Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano: Kaunokaisia

WSOY, 2024

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 17 h 43 min

William oli yksinäinen lapsi, joka oli aina tuntenut etteivät vanhemmat halunneet häntä. Miten rikkinäinen voikaan olla sellainen koti, jossa oli kyllä molemmat vanhemmat, mutta nämä olivat kohdanneet ylitsepääsemättömän surun. Sitä ei koskaan lausuttu ääneen, mutta William sai selville, että hänellä oli ollut nelivuotias isosisko joka oli kuollut kohta Williamin synnyttyä. Tapahtuneen jälkeen vanhemmat olivat sulkeneet Williamin ulkopuolelle, eivätkä osoittaneet pojalleen hänen kasvaessaan minkäänlaista rakkautta tai kiintymystä. Aivan kuin olisi ollut hänen syynsä, että sisar sairastui.

William löysi kutsumuksensa kun keksi koripallon (eri pallolajeista siksi että koreja saattoi heitellä yksinkin) ja pääsi mukaan koulun joukkueeseen. 

1978 hän aloitti stipendiaattina yliopistossa, jossa tapasi Julian. 

Tyttö oli ärsyttänyt häntä keskeyttämällä luennoivan professorin jatkuvilla kysymyksillään, mutta kun Julia eräänä päivänä tuli juttelemaan hänelle, tyttö alkoi oudolla tavalla kiehtoa häntä. 

Julia ehdotti, että William kirjoittaisi Julian puhelinnumeron historian muistiinpanoihinsa, ja ennen kuin Julia lähti omaan suuntaansa, William lupasi, että soittaisi hänelle seuraavana iltana. Oli jossain määrin yhdentekevää oliko William ihastunut häneen vai ei. Nuori nainen näytti siinä keskellä pihaa päättäneen, että heistä tulisi tyttöystävä ja poikaystävä. Myöhemmin Julia paljasti Williamille katselleensa häntä luennoilla viikkotolkulla ja tykästyneensä hänen tarkkaavaisuuteensa ja vakavuuteensa. "Sinä et hölmöile niin kuin muut pojat", hän sanoi.

Williamin stipendi edellytti, että hän tekisi kampuksella myös töitä. Hän valitsi pesulan siksi, että se sijaitsi samassa rakennuksessa kuntosalin kanssa, ja puntteja hänen oli nostettava ahkerasti pärjätäkseen yliopiston koripallojoukkueessa. High schoolissa hän oli pärjännyt pituutensa ansiosta, mutta nyt hän oli vain yksi muiden pitkien, mutta häntä voimakkaampien poikien joukossa. 

Häntä ei meinattu ensin huolia pesulaan, "ei tämä ole valkoihoisten poikien paikka", mutta hänet huomasi sattumalta siellä jo työskentelevä Kent, joka pelasi samassa joukkueessa ja niin nämä kaksi alkoivat tehdä samaa työvuoroa. 

Kent väitti olevansa sukua Magic Johnsonille, joka opiskeli viimeistä vuotta Michigan Statessa ja jota pidettiin yleisesti varmana ykkösvarauksena tulevassa NBA:n varaustilaisuudessa. Kentin oli niin helppo saada ystäviä - kaikki pitivät hänestä - että William kummasteli, miksi Kent halusi viettää aikaa hänen seurassaan. William ymmärsi vain sen, että hänen pidättyväisyytensä näytti miellyttävän Kentiä, joka sai tilaisuuden ohjata heidän ystävyyttään haluamaansa suuntaan. Kent hoiti puhumisen, ja otti aikansa ennen kuin William tajusi, että Kent puhui niin paljon elämästään saadakseen Williamin puhumaan omastaan. Kuultuaan Kentin isoäidin leukemiasta joka oli ällistyttänyt koko perhettä - ilmeisesti voimakastahtoinen isoäiti oli julistanut elävänsä ikuisesti ja kaikki olivat uskoneet häntä -, William sanoi Kentille vaihtaneensa vain yhden kirjeen vanhempiensa kanssa opintojensa aikana ja aikovansa jäädä joulutauon ajaksi yliopistolle.

Yhtenä iltana pitkäksi venähtäneiden harjoitusten jälkeen, kun he kulkivat hiljakseen aution pihan poikki lihakset väsymyksestä jomottaen, Kent sanoi: "Joskus on pakko muistuttaa itselle, ettei ole väliä, vaikka valmentaja laittaa penkille tai antaa minun kuulla kunniani, koska ei pidä hienosta pelitavastani. Minä aion lääkikseen. Sitä tulevaisuutta hän ei voi minulta viedä."

William yllättyi. "Siis tuleeko sinusta lääkäri?"

"Aivan varmasti. Millä minä sen maksan ei ole vielä aivan selvää, mutta kyllä se jotenkin järjestyy. Mitä sinä aiot seuraavaksi?"

William olisi halunnut vastata "koripalloa", mutta tiesi ettei ollut riittävän hyvä pelastaakseen ammatikseen. Missä muussa hän voisi olla lahjakas?

Kun William ja Julia olivat sopineet hääpäivän, Julia piti tärkeänä soittaa yhdessä Williamin äidille, jota ei ollut koskaan tavannut. Kun äiti päätti puhelun alle kymmenessä minuutissa sanoen että hänen on mentävä koska hänellä on "jotain uunissa", Julia oli pettynyt. Williamin teki surullisemmaksi Julian pettymys kuin äidin kylmäkiskoisuus, jota hän oli osannut odottaakin. 

Julia teki hänet onnelliseksi ja hän antoi tytön päättää mitä he milloinkin tekisivät, samoin sen että William ryhtyisi opiskelemaan historian professoriksi, sillä miksipä ei, jos se oli Julian mielestä hyvä idea. 

Isä lähetti valmistujais- ja häälahjaksi 10000 dollarin shekin, jonka William päätti olla lunastamatta. Se oli ollut ainoa yhteydenotto vanhemmilta koko yliopistoaikana, eikä raha ollut se mitä hän oli jäänyt heistä kaipaamaan. 

Julia oli vanhin neljästä toisilleen hyvin läheisestä tyttärestä jotka vilkkaaseen amerikanitalialaiseen perheeseen olivat syntyneet, ja häiden jälkeen heidän Rose-äitinsä vaati Williamia unohtamaan "rouva Padavanon" ja kutsumaan häntä äidiksi. Sana oli Williamin suuhun uusi, mutta hän oppi sen, ja hän piti näistä ihmisistä. 

Perhe oli muutenkin tiivis, oma pieni yhteisönsä johon William solahti sujuvasti mukaan. Kun Julia kertoi odottavansa lasta, alkoivat kuitenkin vaikeudet. 

Tässä oli lukuromaani johon sai kunnolla uppoutua ja niin kyllä teinkin, sillä kuuntelin kirjan 1,25 x nopeudella kahdessa päivässä ja se tekee kuitenkin neljätoista tuntia luurit korvilla. Lisäksi kirja kiilasi pitkän postausjonon kärkeen heti tuoreeltaan, eli kuuntelin sen eilen ja toissapäivänä. 

Mieleeni tuli aiemmin lukemistani kirjoista esimerkiksi Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsi sekä Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna. Siinä oli paljon tapahtumia ja käänteitä, se oli selkeästi juonivetoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä. Oli isoja elämän valintoja, pohdintaa siitä onko ihmisellä aina oikeus toimia omien tunteidensa mukaan ja missä määrin lojaalius menee niiden edelle, vai meneekö, tai pitäisikö edes mennä? Kuka toimi itsekkäästi, kenen pitäisi joustaa, miten paljon totuutta voi muuttaa suojellakseen itselleen rakasta ihmistä? Miten paljon perhesiteet voivat venyä, ja mitä tapahtuu kun ne eivät veny enää enempää? 

Tässä olisi oiva kirjavalinta syksyn lukupiireihin!

Lämmin suositus Kaunokaisille ja toivomus kustantajalle, että Napolitanoa saadaan lisää suomeksi. 

Cozy crime -sarjojen jatko-osia

Olen koko kesän kuunnellut niin paljon kirjoja, että postausjonoa sen kuin kertyy. Tällä kertaa paketissa onkin peräti neljä dekkaria, jotka ovat sarjan jatko-osia, toisin sanoen näiden sarjojen parissa olen jatkanut. 

Tällä kertaa mukana on yksi suomalainen erittäin cozy dekkari, englantilainen historiallinen dekkari sekä kaksi ruotsalaista dekkaria, joista Cedervallin kirjassa ei ole mitään raakuuksia. Ohlssonin kirjassa on mukana muun muassa aiemmin tapahtunut paloittelumurha, mutta verellä ei silti mässäillä. 

Osien irrallisuutta miettien Eppu Nuotion kirjassa on vähiten väliä sillä, onko sarjaa lukenut aiemmin. Muissa kolmessa päähenkilöiden suhteen / välien kehittymisestä saa eniten irti, kun osat lukee ilmestymisjärjestyksessä.

***

Marianne Cedervall: Haudataan menneet

#2 Mullvaldsin murhat

Otava, 2023 (kuunneltu 11/23)

Suomennos: Riie Heikkilä

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 44 min

Anki Karlsson oli muuttanut vuosi sitten Gotlantiin eläkepäiviään viettämään ja viihtyi hyvin Mullvaldsin maaseudulla kahden islanninhevosensa kanssa. Muuttoon alkujaan epäilevästi suhtautuneet ystävättäret olivat tulleet kahden viikon "ratsastusleirille", kuten he syyslomaansa Ankin luona kutsuivat.

Mullvaldsin syksyn uusi kohokohta, tryffelifestivaalit, olivat lähestymässä ja loppuvalmistelut täydessä käynnissä. Uusina henkilöinä kirjassa olivat esimerkiksi ravintoloitsijat Sara ja Micke sekä Nils, jonka 70-vuotispäiviä tryffelijuhlan ohessa vietettiin. Tryffelimaat ovat Nilsiltä vuokrattuja ja tryffelibisneksessä pyörii monia tekijöitä.

Ensimmäinen varsinainen dekkarillinen tapahtuma oli Nilsin ulko-wc:n tuhopoltto ja teksti seinässä: Kuolema tryffelisialle! Varsinainen rikos tapahtuu kun Anki ystävineen sekä Nils seurueineen osallistuvat hienoille illallisille Saran ja Micken ravintolassa. Kuuden ruokalajin jälkeen yksi vieraista tuupertuu kuolleena niille sijoilleen ja poliisi epäilee myrkytystä. 

Kuuntelin sarjan ensimmäisen osan alkukesästä '23 ja olin silloin jäänyt hieman epäilevälle kannalle sen suhteen jatkanko sarjan parissa. Viisi kuukautta muhineena jatko oli alkanut kiinnostaa, ja koska kolmas osa oli pian ilmestymässä, päätin ladata kirjan luureihini. Sijoittuivathan tapahtumat sitä paitsi sopivasti marraskuuhun, jolloin myös kirjan kuuntelin. 

Käyttämässäni äänikirjapalvelussa eräs kirjan kuunnellut oli jättänyt yksisanaisen kommentin "mummomainen", ja koska hän oli antanut kirjalle vain kolme tähteä, ymmärtäisin kommentin sävyn negatiiviseksi. Itsehän voisin 60-luvun lopulla syntyneenä jo mummo ollakin, joten minusta on vain mukavaa, että kirjojen päähenkilöt eivät aina ole maksimissaan 30-40-vuotiaita. 

Eija Ahvo on ihana lukija, ja olisin voinut jo hänen takiaan kuunnella kirjan ilman että siinä olisi tapahtunut yhtään murhaa. Lisäpisteitä siitä, että kun kirjassa oli laulu, hän myös lauloi, ja miesten repliikit hän luki hieman möreämmin. Voi olla että se häiritsee taas osaa kuuntelijoista, ottaen huomioon että useimmat suomalaiset haluavat kuunnella vain tasapaksua, väritöntä pajatusta. 

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, jolle annoin kolme tähteä, tälle yhden enemmän. Henkilöitä oli jälleen paljon ja vain muutama ennestään tuttu, joten sain kyllä pinnistellä muistaakseni kuka oli kenenkin sisko tai setä, ja mikä hän oli ammatiltaan. 

Kirjassa oli mukana useampia koiria. Meillä on nyt omassa laumassa ensimmäinen pohjavillan omaava ja olen ihastellut sen pohjavillan pehmeyttä. Kirjassa eräs kyläläinen kerää tryffelikoirien (toinen puhdas lagotto romagnolo, toinen vesikoiraristeytys) saksilla leikattua karvaa karstatakseen sen langaksi, tarkoituksena kutoa villasukat. Koirankarvoista voi tosiaan tehdä lankaa, mutta pääasiassa siihen tarkoitukseen käytetään juurikin harjattua pohjavillaa. Trimmattu (leikattu) karva käy jos se on minimissään neljän sentin mittaista, mutta silloinkin langasta tulee pistelevää, ja koska kirjassa koirien kihara turkki leikattiin kerran kuukaudessa, kovin pitkäksi se ei voinut siinä ajassa ehtiä. Sukat sellaisesta langasta voisi lahjoittaa lähinnä vihamiehelleen. 

Kaiken lisäksi karvoja kerättiin muovipussiin, todellisuudessa ne tulee säilyttää esimerkiksi paperipussissa, ei missään nimessä muovin sisällä, ettei karva eltaannu. Harmi että tämä meidän pohjavillainen koiramme on pieni kleinspitz; menisi kauan ennen kuin siitä saisi edes yhden sadan gramman lankakerän aikaiseksi!

***

Lynn Messina: Jadetikarin arvoitus

Aula & co, 2023 (kuunneltu 7/24)

Suomennos: Nelli Hietala 

Lukija: Rosanna Kemppi 

Kesto: 8 h 49 min

Ensimmäisessä osassa Bea(trice) Hyde-Clare, orastava vanhapiika 1800-luvun Lontoossa, oli niin kovasti halunnut ratkaista kuolemantapauksen, että oli tullut siinä sivussa keksineeksi itselleen mystisen miesystävän. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei enää pääsisi tästä valheesta irti, halusivathan hänen ylläpidostaan huolehtivat setänsä ja tätinsä niin mielellään löytää hänelle miehen, joka vastedes huolehtisi hänen elinkustannuksistaan. Hän ei välttämättä olisi halunnut juuri nyt toisen mysteerin kohdalleen, mutta niin vain käy, että eräs mies kaatuu kuolleena käytännössä hänen jalkojensa juureen. Miehen selässä törröttää tikari. Eihän sellaista voi olla tutkimatta. Mukaan sotkeutuu jälleen ensimmäisestä osasta tuttu aatelismies, joka sekä ärsyttää Beaa, että saa hänen sydämensä väpättämään.

Pidin itselleni pienen puhuttelun kun ryhdyin kuuntelemaan tätä kakkososaa Bean rikostutkimuksista. Mikäli aion tähän ryhtyä, en voi asennoitua kirjaan tahattomana parodiana. Ensimmäinen osa kun lipsui mielestäni sen puolelle mennessään niin yli sopivaisuussääntöjen noudattamisen vahtimisessa. Pidin tästä toisesta osasta paljon enemmän ja tässä itse rikostutkintakin oli isommassa roolissa. Toisaalta muutama viikko ja toistakymmentä kirjaa myöhemmin en muista siitä enää juuri mitään...

***

Eppu Nuotio: Pitkäsoitto

#3 Rakel Oksa ratkaisee

(kuunneltu 7/24)

Gummerus, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 53 min

Rakelin ja Dannen on-off-suhde on muuttunut vakavammaksi ja Raakel on erityisen iloinen siitä, miten luontevasti Dante ja Raakelin poika Eero tulevat juttuun. Kesäinen purjehdusloma kolmestaan oli ollut menestys.

Raakel on työhuoneellaan täystyöllistetty, mutta Dante ehtii ottaa vastaan tarjotun remonttikeikan, jossa entinen Oivan kone -niminen elektroniikkaliike muuttuu sukupolvenvaihdoksen myötä kahvilaksi. 

1980-luvun alussa Oivan koneella menee vielä hyvin. Omistajan poika Pekka on ollut nuoresta saakka liikkeessä töissä. Pahinta siinä ei ole pieni palkka, vaan päivien monotonisuus. Hän unelmoi muuttavansa Amerikkaan, Floridaan jossa paistaa aina aurinko. Siellä he tyttöystävä Astan kanssa laittaisivat pystyyn levyfirman, siitä huolimatta, että isä toivoo juuri hänestä jatkajaa omalle yritykselleen. Asiat kuitenkin mutkistuvat monestakin syystä.

Eppu Nuotion dekkarit ovat kyllä niin cozyja kuin cozy crime olla voi. Enemmän keskitytään sekä jatkuvajuoniseen ihmissuhdepuoleen että rikostarinan ihmissuhteisiin, eikä rikoksilla mässäillä. 

***

Kristina Ohlsson: Varjopaikka

WSOY, 2024

(kuunneltu 8/24)

Lukija: Aku Laitinen

Kesto: 15 h 36 min

Juuri ylioppilaaksi valmistunut Iben oli valehdellut saaneensa stipendin valokuvauskurssille Visbyhyn, mutta tosiasiassa hän oli tullut Hovenäsetiin ja vuokrannut sen saman talon, pakastimeksi kutsutun, jossa August Strindberg oli asunut kunnes oli muuttanut yhteen rikostutkija Maria Martinsonin kanssa. Eikä hän ollut siellä ottaakseen valokuvia, vaan vanhan paloittelusurman takia. 

August Strindbergillä on kädet täynnä työtä viimeistellessään leivontakilpailun järjestelyitä ja hioessaan omaa kilpailureseptiään. Myös antiikkikaupassa riittää vilskettä ja hänelle tuodaan myyntiin muun muassa arvokas veitsisarja. 

Kylän kietoutuessa mystiseen sumuun Iben näkee monien kyläläisten tavoin ruumiin roikkumassa rannan uimahyppytornista. Mies oli nuori, korkeintaan kolmenkymmenen, ja köydeltä näyttävä punos jossa hän roikkui, olikin teräsvaijeria. Miehen taskuissa ei ollut mitään: ei kännykkää, ei henkkareita, ei itsemurhaviestiä. Jos mies oli päättänyt lopettaa päivänsä niin julkisella paikalla ja niin dramaattisella tavalla, eikö hän halunnut ihmisten saavan tietää kuka hän oli?

Maria palaa kesälomalta sopivasti murhaa seuraavana päivänä ja poliisille selviää pian, että mies on murhattu. Tapaus on ikään kuin alkusoittoa suuremman tapahtumaketjun selviämiselle, ja jäljet johtavat taaksepäin aina vuoteen 1989. Tähän kokonaisuuteen kietoutuu myös yksinhuoltajaisä Oskar, joka asuu eskaria käyvän sokean tyttärensä Matildan kanssa. Oskar ei aina ole ollut sopiva lapsen huoltajaksi, mutta nyt hän yrittää tosissaan, sillä maailmassa ei ole mitään Matildaa tärkeämpää. 

Varjopaikka rullasi liikkeelle melko hitaasti, ja olisin tiivistänyt sitä monessa kohtaa. Nautin silti kovasti kirjan tunnelmasta ja Aku Laitinen sopii sen ääneksi erittäin hyvin. Joskus vain tuli sellainen tunne, että asiat voisivat nytkähtää eteenpäin nopeammin ja poliisi saada vihdoin tietoonsa ne asiat jotka lukija on tiennyt alkusivuilta lähtien. 

***

Kaikki neljä sarjaa tulevat erittäin todennäköisesti jatkumaan ja tällä hetkellähän sekä Messinan että Cedervallin kirjoista on jo tullut uudet osat. August Strindbergistä kuuntelinkin jo kolmannen osan, joka jää seuraavaan koontiin.

Äänikirjapalvelusta Messinalta löytyy englanniksi myös "regency romanceja", pitää laittaa harkintaan kun tahtoo jotain oikein hömppää. 

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi 

Into, 2023

Lukija: Emilia Howells

Kesto: 8 h 23 min

Kiinan valtionjohto käynnisti syntyvyydensäännöstelyohjelmansa 1970-luvun alussa. Siihen mennessä, kun Shen Yang syntyi vuonna 1986, politiikka oli entisestään tiukentunut sallimaan vain yhden lapsen.

Synnyin aurinkoisena tammikuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1986. 

Äitini oli kantanut minua kohdussaan salaa kokonaiset yhdeksän kuukautta, ja sain viimein nähdä päivänvalon. Koska synnyin aurinkokalenterin uudenvuoden­päivänä, vanhempani antoivat minulle lämpimän, aurinkoa tarkoittavan etunimen: Yang.

Pikku aurinko ei kuitenkaan juuri tuonut perheelleen iloa. Minulla oli jo neljävuotias isosisko. Lisäksi minulta puuttui pippeli, ja olin rikkonut lakia jo pelkästään syntymällä. Jos perhesuunnitteluviranomaiset saisivat minusta vihiä, äitini raahattaisiin pakkosteriloitavaksi ja perheeni maksettavaksi lankeaisi tuntuva sakko.

Siinä minä nyt olin, pieni tyttövauva käärittynä paksuun täkkiin. Koska aikakausi oli sellainen kuin se oli, edes hyvää enteilevä syntymäpäivä ei voinut muuttaa kohtaloani.

Vanhemmat eivät pystyneet maksamaan sakkomaksua, jolla toisen lapsen syntymä voitaisiin kuitata. Niinpä pieni vauva lähetettiin piiloon maaseudulle isovanhempien huomaan. 

He hellivät pientä tyttöä ja tämä vietti lapsuutensa onnellisimmat vuodet heidän luonaan. 

Vanhempani eivät olleet läsnä, mutta he auttoivat mummia kuukausittain pienellä rahasummalla. Mummi piti huolen, että rahat käytettiin vain ja ainoastaan minuun. Harva lapsi sai 80–90-lukujen taitteen maaseudulla niin usein syödäkseen nyyttejä, joissa oli ohut taikinakuori ja runsaasti täytettä. Mummi oli taitava käsistään, ja monenmoisilla täytteillä ahdettujen nyyttien lisäksi hän teki minulle usein myös kakkuja, joissa oli sisällä kiinanjujuban hedelmiä.

Mutta ikääntyvät isovanhemmat ja kasvava, vilkastuva lapsi ei ole helppo yhdistelmä sitten kun taaperoikä on ohitettu. Mummilaan oli tullut myös toinen tyttö, Yangin pikkusisar. Heidän vanhempansa nimittäin yrittivät poikaa niin sinnikkäästi, että tyttäriä syntyi peräti neljä ennen kuin he jäivät kiinni ja äiti pakkosteriloitiin. Ainoastaan poika olisi ollut kelvollinen sukunsa jatkaja, joten ei auttanut kuin yrittää. Ne harvat jotka tiesivät asiasta, pilkkasivat myös perheen isää neljästä tyttärestä. Mikä se sellainen mies on, joka siittää pelkkiä ei-toivottuja tyttöjä?

Ratkaisuksi tilanteeseen mummolassa Yang lähetettiin tätinsä ja setänsä perheeseen ja tytön elämä muuttui täysin. 

Lyhyen mummolassa asumisen jälkeen kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen tytön jatkuva pilkkaaminen ja niin täydellinen myötätunnon puute, että ihmetyttää, miten aikuiset ihmiset jotka ovat itsekin vanhempia, voivat osoittaa niin jäätävää tunnekylmyyttä. Ylimääräinen lapsi oli riesa jota läimäytellä mennen tullen, tyhmä tollo joka ei oppinut mitään eikä koskaan oppisikaan mitään, sekä rahareikä, joka ei olisi saanut kuluttaa mitään. Tädin mukaan Yang söikin enemmän kuin kukaan muu talossa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, eikä hänen lautaselleen lihapaloja jaettu. 

Tädin tyttäret, Yangin serkut, olivat jo teini-ikäisiä ja osallistuivat tytön pilkkaamiseen äänitorvena äitinsä rinnalla. Toinen näistä onkin aikuisena kertonut, että oli itse ollut äidin pilkan kohteena kunnes Yang tuli taloon, ja siksi hän osallistui innokkaasti Yangin kiusaamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Saihan hän nyt käännettyä maalitaulun toisaalle. 

Koulun alettua rahanmenoa oli luvassa lisää, ja Yang oli ainoa luokaltaan, joka ei ollut saanut edes koulupukua. Ruokarahakin piti joka aamu kinuta uudestaan. 

Kaikesta tästä rahan puuttumisesta milloin mihinkin tarkoitukseen (esimerkiksi luokkakuviin ja seuraavalle luokalle valmentaville kesäkursseille) seurasi pilkantekoa, nyt paitsi kotoa, myös luokkatovereiden ja uuden, siihen saakka ihanan ja kannustavan opettajan taholta. 

Kenellä on vielä koulupuku maksamatta?” luokanvalvoja kysyi seuraavana aamuna kädessään muovipussi, joka oli täynnä seteleitä. Oppilaat vilkuilivat hetken toisiaan, eikä yksikään käsi noussut.

”Tämäpä outoa. Kuinkas tästä puuttuu vielä kahdeksankymppiä?” opettaja ihmetteli ja poistui käytävään.

Nousin ja kiiruhdin opettajan perään. Luokkatoverini ihmettelivät, mitä minulla oli mielessä.

Yhytin opettajan käytävän päässä. ”Opettaja, en ole vielä maksanut koulupukua”, tunnustin kasvot punaisina.

”Muista ehdottomasti tuoda rahat viimeistään iltapäivällä”, hän sanoi. Hän piteli setelinippua kädessään ja vaikutti kärsimättömältä.

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kakistin ulos, mistä asia kiikasti: ”Opettaja, sopiiko etten osta koulupukua? Sedältäni murtui jalka, ja onnettomuuden syypää pakeni paikalta. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa.”

Opettaja veti kätensä puuskaan. ”Eihän se maksa kuin kahdeksankymppiä! Ettäkö sinä et luokan ainoana oppilaana ostaisi koulupukua? Jos koulutarkastajat tulevat ja yhdeltä oppilaalta puuttuu asianmukainen vaatetus, se näkyy kuule luokkamme saamissa pisteissä."

Kukaan ei rakastanut Yangia sen jälkeen, kun hän joutui lähtemään isovanhemmiltaan tätinsä luo. Ankea lapsuus ilman lähimmäisten rakkautta teki hänestä tytön, joka osasi lukea ihmisten mielialoja ja joka pelkäsi jatkuvasti suututtavansa toiset, joko tekemillään virheillä tai koska nämä olivat vain muuten ärtyneitä ja hän oli helppo kohde. Jos taas joku satunnaisesti kohteli häntä hyvin, hän saattoi liikuttua kyyneliin asti. Toisaalta hän oppi myös sanomaan vastaan ja näpistelemään, mistä tietysti seurasi riitoja ja rangaistuksia. 

Ihmisen sietokyvyllä on aina rajansa. 

Yhdentoista vuoden piina jäi vihdoin taakse, kun Yang astui junaan, joka veisi hänet pois elämästä, jossa piti koko ajan elää varpaillaan. Hän oli kaivannut omaa perhettä ja nähnyt tästä usein unta, herätäkseen totuuteen jossa rakastava perhe oli vain utuinen haavekuva. 

Kun Yang sitten 16-vuotiaana, monen vuoden tauon jälkeen tapasi äitinsä (hän oli tavannut vanhempansa muutaman kerran lyhyesti), hän ei osannut enää kutsua tätä äidiksi, eikä sisariaan siskoiksi. Kaikki muut kolme tyttöä olivat joko eläneet koko ajan perheessä (ensimmäinen ja neljäs tytär) tai päässyt lakimuutoksen ansiosta palaamaan heidän luokseen (kolmas tytär).

Toisaalta, kun kolme vuotta lähtönsä jälkeen, jo nuorena aikuisena, Yang vihdoin meni käymään hänet kasvattaneiden tädin ja sedän luona, hän huomasi, että oli sisimmässään yhä se sama haavoittunut pikkutyttö. 

Olihan tämä niin järisyttävä kuuntelukokemus, etten oikein osaa edes kommentoida Yangin tarinaa ilman että kaikki tuntuu lattealta. Miten edes voin arvostella omaelämäkertaa joka pitää sisällään tällaista kohtelua?

Odotin koko ajan milloin tytön asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, ja sitähän sai odottaa. 

Ihmettelin miten esimerkiksi koulupuvun ostamatta jättäminen on Kiinan kaltaisessa byrokrattisessa valtiossa mahdollista vuodesta toiseen, eikä koulusta käsin oltu yhteydessä huoltajiin. Kyllä Suomessa tulisi jo Wilma-viestiä. Kirjan mukaan lapset olivat itse vastuussa rahan tuomisesta kotoa. 

Kiinnitin huomiota myös kannen kuvaan. Kiinalaisessa leikkipuistossa polkuautona on tankki...

Olen aiemmin blogivuosina lukenut kaksi kirjaa Kiinan kulttuurista ja yhden lapsen politiikasta. 

Näistä Yhden lapsen kansa on Mari Mannisen tekemiin haastatteluihin pohjaava tietokirja, jonka Atena on julkaissut vuonna 2016. Kaksi vuotta aiemmin ilmestyi omakustanteena Heli Järvenpään Kadotetut kasvot, jossa kirjailija kokee melkoisen kulttuurishokin pikkulapsiperheen muuttaessa vuodeksi Kiinaan. 

Kaikkia kolmea voin edelleen suositella luettaviksi. 

2 x Vieraat kulttuurit: Leila Slimani & Kamila Shamsie

Tällä kertaa vuorossa yhteispostaus kahdesta ei eurooppalaisesta kirjasta, jotka ovat pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien Poltetut varjot, sekä marokkolaiset juuret omaavan Leila Slimanin trilogian toinen osa Katsokaa kun tanssimme.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

WSOY, 2023

Suomennos: Sampsa Peltonen 

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 7 min

Katsokaa kun tanssimme jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin trilogian aloitusosa päättyi. Ranskalainen Mathilde oli mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa ja elänyt tämän rinnalla töitä paiskien ja parempaa elämää tavoitellen. Siinä ohessa he olivat saaneet pojan ja tyttären. Maatila olikin vuosien aherruksen jälkeen alkanut tuottaa.

Aminesta oli tullut hieno herra, kunnioitettu mies, joka järjesti vastaanottoja uima-altaansa äärellä paperilyhdyin koristellussa puutarhassaan. Porvarismies, joka vietti uuttavuotta muiden rikkaiden seurassa ja juhli siekailematta kullanvärinen pahvitötterö päässä pikkutakki serpentiinin ja konfetin peitossa. 

Amine huokui rahaa ja ylpeyttä. Hän oli teettänyt mittatilauspukuja ja opetellut tanssimaan valssia ja mamboa. Hänen sängyssään oli maannut puoli kaupunkia. Äiti Mouilalan kuoleman jälkeen Amine oli käyttänyt tämän vanhaa taloa Berrimassa majapaikkana, jonne hän vei rakastajattaria muhinoimaan melkein homeisilla sohvilla. Joskus Amine ajoi auton keskelle auringonkukkapeltoja paikkaan, jossa kuvitteli olevansa näkymätön, ja nuoleskeli siellä jonkun tylsistyneen vaimoihmisen ryntäitä. Kerran hän oli ajanut iltamista kotiin sellaisessa kunnossa, että oli törmännyt oliivipuuhun. »En ollut humalassa, väsynyt vain», hän oli väittänyt. »Silmät menivät hetkeksi kiinni kun haukottelin.»

Aicha-tytär oli ollut Strasbourgissa opiskelemassa lääkäriksi, eivätkä he olleet nähneet tätä moneen vuoteen. 

Kun Amine meni kotiin palaavaa tytärtään lentokentälle vastaan, järkytys oli melkoinen. Amine oli alkuun tuijottanut pitkässä suoristetussa tukassa ja minihameessa kulkevaa nuorta naista kuin herkkupalaa, kunnes tämä oli ottanut pois aurinkolasinsa ja Amine oli tajunnut tuon seksikkään olennon olevan hänen oma tyttärensä. Aichan itsevarmuus suli isän tuomitsevan katseen alle, ja istuessaan hiljaa autossa matkalla kotiin, hän yritti vaivihkaa kiskoa hamettaan alaspäin. Mikä oli muotia Ranskassa, ei todellakaan ollut soveliasta Marokossa. 

Nuori polvi pääsi opiskelemaan, ja siksi heillä oli mahdollisuus kohota elämässä ylöspäin. Keskiluokkaiset opiskelijat, käsityöläisten ja kauppiaiden lapset, haaveilivat pääsevänsä korkeisiin asemiin kuten ministeriksi, ja rakentavansa uuteen, muodikkaaseen Rabatin kaupunkiin talon uima-altaineen. Uima-altaista oli muutenkin tullut menestyksen symboli, kaikki paremmat perheet Aichan kotiseudullakin rakensivat sellaisen. Jopa Amine oli rakennuttanut heille uima-altaan Aichan opiskeluvuosien aikana. 

Opiskelemaan lähdettiin Ranskaan, ja nuorisokulttuuri kopioitiin joko Ranskasta tai Hollywoodista, sillä 1950-60-lukujen amerikkalaiselokuvia ihailtiin. Marokkolaispojatkin halusivat olla marlonbrandoja. Marokolla oli tarjota vain vanha kitulias paimentolaiskulttuurinsa tai sulttaanien ylellisyys, eikä kumpikaan kiinnostanut nuorta polvea. 

CASABLANCAN JA Rabatin välissä on kahdeksankymmenen kilometrin pituinen ranta-alue, jolle marsalkka Lyautey haaveili rakennuttavansa Ranskan Kalifornian. Hänen mielestään juuri valtameren piti olla Marokon voiman ja vaurauden lähde, eikä hän ymmärtänyt, miksi maan asukkaat olivat niin pitkään eläneet ikään kuin selin mereen. Pääkaupungiksi Lyautey määräsi Rabatin, jolloin kunnianarvoisa Fès sai jäädä historiaan. Casablanca oli tuolloin piskuinen satamakaupunki, ja sen tilalle marsalkka halusi rakennuttaa koko modernin Marokon keulakuvan. Se kuvaisi Marokkoa, jonka asukkaat tekevät rahaa ja nauttivat elämästä. Marokko jättäisi taakseen kuninkaallisten kaupunkien nostalgian, tukahduttavat medinat ja ikkunattomat riadit, joiden muurien sisäpuolella asui kokonaisia sukuja perinteiseen elämänmuotoonsa jämähtäneinä. Aivan, tähän valtameren rannalle saisi nousta kaupunki valloittajille, edelläkävijöille, liikemiehille, iloluontoisille naisille ja eksotiikannälkäisille turisteille. Työläisten ja miljardöörien kaupunki, jossa olisi leveitä puistokatuja ja niiden molemmin puolin palmuja, ravintoloita, elokuvateattereita ja virheettömän valkoisia art déco -asuintaloja. Manner-Ranskan parhaat arkkitehdit loihtisivat sinne betonisia kerrostaloja, joissa on hissit, keskuslämmitykset, pysäköintihallit ja kaikki. Kaupunki saisi olla kuin keltaisessa valossa kylpevä elokuvastudion lavaste, jossa asukkaat toimivat heitä varten laaditun käsikirjoituksen mukaan. Ei enää vatsakkaita paššoja, laiskanpulskeita sulttaaneja eikä ummehtuneisiin palatseihin suljettuja kaapuihin verhottuja naisia. Ei enää heimosotia, maalaisten nälänhätiä eikä vuorten suojissa viihtyvää häveliäisyyden ja vanhoillisuuden kulttuuria. Rannikosta tulisi uusi rajamaa, ja kaikki kunnianhimoiset ihmiset unelmoisivat Marokon läntisimmän alueen valloittamisesta. 

Samaan aikaan kun köyhä maa eli vallankumouksen partaalla, yliopistolla kävi ranskalaisia luennoimassa Proustista. Casablancan kahviloissa nuoret lukivat Le Mondia ja löivät vetoa hevosista joita eivät koskaan nähneet, sillä ne juoksivat Pariisissa. Kuka olisi se suunnannäyttäjä, joka kehittäisi heidän omaa kulttuuriaan, ja halusiko eliitti edes sivistää koko kansaa? 

Kirjan aluksi esiteltiin henkilöt ja kerrottiin hiukan heidän taustastaan ja siinä samalla sai lyhykäisen kertauksen ensimmäisen kirjan oleellisimmista tapahtumista. Kirjoitin ylös kuka on kuka, mikä oli äänikirjaa kuunnellessa hyvä, sillä jouduin alussa useamman kerran lunttaamaan kuka olikaan kenen tytär, kenen veli jne

Katsokaa kun tanssimme tarjosi ensimmäisen osan tavoin koukuttavaa tarinankerrontaa ja kiinnostavaa, itselle vierasta arabikulttuuria eri maantieteellisestä sijainnista kuin yleensä. Ylipäätään tältä aikakaudelta (tai miltään muultakaan ajanjaksolta) ei Pohjois-Afrikan maista ole juurikaan luettavaa tarjolla, varsinkaan suomeksi käännettynä. Enkä todellakaan sano, että lukekaa tätä, kun ei muutakaan ole, vaan lukekaa tätä sarjaa, sillä se on hyvä!

Oli mielenkiintoista huomata, miten samanlaista tietynlainen sukupolvien välinen murros on ollut tuona ajanjaksona, vaikka kulttuurierot ovat olleet valtavat Suomen ja Marokon välillä ja ovat toki edelleenkin. Minut yllätti, miten samanlaisia kiistan aiheet ovat kuitenkin olleet; Aminen ja Salimin väliset riidat olisi voitu hieman muokattuina käydä suomalaisessakin ruokapöydässä kuusikymmentä vuotta sitten.

Amine saattoi sanoa pojalleen kutakuinkin niin, että "jos tuollainen maleksinta jatkuu, kirjoitukset eivät mene toisellakaan yrityksellä läpi. Siihen löytyy ratkaisu, pannaan sinut asepalvelukseen. Sinun iässäsi minä olin jo sodassa!" Eihän tästä puutu kuin "hiihdin joka aamu kouluun kesät talvet pelkkää ylämäkeä". Samaan aikaan äiti kantaa valmistamansa ruuan pöytään, pysyy hiljaa eikä puutu asiaan, toivoo vain, että isä ja poika lakkaisivat riitelemästä, ja entä poika, hän vain  pyörittelee silmiään isän puheille. Äiti toivoo, että saisi vähän rauhallisempia vuosia kaiken sen jälkeen mitä he ovat lastensa eteen tehneet. Hän pyykkäsi, siivosi ja kokkasi, hän oli jo yli neljänkymmenen ja tunsi itsensä ikuiseksi Tuhkimoksi. Entä miten hänet näkee Amine: lehtiä lueskelevana ja leivoksia mutustelevana kotirouvana.

Kiitokset että tätä sarjaa meille käännetään, mutta miksi ihmeessä ette lue näitä? Bloginäkyvyys on ollut aika vähäistä, ehkä kirjagramin puolella on enemmän näkyvyyttä, en tiedä, koska en sitä seuraa. 

Lukijana Krista Putkonen-Örn on aivan täydellinen valinta sarjan ääneksi.

*****

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Äänikirja: Gummerus, 2023 (lukukirjana 2010)

Alkuteos: Burnt Shadows, 2009

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 14 h 46 min

 

Siitä lähtien kun Saksa oli antautunut liittoutuneille toukokuussa 1945, nagasakilainen nuoripari, saksalainen Konrad ja japanilainen Hiroko, olivat tapailleet enää vähemmän näkyvästi. Neljä kuukautta myöhemmin noin 45000 ihmistä kuoli ydinpommin räjähdyksen voimasta. Hiroko selvisi, saaden mustan linnun kaltaiset paloarvet selkäänsä, mutta Konrad oli yksi menehtyneistä. 

Hiroko ei voinut jäädä Nagasakiin, joten hän päätyi Delhiin, jossa Konradin sisarpuoli Elizabeth asuu miehensä Richardin kanssa. Brittiläinen siirtomaavalta oli tuolloin väistymässä Intiasta, ja meneillään olivat neuvottelut Pakistanin valtion muodostamisesta. Monet muslimiperheet jakautuivat, osa suurista sisarusparvista päätti jäädä Intiaan, osa lähteä Pakistaniin. Yhteen näistä perheistä kuuluu Richardin ja Elizabethin palvelija, 24-vuotias Sajjiid. Hirokon on helpompi tutustua mieheen kuin yläluokkaiseen isäntäväkeen, ja he rakastuvat. 

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana – yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana; yhtäällä Sajjadin usko, että naapurit hyväksyisivät Hirokon, jos hän käyttäisi samanlaisia vaatteita kuin he ja viettäisi samoja uskonnollisia juhlapyhiä, toisaalla Hirokon vakaumus, että naapurit pitäisivät sitä teeskentelynä ja että heidän tulisi oppia hyväksymään hänet hänen omilla ehdoillaan; yhtäällä Sajjadin vakaumus, että miehen tulee elättää vaimonsa, toisaalla Hirokon määrätietoinen halu työskennellä opettajana; yhtäällä Sajjadin pyrkimys elämän helppouteen, toisaalla Hirokon vaistomainen taipumus kapinointiin. Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin – vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi. Lisäksi, Sajjad oli huomauttanut kun Hiroko oli kerran puhunut hänelle asiasta, asialle oli eduksi, että he olivat mielestään toisilleen parempaa seuraa kuin kukaan muu maailmassa. On toki muutakin, mikä on asialle eduksi, Hiroko oli kuiskannut myöhään yöllä.

Hiroko ja Sajjid päätyvät mutkan kautta asumaan Pakistaniin, mutta kirja hyppää silloin jo 1980-luvulle. He ovat saaneet yhden lapsen, pojan nimeltään Raza. Isä ja poika eivät (tässäkään kirjassa) ole erityisen hyvissä väleissä, ja Raza kokee isän odotukset liian suuriksi. Hän epäonnistuu yliopiston pääsykokeissa ja ajautuu ystävystymään erään afgaaninuorukaisen kanssa, väittäen itsekin olevansa afgaani. Näin he päätyvät afgaanisotilaiden koulutusleirille, jonka myötä kuvaan tulee terrorismi ja sitä vastaan taisteleva CIA. Hiroko on tarinassa mukana vielä vanhuuden päivillään, mutta loppupuolella pääosaan nousee Raza ja nuorukaisen hapuilu eri kulttuurien välillä. Loppukohtaus on jännittävä, kuin kansainvälisestä trilleristä. 

Vaikka sekä äiti että poika kokevat nuorina suuria, mullistavia kohtaloita, heidän elämänsä ovat niin kovin erilaisia, ja kun miettii miten kirja päättyi, on jo tavallaan vaikea muistaa millaisissa tunnelmissa se alkoi, saati sitten Delhin tapahtumia. Shamsien kirjat eivät koskaan ole helppoja, eikä niiltä heppoista asioiden käsittelyä odotakaan, mutta loppuvaiheiden takia tämä kirja tuntui rankimmalta niistä, mitä olen häneltä lukenut. 

Laitan linkit noihin aiemmin lukemiini tähän lopuksi, sekä juttuuni Leila Slimanin trilogian ykkösosasta. Vaikka Slimanin kirjoissakin on mukana politiikkaa, tohdin niitä suositella myös ihan luku- ja sukuromaaneina. 

Leila Slimani: Toisten maa

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Gummerus, 2023

Alkuteos: Best of Friends, 2022

Lukija: Irene Omwami

Kesto: 10 h 15 min

Karachi, 1988

Riemu sulki heidät sisäänsä, heidät sekä heidän ystävyytensä, sekä varmuuden, että mitä tahansa maailmassa tapahtuisikaan, aina olisi olemassa yksi ihminen, Pohjantähti, ankkuri, toinen minä joka tunsi sinut jokaista atomia myöten, jokaista heikkoutta myöten, ja oli silti päättänyt seistä kanssasi ja rinnallasi läpi kaiken sen, mitä elämä vielä tiellesi heittäisi. Läpi jokaisen sydänsurun, pettymyksen ja pimeän hetken. Aina tämä ystävyys, aina sen valo. 

Neljätoistavuotiaat Maryam ja Zahra olivat parhaat ystävät. Koulussa heidän luokallaan oli vain kuusi muuta tyttöä, mutta kaksikymmentäkaksi poikaa. 

Elämä Karachissa oli alkanut käydä taas levottomammaksi. Puheissakin piti noudattaa tiettyä varovaisuutta, vaikkeivät tytöt uskoneetkaan kenenkään heidän luokkakaverinsa perheen todellisuudessa kannattavan presidenttiä, sotilasjuntan johtajaa kenraali Ziaa, joka oli astunut valtaan kun tytöt olivat kolmevuotiaita. 

Maryam suhtautui opiskeluun melko huolettomasti, sillä hänen vanhempiensa rahat avaisivat kyllä hänelle tien johonkin huippuyliopistoista, eikä hän oikeastaan välittänyt mihin niistä päätyisi. Hänen perheensä omasikin koulun selkeästi korkeimman sosiaalisen aseman, ja amerikkalainen yliopisto tarkoitti Maryamille vain yhtä välivaihetta matkalla luksusnahkatuotteita myyvän perheyrityksen johtoon. Asemansa vuoksi he kuuluivat perheisiin, jotka viettivät kesät ulkomailla, ja he olivat juuri olleet kaksi kuukautta Lontoossa. 

Perheyrityksen johdossa oli edelleen 70-vuotias isoisä, joka koulii Maryamia imperiumin johtoon; eihän tytön isästäkään siihen ollut, sen enempää kuin siittämään yhtään poikalasta. 

Zahra taas ei aikonut enää koskaan palata Karachiin, kun kerran pääsisi sieltä pois. Hänen vanhempansa olivat "kunnollisia, työtätekeviä ihmisiä", kuten Maryamin äiti oli joskus hieman alentuvasti sanonut; hänen äitinsä oli erään toisen, ei niin tärkeän koulun rehtori, ja isänsä tv:n viikoittaisen krikettiohjelman juontaja jolla oli kyllä faninsa.

Eräänä iltana koko Pakistanin pysäyttää radioiden ja tv-ruutujen ääreen uutinen: presidentti Zia on kuollut lento-onnettomuudessa. 

Vapaat vaalit voivat pitkästä aikaa toteutua, ja tapahtuu jotain muslimimaassa ennenkuulumatonta. Pääministeriksi nousee nainen, Benazir Bhutto. Tytöt uskovat, että tämän jälkeen kaikki maailmassa on mahdollista myös heille.

Lontoo, 2019

Guardian

23. maaliskuuta 2019

Zahra Ali: ”Olen ollut omakohtaisesti todistamassa, miten autoritaarinen hallintojärjestelmä toimii, ja siksi olen tästä hallituksesta niin huolissani.”

Kansalaisvapausjärjestön johtaja kertoo Ison-Britannian vapauksien puolesta taistelemisesta, kuuluisista ystävistään sekä rakkaudestaan Lontoota kohtaan.

Mieleen tulee väistämättä pantteri, kun Zahra Ali astuu sisään Kansalaisvapausjärjestön kokoushuoneeseen. Hän on pukeutunut mustaan polvikorkuisista saappaista jakkuun asti, hänen hiuksensa ovat tummat ja kiiltävät ja pitkien jäsenten liikkeet määrätietoisia. Onneksi minä en ole hänen saaliinsa; hän tuli eilen illalla kylläiseksi turvallisuusministeristä

Newsnight -ohjelmassa. Tuo kohtaaminen lähes kirkui tehkää minusta meemi! jo ennen kuin se oli ohi. Ali sanoo, ettei tiedä sosiaalisessa mediassa saamastaan huomiosta, koska ei seuraa sitä. ”Liikaa hälyä”, hän toteaa siihen tyypillisen hillittyyn tapaan, jolla puhuu tappouhkauksista ja nettiprovosoinnista, noista masentavista mutta väistämättömistä puolista maahanmuuttajan ja musliminaisen elämää. Alista tuli kymmenen vuotta sitten Ison-Britannian omatunnon ääni, kun hän astui valtiomme vanhimman kansalaisvapausorganisaation johtoon.

”En ikinä suunnitellut jääväni tähän työhön näin pitkäksi aikaa, mutta jos rehellisiä ollaan, en voi kuvitella parempaa työpaikkaa. Joten pysyn tässä pestissä niin kauan kuin he kelpuuttavat minut”, hän sanoo siemaillen teetä, jonka hän juo – omien sanojensa mukaan – ”Pakistanilaistyyliin” eli erittäin vahvana, runsaalla maidolla ja lusikallisella sokeria. Ali luopui menestyksekkäästä urastaan ihmisoikeuksiin ja maahanmuuttoon erikoistuneena asianajajana liittyäkseen KVJ:hin vuonna 2009. ”Yksityiselämässäni tapahtui muutos, joka sai minut kliseistä kyllä miettimään, mitä muita muutoksia voisin tehdä.” 

Tuo yksityiselämän muutos oli kuusi vuotta kestäneen avioliiton päättyminen siihen, kun Zahran puolisolle tarjottiin New Yorkissa työpaikkaa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Zahra itse on asunut Englannissa koko aikuisikänsä, aina siitä lähtien kun sai stipendin Cambridgeen. 

Maryam on perustajaosakas eräässä Lontoon johtavista pääomasijoitusyhtiöistä, joka keskittyy teknologia-alan startupeihin. Hän uskoo naisten tulevaisuuteen, hän uskoo nyt kymmenvuotiaan tyttärensä lyövän vielä lasikattoja pirstaleiksi. 

Hänen vanhempansa ovat muuttamassa takaisin Karachiin kolmenkymmenen Lontoon vuoden jälkeen, eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Heillä ei ole erityisen lämpöiset välit, johtuen siitä miten nihkeästi vanhemmat ovat suhtautuneet hänen valintoihinsa elämän varrella. 

Kirjaa kuunnellessani ja sen edettyä nykyhetkeen, pienen hetken olin wau, ovatpa he menestyneitä, mutta seuraava ajatus olikin, että onpas uskottavaa. Olkoot, että he tulivat hyvistä perheistä, olkoot, että he olivat määrätietoista, hivenen ärsyttää rivien välistä tuleva asenne siitä, että se riittää päätymään eri alojen johtajiksi, ikään kuin elämällä ei olisi vahva taipumus muuttaa tehtyjä suunnitelmia. Zahrasta olisi hyvinkin voinut tulla "lähiömutsi", joka kampanjoi tasa-arvokysymysten eteen alemmalla käytännön tasolla kuin kansalaisvapausjärjestön johtaja, joita voi olla vain yksi kerrallaan. Mutta kun olin kuunnellut kirjan kokonaan, näin kyllä sen, ettei loppuratkaisuun olisi voitu päätyä ilman näitä asemia. 

Zahra ja Maryam olivat rakentaneet elämänsä hyvinkin vastakkaisille arvoille mitä tulee elämän valintoihin, esimerkiksi toinen kannattaa Britannian nykyhallitusta ja tekee tietyllä tapaa yhteistyötä sen kanssa, toinen on sen toimia vastaan, ja silti he ovat edelleen läheisiä. 

Syyksi tähän annetaan lapsuuden ystävyys. Shamsie kuvaa sitä siteeksi joka on koko lailla kantavinta maailmassa. 

En pysty samaistumaan tähän, en ole kymmeniin vuosiin ollut tekemisissä yhdenkään lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Itse asiassa he jäivät aina kun muutimme toiselle paikkakunnalle, mikä tapahtui vuoden parin välein ikävuosieni 11-19 välillä. (Vieläköhän nykyvanhemmat repivät lapsiaan jatkuvasti uuteen kouluun, heittävät uusien lasten pariin etsimään taas uudet ystävät ja uuden paikkansa tuohon tapaan, toivottavasti eivät. Ei tehnyt hyvää.) Olen aina vähän kadehtinut miestäni, joka on aina asunut kilometrin säteellä. Olemme asuneet yhdessä nyt 18 vuotta talossa, jonka hänen vanhempansa rakensivat, kun hän oli lukiossa. Ei hänkään tapaa kuin yhtä lapsuuden kaveria, mutta silti hänellä on aivan erilainen yhteys lapsuutensa maailmaan kuin minulla, joka en osaa edes kuvitella millaista se voisi olla, jos olisi voinut juurtua johonkin paikkaan. Eniten olenkin juurtunut tänne, hänen lapsuuden maisemiinsa, mutta toisaalta minun olisi ollut helpompaa kotiutua, mikäli olisimme molemmat lähteneet yhtä puhtaalta pöydältä. Täällä minä olen ollut se kaikille vain yksi uusi ihminen, jolle kaikki ovat uusia, eikä kukaan jaa tunnetta kanssani. Sama kuin olla lomalla yksin ja palata kotiin kertomaan siitä muille, versus se, että koit sen toisen ihmisen kanssa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidin sen alkuosaa todella kiehtovana ja koukuttavana, vahvaa viittä tähteä. Karachin osuuden päätteeksi, keskellä kirjaa, tapahtui jotain mikä korosti Pakistanin patriarkaalisuutta vaikka kuinka olisi ollut nainen vastavalmittuna pääministerinä, ja siitä kirjailija oli päättänyt tehdä käännekohdan. Sitten hypättiin tuo 30 vuotta eteenpäin, eikä laskeutuminen moisen aikamatkan jälkeen ollut kuopaton. Minulta meni pitkään ennen kuin tavoitin alkuosan neljätoistavuotiaat tytöt, totta puhuen viime metreille. 

Toisessa osassa käsitellään esimerkiksi Britannian hallituspolitiikkaa, maahanmuuttajia, islamofobiaa, rasismia ja syrjintää, bisnesmaailmaa ja uutta teknologiaa joka mahdollistaa edellisiä, mutta myös päähenkilöidensä yksityiselämän palasia kuten erilaisia ihmissuhteita ja seksuaalisuutta. Koin toisen osan pitkään irrallisena, kuin olisin aloittanut uuden kirjan, ja tämä teki harvinaisen vaikeaksi antaa kirjalle oikea tähtimäärä. Alku oli tosiaan täyttä viittä tähteä, joka tipahti Lontoossa kolmeen. Loppu kohosi taas neljään, en voi juonta paljastamatta sanoa miksi, mutta ei oikeastaan siksi mitä tapahtui, vaan siksi mitä se tapahtuma laittoi ajattelemaan, ja tässä kirjassa ehkä parasta oli se, että se herätti paljon erilaisia ajatuksia, vastakkainasettelua omassa mielessäni. 

Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Shamsien kirjoja, tämä oli nyt kolmas. Tässä linkit aiempiin:

Kartanpiirtäjä

Jumala joka kivessä

Taylor Jenkins Reid: Juhlat Malibussa

 

Taylor Jenkins Reid: Juhlat Malibussa

Gummerus, 2022

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 12 h 2 min

Malibuun tullessa voi nähdä kyltin jossa lukee: 27 mailia luonnonkauneutta. Pacific Coast Highway halkoo maakaistaletta vuorten ja rosoisen rantaviivan välissä, jolle kristallinsiniset aallot lyövät. Malibu on kuitenkin kuivaa ja tulipaloille otollista, ja niitä onkin ollut siellä lukuisia kertoja. 

Elokuun 1983 tulipalo sai alkunsa Nina Rivan talosta, jonne oli kerääntynyt useampi sata juhlavierasta. Juhlat on toinen kirjan kahdesta tarinalinjasta ja sitä seurataan yhden vuorokauden ajan. Toinen on Rivan perhe, jonka vaiheita seurataan kaukaa 1950-luvulta lähtien.

Legendaarisen laulaja Mick Soton neljä lasta ovat hekin kuuluisia. Nina on heistä vanhin ja juhlia emännöidessään hänkin on vasta kahdenkymmenenviiden, mistä huolimatta hän oli viime aikoina ollut otsikoissa enemmän avioeronsa kuin malliuransa tähden. Hänen tuleva ex-miehensä, kaiken urallaan jo voittanut tennisammattilainen Brandon Randall, oli jättänyt hänet toisen tennispelaajan, Carrie Soton takia. 

Nina oli aina haaveillut ostavansa samanlaisen talon kuin se, missä hän sisaruksineen oli varttunut Old Malibu Roadilla. Se oli osin paalujen varaan rakennettu, meren ylle kurottuva vanha ja jo vähän rähjäinen rantahuvila. Nina muisteli kaiholla suolaisen meriveden roiskeita ikkunoissa, lattiaa joka lepäsi ruostuvan metallin ja puolilahonneen puun varassa. Hän halusi seistä kuistilla ja katsella nousuvettä, kuulla aaltojen iskevän rantaan jalkojensa alla. 

Mutta Brandon oli halunnut asua kalliolla. 

Siksi Brandon oli ostanut heille tämän lasista ja betonista rakennetun talon Point Dumen kallioniemekkeeltä. Tslo seisoi niemekkeellä parisenkymmentä metriä rannan yläpuolella ja alas kiviä vasten murtuvien aaltojen luokse vei jyrkkä polku ja portaikko. 

Nina kuunteli veden ääniä eikä avannut silmiään. Miksi olisikaan avannut? Ei ollut mitään nähtävää.

Brandos ei ollut vuoteessa hänen vieressään. Brandon ei ollut koko talossa. Brandon ei ollut edes Malibussa. Hän oli vaaleanpunaiseksi rapatussa, vehreiden palmujen ympäröimässä Beverly Hills hotellissa. Luultavasti - kun kerran oli vasta varhainen aamu - hän oli unissaan kietonut kätensä Carrie Soton ympärille. Kun Brandon heräisi, hän varmaankin siirtäisi karhumaisen suurella kädellään Carrien hiukset sivuun ja suutelisi häntä niskaan. Sitten molemmat alkaisivat luultavasti pakkailla tavaroitaan ja valmistautua Yhdysvaltain avoimiin.

Yök.

Kit oli sisaruksista nuorin, kahdenkymmenen. Hän valmistautui kolmanteen vuoteen Santa Monica collegessa ja asui edelleen samassa rantatalossa jossa oli syntynytkin, nukkuen edelleen lapsuutensa sängyssä. Illat ja viikonloput hän oli töissä perheravintolassa, vapaahetket hän surffasi lähirannoilla ja hän oli taitava laudalla. Häntä ei oltu koskaan suudeltu mikä vaivasi häntä, mutta vielä enemmän häntä myllersi se, miksei vielä kukaan poika ollut saanut häntä tahtomaankaan enempää. 

Ninan ja Kitin veljet Jay ja Hud(son) olivat menestyneitä surffareita ja heidän kuvansa olivat olleet lukuisia kertoja Surfer's Monthlyn kannessa. Hud myös kuvasi Jaytä; he olivat hyvä tiimi ja kiersivät yhdessä kilpailumatkoilla ympäri maailmaa. Veljesten väliin oli kuitenkin mahdollisesti iskeytymässä kiila, nimeltään Ashley.

Rivan sisarusten juhlaperinne oli alkanut muutama vuosi sitten pienestä lähipiirin illanvietosta kasvaen yhtäkkiä satojen julkisuuden henkilöiden partyiksi, kauden päättymisen juhlaksi johon tultiin näyttäytymään, toisaalta yhtä hyvin siksi, että pääsi sanomaan olleensa paikalla "silloin kun...". 

Kello löi seitsemän, ja Vanessa de la Cruz, Kitin paras ystävä saapui ensimmäisenä vieraana Ninan talolle. Pysäköintipalvelusta tultiin heti ottamaan vastaan hänen autoaan, kun hän nousi siitä. 

Vanessalla oli taivaansininen teepaita ja siinä vyötäröllä vyö, valkoiset shortsit ja valkoiset korkokengät.

Hän oli tupeerannut hiuksensa päälaelta ja reunustanut silmänsä mustalla kajalilla. Tyyli oli varastettu Heather Locklearilta, jolla oli ollut täsmälleen samat vaatteet, meikit ja kampaus Los Angeles Magazinen kannessa kuukautta aiemmin. 

Se oli tuntunut hyvältä ajatukselta aina tähän hetkeen asti, mutta nyt hän tajusi, että myös Heather Locklear saattaisi tulla juhliin. Ja mitä hän sitten tekisi?

Pysäköintipalvelun mies ojensi kätensä ottaakseen Vanessan avaimet.

"Tuota... voin kyllä pysäköidä itsekin", Vanessa sanoi. "Jos siitä on vähemmän vaivaa."

"Se on minun työtäni", mies sanoi ja otti avaimet varovasti häneltä.

Vanessa katseli AMC Eaglensä perään miehen ajaessa sillä pois. Hänestä tuntui yhä oudolta, että Rivan sisarukset olivat nyt rikkaita. Hän muisti, miten käydessään Kitillä valoja ei joskus saanut pitää päällä, koska Rivan perheen täytyi säästää sähköä. Nyt häntä melkein pelotti, olivatko hänen kenkänsä tarpeeksi hienot. Vaikka eipä toisaalta kukaan heistä, etenkään Kit, olisi huomannut tai välittänyt mitään. 

Vanessa astui etuovelle ja nosti kättään koputtaakseen. Häntä oli alkanut hermostuttaa. Aina ennen hän oli näissä juhlissa vetäytynyt syrjään ja istunut Kitin kanssa nurkassa vääntämässä vitsiä muista vieraista. Nyt hän kuitenkin halusi tehdä vaikutuksen Hudiin. Ehkä Hud tänä iltana viimein huomaisi hänet. 

Hän napautti ovea rystysillään ja soitti kelloa.

Ovi avautui, ja siinä seisoi Hud. Vanessa oli varma, että Hud muuttui päivä päivältä aina vain komeammaksi, ja se oli hänestä musertavan kamalaa. 

Kun Mick Riva oli vuonna 1956 kohdannut June-nimisen tytön, tämä oli ollut vain 17-vuotias rantaravintolaa pitävien vanhempiensa ainokainen. Hänen tulevaisuutensa oli sitä myöten lukkoon lyöty ja vanhemmat vannottivat häntä tarkoin valitsemaan valitsemaan pojan, joka tahtoisi jatkaa ravintolaa. Mutta June halusi elämältään enemmän, ja hän valitsi nuoren, lupaavan laulajan.

Malibu oli silloin vielä pienehkö kalastajakylä, jossa oli vain yhdet liikennevalot. Rannoille olivat ilmestyneet ensimmäiset surffarit ja bikinit alkoivat tulla muotiin. Sellaiset Junekin oli tippirahoilla ostanut ja piti niitä visusti piilossa äidiltään joka ei olisi kuuna päivänä antanut hänen näyttäytyä rannalla moisissa hepeneissä. Mutta näyttäytyä June halusi, ja kun Mick ratsasti aalloilla ja hymyili hänelle, June hymyili takaisin. Seuraavien kolmen kuukauden ajan Mick vei häntä ajelulle ja ravintoloihin, kunnes kosi. Mickillä oli kaunis ääni ja hän halusi laulajaksi. June uskoi, että hänestä tulisi tähti, ja June tiesi. Tähteys toi valitettavasti mukanaan paljon muutakin kuin neljän lapsen verran perheonnea. 

Junen toisen lapsen laskettu aika oli vuoden 1959 elokuun 17. päivä. Aivan keskellä kiertuetta, jolle Mick oli lähtenyt heti, kun hänen esikoislevynsä Mick Riva: Main Man ilmestyi. 

June ja Mick olivat riidelleet kiertueen ajankohdasta koko raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan. June oli vaatinut Mickiä lykkäämään kiertueen loppupuolta. Mick oli väittänyt ettei se ollut mahdollista. 

"Tämä on minun tilaisuuteni", Mick sanoi Junelle yhtenä iltapäivänä, kun he seisoivat pihassa katselemassa vetäytyvää vuorovettä. Nina oli päiväunilla, ja molemmat yrittivät puhua hiljaa. "Ei tilaisuutta voi lykätä."

"Tämä on sinun lapsesi", June sanoi. "Ei lastakaan voi lykätä."

Juhlat Malibussa oli Goodreadsin Historiallinen fiktio -kategorian ylivoimainen ääniharava ilmestyessään englanniksi vuonna 2021. Enkä ihmettele, sillä kirja on koukuttava lukuromaani jolle annan itsekin yhtään epäröimättä täydet viisi tähteä. Pidin sitä paljon, paljon parempana kuin Jenkins Reidin Suomessakin paljon luettua ja kehuttua Daisy Jonesia.

Olin luullut kirjaa aivan väärin puhtaasti viihderomaaniksi, kiitos sen käännösnimen joka saa sen kuulostamaan romaaniksi kirjoitetulta Dynastialta, sijoittuuhan se vielä samaan aikakauteen ja kyllä ainakin Heather Locklear Ninan juhlissa näyttäytyikin.

Ensimmäinen osa, jossa kerrotaan vanhempien elämänvaiheita sekä sisarusten kasvua ilman isää ja aina vain tiiviimmin viinapulloa halailevan äidin kanssa varttuen, sekä suurin osa siitä miten juhlia edeltävään päivään on edetty, rakentuu pitkälti sisarusparven väliseen dynamiikkaan. Ennen kaikkea se on Ninan selviytymistarina. 

Kun toisen osan alussa ymmärsin, että se käsittelee puhtaasti juhlayön tapahtumia, ajattelin että voi ei, nyt alkaa tylsempi osuus, mutta eikö mitä, Jenkins Reid on osannut pyöritellä sekä nuoriksi aikuisiksi kasvaneita päähenkilöitään että suuresta massasta esiin poimimiaan vieraita koukuttavasti niin, että mielenkiinto pysyy tiiviinä ja koko ajan takaraivossa väreilee kysymys: mistä se tulipalo syttyy?! 

Juhlat Malibussa toi mieleeni esimerkiksi Paperipalatsin ja Liane Moriartylta lukemiani kirjoja . Se on ehdottomasti alkuvuoden koukuttavin kuuntelemani kirja. 

Sain juuri käsiini mielenkiinnolla odottamani, kesäkuussa suomeksi ilmestyneen Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joka minulla oli suunnitteilla kuunnella jo englanniksi kunnes huomasin että se käännetään. 

Jenkins Reidin kirjojen henkilöt näyttäytyvät hauskasti sivurooleissa toistensa omissa kirjoissa. Esimerkiksi tässä kirjassa pienessä sivuroolissa olevalla Carrie Sotolla on oma kirjansa Carrie Soto is back ja Evelyn Hugon seitsemästä aviomiehestä Mick Riva on kolmas. Evelyn Hugon sivuille heittäydynkin suurin odotuksin, sillä Jenkins Reid hallitsee kiinnostavat juonenkieputtelut.

P.s. Löysin Heather Locklearin kuvan josta Vanessa kopioi tyylinsä Ninan juhliin. Niin kasaria! Vyökin piti olla juuri noin 😉

KLASSIKKOHAASTE - Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

 

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, äänikirja Otava 2019

Lukukirja: Otava, 1996

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 16 h 4 min

Heitä Bexarin sisaruksia oli kolme. Vanhin poika Daniel eli Dani/Danny, keskimmäinen tytär Marina eli Marsu sekä kuopus Rikhard eli Riku, joka oli syntynyt aivan 1960-luvun alussa. Heidän isänsä oli toiminut aluksi asianajajana, sittemmin hänestä tuli yrittäjä. Benita-äiti oli kaunis, hän oli ollut Miss Tampere, ja esikoisen synnyttyä tietenkin kotiäiti.

Ensimmäisessä osassa kertojana on Riku, joka kertoo itsestään ja perheestään kansakoulun ja sittemmin oppikoulun ajoilta.

Kansakoulussa, jonne hän meni 1960-luvun lopulla, Riku sai ensimmäiset parhaat kaverinsa, Sammyn ja Robbin. 

Heistä tulee erottamaton kolmikko, Troikka. Koko Munkinseutu on heidän reviirinsä etelässä sijaitsevasta Kuusisaaresta pohjoisen Niemenmäkeen asti. He rupeavat käymään jääkiekko-otteluissa ilman isiään, tapaavat Sammyn kotona Huopalahdentien toisella puolella ja menevät viiskasilla Töölön jäähallille.

Itse he eivät urheile. He kulkevat kaduilla ja takapihoilla, tutkivat merenrantaa, metsiä ja puistoja. Ostoskeskusta ja Munkkivuoren baaria he sen sijaan välttävät, sillä siellä istuvat Dani ja Benno, siellä valtaa pitää isoveljien jengi. Kolmikon mielestä on mukavampi jakaa limonaadi jossain Munkkiniemen kahvilassa.

He vetelehtivät, niin kuin aikuiset sanoisivat.

Entä sitten? Tylsää heillä ei ole koskaan. Reviirin sisällä voi aina tehdä uusia löytöjä, se on täynnä seikkailuja. Ja täynnä vaaroja.

Joulukuussa 1971 tapahtui jotain, joka teki ison muutoksen Bexarien perheeseen. Sinä yhtenä talvisena iltana Jacke Pettersson, joka oli juuri saanut ajokortin, vei isänsä takin taskusta tämän auton avaimet ja sanoi lähtevänsä ulos, ihan vain ostarille parin kaverin kanssa. Ei tosin ensimmäistä kertaa kähvelletyt auton avaimet taskussaan.

Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita. He ovat antaneet hiustensa kasvaa niin pitkiksi että ne kehystävät heidän melko hienopiirteisiä kasvojaan melkein tyttömäisesti. Ei: sinä yönä he unohtavat kaikki sellaiset erot, sinä yönä he ovat Kehä- ja Moottoriteiden Ritareita, se yö on heidän ja kermanvalkoisen Saabin.

Go ask Alice when she’s ten feet tall: on tammikuu 1971, perjantain ja lauantain välinen yö, taivas on pilvessä ja Helsinkiä peittää sametinmusta pimeys, kun Jacke Pettersson vetää käsijarrusta ja kermanvalkoinen Saab lennähtää kumit ulvoen Huopalahdentieltä moottoritielle.

Sitten Jacke päästää irti käsijarrusta. Hän tekee sen juuri oikealla hetkellä (hän on niin sanotusti lainannut autoa iltana jos toisenakin sinä talvena ja hänestä on kehittynyt melko taitava): takaosa heittelehtii vielä muutaman sekunnin, mutta sitten raskas auto matkustajineen alkaa taas kulkea suoraan. Heti kun Jacke tuntee tienpinnan pitävän uudelleen, hän nojautuu hiukan taaksepäin, kiljuu ”Jiiiih-uuuu!” ja painaa samalla kaasun pohjaan.

Niin: on taas yksi niistä öistä, Kehäteiden Ritarit ovat koolla ja kokoonpano on entinen: Jacke, Kimpo, Benno ja

Dani. Sekä Benno Cederin että Dani Bexarin viimeiseksi muistikuvaksi jää että he istuvat takapenkillä, Bennolla on Philips-merkkinen ruskea nauhuri sylissään ja hän kelaa parhaillaan nauhaa takaisin, sillä he ovat juuri soittaneet Jefferson Airplanea ja haluavat kumpikin kuulla uudestaan White Rabbitin. Jälkeenpäin molemmat miettivät hyvinkin usein Sattumaa ja Kohtaloa ja sen sellaista, sillä eriskummallisinta on että syynä on juuri White Rabbit, talvipukuinen jänis. He ovat hetki sitten ohittaneet Tuomarilan hevostallin, tulleet kukkulan harjalle ja Bembölen risteyksen valot näkyvät jo; aivan pian alkaa alamäki, pitkä ja suora tie avautuu heidän edessään ja kilometrien pituinen katulamppujen rivi jatkuu kaukaisuuteen kuin kylmänpaljasta valoa hohtava helminauha; avaruuden valo, autiuden valo ympäröi yön pimeydessä pojat, jotka marin, keskarin ja musan ansiosta tuntevat itsensä kaksi ja puoli metriä pitkiksi; ”far out”, Benno Ceder mumisee, ”hitto ku mä oon pilvessä”, Dani sanoo ja sormeilee laiskasti rewind-nappia, sillä hän on sinä iltana polttanut enemmän kuin tavallisesti. Juuri silloin se tapahtuu: jänis yrittää juosta tien yli ja ilmestyy heidän eteensä vain kahdenkymmenen metrin päässä. Jacke Pettersson ei tosiaankaan ole kovassa pöllyssä, 0.6 promillea kirjoittaa patologi lausuntoonsa joitakin tunteja myöhemmin; Jacke reagoi vaistomaisesti, yrittää väistää ja painaa samalla jarrua kaikin voimin. Auto lähtee luisuun, mutta se ei valitettavasti auta jänistä; etuvasemmalta kuuluu vaimea tömähdys, mutta silloin pyörät ovat jo irronneet tienpinnasta ja Saab kulkeutuu oikealle kohti ojaa, missä se kierähtää ympäri ensin yhden ja sitten toisen kerran, mikä ehkä on syynä siihen että sekä Benno että Dani pelastuvat. Sillä Benno sinkoutuu ikkunasta ulos auton pyöriessä ympäri. Samalla vauhti hiljenee, minkä ansiosta isku ei ole niin kova kuin se voisi olla, kun sisälle jääneet kolme muuta matkustajaa paiskautuvat kallionseinämään. Sitten tulee joka tapauksessa hiljaista, aivan kuolemanhiljaista, on vain murskaksi mennyt kermanvalkoinen Saab, höyry joka yhä nousee autonromusta ja Benno Cederin vaikerrus, sillä hän makaa lumessa ja on tajuissaan koko ajan. Dani Bexar on sen sijaan tajuton, kun hänet hitsataan irti romusta. 

 

Dani oli heistä nuorin, vasta kuudentoista. Lukion ensimmäinen luokka meni häneltä pilalle, kun lopputalvi piti maata sairaalassa. Hän oli kuitenkin hengissä, kaikki eivät selvinneet. Ennalleen hän ei enää toipunut; oli hän varmaan aiemminkin ollut milloin kiivas ja pisteliäs, milloin äärimmäisen pitkästynyt, mutta sen talven jälkeen riidat Henrikin kanssa olivat suoraa huutoa ja raivoamista, silloin harvoin kun Dani kotona enää näyttäytyi. Niinä kiivaimman huutamisen hetkinä Marsu lähti usein lenkille heidän koiransa kanssa, ja äiti pakeni itkien yläkerran makuuhuoneeseen. Vain Riku todisti hirveät riidat ja sen vihoviimeisen kerran, kun isä luhistui, kun isä vaikersi että rakastaa poikaansa eikä haluaisi riidellä. Sen kerran jälkeen Dani teki virallisen muuttoilmoituksen senhetkisen tyttöystävänsä luo. 

Tyttöjä oli jo pitkään tullut ja mennyt sellaisella vauhdilla, että juuri kun he olivat oppineet muistamaan tytön etunimen, se vaihtui taas. Dani katoili pitkiksi ajoiksi, saattoi lähettää satunnaisen kortin jollekin heistä. Tukholmaan hän asettui joksikin aikaa, sai siellä tyttärenkin, jonka äidin kanssa suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Toisessa osassa kertojaksi vaihtui Marina. Kirjassa oli taipumusta hypähdellä sinne tänne, seurata jonkun sivuhenkilön elämän tapahtumia pidemmälle yhdellä kertaa, ja tässä osassa oman lisähaasteensa seuraamiseen toi se, miten Marina puhui itsestään minä-muodossa ja puhutteli Rikua koko ajan sinä-muodossa. 

Robbi ja Sammy olivat aloittaneet Hankenilla, mutta Riku oli kieltäytynyt jatkamaan opiskeluja missään, eikä mennyt sotaväkeenkään. Sen sijaan hän oli Henrikin suhteilla päässyt töihin Stockan levyosastolle. Hän oli työpaikastaan ylpeä, ja "unohti" aina mainita miten oli paikan saanut, sama koski asuntoa Karhupuiston vieressä, sillä vuokra-asuntoja oli hyvin vaikea saada.

Sinä syksynä vanhemmat olivat eronneet ja Marina oli mennyt Vaasaan opiskelemaan kasvatustiedettä. Hän kävi toisinaan viikonloppuisin Helsingissä. Dannyn olinpaikasta ei taaskaan ollut varmaa tietoa.

Vasta kun olin tullut levyosastolle tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Oli lounasaika. Jouluruuhka oli pahimmillaan ja osasto oli tupaten täynnä ihmisiä. Ilmassa leijui samanlainen märän villan ja kostean nahan haju kuin kaupungin raitiovaunuissa talvisaikaan. Musiikki pauhasi täydellä voimalla.

You may say I’m a dreamer but I’m not the only one

Kummallisinta oli ettei kukaan ostanut mitään, kukaan ei tutkinut levyhyllyjä tai ylipäätään liikkunut minnekään.

Nurkassa seisoi eräs mies ja nojasi päätään seinään. Hänen pitkät tuhkanvaaleat hiuksensa olivat takkuiset ja hänellä oli yllään aataminaikuinen vaaleanruskea afgaaniturkki. ”Danny?” mieleeni tuli. Mutta sitten mies suoristautui ja minä huomasin että hänen kasvonsa olivat jo uurteiset eikä hän muutenkaan ollut yhtään Dannyn näköinen.

Toisessa nurkassa seisoi tyylikäs nainen. Hän oli pukeutunut leveähelmaiseen mustaan turkkiin. Talvisaappaat ja kaulaa kiertävät korut näyttivät kalliilta. Nainen itki äänettömästi.

And some day you will join us and the world will be as one

Huomasin sinut tiskin takana. Sinä seisoit sen levysoittimen vieressä joka oli yhteydessä kaiuttimeen ja olit juuri vaihtamassa levyä. Kätesi vapisi kun siirsit neulaa vähän edemmäksi ja painoit sen alas.

Menin luoksesi odottaen halausta tai jotain vastaavaa. Mutta sinä vain seisoit paikallasi. ”Hei Marina”, sinä sanoit vaimealla äänellä, vaikka siihen aikaan kutsuit minua aina Marsuksi.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” minä kysyin.

”Minä ammuin hänet siksi että rakastin häntä niin paljon”,

sinä mutisit.

”Mitä? Kenet sä ammuit? Mitä sä oikein höpiset!” minä sanoin kärsimättömästi.

”Et sä tiedä? Yks kaveri on ampunu John Lennonin. New Yorkissa. Keskellä katua.”

Jähmetyin paikalleni niin kuin kaikki muutkin ja kun olin kuunnellut vielä muutaman laulun, minua alkoi itkettää. Ei siksi että olisin ollut erityisen ihastunut Beatleseihin, vaan siksi että… niin, enpä oikeastaan tiedä. Ehkä siksi että John Lennon oli ollut John Lennon, epätavallinen ja arvaamaton ihminen, vapaa sielu. Ja ajattelin Dannya, kenties siksi että vain hetkeä aikaisemmin olin kuvitellut näkeväni hänet. Mieleeni tuli että John Lennon oli ollut osa Dannyn nuoruutta. Mietin missä Danny oli, mietin mahtoiko hänkin itkeä juuri sillä hetkellä.

Sinusta ei ollut keskustelijaksi. Lounastakaan et halunnut. Mutisit samoja sanoja uudestaan ja uudestaan, kääntelit ja vääntelit niitä loputtomiin ikään kuin niihin olisi sisältynyt jokin syvällinen totuus, joka oli sinulta salattu mutta josta halusit epätoivoisesti päästä selville:

”…siksi että rakastin häntä niin paljon… Miten sellasta voi sanoo? Miten sellasta voi ajatella?”

Siinä vielä seistessäni Miss Tropical Fruit saapui tervehtimään poikaystäväänsä. Hän oli juuri tulossa filmauksesta.

”Se on yks TV-mainos. Patricia. Ei niitä halpoja lohenvärisii juttui vaan niitä kalliita, niitä joissa on pitsii. Pikkusen niistä kyllä näkyy läpi mut ei kokonaan kumminkaan. Se mainos pyörii myös leffoissa."

Hänellä oli yllään suuriruutuinen vihreänkirjava asu, housut olivat pussimaista pellemallia ja jakku oli rohkeasti leikattu. Hän nojautui teitä erottavan matalan pleksiaidan yli ja väläytti sinulle häikäisevän hymynsä. Mutta sinä, joka yleensä panit merkille hänen pienimmänkin eleensä, et reagoinut mitenkään. Sanoit vain vaisusti ”Hei Sanna”. Sanna katsoi sinua ja minua, sitten hän kääntyi tarkastelemaan muuta osastoa.

”Mikä teitä kaikkia vaivaa tänään”, hän sanoi ja hänen äänessään häivähti kärsimättömyys.

”Etsä oo kuullu”, sinä sanoit. ”John Lennon on kuollut.” ”Joo”, Sanna sanoi. ”Mä kuulin sen radiosta. Eikse ollu jo

vanha käpy?”

Ihan ensiksi pitää sanoa, että se tehoste mikä jäi äänikirjassa huomaamatta, mutta tuli tutuksi e-kirjan sivuilta, oli kappaleiden vaihdot lauseiden keskellä. Erikoiset kappaleiden vaihtumiset eivät siis ole minun virheitäni. 

Henkilöitä on kirjassa paljon ja kerronta kattaa yli kolmekymmentä vuotta, eikä se tosiaan ole aina kovin lineaarista. On perhe ja lapsuuden kaverit, vaihtuvat tyttö- ja poikaystävät, työkaverit, puolisot ja näiden perheenjäseniä, tulee syrjähyppyjä, eroja ja uusia seurustelukumppaneita, vanhempien uusia puolisoita, omia ja sisarusten lapsia jne. Niinpä Leijat vaati etenkin näin äänikirjaa kuunnellessa täyttä keskittymistä. Muutaman kerran sainkin kelata taaksepäin huomattuani ajatusten harhailleen. 

Toisaalta oli pakko oppia kuuntelemaan sitä tiettyä meneillään olevaa hetkeä ja olemaan miettimättä mihin kaikkeen se kytkeytyy (ja tämä on minulle haaste), koska oli ihan mahdotonta muistaa kaikkea tapahtunutta, vaikka kuuntelin kirjan kokonaan noin kolmessa päivässä. Näkisin ettei Leijat sovi kovin pätkittäiseen kuunteluun, vaan sille kannattaa valita hetki, jolloin sille on antaa hyvin aikaa, ja juurikin mahdollisuus keskittyä. Muuten voi olla hankalaa enää palata siihen ja kirjasta tulee pitkä projekti. Minun oli tarkoitus aloittaa kirjastosta hakemani lukukirja tämän rinnalla, mutta huomasin, ettei minun vain tullut aloitettua sitä. Molemmat kirjat olisivat kärsineet. 

Pidin Leijoissa siitä tietystä suomenruotsalaisuudesta, joka yhdistää esimerkiksi Leijoja ja Monika Fagerholmin kirjoja, kuten hiljattain kuuntelemaani Ihanat naiset rannalla. Juonellisesti minulle olisi riittänyt vähemmän henkilöitä joita seurataan, samoin lyhyempi ajanjakso johon keskitytään.

Osallistun kirjalla bloggareiden klassikkohaasteeseen, joka elää ja on voimissaan yhtenä pitkäikäisimmistä edelleen jatkuvista lukuhaasteista. 

Haastetta emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä blogin Marika. Tässä linkki haastekoontiin. 

Haastelogosta vastasi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.