2 x laitetaanko lapsia alulle? - Saara Cantell & Camilla Nissinen

Nyt on lisääntymisen aika, ainakin näissä kotimaisissa romaaneissa. 

***

Saara Cantell: Tuulensuojaan

Tammi, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 10 h 36 min

Avopari Laura ja Henri ovat olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta. Kaikki tuntuu olevan elämässä kohdillaan, omistusasunto ja vakituiset työpaikat, joten Laura päättää ottaa puheeksi lasten hankinnan ajankohtaisuuden, mutta saa Henriltä kaikkea muuta kuin odottamansa vastauksen. Kyllä, he olivat tavatessaan olleet samaa mieltä siitä, että lapset ovat tervetulleita. Mutta siinä missä he olivat luopuneet lentämisestä ja lihansyönnistä, Henri oli käsittänyt heidän luopuneen myös maailman liikakansoittamisesta. Laura on tyrmistynyt. Miten Henri saattaa määrittää niin perustavanlaatuisen fyysisen tarpeen kuin oma lapsi, joksikin listaksi plussia ja miinuksia?

”Me puhutaan nyt lapsesta, ei mistään ruokavaliosta tai matkustamisesta! Me puhutaan meidän lapsesta!”

Henri katsoo Lauraa surullisena, kasvoillaan sama kärsivällinen ilme kuin aina silloin, kun hän joutuu selittämään jotakin itseään yksinkertaisemmalle ihmiselle. Laura inhoaa sitä ilmettä.

”Kyllähän sä tajuat, ettei tällaiseen maailmaan voi synnyttää lisää ihmisiä. Tai siis ei varsinkaan Suomen kaltaiseen rikkaaseen valtioon.”

Hetken Laura pystyy vain tuijottamaan avopuolisoaan. Tämä tulkitsee sen ilmeisesti niin, että argumentti on purrut, koska jatkaa aiempaa rauhallisemmin: ”Laura, maapallon kantokyky on ylitetty aikaa sitten. En mä voi mitenkään perustella itselleni, että tekisin ilmastokriisin ja lajikatojen kourissa kärvistelevään maailmaan yhtään uutta kuluttajaa. Mä olen ihan oikeasti ollut siinä käsityksessä, että me ollaan kasvettu tähän päätökseen yhdessä.”

Laura pudistaa päätään turhautuneena.

”Miten sä voit sanoa noin! Musta tuntuu, että mua on huijattu, että kaikki nämä vuodet sä olet antanut mun uskoa, että… että on vaan ajan kysymys, milloin me –”

Huomasin pian kirjan alussa, miten erilaisia olemme Lauran kanssa, mutta toisaalta, jos kirjan hahmoihin samaistuminen on mieleistä, on omasta persoonasta hyvin vastakkaisten henkilöiden näkökulmat yhtä lailla antoisia. 

Lapsena lähes kaikki Lauran ystävät hehkuttivat koiran- ja kissanpentujen söpöyttä, pupujen pehmoista suloisuutta ja sitä miten ihanalta kädessä lepäävän hamsterin pienen sydämen syke tuntui. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan lemmikkieläimeen, kävivät ulkoiluttamassa naapurin koiraa tai viettivät vapaa-aikansa talleilla hevosia hoitaen. Laurasta eläimet, varsinkin nisäkkäiden pennut, olivat ihan kivoja, mutta hänelle riitti niiden katselu luontoelokuvista. Hän ei ollut koskaan erityisen eläinhullu. Sen sijaan vauvat saivat hänen sydämensä sulamaan. Vauvojen huumaava tuoksu, niiden pehmeiden pikkuriikkisten jäsenten täydellisyys ja kasvojen lukemattomat, maitonirvanasta vatsankipristelyihin vaihtelevat ilmeet lumosivat hänet jo nuorena.

Laura ei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät pidä vauvoista. Tai pikkulapsista. Sillä melkein parasta vauvoissa on se, että kasvaessaan ne muuttuvat koko ajan vain hellyttävämmiksi. Pienten lasten tapa hahmottaa maailmaa hassuilla mutta viisailla kysymyksillään, huojuvalla taapertelullaan ja salamannopealla innostumisellaan on huikean kiehtova. Kaikki mikä ihmisessä on parasta, aidointa ja ihaninta, on lapsissa avoimesti esillä.

***

Camilla Nissinen: Rihmasto

Tammi, 2025

Lukija: Heidi Ajanto

Kesto: 8 h 58 min

Alma ja Johannes olivat yrittäneet lasta pitkään, ja saaneet vihdoin tytön jonka nimeksi antoivat Lotta. Johannekselle vanhemman rooliin solahtaminen oli käynyt vaivattomasti, mutta Alma tuskaili ristiriitaisten ohjeiden karikossa. Pitikö pinnasängyn pinnoihin laittaa suojus, vai tukahduttiko se lapsen hengitysilman?

Oliko se nyt niin, että imettäessä saa syödä mitä vain? Johannes kysyy ja tavaa sormen avulla purnukan ravintosisältöä. – Ja mitä sosetta nyt piti antaa? Muistatko miten se meni? Mitä ne siellä neuvolassa sanoivat?

Aivoni tahmovat läpi harmaan ja märän. Kuulen kysymykset, mutta niiden merkityksen ymmärtäminen on hankalaa. Otan purkin Johanneksen kädestä, tuijotan sitä, yritän hahmottaa yksittäisiä sanoja. Jotain olimme ruuasta neuvolassa puhuneet, ehkä jotain rasvoista tai pellavansiemenistä, A-vitamiinista tai maksasta. Mitä se oli ollut ja oliko siitä puhuttu viime kerralla vai kuukausi sitten?

Kaikki meni inhottavasti päässä sekaisin. Eilinen, viime vuosi, huominen ja tuleva yö – kaikki yhtä samaa isoa aaltoa, jonka läpi piti sukeltaa hengitystä pidätellen.

Tuijotan Johanneksen läpi ja pudistan päätäni.

Vauvan lisäksi Almalla on toinen huolehdittava, äidinisä Ilmari joka haluaa sitkeästi asua kotona, vaikka muistisairaus alkaa olla vaaraksi. 

Pitkissä takaumissa seurataan kahta aikatasoa. On Alman lapsuus 1960-luvulla, jolloin hän viettää pitkiä aikoja Ilmari-pappansa luona, koska äiti tuo hänet sinne hoidettavaksi, vaikka Ilmarilla on omatkin työnsä joihin pientä tyttöä on vaikea sovittaa mukaan. Alma ikävöi äitiään, odottaa soittoa lankapuhelimen vieressä kuin uskollinen koira isäntäänsä. Koska äiti on aina rakas, vaikka olisi millainen. 

Välillä piipahdetaan vielä kauempana, 1930-luvulla. 

Takaumajakso, jossa näitä kahta vuoroteltiin käymättä välillä nykyhetkessä, oli niin pitkä että unohdin jo nykyhetken olemassaolon. Kirja oli kyllä muuten hyvä, mutta jotenkin tuo aikatasoissa liikkuminen teki minulle tällä kertaa haasteita, enkä oikein päässyt aikuisen Alman pään sisälle. Muilta osin pidin kyllä kirjasta paljon, ja se herätti ajatuksia. Nissisen esikoinen, Meitä vastaan rikkoneet, oli hieno kirja Jehovan todistajien elämästä, sellaiseen Nikkinen on itsekin syntynyt. 

***

Itsehän en ole koskaan yli viidenkymmenen elinvuoteni aikana potenut edes ohimenevää vauvakuumetta, enkä ole ystävien vauvoja saadessa ollut ensimmäisenä ojentamassa käsiäni vauvan syliin saadakseni. Kun serkkuni syntyi ollessani 13-vuotias, kävin häntä "hoitamassa" kerran viikossa, mutta kyllä siinä tärkeämpää oli saada viettää aikaa tätini kanssa. En tiedä ymmärsivätkö äitini ja tätini tuota koskaan. Minähän olin aina toivonut, että äidin sisko ja hänen miehensä olisivat olleet minun vanhempani.

Silti on mukavaa lukea välillä ihan erilaisista ihmisistä, heistä joihin ei koe samaistumista. 

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

 Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Tammi, 2022

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 8 h 40 min

Heitän norsun ja kirahvin puiseen laatikkoon ja sanon niille, että pian alkaa sataa. Asettaudun ihan sadevesiämpärin viereen ja nyrhin saksilla yhden barbien hiukset aivan lyhyiksi. Tukka irtoaa tuppoina ja pian barbien takaraivolla on kalju läikkä. 

- Jumala lähettää taivaasta suuren tulvan ja hävittää koko maailman! Jos ette ole arkissa te kuolette! kaljupää huutaa. Bikiniasuiset barbiet vain nauravat. - Nooa puhuu ihan pehmeitä, ne sanovat ja pyörittelevät lanteitaan. 

Viskaan Nooan puiseen laatikkoon ja solmin sen ympärille rusetin. 

- Jumala sulki arkin ovet, selitän barbieille. - Nyt ei enää itkut auta, valmistautukaa vedenpaisumukseen! huudan ja kaadan vettä lelujeni päälle. Ne hukkuvat yksi toisensa perään. Vaaleatukkaisen barbien työnnän pää edellä ämpäriin, niin että muoviset jalat sätkivät. 

- Mitä teet? äiti kysyy ja minä säpsähdän. - En mittää. - Ei kun kerro vaan, näyttää hauskalta.

- Leikin vedenpaisumusta, tää on Nooa, selitän ja kaivan nuken esiin arkista. - No sehän on kiva leikki, äiti sanoo ja pörröttää tukkaani. - Nooa se vasta olikin oikea hengenpelastaja.

Silja on otettu psykiatriselle osastolle syömishäiriön takia, ja häneltä on kielletty peilit. Mutta eivät hoitajat ymmärrä miten tärkeitä peilit ovat, miten äiti istutti hänet jo pienestä kokovartalopeilin eteen, antoi ohjeet mitä pukea, että hoikentaa, ja laittoi lukiolaisen tiukalle dieetille, että Silja olisi edukseen vanhojentanssipuvussaan. Myöhemmin, muutettuaan uudelle paikkakunnalle kenttätyöhön, Silja ahmii ruokaa ja herkkuja, oksentaa kaiken sitten syyllisenä ja kun ahmittu raaka makaroni repii kurkkua oksentaessa, ajattelee Silja että se on hänelle ihan oikein.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljissä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa. 

...

- Onko teillä jehovilla jokin sellainen sääntö..., hän yrittää, ja minun korvani menevät lukkoon. Hänelle se on pelkkä lyhenne, eikä hän ymmärrä, mikä sen sointi on. Ei ymmärrä, miten se jää ilmaan leijumaan, kulkeutuu korvakäytäviä pitkin aivoihin ja herättää epämääräisen tunteen. Maailmalliset käyttävät sitä aina niin tavattoman huolimattomasti. Eivät osaa kuunnella, eivät ymmärrä, ettei kukaan Jehovan todistajista koskaan kutsuisi itseään jehovaksi. Ei koskaan. 

Kun Silja meni kuudennelle luokalle, hänellä vaihtui koulu. Tuttu pieni kyläkoulu olikin homeessa. Uusi koulu oli paljon suurempi, eikä siellä ollut helppoa, jos nyt missään oli. 

Eikä sopeutumista helpottanut sekään, että Siljankin piti alkaa kiertää lauantaisin ovelta ovelle todistamassa, lukemassa psalmeja, jakamassa Vartiolehtiä. 

Sammutan valot ja veli Laine alkaa puhua päässäni. Hän sanoi kokouksessa, että meidän pitäisi luoda todistustilanteita kaikkialla, myös koulussa. Jokaisen kristityn pitäisi julistaa Herran sanaa, sillä usko ilman tekoja on kuollut, hävitetty ja pois kulutettu. Tekojen avulla saa nimen Jumalan kirjaan, joka avattaisiin viimeisenä päivänä. 

- Onko sinun nimesi elämän kirjassa? Käytätkö varmasti kaikki tilaisuudet todistaa? veli Laine kysyi Raamattua heilutellen. - Et kai sinä vain häpeä Jumalaa? Et kai sinä vain häpeä totuutta? Entä silloin, kun Harmagedon alkaa, kun Jumalan sota syttyy ja taivaasta sataa tulikiveä? Entä jos silloin Jehova häpeääkin sinua? Mitä sinä sitten teet?

Eniten Silja pelkäsi, että pitää soittaa luokkakaverin perheen ovikelloa, ja sen jälkeen piti pelätä mitä siitä seuraa koulussa. Mitä hän osaa sanoa, miten vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin? Muutenkin jo erottui joukosta, kun piti aamunavausten ja uskontotuntien ajan istua käytävällä, ei voinut käydä kaverisynttäreillä, ei edes ottaa luokkakaverin kouluun tuomia synttärikarkkeja. Eniten kaikesta Silja silloin toivoi, ettei olisi tarvinnut olla niin erilainen kuin muut. 

En halua myöntää, että silloin sieluuni kiipeää häpeä. Ensin häpeä siitä, että olen siinä kutsumatta, ei-toivottuna, alastomana ja pohjattoman yksin. Sitä seuraa toinen häpeä, voimakkaampi ja syvempi. Häpeä siitä, että ei todellisuudessa pidä saarnaamisesta. Että oikeasti vihaa olkahihnan varassa heiluvaa kenttälaukkua, Raamatun väliin taitettuja lunttilappuja ja muistiinpanovihkoja. Häpeä siitä, ettei ole esimerkillinen kristitty, ettei jaksaisi kantaa olalla sellaista taakkaa, edustaa jokaisella hengenvedollaan Jumalaa ja hänen nimeään. 

Eikä sitä voi koskaan sanoa ääneen, koska minä olen todiste parhaasta mahdollisesta elämäntavasta. Jumalan siunaus valuu ylleni suoraan Siionista. Minä tulen onnelliseksi siitä, että voin puhua Jumalasta. Minä olen etuoikeutettu. Minulla on lahja. Minulla on totuus.

Kun ovi vihdoin aukeaa, en tiedä, mitä tekisin.

- Terve, Katariina sanoo. 

Kun Silja kasvaa, opettajat haluaisivat nähdä hänen jatkavan opintojaan, mutta maailmallinen viisaus on tarpeetonta ja Jehova palkitsee niitä, jotka heti peruskoulutuksen jälkeen lähtevät kenttätöihin, ovelta ovelle. Tietystä pojasta tulee koulussa hänelle läheinen, mutta maallisia ystäviä ei saa olla. Mummoon ei saa pitää kunnolla yhteyttä, kun mummokin on maallisia, vaikka on uskovainen, on sitä väärällä tavalla, uskoo taivaaseen. Kun mummo kuolee ja Silja ikävöi, äiti lohduttaa, että kun Harmagedon tulee, Jehova on järjestänyt niin, ettei Silja edes muista mummoa. Mutta haluaako Silja uskoa sellaiseen, joka vie häneltä pois sekä nykyisen, että vielä muistotkin?

Tämä oli ensimmäinen kirja jonka tänä vuonna kuuntelin, ja ei voi kuin sanoa että olipa vahva aloitus uudelle vuodelle! 

Lestadiolaisuus on tullut viime vuosina tutuksi kirjallisuudesta, mutta Jehovan todistajat eivät ole ainakaan minun lukemiini kirjoihin aihepiiriksi osuneet. Ja kun en muutenkaan ko. uskontoa paremmin tunne, opin kirjassa paljon uutta ja googletin toisen mokoman. Jos lestadiolaisuudessa vanhoillisimmillaan on monta nyky-yhteiskunnan "houkutusta" joita ei sallita, niin Jehovan todistajien elämä tuntuu niin paljon rajoitetummalta että siinä yksi telkkarin katsomisen kielto tuntuu pikkuseikalta. Ylipäätään vaikeinta on muistaa mikä on sallittua ja mikä ei missäkin liikkeessä, ja mihin erilaiset kristityt uskovat ja mihin eivät. Tämän kirjan kuunneltuani ymmärrän taas vähän enemmän. 

Camilla Nissinen tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on syntynyt Jehovan todistaja perheeseen ja eronnut liikkeestä 27-vuotiaana. Hän on viettänyt 1,5 vuotta nuoruudestaan laitoshoidossa, samasta syystä kuin kirjan Silja. Kirja ei ole suoranaisesti autofiktiota, mutta Siljan elämänpolut seuraavat Nissisen omia. 

Nissinen on kertonut lehtihaastattelussa kokeneensa, että on kyllä elänyt suomalaisessa kulttuurissa, mutta silti siitä irrallaan. Hän on opetellut esimerkiksi viettämään joulua, muttei vieläkään omaa tunnesidettä siihen. Hän järjesti ensimmäisen kerran syntymäpäiväjuhlat, kun hänen oma tyttärensä täytti vuoden. Hänelle tärkeintä on, että hänen lapsensa saa elää mahdollisimman avarakatseisessa maailmassa.