Kesäluettavaa vol 2

Toinen paketti kesäteemaisia kirjoja. Aloitetaan dekkarilla Saimaan rannalta ja jatketaan sieltä nimeämättömään keskikokoiseen kaupunkiin joka mielestäni voisi olla vaikka Hämeenlinna? Kolmannessa kirjassa pyrähdellään siellä täällä, esimerkiksi Normandiassa ja Korfulla. Viimeisenä englanniksi kuuntelemani kirja, joka sijoittuu tällä kertaa Keysin saarille Floridan eteläkärkeen.. 

***

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

#1 Emilia Jääpuro 

Saga Egmont, 2025

Lukija: Anni Tani

Kesto: 6 h 12 min

Nelikymppinen Emilia Jääpuro oli viettämässä juhannusta kuusivuotiaan Leo-poikansa ja aviomiehensä Villen kanssa mökillä Saimaan rannalla. Emilialla oli takanaan kolmentoista vuoden ura konstaapelina Espoossa, mutta vuosi sitten hän oli ryhtynyt yksityisetsiväksi. Ville taas oli yläkoulun historianopettaja. 

Emilia sai yllättävän yhteydenoton entiseltä pomoltaan, kun nämä tarvitsivat apua. Lähellä heidän mökkiään oli tapahtunut epäilykset herättävä kuolemantapaus. Huvila kuului Karvian perheelle, joka tunnettiin pesuaineista. 

Ekologista Kielo Wash -tuotesarjaa myytiin luontaistuotekaupoissa ja yritys oli laajenemassa ulkomaille. Isän kuoltua poika Patrik ja leski Helena olivat nousseet yrityksen johtoon. Puoli vuotta sitten Helena oli alkanut seurustella Henrin kanssa ja ollut sen jälkeen vähemmän kiinnostunut yrityksen asioista, ja nyt Henri oli löytynyt kuolleena rantavedestä. 

Epäiltyjä oli monia, kun sekä Patrik että tämän vaimo Hanna olivat riidelleet edellisiltana Henrin kanssa. Helena oli luonnollisesti epäiltyjen listalla, samoin juhannusvieraat eli Helenan tytär Lisa ja ystävä, kuvataiteilija Anneli. 

Lukija oli omaan makuuni aika monotoninen, etenkin kun juuri ennen tätä kuuntelin englanninkielisen feelgoodin ja niissähän repliikit näytellään viimeisen päälle. Juoni oli vähän heppoinen, tyyliltään cozy crimea. Kevyttä kesäkuunneltavaa siis, välipaladekkari. 

***

Kirsi Pehkonen: Hiukan hukassa 

#2 Siru Valpas

Karisto, 2024

Lukija: Anni Kajos 

Kesto: 4 h 59 min

Hiukan hukassa lähti liikkeelle kuin pyörremyrsky. Siru valmistautui treffeille, muttei tiennyt kumpi hänen viime aikoina tapaamistaan miehistä kohta soittaisi ovikelloa, niin epäselvä allekirjoitus oli ollut hänelle jätetyssä post-it lapussa. Vaihtoehtoina olivat Pekki, joka liikkui alamaailman reunamilla, tai Saku, joka työskenteli poliisina. Hetkessä molemmat olivat hänen rappukäytävässään, niin sanotusti tilanne päällä.

Sirun Etsintätoimisto Vitonen sai toimeksiannon tuotantoyhtiöltä, joka oli aloittamassa uutta realitysarjaa. Sirun tehtävänä oli varmistaa etukäteen henkilöiden osoitteet ja ottaa näistä arkisia kuvia ilman että kohde tiesi, että häntä tarkkaillaan. Tämä sujui aluksi kohtalaisesti, kunnes kohdalle osui mies, joka piileskeli. 

Toinen asiakas oli vanha rouva, joka oli laittanut hääpukunsa tuulettumaan terassille, mistä se oli kadonnut. Siru epäili että pukua yritettiin myydä rahan toivossa, mutta selitys olikin arkisempi. 

Kirjan alku oli kaaosmainen, enkä pitänyt siitä, mutta sitten kun laitettiin vähän jarrua päälle ja päästiin tämänkertaisiin tehtäviin, oli taas kiva kuunnella. En muistanut noista sivuhenkilöistä ketään, ja kirjassa selitettiin hyvin huonosti ketä he olivat ja mistä Siru heidät tunsi. 

***

Clarisse Sabard: Flora ja Joséphine 

#1 Agapanthes

Bazar, 2026

Lukija: Meri Nenonen 

Taidegalleristi Flora Blake oli halunnut pysytellä kaukana elokuvaohjaaja Yani Botzarisista, mutta kun eräs nuori näyttelijä kertoi #MeToo levitessä tulleensa hänen hyväksikäyttämäkseen, Flora halusi tukea näyttelijää omalla ulostulollaan. 

He olivat olleet vasta kaksi teini-ikäistä kun hänen äitinsä uuden aviomiehen poika, Yani, oli yrittänyt raiskata hänet. Yani Botzaris oli suosittu, joten lehdistö käänsi naisten kertomukset pian kateellisuudeksi ja haluksi tuhota miehen ura, ja se näkyi yhtäkkiä myös Floran taidegallerian asiakkaiden haluttomuudessa tehdä hänen kanssaan kauppaa. 

Flora oli yhdessä ranskalaisten serkkujensa kanssa perinyt yllättäen talon Normandiasta, ja Flora pakeni mediaa sinne.

Normandiassa hän sai käsiinsä päiväkirjan, joka kertoi hänen sukunsa tarinaa.

Vuonna 1926 Floran isoäiti Josephine opiskeli maalausta pariisilaisessa taidekoulussa. Hänen isänsä oli kuuluisa taidemaalari, johon liittyi yllättävä skandaalihuhu, jonka mukaan isä olisi osallinen kadonneeseen timanttiin ja jopa syyllinen sen varastamiseen. 

Taidekoulun kesätauolla Josephine lähti tätinsä mukana Firenzeen, jossa tapasi hurmaavan nuoren aatelismiehen, jonka kutsuun vierailla kotilinnassaan he suostuivat. Flora oli aivan rakastunut, mutta kohtalolla oli hänen varalleen ikäviä käänteitä.

Floran ja Josephinen tarina kuljetti ympäri maailmaa ja etenkin Eurooppaa, sillä Ranskan ja Italian jälkeen Josephine päätyi tädin kanssa Kreikan saarelle, jonne Florakin matkasi Josephinen jalanjäljissä. Tämä on oikea kunnon lukuromaani johon saa uppoutua pidemmäksi aikaa. Nautinnollista viihdettä!

***

Hope Holloway: A Secret in the Keys

#1 Coconut Key

Podium Audio, 2021

Lukija: Amy McFadden 

Kesto: 7 h 45 min

Beck Fosterin aviomies oli jättänyt hänet toisen samanikäisen naisen, liikekumppaninsa takia. Se oli sattunut paljon enemmän, kuin jos mies olisi jättänyt hänet parikymppisen, sugardaddyä etsineen bimbon tähden. Talo oli laitettava myyntiin, ja Beckin pitäisi etsiä itselleen huoneisto, muuten hänellä ei olisi pian kattoa pään päällä. 

Eräänä päivänä postin seassa oli kirjekuori, joka oli lähetetty Coconut Keystä, Florida Keysin saarijonolta, jossa Beck oli asunut kymmenvuotiaaksi, aina siihen kamalaan päivään saakka, kun hänen äitinsä ja tätinsä olivat riidelleet ja äiti oli vihaisena pakannut auton ja Beckin ja huristanut tiehensä. He olivat silloin muuttaneet Atlantaan, eikä Beck ollut edes käynyt Coconut Keyssä sen jälkeen. 

Kirjeessä oli kutsu Lovely-tädin juhliin (ilman tarkkaa päivämäärää) ja kirjelappu, jossa hänen lapsuusystävänsä kertoi Lovely-tädin kiireesti tarvitsevan Beckin apua. 

Kun Beck vielä epäröi, hänen tyttärensä Peyton, jolla oli juuri alkanut kolmen viikon loma, laittoi äitiinsä vauhtia. Hän ainakin haluaa tutustua isotätiinsä ja viettää ihania lomaviikkoja palmujen katveessa.

Kun he saapuivat Keysille, kävi ilmi että Lovely-täti on ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja kokenut kuoleman porteilla käynnin. Noina lyhyinä hetkinä hän oli tavannut oman äitinsä ja Beckin hetki sitten kuolleen äidin, joka oli antanut hänelle luvan kertoa totuus Beckin syntyperästä. Nyt Lovelyn pitäisi vain keksiä, mikä on sopiva hetki kertoa Beckille, että tämä onkin hänen tyttärensä...

Valitsin tämän kirjan paitsi kesäkuumeeseen ja matkakuumeeseen, myös siksi että meidän oma Floridan matka noin 15 vuotta sitten on edelleen parhaita reissujamme, ja etenkin saarijonolla vietetyt päivät olivat sen huippukohta. Jälkikäteen ajateltuna ei olisi edes lähdetty ajamaan länsirannikolle ja niin kauas pohjoiseen kuin mentiin, Everglades ja Keys olisi riittänyt mainiosti.

Kirjakin oli aika ihana, meinaan kuunnella sen jatko-osia.

Loppuun muutama kuva Keysiltä ❤️

Käytiin uimassa rannalla, jossa kohtaavat Pohjois-Atlantti ja Meksikonlahti

Hotellin aluetta Key Largossa, jossa myös kirjan Coconut Key sijaitsee 

Toisen hotellin aluetta saarilla 

Matkalla Key Westiin, kun aurinko alkoi jo laskea

Rannalla Key Westissä 

2 x nainen lentokoneen puikoissa: Maggie Shipstead ja Natasha Lester

Koukuttavia historiallisia romaaneja on sitten ihana kuunnella! Olen viime aikoina tehnyt paljon helmiaskarteluja ja siinä kun on kädet kiinni näpertelyissä, on todella kätevää kuunnella kirjaa samalla. Keskittyminenkin on helppoa, kun tekemiset on niin erilaisia.

Kuuntelin jo viime vuoden puolella tuon Shipsteadin ihanan lukuromaanin, ja hiljattain osuin löytämään sille pariksi toisen ilmailuun liittyvän kirjan, jossa on nainen pääosassa. Molemmat olivat erittäin mieluisaa kuunneltavaa, ja hyvin lukuromaanimaisia, eli niissä oli kunnolla mittaa ja niihin sai uppoutua, ja ne olivat viihdyttäviä niin että niiden maailmaan sai solahtaa miettimättä sen enempiä.

***

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri

Otava, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 25 h 51 min

Marian ja Jamie Graves varttuivat setänsä Wallacen luona Missoulassa, sillä heidän isänsä oli vankilassa. Kaksoset saivat kulkea tilan mailla vapaasti, kunhan palasivat illalla kotiin kaikki raajat tallella.
Sinä kesänä kun he olivat kolmentoista, elämä sai uuden suunnan.

Marian työnsi jalkansa eteen, nappasi ohjakset niihin ja kävi selälleen makaamaan kädet pään alla hevosen lautasilla. Hän oli torkahtamaisillaan, kun kuuli etäistä moottorin ääntä. Hän luuli sitä yhdeksi paikallisista lentokoneista, huterista ylijäämä-Jennyistä tai Standardeista, joita myytiin halvalla sodan jälkeen pääosin harrastajien käyttöön. Ääni kuului idästä. Kovempana. Yhä kovempana. Hän nousi istumaan juuri, kun punamusta kaksitaso yhtäkkiä jylisi yli ylväänä kuin Ilmestyskirjan enkeli; se meni niin matalalta, että Marianista tuntui, että hän olisi ylettynyt koskettamaan sen pyöriä.

Marianin piti heti ottaa selvää mistä oli kyse. 

”Lentävät Brayfoglet” luki koukeroisin valkoisin kirjaimin kahden Curtiss Jenny -koneen pyrstössä. Lentäjät Felix ja Trixie olivat pelastautuneet Wilton Wolfin lentävästä sirkuksesta sen mentyä konkurssiin sen jälkeen, kun hallitus kiristi sääntelyä, koska sodan päättymisen jälkeen ympäri maata putkahdelleiden lentonäytösjuhlien aikana syöksy kuolemaan oli koitunut turhan monen uskalikon kohtaloksi. Brayfoglet olivat matkalla länteen Hollywoodiin hakemaan elokuvista stunttitöitä.

Kaupungissa oli ennenkin käynyt kierteleviä lentäjiä myymässä lentoja ja tekemässä ilmatemppuja ja laskuvarjohyppyjä, mutta Marian ei ollut koskaan varsinaisesti kiinnittänyt heihin huomiota eikä miettinyt sitä, kuinka lentokone pääsee vuorten yli tai taivaanrannan taa ja kuljettaa ihmisiä jonnekin muualle. Ehkä tarvittiin lentokoneen tulo vaarallisen lähelle, sen jyly ja punaisena välähtävät siivet ravistelemaan hänet hereille. Tai sitten hetki vain oli oikea. Hän oli siinä iässä, jossa tuleva aikuinen kolistelee vielä kehittymättömän lapsen luita kuin vanki sellin kaltereita.

Setä tarjosi lentäjille majoituksen maatilalla. Maksuksi hän halusi vain, että Marian ja Jamie pääsevät yläilmoihin, ja niin Marian pääsi innosta hehkuen ensimmäisen kerran lentämään. Sen jälkeen hän tiesi, mitä kohti hän lähtisi tavoittelemaan. 

Koska kukaan lähiseudun lentäjä ei antaisi hänelle lentotunteja noin vain, hän halusi töihin sen sijaan että olisi jatkanut koulunkäyntiä. Hän teki pikkuhommia paikallisille yrittäjille, myös viinatrokarille, mutta rahaa kertyi hitaanlaisesti. Hän sai sinnikkään ihailijan ja meni tämän kanssa naimisiin, mutta mies ei ollut hänelle se oikea. Marian ei halunnut miestä, eikä varsinkaan avioliiton suurinta vaaraa, lasta joka sitoisi hänet maankamaralle. Kaikki mitä hän halusi elämältä, oli lentää. Hän halusi lentää ympäri koko maapallon.

Kirjan tapahtumat hyppäävät välillä toiseen aikatasoon, nykyhetken 2000-luvulle, jossa päähenkilönä on Hollywood-tähti Hadley Baxter. Hänet on kiinnitetty suurmenestykseen nousseeseen sarjaan, mutta hän saa huomata, että nopea nousukiito voi yhdessä yössä, yhdestä mokasta, päätyä mahalaskuun ja potkuihin. 

Pelastuksen tarjoaa mies, joka antaa hänelle pääroolin uudessa suurelokuvassa kuuluisasta lentäjästä, Marian Gravesistä, joka katosi vuonna 1950 lentosuunnistajansa kanssa pyrkiessään kiertämään maapallon pituusakselinsa suuntaisesti. Heidät nähtiin viimeisen kerran Etelämantereen Kuningatar Maudin maan alueella tankkaamassa polttoainetta. Heidän seuraavasta määränpäästään, Rossin jäähyllyltä,  löytyi Marianin päiväkirja huolellisesti pakattuna, ja siihen perustui elokuvan käsikirjoitus. Kumpaakaan heistä, tai heidän lentämäänsä konetta, ei koskaan löydetty. 

Wau, olipa mielettömän upea lukuromaani johon sai todella uppoutua! Ja nimenomaan Marianin aikaan, nykypäivän näyttelijäneitiä en olisi tarinaan tarvinnut ollenkaan. Viimeksi minulla on ollut näin suuret tunteet vallalla kirjan päätteeksi, kun J P Koskisen Tulisiivet päättyi.

26 tuntia äänikirjaa takana ja siitä huolimatta, tietyllä tapaa en olisi halunnut kirjan loppuvan ikinä koskaan ollenkaan! Jos olisin äänestänyt vuoden käännösromaania kirjasomen äänestyksessä, Maapallon ympäri olisi saanut minun kolme pistettäni. 

Opin myös paljon uutta ilmailun historiasta, kun perspektiivi laajeni Charles Lindberghin ja Amelia Earhartin ulkopuolelle.  

Toisaalta, kun sota kirjassa alkoi, kirjassa tulikin vastaan tuttu kuvio, eli Marian tuli valituksi saman organisaation palvelukseen kuin Natasha Lesterin romaanin päähenkilö. 

Tästä päästäänkin aasinsiltaa toiseen postaukseni lukuromaaniin, eli tuohon Natasha Lesterin kirjaan Diorin salaisuus, jolla on harmillisen harhaanjohtava nimi! Kirja ei kerro Christian Diorista!

***

Natasha Lester: Diorin salaisuus

Gummerus, 2021

Lukija: Usva Kärnä 

Kesto: 15 h 24 min

Skye ja Nicholas tutustuivat jo kymmenvuotiaina, yhteisinä Cornwallissa vietettyinä kesinään, joille tuli loppu viisi vuotta myöhemmin. Silloin Nicholas, joka oli perivä isänsä imperiumin, aloitti opinnot New Yorkissa, ja Skyen äiti lähetti hänet ja hänen siskonsa Libertyn tätinsä luokse Pariisiin jatkamaan koulua siellä. Pariisin vuosina tytöt saivat suru-uutisen äidin kuolemasta.

2012

Kat matkusti pari kertaa vuodessa Sydneystä Eurooppaan tapaamaan tavatakseen muotikonservaattorikollegoitaan, sekä pitääkseen esitelmiä erilaisissa konferensseissa. Nyt hän oli tullut ensimmäistä kertaa Cornwalliin, katsomaan isoäitinsä Margaux'n omistamaa taloa, jonka olemassaolostakin oli kuullut vasta kolme päivää aiemmin. He olivat aina olleet läheisiä, ja Margaux oli ottanut hänet pienenä nyyttinä hoiviinsa kun hänen oma äitinsä, Margaux'n tytär, ei ollut siihen pystynyt. 

Niinpä Kat oli hämmästynyt tällaisen salaisuuden olemassaolosta, sekä siitä millaiseen kuntoon talo oli jätetty. Sisustus oli 1920-luvulta, ja koko talo kuin museoitu, kuin se olisi vain jähmettynyt hetkeen jolloin sen ovi oli suljettu ja asukkaat poistuneet, mutta vain tullakseen pian takaisin. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, talossa ei ollut selvästikään asuttu vuosikymmeniin. Miksi Margaux oli ostanut tämän paikan, joka oli enemmän mausoleumi kuin koti?

Pariisi, syyskuu 1939

Skye Penrose oli perinyt vanhan lentokoneensa äidiltään ja elättänyt itsensä esiintymällä ilmasirkuksessa Englannissa, ja tarttumalla tilaisuuksiin milloin missäkin päin Eurooppaa, joskus jopa Kairossa saakka. Hän kuului niihin uhkarohkeisiin lentäjiin, jotka kävelivät koneen siivellä, ja taitolentonäytösten katsojat luultavasti toivoivat hänen putoavan kuolemaansa vain voidakseen sanoa olleensa tuolloin paikalla. 

Kun lehtiotsikot eräänä päivänä kirkuivat Hitlerin hyökänneen Puolaan, Kat joutui viettämään ensimmäisen kokonaisen päivän maankamaralla sitten opittuaan lentämään. Kaikki siviililentäminen oli välittömästi kielletty. Kat ei voinut hyväksyä tilannetta, joten hänen oli hakeuduttava Britannian ilmavoimien palvelukseen. 

Oli kylmä fakta, ettei RAF värvännyt joukkoihinsa naisia. Nämä saattoivat päästä lähimmäs koneita kuljettaessaan lentäjiä autolla tukikohtaan. Kun Skyelle vähän myöhemmin avautui mahdollisuus liittyä avustaviin lentokuljetusjoukkoihin, eli toimimaan siviilijärjestössä joka vastasi koneiden siirrosta tehtailta ja korjaamoista takaisin tukikohtiin, huumaava onnentunne valtasi hänet. Skye pääsisi Spitfiren puikkoihin!

Neljätoista vuotta myöhemmin Skyen ja Nicholasin tiet kohtasivat uudestaan lentotukikohdassa. Poika oli kauan sitten Cornwallissa luvannut kirjoittaa, muttei ollut pystynyt siihen. Aikuistuneen Skyen kohtaaminen herätti Nicholasissa monenlaisia tunteita, mutta hän oli nyt kihloissa ranskattaren, Margaux Jourdanin kanssa. Tilanne veti häntä kahtaalle.

Diorin salaisuus ei todellakaan kerro kuuluisasta muotitalosta. Siinä on nykyhetken pääosassa muotikonservaattori, joten kyllä, Diorin mekkoihin kirjassa törmätään, mutta ne ovat niin pienessä sivuroolissa, ettei kirjaa olisi pitänyt suomeksi nimetä sen mukaan. Alkuteos on nimeltään Paris Secret. Eikö Pariisin salaisuus olisi ollut riittävän myyvä nimi? Eikö Dior nimessä toisaalta karkota lukijoita, jotka ohittavat sen olankohautuksella; en ole kiinnostunut muodista?

Yksi "sen Diorin" perheenjäsenistä on kyllä kirjassa mukana, nimittäin Christianin sisar Catherine, joka toimi sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä, ja tämä on fakta, eli hänen osuutensa kirjassa perustuu todelliseen henkilöön. 

***

Minulla on oma heikko kohtani kirjoihin joissa on jollain tapaa mukana harrasteilmailua, sillä minulla oli nuorena ilo päästä yläilmoihin silloisen poikaystäväni kanssa. Muistan vieläkin yhtään miettimättä sen pikkuisen Cessnan tunnuksen, jolla useimmiten lensimme. OH-CGL. Kuvia löytyi vieläkin netistä. 

Tuntuu hassulta ajatella että olen ollut tuon häkkyrän kyydissä, ja rakastanut joka hetkeä, jokaista temppua, sitä ensimmäistä kertaa kun vähän ensin keikuteltiin siipiä ja kohta mentiin ympäri ja miten pirun hienolta se näytti! Ja entä sitä kun nostettiin vähän korkeutta, että voi kääntää nokan ylös ja kieppua siitä ympäri. Valehtelisin ellen myöntäisi, että haikeita muistoja tulee mieleen, kun kesäisin meidän yli lentää noita pienkoneita, jotka käyvät Näsijärven yllä lentelemässä. 

Menisinkö vielä? Kaikkia fobioita on vuosikymmenten aikana kertynyt, enkä ole enää niin ennakkoluuloton kuin 21-vuotiaana, mutta jos mahdollisuus tarjoutuisi, katuisin loppuelämäni ellen menisi! 

Laadukkaita lukuromaaneja: Colm Tóibín & Lorna Cook

Olipa ihanaa huomata, että Colm Tóibínilta oli ilmestynyt jatkoa Brooklynille! Long Island täytti kaikki odotukseni. 

Toista suomennosta Lorna Cookilta olin sen sijaan tiennyt odottaa ja odottanut olinkin! 

***

Colm Tóibín: Long Island

Tammi, 2024

Lukija: Anna Paavilainen

Kesto: 9 h 19 min

Irlantilaismies oli etsinyt Eilis Fiorelloa, ja Eilis vaistosi heti ettei tällä olisi mitään hyvää kerrottavaa. Eikä tosiaan ollut. Hänen vaimonsa odotti lasta Eilisin aviomiehelle Tonylle, eikä mies aikonut antaa käenpoikasen jäädä taloonsa. Niinpä hän uhkasi tuoda vauvan heidän ovensa taakse heti kun se on syntynyt, ja herra Fiorello saisi kantaa vastuun aikaansaannoksestaan. 

Eilisin anoppi asui viereisessä talossa, mikä ei ollut ideaali ratkaisu, mutta he tulivat kohtuullisen hyvin toimeen. Kun anoppi sai kuulla Tonyn tulevasta lapsesta ja Eilis kieltäytyi ottamasta tätä vastaan, ilmoitti anoppi hoitavansa vauvan. Eilis pakkasi laukkunsa ja lähti Irlantiin, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen, kun hänellä oli ollut siellä suhde Jim Farrellin kanssa.

Irlannissa Jim Farrell piti pubia ja tapaili salaa Nancy Sheridania, joka oli ollut Eilisin paras ystävä ennen kuin tämä oli muuttanut Amerikkaan. 

Nancy haaveili kosinnasta, vaikka pohtikin samalla miten 46-vuotias leski voisi naida ikäisensä poikamiehen, joka oli parikymmentä vuotta sitten ollut rakastunut hänen parhaaseen ystäväänsä, joka oli kuitenkin valinnut amerikanitaliaisen miehen ja palannut rapakon taa.

Kun Eilis oli asettunut Irlantiin, hän ilmoitti Tonylle päässeensä turvallisesti perille, ja kirjoitti pidemmän kirjeen tyttärelleen Rosellalle. Hän toivoi tämän tulevan veljensä Larryn kanssa käymään Irlannissa. 

Hän mietti, saisiko sitä kaikkea enää koskaan takaisin. Hän huomasi toivovansa, että Tonylta tai anopilta tai Frankilta tulisi kirje, jossa sanottaisiin, että he olivat alkaneet kallistua hänen kannalleen tai että se mies oli käynyt sanomassa, että oli vaimonsa kanssa päättänyt kasvattaa lapsen itse.

Hän toivoi, että Larry ja Rosella tulisivat nyt eivätkä viikkojen päästä. Hän toivoi, että äiti antaisi hänen puhua heistä. Mutta sitä, mitä hän eniten toivoi, hän uskalsi tuskin ajatella – ettei olisi äidin peräkamarissa kirjoittamassa kirjettä ja kuulisi, miten äiti liikkuu vaivalloisesti yläkerrassa, vaan että olisi kotona ja heräisi alkukesän pehmeään valoon, joka siivilöityisi makuuhuoneen verhojen läpi Long Islandilla.

Tuntui oikeastaan aika jännältä, että vaikka Brooklynin lukemisesta oli niin monta vuotta aikaa, tavoitin Long Islandista hyvin nopeasti sen saman tunnelman. Tästä voisi päätellä, että Tóibínilla on tunnistettava oma tyylinsä, ja ai että nautin näiden läheiseksi tulevien ihmisten elämän seuraamisesta! Kiemuroita riitti ja oli koukuttavaa seurata koska Eilisille selviää totuus Jimistä ja Nancystä (ja miten se tapahtuu) ja mitä siitä seuraa! Siitä huolimatta romaanissa tärkeintä on kuitenkin sen omanlainen tunnelma, enkä loppujen lopuksi osaa valita sanoisinko Long Islandia juonivetoiseksi vai tunnelmavetoiseksi. Se on kutkuttava yhdistelmä kumpaakin. 

Nyt vain toivon että Nora Websteristä, joka Long Islandissa sivulauseessa mainittiin, saataisiin äänikirjaversio! Jos toimerrun, laitan Tammelle toiveen.

***

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä

Bazar, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 34 min

Pariisi, 2019

Kuuluisan Ritz-hotellin huutokaupassa oli myytävänä harvinaisuuksia vuosikymmenten varrelta, osa varsinaisia aarteita, kaikki hirvittävän kalliita. Chloe toivoi silti löytävänsä jonkin pienen muistoesineen isoäidilleen Adelelle, jonka menneisyydestä hän ei tarkalleen tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että tämä oli asunut Ritzissä sodan saksalaismiehityksen aikaan. 

Chloe oli kaivannut irtiottoa ja tullut Pariisiin, kun ystävä oli tarjonnut kesätyötä vintagevaateputiikissaan. Hän ei ollut enää mikään nuori hupakko, muutaman kuukauden kuluttua hän täyttäisi jo neljäkymmentä. Siinä iässä hän saattoi jo todeta, ettei elämä ollut kulkenut sitä rataa mitä hän oli nuorena kuvitellut. Hän oli aina halunnut asua Pariisissa, ja hänen hyvällä ranskan kielen taidollaan ja työkokemuksellaan olikin ihme, että hän oli jäänyt Englantiin. Ei olisi kuitenkaan liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Tästä tulisi hänen pölyttömän elämänsä ravistelun vuosi. 

Huutokaupan tauolla Chloe päätyi juttusille ranskalaismiehen kanssa, ja lähti tämän seuraksi kahville. Etiennestä hän saikin kumppanin jonka kanssa tutkia, millaista elämä oli ollut vallatussa Pariisissa. Lukijalle Adelen elämän kiemurat avautuivat nopeammin kuin Chloelle, sillä luonnollisesti Adele pääsee itsekin ääneen. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, sillä hän toimii Coco Chanelin avustajana ja me jälkipolvet tiedämme Chanelin olleen melkoisen lämpimissä väleissä natsien kanssa. Heitä myös asui Ritzissä, ja siellä järjestettiin hakaristilipuin somistettuja juhlia. 

Lorna Cook on näiden kahden suomennetun kirjan perusteella lukuromaanien taituri minun makuuni. Lisää Cookia on suomeksi luvassa toukokuussa, ja myös vuonna 2026 luvataan lisää tätä herkkua!

Erityiskiitokset vielä yhdelle lempilukijoistani, Krista Putkonen-Örnille, joka ääntää ranskalaiset nimet suomalaiseen korvaan sopivasti. 

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

 Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Otava, 2022

Lukija: Talvikki Eerola

Kesto: 17 h 44 min

Gröndahlin kartano, Parainen, 1919

Ulriikka Melvas pestattiin navettapiiaksi Gröndahlin kartanoon 1800-luvun loppupuolella.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, kansalaissodan jälkeen, Erikssonin tyttärien Astridin ja Margitin kaltaisia kulkijoita oli paljon työtä vailla. Ulriikka, joka oli tällä välin koulutettu puutarhuriksi, vastasi periaatteessa vain omenapuista ja kasvihuoneista, mutta auttoi siinä missä tarvittiin ja pestasi tytöt kartanoon piioiksi. Omenien lisäksi Gröndahlissa kasvatettiin myyntiin ruusuja ja narsisseja.

Margit teki ahkerasti töitä keittiössä, Astrid auttoi myös Karin-rouvaa. Piian ja emännän välille kehittyikin erikoinen suhde, sillä nuori rouva oli yksinäinen ja kovasti ystävää vailla. 

Kartanon herrasväkeä oli tuolloin vain kolme, lapsettoman nuoren rouvan lisäksi nuori herra ja tämän isä vanha herra, joka edelleen määräsi talon asioista. 

Minulta on myös kysytty oliko Karin-rouva turhan ankara. Oliko hän julma. Minä sanon että ei erityisemmin. Hän oli tarkka. Hän piti siitä, että siivottiin kunnolla. Jos hän näki, että keittiön lankkulattiaan oli jäänyt tummempi tahra, hän määräsi Astridin hakemaan hiekkapaperia ja rapsuttamaan kunnes se oli samanvärinen kuin muu lattia. Mutta hän osasi olla myös oikeudenmukainen. Kun hän kuuli, että Margit ja Astrid lähettivät suurimman osan palkastaan äidilleen vaikka olivat melkein täysi-ikäisiä, hän suuttui ja sanoi ettei se ollut oikein. Hän sanoi että tytöt olivat tarpeeksi vanhoja pitämään palkkansa itse.

Ainut, mitä voin sanoa Karin-rouvasta, on että hänen tuuliaan oli vaikea ennustaa. Astrid otti sen kerran puheeksi. ”Minä olen ollut useamman vuoden palveluksessa, mutta minulla ei ole koskaan ollut Karin-rouvan kaltaista emäntää. Hän on, en sano tätä pahalla, sellainen jota sanotaan ailahtelevaiseksi. On ihan mahdotonta tietää mitä hän haluaa. Yleensä rouvat ovat sopivan etäisiä, he eivät halua tietää palvelijasta mitään eikä tämän työn yksityiskohtia. Heille riittää, että hommat hoidetaan. Yhtenä päivänä hän löytää moitittavaa kaikesta, suuttuu minulle ja väittää että sanon vastaan ja näsäviisastelen, vaikka en minä tee niin. Toisena päivänä hän pyytää minua jättämään rouvittelun ja sanomaan häntä Kariniksi, pyytää istumaan kanssaan teepöytään. Tarjoaa suklaata ja kinkkuvoileipiä. On vaikea tehdä töitä, kun ei tiedä mitä rouva milloinkin haluaa. Hän kun on eri päivinä niin kovin erilainen.”

Karin-rouva piti kovasti Astridista. Luulen että hän oli kovin yksinäinen ja kaipasi ikäistään seuraa. Ja vaikka Astrid olikin vain palvelija, oli hän sievä ja nokkela. Kun rouva huomasi, että hän luki mielellään, Astrid sai luvan lainata kirjoja mielensä mukaan kartanon kirjastosta. Kun rouva huomasi, että Astrid oli nopea oppimaan ja tällä oli hyvä sävelkorva, hän halusi että he tiistaisin opettelisivat yhdessä ranskaa. Talvi on saaristossa kovin pitkä ja espanjantauti oli vähentänyt vieraskutsuja. Astridista rouva löysi ystävän, jonkun nuoren ja iloisen, jota opettaa. Jos rouva olisi elänyt kaupungissa, hän tuskin olisi vaivautunut ystävystymään piikansa kanssa, mutta maalla ihmisiä ja vaihtoehtoja oli niin vähän.

Gröndahl oli periaatteessa hyvä paikka tehdä töitä, sunnuntaisin saattoi saada jopa lihaa lautaselle. Astrid ei kuitenkaan aikonut piikoa pitkään, hän tahtoi tehtaaseen töihin ja uskoi että kohta tulisi uusi vallankumous. Kartanoon tullessaan siskoksilla oli suunnitelmissa säästää molempien palkkarahat ja hankkia yhteinen koti, mutta suunnitelmilla on tapana muuttua... 

Pariisi 1935

Alice B Toklas oli amerikanjuutalainen, jonka rakastettu, niin ikään amerikkalainen, oli runoilija ja kirjailija Gertrude Stein. Heidän suhteessaan Gertrude teki taidetta ja Alice hoiti kaiken muun, hän oli sihteeri ja puhtaaksikirjoittaja siinä missä rakastajakin. 

Gertrude oli julkaissut pari vuotta aiemmin romaanin Alice B Toklasin omaelämäkerta, joka oli myynyt niin hyvin, että heillä on jälleen varaa palkata palvelija. 

Kun Margit tuli hakemaan keittäjän paikkaa, hän oli pukeutunut hyvin ja käyttäytyi hillitysti; häntä olisi voinut pitää tyttökoulun tai pianonsoiton opettajana. Hän puhui yhtä hyvää ranskaa kuin Alice itse, joka oli syntyjään amerikkalainen, mutta asunut Ranskassa silloin jo kolmekymmentä vuotta. 

Minä janosin keskustelukumppania. Jotakuta, jonka kanssa puhua arkisista asioista ja käydä torilla. Lapsena pidin keittäjätärtämme Noraa parhaana ystävättärenäni. Noran erikoisuus oli kermavaahdosta vispattu jäätelö. Lapsena ruokamaku on melko yksinkertainen.

”Onko teillä yhä sukua Suomessa? Kaipaatteko heitä?”

”Ei sukulaisia”, Margit sanoi puhuen kömpelömpää ranskaa kuin yleensä. Ehkä hän teeskenteli tai aihe kiihdytti häntä. ”Kaikki ovat menneet.”

”Se on surullista”, minä sanoin. Margit sai minut tuntemaan, että olin urkkinut sopimattomasti hänen yksityiselämäänsä.

”Minä ja miss Stein olemme myös orpoja. Siksi varmaan olemme niin hyviä ystäviä. Meillä on enää vain toisemme. Kaksi ulkomaalaista Pariisissa.”

”Mutta onneksi te ette ole köyhä, miss. On huono juttu olla yksin ja köyhä.”

”Kieltämättä. On ainakin esteettisempää.” 

En sanonut että en pitänyt minua ja Gertrudea varakkaina. Me molemmat elimme vaatimattomammin kuin meidät oli kasvatettu, mutta naisilla on omat rajoituksensa tehdä ansiotyötä ja omakustanneharrastukseni oli käynyt kalliiksi. Toki Gertruden romaanin saama julkisuus helpotti. Sekä henkisesti että taloudellisesti. Rikastua vanhana, se vasta oli kummallinen asia. Tosin ei edes Gertrude ollut niin optimistinen, että olisi uskonut menestyksen jatkuvan. Minun nimissäni kirjoitetut muistelmat olivat vitsi, sitä vitsiä ei voinut toistaa.

Gertrude kyllä yritti. Hän kirjoitti parhaillaan uutta elämäkertaa, mutta tällä kertaa hän ei aikoisi tinkiä tyylistä. Hän halusi uuden kirjan kuulostavan Gertrude Steinilta. Ajattelin, että häntä kaiveli hiukan, että juuri minun äänelläni kirjoitettu kirja oli saavuttanut hänen suuren menestyksensä. Lisäksi hän joutui koko Amerikan-kiertueemme ajan vastaamaan kysymyksiin siitä, kuka on Alice B. Toklas. Ja niin paljon kuin Gertrude minua rakastikin, hän mieluiten puhui Gertrude Steinista.

Niin Alice B Toklas, Gertrude Stein kuin heidän keittäjänsä, suomalaissyntyinen Margit, ovat todellisia henkilöitä. Amerikkalaisneitien elämäntapahtumat ovat pitkälti dokumentoituja, mutta Margitin kohdalla kirjailijalla on ollut mahdollisuus käyttää mielikuvitusta laajalla sapluunalla ja näin on mitä ilmeisimmin myös tehty. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä tarinaan sisään ja ihmettelin miksei tämä niin monessa blogissa kiitelty ja pitkään odottamani lukukokemus avaudu minulle niks naks. Luulisin että se johtui kahdesta niin erilaisesta tapahtumapaikasta, siihen lisättynä lähes kaksikymmentä vuotta eroa, ja vielä niin että sama henkilö eli Margit on se punainen lanka, limittäin sekä nuorena tyttönä että vanhempana naisena. Margit ei koskaan ole itse päähenkilönä, vain aivan lopussa, kun erinäiset tapahtumat vihdoin selkiytyvät, sekä Margit että Astrid pääsevät kunnolla ääneen. 

Sitten kun sain juonesta kiinni, aloin todella pitää kirjasta ja ajan mittaan siitä kasvoi minullekin täyden viiden tähden kirja. Se oli pitkä, mutten olisi edes tiivistänyt sitä, mikä on yllättävää koska pääsääntöisesti aina olisin tiivistämässä näin paksuja romaaneja. Parkkinen on nautinnollisen taitava juonenkäänteiden kehittelijä, ja tapahtumia paljastettiin juuri sopiva määrä kerrallaan. Olen lukenut Parkkiselta aiemmin yhden romaanin, Säädyllinen ainesosa. Harmi etten tullut kirjoittaneeksi siitä juttua, siihen aikaan kirjoittelin vain jokusista lukemistani kirjoista. Säädyllinen ainesosa on kuitenkin muistikuvissani vielä se vetävämpi näistä kahdesta. 

1920-luvun suomalaisen maaseutukartanon elämä ja kulttuurikerman salonki sotaa enteilevässä Pariisissa olivat niin erilaiset maailmat, että väkisinkin toisesta tuli suosikkini, se johon toivoin pian taas palattavan kun piipahdettiin toisaalta, ja kyllähän se oli Pariisi. Siinä missä Gröndahlissa elettiin rauhallista elämää oman väen kesken, Pariisiin kerääntyi monia amerikkalaisia kulttuurin ja etenkin kirjallisuuden edustajia. Heitä alettiin kutsua kadotetuksi sukupolveksi (The Lost Generation) ja heistä tunnetuimpia olivat kirjailijat Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald. Gertrude Steinin salonki oli heidän kokoontumispaikkansa ja etenkin nuori Hemingway oli Steinin suosiossa, samoin nuori taidemaalari Picasso, jonka lukuisia töitä Steinilla oli hallussaan, mukaan lukien Picasson hänestä maalaama muotokuva.

Toki Paraistenkin tapahtumat kiinnostivat, sitä paitsi juonikuvauksessa vihjattiin sisarusten liittyvän kartanossa tapahtuneeseen veritekoon. Toinen arvoitus jonka selviämistä mielenkiinnolla odotin oli se, miten Margit päätyi Pariisiin, mutta siitähän ei mitään todellista faktatietoa olekaan, harmi. 

Kun kirjassa oli näin selkeästi kaksi kertojaa, Ulriikka sekä Alice, kaksi lukijaa olisi ollut äänikirjassa hyvä ratkaisu. Useampia lukijoita soisi käytettävän useamminkin, ehkä se on kustannuskysymys. 

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Otava, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 7 min

Sinä päivänä, kun Anna otti lainan jonka korot olivat suuremmat kuin lainasumma itse, hän tiesi ettei tämä päättyisi hyvin. Hän oli siinä oikeassa ja oppi samalla, etteivät velkojat tyydy koputtelemaan ovelle, ne tunkevat suoraan sisälle. Sitten lähti työpaikkakin alta, eikä se edes ollut kaksinen, surkea palkka kuppilassa, toki parempi kuin ei sitäkään.

Annalla on kaksi tytärtä, 17-vuotias Chloe ja 12-vuotias Lily. Lasten isä asuu Marseillessa, ja tähän on mutkikas suhde, joka avautuu lisää kirjan mittaan.

Chloen mielialat vaihtelevat äidin mielestä tuikkivasta kyynelehtivään riippuen siitä, millaisen viestin tyttö saa puhelimeensa. Heidän suhteensa ei ole helppo, mutta voiko se ollakaan teini-ikäisen tyttäreen?

Chloe itse haaveilee löytävänsä poikaystävän ja kokevansa romanttisen rakkauden joka saa hänet tuntemaan olevansa vain puolikas joka hetki kun he ovat erossa, mutta hän törmää aina samaan ongelmaan. Jos ei anna, pojat eivät tahdo enää nähdä. Jos antaa, sama lopputulos. Mitä oikein pitäisi tehdä?

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen kotiarestissa. Se on inhottavaa, mutta pahinta on, ettei äiti enää luota minuun. Olen tuottanut hänelle pettymyksen.

Hän kysyi miljoonaa asiaa ja halusi tietää kaiken. En vastannut, joten hän penkoi kamani. Ja etsivä löytää.

Kun hän äkkäsi kortsupaketin, hän valahti valkoiseksi.

Kun hän näki e-pillerit, hän muuttui tulipunaiseksi.

Kun hän löysi ruohon, hän käveli ulos huoneesta.

Lilyllä on välillä hankalaa koulussa. On hänellä ystäviäkin, mutta jos edes työpariksi tehtävään osoitetaan väärä poika, on sen tyttöystävä heti kurkussa kiinni. Kaksitoistavuotislahjakseen Lily saa uuden ystävän, jolle antaa nimeksi Marcel.

3. maaliskuuta

Rakas Marcel,

lauantaina minä täytin kaksitoista ja sain kummitädiltäni synttärilahjaksi päiväkirjan: sinut. Kummitäti on oikein kiltti - varmaan hän yrittää paikata sitä, että hänellä on hampaat kuin majavalla-, mutta tässä hän meni pahasti metsään. Ensinnäkään minä olen en ole koskaan tajunnut, mihin päiväkirjaa tarvitaan, ja - minulla on sitä paitsi ihan tarpeeksi tekemistä läksyissäkin. Kaiken lisäksi hän valkkasi sellaisen jossa on pinkit kannet ja sydämiä. Hyvä kun ei paljetteja.

Koska en ollut aikonut koskea sinuun sormellanikaan, olin jättänyt sinut keittiöön siinä toivossa, että äiti tai Chloe heittäisivät sinut roskiin mainoslehtisten seassa. Tänään kuitenkin sattui yksi juttu joka minun täytyy aivan ehdottomasti saada kertoa jollekin, ja jota en voi kertoa kenellekään muulle. Minä siis väritin sinun kantesi paksulla punaisella tussilla, laitoin sinuun toisen munalukon (ei haukkuva koira venettä kaada) ja löysin sinulle täydellisen piilopaikan mutta en sano mistä. (Chloe, jos luet tätä niin lopeta heti paikalla tai kerron äidille että käytät sen rintsikoita.)

Sinun nimesi on muuten Marcel, toivottavasti tykkäät siitä. Se johtuu siitä, että olet punainen niin kuin toisessa kerroksessa asuvan Marcel Mussonin naama (ja kalju).

En tiedä kirjoitanko sinuun usein. Jos käy niin kuin finnivoiteen kanssa, unohdan sinut useimpina iltoina. Mutta yritetään nyt kuitenkin.

Kun Anna sitten ykskaks ilmoittaa, että pakatkaa lämpimiä vaatteita laukkuun, nyt lähdetään isoisän pakettiautolla Skandinaviaan katsomaan revontulia, Lucy pitää äitiä lopullisesti seonneena ja Chloe on saada slaagin kun tajuaa Saksan rajanylityksen jälkeen ettei hänen puhelimensa netti enää toimi. Marcelin sivut täyttyvät kovaa vauhtia.

Leirintäalueella Hampurissa he törmäsivät ensimmäiseen isompaan ongelmaan, kun Anna ei osannut tyhjentää kemiallista vessaa. Auttamaan tullut Julien esitteli heidät matkailuautoporukalle joka reissasi yhdessä. Julien matkasi Lucyn ikäisen nepsypojan, Noén kanssa. Toisen kerran he turvautuvat Julienin apuun menoveden loppuessa, mutta Anna ei vieläkään halunnut liittyä matkalaisten ryhmään. Hetken päästä matkaa taitetaan kuitenkin yhdessä. Tulevien tuhansien kilometrien aikana nähdään revontulet, vesiputoukset ja paljon muuta. Vaelletaan luonnossa, valvotaan öitä, vaihdetaan salaisuuksia, saadaan salaperäisiä runoja, suunnitellaan elämää eteenpäin. Nuo kaksi kuukautta muuttavat paljon, toisaalta eivät mitään, kotona odottavat tietyt asiat. Mutta jos jotain, niin kasvetaan ja itsenäistytään iästä riippumatta, lähennytään perheenä ja saadaan uusia ystäviä, jopa perheenjäseniä.

Olipa kiva osua kerrankin kuuntelemaan kirja, jonka jokainen päähenkilö oli vastustamattoman ihana! Tällaista olen todella kaivannut. 

En löytänyt kirjasta ainuttakaan blogijuttua. Harmi. Tässä oli sisältöä, hauskuutta ja oivalluksia. Lopussa oli twisti, lyhyt hyppäys ajassa taaksepäin, jossa paljastettiin jotain sellaista, jota en olisi ominpäin hoksannut. 

Miksei kukaan lue tätä? 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset

 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset

Flanagans #2

Bazar, 2021

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 10 h 46 min

Lontoo, 1980-luku.

Linda Lansing oli myynyt hotelli Flanagansin ja hotellia pyörittivät nyt yhdessä edellisestä osasta tutut Emma ja Elinor. Flanagans oli edelleen suosittu ja piti ystävykset kiireisinä. 

Emmalla ja hänen aviomiehellään Alexanderilla oli tytär Frankie, joka vihasi äitiään ja oli etääntynyt myös isästään. Vanhempien avioliitto oli käytännössä ajautunut karille.

Tähän saakka vuosi 1983 oli ollut kauhea. Kaikilla muilla oli joku, vain Emma oli yksin. Mutta mitä muutakaan saattoi odottaa, jos hän ei voinut rakastaa omaa miestään ja jos hänellä oli naurettavia fantasioita miehestä, joka kuului toiselle?

Kun hän edellisenä päivänä oli katsonut Tuulen Viemää -elokuvan, hän oli tunnistanut Scarlett O'Harassa itsensä. On aivan oikein, ettei kukaan rakasta minua, hän ajatteli nyt ja pujotti jalkaan korkokengät, joita hän käytti seurustellessaan vieraiden kanssa salongissa. Aivan oikein minulle.

Frankie oli villi tyttö, hänen mielestään hyvissä juhlissa oli kokaiinia. Hän tiesi, että äiti haluaisi nähdä hänet aikanaan Flanagansin johdossa, mutta Frankie ei voinut juuri tylsempää kohtaloa kuvitella. Hän ei ylipäätään jaksanut enää katsella vanhempiaan, pakkasi kamansa ja ilmoitti muuttavansa kaverinsa Carolin luokse. 

Äiti taatusti kuolisi jos tietäisi, että Frankie ja Carol sekstasivat. Jos Tom olisi paikalla, he voisivat kaikki kolme yhdessä omistautua kokaiinille ja rakkaudelle. Joka tapauksessa tästä tulisi ikimuistoinen uudenvuodenaatto.

Frankie käytti huumeita kohtuudella, hän ei todellakaan halunnut tulla riippuvaiseksi. Silloin tällöin käytettynä kokaiini oli huikeaa. Se sai tuntemaan itsensä ylivoimaiseksi. Seksi oli törkeän kuumaa, ja elämä muuttui jollakin tapaa kristallinkirkkaaksi. Ei Frankie ollut rakastunut Caroliin eikä Tomiin, mutta seksi oli mahtavaa, ja jotta hänen ei tarvitsisi olla huolissaan, hän oli jo vuosia syönyt e-pillereitä. Äiti oli ollut kahdeksantoista tullessaan paksuksi. Luultavasti hän ajatteli Frankien pilanneen hänen elämänsä. Frankie oli melkein kahdenkymmenenkahden, eikä aikonut hankkia lapsia ikinä. Miksi pitäisi toistaa vanhempiensa virheet?

Elinor ja Sebastian asuivat tyttärensä Billien kanssa Belgraviassa. Billie täyttäisi kohta 22. Samanikäisenä äidistä oli jo tullut Flanagansin ensimmäinen mustaihoinen johtaja. Billie haki kovasti äitinsä hyväksyntää, mutta Elinorilla ei ollut koskaan aidosti aikaa hänelle. Ei hänellä ollut aikaa Sebastianillekaan, ja tällä olikin jatkuvasti suhteita muiden naisten kanssa. 

Billie myönsi ettei ollut saanut vielä mitään aikaan, mutta päätti että kohta alkava uusi vuosi olisi hänen. Siksi hän haki yliopistoon Ruotsiin, ja muutti innokkaana Uppsalaan. 

Mitä tapahtuisi jos Billie muuttaisi Ruotsiin? Joiko isä siksi, ettei hän ollut onnellinen äidin kanssa?

Toisinaan Billie mietti, että oli varmasti raskasta olla naimisissa sellaisen kanssa, jolla oli yhtä kovat tavoitteet kuin äidillä ja joka halusi aina tulla paremmaksi ja osaavammaksi. 

Billie oli saanut lapsesta asti kuulla äidin kysyvän "oletko nyt oikeasti tyytyväinen?", kun Billie aikoi palauttaa tekemänsä koulutyön. Aivan kuin tyytyväisyyteen ei olisi aihetta. Aivan kuin aina olisi parantamisen varaa.

Äidin mukaan Billie ei ymmärtänyt, miten vaikeaa oli ollut olla mustaihoinen nainen viisikymmentäluvun Lontoossa, mutta äiti oli väärässä. Billie sai tuntea sen seuraukset joka päivä.

Täytyy sanoa että pidin ensimmäisestä osasta paljon enemmän. Tuntuu kuin sen twistit ja aikakauden loistava esiin tuominen esimerkiksi Linda Lansingin pukeutumisella olisi tässä kirjassa korvattu riisuuntumisella, sen verran monia ja pitkäkestoisia rakastelukohtauksia tässä oli ja muutenkin meno oli kuin Dallas tv-sarjasta. Myös hotelli oli pienemmässä roolissa ja siinä missä ensimmäisessä osassa oli kahden kerroksen väkeä, työntekijät eivät olleet enää läsnä. 

Sen sijaan kirjassa oli hyvin vahvasti läsnä se kaikki, mistä en 80-luvussa sen eläneenä teininä ja nuorena aikuisena ollenkaan pitänyt. Saa nähdä tuleeko trilogian viimeinen osa luettua, olisihan se toisaalta vähän hölmöä jättää, kun kirjat ovat jokseenkin lyhyitäkin. 

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

WSOY, 2022

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 11 h 16 min

Kun työpaikalla tehtiin värianalyysit, Agneta ei saanut itselleen oikein mitään tulosta. Mutta hän onkin läpinäkyvä ja siinä on ihmistyyppi, jota ei testitulosten vaihtoehdoissa löydy.

Agnetan mies Magnus oli tehnyt heille täydellisen ruokaremontin. Ei enää punaista lihaa, ei kahvia, sokeria, rasvoja. Niinpä Agnetan aamiainen koostui enää kupillisesta teetä ja yön yli muhineesta raakapuurosta. Viisikymmentä täytettyään Magnus oli alkanut pyöräillä töihin trikoissa ja viettää viikonloput lintubongariasussaan tai märkäpuvussa. Mies haaveili Kanaalin yli uimisesta, tosin ilman märkäpukua, vain silloin saisi nimensä virallisiin kirjoihin. 

Agneta kyllä tiedosti sen, että hänen elämänsä oli pitkälti Magnuksen laatimaa ja tulevaisuuden toiveet Magnuksen henkilökohtaisia haaveita, vaikka mies jostain käsittämättömästä syystä piti niitä heidän yhteisinä suunnitelminaan. Lapsetkin asuivat jo omillaan, ainakin tavallaan, sillä he tuntuivat tarvitsevan Agnetaa silloin, ja vain silloin, kun tarvitsivat rahaa. 

Heti kun Magnus pyörineen on hävinnyt näkyvistä kadulle, minä menen kellariin. Avaan ison pakastimen ja nostan kaikki sienet pois tieltä. Niiden alla on minun kätketty aarteeni: paahtoleipä. Leipä ei ole edes juurileipää, vaan silkkaa valkoista, epäterveellistä gluteenijauhoa. 

Aprikoosimarmeladipurkki on pakastimen takana. Magnus oli kauhean tarkka siitä, että meidän piti hankkiutua eroon kaikesta, mikä voisi saattaa meidät kiusaukseen. Niin heitettiin roskiin joka ainoa marmeladipurkki, voi, Nutella, sokeri, niin no, kaikki mikä maistuu hyvältä. Onnistuin pelastamaan kalman kidasta punaviinipullon, jossa on kierrekorkki. Piilotin sen sängyn alle. Meillä kotona alkaa olla samanlaista kuin Yhdysvalloissa kieltolain aikaan: yritys jalostaa moraalia johtaa täydelliseen kaaokseen. Koko maailmankaikkeus räjähtää lahjuksien, salakuljetetun viinan ja murhien sekamelskaksi. Siinä tulevaisuuteni täällä Hasselvägen 84:ssä. 

Pieni kapinointi Magnusta vastaan oli siis jo nostanut päätään ennen lopullista sysäystä. Kun Agneta näki käännöskoneella tehdyn, onnahtelevaa ruotsia olevan lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin au pairia Ranskaan, hän otti yhteyttä ja sai paikan. Agneta kaipasi vapautta mutta samalla sitä tunnetta, että joku aidosti tarvitsee häntä. Vain pari kuukautta, vain jouluun saakka, sitten hän palaisi Ruotsiin kuuliaisen ja kaikista arjen askareista huolehtivan vaimon ja tilisiirtoäidin rooliin. 

Ranskassa häntä odotti yllätys.

- Annjetá!

Huusiko joku melkein minun nimeäni? Käännyn ympäri.

Vaaleanpunaisin ikkunaluukuin koristellusta pikku talosta astuu ulos pikkuinen nainen, varmasti enintään 150-senttinen, ja vetää kauniisti kirjaillun neuletakin hennoille harteilleen. Nainen hymyilee ystävällisesti ja pälpättää täyttä vauhtia. En ymmärrä sanaakaan; minähän ehdin hädin tuskin avata sen kieltenopiskelusovelluksen. Sitten hän kopistelee luokseni ja tarttuu käsiini - toden totta, hän tarttuu käsiini - ja jatkaa höpöttämistä. Onpa hänellä sileät ja viileät kädet. Lyhyissä harmaissa hiuksissa on lähes violetti vivahdus ja ne on kammattu virheettömille laineille. Silmälasien takaa sädehtivät hunajanruskeat silmät, jotka katsovat minuun ikään kuin ymmärtäisin mistä hän puhuu.

- I don't speak French. No parle français. Nada, niente french. Sorry. Pardon. But I... Je m'appelle Agneta, oui.

- Excellent! Et moi Bonnibelle. Bonnibelle!

Pieni nainen hidastaa puhevauhtiaan ja osoittaa itseään. Toistan perässä.

- Bonnibelle?

- Oui, bienvenue!

Häntä vastassa oleva Bonnibelle ei ole ruuhkavuosiaan elävä äiti, vaan rempseä 80-vuotias, eikä au pairia tarvitseva Einar ole pikkupoika, vaan hänen ystävänsä, yhtä iäkäs mies. Kun Einar oli muistisairauden myötä yhtäkkiä alkanut puhua nuoruutensa äidinkieltä, oli syntynyt idea ruotsalaisesta au pairista. Olipa ihanaa, että "Annjetá" oli tullut Provenceen! 

Luulin alunperin kirjaa huomattavasti kevyemmäksi kuin mitä se olikaan. Kyllä, luvassa on jonkinlainen chick litin ja feelgoodin sekoitus, mutta myös ihana tarina itsensä löytämisestä ja rohkeudesta tarttua hetkeen ja tilaisuuteen, vaikka se tarkoittaisi turvallisten rutiinien karistamista. Teksti on hauskaa ja oivaltavaa, tästä voisi hyvin saada tsemppikirjan elämänmuutokseen.

Henkilöhahmot Ranskassa ovat kiinnostavia, toinen toistaan erikoisempia ja ihanampia, vain Agnetan mies on itsekeskeinen paskiainen, mutta ainahan yksi sellainen on löydyttävä tai ei saada mitään dramaa aikaan.

Vuokko Hovatalla oli juuri sopivan lempeä mutta riittävän määrätietoinen ääni Agnetalle, ainakin kevyesti nopeutettuna. Harvoin kyllä kuuntelenkaan vain 1x nopeudella. 

Klassikkohaaste #15 - Kukkia Rouva Harrisille

Paul Gallico: Kukkia Rouva Harrisille

Gummerus, 1960

159 sivua

Rouva Harris siivosi. Kuutena päivänä viikossa, kymmenen tuntia päivässä, 52 viikkoa vuodessa. Hän otti asiakkaita vain parhaista Estonin ja Belgrave Squaren hienostokortteleista ja tienasi näin kolme shillinkiä tunnissa. 

Yksi hänen asiakkaistaan oli lady Dant, jonka mies oli teollisuusparoni ja jonka kuvan sai usein nähdä The Tatlerin kaltaisten julkaisujen seurapiiripalstoilla. Juuri Lady Dantin huoneistossa hän oli nähnyt kaksi jumalaisen kaunista iltapukua, joita rouva oli ylpeänä esitellyt Diorin muotitalon luomuksiksi. 450 puntaa, lady Dant oli vastannut hänen kysyessään moisten aarteiden hintaa. Dior, Chanel ynnä muu pariisilaismuoti oli hänelle kyllä tuttu käsite, sillä hän selasi mielellään asiakkailta saamiaan vanhoja muotilehtiä. Mutta kuvat olivat vain kuvia, eivätkä olleet tehneet häneen samanlaista vaikutusta.

Oli nimittäin vallan toinen asia selailla Voguen tai Ellen sivuja ja katsella valokuvia, joissa nuo ihanuudet näyttivät persoonattomilta ja yhtä etäisiltä kuin kuu ja tähdet. Toista oli nähdä ne todellisina edessään, katsella niiden nerokasta leikkausta, koskettaa, haistaa, rakastaa niitä ja kokea yhtäkkiä niiden herättämän kaipauksen polttava tuli. 

Sillä hetkellä rouva Harris päätti, että hänen komerossaan tulisi roikkumaan Diorin puku, täydellinen naisellisen mieliteon ilmentymä kaikessa kauneudessaan. 

Hän ei ollut tyhmä. Kyllä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan näyttäytyä missään tuo puku päällään. Hänhän oli siivooja, ei hienostoväkeä. Samalla rahalla voisi ostaa jalokivikorun tai timantin, mutta hän halusi omistaa Diorin, tietää että se roikkui hänen komerossaan ja kun hän illalla tulisi töistä kotiin hän voisi ottaa puvun komerosta, katsella ja koskettaa sitä. 

Tämän suunnitelmansa hän uskoi ainoastaan parhaalle ystävälleen rouva Butterfieldille, joka myös oli siivooja. Heillä oli joka viikkoinen traditionsa täyttää yhdessä veikkauskupongit. Rouva Butterfield piti hänen tavoitettaan hassuna, mutta iloitsi kun rouva Harris voitti seuraavalla kierroksella. Vaikka summa oli suurin heidän koskaan voittamansa, se oli silti vain vähän yli sata puntaa, eikä riittänyt Diorin pukuun. 

Rouva Harris ryhtyi säästämään. Vain pakolliset menot, niukempaa ruokaa, ei enää bussilla töihin. Kun rouva Butterfield tuli hakemaan häntä "levareihin" (elokuviin) hän kieltäytyi jyrkästi, jopa silloin kun valkokankaalla olisi ollut Marilyn Monroe. Vain se häntä harmitti, ettei hän voinut enää ostaa leikkokukkiakaan, sillä ennen kuin hän oli nähnyt nuo Diorin puvut, kukat kotona olivat olleet hänen elämänsä ylelliset väripilkut. 

Voi rouva Harris! Oli ilo lukea näin lämminhenkinen iätön ja ajaton romaani naisesta joka päättää olla oman elämänsä sankari! Ihailen rouva Harrisin päämäärätietoisuutta, sitä miten hän lähtee tavoittelemaan unelmaansa joka olisi lannistanut monen muun. Mrs Harris on uusi kirjallinen idolini.

Sain vinkin tarttua tähän eräästä kansainvälisestä ryhmästä, jonka lukuhaasteessa luetaan kuukausittain klassikko tietystä teemasta ja siellä Kukkia Rouva Harrisille oli listattu kohtaan, jossa kirjasta on tekeillä elokuva. 

Näin lukiessa mielessäni miten elokuvassa rouva Harris kulkee ympäri Pariisin katuja ja ihastelee kukkatorin runsautta ja Diorin väki hyörii ja pyörii hänen ympärillään kun pukua sovitetaan. Traileria en vielä silloin ollut nähnytkään. Todella, todella palavasti haluan nähdä tuon uuden elokuvasovituksen, joka julkaistiin USA:ssa pari viikkoa sitten. Pakkohan sen on meilläkin elokuvateattereihin tulla, ellei tämän julkaisuhetkellä ole jo. Trailerin perusteella filmi on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. 

Osallistun kirjalla myös perinteikkääseen, jo viidenteentoista kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, nyt jo kymmenettä kertaa. Linkit aiemmin haasteeseen lukemiini kirjoihin löydät täältä.

Haasteen emännöi tällä kertaa Ankin kirjablogi.

Michelle Frances: The Boyfriend

Michelle Frances: The Boyfriend

Pan, 2022

Lukija: Christina Cole

Kesto: 9 h 16 min

Kun Amy heräsi sairaalassa, edeltävät kuusi kuukautta olivat täysin kadonneet hänen muististaan.

Sairaalassa hänen paras ystävänsä Lisa kertoi matkasta jolle heidän oli ollut tarkoitus lähteä vain neljän päivän kuluttua. 

Amy, joka täyttäisi silloin 30, oli itse organisoinut loman, viikon Val d'Iseressä yhdessä ystäviensä Lisan ja Jennan, heidän miestensä sekä Amyn äidin Marthan kanssa. Myös Jack oli kutsuttu, mutta tämä oli kertonut että joutuisi jättämään loman väliin työkiireiden vuoksi. Amy ei muistanut ystävää nimeltä Jack ja kun Lisa selitti, Amy ei ollut uskoa kuulemaansa. Oliko hänellä, oltuaan sinkku jo viisi vuotta, todellakin poikaystävä?

He olivat tavanneet vasta kolme kuukautta aiemmin. Jack Stewart oli lastenlääkäri. Amy laittoi miehelle viestin ja kertoi mitä on tapahtunut, mutta Jack ei vastannut mitään. Oliko tämä jättänyt hänet?

Amyn lääkärit eivät nähneet syytä kieltää häntä lähtemästä matkalle, joten Amy ystävineen suuntasi Ranskan Alpeille. Amyn täti Esmi, joka oli jäänyt varakkaaksi leskeksi puolisonsa Francoisen kuoltua, omisti kylän ulkopuolella hulppean huvilan. Esmi oli vetäytynyt nykyisen miesystävänsä Gabrielin kanssa tämän läheiselle huvilalle. Esmi ja Amyn äiti Martha eivät tulleet ollenkaan toimeen. 

Yhtäkkiä Jack ilmestyi kuin tyhjästä huvilalle saatuaan sittenkin vaihdettua työvuoronsa. Kaikki muut tapasivat hänet ensimmäistä kertaa ja Jack hurmasi jokaisen, myös Amyn, mutta ihmekö tuo, olivathan he rakastavaiset. 

.

Kun Amyn muisti alkaa palailla, hän muistaa yksityiskohtia myöden esimerkiksi tapahtuman, josta Jack oli heille kertonut. Heidän ensikohtaamisensa. Ongelma vain on siinä, ettei Amy muista Jackin liittyvän siihen tapahtumaan millään tapaa. Mieleen pulpahtelevat muistot eivät muutenkaan sovi yhteen Jackin heille kertomien asioiden kanssa. Entä mikä selittää sen, että hänen lukuisat Facebookiin lataamansa kuvat hetkistä, joita hän on viettänyt yhdessä Jackin kanssa, kuvaavat aina jotain ihan muuta, esimerkiksi ruokaa jota he olivat syöneet ravintolassa?

It made her worry, that the injury to her brain was greater than the consultants had spoken about. 

What if other memories were distorted? Things that she took to be fact, but were twisted versions of truth. A person was a collection of memories, that's what made up your life. Made you, who you were. If she was remembering something different what had happened, how could she trust herself? Did she even truly know herself? 

The Boyfriend oli jo toinen Michelle Francesilta kuuntelemani kirja. Sisters on näistä kahdesta ehkä vielä himpun verran enemmän omaan makuuni. Molemmissa on intensiivinen, jännittävä tunnelma, mutta lähtökohdat ovat ihan erilaiset kun tässä keskeisenä on muistinmenetys ja Sistersissä lapsuusmuistot. Molemmissa pelataan kuitenkin sillä, mitkä muistot ovat oikeita, missä muisti tekee temppuja ja pääsee syntymään vääriä mielikuvia joista tekee totuuksia. Molemmissa myös yksi henkilöistä on hyvin taitava valehtelija, eikä lukijakaan tiedä varmaksi ketä uskoa.

Tässä vielä linkki juttuuni Sistersistä.