Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

WSOY, 2022

Alkuteos: Apple Never Falls, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 44 min

69-vuotias Joy Delaney ja hänen miehensä Stan olivat luoneet uransa tenniksen parissa, ensin itse pelaten, sitten muita valmentaen. Vuosi sitten he olivat myyneet menestyksekkään tenniasakatemiansa Sydneyssä, koska kukaan heidän neljästä lapsestaan ei tahtonut jatkaa yritystä. Joy kaipasi uutta sisältöä elämäänsä; jos jälkikasvu ei osoittanut kiinnostusta tennisvalmennukseen, antaisivat hänelle edes lapsenlapsia. 

He tarvitsivat uuden persoonallisuuden siirtyäkseen eläkkeelle yhtä vaivattomasti ja vauhdikkaasti kuin ystävänsä. Heidän piti olla vähemmän nyreitä (koski Stania) ja heillä piti olla muitakin harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita kuin tennis. He tarvitsivat lapsenlapsia.

Lapsenlapsia.

Pelkkä sana herätti Joyssa kuumeisia, monimutkaisia tunteita, jotka oli varattu nuorille: kiihkeää halua, vimmaa ja mikä pahinta, pahansuopaa, karvasta kateutta.

Hän tiesi, että yksi pikkiriikkinen lapsenlapsi lopettaisi hiljaisuuden jylyn ja saisi päivät yskähtelemään taas eloon, mutta lapsilta ei voinut pyytää lapsenlapsia. Se oli hyvin alentavaa. Hyvin tavanomaista. Joy oli luullut olevansa kiinnostavampi ja hienostuneempi. Hän oli feministi. Urheilija. Menestynyt liikenainen. Hän ei suostunut mahtumaan tuon nimenomaisen latteuden raameihin.

Toive toteutuisi vielä. Täytyisi vain olla kärsivällinen. Joylla oli neljä lasta. Neljä arpaa, paitsi että hänen neljän lapsensa joukossa oli kaksi sinkkua, joita ei ehkä laskettu arpalipuiksi. Mutta kaksi muuta eli vakiintuneessa, pitkään kestäneessä parisuhteessa.

...

Joy toivoi salaa, että lapset keksisivät jonkin luovan tavan kertoa hänelle raskaudesta, niin kuin muiden lapset aina tekivät YouTubessa. He voisivat esimerkiksi panna ultraäänikuvan lahjapakettiin ja kuvata videon Joyn reaktiosta, kun hän avasi sen: ihmetystä seuraa oivallus, käsi lennähtää suun eteen, kyyneleitä vuodatetaan ja halataan. He voisivat julkaista videon somessa! Joy saa tietää, että hänestä on tulossa isoäiti! Postausta jaettaisiin ehkä laajasti. Joy pukeutui erityisen huolellisesti joka kerta, kun lapset olivat tulossa käymään – ihan vain varmuuden vuoksi.

(Hän ei ikinä kertoisi fantasiastaan kenellekään. Ei edes koiralle.)

Yhtenä iltana heidän ovelleen tupsahti nuori nainen, päässään syvä haava josta valui verivana. Koska tyttö näytti olevan pyörtymäisillään, Stan ja Joy ottivat hänet sisälle ja resuisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö alkoi kertoa, miten hänen poikaystävänsä oli pahoinpidellyt hänet ja hän oli vain hypännyt taksiin ja kiittänyt onneaan, että farkkujen taskussa sattui olemaan kaksikymppinen.

»Ja heti kun mittari näytti kahtakymppiä, huusin ’Seis!’. Ja nousin autosta. En tajunnut, että ulkona on niin kamalan kylmä!» Tyttöä puistatti rajusti. »Ja olen paljain jaloin.» Hän nosti likaista jalkaansa ja osoitti varpaita. »Seisoin siinä kadunreunassa. Jalat olivat kuin jääkalikat. Ajattelin: mokoma idiootti, typerä, typerä idiootti, mitä nyt? Sitten minua alkoi heikottaa ja katsoin taloja, ja teidän talonne näytti ystävällisimmältä, täällä oli valot, joten…» Tyttö nyki hihojaan. »Joten tulin tänne.»

Joyn liikkeet pysähtyivät, hän piti sideharsoa ylhäällä. »Niin… mutta… sanot siis, me emme, sinä et…» Joy yritti keksiä tyylikkäämmän ilmaisun, mutta mitään ei tullut mieleen. »Et siis tunne meitä, niinkö?»

Joy ymmärsi, että tytön luuleminen tutuksi oli ollut pelkkää itsepetosta. Hän oli tuttu vain siinä mielessä kuin kaikki näyttivät nykyään tutuilta. He olivat päästäneet kotiinsa ventovieraan ihmisen.

Nykyhetkessä, seuraavana vuonna, tapahtuu jotain outoa. Joy lähettää puhelimestaan viestin, jonka mukaan hän on jonkin aikaa tavoittamattomissa, ja lakkaa vastaamasta puhelimeensa. Itse asiassa hän ei ota sitä edes mukaansa, ei pakkaa tavaroita, ei nosta rahaa eikä käytä luottokorttejaan. Kukaan ei kuule hänestä moneen päivään ja lapset ovat tavallaan huolissaan, tavallaan eivät; äitihän laittoi viestin ettei ole tavoitettavissa. Ennen pitkää on kuitenkin tehtävä katoamisilmoitus poliisille.

Christina ja Ethan olivat olleet työparina vasta muutaman viikon, kun he saivat tutkittavakseen Joy Delaneyn katoamistapauksen. Nainen näytti kuvassa herttaiselta, ikäänsä nuoremmalta. Heistä oli outoa, että puoliso ja lapset ottivat niin myöhään yhteyttä poliisiin.

Ensialkuun Joysta ja Stanista maalattiin kuvaa lähes täydellisenä avioparina, mutta kun Christina sai käsiinsä Joyn elämäkertahahmotelman kirjoituskurssilta, asiat alkoivat näyttäytyä uudessa valossa. Perheestä alkaa pikkuhiljaa paljastua aina uusia puolia, joissa mukana on myös Savannah, joka jäi pidemmäksi aikaa asumaan Delayneyille. Nuoressa naisessa on jotain outoa, ja sisarusten sekä Stanin suhtautumisessa häneen on isojakin eroja. Onko hän niin harmiton ja avulias, kuin miltä vaikuttaa? Olisiko Stanille ja Savannahille voinut kehittyä suhde? Onko Stan syyllinen vaimonsa katoamiseen?

Kirja sai välillä hyvinkin jännittäviä piirteitä ja se oli käynyt erinomaisesti cozy crimesta, siinä missä lukuromaanistakin. Pidin loppuratkaisua vähän lässähtäneenä ja ottaen huomioon että äänikirjan kesto on lähes 18 tuntia, olisin myös tiivistänyt siitä pari tuntia pois. Viihdyin sen parissa kuitenkin kolmen tähden arvoisesti, kyllähän Moriarty kirjoittaa osaa. En näe tätä kuitenkaan ihan parhaimpiin kuuluvana hänen tuotantonnossaan. 

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Wsoy, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Alkuteos: The Last Anniversary, 2006

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 13 h 16 min

Nykyhetki, Sydney.

Sophie Honeywell hätkähti, kun hänen ex-poikaystävänsä Thomas yllättäen soitti. Heidän kolmen vuoden takainen eronsa oli ollut niin vaikea, etteivät he olleet sen jälkeen missään tekemisissä. 

Thomas oli hyvännäköinen, älykäs ja mukava ja silloin tällöin rentoutuessaan oikein nokkela. Mutta Sophie oli alkanut pelätä että saattaisi olla hänelle uskoton. 

Kerran kun he olivat olleet ulkona syömässä, ja tarjoilija oli kysynyt "Otatko pippurirouhetta?" Sophie oli kohdannut hänen katseensa ja tuntenut yhtäkkiä niin rajua seksuaalista vetoa, että hänen oli täytynyt kääntää katseensa pois. 

Sophie oli toki nauttinut heidän seksielämästään. Oli vain niin, että seksi Thomasin kanssa oli oikein mukavaa ja... siivoa. Thomas soi hänelle kitsastelematta kärsivällisen herrasmiesmäisen esileikin, mutta Sophie huomasi ajattelevansa kaihoten, että olisi halunnut tulla paiskatuksi sängylle pakottavan himon vallassa. Jos hän olisi kertonut sen Thomasille, tämä olisi epäilemättä paiskannut hänet velvollisuudentuntoisesti vuoteelle varoen kuitenkin kolauttamasta hänen päätään ja hänellä olisi taatusti ollut samanlainen huolestunut ilme, kuin.peruuttaessaan auton pysäköintiruutuun. 

Eikö rakkaus ollut muutakin kuin ystävällistä, hiukan ärtyisää kiintymystä? 

Niinpä Sophie oli lopettanut suhteen ja päättänyt etsiä sitä oikeaa, mutta oli tietämättään valinnut todella huonon päivän, sillä Thomas oli juuri varannut yllätysmatkan Fidzisaarille - ja aikonut kosia! Eihän Sophie voinut tietää, että kymmenet ihmiset olivat juonessa mukana, että Thomas oli laittanut 15 000 dollaria pelkkään kihlasormukseen. Thomas oli mennyt naimisiin pian heidän eronsa jälkeen ja oli nyt pienen vauvan isä, mutta Sophie oli edelleen, 39-vuotiaana, vauvakuumeessaan yksin.

Syy miksi Thomas otti nyt yhteyttä, oli että hänen Connie-tätinsä oli kuollut ja Sophiekin mainittiin tämän testamentissa. Sophie odotti korua tai esinettä, mutta ei sentään taloa. Sophie oli tutustunut Thomasiin tämän sisaren Veronican kautta, ja mies varoitti nyt, että kunhan sisko kuulee tuon mittaluokan perinnöstä, hän varmasti riitauttaa asian. 

1932, Scribbly Gum Island

Harjoittelija Jimmy Thrum oli lähetetty saareen Sydneyn edustalla tekemään juttua hylätystä Vauva Munrosta. Tapaus ei ollut kiinnostanut poliisia, monet joilla oli vuokrarästejä tekivät kuten he, häipyivät yön selkään ja jättivät kimpsunsa ja kampsunsa, sekä lapsensa. Mutta yleensä lapset jätettiin kirkon rappusille. Eikä Alice Munro kadonnut yön pimeyteen, sillä hän oli kutsunut siskokset Connien ja Rosen teelle ja vieraille leivottu tiikerikakku oli ollut vielä jäähtymässä. Connie ja Rose asuivat kolmin isänsä kanssa ja siitä lähtien he olivat kasvattaneet Vauva Munroa kuin omaa lastaan.

Nykyhetki, Scribbly Gum Island

Connien ja Rosen hoivissa kasvanut Vauva Munro oli saanut nimekseen Enigma ja oli nyt itse seitsemänkymppinen isoäiti. 

Saarella oli vain vähän vakituisia asukkaita, kaikki Vauva Munron kasvattanutta perhettä tai hänen omia jälkeläisiään. Enigmalla oli kaksi tytärtä, Laura sekä Margie, joka on Thomasin äiti. Grace on saaren uusia paluumuuttajia, hän on saanut juuri vauvan ja muuttanut saarelle äitinsä Lauran taloon, sillä tämä on lähtenyt vuodeksi matkoille. Samalla he rakennuttavat miehensä Collumin kanssa omaa taloa. Saaren turismi perustuu täysin Vauva Monroen tapaukseen johon koko Enigman (otto)suku oli valjastettu. Munrojen koti oli museoitu, Conniella oli kahvila jne, Enigma oli tuotteistettu Scribbly Gum Enterpriseksi ja vuoden suurin tapahtuma oli Vuosipäivä.

Grace on opastanut kävijöitä viimeksi vuosia sitten ja toivoo nyt että muistaa oikeat esittelysanat. Hän hätkähtää ymmärtäessään, että joutuu ottamaan Jaken mukaan. Oikean elävän vauvan. Connie-täti oli ehdottanut ennen kuolemaansa, että Grace panisi vauvan Enigman vauvansänkyyn antaakseen kierrokselle aitouden tuntua. Ja voit lyödä viimeiset pennisi vetoa, että joku valopää kysyy että onko se sama lapsi, Connie oli tuhahtanut ja läimäyttänyt reittään kuihtuneella kädellään. 

Oppaan on myös leivottava tiikerikakku, joka pannaan keittiön pöydälle jäähtymään. Kakku on määrä leipoa Alicen alkuperäisen reseptin mukaan, mutta jokaisella suvun jäsenellä on oma, hieman erilainen muunnelmansa siitä. Enigma-mummi lisää taikinaan kaksi lusikallista hunajaa, kun taas Rose-täti panee siihen puoli teelusikallista jauhettua muskottia. Thomas panee kakkuun yhden kananmunan, Veronica kaksi ja Grace kolme. Kukaan ei uskaltaisi käyttää valmista kakkuseosta, ei edes Laura. 

Saari on kaunis ja idyllinen, mutta sen asukkailla on omat ongelmansa ja salaisuutensa. Grace ei tunne äidinrakkautta pientä poikaansa kohtaan, jonka syntymästä on kulunut jo kolme viikkoa. Hän ei selvästikään ole sopiva äidiksi. Eikä lastenkirjasarjan tekeminen etene jos istuu kaksi tuntia vain tuijottamassa eteensä ja piirtää päähenkilönsä suunnittelemaan murhia. Hänen serkkunsa Margie painii paino-ongelmien kanssa "paisuttuaan" jo kammottavaan kokoon 46. Painonvartijat kutsuu.

Ron liikahtaa Margien vieressä ja huokaa. Margie haistaa vastenmielisen kalliin partaveden jota Ron ostaa aina lentokentiltä liikematkoillaan. 

Ronilla on jalassaan juuri kemiallisesta pesusta noudetut Armanin hyvin miehekkäät ja hillityt puvun housut joissa on terävät prässit. 

Margie hänen rinnallaan on pelkkää hyllyvää, hikoilevaa ja levinnyttä reittä, polvea ja takapuolta. 

Vielä minä sinulle näytän, Margie ajattelee yhtäkkiä päättäväisesti. Minä laihdutan. Pudotan kilon toisensa jälkeen ja nousen tämän läskin keskeltä laihana ja tiukkana, kevyenä ja vapaana. 

Viisitoista vuotta sitten julkaistu ja vasta tänä vuonna suomennettu Viimeinen vuosipäivä on Moriartyn toinen teos. 

Huomasin Goodreadsistä, että kirja jakaa mielipiteitä. Minä rakastuin Scribbly Gumiin välittömästi, olisin mielelläni astunut Sophien saappaisiin ja muuttanut pieneen, tiiviiseen, rakastavaan yhteisöön. Olisin voinut leipoa tiikerikakkuja päivästä toiseen ja kertoa Vauva Munron tarinaa aina uusille turistiryhmille, pitäisin sellaisesta työstä.

Pudotin kuitenkin yhden tähden kahdesta syystä. Ensinnäkin lopussa kaikki päättyi jokaiselle niin sokerisen hyvin. Toisekseen, nykyisen kehopositiivisuuden aikaan töksähti vastakarvaan, että yksi päähenkilöistä löysi onnensa päästessään eroon läskeistään, siitä huimasta koosta 46. Ehkä Margie sitten oli puolitoista metriä sulka päässä (kuten mieheni asian ilmaisisi), mutta kun itse katselen maailmaa täältä 176 cm korkeudelta koon 46 vaatteet ei ole itsetuntoa syövä katastrofi. Eikä muutenkaan.

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Wsoy, 2020

Suomennos: Helene Bützow

Alkuteos: The Hypnotist's Love Story, 2011

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 13 h 55 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Muista:

1. Hypnoosi on aina itsehypnoosia.

2. Transsiin ei voi jäädä.

3. Kontrolli säilyy aina itselläsi. Voit lopettaa milloin tahansa.

4. Hypnoosi on luonnollinen mielentila.

5. Ole hyvä ja ota suklaata.

- Laminoitu kortti Ellen O'Farrellin työhuoneen seinällä -

Ellen on 35-vuotias hypnoterapeutti, joka oli neljänsillä treffeillään, kun hänestä alkoi tuntua että mies on jättämässä hänet. Tämä käyttäytyi niin oudosti, juuri kun Ellen oli ajatellut että nyt voisi olla aika mennä sänkyyn Patrickin kanssa, oli vaihtanut lakanatkin sitä ajatellen. Mutta kyse olikin jostain aivan muusta. 

Riemastunut helpotus tulvahti Ellenin läpi. Nyt kun häntä ei jätettykään, hänelle kirkastui yhtäkkiä kuinka paljon hän todellisuudessa piti Patrickista, kuinka hartaasti hän toivoi että tästä tulisi jotakin ja kuinka hän oli ripsiväriä laittaessaan sallinut itselleen ajatuksen: Voisin rakastua häneen.

Tämänpäiväinen huumava ilo ei johtunut säästä, eikä puurosta, ei talon uudesta lämmityksestä, eikä uutisista. Se johtui Patrickista. Stalkkaava entinen tyttöystävä sopi hyvin, sehän oli kiinnostavaa. 

Mutta toisaalta, stalkkaaminen. Ellen näki mielessään kirjeitä joiden kirjaimet oli leikattu lehdistä, verellä kirjoitettuja viestejä seinissä, hulluja faneja istumassa julkkisten talojen edessä. Väkivaltaisia ex-miehiä jotka ampuivat vaimonsa. Mutta kuka stalkkasi maanmittaria, vaikka hänellä olisikin harvinaisen hyvä leukalinja?

Kävi ilmi, että Patrickin entinen tyttöystävä Saskia oli stalkannut tätä jo kolmen vuoden ajan. He olivat olleet yhdessä kolme vuotta ja suhde oli ollut ensimmäinen vakavampi Patrickin jäätyä leskeksi. 

En ymmärtänyt aikaisemmin alkoholisteja enkä peliriippuvaisia, sen kun lopettaisi ajattelin aina kun kuulin jonkun tuhoavan elämänsä jonkun typerän riippuvuuden takia. Mutta nyt minä ymmärrän. Se on sama kuin käskisi ihmisen lakata hengittämästä. Lopetat vain hengittämisen ja saat elämäsi taas raiteilleen. Niinpä sitä pidättää hengitystään niin kauan kun pystyy mutta jo vähän ajan kuluttua haukkoo ilmaa.

Tiedän olevani säälittävä ja se on minulle yksi lysti. Lopettaminen on fyysinen mahdottomuus.

Niinpä istuin autossani Ellenin talon luona. Hän kertoi perineensä talon isoäidiltään ja erilaisuutemme tavallaan tiivistyi juuri siinä. Minä perin isoäidiltani hedelmäkulhon.

Olen lukenut aiemmin yhden Moriartyn kirjan, Täydellinen aviomies, siihen aikaan kun "kaikki muutkin" sen lukivat, ja muistan että minua ärsytti siinä yksi henkilö (muistaakseni jonkin kuolleen henkilön äiti) niin paljon, etten saanut edes arviota aikaan enkä ole sen jälkeen lukenut toista Moriartya, vaikka olen huomannut että häntä tasaisesti suomennetaan ja blogeissa kehutaan. Mutta nyt kun näin kiinnostavan nimisen uutuuden ja luin juonesta sanat hypnoterapeutti ja entinen tyttöystävä on stalkkeri, päätin antaa Moriartylle uuden tilaisuuden. 

Olin todella yllättynyt siitä, että kirja oli etenkin alkupuolella niin puhdasta chick litiä, ottaen huomioon että Täydellinen aviomies ei ole muistikuvissani ensisijaisesti hauskuuttamaan pyrkinyt romaani. Meri Nenosen tyyli lukea kirja niin huvittuneella äänensävyllä vielä korosti sen keveyttä ja hauskuuttavuutta. Kirjaa kuunnellessani tulikin tunne, että itse lukemalla kirjasta olisi saattanut syntyä hieman erilainen fiilis? Mutta yllättävän kevyt tämä varmaankin olisi ollut siitä huolimatta. Mutta. Chick litiksi tämä oli oikein hyvin kirjoitettu ja stalkkaus aiheena toimi hyvin, joten älkää suinkaan tulkitko ettenkö olisi pitänyt tästä, päinvastoin minulle jäi hyvä mieli. Ehkä kuuntelen vielä jonkin aiemmin julkaistuista Moriartyista.