onnettomuus jollaisista en ollut aiemmin kuullutkaan, eli lapsi joi syövyttävää lipeälientä. Lipeää oli perinteisesti käytetty pyykinpesussa, mutta sitä pidettiin tuolloin jo vanhanaikaisena, ja Oilikin poti omantunnontuskia lipeän vastuuttomasta käytöstä. Sitä käytettiin veteen liotettuna, jolloin se näyttää maidolta, mistä syystä pikkulapset saattoivat sitä vahingossa juoda. Sairaalahoito oli pitkä ja lapsille erittäin kivulias, eikä kaikkia edes pystytty pelastamaan. Idean kirjaansa Falttu oli saanut lukijalta, joka oli kertonut oman sisarensa kuolleen lipeään vuoden ikäisenä.

Google kertoi, että näitä tapauksia oli niin paljon, että lipeän vaaroista tehtiin opetusfilmi, jota esitettiin elokuvateattereissa ennen elokuvan alkua. 

Hiekan siskot oli ensimmäinen niistä kahdesta kirjasta jotka kuuntelin valtakunnallisen äänikirjaston valikoimasta. Sieltä saa varata kerralla viisi kirjaa, mutta oudosti yksi niistä on poistettava siinä kohtaa, jos haluat lainata jonkin vapautuneista kirjoista. Muutenkin sovellus on onnettoman huono ja keskeneräinen. Äänen nopeuden säätö toimii vain 0,25 -kertoimella ja kun kuuntelin tuota eilen postaamaani Ruusutarhaa, sen reilun kymmenen minuutin mittaisten lukujen jälkeen jäi aina 2-3 minuuttia tyhjää aikaa, jolloin kirjaa piti naputella eteenpäin, ellet halunnut kuunnella hiljaisuutta. Sama tietysti tämän kirjan kanssa, mutta tässä oli pidempiä lukuja. Kovin mielelläni en siis tuota kirjastoa käytä, ja valitettavasti oman maakuntakirjaston paljon laajemmat äänikirjavalikoimat menetettiin uuden palvelun myötä. Nyt kun olen palvelua itse käyttänyt, on helppo ymmärtää kuulemani kritiikki. Valikoima on sitten vielä asia erikseen, se on hyvin niukka ja mikä on outoa, niin siellä on monia kirjoja jotka kuuluvat johonkin sarjaan, mutta siitä sarjasta on kirjastossa vain yksi osa, esimerkiksi kolmas tai viides. 

Hiekan siskot on sarjan aloitus ja sen toinen osa Hiekan Siiri on jo julkaistu ja siinä on pääosassa tämä "lipeälapsi". Saatan sen hyvinkin kuunnella, koska se sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. 

Kirjan tapahtumapaikka jäi vähän epäselväksi, jokin maalaispitäjä läntisessä Suomessa kuitenkin. Falttu on kirjoittanut historiallisen sarjan Juuselan suvusta, en ole sitä lukenut mutta se ainakin sijoittuu Eurajoelle josta kirjailijan oma suku on kotoisin. 

Tuula T. Matintupa: Pelitalo

Tuula T. Matintupa: Pelitalo

#3 Alina Mänty

Word Audio Publishing, 2021 (lukukirja ilmestynyt 2014)

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 7 h 24 min

Ylikonstaapeli Alina Männyn hoitokodissa ollut äiti Irene oli joutunut sairaalaan, jossa oli pian menehtynyt. Alina ei ollut koskaan oikein tuntenut äitiään, eikä juuri sen paremmin isäänsäkään, mutta isällä oli ainakin lohtunaan naisystävänsä Leila ja Alinan Sanna-siskolla oma perheensä. Vain Alina oli yksin.

Aliina yllättyi, eikä ollenkaan positiivisesti, kun Antti Kallio -niminen mies oli kysynyt poliisitalolla suoraan Alinaa. Aliina ei ollut tavannut entistä miesystäväänsä aikoihin, eikä olisi välittänyt tavata nytkään. 

- No, mutta! mies naurahti. - Jos ei haleja niin kai vanha ystävä saa edes hetken jutustella kanssasi?

Hän veti tuolin lähemmäs pöytää. Nykäisi prässihousujaan polvista ylemmäs ja istui. He tarkastelivat hetken toisiaan.

- Halusit kuulemma tehdä rikosilmoituksen, Alina sanoi.

- Totta, mutta halusin myös nähdä sinut. 

Miehen ohuthuulinen suu vetäytyi hymyntapaiseen. 

- Sinä olet muuttunut. Näytät kauniimmalta ja ehkä hitusen kovemmalta. Että oikein rikosylikonstaapeli. Soitin isällesi ja hän kertoi.

- Sinä et ole muuttunut, Alina sanoi. - Jos ei kaljua oteta huomioon. Nenäkorukin näyttää uudelta. Tiedätkö, nenäkorut saavat minut edelleen ajattelemaan räkää. 

Antti Kallion kulmat kohosivat. 

- Onko tämä nyt virkamiehelle sopivaa käytöstä? 

Miehen auto oli varastettu, joten Aliinan ei onnekseen tarvinnut jatkaa jutun parissa ilmoituksen otettuaan, tai niin hän luuli, kunnes auto löytyi poltettuna ja hänet nimitettiin jutun tutkintaan. 

Antti oli palkattu konsultiksi paikalliseen peliyritykseen Pelitaloon. Huhut kertoivat, että sen omistaja Mikael Schneider oli myymässä Pelitaloa Taiwaniin, eikä tämä ollut kaikkien mieleen. Oliko Mikael hyväntekijä joka oli palkannut huono-osaisempia nuoria töihin, vai riistäjä, joka kkäri näiden luomalla suosikkipelillä miljoonat omaan taskuunsa?

Alinan ex-mies oli melkoinen törkykasa, eikä ollut realistista ajatella että Alina olisi seurustellut miehen kanssa aiemmin. Eli rooli oli kirjoitettu aivan liian överiksi. Kun vielä lapsia sanottiin pennuiksi ja koiria rakeiksi ihan tavallisessa keskustelussa, niin jotenkin tästä vain pääsi jäämään ikävänpuoleinen fiilis. Samalla tuntui ettei kirjassa tapahtunut oikein mitään, samaa asiaa pyöriteltiin kuin purkkaa suussa, kunnes purkkapallo poksahti ja ratkaisu oli siinä. Enpä välttämättä jatka enää tämän sarjan parissa, kun dekkareita on niin paljon tarjolla.

Mia Ahl: Siniset silmät ja mustaa magiaa

 

Mia Ahl: Siniset silmät ja mustaa magiaa

Norra Liden #1

Word Audio Publishing, 2021

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 8h 7min

Annelie oli ollut Bertil Lundin tavatessaan vasta 19-vuotias boråsilainen opiskelijatyttö, joka asui alivuokralaisena yhdessä ystävänsä Vanjan ja tämän serkun Denisen kanssa. Vanjan perässä hän oli päätynyt lukemaan taloustiedettä, vaikka sisustaminen olisi alana kiinnostanut häntä enemmän. Hän avioitui Bertilin kanssa, Alva syntyi viisi vuotta myöhemmin ja Anton kolme vuotta sisarensa jälkeen. Nyt nämä olivat jo varhaisteinejä ja Bertil eli ilmeisesti uutta nuoruuttaan, sillä hän oli löytänyt uuden naisen vaimonsa tilalle.

Annelie ei ollut niitä jätettyjä naisia joka riutuivat olemattomiin ja kuihtuivat siinä samalla unelmamittoihinsa. Annelien pitäisi varmaankin hankkia rakastaja tai aloittaa uusi harrastus, ainakaan hänen ei pitäisi lojua sohvalla ja katsella elokuvia herkutellen jäätelöllä ja sipseillä joka toinen viikko, kun lapset olivat isällään. Eräästä näkemästään elokuvasta hän sai villin idean woodoonukeista.

Elokuvan naisella oli ollut valokuvia, mutta Annelie päätti käyttää nukkeja. Eihän hän edes uskonut tähän, hän vain... halusi tehdä jotain. Hän veisti kynttilöistä Bertilin, Maritan ja Lindan hahmot. Linda oli se nainen jonka takia Bertil oli hänet jättänyt.

Annelie seisoi paikoillaan kädet leikkuulaudan yllä, jolla rivi samankokoisia lihapullia odotti kiirastulta.

"Jonkun toisen?" Siinä kaikki, mitä Annelie onnistui sanomaan.

Bertil alkoi taas selittää.

Hän oli tavannut sielunsa toisen puolikkaan. Naisen, joka ymmärsi häntä oikeasti.

"Voimme puhua mistä vain", hän sanoi ja kuulosti niin onnelliselta, että Annelie tunsi heti vihaa sitä naista kohtaan, joka sai Bertilin tuntemaan niin.

Hän on niin kypsä. Ja nähnyt ja kokenut niin paljon. Katso nyt itseäsi", Bertil purskahti vihaisesti.

Pyörittelet vain lihapullia sen sijaan, että lukisit tai ajattelisit."

Kypsä ja kokenut? Lindahan oli kahdenkymmenenkolmen!

Marita-nuken hän oli veistänyt koska tämä oli noin vain kutsunut illanistujaisiin Bertilin ja Lindan, pariskuntana, vaikka Maritan piti olla hänen ystävänsä. Hän päätti aloittaa miehestään ja aiheuttaa Bertil-nuken kautta miehelleen vatsanväänteitä. Kun lapset sitten kertoivat isän olleen koko viikon kipeänä, Annelie piti sitä vain yhteensattumana ja unohti koko asian.

Annelie oli autellut Bertiliä tämän yrityksen kirjanpidossa, mutta tarvitsi nyt uuden työpaikan. Onneksi Vanjan firmassa oltiin kirjanpitäjää vailla ja hänet otettiin työhön. Työkaveri Siv otti hänet hyvin vastaan, mutta Sivin pyytäessä häntä jatkuvasti auttamaan vaateliikkeen ja kynsistudion kirjanpidossa Annelie alkoi epäillä toimiko Siv aina oikein. Siitä huolimatta, että Siv jatkuvasti valitti miten hänellä ei ollut aikaa käydä edes lounaalla saati ostoksilla, tämä palasi asiakaskäynneiltään kynnet hoidettuina ja vaateliikkeen kassit käsissään.

Valitsin tämän kirjan pitkälti siksi, että halusin kuunnella jotain Anna Saksmanin lukemana. Hänellä on ihanan persoonallinen ääni ja rytmi joka hiukan nopeutettuna (1,2) on minulle oikein mieleinen. Olen todella mielissäni että valitsin Ahlin kirjan, sillä tämä oli todella hyvä viihderomaani! Sisältöä oli paljon, erityyppisiä tapahtumia, kieli oli sujuvaa ja verrattuna edelliseen kuuntelemaani viihdekirjaan, joka oli melko suoraviivaista tapahtumien selostusta, tässä oli vivahteikkuutta. 

Kirjan nimi ei tee sille ollenkaan oikeutta. Woodoo on pienen pieni sivujuonne, eikä Annelie ole mikään vinksahtanut eukko, vaan fiksu, miehensä hylkäämäksi joutuva nainen, joka kokee kirjan sivuilla melkoisen kasvutarinan. 

Dag Öhrlund- Vierailija

Dag Öhrlund: Vierailija

#Ewert Truut

Word Audio Publishing, 2021

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 15 h 3 min

Tristan Hecksher ei yleensä välittänyt siitä miten kriitikot arvioivat hänen romaanejaan. Eivät nämä hänen kirjojaan ostaisi. Esikoisromaanille ei ollut meinannut löytyä julkaisijaa ja hän oli lopulta onnistunut lähettyään käsikirjoituksensa pieneen kustantamoon nimeltään Kontrapunkt. Hänen viimeisin kirjansa Maan tuolla puolen oli saanut poikkeuksellisen hyvän vastaanoton ja nyt kaikki odottivat häneltä vähintäänkin samanlaista teosta. 

Tristan työsti uutta romaaniaan, jonka nimeksi oli antanut Kaiken tuolla puolen. Pavel oli maksanut siitä hänelle suurimman ennakon mitä ikinä kenellekään, mutta hän painiskeli silti jatkuvisssa rahavaikeuksissa. Hänen vaimonsa Ann ei ollut pystynyt työskentelemään vaatesuunnittelijana viimeiseen kymmeneen vuoteen heidän poikansa Romanin synnyttyä. Roman oli sairastunut vakavasti jo sikiövaiheessa ja oli kehityshäiriönsä takia pyörätuolissa, jatkuvasti hoitajien varassa.

Tristan ei voinut olla ajattelematta miten erilaista heidän elämänsä olisi voinut olla ilman Romania, tai jos poika olisi ollut terve. Lääkärit olivat varoittaneet että poika saattaisi kuolla vastasyntyneenä tai pikkulapsena, tämän näistä selvittyä viimeistään teini-iässä. Tristan poti jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut enemmän avuksi kotona, mutta siitä huolimatta hän oli alkanut viettää yhä useampia öitä mökillä, piilopirtissään jossa hänen piti työstää seuraavaa menestysromaaniaan. Puoli vuotta aiemmin Tristanin huvilaan oli murtauduttu ja silloin hän oli törmännyt naapurimökin Ewertiin. Parin viskipullon myötä he olivat tutustuneet paremmin. Nyt mökkiin oli murtauduttu uudestaan, mutta outoa kyllä mitään arvokasta ei oltu viety.

Tristan suhtautui vastahakoisesti nettiin eikä halunnut liittyä Twitteriin, Facebookiin tai vastaaviin somepalveluihin. Pavel pakotti hänet kuitenkin käyttämään sähköpostia ja vastaamaan myös faniposteihin. 

Yleensä hän lähetti vakiovastauksia lukijoilta saamiinsa viesteihin, mutta Theresen viesti oli erilainen. Muutamassa päivässä he olivat lähetelleet lukuisia viestejä ja Tristan oli tuntenut voivansa avautua naiselle.  

Tristan vilkaisi kelloa. Kahtakymmentä vaille kaksitoista. Therese tulisi puolenpäivän aikaan. Enää ei olisi mitään järkeä kirjoittaa, eikä Tristan edes halunnut että nainen näkisi hänen uutta käsikirjoitustaan. 

Yhtäkkiä hän tunsi itsensä araksi ja epävarmaksi kuin koulupoika. Hän oli tavannut Annin 21,5 vuotta sitten eikä hän ollut sen jälkeen tapaillut muita naisia kuin heidän yhteisiä ystäviään tai kirjailijanuransa myötä vastaan tulleita kustannustoimittajia tai haastattelijoita. Nyt hänestä tuntui lähes epämukavalta. Hän tajusi tilanteen naurettavuuden. Herranen aika, Therese oli vain lukija joka oli pyytänyt ja rukoillut päästä tapaamaan häntä, ei muuta. He söisivät sushia ja Tristan vastailisi kärsivällisesti naisen kysymyksiin kuten hän oli tehnyt niissä harvoissa kirjailijaesiintymisissä joihin oli suostunut. Kiusaantuneisuus ei kuitenkaan ottanut helpottaakseen. Ärtyneenä hän meni keittiöön, kaatoi lasin puolilleen viskiä vaikka se oli kaikkea muuta kuin järkevää ja ryyppäsi irvistäen puolet juomasta. Seistessään viskilasi kädessään hän kuuli kuinka auton moottorin hurina voimistui. Nainen oli saapunut. 

Ewert Truut oli ollut rikostutkijana Södertäljessä, mutta asui nykyään meren rannalla Skånessa ja toimi poliisipäällikkönä pienellä paikkakunnalla. Muutto oli tapahtunut vastentahtoisesti, sillä hänet oli siirretty pois pääkaupunkiseudulta epäonnistuneen tutkinnan jälkeen, mutta muutto oli osoittautunut olevan hänelle hyväksi ja kerrostaloelämä tuntuikin nyt kauhistukselta. 

Nelikymmenvuotisen uransa aikana Truut oli nähnyt vain kerran vastaavaa. 

Liikenneympyrästä oli löytynyt irrallinen pää jonka silmät oli kaivettu pois. Hänellä oli 42 päivää aikaa 'vapautukseen', varhaiseläkkeeseen jolle hän suunnitteli jäävänsä. Jumalan täytyikin olla koomikko tarjotessaan hänelle tällaisen läksiäistapauksen. Missä on loput ruumiista, kenen se on, missä ovat silminnäkijät, mikä oli murhan motiivi? 

Tristanille riitti vilaus naisen kesämekon alta paljastuneesta reidestä ja hänen kykynsä vastustaa naisen lähentymistä oli sulanut olemattomiin. Nainen alkoi ilmestyä mökille mielensä mukaan ja riisua saman tien vaatteensa ja Tristania vietiin kuin pässiä narussa. 

Kirja kuuluu niihin, joita kuuntelimme yhdessä mieheni kanssa pitkillä automatkoillamme. 15000 kilometrin aikana saimme kuunneltua aika monta dekkaria!

Monesti kirjoihin ottaa aikansa päästä sisälle. Tämä oli aivan päinvastainen tapaus. Sen sijaan se olisi kaivannut roimaa tiivistämistä ja keskivaiheillaan huomattavasti nopeampaa tapahtumien etenemistä. Olisin ymmärtänyt vähemmästäkin, että Therese oli kuin huumetta Tristanille.

Tristanin ja Theseren välistä seksiä kuvattiin kirjassa pitkään ja hyvinkin yksityiskohtaisesti. Naisdekkaristit eivät kirjoita tällaisia kohtauksia ainakaan niissä kirjoissa joita minä kuuntelen ja kysyinkin mieheltäni onko tämä tyypillistä miesdekkaristeille. Hän vastasi että on kyllä ja että Vierailijassa seksin kuvaaminen oli melko keskivaiheilta, ei siis mitään poikkeuksellista. 

Mieheni piti tarinasta, mutta hänkin piti sitä hitaasti etenevänä. Pääpaino oli suhteen ja seksin kuvaamisessa ja Ewertin tutkima murha jäi sivuseikaksi, vaikka se olisi kiinnostanut häntä enemmän. Ewert oli vanhan kannan jäärä, joka ei nähnyt tarvetta omien kantojensa päivittämiselle. Hauskinta oli Ewertin ja tämän nuoren alaisen välinen työskentely. Kokeneella Ewertillä olisi ollut tälle paljon annettavaa, mutta hän näki aivan eri sukupolvesta ja maailmasta tulevan oppipoikansa vain urakiipijänä joka ei edes sopinut alalle. Tapahtumat jäivät pitkäksi aikaa junnaamaan paikalleen ja kiertämään samaa kehää. Me molemmat annoimme kirjalle kolme tähteä, eikä kumpikaan meistä usko kuuntelevansa seuraavia osia. 

Tuula T. Matintupa: Laululintu

 Tuula T. Matintupa: Laululintu

Word Audio Publishing, 2021

#2 Alina Mänty

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 6 h 31 min

Kaksimetrinen Touko Juurakko teki voimalla kaiken mitä tekikin. Äitee oli päättänyt miehen veljien vaatiessa maatilan lihoiksi laittamista, että se jääköön Toukolle elämäntyöksi, kun veljet olivat jo saaneet opiskella itselleen ammatit. Minkäs Touko sille voi että asiat eivät vain järjestyneet hänen päässään samalla tavalla kuin toisilla, ja minkä hän sille mahtoi että kirjaimet vilistivät ympäri kirjan sivuja kuin kusiaiset konsanaan.

Tapani-veli oli lähtenyt silloin kotoa ovet paukkuen eikä ollut koommin antanut kuulua itsestään. Veli eleli kuulemma maisterina Helsingissä ja oli saanut tuomarivaimonsa kanssa kaksi lasta. Pikkuveli Jussi oli sen sijaan usein nähty vieras Juurakossa, vaikka Touko vannoikin kerta toisensa jälkeen, ettei enää antaisi rahaa veljen juopotteluun. 

Vaikka Toukon vaimo Kaija oli vakaasti uskovainen, Toukoa hän ei ollut saanut Jumalan sanan pariin käännettyä. Mutta tarvittiin vain yksi ihme, yksi kivulias kohtaaminen ensin pässin ja sitten enkelin kanssa ja uskoon tulleesta Touko Juurakosta itsestään tuli saarnamies. 

Kun kirkkoherra Veli Toivola oli kieltäytynyt ottamasta Toivoa kirkkoon saarnaamaan oli mies tästä suivaantuneena vuokrannut nuorisoseuran talon vuodeksi eteenpäin ja perustanut kilpailevat hengenjuhlat kovaäänisineen kaikkineen.

Kirkkovaltuuston puheenjohtajan, sähköinsinööri Hannu Aholan tytär Kukkamaria oli jättänyt koulun kesken ja viihtyi isän mielestä liian epämääräisessä porukassa. Vaimonsa Minnan kanssa Hannu ei ollut edes puheväleissä, he elivät yhdessä vain koska se tuli halvemmaksi kuin eroaminen. 

(Kukka)Maria ja hänen poikaystävänsä, Touko Juurakon pikkuveli Jussi, olivat torkkumassa nuorisoseurantalolla Juurakon saarnatessa, jossain vain hengaillakseen, miksei sitten siellä. Yllättynyt Touko jätti jopa lauseen kesken, sillä niin kaunista laulua hän yhtäkkiä kuuli seurakuntansa parista. Maria oli alkanut laulamaan kielillä.

Juurakko pyöritteli pientä posliinikuppia isossa kourassaan.

"Jaa-a, miten sen nyt sanoisi. Likka lauloi kuin enkeli. Hyvä ääni sillä oli, sellainen heleä, äidiltään oli sen perinyt. Mutta sanat olivat taivaan omaa kieltä. Me yritimme löytää niille tulkin mutta ei löydetty."

Ylikonstaapeli Alina Mänty hälytettiin Järvikylän nuorisoseurantalolle kuolemantapauksen takia. Paikalle ensimmäisenä ehtinyt terveyskeskuslääkäri ei uskonut sen olleen onnettomuus.

"Aluksi kaikki näytti onnettomuudelta. Tuo parven kaidehan on hyvin matala. Kuvittelimme että tyttö on siivotessaan jollain lailla horjahtanut ja pudonnut laidan yli."

"Entä sitten?", Alina kysyi. 

"Ketonen, tämä poliisi siis, sanoi että meidän pitää soittaa tekniset tutkijat paikalle, jos heitä ei ollut jo hälytetty. 

Minä tutkin tyttöä hieman lähemmin. Hän makaa selällään, kuten huomaat. En usko että hän on liikkunut putoamisensa jälkeen. Kuvittelisin että hänen selkärankansa on murtunut tai sitten kuolema tuli takaraivon iskeytyessä penkin reunaan tai lattiaan. Minusta hänellä on kasvoissaan vammoja jotka eivät ole voineet tulla pudotessa."

Kuollut tyttö oli Juurakon seurakunnan uusi "vetonaula", laululintunen Maria. Tutkimuksissa käy ilmi myös, että vain parikymppinen tyttö oli joskus synnyttänyt. Lapsen olinpaikasta tai oliko tämä edes elossa ei ollut mitään tietoa, eikä kukaan tuntunut tietävän Marian olleen raskaanakaan, eivät tytön vanhemmat, ystävät, eikä edes hänen poikaystävänsä Jussi.  

Laululintu oli kaikin puolin hyvin samanoloinen dekkari kuin sarjan ensimmäinen osa, Syntymään tuomittu, josta bloggasin elokuussa. Eli juurikin junan lailla puksuttava perusdekkari, joka toimisi hyvin esimerkiksi nollauskirjana vaativamman lukemisen välissä. Alinaan tutustuminen ihmisenä ei juurikaan edennyt, olisin odottanut enemmän sillä saralla.

Tuula T Matintupa: Syntymään tuomittu

Tuula T. Matintupa: Syntymään tuomittu (Alina Mänty #1)

Word Audio Publishing, 2021

(lukukirja Karisto, 2012)

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 6 h 24 min

Tuntuu kuin yrittäisi saada pitävää otetta pilvestä. Kädet luiskahtavat aina läpi.

Pienen pohjanmaalaisen paikkakunnan museoalueella esitetyn kesäteatterinäytöksen, Punahilkka ja susi, jälkimmäistä esittänyt 19-vuotias Olivia Eerikäinen löytyi surmattuna.

Punahilkkaa, isoäitiä ja metsästäjää esittäneet nuoret tunsivat toisensa jo lukion näytelmäkerhosta lähtien. Punahilkka oli heidän oma versionsa ja Nikolas oli myös ohjannut sen osana äidinkielen opintojaan. Olivia ja Sari olivat tiedotusopin opiskelijoita Tampereella ja Milla työskenteli vaateliikkeessä, kun ei vielä tiennyt mitä haluaisi opiskella.

37-vuotias Laura Kanerva oli seurustellut jo toistakymmentä vuotta itseään viisi vuotta nuoremman runoilijan, Markus Vähälän kanssa, vaikkei aina itsekään tiennyt miksi tässä roikkui. Mies oli melkoinen viskisieppo, kirjoittaminen ei juurikaan huvittanut. Ensimmäinen runokokoelma oli ollut täysi floppi, mutta toinen oli kuitenkin osoittanut yllättävää kypsymistä ja tehnyt hänestä pikkujulkkiksen. Rahaa saadakseen mies kävi välillä esittämässä runojaan ja vastaamassa yleisön kysymyksiin, vaikka vihasikin sitä osuutta. 

Markuksen äiti Veera olisi halunnut purattaa vanhan sukutalon, Vähälän kartanon jossa Markus sitkeästi halusi asua. Itselleen he olivat jo rakentaneet uudemman, jossa asuivat Veera, Markuksen isä Arttu ja pikkuveli Jani. Veeralle pojat olivat tärkeintä maailmassa ja hän kävi välillä kaatamassa viemäriin ne Markuksen viinat, jotka poika oli jättänyt syötiksi, mutta kyllähän alkoholisti jemmapaikkansa osaa, kun on päättänyt elää boheemia runoilijanelämää. Viina tosin maistui Artullekin.

Markuksella oli pinttynyt käsitys runoilijan statuksesta. Hänen mielestään deekiksellä oleminen kuului runoilijan työnkuvaan. Laura oli kerran vienyt hänelle erään tunnetun runoilijan kolumnin jossa väitettiin, että täysipainoinen kirjoittaminen vaatii hyvää fyysistä ja henkistä kuntoa, mutta Markus oli huitaissut lehden sivuun ja vedonnut hiljattain lukemaansa Eino Leinon elämäkertaan. Eino Leinoa ja tätä vanhoille akoille runoilevaa lälläriä ei voinut edes verrata toisiinsa. Laura ei uskaltanut sanoa, että sama päti myös modernia runon ja proosan sekoitusta suoltavaan runoilija Vähälään. 

Laura ei halunnut muuttaa Markuksen luo 'kaatopaikalle' vaan asui mieluummin omassa kerrostalokaksiossaan. Ekonomiksi opiskelleen Lauran yritys myi alusvaatteita Kanervankukka -kutsuilla. Myös Veera piti kutsuja, vaikka miniä ja anoppi eivät olleetkaan järin hyvissä väleissä.

Vain pari päivää Olivian kuolemasta runoilijakin löytyy tapettuna, fileerausveitsi rinnassaan. Aliina on ennenkin ratkonut surmatöitä, mutta nyt ei ole kyse perinteisistä  humalaisten puukkohippasista.  Hänellä onkin edessään näytön paikka selvittää kaksi kuolemantapausta vähillä vinkeillä.

Ihan ok perusdekkari. Minun makuun vähän liikaa sellaista alati toistuvaa "ei x voisi tappaa ketään" ja "en minä ole tappanut häntä" replikointia. Olisin kaivannut myös enemmän syvyyttä henkilöihin, etenkin kaikki muut poliisit Alinaa lukuunottamatta jäivät todella vieraiksi, ikään kuin he olisivat olleet mukana vain siksi, ettei Alina ehdi yksin joka paikkaan. Kudjoin tyyli lukea sopi erinomaisesti kirjaan ja nosti kirjalle antamaani arvosanaa vähintään puolikkaalla. 

Jenna Kostet: Marrasyöt

 Jenna Kostet: Marrasyöt

Alkuperäinen julkaisu: Robustos, 2015

Äänikirjana: Word Audio Publishing, 2021

Lukija: Hanna Gibson

Kesto: 6 h 47 min

Nuoren tytön alastoman ruumiin oli löytänyt Pyhäinpäivän aamuna sienestäjä, eläkeläisrouva Raitio, kalliolta Jatulintarhan kivilatomusten kehästä.

Jatulintarhan opastaulussa kerrottiin, että naiset olivat rakentaneet kivilatomuksia odotellessaan merellä olevia sulhasiaan. Ehkä tyttö oli saanut pakit poikaystävältään ja päättänyt odottaa häntä tuonpuoleisessa. Ajatus inhotti.

Nils Larsson piti itsemurhaa todennäköisenä. Tyttö oli varmaankin ottanut yliannostuksen lääkkeitä, riisuuntunut ja käpertynyt kivikyhäelmään kuolemaan. Ruumista tultiin hakemaan Turusta saakka, ei heillä Nauvossa ollut edes väkeä sellaiseen. Pieni poliisiasema, vain hän itse, toimistohommissa Hanna ja työparina Mäkelä, "virkaintoinen poika" joka ei osannut ruotsiakaan kuin välttävästi. Lähinnä kyseessä oli kokeilu siirtää muutama heistä Paraisilta Nauvoon tutkimaan mökkimurtoja, vuoden vaihduttua olisi edessä paluu vakipaikkaan.

Larssonin mielestä Jatulintarha oli silkkaa mökkiläisten romantisointia, muka tärkeä osa paikallisidentiteettiä, merkittävää historiaa. Paikalliset tuskin muistivat koko kyhäelmää. Mutta ruumis, se ei ollutkaan niin yksinkertainen tapaus. Naisen vaatteita ei.löytynyt mistään. Huumattu kyllä, mutta väkivallan merkkejä ei ollut havaittavissa, vaikka uhri olikin ollut hiljattain sukupuoliyhteydessä.

Hannele Raittoa, joka oli löytänyt ruumiin, kylmäsi. Hän näki muutenkin jatkuvia painajaisia, että merestä nousi liejun ja levän peittämiä, meren viemiä kertaalleen jo kuolleita, jotka veisivät hänetkin mennessään. Hän oli asunut jo pidempään saarella miehensä Kaarlon kanssa, mutta hänellä oli poika nuoruudenrakkautensa, norjalaisen Svenin kanssa. Sven oli ollut kalastaja ja kuului niihin meren viemiin, toisinsanoen mies oli kalastusmatkallaan hukkunut. Poikaan olivat välit katkenneet, tämä ei antanut äidilleen anteeksi äidin valintoja silloin joskus. 

Palataan ajassa lokakuun alkuun, jolloin Selja kirjoitti arkeologian väitöskirjaa megaliiteista. Hän oli tiedekunnassa ystävystynyt Annin kanssa, joka oli sitä tyyppiä, joka kietoi kaikki miehet sormensa ympärille, mukaanlukien heidän apulaisprofessorinsa Juha Svakin. Anni pyörittelikin toista opiskelijaa, Joonasta, ja oli jotenkin oudosti mustasukkainen Svakista, jonka kurssille megaliiteista kaikki kolme osallistuivat. He kuuluivat myös niihin muutamaan valittuun, jotka professori valitsi opintoretkelle jatulintarhaan.

Svakilla oli teoria siitä, että jatulintarhan läpi saattoi marrasyönä kulkea, kuolla ja palata, avata portit mereen kerran hukkuneiden palata maailmaan. Oliko Anni yrittänyt suorittaa jatulintarhan riittiä, mutta epäonnistunut siinä? 

Kirja liikkuu vuorotellen kahdessa lähekkäisessä aikatasossa, Pyhäinpäivästä eteenpäin Larssonin ja välillä Hannele Raition näkökulmasta ja lokakuun alusta kohti Pyhäinpäivää Seljan elämästä keroen. Jatulintarhan riitistä yritettiin luoda kirjaan jännitettä joka sinänsä kivasti onnistuikin, mutta omaan makuuni tapahtumat etenivät turhan hitaasti, kuten edellisessäkin Kostetilta lukemassani kirjassa (Linnunluisia) Muilta osin kyllä pidin tästä, henkilöistä, saaristosta, mystiikasta, ideasta.