Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
Like, 2023
Lukija: Laura Gustafsson
Kesto: 8 h 39 min
Kertoja on keski-ikäistyvä (vähän päälle nelikymppinen) nainen, joka on yli puolet iästään ollut aktiivinen eläinsuojelija. Hän on töissä yhdistyksessä, joka muun muassa julkaisee yksityishenkilöiden kuvaamaa materiaalia erilaisilta tuotantotiloilta; turkistarhoilta, kanaloista, sikaloista jne. Osa näistä yksityishenkilöistä sattuu olemaan myös mukana yhdistyksen toiminnassa.
Hän on ollut eläinten puolestapuhuja jo varhaisteinistä. Kun hänet kutsuttiin pitämään esitelmää naapurikunnan kirjastoon, hän päätti käyttää rajallisen aikansa keskittymällä suurimpaan yksittäiseen eläinsuojeluongelmaan, eli teolliseen broilerintuotantoon.
Sen jälkeen hänessä leimahti tahto selvittää asioita, kuvata, dokumentoida, jakaa tietoa kansalaisille. Silloin hänestä tuli se, mitä mediassa kutsuttiin halventavalla nimityksellä "kettutyttö".
Viime aikoina hän on huomannut olevansa keskellä keski-ikäistä kriisiä. Kauramaidon käyttäminen ei tunnu auttavan mitään maailman mittakaavassa, ja edelleen hän saa vastata samoihin kuluneisiin kysymyksiin; eikö hän ollenkaan välitä porkkanoiden tunteista? Silti pitäisi jaksaa jatkaa, sillä luovuttaminen ei vain ole vaihtoehto.
Tuotantoeläinten turvakodin perustanut Charlotte elää laajoilla tiluksilla. Eläimiä on laidasta laitaan. Täältä kertoja löytää uusia polkuja, uutta lohtua ja lämpöä.
Kolme mustavalkeaa friisiläistä märehtii lokakuun lahmaamalla kedolla. He nostavat päänsä heinikosta ja tarkkailevat meitä.
”Katsokaa”, kuiskaan. ”Kuin Valion mainoksessa.”
Paitsi että näky on todellinen. Nautojen lisäksi haassa kuljeksii hevosia. Ruskea tamma nelistää aidan viertä ylväästi, häntä kaarella. Vuohikutun ympärillä kimpoilee pitkäsarvinen kili. Rullaan ikkunan auki. Sisään lehahtaa tuleentuneen heinän, havupuiden, kasteen, syysohran, olkisänkisten peltojen, lannan tuoksu.
...
Vedän pipon päähän. Rinnassani viriää kooltaan mitätön mutta muodoltaan ihastuttava tunne, kuin päästäinen kääntäisi kylkeä. Käymme kantamuksinemme portista sisään. Meidät ottaa vastaan lammas, joka suurilla silmillään arvioi meistä jokaisen. Lasken ruokakassin maahan voidakseni koskettaa hänen pehmoisuuttaan. Otus pökkää kassin nurin, hamuilee leipäpussia – ei ahneesti, vaan mielenkiinnolla, löytääkseen jutunjuurta jostain, minkä ymmärrämme molemmat.
”Kyösti, tuo ei käy”, komentaa Charlotte, turvakodin perustaja ja omistaja, tuotantoeläimiksi kutsuttujen pelastaja. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi. Kertoo, että lampaat ovat laumaeläimiä, mutta nuori oinas Kyösti kokee ihmiset lajitovereitaan läheisemmiksi. ”Se voi johtua kognitiivisesta kehityshäiriöstä.”
Vaikuttaa uskottavalta selitykseltä.
Mäen päällä seisoo suuri vanha talo, ihmisten koti. Etupihalla vanhojen omenapuiden katveessa on ryhmä puutarhakalusteita. Yksi puista on jätetty kanalaa ympäröivän suuren verkkoaitauksen sisään. Kukko kiekaisee merkiksi siitä, että meidät on havaittu. Valkea leghorn lehahtaa alas omenapuun oksalta. Kaniinit höristelevät korvia tarhassaan. Joku paukuttaa takatassullaan maata, kaikki ponkaisevat pesän suojiin. Kalkkunakukko klukluttaa määräävästi, hän ja hänen mustapukuiset, valkokasvoiset rouvansa muistuttavat keskiaikaista hoviväkeä. Punamullatun navetan edustalla luppakorvainen emakko kohottaa kärsänsä maasta ja röhkäisee Charlottelle. Nainen röhkäisee takaisin.
”Tuletko auttamaan”, Charlotte pyytää. ”Viedään Kyösti kaltaistensa joukkoon.”
Annan pihaton suunnalta kuuluvan määkinän johdattaa minua. Kyösti kulkee kintereilläni luottavaisena. Kävelee aivan taakseni kuin olisi aikeissa puskea, mutta pysähtyy juuri ennen osumaa. Charlotte unohtuu selittämään Janniinalle, mistä vessa löytyy, pahoittelee, että juuri nyt hanasta ei saa lämmintä vettä. Enköhän minä ominkin voimin saa yhden oinaan aitaukseen.
Avaan puisen portin. Kyösti astelee kauniisti sisään. Ennen kuin ehdin sulkea veräjän, pihatossa märehtivä lauma kampeaa ketterästi jaloilleen ja jyrää minut, ravaa kunniakierroksen pihan ympäri ja jalkautuu sitten kaluamaan viimeisiä vihreitä, kurkottelemaan nuorten luumupuiden vetreitä oksia ja ahmaisemaan viljelylaatikosta lehtikaalit. Kyösti seisoo takanani yhtä typertyneenä kuin minä.
Charlotte nauraa. Hänen naurunsa on vilpitön ja puhdas. Leipäpalan avulla hän houkuttelee uuhet takaisin tarhaansa. Luontokappaleilla on käytössään suunnaton laidun. Jostain syystä he silti mielivät päästä ihmisten ilmoille.
Kahvittelemme hirsiseinäisessä tupakeittiössä. Leivinuuni hohkaa lämpöä, mutta lattia on vilpoisa. Käpristelen varpaita kaksien villasukkien hyväilyssä. Ne on kudottu turvakodin vapaudenjanoisista lampaista, jotka on välttämätöntä keriä kahdesti vuodessa. Lampaat hoivaavat ihmisiä, ihmiset hoivaavat lampaita. Kaiketi samanlainen ajatus on heillä, jotka romantisoivat eläintaloutta. Erona on toki se, että täällä hoivasta ei tarvitse maksaa hengellään.
Gustafssonin kirja kuvaa yhtä lailla julmaa tehotuotantobisnestä kuin vuosikymmeniä jatkunutta yksilön ja yhteisöjen tekemää työtä eläinten oikeuksien puolesta. Lukijalle esitetään suuria kysymyksiä joihin ei ole helppoa löytää vastauksia, ei aina edes yhteisymmärrystä oman pään sisällä vellovista ajatuksista.
Eläinten turvakotiin sijoittuvat osuudet olivat ihania ja kaiken sen raadollisuuden keskellä lempeitä kohtaamisia.
Tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina ajateltua omaa nuoruutta eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoistyössä, ja sitä miten tahtoo käydä niin, että ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa sitä muuttuu itse, ei nyt sentään välinpitämättömäksi, mutta vähemmän aktiiviseksi. Tällaiset kirjat muistuttavat siitä, että vaikka tietyt toimintamallit ovat iskostuneet takaraivoon varmasti pysyvästi, olisin viime aikoina omasta puolestanikin voinut tehdä monta fiksumpaa valintaa.
Jos mietin sitten kirjaa romaanina, sen teksti rullasi hyvää tahtia välillä kovemmin kiihtyvällä nopeudella ja piti tiukasti otteessaan niin, etten juuri pitänyt ylimääräisiä katkoja kuuntelusta. Plussaa myös siitä, että kirjailija itse luki teoksen.
