Historiallisia romaaneja vol 9

Kas, neljä kirjaa paketissa, miten originellia! 

1800-luvun Oulusta tie vie 1930-luvun Turkuun, sieltä kymmenen vuotta eteenpäin Hankoon ja lopuksi taas kymmenen vuoden päähän kuvitteelliseen Kellomäen kylään Ylä-Karjalaan. 

***

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa pois

Kustantamo S&S, 2023

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 13 h 39 min

Oulun pohjoisen vaurauden pohja oli tervakauppa, ja sen tuoksu leijui ilmassa kun uljas fregatti Fröken rantautui kaupunkiin. August Montin purjehti sukunsa kauppahuoneen asioilla, ja samalla Ouluun matkasivat myös hänen sisarensa mamselli Elizabeth, heidän serkkunsa Jeanne Pomelli sekä kaksi vuotta aiemmin Tukholmaan naitu Viktoriana Löwen. 

Lisäksi seurueeseen kuului Laurence "Larry" Von Rosen, joka oli näin tehnyt ensimmäisen merimatkansa. 

Äitipuoli Dorothea oli ollut Emerentian isälle hyvä naimakauppa, sillä Simon Brant olisi tuskin muuten saanut kovasti havittelemiaan porvarinoikeuksia. Tervakauppaa käyvä mies oli sittemmin kiinnostunut laajentamaan liiketoimiaam laivanvarustajaksi. 

Dorothea ajatteli Brantin kauppahuoneen pitkälti omasta ansiostaan syntyneeksi, ja kaavaili nuorta sukulaispoikaansa Jakobia liiketoiminnan jatkajaksi - ja Emerentiaa tälle vaimoksi. Emerentialla ei ollut varsinaisesti mitään Jakobia vastaan, mutta ei hän toisaalta tuntenut minkäänlaista tunteiden paloa pari vuotta nuorempaa poikaa kohtaan. Emerentia oli jo kahdenkymmenenviiden, mistä syystä mamanin piti kiirehtiä naimisiinmenoa, mutta Emerentia ei ehkä sittenkään ollut valmis muiden sanelemaan tulevaisuuteen, ja siihen syynsä oli kaupunkiin saapuneella Von Rosenilla, 

Useampi saman äänikirjasovelluksen kuuntelijoista oli pitkästynyt etenkin kirjan alkupuolella, mutta minä en tätä allekirjoita. Olen nyt kuunnellut kaksi näitä Vähäahon kirjoja ja pitänyt molemmista. 

Oulu on itselleni hyvin vierasta seutua, joten sen historian oppiminenkin on kiinnostavaa, ja historia on kyllä Vähäahon kirjoissa vahvana ajankuvana mukana. 

***

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki

#2 Ahlgrenin suvun nuoret naiset 

Aula & co., 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 54 min

Fanny oli aina pitänyt tärkeänä sitä, että teki kaiken niin kuin kuului, ja vaali ihanteita lähes pakkomielteisesti. Hän soitti pianoa, opiskeli taidetta ja huolehti ulkonäöstään, yritti käyttäytyä miellyttävästi, ja oli kihloissa juuri sopivanlaisen nuorukaisen kanssa. Mikään ei silti tuntunut riittävän Ahlgrenin suvulle, varsinkaan hänen äidilleen.  

Fannyn kihlattu Johannes suoritti lääketieteen opintoja Helsingissä, ja oli Fannyn isoveljen Oivan opiskelutoveri. Fanny ei voinut sanoa olevansa rakastunut mieheen, mutta tunsi ylpeyttä sekä siitä että tämä oli valmistumassa hyvään ammattiin, että siitä että Fanny oli ensimmäisenä kolmesta serkuksesta astumassa rouvan säätyyn. Varsinkin sen jälkeen, kun Aina-serkku oli käyttäytynyt kerrassaan omalaatuisesti ja lähtenyt hyönteistutkijan matkassa kaukaiseen Egyptiin, Fanny oli tuntenut tarvetta toimia niin kuin häneltä odotetaan. Johannes ja Fanny tulisivat olemaan varakkaita ja seurapiireissä arvostettuja, ja he tulisivat asumaan Helsingissä, josta Johannes oli kotoisin. Muutto pois Turusta kyllä arvelutti Fannya, mutta ystävättäret olivat Helsinkiin pääsystä avoimen kateellisia joten olihan sen oltava hienoa, ja ehkä rakkaus Johannekseen syttyisi ajallaan. 

Kun Fanny katseli piirroksiaan, ne tuntuivat jotenkin sieluttomilta. Hän ei suhtautunut opintoihinsa kovinkaan kunnianhimoisesti, muttei halunnut olla surkeakaan. Ehkä opinnot olivat vain ajanhukkaa, hänestähän tulisi vaimo ja kotirouva, kenties äiti. Viimeksi mainittuun liittyi kylläkin rasite, josta lääkäri oli hänelle hiljattain puhunut, ja joka hänen pitäisi ottaa puheeksi Johanneksen kanssa mitä pikimmiten.

Kostetin kirjat Ahlgrenin suvun nuorista naisista ovat mukavaa kuunneltavaa, ei niistä nyt paljoakaan historiaa opi, mutta ne ovat viihdyttäviä tarinoita. Tarkka aika kävi ilmi vasta aika loppupuolella tai sitten missasin sen alussa, mutta Fannyyn pääsimme tutustumaan vuonna 1931.

Serkuksia on kolme, joten sarja on oletettavasti trilogia. Oli kiva kun Aina oli mukana kirjeineen vielä tässä Fannyn omassa kirjassa. 

***

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa

Hanko-trilogia #3

Kustantamo S&S, 2025

Lukija: Katariina Lantto

Kesto: 12 h 37 min

Saksan sotaveljien avulla Hanko on nyt saatu vapautettua Neuvostoliiton hallinnasta, ja hankolaiset saavat luvan palata kotiin. Toiset ovat helpottuneita siitä, että jatkuvista pommituksista huolimatta puolet taloista on vielä pystyssä, mutta toiset ikävöivät Hangon mennyttä aikaa. Sitä, kun varakkaat vieraat käyskentelivät Hangon puistoissa ja nauttivat auringosta sen kauniilla rannoilla. 

Lissi, joka oli ennen sotaa töissä kylpylässä, on taas Hangossa, nyt lottana. Osa väestä taas ei aio enää milloinkaan palata Hankoon. 

Nisse-poika on palautettu takaisin Suomeen oltuaan vuoden Ruotsissa turvassa pommituksilta, koska hänen Ruotsin äitinsä odottaa omaa lasta. Paluu Suomeen alkaa Kemiössä Ainon, hänen isänsä Berndtin morsiamen hoivissa. Kotiutuminen on Nisselle vaikeaa, hänellä on ikävä Ruotsin äitiä ja vadelmia ja jäätelöä joita nautittiin syreenimajassa. Suomessa on vain Aino, jota hän ei kovinkaan hyvin tunne, ja se kamala harmaa puuro jota hänen on vaikea niellä. Hän ei osaa edes puhua näille ihmisille. 

Berndt pyrkii väistelemään Ainon ja poikansa tapaamista. Miten vierailta molemmat nyt tuntuvat, ja miten paljon sellaista molemmat vaativat häneltä, mihin hän ei kykene. Helpompaa kuin lähteä käymään Kemiössä, on keksiä tekosyitä, miksi ei pääse irtaantumaan työstään Helsingin raivaamisessa pommitusten jäljiltä. Lopulta Aino ottaa ohjat käsiinsä, hankkii takaisin työpaikkansa sanomalehdessä ja vie Nissen isovanhempiensa hoidettavaksi. 

Olen kuunnellut Hanko-trilogiaa hyvin mielelläni, kirjoissa on paljon sisältöä ja monia henkilöitä, niinpä myös monia näkökulmia. Katariina Lantto, joka ei ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu, on alun epäilyni jälkeen osoittautunut sarjalle täydelliseksi lukijaksi. Trilogiassa on hieno tunnelma, ja osat ovat olleet koukuttavia alusta loppuun saakka. 

***

Jaana Piira: Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot

#2 Kellomäki

Lind & co., 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 8 h 9 min

Annan ja Niilon poika Kalle oli unelmoinut matkasta Helsinkiin heti kun oli ilmoitettu, että Suomi saisi järjestää olympialaiset. Syksyllä hän menisi armeijan harmaisiin, ja sen jälkeen äiti oli suunnitellut hänelle valmiin tulevaisuuden. Kalle kävisi vain tarvittavat kurssit ja voisi sitten jatkaa äitinsä jalanjäljissä Kellomäen asemanhoitajana. Kalle itse mietti muita vaihtoehtoja, etenkin muusikon ura kiinnosti hänen opittuaan armeijakuukausinaan kitaran rämpyttämistä. Nuori mies opetteli kappaleita korvakuulolta ja omasi selvästi taipumuksia soittamiseen. 

Aune ja Martti pitivät kyläkauppaa, jonka tiskin taakse nuorin tytär, iltatähti Leena oli lähestulkoon kasvanut. 

Kaksoset Hilkka ja Helvi olivat Leenaa paljon vanhempia, jo naimisissakin. Heistä itsenäisempi ja raisumpi Hilkka oli valinnut puolisokseen Mattilan Tuomon, Kellomäen rikkaimman talon vanhimman pojan, joten heillä ei ollut rahasta pulaa. Lapseton liitto ei näyttänyt häntä haittaavan. Puoli vuotta kaksossisarensa avioitumisesta Helvi oli mennyt vihille hyväluontoisen kyläpoliisin, Teuvo Naakan kanssa, ja vain viisi kuukautta häiden jälkeen syntyi esikoinen ja kohta toinenkin lapsi. Sitten sai Helvin mielestä riittää, varsinkin kun molemmat jo olivat poikia. 

Leena jatkoi opiskelujaan kaupungissa, mutta niin vanhemmat kuin kaksoset olivat sitä mieltä, ettei Leenaa kannattanut pidemmälle kouluttaa, hänhän häärisi itsestään selvästi vanhempien apulaisena ja heidän jäädessään eläkkeelle jatkaisi kaupan pitoa. Tyttö saisi olla kiitollinen, että hänelle oli pedattu tulevaisuus elantoa myöten valmiiksi. 

Kallen ja kapinoivan Leenan välille syttyi aikanaan kiinnostusta, joka pikku hiljaa eteni suhteeksi ja liitoksi, jonka myötä Leenasta tuli äiti ja Kellomäen postinhoitaja. Kalle oli vihdoin myöntynyt jäämään töihin rautateille ymmärrettyään miten vanhemmat ikääntyivät ja heidän terveytensä alkoi reistailla. Kallen ja Leenan liittokin koki parempia ja haasteellisempia vaiheita, kuten liitoissa monesti käy.

Kirja etenee monen vuoden ajanjakson olympiavuodesta alkaen, ja mielestäni oli kirjailijalta erinomainen valinta, että ensimmäisen osan sodanalusvuosien jälkeen olikin hypätty sodan yli ja otettu koppi jälleenrakennusvuosiin. Toivottavasti sarjaan saadaan vielä jatkoa.

***

Historiallisten romaanien aikamatka

Tervetuloa aikamatkalle romaanien maailmaan! Lähdemme liikkeelle vuoden 1901 Vaasasta, jatkamme 1920-luvun Amerikan itärannikolle, laskeudumme sieltä Nicaraguaan jossa viivymme pidempään, eli 1920-luvulta aina 2000-luvulle, sekä teemme lopuksi täsmäiskun talvisodan ja jatkosodan väliseen aikaan Uudellamaalla. 

***

Mikaela Nykvist: Epävarmalla tiellä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 10 h 2 min

Monteliuksen perheen isä Rudolf oli liikemies sortovuosien ajan Vaasassa. Liikekumppaneita puhuttivat monenlaiset asiat uusista laitteista kuten telefoonista maailman mullistuksiin, joista eniten suomalaisia koskettivar tsaarin järjettömät päätökset. 

Uusista venäläistämistoimista pahimpana pidettiin monessa perheessä uutta asevelvollisuuslakia. Tsaari Nikolai oli kieltäytynyt vastaanottamasta suomalaisten keräämää adressia sitä vastaan, ja nyt nuorukaiset joutuisivat Suomen sijaan palvelemaan tsaarin armeijassa. Tämä tarkoitti kolmea pitkää vuotta missä tahansa laajassa venäjänmaassa, vaikka Siperiassa, jossa olosuhteet olivat niin hirvittävät, etteivät kaikki koskaan palanneet kotiin vaikkeivät rintamalle joutuisikaan. Myös Monteliusten esikoinen Albert saa kutsun astua armeijaan, ja Rudolf tekee kaikkensa estääkseen sen.

Siri Montelius oli turhautunut perheenäidin rooliinsa etenkin nyt, kun lapset olivat jo isoja. Niinpä rouvainyhdistykselle esiintyvä, Tukholmasta vieraileva runoilija Georg Ståhl vie Siriltä jalat alta...

Olipa koukuttava ja monipuolinen historiallinen romaani, melko viihteellinen toki, vertaisin tyyliltään esimerkiksi Puuvillatehdas-sarjaan, miksei Kaari Utrioonkin. Iso plussa siitä minne Nykvist Albertin vei, mutta sitä en halua paljastaa... Odotan innolla jatkoa!

Nykvist on aiemminkin kirjoittanut Vaasasta sarjan joka on mennyt minulta aivan ohi. Se alkaa Vaasan palosta 1852 ja jatkuu läpi nälkävuosien. Kiinnostaa.

***

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

Gummerus, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 11 h 14 min

Evelyn Lockhart, tutuille Evie, tiesi odottaa Charlie Whitmanin kosintaa, muttei osannut päättää miten miehelle vastaisi. Ei hän nuorukaista rakastanut, mutta halusi kyllä päästä suutelemaan tätä. Kaikki oli ollut niin paljon helpompaa ilman tällaisia tunteita, kun he olivat olleet vielä yhdessä leikkiviä lapsia.

Jos hän suostuisi Charlien vaimoksi, hänen elämänsä tulisi noudattamaan ennalta määrättyä kaavaa: Charlien rinnalla edustamista, juhlien järjestämistä ja perillisten synnyttämistä. Välillä voisi pimputtaa sonaatteja ja kirjoa ristipistotöitä. Äidille Charlien kosinta olisi päämäärän täydellinen täyttymys, mutta Evelyn itse haaveili opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Hänen suurin toiveensa oli valmistua lääkäriksi. 

Eräänä iltana Evie kohtasi jokivarressa yksin synnyttävän naisen, jonka hän tunnisti entiseksi opiskelutoverikseen. Miten Rose oli voinut päätyä tuollaiseen tilanteeseen? Rose menehtyi synnytykseen, mikä vahvisti Evien halua ryhtyä lääkäriksi ja nimenomaan synnytyslääkäriksi, että voisi auttaa Rosen kaltaisia naisia. Vauva jäi eloon, ja Evie onnistui jäljittämään tämän New Yorkissa sijaitsevaan orpokotiin.

Evie sai yllättävää apua hankkeisiinsa Charlien isoveljeltä Thomasilta ja heidän äidiltään, rouva Whitmanilta, ja pääsi opiskelemaan kesäkouluun, jossa hän sai pikakoulutuksen fysiikkaan, kemiaan ja anatomiaan, minkä jälkeen hän voisi pyrkiä lääketieteelliseen collegeen. Helppoa se ei kuitenkaan tulisi olemaan, sillä collegeen vaadittiin yleensä neljän vuoden valmistavat opinnot, ja Evie oli saanut opiskella vain kirjallisuutta ja englantia ja niitäkin vain kaksi vuotta. Sekä Charlie että Evien vanhemmat pitivät naisten yliopisto-opiskelua pöyristyttävänä, korkeintaan alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ja luonteeltaan kyseenalaisten naisten tarpeettomana puuhasteluna. Kun Evie jää kiinni siitä miten julkeasti hän on käyttänyt isän antamat huvittelurahat opiskeluun, isä raivostuu ja kieltäytyy maksamasta Evien tulevia opintoja, sillä yliopistoonhan Evie tietenkin pääsee. Mutta miten hän pärjää ilman perheensä tukea: rahaa ja kannustusta? Vastaus on Ziegfeld Folliesin tanssirevyy!

Fitzgeraldin suudelma oli oikein viihdyttävä lukuromaani. Ainoa mistä en pitänyt, oli loppuosan uhriutuminen toisen ihmisen puolesta, mutta se kuuluu monesti tällaisten romaanien juoneen ennen grande finalea. 

Opin paljon uutta etenkin siitä miten naiset synnyttivät tuohon aikaan Amerikassa, ja se että äidit huumattiin hiljaisiksi koska heidän "metelöinnistään" ei pidetty, oli järkyttävää. 

Usva Kärnää oli nyt huomattavasti miellyttävämpää kuunnella, kun hänen ei tarvinnut epätasaisesti yliääntää ranskankielisiä nimiä.

***

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Otava, 2024

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 10 h 4 min

1923

Sadankahdenkymmenen tanskalaisen seurue oli saapunut pohjoiseen Nicaraguaan, toisessa ryhmässä lähes sata vielä matkalla. Presidentti Sandino oli luvannut heille kaksituhatta hehtaaria maata ylhäältä vuorilta sitä vastaan, että he alkavat viljellä siellä kahvia. Vaikeudet seuraavat kuitenkin toisiaan ennen kuin yhtään kahvipensasta on istutettu. 

Osa tanskalaisista lähtee pois, palaa joko kotimaahansa tai jää matkalle kuka minnekin. Osa jää Nicaraguaan ja hankkii elantonsa muuten. 1930-luvulla Vilhelm Grønin perhe pitää Managuassa tanskalaista ravintolaa. Toinen perhe oli pitänyt entisessä Cantina Danesassa ulkomaalaisten suosimaa Club Internacionalea, mutta he olivat tuolloin jo palanneet Tanskaan. Grønien pojasta Nilsistä tulee myöhemmin konsuli ja tyttärestä Edithistä kuvanveistäjä, ja ravintola suljetaan kun Vilhelm kuolee.

Maassa on levotonta, kun edellisen sodan rauhanehtoihin tyytymätön Sandino oli vetäytynyt 1930-luvun alussa Pohjois-Nicaraguaan, jossa sissisota kiihtyi kiihtymistään. Yhä suurempi osa surmansa saaneista on Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaita, joiden ruumiita sissit ripustavat puihin ja katulamppuihin. Sandinon elämä päättyy kuitenkin äkillisesti.

1957 Knut ja Carla Lund muuttavat Tanskasta Nicaraguaan tyttäriensä, 17-vuotiaan Dorthen ja 9-vuotiaan Hannen kanssa. He ovat kuudes tanskalaisperhe kylässä josta vuokraavat talon. Carla ystävystyy muiden perheenäitien kanssa ja Hanne saa ystäviä samanikäisistä lapsista. Dorthe on paljon muita lapsia vanhempi ja jäädessään ulkopuoliseksi hänen ystäviään ovat lemmikit koirasta apinaan, kunnes miehet huomaavat hänen orastavan naiseutensa.

1980-luvulla insinööri Axel tulee kymmenen kuukauden työkomennukselle voimalaitokselle Linda-vaimon jäädessä kotiin Tanskaan. Aivan kaikesta kokemastaan Axel ei kerro puheluissa Lindalle... 

2019, lähes sata vuotta aiemmin Tanskasta tulleen Marien lapsenlapsenlapsi Nico yrittää tienata elantoaan oppaana. Hänelle Tanska on kaukainen maa, jossa ei ole koskaan käynyt, vaikka asuikin äitinsä kanssa tämän sisaren luona Espanjassa muutaman vuoden. Nicaraguaan Nico kuitenkin palasi heti kun sai itse valita. Kuudessa vuodessa lapsuudenkoti, pala Tanskaa trooppisessa metsässä, oli alkanut metsittyä, mutta Nico raivasi, maalasi ja julkaisi kuvia aikaansaannoksistaan someen. 

Ihmisiä alkoi tulla. Sisälle taloon Nico ei turisteja kutsunut, mutta he ihastelivat taloa ulkoapäin ja seurasivat Nicoa innostuneina vuorille. Retkien jälkeen he postasivat kuvia someen, ja niin Nico sai lisää yhteydenottoja. Kuvissa oli kauniita maisemia, Danesia kyltteineen ja joskus Nico machete vyöllä ja yllään hihaton pusero, joka paljasti vahvat olkapäät. Joissakin kuvissa hän piteli kädessään loukkaantunutta lepakkoa tai kolibria. Hänen Zaragozan opiskelukaverinsa kirjoittivat hänen Facebook-postauksiinsa irvailevia kommentteja (Nico on löytänyt kutsumuksensa!), mutta Nico ei välittänyt, oikeastaan hän sääli heitä, koska he eivät koskaan kokisi näitä raikkaita, kosteita metsiä joissa asuu harvinaisia sammakko- ja lintulajeja.

Kuuntelin kirjaa jatkumona kahdelle suomalaisiin "onneloihin" sijoittuville kirjoille, joita edelleen suosittelen lukulistalle:

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Tanskalainen retkikunta lähti liikkeelle hieman eri tavalla kun väki hajaantui heti, eikä vasta vuosikymmenten kuluessa, mutta toisaalta eteni siinä mielessä samoin, että myös ne suomalaisten siirtokunnat hajosivat ja tulevat sukupolvet löysivät elantonsa ihan muualta kuin maanviljelystä. Pidän todella paljon näistä romaaneista joissa käsitellään maastamuuttoa noihin aikoihin, suunnataan sitten näihin onneloihin tai Amerikkaan kultaa vuolemaan. Niissä on niin paljon erilaisia kohtaloita ja kyllä ne avaavat silmiä ajattelemaan sitä miten erilaisiksi ihmisten elämänkulku muuttuu omien valintojen myötä. 

Minun mummuni sukulaisia lähti tuolloin Amerikkaan ja he olisivat ottaneet orvoksi jääneen mummuni mukaan, mutta hänen isoäitinsä ei päästänyt lasta lähtemään. Teini-ikäisenä olisin toivonutkin että olisin syntynyt Yhdysvalloissa, mutta aikuistuttua olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämään Suomessa verrattuna tuohon vaihtoehtoon. Joskus 1990-luvulla äitini sisaren perhe kävi tapaamassa meidän iäkkäitä sukulaisia Duluthissa, ja olivat järkyttyneitä siitä miten köyhissä oloissa nämä elivät verrattuna mummun ja taatan eläkevuosiin täällä.

***

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on

Hanko-trilogia osa 2

S & S, 2024

Lukija: Katariina Lantto 

Kesto: 12 h 53 min

Kesällä 1940 eri puolille Uuttamaata sijoitetut hankolaiset odottavat mitä tuleman pitää. Ainolla on Tammisaaressa huone rouva Söderlundin hienossa talossa, eivätkä he tule ollenkaan toimeen. Aino ikävöi Helsingissä, merivoimien esikunnassa töissä olevaa Berndtiä, jonka on tavannut kuluneiden kahdeksan kuukauden aikana vain kahdesti.

Berndtin vanhemmat on evakuoitu Bromarviin, jonne Hangosta on vain lyhyt matka. Hjalmar-isä tiedostaa Hangon olevan edelleen olemassa, toisaalta ei ollenkaan. Ikävä on kova.

Lehdissä kerrotaan miten Hitlerin koneet pommittavat Lontoota yö toisensa jälkeen, mutta Hjalmar ei jaksa tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, on vain helpottunut siitä, että hän ja hänen läheisensä ovat ainakin tällä hetkellä turvassa, pojanpoika Nils Ruotsissa saakka. Rauha tuntuu silti hentoiselta.  

Disa on palannut Helsinkiin ja asuu Bergströmin kanssa tämän vinttikamarissa. Työkseen hän hoitaa professori Fritiof Balckin taloutta, muttei suostu muuttamaan tämän luo vaikka professori niin haluaisikin. 

Helsingin näkeminen nykytilassa tekee Disalle kipeää.

Disa on kiitollinen kaikista taloista, jotka ovat säilyneet.

Helsinki on muuttunut. Kaikkialla näkyy haavoja, monilla kaduilla syviä kuoppia, rumia arpia, kuin aukkoja todellisuudessa, Disa ajattelee kun hän eräänä aamuna kävelee koko matkan Bergströmin vinttikamarista Punavuoresta professorin asunnolle Kruununhakaan. 

Marraskuinen taivas on pilvinen ja harmaa. On vaikeaa olla muistelematta vuoden takaista aikaa. Huolen varjostamia päiviä täysihoitolassa, Margitia, joka itki pelottavia lehtiotsikoita, ja jyrkkää vastakohtaisuutta ikkunasta näkyvän tyynen meren ja horisontin takana vaanivan uhkan välillä. 

Uhka tuli todeksi, Disa ajattelee ja hytisee raa'assa ilmassa. Sota koetteli Hankoa ankarasti, ankarammin kuin mitään muuta paikkakuntaa Suomessa. Ensin kaupunkia pommitettiin armotta ja sitten se riistettiin kokonaan. 

Tammisaaressa toimittaja Assarson alkaa julkaista Hangöbon-lehteä Hangosta lähtemään joutuneiden iloksi, ja pyytää Ainoa avukseen. Vielä pitäisi saada sana leviämään ja lehdelle tilauksia kulut kattamaan. Siinä auttaa paljon idea pyytää heiltä kirjoituksia lehteen, sillä evakuoidut haluavat jakaa omia kokemuksiaan.

Kirjassa tunnelma oli kuin aika olisi seisahtunut. Tulevaan suhtauduttiin pelonsekaisin tuntein. Hyvä, että oli rauha, josta tietysti hankolaisten näkökulmasta oli maksettu karvas hinta, mutta maailmansota jatkui eikä Neuvostoliittoon ollut mitään luottamista, joten rauha voisi myös särkyä kuin munankuori. Puhuttiin siitäkin, että ryhdyttäisiin Saksan tuella valtaamaan Hankoa takaisin, ja kirjassa osa hankolaisista odottikin sitä kiivaasti, osa oli siirtynyt elämässä eteenpäin eikä olisi millään ilveellä enää Hankoon palannut. Näin on varmasti ollut todellisuudessakin.

Jos sinusta tuntuu siltä, että Suomen sotavuosista on jo kaikki mahdollinen kirjoitettu, ota luettavaksesi Hanko-trilogian ensimmäinen osa Säilyt sydämessäin. Sarja tarjoaa uutta näkökulmaa ja on lisäksi todella kauniisti ja herkällä otteella kirjoitettu

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

 Karin Collins: Säilyt sydämessäin

#1 Hanko-trilogia

Kustantamo S & S, 2023

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Lukija: Katariina Lantto

Kesto: 13 h 34 min

Kesä 1939 - talvisota

Pensionaatin johtajan Disa Wallénin mielestä toukokuu on kuukausista parhain. Kesä odotuksineen on vielä edessäpäin, ja vielä on täysin mahdollista, että Bellevuessa majoittuvat kylpylävieraat ovat tyytyväisiä juuri remontoituihin huoneisiin. Kukaan rouvista ei ole vielä pyörtynyt helteestä, ja lompakkoja hallitsevat herrat pitävät hintoja kohtuullisina ja oikeudenmukaisina. Silloin pensionaatin omistajat pysyvät tyytyväisinä, ja onneksi hän voi aina luottaa apulaisiinsa, kuten pensionaatin talonmieheen Bergströmiin ja keittiötä emännöivään Dordi Grahnströmiin, joka on totisesti ansainnut asemansa ylivoimaisten kulinaaristen taitojensa vuoksi, eikä ainoastaan siksi, että on Bellevuen omistajiin kuuluvan herran tytär, jonka ei edes tarvitsisi tehdä töitä. 

Kesäkuun puolivälissä oman lisänsä kylpyläkaupungin elämään tuo huvi-intendentti Gustaf Knorren saapuminen, ja siitä alkaa varsinainen kylpyläsesonki. Tänä vuonna huvikaudessa on kuitenkin erilainen sävy, sillä lehdet ovat täynnä kirjoituksia Stalinista, Mussolinista ja Hitleristä.

Bergström laskee lasin kädestään. Hän ojentaa kätensä Disaa kohti ja jättää sen lepäämään pöydälle. Hän ei kosketa Disaa, mutta ele tuntuu silti intiimiltä. 

"Yhden asian olen oppinut. Sen, että pahinta on pelko. Kun murehtii etukäteen, ahdistus valtaa mielen. Sitten kun jotakin todella tapahtuu, se on harvoin niin kamalaa kuin on kuvitellut."

Disan tuijottaa miestä. Hänen tekee mieli sanoa, ettei hän ole ikinä kuullut tämän lausuvan yhtä monta sanaa kerralla, ettei hän tiennyt tämän edes kykenevän moiseen puhetulvaan, mutta hän ei sano. Bergström tarjoaa lohtua, ja juuri nyt Disa haluaa ottaa sen vastaan ja uskoa miehen sanoihin. 

"Niinkö luulet?" hän siksi kysyy. " Kuinka se on mahdollista? Onko pelottavampaa istua täällä miettimässä pommeja kuin joutua pommituksen keskelle?"

Bergström kohauttaa olkaansa. "Pommeja voi juosta pakoon. Vihollisen voi ainakin yrittää lyödä. Mutta pelko seuraa kellariin ja peiton alle. Se tulee uniin. Jos ei ole varovainen, se kasvaa suuremmaksi ja juurtuu."

Hjalmar Blomqvist pelästyi toden teolla, kun pojanpoika Nisse meinasi hukkua rantaveteen. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, mutta mieleen tulvahti muistoja, jotka saisivat mieluiten pysyä poissa. Hänen keksitehtaassa töissä käyvä poikansa Berndt suree edelleen Nissen Siri-äidin kuolemaa niin, että elää kuin yllään olisi jatkuva harmaa sadepilvi. Pojalle voisi tehdä hyvää ottaa edes joskus tuikku murheeseen, mutta Berndt ei koske viinaan. Kun totinen mies sitten löytää tytön rinnalleen, kaupungilla supistaan parin ikäerosta. 

Hjalmar kuuluu myös Hangon vapaapalokuntaan, jonka toiminta on puutalokaupungissa äärimmäisen tärkeää. Varat ovat aina vähissä, mutta paikalliset ompeluseurat onnistuivat keräämään rahaa niin, että VPK sai hankittua yhden modernin moottoriruiskun, josta ollaan syystäkin ylpeitä. Mikäli Suomi joutuu mukaan sotaan, ja Neuvostoliitto yrittää vallata Hangon, sekin vähä tulee tarpeeseen.

Aino on seitsemäntoista, hänellä on enää vuosi koulua jäljellä, ja hän on juuri aloittanut kesätyöt Lindroosin kaupassa, mikä on Ainon itsensä mielestä selvä aikuistumisen merkki. Hän ei viihdy kotona jossa on aina niin likaista, ikkunat pesemättä, verhoissa silakan katku ja matoissa kenkien mukana kantautunutta tervan tuoksua, puhumattakaan vanhempien sängyn alle unohtuneesta potasta. Veli on täysi vätys ja isä tekee lyhyttä työviikkoa kremppojensa takia, eikä hänestä ole Ainon mielestä paljonkaan hyötyä. Ellen-tädin luona sen sijaan tuoksuvat aina kiillotetut huonekalut ja vastaleivotut mantelipikkuleivät. Ellen-tädillä ei ole lapsiakaan, hänen miehensä oli ehtinyt kuolla ennen kuin lapsia oli syntynyt, ja täti onkin aina niin iloinen Ainon nähdessään.

Aino alkaa kiinnittää huomiota hänen laillaan yksin kuljeskelevaan mieheen, ja kesän mittaan he alkavat kulkea yhdessä, suutelevatkin. Häntä ei haittaa, että Berndt on vanhempi, leskeksi jäänyt ja pienen pojan isä, ja mies itsekin on sitä mieltä, että Ainosta tulisi loistava äiti Nisselle.

Syksyn edetessä naiset ja lapset määrätään evakuoitaviksi ja perheet päätyvät elämään erillään. Aino pitää erityisen epäreiluna sitä, että juuri kun hän on löytänyt rakkauden, se otetaan häneltä pois ja lähetetään itärajaa turvaamaan. Viimeiseen asti Aino tahtoo uskoa, että ryssänpelko on turhaa, ja jos Suomeen hyökättäisiin, niin korkeintaan Helsinkiin.

"Keskustassa on aivan uskomaton hötäkkä. Pimennysverhoja, laudoitusta ja mustaa paperia kaikkialla. Typerää, pian tämä kaikki on kuitenkin ohi."

Äiti vetää suunsa pieneen hymyyn, mutta isä rykäisee. Hän nielaisee, painaa nenäliinan suutaan vasten ja sanoo sitten hiukan vapisevalla äänellä: "No. Ei siitä voi haittaakaan olla. Tuumasin itsekin, että pidetään valot sammuksissa iltaisin nyt jonkin aikaa. Eikä verhojen sulkeminen maksa mitään."

Aino katsoo kirjailtua kappaa, joka roikkuu ikkunan yläpuolelle kiinnitetystä verhotangosta. "Tuota ei saa ikkunan eteen."

"Peitetään tämä ikkuna sanomalehtipaperilla", isä päättää. "Eristää lämpöäkin. Minulla on sellainen kutina, että pian laki määrää pimentämään." 

Aino irvistää ajatellessaan, että ohikulkijat näkevät sanomalehtipaperin kadulta. Haluavatko isä ja äiti tehdä talosta vielä entistäkin köyhemmän näköisen? Sitten Ainon on pakko muuttaa Ellen-tädin luokse.

Äiti lukee hänen ajatuksensa. "Juttelin Ellenin kanssa aikaisemmin tänään", äiti sanoo. "Hänkin aikoo pimentää talonsa iltaisin. Kaduilla alkaa kuulemma kiertää tarkastuspartioita, eikä hän tahdo kuulla mitään huomauttelua."

Aino kaapii lautasensa tyhjäksi, painaa muusin kielellä kitalakea vasten varmistuakseen, ettei seassa ole ruotoja, nielee ja nousee pöydästä. Tämän enempää hänen ei tee mieli kuunnella vanhempiaan, jotka eivät kuitenkaan tajua mistään mitään. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, että Aino on luhistumaisillaan, he eivät tiedä vähääkään siitä, millaista on kaivata jotakuta niin, että sydämen paikalla tuntee ammottavan aukon.

Ajatteli Aino mitä tahtoi, Hanko valmistautuu kuitenkin jo hyökkäysten varalta; autojen lyhdyt maalataan tummiksi, talojen kellariluukkujen suojaksi hakataan lautoja ja ikkunoihin liimataan pimennyspaperia. Kaikesta arvellaan pian tulevan pulaa, loputkin sokerit hamstrataan kaupasta. Kun Neuvostoliiton hyökkäyksen uhka leijuu yllä, hankolaiset miettivät, onko tulevaisuuden suunnittelussa enää mitään järkeä?

Ikkunat tärisevät pokissaan, ja lähimpien mäntyjen oksat natisevat huolestuttavasti. Disa laskee rievun kädestään ja istuu tuolille Margitia vastapäätä. Hänen kuppinsa odottaa, mutta kun hän kohottaa sen huulilleen, kahvi on jo jäähtynyt. Hän siemaisee sitä silti.

"Tämä on hyvin rakennettu talo", hän vakuuttaa. "Tuskinpa meillä on syytä huoleen."

"En minä tästä huolissani olekaan", Margit vastaa ja heilauttaa kättään sulkien eleeseensä koko huoneen. "Minulla on muita murheita. Konsulilla piisaa rahaa. Jos myrsky kaataa talon, hän voi rakennuttaja uuden."

"Niin no", Disa aloittaa, "ei konsuli tätä omista vaan..."

Disa keskeyttää. Margit on hyvä tyttö, vakaa ja luotettava. Hän on ottanut tavakseen piipahtaa joka päivä, vaikka kesäpesti on jo ajat sitten päättynyt. Joskus hän pesee Disan aamiaisastiat ennen kuin hän itse ehtii, joskus taas lakaisee havunneulaset eteisestä. Disan on myönnettävä, että tuntuu mukavalta, kun on seuraa.

"Mikä sinua sitten eniten huolestuttaa?" Disa yrittää palauttaa mieleen, oliko Margitilla ihastus kesällä, mutta hän ei ole varma. "Sota?"

Margit näyttää surkealta.

"Hain kaasunaamarini tänään, apteekista. Oletko sinä saanut omasi?"

Disa nyökkää. Hänen M/39:nsä on pahvilaatikossa makuuhuoneessa, työnnettynä sängyn alle, jottei hänen tarvitse nähdä sitä. 

"No sitten ymmärrät. Se on kuin mikäkin hirviö. Kun laittaa sen päähänsä, näyttää kamalalta." Margitin hartiat lysähtävät. "Kokeilin sitä, kun ajattelin, että on hyvä osata pukea se, mutta sitten katsoin peiliin ja näin vaan suuren pyöreän metallilevyn ja kammottavat silmät, ja tiedätkö, purskahdin heti itkuun."

Kun pommeja sitten alkaa sataa myös hankolaisten takapihoille, lähtevät viimeisetkin pois kaupungista. Miehet jäävät puolustamaan rakasta kotipaikkaa, Aino jää vielä auttamaan isäänsä pakkaamisessa, ja Disa päättää jäädä ensimmäistä kertaa talveksi Hankoon. 

Säilyt sydämessäin on Karin Collinsin neljäs romaani, mutta ensimmäinen joka on päätynyt suomennettavaksi. En ollutkaan hänestä aiemmin kuullut. Tästä kirjasta on tarkoitus kasvaa trilogia. Katariina Lantto oli minulle uusi tuttavuus lukijana, ja hänellä oli erikoinen painotus lukea jotkin repliikit. Jälkikäteen ajatellen olisin ehkä kuitenkin lukenut tämän paperikirjana.

Säilyt sydämessäin oli vahva aloitus, ja tulen varmasti lukemaan (tai kuuntelemaan) seuraavankin osan. 

Vain siihen olin vähän pettynyt, että kylpyläkesä hujahti niin vilauksessa, ikään kuin luomaan tunnelmaa ennen sodan alkua. Sitä olin odottanut, sillä Hangon kylpyläkulttuuri ennen sotia on mieleinen aihe minulle.