Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

Anneli Kanto: Punaorvot

Anneli Kanto Punaorvot

Lind & co, 2023

Lukijat: Antti L J Pääkkönen, Vuokko Hovatta, Maija Lang, Eeva Soivio, Emma Louhivuori

Kesto: 7 h 23 min

Vähän alle neljänkymmenen oleva Arvo Johansson oli rautatieläinen, joka huolsi vetureita Pasilan konepajalla ja tienasi vähän ylimääräistä soittamalla haitaria nurkkatansseissa. Hänen vaimonsa Helmi oli ompelija, ja odotti heille neljättä lasta. Tyttäret, yksitoistavuotias Lahja ja kuusivuotias Ilona jäivät äidin kanssa kotiin, kun 14-vuotias Aarre lähti isän kanssa taistelemaan työläisten puolesta. 

Kivääri oli työmiehen käsissä aivan uusi työkalu. 

Kun vauva syntyi, olivat punaiset jo hävinneet sodan, eikä kukaan tiennyt milloin Arvo ja Aarre pääsisivät kotiin Tammisaaren vankileiriltä. Vauva sai nimekseen Voitto, kun niin oli kerran sovittu; hyvä kun oli edes yksi kun muuten tulikin tappio, vai olisiko Varma Kosto sittenkin parempi nimi. Helmi itse ei jaksanut edes nousta vuoteesta, lauloi vain vauvalle punalauluja. Lahja hoiti vauvaa, mutta edes Ilonalle ei riittänyt velliä. Kaikesta oli kova puute, kun äiti ei pystynyt töihin, Lahja oli liian nuori ja Arvo ja Aarre vangittuina.

Kun Aarre palasi kotiin saatuaan ehdonalaista kuritushuonetta, oli poika pelkkää luuta ja nahkaa. Ja ikään kuin muuten ei olisi oltu riittävän heikkoja, levisi vielä espanjantauti. Arvo ei koskaan palannut kotiin vaan haudattiin Tammisaareen, mutta Aarre jäi henkiin ja sai hanttihommia satamasta, ja elätti jotenkuten äidin ja sisaret. 

Toisaalla Ester kiitti sekä Jumalaa että saksalaisia siitä, että laittomuuden ja murhien aika oli takana, ja maahan oli saatu taas järjestys ja sivistys. 

Hän oli mielestään hyvä ja sivistynyt ihminen, ja koki että jotain piti tehdä punaorpojen eteen, sillä mistä muuten saisivat elannon ne isättömät lapset ja heitä oli jopa kymmeniä tuhansia. 

Ymmärrän kapinan aiheuttaman katkeruuden, mutta nyt pitäisi auttaa ja rakentaa, ei enää rangaista. Minua jo ennen kapinaa askarrutti se syvä juopa, joka erotti sivistyneistöä ja tehtaitten herrasväkeä sekä työväestöä ja talonpoikia.

Heti keväällä perustettiin Kapinan aiheuttamain turvattomain orpojen huoltokomitea. Sekin koettaa löytää ratkaisua punaorpojen kohtaloon.

Valkoisten vapaussotureiden lesket saavat eläkettä, niin kuin kohtuus onkin. Punalesket voivat hakea köyhäinapua. Sen saaminen tosin tarkoittaa, että avun saajasta tulee holhouksen alainen, jolloin hänen lapsensa voidaan ottaa huostaan, mikäli niin tarpeelliseksi katsotaan. Sosialidemokraatit vastustavat köyhäinapua, koska sen saaja menettää äänioikeutensa ja he pelkäävät poliittisen menestyksensä puolesta. Sellainen on poliittista taktikointia ihmisten hädällä.

Me toimimme täällä Helsingissä. Ainakin teemme minkä voimme. Se minua lohduttaa, vaikka työmme onkin vain pisara valtameressä. Mutta jokainen pelastettu lapsi on pelastettu ihmiskohtalo. Sitä ei pidä väheksyä.

Eräänä päivänä Johanssonien ovelle Toisella Linjalla ilmestyikin kaksi paremman väen naista hienoine vaatteineen ja käsilaukkuineen, kertomaan että koska leskirouva Johansson on ottanut vastaan köyhäinapua, ja perhe nyt on mitä on, nuorin tytär on päätetty huostaanottaa ja sijoittaa parempiin oloihin toiseen perheeseen. Kun Ilona kieltäytyy lähtemästä, puree ja raapii kuin villikissa, Lahja puhuu itsensä naisten mukaan ja lupaa Ilonalle, että he pärjäävät kyllä, kunhan saavat olla yhdessä. 

Matka Pohjanmaalle alkaa, mutta kuka lukija muka yllättyisi siitä, että tytöt erotetaan toisistaan. Mutta siinä missä Lahja joutuu piiaksi ja kovaan kuriin, pidetään Ilonaa kuin omaa lasta ja kohta toivotaan että tämä jää vanhapiikasisarusten taloa pitämään kun heistä aika jättää. Ilona saa uuden nimen johon pian tottuu, niin pieni ja turvaa kaipaava hän vielä on, ja uusi murrekin tarttuu hänen puheeseensa. 

Tuvas on hämärää. Ei oo pimiää kun on kesä. Kello sanoo trak trak trak trak. Soppu kuorsaa piih viih. Sen nenä vinkuu.

Iita haisoo Iitalta. Vähä niinku kanalalta ja läskisoosilta. Iita on pehmoonen. Sillä on flanellista yötanttu. Se on nilikkoomiin asti pitkä. Mullakin on flanellista tehty yötanttu samaa kangasta ku Iitalla. Siinä on punaaset koriat napit ja rynkkyä helmassa. Iitalla ei oo rynkkyä.

Iitalla on niskassa ohkaanen lettipiiska. Sekin haisoo Iitalta. Aamulla se teköö nutturan. Ei se katto peilihin. Se seisoo tuvan laattialla nostaa käret ylähä pyörittää piiskaa niskas ja pistää sen lävitte nutturaneulan.

Tuos on Iita ja tuos on seinä ja seinäs on kuvaanen täkänä ja sen on Iita itte tehny. Se on hyvä tekemähän kaikkia.

Minoon täs ja tähän ei tuu mikään kun Iita möröönpeliättimenä ja Soppu on kans. Ei tuu mikään. Laitan silimät kiinni ja aattelen kissimirri kissimirri koriana käy.

Kyllä sota ja viha omaa vastaan on jotenkin kamalinta sorttia. Punaorvot meni niin ihon alle, etten meinaa osata enempää sanoa. Kyyneleet silmissä kuuntelin loppua. 

Taitavasti kirjoitettu, polveileva juoni, loppuratkaisu yllätti mutta osoitti vain sen, miten hyvin Kanto on löytänyt erilaisia kohtaloita näille lapsille. Lukekaa, lukekaa, saatte ajattelemista!

Eeva Joenpelto 100 v - Vetää kaikista ovista

Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta, minkä johdosta kirjabloggaajat järjestivät lukuhaasteen Joenpellon tuotannosta. Itselleni Joenpelto oli jokseenkin tuttu nimena ja omasin jonkinlaisen käsityksen hänen kirjojensa tyylistä, mutta yhtään niistä en ollut lukenut. Lähdin mielenkiinnolla mukaan haasteeseen ja olin todella mielissäni siitä, sillä koukutuin valitsemani kirjan myötä kerrasta.

Päädyin valitsemaan Joenpelto-neitsyyteni viejän äänikirjavalikoimasta ja haastoin itseni Lohja-sarjan aloittavalla kirjalla ajatellen, että jos kirja tuntuu kovin puuduttavalta, vaihdan toiseen. En useinkaan valitse kuunteluun yli 15-tuntisia äänikirjoja, mutta Vetää kaikista ovista oli todellakin kaiken sen ajan käytön väärti.

Ja mistä sitten on kyse Lohja-sarjan aloittavassa osassa?

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Äänikirja: Wsoy 2020

Ilmestynyt 1974

Lukija: Liisamaija Laaksonen

Kesto: 19 h 18 min

Edelleen se oli kuin yksi valtavan suuri talo tuo kylä, ovet kaikki suljettuina. Mutta vähitellen, vuosien mittaan, saranat alkoivat löystyä, laudat harveta, alkoi vetää ja viheltää. Joku ovi aukeni jo aivan itsestään, toinen aukaistiin haastaan sisältäpäin, toiseen löytyi avain.

Oskari Hänninen oli maatalouskauppias läntisellä Uudellamaalla. Salme-vaimon kanssa he olivat olleet naimisissa jo liki 30 vuotta. Tytär Anja oli pääsemässä ylioppilaaksi, sisarensa Inkeri oli töissä apteekissa. Hiljattain päättyneessä kansalaissodassa he olivat tietenkin olleet valkoisten puolella. 

"Siitä tulee ilon päivä, kun oma tytär pääsee ylioppilaaksi, vaikka mitä varten... Mitä naisihminen tekee valkoisella lakilla. Kunhan opit keittämään ja emännöimään niin että opit neuvomaan piikoja. Onko äitisi muistanut opettaa?"

Salme katsoi mieheensä, sitten tyttäriinsä. Inkeri, auttamattomasti vanhapiika, nakersi korppua ja luki edelleen sitä kirjaansa. Hän oli kaukana täältä. 

Anja katsoi isäänsä pää kallellaan. 

"Lauri menee seminaariin. Hän tahtoo opettaa lapsia."

"Höh", Hänninen sanoi, "ja sinusta tulee kai kätilö, siinä se opiskelu sitten menee hukkaan kummaltakin."

"Ei pappa. Lauri tahtoo niin ja minä myös. Sinä et tiedä. Kansaa täytyy valistaa ettei enää tapahdu sellaista mitä nyt on ollut. Sinä tiedät Laurin, ja se on ajan henki, ainakin sivistyneitten keskuudessa. Pitää päästä sovintoon."

Grönruuska, Grönroosin Tilda, tai Tilta kuten itse sanoi, oli postinkantajan tytär ja Salmen serkku, ystäväkin, muttei enää tervetullut vieras Hännisille. Salme ei välejä silti aikonut katkaista. Grönroos itse oli kuollut punatautiin vankileirillä. Heidän poikansa Vieno oli päässyt leiriltä kotiin, mutta kuin vanhaksi mieheksi riutuneena ja laihana vaikka oli vielä nuori poika. Hilja-tytär, lähes aikuinen jo, meni espanjantautiin, tai ehkä vain nälkään, mistä niitä aina erotti. 

Kun Vieno vähän vetreentyi, niin pääsi taas töihin, aluksi rankkaan paikkaan turvesuolle, mutta koitti pärjätä parhaansa mukaan ja elää omaa elämäänsä elämäänsä, Tilta punaleskenä odotti elämältä eniten uutta kapinaa, agiteerasi puolueen eroa sosiaalidemokraateista ja majoitti karkureita kun kohdalle sattui.

"Kyllä niin on, mies alkoi puhua viimeinkin. Ei sitä kannata haaskata aikaa eduskuntaan ja ammattiyhdistyksiin, niin se on. Pitää hankkia kättä pitempää ja valmistautua salassa uuteen yritykseen."

"Niin", Grönruuska vahvisti, "kuuliksää Viano, on vaa koottava rivit reiraa, ei perään saa antaa, ei jumalauta saakka."

Hänninen oli tullut Lohjalle toiselta puolen Suomea ja tunsi ja tiesi ettei häntä vielä paikkakuntalaiseksi laskettu, ei ennen kuin hän olisi rakennuttanut oman kauppiastalon ja sellainen olikin nyt kiikarissa, kun naapurin Julinilta saisi ostaa tontin. Miehekäs olo tuli myös uudesta puotiin palkkaamastaan sirkuttavasta naisesta, jonka vinttikammarissa Oskari alkoi pian viettää iltojaan. 

Salmen kanssa liitto oli aikaa sitten väljähtänyt, eikä hän enää edes muistanut miksi oli nainut tuon maalaismyllärin tyttären, nuoren miehen kiimassa kai. 

Nuori kauppamatkustaja Matti Reima palasi pitkästä aikaa Lohjalle ja kävi heti apteekissa Inkeriä tapaamassa. Kohta tyttö olikin matkustajakodin huoneessa, kyljessä kiinni ja puhui taas naimisiinmenosta, kunhan vain Matti asettuisi aloilleen. Matti oli Inkeriä ikävöinyt ja mielellään tämän kanssa asettuisikin aloilleen, mutta tytön isältä olisi ensin saatava lupa Inkerin vihille viemiseen.

"Sanoin sille maankiertäjälle niin kuin asiat on! Tulee tänne... tulee keikistelee, puhuu kaikenlaista. Sanoin sille että koiraakaan et pysty elättämään, niin sanoin! Et koiraakaan." 

Inkeri seisoi tepastelevan isänsä edessä sen aikaa kunnes käsitti. Hän veti henkeään, sulki sitten valmiina olevan suunsa. Hänen sieraimensa levisivät. Mutta hän kääntyi, lähti pois, käveli kädet takin taskuissa, pää pystyssä takaisin apteekkiin. Hän seisoi siellä tiskin takana säädetyn aikansa ja myi punaista mikstuuraa ja särkypulvereita eikä niin kauan kun päivää riitti pystynyt vihaltaan ajattelemaan mitään. Tai oliko vain niin, että vihan kesti paremmin kuin rakkauden. Ainakin se antoi enemmän voimas.

Asiat kuitenkin kehittyivät kun aikaa kului, Anja meni vihille Laurinsa kanssa ja alkoi odottaa lasta ja Matti aikaansaavana nuorukaisena kehitteli afäärejä, ei aina niin kunniallisiakaan, kieltolain aika kun oli meneillään ja Matti alkoi ensimmäisenä myydä seudulla automobiileja. Mutta appiukon hyväksynnän mies oli lopulta saanut ja rakensi vaatimattomampaa taloa Inkerille kuin mikä oli Hännisen hanke. Vaan Matin talo valmistui, mutta lama ja kaikenlaiset viivästykset venyttivät Hännisen kauppiastalon rakentamista ja myyjätärneitikin tuppasi vaatimaan liikoja.

Ihan ensimmäisenä haluan sanoa, että kyllä nykypäivän äänikirjojen lukijat saisivat toden teolla ottaa mallia Liisamaija Laaksosesta! Ihanaa eläytymistä, aidon kuuluista murretta ja kun puhutaan kiivaasti sen kyllä erottaa kuten tarkoitus on. Kyllä tätä kelpasi sen liki 20 tuntia kuunnella. Hienoa, että Wsoy on nyt uudelleen julkaissut nimenomaan näitä vanhoja äänikirjoja.

Ja itse kirja sitten. Onneksi Lohja-sarjaa, joka on Joenpellon pääteos, on jäljellä vielä kolme osaa, sillä jäin tähän niin täysin koukkuun. Tässä on monia henkilöitä ja aikaakin kuluu muutama vuosi, joten tuo mitä kirjasta kerroin on vain pieni osa tapahtumista. Olen utelias kuulemaan mitä heille seuraavaksi tapahtuu. 

Kirja on juonivetoinen, mutta koin siinä tärkeäksi myös henkilöiden kehittymisen ja keskinäiset suhteet, jännitteen punaisten ja valkoisten välillä ja yksi mistä aivan erityisesti nautin, oli Gröönruuskan murre ja miten Laaksonen hänet luki, vaikka Lohjan seudun murre on itselleni vierasta. Taidolla, mutta liikaa alleviivaamatta esitettiin myös luokkaerot ja perustellusti ja nykylukijalle hyödyksi nähden kansalaissodan seurauksia. Kun on itse aina elänyt aikana, jolloin näistä ei ole kotona enää mihinkään suuntaan puhuttu, on hyvä saada näkökulmia kirjallisuudesta.

Haastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -vlogi ja haasteen koonti löytyy täältä. Kiitos Tuija!

Leila Tuure: Apteekki

Leila Tuure: Apteekki

Sunkirja, 2018

383 sivua

Naisen onni ja miehen onni erosivat kerta kaikkiaan toisistaan. Miehet voivat elää onnellisina sekä kotona että työssä. Naisen oli valittava jompikumpi. Minkä valinnan Syne tekisi?

Synnöve Ruusvirrasta on hyvää vauhtia jäämässä vanhapiika, sillä Syneä eivät nuoret miehet ja tanssiaiset kiinnostaneet. Syneä veti puoleensa paljon enemmän apteekkari-papan yritystoiminta ja opinnot, mutta hyvä kun pappa oli suostunut päästämään tyttären edes keskikouluun, siinä oli enemmän kuin riittämiin koulutusta tyttölapselle. Lohdutukseksi pappa oli päästänyt Synen apteekkiin pikkaisen auttelemaan, siihen asti kunnes esikoinen, Markus, ottaisi apteekin haltuunsa. Vanhempien kauhuksi pojat Markus ja Kalle olivat lähteneet Saksaan sotilaskoulutukseen ja sotisivat pian Saksan rinnalla Venäjää vastaan. Sotia Euroopassa käytiinkin siellä täällä, ja vaikkei suuriruhtinaskunta armeijan puuttumisen vuoksi sodassa ollutkaan, oli levottomuuksia niin paljon, ettei tiennyt mihin ne vielä johtaisivatkaan. Nikolai II oli pakotettu luopumaan kruunustaan ja koko perhe määrätty kotiarestiin. Pietarissa oli levotonta ja koko valtakunnassa työttömyyttä, levottomuutta, lakkoja ja ruokapula. Siinä missä maaseudulla lakot ja mellakat yleistyivät ja Porin kaupungissakin kokoonnuttiin kadunkulmissa pitämään kiihkeitä taistelunnostatuspuheita, jatkoi Rouva Ruusvirta ystävättärineen kalaasejaan ja kahvikutsujaan, rouva Ruusvirran päällimmäisenä työsarkana sulhasen löytäminen Synelle.

Kun sisaruksista nuorin, Lauri, lähti Helsinkiin opin tielle, Synnöve sai lohtunsa apteekista. Monet hänen koulutovereistaan olivat jo häitään viettäneet, muttei Syne heitä kadehtinut, vaan parasta ystäväänsä Mariaa jonka isä oli päästänyt tämän Helsinkiin opiskelemaan ihan oikeaksi sairaanhoitajaksi! 

Joka aamu Syne käveli arvokkaan tuntuiseen rakennukseen ja veti keuhkonsa täyteen tuttuja kuivuvien yrttien ja linimenttien tuoksua. Mieluiten hän olisi työskennellyt laboratoriossa ja kehitellyt omia tuoksuvoiteita rouville ja hyvältä maistuvia yskänlääkkeitä lapsille, pappa kun uskoi lääkkeen olevan sitä tehokkaampi mitä pahemmalta se maistui, mutta laboratorioon pappa ei häntä päästänyt.

Yhdessä Henrikin kanssa hän joutui levittelemään yrttejä kuivumaan, murskaamaan niitä melkein saunapadan kokoisessa huhmaressa, punnitsemaan ja niputtamaan, ja lopulta täyttämään perkolaattorin viinalla ja tarkkailemaan vähän väliä muiden tehtävien lomassa, ettei nestepinta vain pääse laskemaan. Oli hirveän tärkeää, että murskattujen yrttien päällä oli aina tietty määrä nestettä, painon piti pysyä samana, jotta saataisiin optimitulos, kuten papalla oli tapana sanoa. 
Kun aikaa vievä uuttaminen oli saatu valmiiksi, hänen piti vielä pistää sakat puristimeen ja vääntää ne niin kuiviksi, ettei pisaraakaan kallista nestettä jäisi käyttämättä. Se oli kaikkein raskain työ apteekissa, mutta Syne selviytyi siitäkin. Kaikkein mieluiten hän olisi valmistanut lääkeannoksia ja sekoittanut yskänlääkkeitä. Mutta mistä niitä olisi tehty, ellei ensin olisi valmistettu linimenttejä ja tinktuuraa?

Kun levottomuudet lisääntyivät, senaatti antoi vihdoin Mannerheimille luvan muodostaa Suomeen arneijan, mutta silloin oli jo myöhäistä. Sota oli oikeastaan jo alkanut ja eteläinen Suomi oli punaisten hallussa. Kun vielä oli mahdollista, Lauri suuntasi Kankaanpäähän ja eräänä päivänä Maria tupsahti apteekkiin vaatien Syneä lähtemään kanssaan pohjoisemmas hoitamaan sairaita ja haavoittuneita. Syne ei uskonut osaavansa olla avuksi, mutta kun huligaanit seuraavana yönä murtautuivat apteekkiin, pappa Ruusvirta pakkasi apteekkilaukut täyteen lääkkeitä ja määräsi tyttärensä lähtemään Merikarvialle Marian sukulaistaloon, olisi siellä ainakin turvallisempaa. 

Kun sota oli ohi, alkoi hidas jälleenrakennus. 

Leila Tuure on siirtynyt historiallisissa romaaneissaan 1800-luvulta 1900-luvun puolelle ja kansalaissotaa ympäröiviin vuosiin. Päähenkilönä on kaariutriomaiseen tyyliin nuori nainen joka ei istu koruompelevaan ja aviomiestä metsästävään muottiin vaan jolla on Oma Tahto. Synen tahto on opiskella. Koska päähenkilöt ovat porvarisperheestä, käydään poliittisia tapahtumia läpi valkoisten näkökulmasta, punaisten kärsimään kohteluun viitataan lähinnä sivulausetasolla. 

Olen lukenut Tuurelta Espanjalaisen rouvan sekä neliosaisen sarjan Piiritanssista Viimeisiin Tanssiaisiin ja kaikki Apteekissa avoimiksi jäävät langanpäät viittaavat siihen, että tällekin kirjalle saadaan jatkoa. Aikaisempiin kirjoihin nähden tässä oli mielestäni enemmän samojen asioiden toistoa ja ladontavirheitä, mutta eivätpä ne tarinan kulkua suuremmin haitanneet. "Piiritanssi-sarja" on silti suosikkini tähän astisista.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Tammi, 2018

200 sivua 

Kosken kahta puolta sijoittuu vuoteen 1977. Siinä seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää kahdessa eri mummolassaan. Mummit asuvat samassa kaupungissa, Vammalassa ja heidän kotinsa erottaa vain koski. Heidän elämänsä erottaa kuitenkin muistot vuodesta 1918 ja se juopa on paljon isompi kuin yksi koski.

Kirjailija Järvelä kertoo tarinan yksityiskohdilla olevan todellisuuspohjaa. Hänen omat mumminsa olivat sisällissodassa eri puolilla, mutta itse romaani on silti fiktiivinen.

Mummi oli kapinan aikana vähän mua vanhempi. Sillä oli pikkusisko jonka lettiin pantiin kuulemma kulkunen ettei se katoa. Sisarukset katsoi käsi kädessä ikkunan takana kun kaksi naapuria vietiin kellarin seinää vasten ammuttavaksi. Pam pam pam pam pam pam. Joka laukauksella pikkusiskon kulkunen helähti. Mummi ei ollut silloin mummi vaan se oli pikku tyttö nimeltä Aino. Ruumiit jätettiin pakkaseen mustumaan kuin perunat.

Takaumien kautta molemmat mummitkin pääsevät kertomaan tarinansa, kaksi eri totuutta sisällissodasta. 

Muutaman päivän päästä tuli eri miehet. Niitä oli nyt neljä ja nekin vaati tietää kätketyistä aseista. Ne huusi äidille älä valehtele ennen kuin se kerkesi sanoa mitään. Miehille ei tällä kertaa riittänyt laatikoihin kurkistaminen, nyt ne tempoi vaatepinot lattialle ja puhkoi pistimillä tyynyt ja patjat. Ne vei äidin jauhosäkin ja leivotut limput ja isän saappaat. Vintiltä kuului räsähdyksiä, kun miehet penkoi paikkoja. Sofia ei ollut tiennyt että ylhäällä oli niin paljon tavaroita jotka sai rikki.

En oikein osaa sanoa mikä minua tässä kirjassa tökki, mutta sen lukeminen edistyi sivumäärään nähden hyvin hitaasti. Ei se sen raaempikaan ollut kuin vastaavat samaan aikakauteen sijoittuvat romaanit. Olisiko kuitenkin jonkinlainen kyllästys kapina-ajan kirjallisuudesta näin "juhlavuonna"? (Hyvin paksut lainausmerkit edelliseen.) Sekä punaisten että valkoisten osapuolten näkemys samojen kansien sisällä on plussaa.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva 

Otava 2016

470 sivua 

Ruokarouva on jatkoa Syrjästäkatsojien tarinoille, Mustosen uusimmalle kirjasarjalle. Päähenkilönä sarjassa on Ida, johon tutustutaan pikkupiikana Paimentyttö-romaanissa (2013). Sen jälkeen Ida on palvellut lapsenpiikana Sibeliusten perheessä (Lapsenpiika 2014) ja Albert Edelfeltin studion emännöitsijänä (Emännöitsijä, 2015). 

Ruokarouvassa Ida on aikuistunut ja saanut oman perheen, Kirsti-tyttären. Virallisesti Ida on kunniallinen leskirouva, todellisuudessa vähemmän kunniallinen avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttänyt yh-äiti. Nykypäivänä au-lapset ovat arkea, 1900-luvun alussa suuri häpeä. Puhutaanko edes enää au-lapsista?

Ida on elänyt Kirstinsä kanssa kahdeksan vuotta Ruotsissa, professorin taloudenhoitajana, mutta muuttaa tältä saamansa pienen perinnön turvin takaisin Suomeen. Eletään vuotta 1914. Rahat Ida investoi pienen perheensä tulevaisuuteen ja ostaa Espoon Albergasta (Leppävaarasta) vanhan huvilan josta kunnostaa täysihoitolan apunaan kirvesmies Iisakki. Asukkaiksi tulee lehti-ilmoitukseen vastaten kaikenlaista, mutta toki kunniallista miestä ja naista, niin opiskelijoita kuin työssäkäyviä. 

Tuttuun tapaan Ida tutustuu moniin Suomen kulttuurielämän tunnettuihin nimiin. Täysihoitolan naapurina asuu kuvanveistäjä Ville Valgren (tunnetuin työ Havis Amanda) ja täysihoitolan asukkaana Leevi Madetoja. Istahtaapa pöytään välillä viihteellä oleva Eino Leinokin.

Täysihoitolan pitäminen on kovaa työtä ja kovemmaksi se käy kun sodan uhka leviää Suomeenkin. Siitä huolimatta että niin venäläiset kuin saksalaisetkin sotilaat näkyvät Albergassakin ja ruokatarvikkeista on pulaa, taikoo Ida vähintään puuroa vieraidensa illallispöytään. Idan "reirallisuus" näkyy Ruokarouvassakin, kun täysihoitolan emäntä hinnoittelee huoneensa sen mukaan mitä vuokralainen pystyy maksamaan, vaikka se onkin itseltä pois. Kansalaissodan vuodet ovat Idalle pärjäämistä ja yhteen hiileen puhaltamista. Ja vaikkei hän itse olekaan poliittisesti millään tavalla aktiivinen, samaa ei voi sanoa kaikista täysihoitolan asukkaista.

Idan kasvua pienestä paimentytöstä aikuiseksi ja itselliseksi naiseksi on ollut ilo seurata. Manninen saa Idan tuntumaan niin läheiseltä, yhtä oikealta henkilöltä kuin hänen kohtaamansa suurmiehet. Historiallisten tapahtumien puiminen jää Mustosen romaaneissa vähemmälle kuin monissa muissa historiallisissa romaaneissa. Sen sijaan keskitytään enemmän tavallisen, ei millään tavalla politiikassa mukana olevan arjen sankarin elämään. Seuraavassa osassa, Ruokarouvan tytär, Kirsti lienee saanut jo paljon ikää lisää. Tämä Mustos-fani jonottaa jo uutta osaa kirjastosta.

Kirjan olen jo palauttanut kirjastoon, joten kuva kustantajalta. 

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu
WSOY 2014, 201sivua

Kun suomalainen Johannes ennen ensimmäistä maailmansotaa vietti kaksi kesää Saksassa kieltä opiskellen, hän asui Adelen perheessä. Nuoret rakastuivat ja Adele oli valmis rohkeasti seuraamaan nuorukaista tämän kotimaahan, josta tiesi vain sen sijainnin ja että Suomi kuuluu Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Mutta vuosia vieri ja vasta kun vapaussota päättyi ja koitti rauhan aika, oli Adelen turvallista muuttaa Suomeen. Sodassa Johanneksen isä oli kuollut ja Johannes joutui olemaan vielä pitkään sairaalassa. Niinpä Adele opetteli elämää Suomessa kahdestaan anoppinsa luona, eikä vastaanotto ollut lämmin. Johanneskin oli rintamalta palattuaan erilainen ja miehen rajuus yllätti Adelen, mutta hän halusi uskoa, että yhdessä he paikkaavat elämän taas ehyeksi. 

Pappi vihki lyhyen kaavan mukaan, koska kaikki piti saksaksi viäntää Johanneksen matkantakalaiselle, olisi pitänyt huutaa stoi ja kampata se, mutta koska olin päättäny olla vaiti, niin en heittäytyny pitkin pituuttani kirkonkäytävälle ja vihkimisen tiälle. 

Näin liittyvät yhteen saksalaiset Schumacherit ja suomalaiset Hukkaset. Loppulehdillä olevaan sukupuuhun kannattaa tutustua heti alussa ja palata siihen lukujen ja sitä myötä kertojien vaihtuessa. Molempien sukujen naiset Adelen sisaria myöten saavat vuoroluvuin äänensä kuuluviin ja kertovat asioista, osittain samoista, omasta näkökulmastaan, omalla tyylillään, omalla murteellaan, aidosti. Miten Adelen äiti rakkaudella leipoo stollenin Suomeen tuliaiseksi, miten Adele sen hymyssäsuin anopilleen ojentaa ja miten Liisa Hukkanen kavahtaa käärön saadessaan; Plikka poimi syliinsä kapaloirun mukulan siältä arkusta. Tyänsi sitä mulle, mutta minä väistin. Se tuputti sitä tomerasti naama ilosena. Vasta minä älysin, että se on eräänlaine kova käntty, mikä nyytin sisällä oli. Vein sen kyäkkiin, vaikka se oli outo kakko. 

Sukupuu on erinomaisen hyvin kirjoitettua proosaa josta tulevat mieleeni Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys jotka nostin ykkös- ja kakkossijalle Blogistanian Finlandiaäänestyksessä. Kaikissa kolmessa on vaikeita äiti - tytär - anoppisuhteita ja kirjoitustyylissäkin samaa tunnelmaa. Tervokaan ei turhia selittele ja kirjassa onkin sivumääräänsä nähden enemmän sisältöä ja niin monia upeita kohtia joita haluaisin lainata tähän, mutta vielä enemmän haluan, että jokainen saa lukea ne oikeassa yhteydessään. 

Viittä vaille viisi tähteä.

Jenni Linturi: Malmi 1917

 

Jenni Linturi: Malmi 1917

Julkaisija: Teos 2013, 206 sivua

 

 

Vuonna 1917 Malmi on yksi kuudesta maalaiskunnasta jotka yhdessä muodostavat Helsingin pitäjän. Huopasaari, Kulosaari ja Oulunkylä ovat omia maalaiskuntiaan, Haaga on kauppala ja kaiken kruununa on yksi kaupunki, Helsinki. Malmi on mustalaiskylä, jossa asuu myös suomenkielistä työväestöä ja ruotsinkielisiä tilallisia. Rautatieasemalla miliisit valvovat järjestystä ja junan tullessa Malmille konduktööri kuuluttaa Malm-Malmi. Varokaa taskuvarkaita ja kolmen kortin heittäjiä.

 

Venäjän maaliskuinen vallankumous on saavuttanut myös Suomen suuriruhtinaskunnan. Ympäri Suomea lakkoillaan ja työväestö vaatii 8-tuntista työpäivää. Työnväenliike saa nopeasti paljon uusia jäseniä ja pinnan alla kytee.

 

Malmi 1917 alkaa hökkelikyläläisten nälästä ja suuren työttömän väestönosan epäoikeudenmukaiseksi koetusta elintarvikkeiden jaosta. Oksan ukko poikineen on tullut lupalappujen ja aseiden kanssa hakemaan Grännaksen tilalta perunoita. Toinen perheen tyttäristä, Elisabeth Kranqvist eli Lettu näkee miten perheen mustalaispalvelija ammutaan. Virallisena totuutena Maatu on kaatunut vedenhakumatkalla ja menehtynyt saamiinsa vammoihin. Lettu itkee, Maatu on ainoa joka on koskaan pitänyt häntä sylissä. Isä sanoi, että heidän pitäisi kuivata silmänsä, kunnialliset naiset eivät itkeneet omia suruja.

 

Letun ja kunniattomaan ammattiin teatterin parrasvaloihin haluavan Ingeborg-siskon lisäksi tarinaa kerrotaan pitäjään saapuvan uuden apulaisnimismiehen kolmen pojan silmin. Suomenkielisen nimismiehen rooli on sovitella tilallisten ja "suomenkielisen roskaväestön" konflikteja; luokkaristiriitojen lisäksi Malmilla kuohuttavat kieliristiriidat. Kranqvistin tyttäret ja Puolakan pojat kohtaavat ja veljeksistä Oiva ihastuu ensin Lettuun, mutta rakastuu Ingeborgiin. Vanhin veli Antero on kiivaasti isänmaallinen, kieltäytyy vallan puhumasta ruotsiakin sillä suomen kieli on maailman kaunein kieli. Antero on uudella kotipaikkakunnalla heti mukana tapahtumissa ja Oiva seuraa perässä. Kiväärinkin joku vain lykkää kouraan eikä Oiva tiedä mitä sillä edes tekisi. Vanhemmille ei kerrota mitään yöllisistä seikkailuista, nuoret kapinoivat yhtä lailla vanhempiaan kuin yhteiskunnassa vallitsevia vääryyksiä vastaan. Oivaan rakastunut Lettu seuraa Oivaa minne vain poika tämän mukaansa huolii, vaikka haluaisikin olla poliittisesti puolueeton. Letustakin kuoriutuu pian suomalaisuusaatteen kaunein kukkanen joka löytää itsensä Esplanadilta jakamasta lentolehtisiä joissa pyydetään havaintoja nuoren suojeluskuntalaisen murhasta. Oivan pikkuveli on piirtänyt lentolehtiseen kuvan sikaporsas-miliisistä.

 

Suonet, suolet, sisäelimet, mitä isä sanoisi jos saisi tietää että hänen tyttärensä jakoi vieraille ihmisille aatetta kuin olisi kerjuulla. Näyttäisi ovea varmaankin. Silloin Letulle jäisi vain yksi kohtalo. Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Silloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he enää lähtisi mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

 

206 sivuun mahtuu yllättävän paljon tapahtumia. Linturin tyyli kirjoittaa on hyvin tiivistettyä ja pelkistettyä ja lyhyet luvut vielä korostavat tätä. Yllättäen, aiheen ollessa näin rankka, teksti on paikoitellen suorastaan kaunista. Ilmeisesti lukijan on tarkoituskin tehdä runsaasti omaa ajatustyötä ja tulkita itse lisää rivien välistä. Kerronta on hyvin erilaista kuin romaaneissa yleensä ja alussa jouduin lukemaan muutamia kohtia uudestaan ymmärtääkseni mitä oikeastaan oli kerrottu. Olisin mielelläni lukenut tarinan pidempänä ja väljempänä, niin että päähenkilöihin olisi päässyt vielä paremmin sisälle. Erityisesti Anteron pään sisälle pureutuminen olisi kiinnostanut enemmänkin, samoin Ingeborgista ja sen ajan teatterimaailmasta lukeminen. Kirja herätti tässä tiiviissäkin muodossa paljon ajatuksia ja ilman muuta se kannattaa lukea jos ajanjakso juuri ennen kansalaissodan puhkeamista kiinnostaa.

 

Malmi 1917 on kuudes lukemani kirja Ihminen sodassa haasteeseen.

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Julkaisija: Otava 2013, 230 sivua

Alkuteos: Hägring 38

Suomennos: Liisa Ryömä

Helsinki vuonna 1938. Olympiastadion on juuri valmistunut ja Helsingin odotetaan isännöivän olympialaisia kahden vuoden kuluttua. Kaupunki kasvaa ja maailman kuohunta alkaa näkyä jo meilläkin.

Tarinassa on kaksi päähenkilöä. Asianajaja Claes "Klabben" Thune on leppoisa, hyväntahtoinen mies jolla on oma yhden miehen asianajotoimisto. Rouva Milja Matilda Wiik on omista asioistaan vaitonainen konttoristi joka on kirjan alkaessa juuri vaihtanut työpaikkaa Thunen toimistoon. He tulevat hyvin erilaisista taustoista, ruotsinkielinen porvarismies ja kansalaissodan kauhut kokenut työläistaustainen nainen. Molemmat ovat yksin, Wiikin mies on vuosia sitten mitään selittämättä pakannut laukkunsa, poistunut yhteisestä kodista ja kadonnut, Thunen vaimo Gabi on pettänyt ja jättänyt tämän toisen miehen vuoksi. Eikä kenen tahansa miehen, vaan Thunen hyvän ystävän, Robi Lindemarkin. Kaiken lisäksi nämä kaksi yhdessä neljän muun miehen kanssa muodostavat Keskiviikkokerhon joka kokoontuu miesten vuorotellen isännöidessä, päämääränä nauttia virvokkeita ja puhua sopuisasti politiikasta ja muista ajankohtaisista asioista.

Politiikassahan puhumista riittääkin vuonna '38. Äärioikeiston nousu, rotuoppi. Niin Thune kuin Wiik omilla tahoillaan ovat todistamassa Stadionilla miten juoksukilpailun voittanut juutalainen jätetään lopputuloksissa neljänneksi.

Te liberaalit ette näe että taistelu on jo alkanut. Te seisotte kuin aasit ei-kenenkään-maalla ja yritätte katsoa yhtä aikaa joka suuntaan, ja katseenne lepattaa niin että näette vain hiukan eri kokoisia ja erisävyisiä heinätuppoja. Hiukan enemmän pahuutta tuolla, hiukan enemmän hyvyyttä täällä, mutta kaiken kaikkiaan kaikki kissat ovat harmaita.

On Thunen vuoro isännöidä Keskiviikkokerhoa. Thunen taloudenhoitaja on sairastunut ja Thune päättää kerhon kokoontuvan toimistolla, rouva Wiik voi hankkia ruuat ja juomat. Matildan palatessa kauppahallista ja pitkäripaisesta osa miehistä on jo tullut paikalle ja Matilda kuulee heidän äänensä. Yksi äänistä on tuttu, se on vainonnut Matildaa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Matilda jähmettyy, kaikki miehen aiheuttama paha palaa mieleen.

Westö kirjoittaa niin taitavasti että lukija pysyy otteessa alkumetreiltä loppuun saakka. Koukku heitetään nopeasti ja rönsyilevä kerronta viivyttää ratkaisun hetkeä aivan viimeisille sivuille. Paikoitellen kirjan loppupuolella ja Matildan menneisyyden pikkuhiljaa raottuessa tuli jopa tunne, että ei, älä nyt siitäkin Thunen pikkujutusta ala kertoa, palataan jo Matildaan! Vaikka Thunen osuus oli sivumäärällisesti isommassa osassa, jäi lakimies väkisinkin Matildan tarinan varjoon. Siitä huolimatta takakannen sulkeuduttua jää tunne mahtavasta kokonaisuudesta. Teksti tuntuu hyvin aidolta, kirjan sivuilla väreilee 1930-luku kuin Westö olisi itse elänyt sen.

Kirja on toinen lukemani haasteeseen Ihminen sodassa.

Kangastus.
Kangastuksia maailma täynnä.
Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.
Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä.
Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää.