Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Siltala, 2022

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 39 min

Ella on muuttanut Islantiin vuosia sitten poikaystävän ja maaperän takia. Ensimmäinen poikaystävä Eyvindur jäi historiaan, mutta kivien historia sai Ellan jäämään saarelle. Ellan pitäisi vihdoin saada valmiiksi geologian opintonsa, kaikki muut samalta vuosikurssilta ovat tehneet väitöskirjansa vuosia sitten. 

Miten kivi syntyy?

Se särkyy. Murenee ja kulkeutuu muualle. Törmää, kerrostuu, paistuu, muuttuu toiseksi. Hioutuu.

Alun perin kaikki kivet ovat tulivuoren sisuksista lähtöisin. 

Tällä saarella tuoksuu merilevältä, rikiltä ja hieltä. Reykjavikilaiset juoksentelevat, heillä on kiire ja he ovat kuumissaan, laava ei suoranaisesti tavoittele heidän kantapäitään, ei tällä hetkellä, mutta he tietävät, että kannattaa pysyä liikkeellä. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. 

Ellan sisarentytär Vala on Suomen kulttuurialan keskusjärjestön pääsihteeri, joka tulee käymään Islannissa työasioissa. Meneillään on hanke, jossa viikonlopun ajan esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia, ja ne halutaan saada drive-in teatteriin. Ella on yrittänyt puhua siskolleen hankkeen älyttömyydestä Islannin luonnonolosuhteissa edes parhaimpina kesäkuukausina, mutta Vala on jo asian päättänyt. Niinpä Vala ja tämän pieni Melissa-vauva lentävät Reykjavikiin Ellan vieraiksi.

Eyvindurin jälkeen Ellan elämään oli tullut toinen islantilaismies, Kjartan, josta Ella on eronnut aivan hiljattain.

Kjartanin Birta-täti johtaa Reykjavikin elokuvaviikkoja ja hänen veljensä, Kjartanin isä Axel, on Islannin viihdeinstituutin päällikkö. Juuri sellaiset ihmiset, joiden kanssa Valan tulee tehdä yhteistyötä. 

Ella taas asuu vuokralla Birtan omistamassa talossa.

Sellaista vuokrasopimusta eivät kaikki olisi solmineet, luovutus kimpsuineen ja kampsuineen, mutta Ellalla ei ollut silloin ollut mitään sitä vastaan. Hänhän oli yksinkertaisesti kuin kivi, joka pysyi liikkeellä, kunnes kierähti sopivaan kohtaan. Kivet eivät ylitä esteitä. Niiden vauhti pysähtyy helpoimpaan mahdolliseen paikkaan. 

Eikä Ellalla ollut mitään syytä uskoa, etteikö hän viihtyisi talossa, jota oli katsellut jo edellisen vuokra-asuntonsa ikkunasta, talossa, joka oli piste mäen päällä. Ja yhä aamuisin, kun Ella avaa silmänsä puuleikkauksin koristellussa vankkarakenteisessa tammisängyssä ja näkee poppelin suojelevat käsivarret ikkunan takana, hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi oikealla paikallaan. Ihan vähän jumissa vain, vaatekomeron ja korkean yöpöydän välissä... 

Jäin pohtimaan näitä ikäasioita. Jos Ellan sisarella Marketalla on 25-vuotias tytär (Vala), hän ainakin lähestyy viittäkymmentä. Ella vaikuttaa kuitenkin huomattavasti nuoremmalta, ehkä kolmekymppiseltä? Voihan siskoksilla toki olla suuretkin ikäerot, jos Marketta on tehty nuorena ja Ella on iltatähti. Kaikkea sitä jää miettimään. Kirja kaikkineen oli otteessaan pitävä ja Islannista on aina kiinnostavaa lukea. Kansi on kovin pelkistetty minun makuuni, mutta sellaisenaan suomalaisen kirjan oloinen. 

DEKKARIVIIKOT Ragnar Jónasson: Tuhkayö

 Ragnar Jónasson: Tuhkayö

#2 Ari Thor

Tammi, 2023

Alkuteos: Myrknætti, 2011

Suomennos englanninnoksesta Blackour: Antti Saarilahti

Lukija: Simo Häkli

Kesto: 7 h 40 min

Islannin suurin uutinen oli tulivuorenpurkaus jonka seurauksena Reykjavikin yllä leijui tuhkapilvi. Ari sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun jonkin matkan päästä, Sauðárkrókurin vuonolta, oli löytynyt ruumis joka osoittautui yhdeksi uuden tunnelin urakoitsijoista. Kun lehdistö sai vihiä tapahtuneesta, Ísdúr, joka oli toimittajana television uutistoimituksessa, kiinnostui tapauksesta erityisesti ja lähti omin päin penkomaan tarkempia tietoja murhatusta miehestä. Miehen kuva tietokoneen näytöllä oli ollut hänelle shokki joka ajoi häntä kiivaasti eteenpäin. 

Murhattu mies oli Elias Freysson, ja häntä oli lyöty raa'asti lankulla päähän. Lankussa ollut naula oli osunut suoraan silmään, ja kasvot olivat lähes tunnistamattomat.

Poliisipäällikkö Tómas ja Ari matkustivat tutkimaan tapausta, sillä murhatulla miehellä oli kytky Siglufjörðuriin. 

Ari ja Ugla olivat tapailleet vain hetken, ja Ari ikävöi edelleen tyttöystäväänsä Kristiniä, joka oli jäänyt Reykjavikiin. Murhatutkintakin jää välillä toiselle sijalle. 

Kristinilläkin oli edelleen tunteita Aria kohtaan, mutta hän alkoi tapailla miestä, johon tutustui golfkentällä, ja Ari oli varma, että miehessä on jotain hämärää.

Hlynur sai sähköposteja jotka hajottivat hänen psyykeään. 

Hän oli nuorin kolmesta veljeksestä, ja yksinhuoltajaäiti oli joutunut tekemään liikaa töitä heidät elättääkseen. Isä oli ollut viinaan menevä ja siihen tämä oli kuollutkin, eikä hän isää edes muistanut. Suhde veljiin oli etäinen. Hlynur oli purkanut turhautumistaan muiden oppilaiden kiusaamiseen, erityisesti yhden ujon ja pullean pojan. Lukiossa ollessaan Hlynur oli ymmärtänyt syyllisyytensä,  hakeutunut poliisikouluuun ja päätynyt töihin Siglufjörðurin poliisiasemalle. Häntä kismitti myös se, että hän oli ollut siellä jo kuusi vuotta, mutta heidän pomonsa Tómas otti silti Arin, tulokkaan, mukaansa tutkimaan murhaa ja jätti hänet päivystämään. 

Mutta eniten häntä vaivasivat sähköpostit. Niissä oli aina samat sanat, ne samat jotka hän itse oli kuiskannut kiusaamalleen pojalle, joka myöhemmin oli päätynyt itsemurhaan: Seuraavalla kerralla opetan sinut kuolemaan.

Kirjan rakenne oli huomattavasti haastavampi kuin ensimmäisessä osassa. Sivuhenkilöitä oli paljon ja koko ajan niitä tupsahti lisää, ja alkupuolella olikin vaikea tietää keneen pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota jatkoa ajatellen. Sekavuutta lisäsi se, miten monen henkilön näkökulmasta tarinaa seurattiin. Ari oli täysin yksi sivuhenkilöistä, ei sen enempää esillä, ja minulle jäi ainakin tunne, että Ísdúrin tutkimuksia seurattiin enemmän kuin poliisin, ja hän se todellinen päähenkilö oli.

Tämän lisäksi käytettiin paljon takaumia, kuten vuotta aiemmin tai edellisenä kesänä. Kun sitten kuuntelin kirjaa pätkissä, mikä on kuitenkin täysin normaalia, olin monesti sekaisin kuka nyt kertoo ja mihin tapahtumaketjuun "hän" tällä hetkellä liittyy. 

Myös islantilaisten nimien, erityisesti paikannimien samankaltaisuus omaan korvaani toi lisähaasteita. Oikean kirjoitusasun aksentteineen kävin kopsaamassa Google Mapsista. 

Kaiken kaikkiaan päädyin antamaan kirjalle vain kaksi tähteä Goodreadsissä, enkä pidä kovin todennäköisenä, että jatkan enää sarjan parissa. Harmi sinänsä, onhan Jónasson saanut dekkareihinsa innoitusta omilta isovanhemmiltaan. 

Osallistun Tuhkayöllä kirjabloggareiden Dekkariviikoille. Haastetta emännöi Tuulevin lukublogi.

Ragnar Jonasson: Lumisokea

 

Ragnar Jonasson: Lumisokea

#1 Ari Thor

Alkuteos: Snjóblinda, 2010

Tammi, 2022

Suomennos: Vilja-Tuulia Huotarinen

Lukija: Simo Häkli

Kesto: 8 h 34 min

2009. Arin oli ollut vaikea löytää omaa alaansa; sekä filosofian että teologian opinnot olivat pahasti kesken, mutta toisaalta, 24-vuotiaana hän oli yhtä kurssia vaille valmis poliisi ja hänen oli myönnettävä, että toiminta oli enemmän hänen alaansa kuin kirjoihin uppoutuminen. Kuin vastapainoksi hänen tyttöystävänsä Kristin oli valmistumassa lääkäriksi kuuden vuoden sijaan jo viidessä. Kristin oli vihdoin suostunut muuttamaan virallisestikin Arin pieneen kotiin Reykjavikin keskustassa, nyt Arin pitäisi enää saada työpaikka ja sitten kaikki olisikin reilassa. 

Ari oli lähettänyt lukuisia hakemuksia, toistaiseksi tuloksetta. Niinpä hän oli ulottanut haun minne tahansa Islannissa, kertomatta kuitenkaan Kristinille. Kun hänelle sitten soitettiin Siglufjörðurista, hän ei saanut päähänsä muuta, kuin että se oli vain reilun tuhannen asukkaan kaupunki koko lailla niin kaukana pohjoisessa minne maata jatkui. Kun hän otti sieltä vastaan kahden vuoden pestin, Kristin oli kaikkea muuta kuin mielissään, etenkin kun Ari ei ollut edes kysynyt hänen mielipidettään.

Väistämättä tuli iltoja, jolloin Ari vain istui pimeässä ja antoi ajatustensa vaellella. Hän mietti Kristiniä ja vanhempiaan; hän tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi. 

Yleensä Ari yritti vältellä television katsomista. Hän vilkaisi vain uutiset, jotka näyttivät olevan pullollaan kuulumisia etelästä, Reykjavíkista, jossa talousromahduksen jälkeiset mielenosoitukset olivat entisestään voimistuneet. 

Matkallaan töistä kotiin Ari teki joka kerta lenkin merenrantaan seisoakseen siellä tovin. Meren läheisyydessä oli jotain rauhoittavaa, jotain, joka sai hänet voimaan paremmin tässä hänelle niin kaukaisessa, eristäytyneessä paikassa. Kun Ari seisoessaan rannalla katseli aaltoja, hän saattoi kuvitella olevansa Reykjavíkissa, jossa merenranta oli ollut vain kivenheiton päässä kotoa Öldugatalta. 

Keskittymällä meren ajattelemiseen hän sai myös öisin karkotetuksi häntä painostavan ja nakertavan ahtaanpaikankammon. 

Töissä ei ollut hullumpaa. Poliisiasema muistutti välillä enemmän kahvilaa kuin työpaikkaa; ehkä se oli niiden välimuoto, jonkinlainen kerhotila. Samat naamat poikkesivat kahville, toiset heistä monta kertaa viikossa, ja keskustelunaiheet poukkoilivat sinne tänne; vakipuheenaiheita olivat lama, mielenosoitukset, hallitus, sää. Kun Ari oli ensimmäisiä päiviä töissä, kahvihetkien aikaan poliisilaitoksella kävi kuhina - kaikki halusivat nähdä etelän miehen.

22-vuotias Ugla oli ollut vain "tyttö länsivuonoilta", mutta teatterin lavalla hän unohti kaiken muun, myös Águstin, jonka kanssa oli seurustellut lukiossa. 

Hän oli ollut onnekas tututuessaan Hrólfuriin, iäkkääseen kirjailijaan jonka kellarihuoneen oli saanut vuokrata. Hrólfur johti myös paikallista harrastelijateatteria, ja vaikka hän olikin Uglalle aina ystävällinen, hän oli teatterilla monesti äkäinen, etenkin naukkailtuaan liikaa povitaskunsa pullosta. 

Se, miten hän onnistui unohtamaan itsensä lavalla, oli pienoinen ihme.

Näyttämöllä Uglasta tuntui siltä kuin hän olisi astunut kynnyksen yli toiseen maailmaan. Hän laski katseensa ramppivaloihin eikä katsojilla ollut hänelle mitään merkitystä. Hänelle oli ihan sama, montako heitä oli, sillä jokainen heistä katosi valoon. Lavalla hän ei ollut tyttö Länsivuonoilta, eikä sen puoleen Siglufjörðuristakaan. Hän keskittyi ilmaisemaan vuorosanojensa avulla tunteita, jotka eivät olleet hänen omia tunteitaan. Hän uppoutui niin syvälle rooliinsa, että saattoi hetken verran olla ajattelematta Águstia.

Aplodit esityksen jälkeen antoivat hänelle valtavasti elinvoimaa, ja hän tunsi liitelevänsä lavalla puoli metriä ilmassa. Hän otti tavakseen istuutua hetkeksi aloilleen näytöksen jälkeen, jotta sai palata vähitellen maan kamaralle. Niinä hetkinä alakulo sai hänet usein valtaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta Águstia. Näytös näytökseltä oloa oli kuitenkin helpompi sietää; tuntui kestävän yhä kauemmin ja kauemmin, kunnes suru saavutti hänet jälleen. Vaikutti siltä, että teatteri oli tie pois pimeydestä.

Teatterilla Ugla tutustui myös muihin näyttelijöihin ja avustajiin, kuten Karliin ja tämän tyttöystävään Lindaan. Ugla ja Karl saivat pääroolit uudesta näytelmästä. Muutkin olivat nuoria, 24-vuotias Anna oli töissä sekä sairaalassa että elintarvikeliikkeessä, ja ehti silti teatterillekin, mutta joutui töiden takia jäämään välillä pois harjoituksista, joten hän ei voinut saada pääroolia. Häntä ärsytti että uusi tulokas, tyttönen lännestä, oli noin vain napannut pääosan joka ei tälle kuulunut. Úlfur oli heidän ohjaajansa, Pálmi käsikirjoittaja, he olivat molemmat jo seitsemänkymppisiä. Leifur oli puuseppä, joka teki näytelmiin lavasteet ja esitti sivurooleja. Leifurin veli on kuollut yli 20 vuotta aiemmin autokolarissa, eikä syyllistä oltu saatu kiinni, kun auton tuntomerkkejä kään ei saatu. 

Ari tutustuu Uglaan, kun hän tarttuu naisen ilmoitukseen pianotunneista. Heistä tuli opettaja ja oppilas, sitten ystäviä, ehkä enemmänkin. 

Ensi-iltaa edeltävänä päivänä ruokatunnilta palaavia teatterilaisia oli vastassa ambulanssi ja poliisi. Toinen vanhuksista on kuollut. Lumimyräkässä henkensä menettää myös nuori nainen. Koska lumihelvetti on eristänyt kylän ulkomaailmasta, on dekkari kuin suuremman mittakaavan suljetun paikan mysteeri. Ari pääsee suorilta mukaan kahteen eri murhatutkintaan ja joutuu itsekin hengenvaaraan. Hän ei ole kaikkien mielestä yksinomaan tervetullut lisä pikkupaikan poliisivoimiin, eikä hänelle myöskään avauduta, sillä kylä on vähintäänkin sisäänpäin sulkeutunut. Arin täytyy ansaita paikkansa myös työyhteisössä, vain hänen kuusikymppinen pomonsa Tómas ottaa hänet avosylin vastaan.

Viikkojen kuluessa muukalaisen osa oli käynyt Arille raskaaksi. Kenelläkään ei tällä kaukaisella seudulla ollut asiaa juuri hänelle - kaikki tunsivat toisensa eikä kukaan tuntenut häntä. Kuntosalilla tai lämpimillä altailla kukaan ei ryhtynyt juttusille hänen kanssaan, vaikka kaikki tiesivät kuka hän oli - paikkakunnan uusi poliisi - ja hän tunsi muiden katseet selässään.

Erään kerran hän oli aikonut sakottaa autoilijaa, joka oli puhunut ajaessaan puhelimeen. Silloin hänelle oli piruiltu päin naamaa.

- Kuka sinä muka olet? Joku tulokas vai? En minä ainakaan ole kuullut kenestäkään uudesta jeparista, autoilija sanoi, vaikka Ari oli vakuuttunut siitä, että tämä tiesi varsin hyvin kuka Ari oli. - Mistä minä voin tietää, ettet ole vain ryöstänyt uniformua ja virka-autoa? 

Olipa ihana aloitus sarjalle, enkä voinut olla ihastumatta Ariin! Dekkarin sijoittuminen pieneen teatteriin toi mieleen Saija Kuuselan toisinkoisen, Vyöry. 

Ragnar Jónasson on tuttu nimi myös Hulda -trilogiastaan, josta olen kuunnellut ensimmäisen osan. Lumivyöry on kuitenkin hänen esikoisdekkarinsa ja luvassa on kaikkiaan kuusiosainen sarja. Toinen osa, Tuhkayö, ilmestyikin juuri suomeksi, kuuntelen sen ehdottomasti. Tämä olikin luureissani jo kevättalvella, mutta jäi bloggausjonoon. 

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 

Into 2016

294 sivua 

Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä? 

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

 

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Tammi 2014, 250 sivua

Olen niin paljon jäljessä bloggaamisissani, että nyt on luvassa useampi lyhyt arvio. Purkaus oli minulle hyvin mieleistä luettavaa, mielenkiinnolla odotan seuraavaa kirjaa ja Hakkaraisen esikoinen Verkko on myös harkinnassa lukupinooni lisättäväksi, vaikkei ihan minun tyyppiseni kirja juoneltaan olekaan.

Joka vuosi yhtenä ennalta arvaamattomana loppukesän yönä lunninpoikaset lähtevät liikkeelle. Niitä on satamäärin ja niillä on vain yksi suunta, satama-allas. Kylän lapset saavat silloin valvoa aamuun asti eikä seuraavana päivänä ole koulua. Karrin ollessa kahdeksanvuotias hän kohtaa lunniyönä Vigdiksen, saparopäisen tytön jota ei ole aiemmin nähnyt ja silti tämä tulee heti Karrin uniin. Mantereelta muuttanut Vigdis tulee veljesten, Karrin ja Birkin luokalle ja pikkuhiljaa solmitaan ystävyys näiden kolmen lapsen välille. Kun Karri huomaa myös Birkin rakastuneen Vigdikseen, kaikki muuttuu.

"Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?
Ja he puristivat toistensa kättä, polttivat savukkeen ja vetivät vielä linkkuveitsellä kummankin sormeen pienet viillot ja painoivat ne yhteen, sopivat, että se kumpi rikkoisi verivalan, joutuisi jättämään saaren. Ja niin Vigdis oli poissa. Poissa häneltä, mutta ikuisesti heidän kahden välissä, omalla paikallaan.

Lyhyistä luvuista koostuva kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa kertojina ovat ensin Karri, sitten Vigdis ja viimeisenä Birk. Tarina sijoittuu Heimayelle, Vestmannasaarille. Islannin upea luonto on kirjassa vahvasti läsnä ja antaa kertomukselle ainutlaatuiset puitteet. Hakkaraisen kerronnan tyyli ja lyhyet luvut joita tuli luettua vielä monta sen jälkeen kun oli jo aikonut tehdä jotain muuta,  olivat erittäin paljon mieleeni. Juonen huippukohtaa odotti kuin tulivuoren purkausta: se antoi itsestään enteitä ja lukijalle tuli tunne siitä, että kohta kaikki lähtee vyörymään yhtä peruuttamattomasti. 

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Sjón: Poika nimeltä kuukivi

Like 2014, 152 sivua

Islanninkielinen alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til
Suomennos: Tuomas Kauko

Tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut Islannissa voimassa vuodesta 2010. Máni Steinnin eläessä nuoruuttaan 20-luvun vaihteen molemmin puolin Islantikaan ei kuitenkaan ollut vielä valmis homoseksuaalisuudelle. Päähenkilö, poika nimeltä Kuukivi, on hyvin persoonallinen romaanin henkilö. Orpo 16-vuotias joka käy katsomassa kaikki Reykjavikin kahdessa elokuvateatterissa näytettävät filmit ja ostaa niihin pääsyliput myymällä itseään vanhemmille miehille.

Ennen kuin poika kohtasi Sólborg Gudbjornsdóttirin josta käyttää nimeä Sóla Gudb., hän oli pitänyt taidemaalari Mugguria kaikkein kauneimpana.

Valokuvaaja oli yksi pojan ensimmäisistä asiakkaista. Häneltä poika sai valokuvan taidemaalari Muggurista. Kuvassa taiteilijalla on musta puku, silmiin asti ulottuva otsatukka ja veijarimainen hymy huulilla. Kädessään hänellä on savuke, ja juuri sillä hetkellä, kun suljin on auennut, hän on antanut käden pudota alas.
Käden liike piirtyy ilmaan niin kuin Muggur maalaisi siveltimenvedon aikaan.

Valokuva Muggurista on todellinen. Lähde: Wikipedia

 

Kansilehdellä suomentaja kertoo, että Sóla Gudb on anagrammi sanasta blódsuga joka tarkoittaa vampyyria.
Olen vaikuttunut. Vahvaa korutonta tekstiä, lyhyitä lauseita tiiviissä paketissa jossa on paljon sanottavaa, muttei mitään turhaa. Ei myöskään valmiiksi pureskeltua, sillä lukija saa omassa mielikuvituksessaan useaan otteeseen täydentää tapahtumia. Kirjassa on toistensa vastapainona kaunista lyriikkaa ja tummanpuhuvaa vaaraa, kiellettyä suorasukaista seksiä. Olin odottanut kirjan olevan rankka tai ainakin synkkä, mutta ilokseni se ei ollut kumpaakaan. Historiallisiin tapahtumiin viitataan riittävästi, Katla purkautuu, Islanti itsenäistyy Tanskasta ja ensimmäinen maailmansota päättyy mutta sotaa enemmän Reykjavikia koskettaa espanjantauti joka vie niin köyhät kuin rikkaat. Historian tapahtumia oleellisempaa on kuitenkin ihmisten asenteet ja ne ovat Mánin kaltaisia vastaan.

Kirjaa on jo luettu useammassakin blogissa, tällä kertaa haluan nostaa esille arvion eräästä (muusta kuin kirja)blogista jota aina silloin tällöin seurailen, sillä Tämän kylän homopoika on symppis tyyppi :)

Suosittelen lämpimästi että annat tälle kirjalle aikaasi 152 sivun verran, sillä se on enemmänkin väärti.

Kesäkirjabingoon saan ruksin kohtaan Julkaistu tänä vuonna.