Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa 

#3 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1995

Alkuteos: Allt man kan önska sig

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Laura Malmivaara

Leonora oli saanut nimensä suvun vanhasta ylpeydestä, kuunari Leosta. 

Hän elää kahden maailman välissä. Ahvenanmaalla ovat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset, jotka ovat eläneet kuunarien ajan, ja jotka jututettaessa kertovat mielellään menneistä ajoista. Toisaalta hän itse elää nykypäivässä, ja maailma on muuttunut paljon. Myös laivat ovat muuttuneet, ja lauttaliikenne Suomen ja Ruotsin välillä kukoistaa. 

Suomen ja Ruotsin välisessä lauttaliikenteessä keskeinen asema on kahdella varustamolla, joita kutsun esi-isieni lehmien mukaan Mansikiksi ja Lumikiksi.

Jos kapuaa kalliolle Föglössä tai Sottungassa ja huutaa: – Kantturat kotiin, kotiin kantturat! ne tulevat. Mansikki ensin, sen vanavedessä Lumikki. Käy suhina ja kahina kuin tiheässä lehtimetsässä kun ne tunkeutuvat ahtaan väylän salmien ja mutkien läpi. Pötsissä, verkkomahassa, satakerrassa ja juoksutusmahassa kurisee ja loiskii. Rehunotto lähtösatamassa panee liikkeelle valtavan prosessin. Rehua muhennetaan ja vaivataan, käytetään ja imelletään, se puserretaan takaisin märehdittäväksi ja niellään ja se kulkee eri asemien kautta kohti viemäriä ja lypsykonetta. Käytetyt ainekset poistuvat lopulta kaasuina ja jätteenä määräsatamassa, matkan pään lypsypaikalla.

Lautat ovat Ahvenanmaan lypsylehmiä ja moottoreita. Jatkaessaan matkaa Ruotsin puolelle ne saavat seurakseen vielä muutaman lehmän. Muurikin navetta on Eckerössä ja Lemmikin Maarianhaminassa. Hyvinä vuosina isännät saattavat ottaa lauman jatkoksi hiehon tai pari, risteilyaluksen tai ilmatyynyaluksen josta hankkiutuvat eroon kun rehu alkaa käydä vähiin. Yleisesti ottaen lauttaliikenne kuitenkin on mitoitettu neljälle miehitykselle, ja siksi huomioni kohteena oleva lauma koostuu Mansikista ja Lumikista, Muurikista ja Lemmikistä.

Kulttuuriantropologin ammatissaan Leonora on ottanut työn alle kunnianhimoisen Ahvenanmaa-projektin. Hänen aikomuksenaan on kuvata yhteiskunnan muutosta ja samalla yhteiskunnallista jatkuvuutta, mikä tarkoittaa pitkiä päiviä Maarianhaminan Maakunta-arkistossa. Siellä hän tapaa myös serkkunsa Rickuksen, joka on valinnut aivan toisenlaisen uran tekoälyn parissa. He kaksi ovat sukunsa ensimmäiset tohtoriksi väitelleet. 

Leonora pyrkii projektillaan todistamaan, miten vähäiset lopulta ovatkaan erot talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden välillä. 

Mutta eroja on, ja kyllä ne ovat merkittäviäkin, lähtien esimerkiksi laivojen henkilökunnasta. Ennen kaikki olivat miehiä, ja vaimot olivat kotona, jotkut harvat kapteenin vaimot saattoivat toisinaan kulkea laivalla mukana. Kun autolautat tulivat, henkilökunta alkoi naisvaltaistua palveluhenkilökunnan tarpeen myötä. Oli hyttiemäntiä ja tarjoilijoita, kylmäköitä ja myymäläkassoja. Varustamot joutuivat miettimään äitiyslomia ja oikeutta jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta. Huomioitavaksi tulivat kaikenlaiset trendit ja suhdanteet, maailmanlaajuinen öljykriisi ja ympäristönsuojelu. 

Mitä sydän halajaa osoittautui aika erilaiseksi kirjaksi kuin mitä olin takakansitekstin perusteella odottanut. Koin kirjan alussa haasteelliseksi päästä imuun, teksti oli niin pohdiskelevaa, eikä tarttumapintaa juonellisesti ollut liki ollenkaan tarjolla. Kun Leonora alkoi kertoa enemmän suvustaan ja tehdä työtä projektinsa parissa ja löysin taas ainakin hetkellisesti sen aiemmista osista tutun kerronnan, Leonorasta itsestäänkin alkoi saada jotakin selkoa. 

Mukana oli fiktiivisiä haastatteluja, joissa esimerkiksi hyttiemäntä ja toisaalta maanviljelijä kertoivat ajatuksiaan, ja kappaleita joissa jo otsikko kertoo sisällöstä, eli Pohdintaa sekä Osallistuvaa havainnointia. 

Kahdesta ensimmäisestä osasta poiketen Mitä sydän halajaa ei ollut lukuromaani, se oli lähempänä esseekokoelmaa. 

Koko trilogiaa ajatellen kirjat avasivat kyllä silmiäni monessa suhteessa. Ahvenanmaa on aina ollut minulle Suomen vierain maakunta, lähinnä pysähdyspaikka Maarianhaminan satamassa ruotsinlaivalla, ja olen käynyt siellä lomalla tasan kerran, senkin vasta nelikymppisenä. Sitä ennen oltiin nimittäin kerrankin kuljettu Ruotsiin päivälaivalla, ja kun katseltiin Maarianhaminaa laivan kannelta tuli päätettyä, että Ahvenanmaalle pitää joku kerta lähitulevaisuudessa mennä, ja se toteutettiin heti seuraavana keväänä. Ahvenanmaalla oli silloin valkovuokkojen aika, ja mieleeni jäi, että niitä oli aivan hurjat määrät, metsänpohja valkoisenaan, kun pitkin saarta ajelimme. Kaunista. 

Tämä viikonloppuloma on ainoa kosketukseni tuohon "likiruotsalaiseen" saareen, sellaisena tullen sitä aina pitämään. Olen kasvanut siinä käsityksessä, että ahvenmaalaiset haluaisivat itse kuulua Ruotsiin, pitääkö se paikkansa, en tiedä. 

Niinpä tämä trilogia antoi minulle rutkasti uutta näkökulmaa, vahvimpana toki sarjan perheistä johtuen sen, miten tärkeää purjehduskulttuuri on saariryppäälle aina ollut. Mitä Ahvenanmaa olisi nykypäivänä ilman suurten purjelaivojen rakentamista, ilman laivanomistajia ja näiden kautta kertynyttä varallisuutta, ja ilman vesille mieliviä merimiehiä, monet nuoria pojankloppeja joilla vaihtoehdot elannon tienaamiseen olivat maissa vähissä. Miten he kaikki olisivat eläneet ilman Ahvenanmaan vahvaa laivanrakennus- ja purjehduskulttuuria?

1960-luvulla oli myös ennustettu saariston tyhjenevän vuoteen 2000 mennessä, miksi niin ei kuitenkaan käynyt johtuu sekin osittain laivaliikenteestä. 

Omat suvut ovat maakrapuina eläneet niin erilaista, tiiviisti paikallaan pysynyttä elämää, jossa elämänpiiri on ulottunut korkeintaan naapurikylään, että on ollut mielenkiintoista oppia aivan erilaista sukuhistoriaa. 

P.s . Leonora pohdiskeli kirjassa laivojen nimeämistä osallistuttuaan itse nimikilpailuun suomenkielisellä ehdotuksella Hekuma. Ei tullut valituksi. Hän veikkasi tuolloin, että englanninkielessä naisten etunimiksi otetut hyveet, kuten Grace, Charity, Mercy, jopa Patience, voisivat löytyä jatkossa myös laivojen nimistä, kun taas Chastity eli siveys ei ikinä. Ja niin vaan vuonna 2013, vajaat 20 vuotta kirjan julkaisun jälkeen, neitsytmatkansa teki Viking Grace! 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

#2 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1991

Alkuteos: Stora världen, 1991

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h 4 min

Levoton mieli oli vienyt Eskilsin Leonardin Amerikkaan; Seattleen, Alaskaan, Klondykelle ja toi sitten seitsemän vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Jos vaikka Judith, johon hän oli lähtiessään ollut tykästynyt, olisi odottanut häntä, vaikkei Leonard ollut koko aikana saanut kirjeen kirjettä aikaan. 

Ei ollut. Judith ei tosin ollut löytänyt toista miestäkään, vaan Jumalan. Leonard tekee yllätysvedon, ja kosii Marthaa joka käy hänellä siivoamassa ja kokkaamassa, ja asettuu asumaan mantereelle. Suvut ovat mielissään hyvästä, tasapainoisesta liitosta, vaimosta joka tarjoaa Leonardille pysyvyyttä, mahdollisuuden asettua.

Ei, en sitten palannutkaan Amerikkaan vaan asetuin asumaan koululle asemapaikkakunnalle, jolla on saha ja leipomo, kauppa ja kestikievari. Minä, joka halusin kauas ja pois, aloitan jokaisen päiväni halkoja hakkaamalla. Sen jälkeen yritän takoa järkeä koululapsiin, ja iltaisin olen vaimoni kanssa paikkakunnan kulttuurielämä. Me annamme tilat laulukuoron, Marttayhdistyksen, keskusteluklubin ja raittiusloosin käyttöön. Minä olen mukana kaikissa paitsi martoissa, myös raittiusseurassa, vaikka otankin toisinaan paukut. Teen sen silloin kun martoilla on kokous: silloin poikkean tapaamaan kievari Bärmania, joka on kelpo mies ja tarjoaa.

Tietenkin maailmassa täytyy olla sota ja matkustuskielto ja täällä kotimaassa kalliit ajat, kun minä menen naimisiin. Luultavasti minua hermostuttaa juuri täällä kuusimetsässä vallitseva turvallisuus ja rauha. Olen tottunut erilaiseen elämään, merenkulkijayhdyskunnan liikkuvuuteen ja Amerikan herkeämättömään toimeliaisuuteen. Täällä ei tapahdu mitään. Junat ajavat ohi minusta piittaamatta, väki tarpoo töihin ja takaisin, ja kakarat metelöivät ja tappelevat koulun rappusissa.

Rojahdan keski-ikään kuin veden täyttämään kuiluun. Mitään ei tapahdu, vaikka maailma on tulessa eikä kukaan tiedä sanoa, miten Suomen ja Ahvenanmaan käy. Puhun ja keskustelen Marthan sukulaisten kanssa ja paikkakunnan ihmisten kanssa, ja kaikki ovat sitä mieltä, että meidän pitää iloita joka hetkestä, jonka saamme pysyä sivussa. Heille se sopii, maalaistolloille ja palkkatyöläisille, ja totta kai he ovat oikeassa. Vikahan on minussa, minähän se en kestä arkipäiväisyyttä.

Arki on taistelua sen kanssa, ettei karkaa Turun junaan ja siellä satamaan, laivaan joka veisi kauas pois. Sitten tulevat toisenlaiset taistelut, maailmansota ja valkoisten ja punaisten kahakat joista Leonard ei oikein tiedä minne kuuluu, palasihan hän Amerikasta sosialistina, mutta opettajana hänet määritellään kyselemättä valkoisiin. 

Leonardin amerikanvuosina Eskilsin veljeskaartin vanhin veli Isidor oli suorittanut pappisvihkimyksen ja on kappalaisena itäisellä Uudellamaalla. Vaimon hän oli saanut Emeliestä, Ahvenanmaan suurimman laivanvarustajan tyttärestä. Toimeentulo on niukkaa, ja kirkkoherraksi pääseminen vaikeaa, mutta Isidor haluaa tarjota vaimolleen vähintäänkin sellaisen elämän, johon tämä on lapsuudenkodissaan tottunut. 

Eskilsin veljeksiin kuuluvat myös kaksoset Richard ja Edvard, jotka molemmat ovat hakeutuneet merille ja ylenneet kuunareiden kapteeneiksi. Suvun nimi velvoittaa, mutta laivojen tulevaisuus näyttää epävarmalta, etenkin 1920-luvun alkaessa, kun sota on päättynyt. Kuunareihin annetaan enää vain halpoja lasteja kuten vehnää, mutta vakuutukset ovat toisaalta kovia. Suurin epäonni koetaan, kun ylväs nelimastoinen Herzogin Cecilie ajaa karille. Lasti on vakuutettu, laivaa ei. 

Trilogian ensimmäinen osa Leo oli minulla vielä kohtuuhyvin muistissa, ja etenkin Leon alku kävikin monesti mielessäni, kun kuuntelin tämän osan mullistuksia. Tämäkin osa oli omia mielikuvia avartava, kirjassa oli kiinnostavaa ajankuvaa itselle niin vieraasta seudusta eli Ahvenanmaasta, ja esimerkiksi arjesta tuon ajan kauppalaivalla. Pidin alkupuoliskosta paljonkin (lähes yhtä paljon kuin Leosta), mutta sen jälkeen kun tuo lippulaiva ajoi karille, kirja muuttui paljon, ja tunnelma sekä kiehtovuus kokivat kovan lässähdyksen. 

Olin nähnyt kommentteja, että kirjan viimeinen luku on koskettava ja toimisi itsenäisenä novellina, joten loppupuolella aloinkin sitä odottaa. Minulta meni kyllä ohi mikä siinä oli niin hienoa?

Olin antanut Leolle neljä tähteä, Suureen maailmaan sai vain kolme. Trilogian kolmas osa on niin erilainen, koska ajassa hypätään reippaasti autolauttojen tuloon saakka, joten sille en osaa asettaa odotuksia, paitsi siksi, että sen on kirjoittanut Lundberg. Lukija vaihtuu Laura Malmivaaraksi kun pääosaan tulee nainen.

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Leo

#1 Merenkulkijat

Lukukirja: 1989

Äänikirja: Gummerus, 2022

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 12 h 15 min

Ahvenanmaa, 1838-

Kun 14-vuotias Erik Petter perii isänsä velkaisen tilan, on poika isojen kysymysten äärellä. Miten voi saada tuloja tilasta, josta on velkakirjojen takia myyty hevoset, karja ja kaikki työvälineetkin, eikä velka ole edes sillä kuitattu? Hän myy kaiken mitä voi, kellonvitjoja ja posliinilautasia myöten, ottaa isänsä velat itselleen ja aloittaa tyhjästä. 

Mutta hän on sinnikäs poika. Tukholman kauppa oli tyrehtynyt 1828, kun ruotsalaiset olivat asettaneet uudet tullit, jotka nielivät puolet tienesteistä. Kun Erik Petter kaivoi ylös merenpohjasta isänsä uponneen laivan ja suuntasi ensimmäisen kerran Tukholmaan, hänelle naurettiin. 

Erik Petter antaa heidän nauraa. – Kannattavuutta ei voi arvioida, ennen kuin on käynyt katsomassa, hän sanoo kuin neljä kertaa vanhempi mies. Ja helluntain jälkeen, ripille päästyään, hän lähtee ensimmäiselle Tukholman-matkalleen. Pikkupojat ovat lastanneet polttopuuta, kunnes itkevät kiukusta, ja äiti ja sisko kirnunneet ja tehneet juustoja. Yhtäkään osakasta hän ei saa matkaansa, joten hän sopii, että eno lähtee mukaan neuvoja antamaan ja navigoimaan.

He purjehtivat Tukholmaan ja palaavat sievoiset rahat mukanaan. Eno kuvailee matkaa valitellen kovasti omaa kohtaloaan, mutta muistaa kertoa senkin, ettei kukaan saanut Tukholmassa parempaa hintaa kuin Erik Petter.

– Hän oli kylmä kuin käärme, eno kertoo. – ”Hyvällä tavaralla on hintaa”, hän sanoo kaksikymmentäviisi kertaa, ja kaksikymmentäviisi kertaa asiakkaat menevät matkoihinsa ostamatta mitään. ”Poika, sinä olet hullu”, minä sanon. ”Joudut purjehtimaan takaisin kotiin koko lastin kanssa, ellet rupea laskemaan hintaa.”

– Erik Petter ei puhu mitään. Se hänessä on kamalaa, että hän vain nipistää huulensa yhteen eikä sano mitään. ”Odotetaan”, hän saa sentään sanotuksi, ja sitten: ”Mene sinä kaupungille äläkä seisoksi täällä pelottamassa asiakkaita pois.”

– Onko laitaa puhua enolle tuolla tavalla? Minä tietysti loukkaannun ja lähden. Viivyn korkeintaan tunnin, ja takaisin tullessani Erik Petter on juuri kauppaamassa koko halkolastia lakeijalle, joka on niin hieno ja ylhäinen, ettei hänen herransa voi olla hienompi. Vielä majesteetillisempi vain on Erik Petter, joka seisoo ja käyttäytyy kuin kuninkaanpoika. Hän ei laisinkaan ilahdu minun näkemisestäni. ”Menehän auttamaan”, hän sanoo kuin rengille ikään. Hän ei kaiketi halua minun kuulevan, miten hän puhuu lakeijalle, mutta kuulen kyllä, että hän puhuu kuin rovasti. Rahat hän ottaa vastaan, niin kuin hänellä olisi kotona talo sitä tavaraa täynnä.

Erik Petter kaataa puut, sahaa ja ryhtyy rakentamaan Lemlandin ensimmäistä, pullearunkoista kuunaria. Vähän päälle kaksikymmenvuotiaana hän on jo menestynyt kippari ja laivanvarustaja. Maatila on edelleen pieni, lehmiä vain viisi, mutta ei hän olekaan erityisemmin kiinnostunut maataloudesta. Erik Petter vainuaa mitä milloinkin kannattaa tehdä, ja menestyy.

Minäkertoja, muutaman vuoden Erik Petteriä vanhempi Leander, on Eskilsin, kylän toisen merkittävän tilan poika, muttei valitettavasti niiden kahden vanhimman joukossa jotka perivät tilat viljeltävikseen. Niinpä hän oli kymmenvuotiaana jäänyt Eskilsiin veljensä Carl Gustafin työmieheksi. Kylän kahden mahtitilan yhteistyö syntyy siitä, kun Carl Gustafin poika, niin ikään Carl Gustaf, nai Erik Petterin tyttären Kristinan, ja sukupolvien ketju jatkuu ja jatkuu. Niin jatkuu myös laivanrakennus Ahvenanmaalla ja miehistä tulee merikapteeneita ja osasta myös laivanvarustajia. Kun elää saarella, pyörii elämä aina jollain tavalla merestä.

Lumparsundin rantaan vievällä tiellä kuljetaan maalaiselämästä merielämään. Vanha kansa tietää, että ihminen on haavoittuvimmillaan juuri siirtyessään tällä tavalla elämästä toiseen. Siksi hän ajatteleekin nyt niin lapsellisesti kuin joutuisi opettelemaan uudestaan kaiken tietämisen arvoisen. Ehkä vuodenaikakin vaikuttaa tunnelmaan. Kaikki on alulla. Maa on ollut sula pari viikkoa, ja koivuihin on puhkeamassa lehdet. Ojissa kukkivat leskenlehdet, eikä kestä kauan, ennen kuin valkovuokot aukeavat. Kun tulemme Lumparsundissa oleville Eskilsin hakamaille, Carl Gustaf huokaa taas ja sanoo, ettei ole sitten poikavuosiensa nähnyt kevätesikon kukkivan.

Nyt hänellä on surumielinen ilme, jonka muistan vanhastaan. Carl Gustafin elämän tuhansien ailahtelujen joukosta erotan suuren muutoksen. Ennen hän suri sitä, että joutui tulemaan kotiin. Nyt hän suree, koska joutuu lähtemään. Hän, joka äsken oli niin lapsellinen, tuntuu yhdellä iskulla tulleen paljon vanhemmaksi. Nuoret haluavat ulos ja pois. Kun maamiehellä on vaimo ja lapsi, hänen paikkansa on kotitilalla. Mutta tilojen toimeentulo on merenkulun varassa, ja ahvenanmaalaiset isännät purjehtivat pitkälle keski-ikään. Ja sellaista on merielämä, että se pyyhkii mielestä maaelämän muiston. Vieraissa paikoissa merimies tulee epävarmaksi heti, kun joutuu kaupungilla sellaiseen paikkaan, josta satama ei näy. Hän joutuu merkillisen kiireen valtaan ikään kuin pelkäisi, että laiva hänen poissaollessaan saattaa ajelehtia merelle, niin että hän jää rannalle. Sellaisia tarinoita kuulee kerrottavan suuremmilta vesiltä, muttei meiltä. Ja sittenkin merimies on peloissaan, ellei näe paattia, miten sitä vesillä oltaessa lienee kironnutkin.

Minulle tuli kirjan alusta mieleeni Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, sillä Erik Petter oli yhtä sinnikäs ja määrätietoinen kuin Alma Whittakerin isä oli aloittaessaan tyhjästä (vaikkei sentään varas kuten Henry Whittaker), ja molemmista tuli menestyneitä liikemiehiä. 

Täytyy sanoa että ihailin Erik Petteriä joka todella laittoi selkänahkansa likoon puurtaessaan ja toteuttaessaan visioitaan. Tarina oli koukuttava ja olisin voinut kuunnella sitä reilusti pidempään. Kuuntelin pian tämän jälkeen Sally Salmisen Katrinan, jonka kesto on äänikirjana yli 17 tuntia, ja jälkikäteen ajatellen olisin vaihtanut näiden kahden mitat keskenään. Onneksi Lundbergin kirjalle on jatkoa, ja silloin pääosaan nousee Eskilsin Leonard, joka on tämän kirjan loppupuolella lapsi. Jukka Pitkänen lukijana sopi kirjan tunnelmaan erinomaisesti ja lukee toisenkin osan. Kolmannessa harpataan ilmeisesti ajassa reilummin eteenpäin koska kuvaus kuulostaa enemmän nykyhetkeltä, ja lukijaksi vaihtuu Laura Malmivaara, sillä päähenkilö on nainen. Pidän kovasti hänenkin äänestään ja lukutyylistään. 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Julkaisija: Teos ja Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua

Alkuteos: Is, Suomi, 2012

Suomennos: Leena Vallisaari

Olen vuoden myöhässä. Jää voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna ja tällä hetkellä "kaikki" lukevat tämänvuotista voittajaa, Riikka Pelon Jokapäiväinen Elämämme. Ehkä luen sen siis ensi vuonna, tai sitten en. En valitse kirjaa luettavaksi sen perusteella, että se on voittanut palkinnon. Jäähän tartuin siksi, että maailma jota se kuvailee, kiinnosti minua.

Eletään sodanjälkeisiä vuosia, kun Petter ja Mona Kummel yhdessä 1-vuotiaan tyttärensä Sannan kanssa saapuvat Ahvenanmaan ulkosaarille, Luodoille. Petter on Luotojen seurakunnan uusi pappi, jälleen yksi uusi pitkässä ketjussa. Luodot eivät syrjäisenä paikkana pappeja houkuttele, joten sinne tavataan lähettää nuoria pappeja jotka eivät ole vielä suorittaneet pastoraalitutkintoaan. Tutkinnon suorittamisen jälkeen voi hakea kirkkoherran virkaa, eikä kukaan ole sitä aikoihin Luodoilta hakenut. Petter aikoo olla poikkeus. Hän tulee Luodoille uteliaana, kiinnostuneena, hyväntahtoisena, uskoen että viihtyy ja haluaa jäädä. Ankarat olosuhteet hän kokee haasteena johon ryhtyy mielellään ja onneksi Mona-vaimo on samaa maata. Perhe juurtuu saarille hyvää tahtia ja seurakuntalaisilta perhe saa hyvän vastaanoton sillä pappi on sen laatuinen mitä he kaipaavatkin. Pastorska hoitaa kunniakkaasti niin kodin kuin tarjoilut, lypsää itse lehmät ja tarttuu rivakasti toimeen kuin toimeen. Kasvattajana hän on ankara ja sen saa pieni Sanna-tyttö huomata jos osuu puolivahingossa huomion keskipisteeksi. Tarinan edetessä Sanna saa pikkusiskon ja molemmat tytöt ovat enemmän isän tyttöjä. Vaikka pastoraalitutkintoon opiskeleminen ja papin viran moninaiset työt ja tehtävät vievät hänen aikaansa monesti iltamyöhään, Petter haluaa löytää aikaa niin vaimolleen kuin tyttärilleen. Monan kanssa juodaan teekupposet ja käydään läpi päivän tapahtumat ennen nukkumaan menoa.

"Mona!" hän sanoo. "Herää! Sinun täytyy nähdä tämä." Mona herää säpsähtäen ja sinkoaa pystyyn. "Mitä nyt?" "Revontulet. Aivan uskomatonta. Pue päällesi niin menemme portaille katsomaan". "Eikö niitä näe yhtä hyvin ikkunasta?" " Näkee, mutta ulkona se on aivan erilaista." " Ikkuna kelpaa minulle hyvin. Älä viivy ulkona liian kauan ettet kylmety."
Heillä on harvoin aikaa jakaa kokemuksia toistensa kanssa ja nyt, kun se on mahdollista, Mona ei halua. Petter herättää sen sijaan Sannan, nostaa hänet peiton sisällä sängystä vaikka Mona sähisee kiihtyneenä: "Anna hyvä ihminen tyttöjen nukkua! Mitä revontulet heille merkitsevät? Eivät mitään!"
...
Sanna aistii isän selvemmin kuin sen, mitä näkee. Lämmön isän innostuneessa ruumiissa joka väreilee hänen puhuessaan, sen millaista on kun on käpertynyt niin lähelle. Kylmän ilman selkäpuolella, isän lämpimän rinnan etupuolella, posken isän poskea vasten. Sen että he ovat ulkona kahdestaan, ilman äitiä ja Lillusta. Vain hän, isän uskottu ja assistentti hänen revontulitutkimuksessaan.

Vaikka kirja kuvaa noin 60 v takaista elämää, elo Luodoilla tuntuu vielä vanhanaikaisemmalta johtuen pitkälti olosuhteista. Kuten Posti-Anton toteaa, kaikki mitä tarvitaan tulee veneellä. Lehdet ovat saapuessaan viikon vanhoja ja niitä voi tulla kerralla kolmekin, samoin kirjeitä. Yhtäkkiä kiertää huhu että kauppaan on tulossa laatikollinen appelsiineja ja Mona tietää että kaupalla pitää olla heti aamusta saadakseen osansa herkuista. Kelirikon aikaan Luotojen välisten saartenkin välillä liikkuminen on vaikeaa. Kirkko ja pappila ovat omalla saarellaan. Kesällä sentään pääsee veneellä ja talvella potkurilla tai luistellen. Jopa pyörällä.

Lundbergin kieli on hyvin tunnelmallista ja kaunista, paikoitellen suorastaan lumoavaa. Hän kuvailee tarkkaan niin luontoa, papin ja muiden henkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuin pastorskan pöydän antimiakin. Liirumlaarumia se ei kuitenkaan ole ja teksti on helposti ymmärrettävää, soljuvaa ja nopealukuisempaa kuin odotin. Olin lukenut blogikirjoituksia etukäteen pintapuolisesti silmäillen, juuri sen verran että tiedän onko kirja minulle tarkoitettu, mutten vahingossa näe liikaa. Niinpä riipaisu siitä, miten omakohtainen tarinan loppupuolen käännekohta on ollut kirjailijan omassa perhetaustassa, tuli tietooni vasta jälkikäteen ja hyvä niin.

Luulin hyvin alkuvaiheessa keksineeni mikä tuo salkku kirjan kannessa on. 70 sivua ennen kirjan loppua tiedostin olleeni väärässä. Niillä main sen merkitys piirtyi kirjan sivuille niin selkeänä, että jopa minä sen asiayhteyden huomasin. Paljastamatta sen enempää voin todeta, että kalliiksi tuo salkku tuli. Hyvin kalliiksi.