Lundberg, Richman, Rose: Perjantai-illan klubi

Sofia Lundberg, Alyson Richman, M. J. Rose: Perjantai-illan klubi

Bazar, 2022

Alkuteos: The Friday Night Club

Suomennos: Jänis Louhivuori

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 8 h 52 min

Hilma, Anna, Cornelia, Sigrid ja Mathilda olivat olleet onnekkaita. Neljänkymmenen vuoden ajan heillä oli ollut toisensa, ja taiteensa. 

Kun Hilma ja Anna olivat valmistuneet Tukholman Kuninkaallisesta taideakatemiasta, heillä oli ollut halu saavuttaa enemmän kuin kanssaopiskelijansa. Sovinnaisuus oli heille vastenmielistä. Annan äiti ei ollut onneksi pakottanut tytärtään naimisiin, ja Hilma taas oli niin voimakastahtoinen, ettei edes hänen merivoimien korkea-arvoinen upseeri-isänsä pystynyt kääntämään hänen päätään. Taiteen tekeminen oli heidän elämänsä.

Heistä muodostui kolmen muun naisen kanssa tiivis viisikko joka kutsui itseään nimellä De Fem (ne viisi), ja he olivat erityisesti kiinnostuneita okkultismista ja harjoittivat spiritistisiä istuntoja joita kutsuttiin seansseiksi. Hilman sisar oli kuollut ja hän toivoi saavansa yhteyden tähän, mutta sen sijaan he saivat taiteellisen näyn ja automaattikirjoitussessiot saivat alkunsa.

Hän otti käteensä muistivihon edellisen viikon kokoontumisesta ja selasi sen sivuja. Vaikka Mathilda ei sitä myöntäisikään, kaikki olivat huomanneet selvän muutoksen huoneen energiassa, kun Sigrid oli johtanut heitä seanssissa. Cornelian kädet olivat hädin tuskin pysyneet perässä, kun hän oli luonnostellut mielessään välähteleviä kuvia. Kierre toisensa jälkeen oli täyttänyt paperin - suuret, ameebamaiset muodot ja spiraalit, jotka muistuttivat simpukoita ja etanoita. 

Myöhemmin Hilma oli ensimmäisenä pannut merkille toistuvan kuvion näissä piirustuksissa. 

"Spiraalin muoto on tärkeä", hän huomautti juoksuttaen sormeaan yhdellä renkaalla. "Se on universumin jatkuvan evoluution ja ikuisen tiedonpyrkimyksemme symboli."

Mathilda kohotti toista kulmakarvaansa. Hän oli ollut hiljaa koko seanssin ajan, kun ei ollut johtanut sitä. Mutta nyt hänen äänensä kantautui itsevarmana ja voimakkaana. "Sillä on itse asiassa toinenkin vielä syvempi merkitys", hän ilmoitti. 

Hilma näytti hämmentyneeltä. "Mikä?"

"Muistatteko miten kerroin teille, miten universumi koostuu viidestä elementistä: vedestä, maasta, ilmasta, tulesta - ja ytimestä, joka merkitsee henkeä?"

Nykyaika, New York City

Eben Elliott oli töissä Guggenheim-museossa New Yorkissa. Tapahtui kaksi sattumaa: hän kohtasi uudestaan entisen naisystävänsä Blythen, joka on nykyään Hilma af Klint -asiantuntija ja Guggenheim joutui perumaan suunnitellun näyttelyn ja keksimään hyvin lyhyellä aikataululla uuden. Silloin Ebenin mieleen tulee Hilma af Klint ja rattaat lähtevät pyörimään. 

Syksyllä 1906 De Fem oli kokoontunut säännöllisesti jo kymmenen vuoden ajan. Viimeksi henget olivat vaatineet Hilmalta ja Annalta kuukauden mittaista puhdistautumisprosessia, eristäytymistä kaikista muista ihmisistä, myös toisistaan. 

Sigridin ruumis vapisi, kun hän antoi henkien vallata kehonsa. Hänen suustaan sinkoili sanoja, jotka loihtivat esiin hahmoja, muotoja ja värejä. 

"Hän puhuu maalauksista", Hilma sanoi. "Nyt minä ymmärrän. Näen hänen visionsa. Temppeli täytyy koristaa maalauksin, jotka heijastavat elämänvaiheita: kaaoksesta luomiseen, syntymästä vanhuuteen."

Cornelia oli oman transsinsa syövereissä. Hän täytti sivun toisensa jälkeen kirjastaan. Hänen kätensä työskentelivät kuumeisesti ja sormensa tarttuivat aina uuteen öljypastelliin, kun hän pyrki vangitsemaan mielessään välähtelevät värit. Jossakin vaiheessa hän oli täyttänyt kaikki luonnoslehtiönsä sivut ja jatkoi piirtämistä valkoiselle pöytäliinalle. Ei ollut kylliksi tilaa muotojen ja värien runsaudelle, joka ryöppysi esiin.

Matilda tuijotti siskoaan silmät suurina. Hän oli pitänyt Corneliaa vuosikausia varsin mitättömänä olentona ja ollut turhautunut tämän taipumuksesta haaveilla ja olla tekemättä kylliksi työtä lahjojensa eteen. Mutta nyt kun hiukset olivat valahtaneet Cornelian kasvojen eteen ja keho liikkui kuin tanssijalla hänen pyrkiessään siirtämään paperille kaiken, mikä kulki hänen lävitseen, Mathilda oli suunnattoman ylpeä hänestä. 

"Olette valmiita aloittamaan työnne", Sigrid ilmoitti Annalle ja Hilmalle.

"Polku on nyt raivattu puhtaaksi luomistyölle."

Olin sivuuttanut kirjailijakolmikon romaanin kuvitellen sen kantensa perusteella olevan höttöistä viihdettä, vaivautumatta edes lukemaan sen kuvausta. En pidä kannesta, sen väreistä, enkä siitä että siihen on valittu pystysuorassa oleva kuva, koska se ei mielestäni toimi. 

Etsiessäni sopivaa kirjaa Helmet-haasteeseen oli katsottava vähiä vaihtoehtoja tarkemmin ja kun luin juonen, kiinnostuin välittömästi. Hilma-kuka? 

Hilma af Klint (1862-1944) oli pitkään tuntematon ruotsalainen taiteilija, joka oli abstraktin taiteen edelläkävijä. Hänen taiteensa sai vaikutteita teosofiasta ja erityisesti Rudolf Steinerin opeista.

Kirjassa viisikon yhteistyötä pidettiin niin tiiviinä, että ajatus siitä, että myös varsinaiset maalaukset olisi voitu tehdä osittain yhdessä, oli esillä. Eben käy Tukholmassa tutkimassa Hilman taustoja ja saa niiltä osin tylyn vastaanoton. Kaikki maalaukset ovat täysin Hilma af Klintin omasta kädestä.

Nykyhetken osuus ei saanut minua muuten kiinnostumaan, mutta paljon uutta tietoa siitä sai, ja toki se oli tarpeen tuomaan viisikon työn tähän hetkeen, tapahtuihan Hilman läpimurto vasta meidän aikanamme. Eben jäi etäiseksi ja ylipäätään, vaikka minua ei yleensä häiritse se, että todellisisten henkilöiden elämää täytetään fiktiolla, tällä kertaa olin jotenkin kovin epäuskoinen, minkä lisäksi katselin hyvin etäältä niin viisikon kuin Ebenin elämää. En päässyt lähemmäs ja sitten en enää hakeutunutkaan. Ehkä oma epäluuloisuuteni syntyi kaikesta siitä okkultismin vallattonuudesta joka oli perjantai-iltojen henki, mutta emmehän me tiedä menikö kaikki ihan niin villissä hengessä.

Heti kirjan alkupuolella googletin paitsi viisikon jäseniä, myös kirjan tekijöitä. Syksyllä 2019 oli uutisoitu, että taiteilijaromaania Hilma af Klintistä ryhtyy kirjoittamaan viiden naisen ryhmä. Ne kaksi muuta olivat monien tuntema Lucinda Riley sekä Tracy Rees, jonka historiallisia romaaneja ei ole suomennettu. Tiedämme miten Rileyn kävi, mutta miksei Rees jatkanut projektin parissa, ei minulle selvinnyt.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 25: Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Otava, 2021

Lukija: Ilkka Villi

Kesto: 11 h 4 min

Joonatan Tola oli juuri palannut puolisonsa sekä vuoden ja kolmen vuoden ikäisten lastensa kanssa lomamatkalta kotiin Pohjois-Karjalaan, kun hän sai soiton sedältään. Isoäiti teki kuolemaa ja Joonatanin pitäisi tulla heti Helsinkiin. Ajoitus oli vähän kehno, sillä hänen pitäisi aloittaa opettajansijaisuutensa paikallisessa alakoulussa, mutta hän ei ollut kovinkaan usein nähnyt isoäitiään ja halusi esittää tälle kysymyksiä. Tuolloin elettiin vuotta 2014.

Isoäiti ei kuitenkaan häntä tunnistanut eikä ollut halukas puhumaan menneistä, toisin sanoen pojastaan Mikosta, Tolan isästä, joka oli kuollut vuonna 1989 Joonatanin ollessa kuusivuotias. Kolmivuotisen psykoterapian jälkeen Joonatan oli kuitenkin valmis kirjoittamaan sukunsa tarinan kirjaksi, tai kirjoiksi, sillä luvassa on trilogia. Ensimmäinen osa keskittyy isään, toinen osa äitiin, näin on jo kerrottu, ja kolmas osa toivottavasti kirjailijan omaan kasvuun vanhempien kuoleman jälkeen.

Sitten itse kirjaan, joka lähti liikkeelle paljon kauempaa kuin Mikko J. Tolasta.

En tiedä mistä isäni alunperin keksi ryhtyä taidemaalariksi ja nälkätaiteilijaksi ja miksi hän uhkasi haastaa koko sukunsa oikeuteen, eikä isästä paljon enempää voikaan sanoa, ellei ensin puhu isoäidistäni jota isä kutsui Hurtaksi. Isoäidistäni taas ei voi sanoa mitään puhumatta ensin isoisästäni.

 

Isoisä oli 51-vuotiaana menehtynyt neurokirurgi, työnarkomaani joka lähes asui työpaikallaan ja joka sairasti aikuisena polion ja joutui rautakeuhkoon, tiedättehän ne lähes huoneen kokoiset laitteet jotka rapakon takana polion aikaan kehitettiin hengittämään potilaan puolesta. Olkoonkin että hän oli neliraajahalvaantunut, hän oli myös sinnikäs ja ylilääkärin todettua ettet sinä tuosta enää tokene, hän aloitti omatoimisen fysioterapian. Kohta liikkuikin pari sormea ja hän opetteli myös istumaan uudestaan. Kuolemaantuomittu mies suunnitteli oman pyörätuolinsa, joka kannatteli isoa hengityskonetta ja kolmea happipulloa, ja eli siinä vielä 18 vuotta.

Aina pullojen tyhjennyttyä hänen oli kuitenkin palattava Auroran sairaalaan imemään happea. Suomessa oli juuri aloitettu tv-lähetykset, ja isoisä tuijotti sairaalassa televisiota. Hänestä tuli pian Suomen ensimmäinen tv-arvostelija, minkä lisäksi hän käänsi kirjallisuutta viidestä eri kielestä ja suomensi tekstejä lääketeollisuudelle, piti lehdessä Suomen ensimmäistä lääkäripalstaa, tarkisti väitöskirjoja, istui erinäisten yhdistysten hallituksissa jne jne... Mitä tämä sitkeä sissi ei kirurgin uransa päätyttyä tehnyt? Hän myös tienasi hyvin, elätti vaimonsa ja kolme poikaansa ja rakennutti heille suuren, hulppean huvilan. 

Niin, ne kolme poikaa. Nuorimmasta, eli Mikosta, ei tullut isän suunnitelmien mukaisesti hammaslääkäriä, vaan jo teini-ikäisenä, kuultuaan päässään natsijohtajan ääniä, Hesperian mielisairaalan ja psykiatri A. Horsman vakioasiakas, diagnoosina skitsofrenia. 

Perheen miehet halusivat uskoa, ettei kyseessä ollut skitsofrenian perinnöllinen versio, vaan Mikko oli sairastunut äidin kohdussa. Mikon psykiatrilla A. Horsmalla oli asiasta eri näkemys. 

"Olen kuin miljooniksi paloiksi särkynyt maljakko, ja vain ihoni enää pitää minua kasassa", isäni valotti kokemustaan.

Psykiatri lohdutti: skitsofreeniseksi tulkittu käytös oli lähinnä omituinen strategia, jonka potilas oli kehittänyt elääkseen perheessä jossa ei voinut elää. Se oli vastareaktio mielipuoliselle perhekulttuurille, joka pyöri kuolemansairaan miehen happipullojen ympärillä ja jota leimasi elättäjän poissaolo ja synnyttäjän egoismi. Ei ollut pidetty tarpeeksi sylissä, oli painostettu hymyilemään perhevalokuvissa, oli pakotettu pinnistelemään älykkyystesteissä. Se mitä ei saanut tehdä, oli olla oma itsensä. Lyhyesti: vanhemmat olivat epäonnistuneet täydellisesti kaikessa. 

Pian isoäitini jo sai postikortin. Se tuli Hesperian mielisairaalasta ja siinä luki:

Äiti, tiesitkö että P. Mussenin mukaan rikollisten vanhemmat (verrattuna samalla yhteiskunnallisella ja älyllisellä tasolla oleviin ei-rikollisten vanhempiin), ovat yleensä lapsiaan kohtaan kylmempiä, välinpitämättömämpiä ja vihamielisemmin suhtautuvia. Ystäväni A. Horsman mukaan edellä esitetty pätee myös psyykkisesti sairastuviin nuoriin. 

T. Poikasi Mikko (ei syntyessään mielisairas!)

Näillä eväillä koko perhe lähetettiin ryhmäterapiaan.

Nuori Mikko yritti itsemurhaa lukuisia kertoja, omien sanojensa mukaan teki niissä varmasti Suomen ennätyksen. Putki katkesi vasta kun hän kohtasi tulevan vaimonsa ja neljän lapsensa äidin, Omenankukan, kuten hän naista heliitteli. Ihmettelijöitä riitti, mitä nuori nainen näki niin huonosti voivassa nuorukaisessa?

Kai hän kaipasi elämäänsä vähän jännitystä - ja vauvaa. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko maailma ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä:,  hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus. Kaiken kukkuraksi isä osasi imitoida Uuno Turhapuroa ja apinoida vaimonsa exän hassua puhetyyliä. Se oli jo liikaa. Äiti oli kuolla nauruun. Ja voittipa äiti koulussa ensimmäisen sijan raittiustietokilpailussa. Sekin ennusti menestystä taiteilijan omaishoitajana. 

Perhe muutti pitkin poikin Savoa ja lapsia syntyi neljä, milloin asuttiin huonokuntoisissa omakotitaloissa (aina vaihdettiin halvempaan että jäi välirahaa joka käytettiin heti), milloin vanhalla koululla, kunnes päädyttiin kerrostaloon Joensuun maineikkaaseen Rantakylään. Isä oli välillä "vain juovuksissa", mutta loppua kohden pikku-ukot alkoivat taas riivata. 

Perheen toimeentulon tilanne vaihteli noina vuosina suuresti, oli aikoja jolloin Mikko teki rahaa tauluillaan, mutta usein antoi niitä maksuksi milloin mistäkin palveluksista. Kun rahaa oli, se myös poltti näpeissä ja oli käytettävä äkkiä pois, mies osteli kaikkea turhaa ja suureellista kuten miekkoja ja haarniskoja ulkomailta, mutta myös hyödyllistä kuten kodin tekniikkaa ja lapsille leluja. Toisena hetkenä ruuaksi oli tarjolla vain riisiä ja vedellä ohennettua ketsuppia. Pienen omaisuuden hän käytti myös jatkuviin taksimatkoihin. Mikolla oli toisaalta asenne, että kunnon taiteilijan on oltavakin nälkätaiteilija, raha on porvarillista pahaa. Se taas ei estänyt häntä kirjoittamasta jatkuvia kerjuukirjeitä suvulleen, eritoten sähkeitä äidilleen, jota vuoroin haukkui maanrakoon, vuoroin ylisti ja pyrki manipuloimaan. Mikon mielestä äidin olisi kuulunut elättää poikansa perhe. 

Mikko J. Tolan ollessa 35-vuotias, natsijohtaja vei ilmeisesti voiton. Mies teki itsemurhayrityksen, sen yhden ja ainoan jossa voi onnistua. Perheen äiti oli tuolloin jo pyörätuolissa MS-taudin johdosta. Hän eli vielä muutaman vuoden miehensä jälkeen. Täysorvoiksi jäätyään lapset sijoitettiin perhekotiin.  

Edellä mainittuja sähkeitä ja muuta kirjallista materiaalia Joonatan Tola sai haltuunsa useamman laatikollisen, kun ryhtyi kirjoittamaan kirjaa isästään. Prosessi on ollut pitkä.

Kuka voisi kieltää, etteikö Punainen planeetta ole koskettava. Miksei se saa minulta enempää kuin kolme tähteä, on sen toisteisuus. Jokusenkin isän kännisekoilukohtauksista olisi voinut jättää pois, ja sanoma olisi silti mennyt perille, ei niitä kuitenkaan enää hetken päästä erottanut toisistaan. Olisin kaivannut myös tilaa hengähtää välillä, sillä olihan tämä aika maanista tekstiä. Kirjan saaminen kansien väliin on vaatinut pojalta varmasti paljon ymmärrystä ja anteeksiantoa. 

Jos luen seuraavan (en ehkä malta olla lukemattakaan), äidistä kertovan osan, niin kaikista eniten odotan siltä vastausta siihen, miksei tämä pelastanut lapsilaumaansa nälältä ja kaiken kaikkiaan epäsuotuisalta kasvuympäristöltä. Kyllä, rakkaus ja huolen kantaminen Mikosta, mutta näen silti niin, että lapset, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan, ovat se ensisijainen huolehdittava. Tiedän, miten kliseistä on sanoa, että pitäisi tajuta ajoissa lähteä, mutta eiköhän se tässä Tolan lasten tapauksessa olisi ollut ainoa vastuullisen aikuisen teko. Molemmin puolin olisi ollut myös laajalti sukua puuttumassa asioihin. Lehtihaastattelussa Joonatanin setä Olli Tola on kertonut, että lasten päätyessä perhekotiin oli suvun kesken pohdittu, että jonkun pitäisi adoptoida lapset, mutta kun suhteet Mikkoon olivat olleet niin kauan poikki, ei enää osattu toimia. 

Täsmäkuuntelin Tolan kirjan Helmet-haasteen kohtaan Palkittu esikoisteos. Punainen planeetta sai Kalevi Jäntin palkinnon viime vuonna. Kirjan kannessa konttaa Joonatan.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava, 2021

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 37 min

Kun Helmi oli pieni, hän ihaili isänsä väripurkkeja ja halusi piirtää. Kun isä otti lyijykynänsä takaisin ja sanoi tytön vain pilaavan silmänsä, hän nappasi hellasta hiilen ja jatkoi sillä. 

Minulla oli hiiltä kynsien alla ja se ei lähtenyt pois hinkkaamallakaan. Opettajatar napautti karttakepillä sormiani niin, että vesi nousi silmiin ja sanoi, ettei piirtäminen sopinut naiselle. Oli ylipäätään väärin yrittää kuvata Jumalan luomaa maailmaa. 

Nainen oli tehty miehen kylkiluusta, se olisi tyttöjen syytä pitää mielessä. Riitti että tytöt osasivat lukea Katekismusta ja kirjoittaa numeroita ja ostoslistoja talouskirjaan. Oppinut nainen oli luonnonvastainen ja jumalaton, kuin omenaa viekkaasti ojentanut Eeva. 

Vuonna 1908 asenteet ja ilmapiiri olivat sen verran muuttuneet, että naisia hyväksyttiin jo Ateneumiin. Helmi tietää Venny Soldan-Brofeldtin töitä ja tietää tämän opiskelleen aina Pariisissa asti. Vaikka isä vastustaa hänen Ateneumiin lähtöään, Helmi on moderni nainen joka uskaltaa muuttaa yksin Sortavalasta Helsinkiin. 

Hän kiinnittää erityisesti yhden, pitkät hiuksensa poninhännälle kietoneen pojan huomion. Mustassa, pitkässä viitasssaan tämä näyttää niin erilaiselta kuin muut, että jää huomaamatta että hän on naisopiskelijoitakin päätä lyhyempi. 

Kuulen myöhemmin muilta tytöiltä, että käytävillä vetelehtivät pojat kutsuvat itseään Suruttomiksi. Opettajat ovat kieltäneet heitä häiritsemästä opetusta, mutta Suruttomat istuvat silti joka aamu paikallaan viheltämässä ja huutelemassa naisopiskelijoille. 

Heidän takiaan tytöt ja pojat on jouduttu sijoittamaan eri luokkiin.

Tyko Sallinen, tuo poninhäntäpäinen nuorukainen, oli potkittu pois Ateneumista epäsovinnaisen maalaustyylinsä takia. Hän oli lähtenyt kotoa 14-vuotiaana, asunut Tukholmassa ja Kööpenhaminassa elättäen itsensä räätälin kisällinä. Hän oli kasvanut lestadiolaisperheessä, jonka isä oli räätäli ja ankara saarnamies. Tyko piti Ateneumin opetusta vanhanaikaisena, sellaisena jossa jankataan vain perspektiiviä ja anatomiaa. Hän halveksi Gallen-Kallelaa freskoineen siinä missä muitakin "paskahousuporvareita".

Brondiinin kahvilarakennuksen katutasossa oli konditoria jossa leijui kahvin ja korvapuustien huumaava tuoksu. Sen yläkertaan naiset pääsevät vain herraseurassa, eikä näiden naisten maine ole kunniallinen. Täällä kokoontuivat Suruttomat, jotka puhuivat yhtä kiivaasti Suomen itsenäistymishaaveista kuin siitä, miten suomalainen taide on vanhentunutta ja uusiutumisen tarpeessa. Siihen maailmaan Tyko ottaa Helmin mukaansa ja Helmi uskoo, että on kohdannut vertaisensa ja miehen, joka kohtelee häntä vertaisenaan. 

Miesopiskelijat vertailivat aikaansaannoksiaan päivän päätteeksi, mutta naisopiskelijoilla sellainen ei ollut tapana. Brondassakaan miehet eivät olleet kiinnostuneita Helmin töistä, mutta se ei Helmiä varsinaisesti häirinnyt. Hänellä oli omat tavoitteensa, kuten stipendi Pariisiin. 

Kun Tyko sitten sai stipendin Pariisiin, hän tahtoi mukaansa Helmin, jota hän jo usein kutsuu Mirriksi vaikkei Helmi siitä pidäkään. Helmi epäröi, sillä kaksin matkaan lähteminen veisi loputkin hänen maineestaan ja heistä kuiskitaan jo nyt Ateneumin käytävillä. Niinpä Tyko kosii ja he menevät vihille, Helmi mustassa mekossaan joita naiset vielä tuolloin avioituessaan käyttivät. Helmin ja Tykon yhteisen tarinan alku oli kaunis ja ylevä, yhdessä heistä tulisi jotain suurta, uutta ja erilaista.

Mutta jo Pariisissa kaikki alkoi mennä väärin. Tykon viettäessä pitkät päivät ja illat uusien ystäviensä kanssa Helmin kesä meni harakoille. Unelma opiskelusta Pariisissa haihtui yksinäisiin iltoihin ja salaa hän maalasi omakuvia peilin kautta. Tykon mustasukkaisuus kävi ilmi hänen löytäessään luonnokset, kuka Helmiä on hänen poissa ollessaan maalannut? 

Syksyn myötä he palasivat rutiköyhinä Helsinkiin, päätyen Tykon vanhempien palvelijainhuoneeseen kun omaan kotiin ei ollut varaa. Ei toiveitakaan, että Helmi olisi jatkanut opiskelua Ateneumissa. Ostaakseen edes leipää ja perunoita hän pihisti kolikoita Tykon taskuista tämän nukkuessa humalaansa. Helmin elämästä oli tullut juuri sitä, millaista kohtaloa hän oli paennut Sortavalasta, samanlaista kuin tuhansien muiden helsinkiläisvaimojen.

He jättivät Helsingin ja lähtivät Helmin vanhempien luo ja kun Helmi huomasi odottavansa lasta, Tyko oli kiukkuinen kuin ampiainen. Helmi oli luvannut huolehtia, ettei lapsia ilmestyisi ristiksi ja hän syytti Helmiä heidän elämänsä pilaamisesta. Välillä Tyko katoili, välillä yritettiin elää perhe-elämää, mutta mies valitti jatkuvasti että häneltä vaaditaan liikaa, niin henkisesti kuin taloudellisesti. Taiteilijasielu oli suurissa vaikeuksissa.

Minä en saatana voi keskittyä työhöni kun tuo imeväinen huutaa kaiket yöt! Tämä on sinun syytäsi, kuuletko? Minulla ei ole varaa elättää teitä. Ilman teitä asuisin jo Pariisissa, siellä minua sentään ymmärretään. Lähden kohta Amerikkaan, elätän itseni mieluummin pilapiirtäjänä kuin siedän näitä moukkia.

En tiennyt yhtään mistä kirjan alussa oli kyse. Eva, pikkutyttö, joka asui Kööpenhaminassa 1900-luvun alussa perheen ainoana lapsena, tapasi silloin ensimmäistä kertaa äidin veljen, Tyko Sallisen ja tämän tyttären Tajun. Siispä googletin heti alussa lisätietoja Sallisten yksityiselämästä. Kööpenhaminassa uuden nimen saanut Eva ja Taju luulivat aikuisuuteen saakka olevansa serkuksia, kunnes heille selvisi, että Eva oli itse asiassa Tykon ja Helmin ensimmäinen tytär Tiara, "Tirsu", jonka isä vei kasvatiksi lapsettomalle sisarelleen. Tyko saattoi hyvinkin ajatella juuri niin käytännöllisesti kuin Hiidensalo kirjoitti; kun Helmi odotti jo toista lasta heidän olisi helpompaa selvitä vain yhden kanssa ja sisarhan oli lasta toivonut jo pitkään. Tykon omaperäinen maalaustyyli ei saavuttanut suosiota, eikä Tykolla ollut kummoisia tuloja taiteestaan. Rahaa oli vähän, sisaren perheessä lapselta ei puuttuisi mitään. Mutta lapsen riistäminen äidiltään ilman tämän suostumusta oli tuolloisenkin moraalikäsityksen vastaista.

Taideyhdistyksen kevätnäyttely avautuu Ateneumissa. Esillä on Tykon Paasonvuoren mökillä maalaamia isoja töitä. 

Olen seissyt Tykon olkapään takana kun hän on maalannut ne, olen istunut hänen mallinaan ja jakanut saman syksyn kuoleman hehkun. 

Kuulen korvissani Tirsun jokeltelun kun katson niitä ja minun on paettava käytävään etten itkisi. Mirri jää tuijottamaan perääni tyhjin silmin.

Ihmiset katsovat tauluja välinpitämättömimä, puhuvat keskenään suun eteen nostettujen kämmenien takana, pudistavat päätään. 

Niitä nimitetään Tykon Uhmaksi ja Pilkaksi ja ihmisen ja luonnon irvikuviksi. 

Lestadiolaiset, joiden parissa Tyko kasvoi, kutsuivat uskonsa jättäneitä, helvettiin joutuvia suruttomiksi, siitä Tyko Sallisen porukan itselleen antama nimitys. Brondassa hovia pitäneellä, samoin ajattelevien nuorten taiteilijoiden porukalla, oli monia nimityksiä. Kirjassa moneen otteeseen esiintynyt, Helmiäkin auttanut Jali, oli Tykon hyvä ystävä, taidemaalari Jalmari Ruokokoski. Ellei edellämainttujen elämäntarinat ole tuttuja, suosittelen tutustumaan ainakin Wikipedian verran ennen kirjan lukemista.

Kirjasta jäi hassua kyllä positiivinen fiilis. Että voikin kirjoittaa näin kauniisti noin ikävistä tapahtumista.

Pitkästä aikaa sarjakuvaa: Ellen T.

Mäkijärvi, Schreck, Turpeinen: Ellen T.

Teos, 2019

87 sivua

Ellen T:n on kuvittanut Annukka Mäkijärvi ja käsikirjoittanut Hanna-Reetta Schreck yhteistyössä Iida Turpeisen kanssa. Se ilmestyi keväällä 2019 osana HAM:in Ellen Thesleff -näyttelyä Minä maalaan kuin jumala. Sarjakuva on piirustustyyliltään mielestäni hyvin kepeää ja lennokasta ja sopii erinomaisesti aiheeseensa. Isoja, näyttäviä ja heleästi väritettyjä kuvia on mukana paljon. Teksti sitten olikin paikoitellen niin pientä, että sain ikänäköni kanssa tihrustella.

Tarinallisesti mukaan mahtuvat kronologisessa järjestyksessä Ellenin vuodet Pariisissa, Firenzessä ja Murolen kanavan valkoisessa talossa, jonne puolestaan sijoittuu Thesleffistä kertova Kati Tervon kirjoittama romaani Iltalaulaja, josta löytyy juttua blogistani täältä. 

Kirjasta käyvät hyvin ilmi tuon ajan naistaiteilijoiden syrjiminen, ja naisten ylipäätään. Kaikki opinahjot eivät vastaanottaneet naisopiskelijoita ollenkaan ja  siellä missä Ellen opiskeli, piti naisten maksaa opinnoistaan enemmän kuin miesten. Mukana on myös kohtaus, jossa Ellen menee ystävänsä kanssa kahvilaan ja heitä pyydetään poistumaan, koska naisille ilman herraseuraa ei tarjoilla.

Onneksi meidän taiteen parissa kultakautta eläneet naistaiteilijamme olivat niin sitkeitä, määrätietoisia ja rohkeita kuin Ellen Thesleff, Helene Schjerfbeck ja muut oman aikakautensa edelläkävijät, niin että saamme tänäkin päivänä heidän töitään ihailla.