Bazar, 2024
Alkuteos: The Girl From The Island
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 13 h 33 min
1940
Saksalaissotilaat olivat saapuneet Guernseyyn Kanaalisaarille vain muutama päivä sen jälkeen, kun brittisotilaat olivat lähteneet ja saari oli jätetty demilitarisoituun tilaan. Tätä oltiin toki osattu odottaa, mutta silti Luftwaffen koneiden laskeutuminen omalle maalle järkytti ja pelottikin. Tappavatko saksalaiset heidät, vai raiskaisivatko vain?
Sisarukset Persephone ja Dido olivat jääneet asumaan kaksin suurta Deux Tourellesin taloa. Heidän isänsä oli menehtynyt jo aiemmin ja äiti juuri saksalaismiehityksen alla. Saarelta oli evakuoitu kymmeniätuhansia asukkaita, mutta äiti ei ollut enää kykenevä matkustamaan, eivätkä tyttäret voineet kuvitella pakenavansa ja jättävänsä äitiään ties millaisen kohtalon armoille.
Persey hätkähti, kun saksalaisupseeri tuli ilmoittamaan, että majoittuisi heiltä tyhjäksi jääneessä huoneessa. Upseeri ei ollut kuka tahansa saksalainen, vaan hän tunnisti miehen Stefaniksi, pojaksi joka oli monien kesien ajan lomaillut heillä, ja johon hän oli ollut vähän ihastunutkin, mutta sitten kadonnut kymmeneksi vuodeksi koskaan edes kirjoittamatta. Nyt mies oli täällä, hänen kotonaan, pukeutuneena natsiunivormuun.
Saarella ollaan eristyksissä ja saksalaiset keräävät radiotkin pois, mutta välillä saa vihiä tapahtumista jotakin kautta. Saarelaiset pelkäävät niiden kohtaloita, jotka lähetetään Saksaan, ja Perseyn juutalaisystävä pyytää hänen apuaan. Myös Jack, taloudenhoitajan poika joka kuului heidän ystäviinsä, on palannut saarelle liityttyään jo aiemmin armeijaan. Hänellä on tehtävä, jossa Persey auttaa parhaansa mukaan. Jack ja Stefan eivät lapsuuden kesinä olleet parhaita ystäviä, vaan heidän välillään oli kilpailua, ja nyt heidän kohtaamisessaan on pelottavaa jännitettä.
Dido sen sijaan puhkesi kukkaan, hän rakasti laulamista ja kävi laulamassa klubilla, jossa kävi yhä vain enemmän saksalaisia. Ei aikaakaan, kun hän sisarensa varoituksista huolimatta tutustui lähemmin yhteen sotilaista ja alkoi liikkua tämän seurassa...
2016
Lucy ei käynyt kovinkaan usein saarella tapaamassa isosiskoaan Claraa. Lento Lontoosta Guernseyyn ei kestänyt kuin tunnin, mutta tavallaan saari oli eliniän päässä kaikesta. Aina löytyi jokin tekosyy, miksei tullut käytyä, ja käydessäänkin hän viipyi vain yhden yön.
Nyt oli kuitenkin hoidettavana isän edesmenneen, heille etäiseksi jääneen sukulaisen hautaus ja talon myyntikuntoon saattaminen, sillä heidän omat vanhempansa olivat muuttaneet eläkkeelle jäätyään kauas Barbadokselle saakka.
Tavaroita läpi käydessään Lucy löysi valokuvan, jossa menehtynyt sukulaisnainen, Dido, poseerasi sisarensa Persephonen kanssa. Mukana oli kirje, josta saattoi päätellä jonkun tytöille läheisen - vaiko toisen heistä? - päätyneen keskitysleirille. Lucy haluaa selvittää salaisuuden jolta heidät on varjeltu, ja saa avukseen naapurissa asuvan komistuksen. Yhdessä Willin kanssa he tutkivat johtolankoja ja käyvät mm saaren miehitysmuseossa.
Olipa tämä upea viiden tähden lukuromaani!
Cook taitaa selvästi tarinankerronnan taidon, enkä yhtään ihmettele, miksi kirjalla on Goodreadsissä huimat 4,52 tähteä. Twistejä riittää ja ahmin kirjaa.
Minähän en ole tunnetusti romantiikan ystävä, ja tässä on myös isoja, juonen kannalta merkityksellisiä rakkaustarinoita, mutta liikutuin lähes kyyneliin niistä keskeisimmän loppuratkaisussa, joka oli niin yllätyksellinen ja niin koskettava, että tepsi tähän paatuneempaankiin sydämeen.
Kanaalisaarten miehitys oli minulle uutta, en ollut aiemmin edes ajatellut että natsit ovat saaret vallanneet. Sotapropagandassa oli tätä myös käytetty, nyt on jo osa Britteinsaarta vallattu ja määränpäänä Lontoo. Kun katsoo karttaa, on helppoa ymmärtää, miksi Britit hylkäsivät Kanaalisaaret kun Ranska miehitettiin.
Kirjassa oli heti alkupuolella kohtaus, jossa Persey kulki ystävänsä kanssa kaupungilla ja vastasi vastentahtoisen hillitysti sotilaan hymyyn ollakseen pidättyväisen ystävällinen, johon sotilas reagoi terävällä Heil Hitler -tervehdyksellä. Persey järkyttyi niin, että joutui ottamaan tukea ollakseen rojahtamatta maahan, mitä matkaa jatkaneet sotilaat eivät onneksi nähneet.
Tästä kohtauksesta jäin miettimään, miltä tuollainen miehitetyssä maassa eläminen olisi mahtanut tuntua, miehittäjien ollessa vielä niin näkyvästi läsnä missä kuljitkin. Asuisivat jopa saman katon alla, kuten Stefan kirjassa. Sen kuvittelu on suomalaiselle aika vierasta, kun meillä ei ole siitä minkäänlaista omaa koettua historiaa. Miten reagoisit miehittäjän hymyyn, vastaisitko pidättyväisesti vai antaisitko tuntemasi vastenmielisyyden näkyä, vaikka siinä olisi aina riskinsä, jopa raiskaus tai kuolema?
Cookilta ilmestyy toinen Pariisiin sijoittuva käännösromaani syyskuun alussa ja sitä seuraava ensi kesänä. Odotukset ovat suuret tämän ensimmäisen jälkeen.
