Dekkareiden jatko-osia vol 4

Historiallisten romaanien välillä olen silloin tällöin kuunnellut dekkareitakin, joten tässä välillä neljän kattaus niitä. Kaikki ovat jatko-osia, ja näistäkin kaksi on kokonaan tai osittain historiallisissa kehyksissä tapahtuvaa. Bloggausjonossa useampi näistä on odotellut jo pidempään, joten kaikki eivät ole sarjan tuoreimpia osia. Aikajanalla liikutaan 1800-luvulta nykypäivään. 

***

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus

#4 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi 

Kesto: 9 h 44 min

Vera-täti ei voinut olla siunailematta sitä, miten hänen suojattinsa ja kasvattityttärensä Beatrice Hyde-Clare oli sotkenut asiat kihlautumalla Kesgraven herttuan kanssa. Miehen isoäiti oli jo järjestellyt tälle täydellistä naimakauppaa, jossa yhdistyivät upeat mustat kiharat, vuosisatoja vanha nimi ja runsaat maa-alueet. Olivathan Hyde-Claretkin tosin hyvä perhe, ja toki herttuan nappaaminen oli sulka Bean hattuun sillä nostihan tyttö näin statustaan ja varmisti hyvätuloisen tulevaisuuden, mutta he olivat myös nöyriä ja tiesivät paikkansa. Eikä se ollut sentään Kesgraven herttuan suvussa.

Olennainen osa heidän perheensä hyvyyttä olikin ymmärtää heidän rajoitteensa, ja sellaisena he kokivat suunnatonta ylpeyttä siitä, että pitivät katseensa suunnattuna alas eivätkä koskaan uskaltautuneet kallistamaan kasvojaan ylös mahtavuuden huimaaviin korkeuksiin.

Ja nyt Bea oli pilannut kaiken heittäytymällä herttuan syliin.

Mikä ajattelematon riesa!

Eikö hän ollut pohtinut, mitä kihlaus tarkoittaisi muulle perheelle? Se kääntäisi heidän elämänsä ylösalaisin, sillä nyt ihmiset alkaisivat olettaa heiltä asioita. Heidän odotettaisiin pukeutuvan viimeisimmän muodin mukaan – käyttävän hienoimpia silkkejä, ajavan hyväkuntoisimpia hevosia, isännöivän mitä ylellisimpiä juhlia.

Koska Bea törmää aina rikoksiin vaikka yrittää niin kovasti pysyä niistä jo sivussa, on tässäkin kirjassa selvitettävää sillä saralla. Nyt mysteeri suorastaan ojennetaan hänelle kun tuttu kreivitär pyytää hänen apuaan. 

Pitkäveteisyys ja hauskuus samassa paketissa, oli eräs kuuntelija kiteyttänyt mielipiteensä äänikirjapalvelussa, ja tuo lause tiivistää prikulleen omat ajatukseni! Juonellisesti tarina oli pannahisen paikallaan junnaava koska välillä takerruttiin pitkiksi ajoiksi niin kovin pieniin lillukanvarsiin, mutta tuttuun tapaan kirjasta löytyi monia hauskoja sutkautuksia ja kommelluksiakin. 

***

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin

Karin Adler #6

Bazar, 2018

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 19 h 9 min

Vuonna 1916 Orkney-saarten vesillä upposi brittiläisen laivaston alus MSS Hampshire ajettuaan saksalaisten miinaan. Yksikään miehistön jäsenistä ei lopulta jäänyt eloon kun maista käsin ei annettu siviilien auttaa pelastuslautoille selvinneitä, joten hekin paleltuivat. Tapauksesta jäikin monille tunne, että laivassa oli kuljetettu jotain, minkä ei haluttu pääsevän yleiseen tietoon, ja kehittyi legenda että laivan mukana olisi uponnut aarre. 

Nykyhetkessä, sata vuotta myöhemmin, samalta suunnalta löytyy tyhjillään purjevene, jossa on verisiä kamppailun jälkiä. Englannin poliisi pyytää virka-apua, sillä veneen omistaja on marstrandilainen mies. Karin Adler ottaa tapauksen hoitaakseen, ja alkaa selvittää mitä tapahtui veneen omistajalle, eläköityneelle sukeltajalle Bo Stenmanille.

Karin on joutunut muuttamaan maihin omaan veneeseensä tulleen vuodon takia, mistä hänen miesystävänsä Johan on ollut mielissään. Karin itse ei malttaisi odottaa pääsyä takaisin kelluvaan kotiinsa, mutta isompi elämäntilanteen käänne on edessä. 

Pidän todella paljon tästä sarjasta, joka yhdistää taitavasti dekkarin historialliseen romaaniin. Karinin yksityiselämän käänteet on kirjoitettu kiinnostavasti, eri tavalla kuin olisin odottanut.

***

Marianne Cedervall: Hääjuhlan salaisuus

Mullvaldsin murhat #4

Otava, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 37 min

Oli kulunut viisitoista vuotta siitä, kun Fredrik oli lähtenyt opiskelemaan ja jättänyt Gotlannin taakseen. Nyt Fredrik oli palannut saarelle viettämään häitään ja asettumaan sen jälkeen morsiamensa kotitilalle.

Morsian oli Bengt ja Titti Siltbergin tytär Amanda. Fredrik ja Amanda olivat löytäneet toisensa jo hieman varttuneemmassa iässä, molemmat lähestyivät neljääkymmentä. 

Perinteisissä gotlantilaishäissä oli runsaasti rooleja, ja koska Titti ja Anki olivat tutustuneet jo aiemmin, pyysi Titti Ankin yhdeksi tarjoilijoista. Anki osallistui mielellään häihin ja suostui - ja kuuli vasta sitten että tehtävään kuului myös leipoa reilu määrä tietynlaisia perinnepiirakoita, joita Anki ei ollut koskaan edes nähnyt. Mihin sitä olikin tullut lupauduttua...

Myös eläkkeelle jäänyt poliisi ja Ankin hyvä ystävä Tryggve oli mukana häävalmisteluissa.

Amandan perhe oli huomattavasti parempaa väkeä, ja tuleva appiukon toiveesta Fredrik ottaisi vaimonsa sukunimen, niin että maatilaa hoitaisi jatkossakin Skiltbergin pariskunta. Bengtillä ei ollut mitään Amandan miesvalintaa vastaan, mutta Tittillä oli omat näkemyksensä. Ja niin sitten kävi, että sulhanen oli hääpäivänään kateissa.

Lempisarjojani tämäkin, ja Eija Ahvo sopii lukijaksi erinomaisesti. Olen ihastunut Gotlantiin ja kirjan miljööseen vaikken ole koskaan ollut Ankin kaltainen heppatyttö. 

***

Eva Frantz: On lähtösi huoleton

#5 Anna Glad

S&S, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 8 h 23 min

Neljä jo vuosikymmenten takaista ystävystä, Krisse, Hannele, Sylvia ja Britt, ovat päätyneet elämässään eri suuntiin, mutta joka syksyiset rapujuhlat tuovat heidät aina yhteen. On Krissen vuoro emännöidä ja ilta kuluukin hyvin järjestettynä runsaiden juomien, herkkujen ja kun ruotsinkielisistä on kyse, ryyppylaulujen siivittämänä. Mutta itku pitkästä ilosta, sillä aamulla heistä on tallessa mökillä enää kaksi. Krisse on murhattu, ammuttu kuoliaaksi, ja toinen naisista on kateissa. 

Anna Glad aloittaa tapauksen tutkimuksen, mutta hänet siirretään pian syrjään sillä nyt tarvitaan hänen miehensä Tomasin erikoisosaamista, molemmat kun ovat poliisin palveluksessa. Anna päätyy poliisilaitokselle hoitamaan rutiinihommia mikä suoraan sanottuna sapettaa häntä aika tavalla, eikä hän ihan malta pysyä annetuissa tehtävissään. 

Annan kotiasiatkin asettavat haasteita. Heillä on viisivuotias Goffe-poika, ja ennen kuin Tomasta tarvittiin töihin, tämä oli omasta halustaan ollut vanhempainvapaalla huolehtimassa Goffesta. Kun Anna päätyy ottamaan päävastuun pojasta, on hän äitinä uuden edessä.

Eva Frantz on kertonut aiemmin, että Anna Glad -sarjan on tarkoitus olla viisiosainen, joten tämä oli luultavasti tässä. Osia on tullut melko hitaassa tahdissa monen muun rikoskirjailijan tahtiin verrattuna enkä todellakaan ole päässyt kyllästymään. Yksi lempisarjoistani, suosittelen lämpimästi tutustumaan ellet vielä ole ottanut Frantzin dekkareita haltuun. Näissä ei veriteoilla mässäillä. 

Historiallisia romaaneja vol 9

Kas, neljä kirjaa paketissa, miten originellia! 

1800-luvun Oulusta tie vie 1930-luvun Turkuun, sieltä kymmenen vuotta eteenpäin Hankoon ja lopuksi taas kymmenen vuoden päähän kuvitteelliseen Kellomäen kylään Ylä-Karjalaan. 

***

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa pois

Kustantamo S&S, 2023

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 13 h 39 min

Oulun pohjoisen vaurauden pohja oli tervakauppa, ja sen tuoksu leijui ilmassa kun uljas fregatti Fröken rantautui kaupunkiin. August Montin purjehti sukunsa kauppahuoneen asioilla, ja samalla Ouluun matkasivat myös hänen sisarensa mamselli Elizabeth, heidän serkkunsa Jeanne Pomelli sekä kaksi vuotta aiemmin Tukholmaan naitu Viktoriana Löwen. 

Lisäksi seurueeseen kuului Laurence "Larry" Von Rosen, joka oli näin tehnyt ensimmäisen merimatkansa. 

Äitipuoli Dorothea oli ollut Emerentian isälle hyvä naimakauppa, sillä Simon Brant olisi tuskin muuten saanut kovasti havittelemiaan porvarinoikeuksia. Tervakauppaa käyvä mies oli sittemmin kiinnostunut laajentamaan liiketoimiaam laivanvarustajaksi. 

Dorothea ajatteli Brantin kauppahuoneen pitkälti omasta ansiostaan syntyneeksi, ja kaavaili nuorta sukulaispoikaansa Jakobia liiketoiminnan jatkajaksi - ja Emerentiaa tälle vaimoksi. Emerentialla ei ollut varsinaisesti mitään Jakobia vastaan, mutta ei hän toisaalta tuntenut minkäänlaista tunteiden paloa pari vuotta nuorempaa poikaa kohtaan. Emerentia oli jo kahdenkymmenenviiden, mistä syystä mamanin piti kiirehtiä naimisiinmenoa, mutta Emerentia ei ehkä sittenkään ollut valmis muiden sanelemaan tulevaisuuteen, ja siihen syynsä oli kaupunkiin saapuneella Von Rosenilla, 

Useampi saman äänikirjasovelluksen kuuntelijoista oli pitkästynyt etenkin kirjan alkupuolella, mutta minä en tätä allekirjoita. Olen nyt kuunnellut kaksi näitä Vähäahon kirjoja ja pitänyt molemmista. 

Oulu on itselleni hyvin vierasta seutua, joten sen historian oppiminenkin on kiinnostavaa, ja historia on kyllä Vähäahon kirjoissa vahvana ajankuvana mukana. 

***

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki

#2 Ahlgrenin suvun nuoret naiset 

Aula & co., 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 54 min

Fanny oli aina pitänyt tärkeänä sitä, että teki kaiken niin kuin kuului, ja vaali ihanteita lähes pakkomielteisesti. Hän soitti pianoa, opiskeli taidetta ja huolehti ulkonäöstään, yritti käyttäytyä miellyttävästi, ja oli kihloissa juuri sopivanlaisen nuorukaisen kanssa. Mikään ei silti tuntunut riittävän Ahlgrenin suvulle, varsinkaan hänen äidilleen.  

Fannyn kihlattu Johannes suoritti lääketieteen opintoja Helsingissä, ja oli Fannyn isoveljen Oivan opiskelutoveri. Fanny ei voinut sanoa olevansa rakastunut mieheen, mutta tunsi ylpeyttä sekä siitä että tämä oli valmistumassa hyvään ammattiin, että siitä että Fanny oli ensimmäisenä kolmesta serkuksesta astumassa rouvan säätyyn. Varsinkin sen jälkeen, kun Aina-serkku oli käyttäytynyt kerrassaan omalaatuisesti ja lähtenyt hyönteistutkijan matkassa kaukaiseen Egyptiin, Fanny oli tuntenut tarvetta toimia niin kuin häneltä odotetaan. Johannes ja Fanny tulisivat olemaan varakkaita ja seurapiireissä arvostettuja, ja he tulisivat asumaan Helsingissä, josta Johannes oli kotoisin. Muutto pois Turusta kyllä arvelutti Fannya, mutta ystävättäret olivat Helsinkiin pääsystä avoimen kateellisia joten olihan sen oltava hienoa, ja ehkä rakkaus Johannekseen syttyisi ajallaan. 

Kun Fanny katseli piirroksiaan, ne tuntuivat jotenkin sieluttomilta. Hän ei suhtautunut opintoihinsa kovinkaan kunnianhimoisesti, muttei halunnut olla surkeakaan. Ehkä opinnot olivat vain ajanhukkaa, hänestähän tulisi vaimo ja kotirouva, kenties äiti. Viimeksi mainittuun liittyi kylläkin rasite, josta lääkäri oli hänelle hiljattain puhunut, ja joka hänen pitäisi ottaa puheeksi Johanneksen kanssa mitä pikimmiten.

Kostetin kirjat Ahlgrenin suvun nuorista naisista ovat mukavaa kuunneltavaa, ei niistä nyt paljoakaan historiaa opi, mutta ne ovat viihdyttäviä tarinoita. Tarkka aika kävi ilmi vasta aika loppupuolella tai sitten missasin sen alussa, mutta Fannyyn pääsimme tutustumaan vuonna 1931.

Serkuksia on kolme, joten sarja on oletettavasti trilogia. Oli kiva kun Aina oli mukana kirjeineen vielä tässä Fannyn omassa kirjassa. 

***

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa

Hanko-trilogia #3

Kustantamo S&S, 2025

Lukija: Katariina Lantto

Kesto: 12 h 37 min

Saksan sotaveljien avulla Hanko on nyt saatu vapautettua Neuvostoliiton hallinnasta, ja hankolaiset saavat luvan palata kotiin. Toiset ovat helpottuneita siitä, että jatkuvista pommituksista huolimatta puolet taloista on vielä pystyssä, mutta toiset ikävöivät Hangon mennyttä aikaa. Sitä, kun varakkaat vieraat käyskentelivät Hangon puistoissa ja nauttivat auringosta sen kauniilla rannoilla. 

Lissi, joka oli ennen sotaa töissä kylpylässä, on taas Hangossa, nyt lottana. Osa väestä taas ei aio enää milloinkaan palata Hankoon. 

Nisse-poika on palautettu takaisin Suomeen oltuaan vuoden Ruotsissa turvassa pommituksilta, koska hänen Ruotsin äitinsä odottaa omaa lasta. Paluu Suomeen alkaa Kemiössä Ainon, hänen isänsä Berndtin morsiamen hoivissa. Kotiutuminen on Nisselle vaikeaa, hänellä on ikävä Ruotsin äitiä ja vadelmia ja jäätelöä joita nautittiin syreenimajassa. Suomessa on vain Aino, jota hän ei kovinkaan hyvin tunne, ja se kamala harmaa puuro jota hänen on vaikea niellä. Hän ei osaa edes puhua näille ihmisille. 

Berndt pyrkii väistelemään Ainon ja poikansa tapaamista. Miten vierailta molemmat nyt tuntuvat, ja miten paljon sellaista molemmat vaativat häneltä, mihin hän ei kykene. Helpompaa kuin lähteä käymään Kemiössä, on keksiä tekosyitä, miksi ei pääse irtaantumaan työstään Helsingin raivaamisessa pommitusten jäljiltä. Lopulta Aino ottaa ohjat käsiinsä, hankkii takaisin työpaikkansa sanomalehdessä ja vie Nissen isovanhempiensa hoidettavaksi. 

Olen kuunnellut Hanko-trilogiaa hyvin mielelläni, kirjoissa on paljon sisältöä ja monia henkilöitä, niinpä myös monia näkökulmia. Katariina Lantto, joka ei ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu, on alun epäilyni jälkeen osoittautunut sarjalle täydelliseksi lukijaksi. Trilogiassa on hieno tunnelma, ja osat ovat olleet koukuttavia alusta loppuun saakka. 

***

Jaana Piira: Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot

#2 Kellomäki

Lind & co., 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 8 h 9 min

Annan ja Niilon poika Kalle oli unelmoinut matkasta Helsinkiin heti kun oli ilmoitettu, että Suomi saisi järjestää olympialaiset. Syksyllä hän menisi armeijan harmaisiin, ja sen jälkeen äiti oli suunnitellut hänelle valmiin tulevaisuuden. Kalle kävisi vain tarvittavat kurssit ja voisi sitten jatkaa äitinsä jalanjäljissä Kellomäen asemanhoitajana. Kalle itse mietti muita vaihtoehtoja, etenkin muusikon ura kiinnosti hänen opittuaan armeijakuukausinaan kitaran rämpyttämistä. Nuori mies opetteli kappaleita korvakuulolta ja omasi selvästi taipumuksia soittamiseen. 

Aune ja Martti pitivät kyläkauppaa, jonka tiskin taakse nuorin tytär, iltatähti Leena oli lähestulkoon kasvanut. 

Kaksoset Hilkka ja Helvi olivat Leenaa paljon vanhempia, jo naimisissakin. Heistä itsenäisempi ja raisumpi Hilkka oli valinnut puolisokseen Mattilan Tuomon, Kellomäen rikkaimman talon vanhimman pojan, joten heillä ei ollut rahasta pulaa. Lapseton liitto ei näyttänyt häntä haittaavan. Puoli vuotta kaksossisarensa avioitumisesta Helvi oli mennyt vihille hyväluontoisen kyläpoliisin, Teuvo Naakan kanssa, ja vain viisi kuukautta häiden jälkeen syntyi esikoinen ja kohta toinenkin lapsi. Sitten sai Helvin mielestä riittää, varsinkin kun molemmat jo olivat poikia. 

Leena jatkoi opiskelujaan kaupungissa, mutta niin vanhemmat kuin kaksoset olivat sitä mieltä, ettei Leenaa kannattanut pidemmälle kouluttaa, hänhän häärisi itsestään selvästi vanhempien apulaisena ja heidän jäädessään eläkkeelle jatkaisi kaupan pitoa. Tyttö saisi olla kiitollinen, että hänelle oli pedattu tulevaisuus elantoa myöten valmiiksi. 

Kallen ja kapinoivan Leenan välille syttyi aikanaan kiinnostusta, joka pikku hiljaa eteni suhteeksi ja liitoksi, jonka myötä Leenasta tuli äiti ja Kellomäen postinhoitaja. Kalle oli vihdoin myöntynyt jäämään töihin rautateille ymmärrettyään miten vanhemmat ikääntyivät ja heidän terveytensä alkoi reistailla. Kallen ja Leenan liittokin koki parempia ja haasteellisempia vaiheita, kuten liitoissa monesti käy.

Kirja etenee monen vuoden ajanjakson olympiavuodesta alkaen, ja mielestäni oli kirjailijalta erinomainen valinta, että ensimmäisen osan sodanalusvuosien jälkeen olikin hypätty sodan yli ja otettu koppi jälleenrakennusvuosiin. Toivottavasti sarjaan saadaan vielä jatkoa.

***

Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Dekkareiden jatko-osia vol 2

Tarjolla tänään monipuolinen kattaus jännitystä, eli toinen setti dekkareiden jatko-osia.

Tällä kertaa olen valinnut kaksi suomalaista ja kaksi käännöskirjaa, joista toinen sijoittuu Lontooseen ja toinen kanadalaiseen sisäoppilaitokseen. Päähenkilöt vaihtelevat 1800-luvun seurapiirineidosta 1950-luvun nuoreen salapoliisityttöön ja nykyhetkeen jossa poliisit apunaan true crime -podcastaaja ja yliopiston lehtori ratkovat kimurantteja rikoksia.

***

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

#3 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula & co, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 9 h 14 min

Kuten Bea itse muotoili sen mitä oli päässyt tapahtumaan, hän oli hullaantunut idiootti. Hän ei ollut nähnyt Kesgraven herttuaa, tuota Lontoon seurapiirien tavoitelluinta poikamiestä kolmeen viikkoon, ja oli tulla hulluksi. Tosin hän ei ollut tavannut ketään muutakaan perheen ulkopuolelta, sillä hänen tätinsä oli päättänyt, ettei hän voinut riittävän hyvin voidakseen osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Kaikki tämä vain rangaistuksena Bean aikaisempien tempauksien tähden, kuten sen, että hän oli livistänyt talosta nuoreksi mieheksi pukeutuneena. Siihen oli toki ollut murhatutkimukseen liittyvät syynsä, mutta jos sellaista yrittäisi selittää tädille, tämä järkyttyisi vain kahta kauheammin. 

Vera-tädin mielestä Bean piti olla mahdollisimman huomaamaton ja käytökseltään säyseä, joskin löytää mahdollisimman pian aviomies, jonka harteille Bean elättäminen siirtyisi. Vera-täti kun ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää varoja niin mitättömän näköisen, jo 26-vuotiaan kasvattityttärensä hyväksi. 

Mistään Kesgraven herttuan kaltaisesta puolisosta Bean olisi kuitenkin turha edes haaveilla, tulisihan mies poimimaan vaimokseen jonkin seurapiirien kirkkaimmista timanteista. Vera-tädin mukaan herttuan kihlausta Lady Victorian kanssa saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Bealle ilmaantui kuitenkin oma "haltijakumminsa", sillä hänen äitinsä nuoruuden ystävä, Lady Abercrombie, otti Bean projektikseen. Puolessa vuodessa hän löytäisi Bealle sopivan kosijan.

Saadakseen herttuan pois mielestään Bea kaipasi kipeästi uutta murhaa tutkittavakseen, muttei tiennyt miten löytäisi sopivan, kunnes murha tulee suoraan hänen luokseen. Ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään hänen apuaan, sillä hänen morsiamensa Emilyn äidin (naimisissa olevan rouva Otleyn) rakastaja on menehtynyt tämän sänkyyn ja on mitä ilmeisimmin myrkytetty. Siinäpä harvinaisen monta skandaalia samassa lauseessa, mikäli asia tulisi julki! 

"Luulin hänen kutsuvan minua, joten menin huoneeseen muistuttamaan, että hän pitäisi pienempää ääntä, sillä emme halunneet Emilyn saavan tietää, että hän oli paikalla. Tajusin, että hän oli kamalissa tuskissa, sillä hän oli sängyssä kaksin kerroin kuin kärsisi hirvittävistä krampeista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän kontrolloimaan itseään kauaa, vaan hänen kehonsa alkoi kouristella lakkaamatta, mikä sai hänen selkänsä kaartumaan tavattoman kummallisesti."

Rouva Otleyn ääni oli tunteeton ja tyyni hänen selittäessään tilannetta, mikä yllätti Bean, sillä tapahtumat joista tämä kertoi, olivat melko rajuja.

"Ja koko tämän ajan hän piti hirvittävää meteliä. Kaikki se vaikerrus ja huuto", rouva Otley jatkoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään, kun hän muisteli tapahtunutta ja kiinnijäämisen pelkoa. 

Beatrice selvittäisi rikoksen mieluiten yksinään, mutta -tietenkin- Kesgraven herttua sotkeutuu tapaukseen, ja siinä ohessa vaihdetaan myös suudelmia.....

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt jo kaksitoista osaa, joten Nelli Hietalalta ei aivan heti pääse käännösurakka päättymään! Suomeksi seuraava osa saadaan jo lokakuussa. Omaan makuuni sarja paranee osa osalta, joten siinä mielessä lupaavaa. Tekisi mieli kurkkia miten sarja etenee, tuleeko Beasta kohta perheenäiti vai saadaanko välit herttuan kanssa uuteen solmuun? Vielä olen malttanut!

***

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

#7/10 Flavia de Luce

Bazar 2020 (äänikirja), 2015 (lukukirja)

Alkuteos: As Chimney Sweepers Come To Dust, 2015

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 6 min

Surullisempaa sanaa ei olekaan kuin karkotettu. 

Flavia oli varma, että hänen vielä keikkuessaan Atlantin aalloilla matkalla kohti Kanadaa, kaikki Buckshaw'ssa olivat jo unohtaneet hänet. Niin isä, kuin sisaret Ophelia ja Daphne, sekä uskolliset palvelijat Dogger ja rouva Mullet, joista viimeksi mainitut olivat sentään vuodattaneet muutaman kyyneleen Flavian lähdön hetkellä. Nyt hänen oli ikävä jopa ärsyttäviä sisariaan.

Isä ja Felicity-täti olivat päättäneet lähettää Flavian Miss Bodycoten tyttökouluun, jota myös tyttöjen äiti Harriet oli käynyt. Kurjasta kohtalosta teki onneksi heti siedettävämmän aivan kirjaimellisesti Flavian jalkojen juureen savupiipusta tömähtänyt hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Flavian pitää tietenkin selvittää ruumiin henkilöllisyys, tappaja, ajankohta sekä motiivi. Tämän lisäksi pitää ehtiä tunneille sekä uusien ystävien spiritismi-istunnoille. Eikä savupiipusta mätkähtänyt ruumis ollut ainoa tutkimista vaativa asia, sillä Flavia kuuli muilta tytöiltä, että useampi oppilas oli yhtäkkiä kadonnut...

Flavia sai pian huomata, että hänen äitiään lähes palvottiin Bodycotessa, joten lähes kaikki suhtautuivat Flaviaan ystävällisesti. Äitinsä takia monet olivat myös odottaneet hänen saapumistaan, ja tämän sekä Flavian kemiantaitojen ansiosta neljäsluokkalainen Flavia otettiin poikkeuksellisen nuorena mukaan eräänlaiseen eliittiryhmään.

Olipa kivaa vaihtelua, että Flavian olinpaikka vaihtui. Alkoi ollakin jo kovin epäuskottavaa, että niin pienessä paikassa kuin Flavian kotikylä, tapahtuu jatkuvasti murhia. Juonellisesti pidin kirjan alkuosasta, mutten erityisemmin sen loppupuoliskosta. Seuraavaan osaan Flavia käsittääkseni palaa taas kotiin. 

*** 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Otava, 2024

#4 Saana Havas

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 12 min

Rikospodcasteja toimittava Saana Havas oli lähtenyt juhannuksen viettoon Pyhtään ulkosaaristoon Inkeri-tätinsä kanssa. Lauttasatamassa ihmiset moikkailivat toisiaan, ja Saana alkoi tuntea, että kaikki muut Kaunissaareen matkalla olevat tunsivat toisensa, vain Saana ei tuntenut ketään. Saarella oli kuitenkin vain muutamia ympärivuotisia asukkaita, valtaosa oli heitä "kesäläisiä". Saana ja Inkeri viipyisivät Inkerin ystävän Merin luona, ja auttaisivat vastineeksi tätä Villa Merin kunnostamistöissä. 

Saana tutustuu pian saarelaisiin, kuten uuteen naapuriinsa joka on tunnettu kuvataiteilija, sekä Finlandialla palkittuun mieskirjailijaan, jonka vaimo on aikoinaan kuollut saarella hämärissä olosuhteissa. Saana kiinnostuu välittömästi, sillä Siirin onnettomuudesta hän saisi uuden aiheen true crime -podcastiinsa. 

Yhtäkkiä hänen on mahdotonta ajatella vain saaren kauneutta. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän oli lukenut Siirin kohtalosta, männyt näyttävät kieroilta ja kirotuilta, aallot uhkaavammilta ja pilvet tummemmilta. Aivan kuin tuulessakin olisi pureva pohjavire. Joka paikassa maassa on teräviä neulasia. Ympärillä leijuu kuitenkin raikas ja pihkainen hiekkaharjun tuoksu.

Kun poikaystävä on töissä Keskusrikospoliisissa, saa huomata, että juhlapyhiä ei useinkaan vietetä yhdessä. Niinpä Saanan avomies Jan viettää juhannusta kovin eri tavalla kuin Saana ja valtaosa suomalaisista, eli työmatkalla Nizzassa. Siellä on tapettu suomalainen taidekeräilijä, ja tapaus paljastuu osaksi sarjamurhaa. Jan saa mukaan tutkimuksiin uuden työparin, Johanna "Rynkky" Rytkösen. 

Rynkky katsoo Jania mietteliäänä. - Meille halutaan viestiä jotain. Mutta viestit jätetään hyvin auki. 

- Tarkoitat, että hän leikkii kanssamme?

- Ja tuntee itsensä luultavasti tällä hetkellä ylivoimaiseksi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut emmekä ole päässeet hänen jäljilleen, Rynkky toteaa.

- Mutta aina jää jälki. Aina jää jotain. Emme vain ole löytäneet sitä vielä, Jan sanoo ja astelee valkotaululle. - Sellaista asiaa kuin täydellinen murha ei ole olemassakaan.

Että minä inhoan tuollaisia Rynkyn kaltaisia lempinimiä, ja valitettavasti uskon että Rynkky seikkailee tulevissakin osissa. Muuten tämä olikin minulle oikein mieleinen osa sarjassa. 

Olen nähnyt kommentteja, että kirja kaipaisi tiivistystä dekkarijuonen osalta, ja ehkä niin onkin, mutta itse nautin kirjan tunnelmasta, kesäpäivistä saarella, sekä Saanan kiinnostuksen heräämisestä kirjailijan vaimon onnettomuuteen. Jos haluat vain sen dekkarin jossa tutkitaan rikosta ja sillä hyvä, ehkä tämä Backmanin sarja ei ylipäätään ole aivan paras sinulle, mutta jos haluat kirjan joka yhdistää dekkarin ja kesää tunnelmoivan kirjan, tämä toimii. 

Pienenä kuriositeettina, minua jäi huvittamaan kun Saana pohdiskeli että pihassa oleva ruusupensas olisi juhannusruusu, vai olisiko sittenkin vieraslajike kurtturuusu, joka pitäisi tuhota, mutta se on "niin kaunis ja hyväntuoksuinen, minkä takia sen on varmaan annettu niin paljon levitäkin". Jos hän tietää millainen kukka kurtturuusussa on tuoksua myöden, miten hän ei erota sitä ja valkoista juhannusruusua toisistaan, johan niiden lehdet kukista puhumattakaan ovat niin erilaiset? Mietin sitäkin, kukkiiko maitohorsma Kotkan saaristossa jo juhannusviikolla? Meillä tässä Tampereen kupeessa vasta heinäkuun loppupuolella. 

***

Eeva Kiviniemi: Viha

Saga Egmont, 2024

#4 Kati Berg tutkii

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 7 h 46 min

Kati Berg oli vuokrannut kesähuvilan saaristosta viettääkseen idyllistä lomaa miehensä Pertin kanssa. Tunnelma muuttuu yllättäen, kun he kuulevat illan pimeydessä kaksi laukausta, ja pian sen jälkeen heidän pihaansa raahautuu viime voimillaan nuori mies, jota on ammuttu. Nuorukainen on käynyt Katin luennoilla yliopistolla ja on houkutellut Katia mukaan Elokapinan toimintaan, jossa on itse aktiivinen. Niinpä ensimmäiseksi epäillään ilmastoaktivistiin kohdistuvaa viharikosta. 

Katin poliisitytär Milla saa ampumatapauksen tutkittavakseen. Hän on aseman nuorin poliisi sekä iältään että virkavuosiltaan, ja kokee saavansa kylmää kohtelua työpaikan keski-ikäisiltä miespoliiseilta juuri sen tähden. Hän kokee vähättelyä myös, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu aivan erityisesti eläinten- ja luonnonsuojelurikoksiin. 

"Sinun äitiäsi yritettiin juuri rekrytoida Elokapinaan!"

"Selvä, no nyt päästään asiaan. Liityitkö?"

Kati pudistaa päätään.

"Siis mitä? Et liittynyt? Olen oikeestaan vähän jo odottanut, että sut löydetään jostain katublokista. Mitä sulle on tapahtunut? Kuka sinä oikein olet ja mitä olet tehnyt mun ihanan anarkistiselle äidille?"

" Ei kai... älä vain sano että jätit liittymättä tämän mun uuden viran takia?"

"En, tai no, ehkä sekin hiukan vaikuttaa, ainakin taustalla. Kannatan Elokapinaa kaikesta sydämestäni, mutta mukaan meneminen ei tuntunut omalta. Ja kai minua vähän pelottaa joutua poliisin kantamaksi ja putkaan", Kati myöntää.

"Poliisin pitäisi turvata myös Elokapinan rauhanomaisia mielenosoituksia. Mutta tiedän kyllä, että osalla poliiseista on aika jyrkkiä asenteita kapinallisia kohtaan. Niin että ei sun pelot ihan tuulesta temmattuja ole", Milla sanoo.

Omaan makuuni Viha oli liian kliseinen ja täynnä stereotyyppisiä henkilöitä, ja sen tähden se oli kovin ennalta arvattava. Olisin siis kaivannut jotain erilaista, niin tulokulmaan kuin henkilöihin. Ei niin, että rescuekoiria vihaava naapuri on maastokuvioon pukeutuva "julkipersu" ja kiusantekijät Millan työkavereissa niin ikään "julkipersuja". Lainausmerkeissä oleva termi on suoraan kirjasta. Teksti on siis räväkkää, mikä on tavallaan positiivista, mutta samalla liikaa, koska se syö kirjasta pois sen viihdyttävyyttä, ja kyseessä on kuitenkin dekkari...

Olin päättänyt tämän paasaamisen takia jättää sarjan kuuntelun jo sen kolmanteen osaan, mutta koska olin taas saanut tuntini Storytelissä täyteen paljon ennen uusimispäivää, ja joutunut sen tähden tyytymään E-kirjaston valikoimiin, päädyin kuuntelemaan Vihan paremman puutteessa. Olihan kirja heti lainattavissa, mikä on E-kirjastossa harvinaista. 

Kirjan koirista (Katilla on pieni rescuekoira) ja rescuetoiminnasta yleisesti minulla voisi olla puhdasrotuisten kasvattajana paljonkin sanottavaa, mutta en koe että kirjablogini on oikea kanava siihen. Tyydyn vain kummastelemaan esimerkiksi kohtausta jossa Stella innostuu kaivamaan maata puunrungon juurella ja Kati ihastelee koiran luontaista käyttäytymistä eli maan kaivuuta todeten, että koirat saavat tehdä sitä aivan liian vähän tai sitten rotukoirilta on jalostettu sellainen ominaisuus pois. Että mitä? Puhdasrotuiset koirat eivät halua kaivaa maata jalostuksen tuloksena? Nämä on vain jotenkin niin sanattomaksi vetäviä heittoja että totean vain, että tervetuloa tutustumaan meidän suht pienikokoisiin rotukoiriimme, cockerspanieleihin, cavaliereihin ja kleinspitziin, jotka saavat kaivaa maata ja myös sitä pennusta lähtien tekevät, kovalla innolla jo ennen luovutusikää.

***

Cozy crime -sarjojen jatko-osia

Olen koko kesän kuunnellut niin paljon kirjoja, että postausjonoa sen kuin kertyy. Tällä kertaa paketissa onkin peräti neljä dekkaria, jotka ovat sarjan jatko-osia, toisin sanoen näiden sarjojen parissa olen jatkanut. 

Tällä kertaa mukana on yksi suomalainen erittäin cozy dekkari, englantilainen historiallinen dekkari sekä kaksi ruotsalaista dekkaria, joista Cedervallin kirjassa ei ole mitään raakuuksia. Ohlssonin kirjassa on mukana muun muassa aiemmin tapahtunut paloittelumurha, mutta verellä ei silti mässäillä. 

Osien irrallisuutta miettien Eppu Nuotion kirjassa on vähiten väliä sillä, onko sarjaa lukenut aiemmin. Muissa kolmessa päähenkilöiden suhteen / välien kehittymisestä saa eniten irti, kun osat lukee ilmestymisjärjestyksessä.

***

Marianne Cedervall: Haudataan menneet

#2 Mullvaldsin murhat

Otava, 2023 (kuunneltu 11/23)

Suomennos: Riie Heikkilä

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 44 min

Anki Karlsson oli muuttanut vuosi sitten Gotlantiin eläkepäiviään viettämään ja viihtyi hyvin Mullvaldsin maaseudulla kahden islanninhevosensa kanssa. Muuttoon alkujaan epäilevästi suhtautuneet ystävättäret olivat tulleet kahden viikon "ratsastusleirille", kuten he syyslomaansa Ankin luona kutsuivat.

Mullvaldsin syksyn uusi kohokohta, tryffelifestivaalit, olivat lähestymässä ja loppuvalmistelut täydessä käynnissä. Uusina henkilöinä kirjassa olivat esimerkiksi ravintoloitsijat Sara ja Micke sekä Nils, jonka 70-vuotispäiviä tryffelijuhlan ohessa vietettiin. Tryffelimaat ovat Nilsiltä vuokrattuja ja tryffelibisneksessä pyörii monia tekijöitä.

Ensimmäinen varsinainen dekkarillinen tapahtuma oli Nilsin ulko-wc:n tuhopoltto ja teksti seinässä: Kuolema tryffelisialle! Varsinainen rikos tapahtuu kun Anki ystävineen sekä Nils seurueineen osallistuvat hienoille illallisille Saran ja Micken ravintolassa. Kuuden ruokalajin jälkeen yksi vieraista tuupertuu kuolleena niille sijoilleen ja poliisi epäilee myrkytystä. 

Kuuntelin sarjan ensimmäisen osan alkukesästä '23 ja olin silloin jäänyt hieman epäilevälle kannalle sen suhteen jatkanko sarjan parissa. Viisi kuukautta muhineena jatko oli alkanut kiinnostaa, ja koska kolmas osa oli pian ilmestymässä, päätin ladata kirjan luureihini. Sijoittuivathan tapahtumat sitä paitsi sopivasti marraskuuhun, jolloin myös kirjan kuuntelin. 

Käyttämässäni äänikirjapalvelussa eräs kirjan kuunnellut oli jättänyt yksisanaisen kommentin "mummomainen", ja koska hän oli antanut kirjalle vain kolme tähteä, ymmärtäisin kommentin sävyn negatiiviseksi. Itsehän voisin 60-luvun lopulla syntyneenä jo mummo ollakin, joten minusta on vain mukavaa, että kirjojen päähenkilöt eivät aina ole maksimissaan 30-40-vuotiaita. 

Eija Ahvo on ihana lukija, ja olisin voinut jo hänen takiaan kuunnella kirjan ilman että siinä olisi tapahtunut yhtään murhaa. Lisäpisteitä siitä, että kun kirjassa oli laulu, hän myös lauloi, ja miesten repliikit hän luki hieman möreämmin. Voi olla että se häiritsee taas osaa kuuntelijoista, ottaen huomioon että useimmat suomalaiset haluavat kuunnella vain tasapaksua, väritöntä pajatusta. 

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, jolle annoin kolme tähteä, tälle yhden enemmän. Henkilöitä oli jälleen paljon ja vain muutama ennestään tuttu, joten sain kyllä pinnistellä muistaakseni kuka oli kenenkin sisko tai setä, ja mikä hän oli ammatiltaan. 

Kirjassa oli mukana useampia koiria. Meillä on nyt omassa laumassa ensimmäinen pohjavillan omaava ja olen ihastellut sen pohjavillan pehmeyttä. Kirjassa eräs kyläläinen kerää tryffelikoirien (toinen puhdas lagotto romagnolo, toinen vesikoiraristeytys) saksilla leikattua karvaa karstatakseen sen langaksi, tarkoituksena kutoa villasukat. Koirankarvoista voi tosiaan tehdä lankaa, mutta pääasiassa siihen tarkoitukseen käytetään juurikin harjattua pohjavillaa. Trimmattu (leikattu) karva käy jos se on minimissään neljän sentin mittaista, mutta silloinkin langasta tulee pistelevää, ja koska kirjassa koirien kihara turkki leikattiin kerran kuukaudessa, kovin pitkäksi se ei voinut siinä ajassa ehtiä. Sukat sellaisesta langasta voisi lahjoittaa lähinnä vihamiehelleen. 

Kaiken lisäksi karvoja kerättiin muovipussiin, todellisuudessa ne tulee säilyttää esimerkiksi paperipussissa, ei missään nimessä muovin sisällä, ettei karva eltaannu. Harmi että tämä meidän pohjavillainen koiramme on pieni kleinspitz; menisi kauan ennen kuin siitä saisi edes yhden sadan gramman lankakerän aikaiseksi!

***

Lynn Messina: Jadetikarin arvoitus

Aula & co, 2023 (kuunneltu 7/24)

Suomennos: Nelli Hietala 

Lukija: Rosanna Kemppi 

Kesto: 8 h 49 min

Ensimmäisessä osassa Bea(trice) Hyde-Clare, orastava vanhapiika 1800-luvun Lontoossa, oli niin kovasti halunnut ratkaista kuolemantapauksen, että oli tullut siinä sivussa keksineeksi itselleen mystisen miesystävän. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei enää pääsisi tästä valheesta irti, halusivathan hänen ylläpidostaan huolehtivat setänsä ja tätinsä niin mielellään löytää hänelle miehen, joka vastedes huolehtisi hänen elinkustannuksistaan. Hän ei välttämättä olisi halunnut juuri nyt toisen mysteerin kohdalleen, mutta niin vain käy, että eräs mies kaatuu kuolleena käytännössä hänen jalkojensa juureen. Miehen selässä törröttää tikari. Eihän sellaista voi olla tutkimatta. Mukaan sotkeutuu jälleen ensimmäisestä osasta tuttu aatelismies, joka sekä ärsyttää Beaa, että saa hänen sydämensä väpättämään.

Pidin itselleni pienen puhuttelun kun ryhdyin kuuntelemaan tätä kakkososaa Bean rikostutkimuksista. Mikäli aion tähän ryhtyä, en voi asennoitua kirjaan tahattomana parodiana. Ensimmäinen osa kun lipsui mielestäni sen puolelle mennessään niin yli sopivaisuussääntöjen noudattamisen vahtimisessa. Pidin tästä toisesta osasta paljon enemmän ja tässä itse rikostutkintakin oli isommassa roolissa. Toisaalta muutama viikko ja toistakymmentä kirjaa myöhemmin en muista siitä enää juuri mitään...

***

Eppu Nuotio: Pitkäsoitto

#3 Rakel Oksa ratkaisee

(kuunneltu 7/24)

Gummerus, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 53 min

Rakelin ja Dannen on-off-suhde on muuttunut vakavammaksi ja Raakel on erityisen iloinen siitä, miten luontevasti Dante ja Raakelin poika Eero tulevat juttuun. Kesäinen purjehdusloma kolmestaan oli ollut menestys.

Raakel on työhuoneellaan täystyöllistetty, mutta Dante ehtii ottaa vastaan tarjotun remonttikeikan, jossa entinen Oivan kone -niminen elektroniikkaliike muuttuu sukupolvenvaihdoksen myötä kahvilaksi. 

1980-luvun alussa Oivan koneella menee vielä hyvin. Omistajan poika Pekka on ollut nuoresta saakka liikkeessä töissä. Pahinta siinä ei ole pieni palkka, vaan päivien monotonisuus. Hän unelmoi muuttavansa Amerikkaan, Floridaan jossa paistaa aina aurinko. Siellä he tyttöystävä Astan kanssa laittaisivat pystyyn levyfirman, siitä huolimatta, että isä toivoo juuri hänestä jatkajaa omalle yritykselleen. Asiat kuitenkin mutkistuvat monestakin syystä.

Eppu Nuotion dekkarit ovat kyllä niin cozyja kuin cozy crime olla voi. Enemmän keskitytään sekä jatkuvajuoniseen ihmissuhdepuoleen että rikostarinan ihmissuhteisiin, eikä rikoksilla mässäillä. 

***

Kristina Ohlsson: Varjopaikka

WSOY, 2024

(kuunneltu 8/24)

Lukija: Aku Laitinen

Kesto: 15 h 36 min

Juuri ylioppilaaksi valmistunut Iben oli valehdellut saaneensa stipendin valokuvauskurssille Visbyhyn, mutta tosiasiassa hän oli tullut Hovenäsetiin ja vuokrannut sen saman talon, pakastimeksi kutsutun, jossa August Strindberg oli asunut kunnes oli muuttanut yhteen rikostutkija Maria Martinsonin kanssa. Eikä hän ollut siellä ottaakseen valokuvia, vaan vanhan paloittelusurman takia. 

August Strindbergillä on kädet täynnä työtä viimeistellessään leivontakilpailun järjestelyitä ja hioessaan omaa kilpailureseptiään. Myös antiikkikaupassa riittää vilskettä ja hänelle tuodaan myyntiin muun muassa arvokas veitsisarja. 

Kylän kietoutuessa mystiseen sumuun Iben näkee monien kyläläisten tavoin ruumiin roikkumassa rannan uimahyppytornista. Mies oli nuori, korkeintaan kolmenkymmenen, ja köydeltä näyttävä punos jossa hän roikkui, olikin teräsvaijeria. Miehen taskuissa ei ollut mitään: ei kännykkää, ei henkkareita, ei itsemurhaviestiä. Jos mies oli päättänyt lopettaa päivänsä niin julkisella paikalla ja niin dramaattisella tavalla, eikö hän halunnut ihmisten saavan tietää kuka hän oli?

Maria palaa kesälomalta sopivasti murhaa seuraavana päivänä ja poliisille selviää pian, että mies on murhattu. Tapaus on ikään kuin alkusoittoa suuremman tapahtumaketjun selviämiselle, ja jäljet johtavat taaksepäin aina vuoteen 1989. Tähän kokonaisuuteen kietoutuu myös yksinhuoltajaisä Oskar, joka asuu eskaria käyvän sokean tyttärensä Matildan kanssa. Oskar ei aina ole ollut sopiva lapsen huoltajaksi, mutta nyt hän yrittää tosissaan, sillä maailmassa ei ole mitään Matildaa tärkeämpää. 

Varjopaikka rullasi liikkeelle melko hitaasti, ja olisin tiivistänyt sitä monessa kohtaa. Nautin silti kovasti kirjan tunnelmasta ja Aku Laitinen sopii sen ääneksi erittäin hyvin. Joskus vain tuli sellainen tunne, että asiat voisivat nytkähtää eteenpäin nopeammin ja poliisi saada vihdoin tietoonsa ne asiat jotka lukija on tiennyt alkusivuilta lähtien. 

***

Kaikki neljä sarjaa tulevat erittäin todennäköisesti jatkumaan ja tällä hetkellähän sekä Messinan että Cedervallin kirjoista on jo tullut uudet osat. August Strindbergistä kuuntelinkin jo kolmannen osan, joka jää seuraavaan koontiin.

Äänikirjapalvelusta Messinalta löytyy englanniksi myös "regency romanceja", pitää laittaa harkintaan kun tahtoo jotain oikein hömppää. 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Aula & co, 2024

Alkuteos: Das Achte Leben (Für Brilka)

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 17 h 52 min

Tällä tarinalle on oikeastaan useampia alkuja. Minun on vaikea valita niistä yksi. Koska ne kaikki muodostavat alun.

Tämän tarinan voisi aloittaa vaikka vanhassa berliiniläistalossa - varsin odotetusti kahdesta alastomasta ihmisestä sängyssä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaasta miehestä, armottoman lahjakkaasta, joka on tuhlaamaisillaan lahjakkuutensa omille mielijohteilleen, kyltymättömälle läheisyydenkaipuulleen ja alkoholille. Mutta tarinan voi aloittaa myös kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka päättää sanoa paukauttaa "ei" suoraan päin sen maailman kasvoja, jossa hän elää, ja etsiä toista alkua itselleen ja tarinalleen. 

Tai voidaan palata todella kauas, juurille, ja aloittaa sieltä. 

Tai aloitetaan tarina kaikilla kolmella versiolla yhtä aikaa. 

Hetkellä, jolloin Aman Baron, joka tunnettiin enimmäkseen nimellä Paroni, tunnusti rakastavansa minua, sydäntäsärkevän kipeästi, sietämättömän kepeästi, huutavan äänekkäästi ja sanattoman hiljaa - tällä hieman sairaalloisella, heikentyneellä, harhakuvattomalla ja väkinäisen vahvalla rakkaudella - poistui minun kaksitoistavuotias sisarentyttäreni Brilka hotellistaan Amsterdamissa ja käveli asemaa kohti. Hänellä oli mukanaan vain pieni urheilukassi, tuskin nimeksikään käteisrahaa ja kädessään tonnikalasämpylä. Hän aikoi Wieniin ja osti halvan viikonloppulipun, joka oikeutti vain paikallisjunien käyttöön. Hotellin vastaanottotiskille hän oli jättänyt käsin kirjoitetun lapun, jossa luki, ettei hän aikonut palata tanssiryhmän mukana kotimaahansa, ja että häntä oli turha etsiä.  

Niinpä kirjan kertoja, 1970-luvulla syntynyt Niza, alkoi mielessään puhua Brilkalle ja kertoa tälle heidän sukunsa koko tarinan, aloittaen isoisoäidistä Stasiasta (Anastasia), joka syntyi Georgiassa 1900-luvun alussa. 

Stasia oli villinpuoleinen nuori neito, vasta seitsemäntoista, kun häntä alkoi havitella upseerimies, eikä mikä tahansa upseeri vaan yliluutnantti. Stasia tanssi balettia ja halusi siitä itselleen uran, ja ratsasti kabardinhevosellaan hajareisin arolla, jopa ilman satulaa. Stasia ei erityisemmin kaivannut sulhasehdokkaita ja Simon saikin tehdä töitä sen eteen, että Stasia suostui ratsastamaan hänen kanssaan. Pian he kuitenkin nelistivät arolla jokaikinen päivä - ja rakastuivat toisiinsa. 

Stasian perhekin piti yliluutnantista sulhaskokelaana ja isä antoi liitolle siunauksensa. Myös Simon piti heistä, tästä salaisen ja äärettömän herkullisen kuuman suklaan valmistusreseptin osaavasta perheestä. 

Poliittinen tilanne oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja sitä ympäröivällä alueella sekava. Simon oli haavoittunut Venäjän ja Japanin välisessä sodassa niin, että hänet siirrettiin hallinnollisiin tehtäviin, analysoimaan sotakirjeenvaihtoa. Stasia ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tiennyt minne hänen puolisonsa milloinkin siirrettiin. 

Jossain välissä Stasia onnistui kuitenkin saamaan pojan ja tyttären, Kostjan ja Kittyn. Näiden kahden sekä Stasian ja hänen sisarpuolensa Christinen ja heidän rakkaidensa elämänkohtalot muodostavat keskeisen osan kirjan tapahtumia. Kostja rakastuu itseään vanhempaan juutalaisnaiseen ja Kittyä pidetään maanpetturina, molemmilla on seurauksensa. 

Juonikuvauksessa lukee näin:

"Venäjän keisarikunnan laitamilla 1900-luvun alussa elävä georgialainen perhe vaurastuu huolella varjellun, sukupolvelta toiselle siirtyvän salaisen suklaareseptin avulla. Stasia oppii reseptin isältään ja vie sen mukanaan Pietariin, mistä hänen tuore aviomiehensä on saanut työpaikan Venäjän vallankumouksen ytimessä."

Eikö tämä kuulosta melko viihteelliseltä lukuromaanilta, jossa suvun tarina kietoutuu suklaan valmistuksen ympärille? Odotat, miten sukupolvi toisensa jälkeen onnistuu reseptiä varjelemaan ja tienaamaan sillä vaurautensa? 

Vaan eipä Kahdeksas elämä (Brilkalle) osoittautunut olevan juuri mitään sinnepäinkään!

Mutta. Olipa harvinaisen upea, polveileva sukutarina läpi 1900-luvun, monien Venäjän ja Neuvostoliiton johtajien ja monien sotien. Kirjassa oli rakkautta, mutta samat ihmiset saivat osakseen paljon surua ja julmia kohtaloita, ja sitä venäläisille jotenkin niin tyypillistä kateutta ja kostoa läpi sukupolvien. Georgian historiasta opin paljon uutta, samoin sen kansalaisten suhtautumisesta venäläisiin sekä Neuvostoliittoon liittämiseen. Kansa on melko erilaista kuin esimerkiksi virolaiset, joiden miehitys on tullut kirjallisuudessa tutuksi mm Paula Havasteen Viro-trilogiasta. Mutta kukaan ei halua tulla veli venäläisen valtaamaksi ja alistamaksi, se on heissä yhteistä. Luonnollisesti niin Krimin niemimaan miehitys kuin Ukrainan sota kävivät monesti mielessä, samoin se, miten onnekkaita me suomalaiset kuitenkin ollaan oltu. Ei siinä pelkkä sisu riitä että itsenäisyys säilyy, ei Georgiallakaan ollut konkreettisia vaihtoehtoja. 

Henkilöitä kirjassa tuli ja meni vuosikymmenten mittaan, joten skarppina sai kuunnellessa olla, mutta toisaalta uudet henkilöt ja heidän taustansa esiteltiin aina perusteellisesti. On ehkä hieman vähättelevää kutsua kirjaa lukuromaaniksi, sillä siihen liitetään usein ajatus jonkinasteisesta lukemisen keveydestä, ja siihen Kahdeksas elämä on melko paljon vaativampi, ehkä voisin kuvailla sitä nykyromaanin ja lukuromaanin kauniiksi rakkauslapseksi, sillä kirja vaatii aikaa paneutua ja mahdollisuuden keskittyä. Itselläni meni sen kuunteluun enemmän aikaa kuin yleensä tuon mittaiseen kirjaan, parikin viikkoa, kun kuuntelin ohessa pari kolme kevyempää dekkaria ja feelgoodia, joita kuuntelen tyypillisesti silloin kun olen väsyneempi ja pidän silmiä kiinni, tai teen samanaikaisesti jotain muuta puhelimella. 

Kirjassa oli myös hieman maagista realismia mukana, liittyen siihen suklaareseptiin, muttei siitä sen enempää. 

Kahdeksas elämä oli kirja jota kuunnellessa saatoin vain syödä tai kutoa, ilmankos sain sen mittaan valmiiksi sukkaparin, vaikka kesällä kudon yleensä vähemmän. 

Kirja on todella valtava tiiliskivi, tässähän on vain puolet siinä. Suomessa kustantaja on tehnyt päätöksen jakaa Kahdeksas elämä kahteen osaan, joten kokonaisuuden kannalta toinenkin kirja on luettava. Kyseessä ei siis ole varsinainen jatko-osa, vaan yhden kirjan pilkkominen. Odotan innolla toista osaa, joka julkaistaan keväällä '25. 

2 x kirjakauppa Lontoossa - Annie Lyons & Natalie Jenner

Olen viime aikoina kuunnellut lukuisia kirjakauppaan sijoittuvia romaaneja, ja jostain syystä ne sijoittuvat aina Englantiin ja vielä tarkemmin Lontooseen, niin myös tämä kaksikko.

Pommisuojan lukupiiri sijoittuu - kuten nimestä voi päätellä - sotavuosiin, ja Natalie Jennerin Bloomsburyn naiset välittömästi sotaa seuranneisiin vuosiin. Aloitetaan siis Pommisuojan lukupiiristä.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

Aula & co, 2023

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 10 h 14 min

Pommisuojan lukupiirissä Gertie Bingham oli jäänyt leskeksi ja pyörittämään yksin puolisonsa Harryn kanssa perustettua kirjakauppaa. Gertie oli melkein kuudenkymmenen, ja mietti olisiko jo aika luovuttaa kirjakauppa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, ja kenties muuttaa vallan pois Lontoosta, etenkin kun pääministeri Chamberlainin puheista huolimatta vaikutti siltä, että Britannia oli matkalla kohti uutta sotaa.

Mutta kohtalo päätti toisin. Kun saksalaisia lapsia alettiin lähettää Englantiin turvaan Hitleriltä ja uhkaavalta sodalta, myös Gertie, jonka avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, päätti kantaa kortensa kekoon. Niinpä hänen luokseen Lontooseen muutti teini-ikäinen Hedy. Gertie ryhtyi auttamaan myös tytön vanhempien saamisessa Englantiin, mutta ennen kuin suunnitelma ehti toteutua, julistettiin pelätty sota Britannian ja Saksan välille. 

Kun sota alkoi näkyä ihmisten arjessa, elintarvikkeita alettiin säännöstellä ja pakolliset pimennykset astuivat voimaan, Gertie huomasi miten paljon enemmän ihmiset alkoivat lukea, ja miten kovasti sellaiselle rauhoittavalle ajanvietteelle kuin lukupiirille, oli edelleen tarvetta.

Harry oli aina sanonut, että parhaat asiat elämässä saivat alkunsa kirjoista, ja kun seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Gertie ja Hedy jakoivat rakkautensa tarinoita kohtaan teen ja pikkuleipien ääressä, Gertie sai taas muistutuksen siitä, kuinka viisas hänen miehensä oli ollut. Gertie esitteli Brontën ja Wodehousen, ja Hedy tutustutti Gertien von Droste-Hülstoffiin ja Hesseen. Kun molempien suosikkikirjat oli käyty läpi, he siirtyivät uusiin kirjailijoihin. Yhdessä he löysivät Edna Ferberin, Winifred Holtbyn, Aldous Huxleyn ja näiden lisäksi monta muuta. Gertie ilahtui huomatessaan, että heillä oli samanlainen maku, ja lisäksi Hedy keskusteli tarinoista, henkilöhahmoista ja kirjallisuudesta intohimolla, jonka Gertie tunnisti, mutta jota ei ollut tuntenut enää moneen vuoteen. Ei enää Harryn kuoleman jälkeen, kun tarkemmin ajatteli. Hänen rakkautensa lukemista kohtaan oli sammunut, mutta nyt Hedy auttoi häntä herättämään tuon ilon henkiin.

Kirja oli viihdyttävä ja antoi myös ajattelemisen aihetta, monellakin tapaa. Ei siis aivan köykäisintä feelgoodia, mikä sopii itselleni, sillä jaksan harvoin kuunnella kovin höttöistä rakkaushömppää. Se näissä sota-ajan kirjakauppakirjoissa on myös kiinnostavaa, että kaikki kirjailijat käsittelevät samoja tapahtumia hyvinkin eri tavoin, ja sitä myöten lukijakin saa aina hiukan uusia näkökulmia, samalla kun monet aiemmin luetut ovat edelleen muhimassa siellä takaraivossa.

Natalie Jenner: Bloomsburyn naiset

Minerva, 2022

Lukija: Annu Valonen

Kesto: 14 h 28 min

Grace Perkins ja Vivien Lowry olivat olleet töissä Bloomsburyn kirjakaupassa sodan päättymisestä lähtien, ja he olivat sen ainoat naistyöntekijät.

Grace ei ollut edes erityisemmin kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta työmatka oli lyhyt ja kätevä. Ystävyys Vivienin kanssa oli merkittävä syy siihen, miksi Grace oli pysynyt töissä juuri kirjakaupassa, vaikka heidän pomonsa, kaunokirjallisuuden osaston johtaja Alec McDonaugh, oli täysi tyranni. Toinen syy oli palkka, sillä hänen aviomiehensä Gordon oli työttömänä, ja mies kävi aina vain huonotuulisemmaksi. Heidän poikansa olivat syntyneet vähän ennen sodan syttymistä, mistä syystä Grace oli joutunut kasvattamaan heidät lähestulkoon yksin. Työpaikka antoikin hänelle myös eräänlaista vapautta lähteä kotoa.

Vapaus oli kirjakaupassa kuitenkin suhteellinen käsite, sillä koko myymälää sekä sen osastoja johtivat tiukalla otteella miehet, eikä muunlainen järjestely voisi edes tulla kyseeseen. Kirjakaupassa oli myös yksityiskohtainen, 51 sääntöä sisältävä ohjetaulu, jonka myymälänjohtaja Herbert Dutton oli laatinut. 

Natalie Jennerin edellisestä romaanista Jane Austenin talo sen lukeneille tuttu palvelija Evie (Evelyn) Stone oli jättänyt pikku kylän ja lähtenyt opiskelemaan. Hän oli ensimmäisiä Cambridgen yliopistosta valmistuneita naisia sen 800-vuotisessa historiassa. Valmistuttuaan hän oli toivonut voivansa työllistyä tutkimusassistenttina, ja oli mielissään professorinsa kirjoittamasta erinomaisesta suosituskirjeestä, tietämättä että tämä kirjoitti lähes identtiset kaikille opiskelijoilleen, myös miehille, joiden oli muutenkin niin paljon helpompaa työllistyä. Niinpä Evie eräänä päivänä vuonna 1950 käveli sisään kirjakaupan ovesta ja jäi sinne töihin. Myöhemmin kävi ilmi, että Eviellä oli myös toinen, aivan tietty syynsä hakeutua töihin nimenomaan Bloomsburyn kirjakaupan harvinaisten kirjojen osastolle.

1950-luku on kuitenkin suurten muutosten aikaa myös kirja- ja kustantamomaailmassa, eikä tämä jäänyt huomaamatta kirjakaupan naisilta. Vivienillä, Gracella ja Eviellä on aivan omat suunnitelmansa niin Bloomsburyn, kuin oman elämänsäkin suhteen.

Alec tuijotti naisia. Herra Dutton oli ollut poissa nyt kaksi viikkoa, ja Alecilla oli vaikeuksia pysytellä kaunokirjallisuusosaston pitkän idea- ja vaatimuslistan tasalla.

”Meillähän on tapahtumia”, hän sanoi. ”Iltaisin. Jotta emme häiritsisi asiakkaillemme varattua aikaa.”

”Niissä käy vain miehiä”, Grace huomautti.

”Muistatko, kun Stephen Spenderiä motattiin nenään viime vuonna runonlausuntatilaisuudessa?” Vivien kysyi Gracelta tönäisten tätä leikkisästi kylkeen.

Spender oli Alecin lempirunoilija, ja Alec oli ollut yleisön joukossa sinä surullisenkuuluisana iltana. Alec irvisti, ja naiset purskahtivat hillittömään nauruun.

”Äideillä on päivisin enemmän aikaa”, Grace sanoi, kun hän ja Vivien olivat toenneet naurustaan.

”Kirjakauppa ei ole päiväsaikaan paikka, jonne tullaan puhumaan”, Alec intti. ”Kirjakaupat ovat luku- ja ostopaikkoja.”

”Tiedän jo, kenet aion kutsua ensimmäiseen tapahtumaan”, Vivien sanoi.

”Sanoin lukupaikkoja.”

”Du Maurierin.”

”Daphne du Maurierin? Sen rakkausromaanikirjailijanko?” Alec ähkäisi väheksyvästi.

”Hän ei ole mitään sinne päinkään!” Vivien äyskäisi takaisin. ”Mitä se edes tarkoittaa? Voi, miten minä vihaan sitä, että…”

Grace astahti eteenpäin ja laski kätensä Vivienin käsivarrelle. Vivien vaikeni vastahakoisesti ja hengähti syvään ennen kuin jatkoi tyynempään sävyyn.

”Hän on yksi meidän harvoista kansainvälisistä tähdistämme – erittäin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja lukevat kaikki.” Vivien mulkoili Alecia. ”Tunnustavat he sitä tai eivät.”

Alec nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miten aiot saada neiti du Maurierin esiintymään meidän pikku kauppaamme?”

”Jätä se minun huolekseni”, Vivien vastasi samaan vakuuttavaan tapaan, jolla puhutteli asiakkaita. ”Jätä kaikki minun huolekseni.”

Minulla ei ollut Jane Austenin talon jälkeen aikomusta tarttua tähän kirjakauppakirjaan, siitä huolimatta että kirjakauppa tapahtumapaikkana on aina lähtökohtaisesti kiinnostava, sillä jos esikoinen oli melko verkkainen, tämän on sanottu olevan vielä hitaammin käynnistyvä. Mutta sitten tuli vuoden 2024 HelMet-haaste, ja siinä kohta 27: Kirja kertoo jälleenrakentamisesta. Siihenhän heti sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva, pahasti pommituksista kärsinyt Lontoo sopii mainiosti, eikö?

Periaatteessa kyllä. Varsinaista kaupungin saati Britannian jälleenrakennusurakkaa kirjassa sivuttiin vain aivan ohimennen ja sitä näkökulmaa olisin kaivannut enemmän, joten voi olla, ettei Bloomsburyn naiset edes päädy suunniteltuun kohtaan. Toisaalta, kyllä jälleenrakennusteemaa voi ajatella useammaltakin kantilta.

Itse kirjasta sitten, kävikin niin, että tämä vastarannan kiiski syttyi enemmän kirjakaupan uudistamiselle kuin Jane Austenin talon pelastushankkeelle. Juoneltaanhan kirjat ovat saman tyyppisiä, eli molemmissa on ryhmä ihmisiä joille muodostuu jokin agenda jota sitten lähdetään toteuttamaan, vaikka on toisia ihmisiä, jotka luovat sille vastoinkäymisiä. Tämän kirjan loppuhuipennus oli enemmän minun makuuni kuin vastaava Austenin talossa, joka ei minun mielestäni oikein koskaan päässyt samanlaiseen vauhtiin. Romantiikkaakin tähän oli sotkettu vähemmän kuin esikoiseen, mikä on iso plussa tällaiselle kuuntelijalle joka ennemmin halusikin uppoutua kunnolla kirjamaailmaan. 

Mukana oli myös tosielämän kirjailijoita ja muita kulttuurialan vaikuttajia, kuten Daphne du Maurier, Ellen Doubleday, Samuel Beckett ja George Orwellin leski Sonia Blair.

Natalie Jenner taas on alkujaan englantilaissyntyinen juristi, joka asuu nykyään Kanadassa ja on itsekin entinen kirjakauppias.