Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä 

Schildts & Söderströms 2014, 286 sivua

Alkuteos: Instructions for a Heatwave 2013

Suomennos: Maija Kauhanen

Varoitus tukalasta helteestä sijoittuu Lontooseen, kuumaan ja kuivaan kesään 1976 jolloin vedensäännöstely tekee perheiden elämästä rankkaa. Oman piinansa Riordanin perheeseen tuo isän yhtäkkinen karoaminen. Sama tarina on kuultu ja luettu moneen kertaan, aviomies lähtee ostamaan sanomalehteä kulmakioskista ja jättää palaamatta kotiin. Tämän takia Grettan ja Richardin jo aikuiset lapset kerääntyvät kotiin, etsimään johtolankoja siitä minne isä olisi saattanut lähteä.

Vaikka Lontoossa ollaankin, perhe on irlantilainen ja sen erottaa kyllä hyvin perheen ongelmissa ja niiden käsittelyssä. Lapsia on kolme, vanhin Michael Francis on naimisissa ja yhden lapsen isä, mutta liitto on hajoamispisteessä. Keskimmäinen, Monica, on kertaalleen eronnut (kyllä, se on hävettävää!) ja uudessa liitossa, jossa mukana ovat paitsi miehen lapset entisestä liitosta myös aivan liiaksi lasten äiti, entinen vaimo. Kuopus Aoife on paennut vaikeita sisarussuhteita ja omia ongelmiaan New Yorkiin, jossa hänellä on miesystävä mutta sekään suhde ei ole mutkaton, johtuen pitkälti siitä, ettei Aiofe itse ole mutkaton.

Ei, hän ei olisi voinut tehdä enempää. Ja kuitenkin Michael Francis oli antanut lapsilleen niin englantilaiset nimet kuin ikinä. Eikö edes irlantilaista toista nimeä, Gretta oli kysynyt. Sitä, että he varttuivat pakanoina, hän ei suostunut edes ajattelemaan. Kun hän oli maininnut miniälleen tietävänsä mainion irlantilaista tanssia opettavan koulun Carndenissa, ei kovin kaukana heiltä, miniä oli nauranut hänelle. Päin naamaa. Ja sanonut - miten se olikaan? - että onko se sitä, jossa ei saa liikuttaa käsiään? 

Takakannen mukaan kirjan teemoja ovat perheenisän katoaminen ja vedensäännöstely. Todellisuudessa kirja kertoo enimmäkseen pariskunnan kolmesta lapsesta, heidän persoonistaan ja elämistään sekä keskinäisistä suhteistaan. Isän katoamista ei puitu kuin sivulauseissa kunnes aika loppupuolella heidän käsiinsä ilman sen kummempaa vaivannäköä tipahtaa vihje, isä olisi mahdollisesti nähty. Loppu kudotaankin yhteen aika vauhdilla ja jotenkin heppoisemmin kuin mitä sisarusten elämää on ruodittu. 

Tietoisesti tai tiedostamattaan kirjaa tulee verranneeksi O'Farrellin ensimmäiseen suomennokseen Käsi jota kerran pitelin ja tässä vertailussa edellisen henkilöhahmot, molemmat pääpariskunnat kuvioineen, olivat paljon vetävämpiä. Perinteinen irlantilaisuus ja sukujen, perheiden tiiviys josta Aoife on tässä romaanissa irrottautunut, yrittänee olla se läpi kirjan kantava voima, mutta olisin kaivannut jotain isompaa twistiä antamaan uutta potkua kirjan läpi tarpomiseen siinä kohtaa kun henkilöt eivät enää niin jaksaneet kiinnostaa. Kolme ja puoli tähteä, mutta silti uutta suomennosta odottaen. 

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

 

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Schildts & Söderströms 2013, 391 sivua

Alkuteos: The hand that first held mine, 2010

Suomennos: Maija Kauhanen

 

 

 

 

1950-luvun Englannissa pikkukylässä rantakallion laella asuva sisarusparven vanhin, Alexandra Sinclair, ei aio tyytyä elämäänsä. Hän on palaamassa Lontooseen, jossa on jo kerran asunut ennen kuin tuli erotetuksi yliopistosta. Sattuman kauppaa Alexandra tutustuu lehtimieheen Innes Kentiin, kun tämä auto hyytyy juuri heidän talonsa kohdalle. Innes kutsuu tyttöä Lexieksi ja Lexienä hän Lontooseen päädyttyään etsii miehen käsiinsä. Innesillä on vaimo ja tytär eikä juuri mitään yhteistä heidän kanssaan. Ei aikaakaan, kun Innes ja Lexie ovat suhteessa, joka tulee vaikuttamaan Lexien koko elämään.

 

Nykyhetkessä suomalainen, Lontoossa jo pitkään asunut Elina on juuri saanut vauvan miehensä Tedin kanssa. Vauva-arki on alkanut takkuisesti, Elina oli ollut hengenvaarassa synnytyksen aikana eikä muista itse tapahtumasta mitään. Aina Elina ei edes muista, että vauva on jo syntynyt. Vauvan myötä Ted alkaa nähdä mielikuvina välähdyksiä omasta lapsuudestaan, josta käy pikkuhiljaa ilmi outoja yksityiskohtia. Kuten arvata saattaa, näiden pariskuntien tarinat tulevat kohtaamaan, tavalla joka ainakin itselleni pysyi yllätyksenä pitkään.

 

Kun Elinan ja Tedin tarina alkoi "runsaan vauvaisena" pelästyin jo etten ehkä jaksa kiinnostua Elinasta, ihan sillä etten itse ole äiti. Yllättävän hyvin löysin kuitenkin tieni myös Elinan ajatuksiin, Ted sen sijaan jäi vieraammaksi. Lexien tarinaa luin ahmien ja hän oli ilman muuta kiinnostavin henkilöhahmo.

 

Kirjailija kirjoittaa pääasiassa kolmannessa persoonassa ihan normaaliin tapaan, mutta jotkut kohdat hauskan "ulkopuolisesti" kuten Tässä on Lexie, joka seisoo jalkakäytävällä Marble Archin liepeillä. Kirjailija kirjoittaa myös Elinan ja Tedin 4-kuisen vauvan suulla kun neljä kuukautta vanhat neuronit hänen aivoissaan yrittävät tulkita vanhempien kovaäänistä riitaa:

Epäilys häivähtää hänen kasvoillaan ja hän keskeyttää imemisen, ja nyt hän koettaa sätkytellä nostamalla jalkojaan ilmaan, koettaa nähdä äitinsä, koittaa varoittaa äitiään omasta huolestaan. Mutta hän ei vielä aivan osaa, ei ole vielä aivan tarpeeksi vanha. Hän päästää turhautuneen voihkaisun - pienen, hädin tuskin kuultavan - ja yrittää kierähtää kyljelleen. Turha toivo. Hän pyristelee ja kiemurtelee kuin kala koukussa. Sitten hänen tilanteensa koko kauheus valkenee hänelle. Hänen peukalonsa putoaa hänen huuliltaan, hänen kasvonsa rutistuvat sisäänpäin ja hän alkaa kirkua.

Salamannopeasti Elina on paikalla, nostaa hänet viltiltä ja kiiruhtaa sisälle.

 

Yhden päähenkilön suomalaisuus tuli minulle yllätyksenä, sille piti etsiä vahvistusta kirjan sivuilta heti kun näin nimen Elina, ei kai Elina-nimisiä ole kuin Suomessa? Elina oli kotoisin Nauvosta jossa lomailimme mieheni kanssa viime kesänä ja Elinan kuvaillessa Nauvon sataman kojuja mieleen läikähti heti lämpöisiä muistoja. Ihana paikka!

 

Kovin laajaa lukijakuntaa ensimmäinen suomennettu O'Farrellin kirja ei ole vielä blogeissa saanut, sillä löysin arvion vain Maijalta joka innostui kyllä Lexien tarinasta muttei kokonaisuutena viehättynyt kirjasta laillani. Toivoisin silti että O'Farrellin kirjoja suomennettaisiin enemmänkin, lupaan lukea toisenkin ;)