Historiallisia romaaneja vol 10

Kappas vain, neljän kirjan paketti, mikä yllätys! Isompi yllätys lienee se, että blogissa ylipäätään julkaistaan jotain...... Tässä historiallisia romaaneja, kaikki näköjään Otavan julkaisemia mikä on ihan puhdasta sattumaa. Ensin vietetään aikaa Skotlannissa ja Nepalissa, sitten pysytellään Suomessa.

***

Fiona Valpy: Allamme hohtava taivas 

Otava, 2026

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 10 h 7 min

2020

Äidin piti tulla mukaan, kun Daisy lähti vaellukselle Nepaliin, mutta häntä ei oltukaan päästetty lentokoneeseen koronavirusepäilyn takia. Niinpä Daisyn piti lähteä yksin isoisotätinsä Violetin jalanjäljille, toki oppaan johdolla. 

Daisy oli löytänyt Violetin päiväkirjat jo 12-vuotiaana ja ahminut niiden sisältöä. Äidin kanssa he olivat päättäneet matkustaa maailman ääriin etsimään Violetin jalanjälkiä, sillä täti oli aikoinaan kadonnut pienessä nepalilaiskylässä, eikä häntä oltu tavattu enää missään sen koommin.

Nepalissa Daisy kohtaa lisää vastoinkäymisiä, kun niin monien yritysten ovet ovat säpissä koronan takia. Avuliaiden sherpojen avulla hän kuitenkin etenee Kathmandua syvemmälle ja kohtaa ison yllätyksen. Pienessä yhteisössä hän on koronakuplassa ohi pahimman, ja tutustuu kyläläisiin. Samalla hän lueskelee uudelleen Violetin päiväkirjoja ja kuulee myös loppuosan Violetin tarinasta. 

Vuodessa 1927 jolloin Violet on opiskelemassa puutarhuriksi Skotlannissa, hän kohtaa Collumin, elämänsä rakkauden ja päätyy tämän perässä Nepaliin. Näissä sadan vuoden takaisissa tapahtumissa piipahdettiin harmikseni liian harvoin ja kovin lyhyiksi pätkiksi. Nykyhetken osuudet olivat onneksi alkupuoliskolla kiinnostavia, mutta asioiden tavallaan selvittyä olisin toivonut loppupuolella jotain twistiä.

Kääntäjällä on ollut ylimääräistä hommaa keksiä niin monia aiheeseen sopivia suomenkielisiä anagrammeja!

***

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Otava, 2025

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 6 h 48 min

Jos Ulpun olisi pitänyt valita jokin tietty hetki mistä kaikki alkoi, se oli silloin kun "susinarttu", punaisten leiriltä raijattu kätilön taidot omaava vanki, oli katsonut häntä itsevarmana ja röyhkeänä. Nainen oli rynnistänyt Ulpun ohitse todeten, että tohtorinnakin varmasti näkee, että tuo nainen synnyttää kohta, ja hän se tässä kätilö on.

Vuosia myöhemmin etsivässä keskuspoliisissa oli töissä kaikenkirjavaa väkeä. Osa heistä sai purkaa aggressiotaan Tammisaaren vankileirin kaltaisissa paikoissa. Kirjan Etsivä kertoo, ettei ollut ollenkaan sieltä pahimmasta päästä. Hän vain teki töitä saadakseen huonon aineksen oikeaan osoitteeseen. Ne naiset, jotka olivat maanpettureita, hän toimitti työlaitoksiin. Oli myös muita naisia, jotka eivät kyenneet elämään normaalissa yhteiskunnassa; prostituoituja, työttömiä, irtolaisia. Hän hoiti myös yksityisetsivän ammattia, ja siinä hän erikoistui vakoiluun ja vastavakoiluun. Lapuan liikkeen epäonnistunut vallankaappaus oli vahvistanut hänen haluaan kohdistaa tutkimuksia äärioikeiston ja fasistien saralla.

Kuusitoista vuotta sitten hän oli ollut ensimmäisessä työtehtävässään saarella, jossa hänen piti vakoilla erästä naista, joka oli luokiteltu valtiolle vaaralliseksi. Naisen nimi oli Ulpu Leidenius, ja hän toimi lääkärinä ja kirurgina perustamassaan naistensairaalassa. 

Ulpu Leidenius oli täydellinen esikuva maamme kansakunnan etuutta ajavasta voimasta: hän oli kuulunut jo Venäjällä asuessaan kansallissosialisteihin, osallistui keskusteluihin kansakunnan rodun parantamiseksi ja kannatti positiivisen rotuhygienian käyttöönottoa. Olin siis aluksi tietenkin ihmeissäni miksi jouduin tutkimaan ja vakoilemaan häntä. Mutta värvääjäni oli saanut todistusaineistoa siitä että Ulpu Leidenius oli alkanut tuntea sympatioita punaisia kohtaan. Värvääjäni pelkäsi että – kukaties – nainen vuoti saamaansa salaista tietoa myös eteenpäin.

Tässä romaanissa oli taas uudenlaista näkökulmaa tarjolla, siitä iso plussa. Olen lukenut hänen edellisetkin romaanit Tuhkaan piirretty maa sekä Meren muisti, ja kaikki kolme ovat vahvoja kirjoja, joita voin suositella.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet

Synnyinmaa #3

Otava, 2025

Kesto: 8 h 17 min

1873

Synnyinmaa-sarjan kolmannessa osassa Erikillä ja Mariannella oli jo neljä lasta, esikoinen Henrik ja nuoremmat Magnus, Anna ja Amanda. He olivat menettäneet pienen poikansa nälkävuosien tauteihin, jonka myötä perheen merkitys oli entisestään korostunut Erikille, ja niinpä hän oli rakennuttanut huvilan Porvooseen lähelle fabriikkejaan. Sinne oli mukavaa siirtyä kesäkuukausiksi ja Erik saattoi siirtää työnsä Porvooseen keventääkseen omaatuntoaan alati kasvavasta työmäärästä. Hän oli panostanut ja saavuttanut sen yhteiskunnallisen aseman, josta oli nuorukaisena haaveillut. Hänellä oli osuuksia lukuisissa liikeyrityksissä, laaja ystäväpiiri ja näkemystä siitä, mihin maailma oli menossa. 

. 

Erikin nuoruuden rakastettu Brita on hänkin ollut onnellisesti naimisissa jo kuusitoista vuotta ja niin ikään saanut lisää lapsia hänen ja Erikin esikoispojan jälkeen. Elämä sujuu muuten hyvin, mutta alueella kiertää sinnikkäästi hienosti pukeutunut, lipevä mies, joka pyrkii ruotsalaisen työnantajansa lukuun ostamaan mahdollisimman paljon metsää. Kun ihmiset eivät ole halukkaita myymään, ilmestyy ennalta tuntemattomia velka- ja kauppakirjoja, joiden perusteella heitä yritetään kiristää. Samoin käy Britan kotitilalle, mutta onneksi Erik osaa auttaa.

Synnyinmaa-sarja on ensimmäinen mitä olen Hämeen-Anttilalta koskaan lukenut ja olen kyllä erittäin tykästynyt näihin kirjoihin. Ehkä myöhemmin jotain muutakin häneltä. Se historiallinen dekkarisarja pienesti kiinnostaa.

***

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Kuopio-sarja #1

Otava, 2018 (lukukirja 1998)

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 9 h 15 min

Minunhan on jo varmaan kymmenen vuotta sitten pitänyt lukea tämä kirja ja aloittaa Kuopio-sarja, mutta meidän lähikirjastossa oli vain pokkariversio saatavilla, enkä saanut aikaiseksi varata ihan normaalinidettä. Aina oli niin paljon luettavaa, eihän siitä pulaa tullut. Jokin aika sitten äänikirjapalvelu suositteli tätä ja laitoin talteen, olin jo unohtanutkin koko sarjan. Vaan onpa hyvä että aloitin, tykkäsin kovasti! 

Äänikirjapalvelussa yllättävän moni oli jättänyt kirjan kesken tai antanut sille yhden tähden, koska se oli tylsä, tasapaksu eikä henkilöihin päässyt sisälle. Minulla ei tällaista ongelmaa ollut lainkaan. Ainoa mistä en pitänyt, oli lukijan valitsema tapa ääntää vanhanaikaisesti w:llä kirjoitetut sanat tekstissä (esimerkiksi lehtiartikkelissa) samoin, mikä kuulosti hölmöltä. Noin pienen asian päätin kuitenkin antaa olla häiritsemättä liikoja. Aikakuvaus tuntui uskottavalta ja tuo "punikkien" kohtelu aina suomalaiset yhdistävään toiseen maailmansotaan saakka oli surullinen osa kirjaa. 

Onko kirjaa miten paljon tarpeen esitellä? Se tosiaan avaa paljon luetun Kuopio-sarjan, joka alkaa 1920-luvulta jatkuen läpi sotavuosien joissa viivyttää useamman osan verran, ja edetään niiden ylikin aina 1970-luvulle ja uusiin sotiin. Mustat morsiamet lähtee liikkeelle siitä, kun nuori Anna muuttaa maalta kaupunkiin eli Kuopioon piiaksi herrasväen perheeseen. Hän tapaa vapaapäivinään Lassia, tulee raskaaksi ja päätyy naimisiin kun Lassi ns korjaa aikaansaamansa sadon. Välillä Anna on pitkiäkin aikoja kuin yksinhuoltaja, kun Lassi, joka punikkina tuomittuna on menettänyt kansalaisoikeutensa, on jälleen vankilassa lentolehtisten painamisesta. Tammisaaressa miestä tavatessaan Anna tutustuu Liljaan, jonka mies istuu samassa vankilassa, ja heistä tulee pitkäaikaiset ystävät. Tukea Anna saa myös miehensä suvulta, jonka kanssa jaetaan välillä myös yhteiset huoneet. 

Olen kuunnellut sarjasta jo toisenkin osan, joten eiköhän se tule tässä vuoden mittaan käytyä läpi. Kyllä Kähkönen kirjoittaa osaa, ja Suomen historia jaksaa minua edelleen kiinnostaa. 

Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

Lukija: Laura Malmivaara

Otava, 2022

Kesto: 5h 8min

Avaan kansion.

Tietysti minä avaan sen.

Saatan haistaa meren tuoksun.

Tunnen kuinka pakokauhu iskee.

Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohti.

Ja kun alan lukea sanoja, se tuntuu kotiinpaluulta. Se minua on pelottanut eniten.

Se tuntuu siltä, että minä hukun.

Aapa oli syntynyt Norjan Ruijassa, mutta päätynyt Floridaan kansainvälisen öljy-yhtiön palvelukseen. Hän ei ollut käynyt kotiseudullaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta matkustaa nyt Ruijaan työasioissa. Öljy-yhtiö suunnittelee dokumenttia, jossa käsitellään Norjan öljyhistoriaa ja Aapan pitäisi suostutella paikallisia haastateltavaksi siihen. Eletään 1980-lukua, ja ilmaston hälyttävästä tilasta on jo tietoa, mutta kaikkien öljy-yhtiöiden yhteinen linja on, ettei ilmaston lämpenemiseen liittyviä tietoja tule tuoda julkiseen keskusteluun. Öljy-yhtiöille ilmaston lämpeneminen on vain hyväksi.

Katselen sormiani harmaan valon läpi. Kynsien pinnalla kiiltää merestä siroava säde.

Jäämeri.

Kaikkien aikojen pyhin, tutkimattomin ja vaativin alue. Aarreaitta. Vielä toistaiseksi Jäämeren tutkiminen on liian kallista ja vaivalloista. Mutta viitteitä ja tuloksia Barentsinmeren kaasu- ja öljysuonista on jo runsain mitoin. Tällä hetkellä niiden louhiminen on vielä mahdotonta, mutta merten ja ilmaston lämpenemisen myötä tilanne on toinen jo lähitulevaisuudessa.

Kentälle häntä vastaan tulee Edda, joka ei ole varsinaisesti sukua, mutta on hänen äitinsä kasvattisisar. Aapan äiti on kuollut onnettomuudessa kauan sitten, se on asia mistä ei puhuta. Aapan äidin äiti on vielä elossa, mutta huonossa kunnossa sairaalassa. Aapa ehtii tavata ämminsä vielä kerran. 

Ämmi tunnistaa minut heti.

"Oletko saanut lapsia?" hän kysyy ensimmäiseksi.

"En."

"Miksi sitten olet niin lihava? Sinulle ei käy lihominen. Joillekin se käy, sellaisille joilla traani menee oikeisiin paikkoihin, mutta sinulla se menee vatsaan. Mutta osaat sinä sentään peittää sen", hän sanoo ja tarkastelee mekkoani. Lasken kädet syliini ja tunnustelen pehmeää ja laadukasta kangasta.

Aapan varhaislapsuus oli kulunut joko Ämmin kanssa kalassa tai äidin ja Eddan kanssa valastusaluksella, seuraten miten riuskat naiset harppuunoivat ison ruhon kannelle paloiteltavaksi. Valastus ja valastusalus olivat sanoja joita en itse osaisi käyttää, joten tein haun sanalla valastusalus. Se sai vain kuusi osumaa. 

Välillä nimetön henkilö kirjoittaa tutkimusaluksella matkapäiväkirjaa. Edes ajankohtaa ei kerrota. He keräävät kaloja ja planktoneita, mutta myös muovia ja muuta roskaa pohjoisella Jäämerellä. 

Alun perusteella luulin, että kirjoittaisin kirjasta "vain" jotain sellaista kuin "Meren muisti toi hienosti esiin sen, miten jo vuosikymmenien ajan on nähty muovijätteen määrän kasvu meressä ja esimerkiksi valaiden sisuksissa ja tiedetty, että asiaan pitäisi puuttua. Silti luonnonsuojelu on edelleen lapsenkengissä."

Sen sijaan, tai vähintään sen lisäksi, on sanottava, että Meren muisti on niitä kirjoja jonka luettavaksi valitsemisesta olen todella, todella, todella mielissäni. Kirjaa valitessa ajattelin lähinnä, että on vaihteeksi kiinnostavaa kuunnella tarinaa niin kaukaa pohjoisesta. Tiesin aika hyvin missä Ruija sijaitsee, mutten odottanut kirjalta niin paljoa uutta tietoa, olemassa olevan passiivisen tiedon mieleeni nousemista ja miten syvältä kirja pääsi koskettamaan.

Jonkin matkaa kuunneltuani mainittiin kveenit. Veikkasin, että se voisi olla jonkinlainen uskonlahko, sellainen vanhoista perinteistä kiinni pitävä kuin amishit, mutta halusin kuitenkin varmistaa googlettamalla. Sain todeta olevani täysin väärässä.

Miksi ihmeessä ns takakansitekstissä ei edes mainita kveenejä, saati kerrota, että he ovat Suomesta 1800-luvun lopulla Norjaan muuttaneiden jälkeläisiä? Moni voisi tarttua kirjaan tämän houkuttamana ja oppia lisää, sillä en usko hetkeäkään, että olin se vihoviimeinen suomalainen, joka ei tiennyt mitä kveenit ovat. Kunhan mieheni tulee töistä, testaan hänet. (Hänkin mietti ensin uskonlahkoa, sanoi sitten että sehän oli kveekarit, joten kveenit ovat ehkä lintuja?)

Matkustelevana ihmisenä iinnostus lähteä Ruijan pikkukyliin heräsi kirjan myötä. Pykeija on ollut haaveissani jo pitkään, mutta mies tahtoo aina ajaa etelään, ei pohjoiseen, koska siellä on niin kylmä. 

Olen käynyt lapsena Hammerfestissä asti, en tiedä miksemme jatkaneet Nordkappiin, kuten kaikki muut silloin Pohjois-Norjaan autolla lähteneet. En voi väittää muistavani niitä paikkoja joissa kävimme, muistot pohjaavat pitkälti siihen, mitä matkalla otetuista kuvista näen. Sen sijaan muistan oranssin kupoliteltan, ruskeat vakosamettiset Retu-tossuni, miten trangialla lämmitettiin purkkiruokaa. 

Ihania muistoja aivan erilaisesta paikasta, Golfvirran toisesta päästä ja kymmenen vuoden takaa, tuli sen sijaan mieleeni kun Aapa kertoi asuvansa Key Westissä, ja kun kirjan alussa puhuttiin Keysin saarijonosta ja sen vierellä kulkeneesta junaradasta jonka sortuneet pätkät törröttävät vedestä. Me kävimme uimassa Bahia Hondassa kahden vesistön yhtymäkohdassa, se oli mieleenpainuva kokemus

Meren runtelema junarata jäi ruostumaan paikoilleen, ja nyt sen luuranko kohoaa koralliriuttojen yllä. Rantoja nuolee haavoille vuoltu meri.

Täältä Ruijaan on kymmeniä tuhansia kilometrejä. Silti nämä merivirrat saavuttavat Jäämeren lautat ja tulevat sieltä uudestaan takaisin. On aamuja, jolloin minä saatan jopa haistaa jään. Tuntea sen kuivan, viileän ilman, ennen kuin Floridan lämpö tiivistyy taas kosteaksi höyryksi. 

Upea kirja, suosittelen!