Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sveitsi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sveitsi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Sarah Pearse: Parantola


Sarah Pearse: Parantola
Otava, 2023
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 13 h 37 min


Lucas ja Daniel ovat melkoinen voimakaksikko. Lucas omistaa jo kolme hotellia ja Danielilla on menestyvä arkkitehtitoimisto. Uusi projekti Sveitsissä on kuitenkin kerännyt väitteitä korruptiosta ja kärsinyt mielenosoitusten aikaansaamasta negatiivisesta julkisuudesta. Ja sitten Daniel katosi. 

Kiskohissirata vie viiden tähden luksushotelliin kylpylähotelliin, joka on rakennettu vanhaan tuberkuloosiparantolaan, yli 2000 metrin korkeuteen Sveitsin Alpeilla. Paikka on syrjäinen, ja Elin ja Will olivat ajaneet ensin toista tuntia lähimmästä kaupungista. Ympärillä näkyy vain vuorenhuippuja ja sankkaa kuusimetsää. Hotellissa on käytetty paljon lasia, mikä tarjoaa laajat näköalat. 

Katosta roikkuvat valkeat valaisimet tuovat Elinin mieleen hirtto­silmukan.
Niiden johdot ovat useiden metrien mittaisia ja roikkuvat keskeltä löysinä ennen kuin laskeutuvat edelleen alaspäin. Myös itse valaisin koostuu kauttaaltaan johdosta: hätkähdyttävä ryväs, josta muodostuu monimutkainen lenkki.
Ne ovat epäilemättä hirvittävän kalliit. Taiteellinen kannanotto jota Elin ei vain ”tajua”. Mutta hänestä on joka tapauksessa outoa, että tällaiset valaisimet on valittu hotellin vastaanottoon.
Jotain niin pahaenteistä paikassa, jonka on tarkoitus toivottaa vieras tervetulleeksi.
Eikä muussakaan ole juuri kehumista: nahkatuoleja aseteltuna kapean puupöydän ympärille, vastaanottotiskinä suuri harmaa kivilaatta. Jopa takan yläpuolella oleva taulu on ankea. Kankaalle on vedelty harmaata ja mustaa maalia vihaisiksi pyörteiksi.
”Mitäs pidät?” Elin pukkaa Williä. ”Arkkitehdin unelma?” Hän osaa jo ennustaa, mitä Will sanoo myöhemmin: sielukasta, immersiivistä, rajoja rikkovaa.
Elin on omaksunut nämä sanat kuin itsestään, koska hänelle ne ovat eräänlaista runoutta. Se miten Will puhuu arkkitehtuurista, miten hän näkee tiilissä ja laastissa niin ihmeellisiä asioita, paljastaa valtavasti hänen ajattelutavoistaan ja tunteistaan.
”Upea. Tällaisilla rakennuksilla oli järisyttävä vaikutus 1900-luvun arkkitehtuuriin. Monia nykyään modernismiin yhdistettäviä piirteitä käytettiin ensimmäiseksi juuri parantoloissa.” Will pysähtyy katsomaan hänen ilmettään. ”Ei taida olla sinun makuusi?”

Elin Warner on virkavapaalla oleva rikostutkija. Hän hätkähtää vieläkin nähdessään oman peilikuvansa; hän treenaa liikaa ja on aivan liian laiha, mutta tiukka treenaaminen on ainoa millä hän saa pidettyä itsensä kasassa. Elin oli toiminut useamman kuukauden äitinsä omaishoitajana, ja äiti on menehtynyt syöpään vain puoli vuotta aiemmin. 

Nyt Elin on tullut arkkitehtimiehensä Willin kanssa veljensä Isaacin kihlajaisiin. Hän ei ole tavannut veljeään neljään vuoteen, ei sen jälkeen kun tämä oli muuttanut Sveitsiin. Veljen kihlattu Laure on hotellissa töissä. Elin ei kuitenkaan ole tullut rakentamaan siltoja, vaan siksi että Isaac vihdoin myöntäisi tekonsa. Heidän veljensä Sam on kuollut lapsena, ja Elin pitää Isaacia vastuussa tapahtuneesta. 

Elinin olemus jäykistyy. Tämä oli virhe, hän miettii. Hänen olisi pitänyt torjua kutsu.
Isaac astuu askeleen eteenpäin, epäröi hetken mutta vetää sitten hänet halaukseen.
Maa katoaa Elinin jalkojen alta. Hän tuntee Isaacin hiukset kasvoillaan. Ne ovat pidemmät kuin ennen, tummat kiharat ulottuvat melkein leuan alapuolelle. Tuoksukin on muuttunut: tupakkaa, vieras saippua.
Elin puree huultaan ja sulkee silmänsä. Liian myöhäistä, kuvat vyöryvät mieleen.
Kimmeltävä vaahtopäinen meri. Punaisissa ämpäreissä loiskuva leväinen vesi. Lokkien kirkuna.
Isaac vetäytyy kauemmas ja katsoo Eliniä. Hänen silmänsä näyttävät heijastelevan monenlaisia tunteita.
Rakkautta? Pelkoa? Mahdoton sanoa, Elin ei enää osaa lukea hänen ilmeitään. Aika on hämärtänyt hänen käsityksensä hänen veljestään. Ajatus tekee kipeää: ainoa jäljellä oleva perheenjäsen, ja hänessäkin jotain niin vierasta.

Ennen kuin kihlajaisia ehditään viettää, Laure katosi ilman mitään henkilökohtaisia tavaroitaan. Elin oli edellisiltana todistanut Lauren  olevan kovin poissa tolaltaan, nainen oli puhunut kiivaasti ranskaa puhelimessa.

Tupakansytytin naksahtaa. Joku puhuu sointuvaa ranskaa.
Hän kurkistaa kaiteen yli ja näkee vilauksen kerroksittain leikatuista mustista hiuksista ja kaulahuivista.
Elin vetäisee hämmästyneenä henkeä.
Laure.
Hän on tulossa vastaanottoaulasta ja kävelee lumessa lähellä hotellin etuseinää. Hänellä on yllään paksu musta toppa­takki, jonka vetoketju on auki. Kaulassa on edelleen sama harmaa huivi mutta nyt niin löysällä, että sen päät roikkuvat vyötärön korkeudella.
Laure pysähtyy aivan heidän parvekkeensa alapuolelle. Kädessä palaa tupakka, josta kiemurtelee savua ilmaan. Hän puhuu puhelimeen kovalla äänellä ja nopeasti ja elehtii niin, että savukkeen pään pieni hehkuva valo tanssii yötaivasta vasten kuin tulikärpänen.
Elin pysyttelee hiljaa paikoillaan. Hän ei uskalla liikahtaa, ettei vetäisi huomiota puoleensa.
Laure kääntyy aavistuksen, ja kasvoihin osuva pihavalo korostaa hänen kulmikkaita piirteitään: terävää leukaa, voimakasta nenää, kulmakarvoja.
Hänen ilmeensä on hurjistunut. Silmät ovat kaventuneet, alahuuli työntynyt eteenpäin.
Elin ei ymmärrä ranskankielistä puhetta, mutta Lauren äänen­sävystä ei ole epäilystä. Se on pureva. Vihainen. Hän näkee nyt täysin eri ihmisen kuin muutamaa tuntia aiemmin.
Elin tuijottaa kuin noiduttuna. Hän tajuaa, että tämä uusi Laure on hänelle vieras.

Ehdotin tätä kirjaa miehelleni yhdessä kuunneltavaksi koska ensinnäkin olimme tuolloin Luganojärven rannalla, joten nyt tai ei ollenkaan, mutta aivan erityisesti tämän tietyn mainosrepliikin takia:
”Tässä karmivan tunnelmallisessa trillerissä on kaikki mitä voi toivoa.” Richard Osman

Vaan mistähän alkaisin...
Lasin paljous pelotti Eliniä heti kun he saapuivat hotelliin, ja se piti tehdä lukijallekin selväksi niin monta kertaa, ettei varmasti päässyt unohtumaan. Elin pelkäsi muutenkin koko ajan kaikkea aivan turhaa, ja minua alkoi hyvin pian ärsyttää se jatkuva pelon tunteen esittely. Ilmeisesti oli tarkoitus, että lukijakin alkaa pelätä Elinin mukana, mutta... miksi? Miksei voinut pitää kihlajaisia, nauttia muutamasta lomapäivästä, syödä hyvin, käydä kylpylässä ja taka-alalla muistuttaa lukijaa että hotelli on entinen parantola eli paikka on taustoiltaan vähän spooky, huomioida että kylläpä kovin pyryttää jne ja antaa jännitteelle tilaa rakentua, eikä heti että hui, pelkään kaikkea vaikka työkseni ratkon rikoksia. 
Sitten kun hotellissa oikeasti alkaa tapahtua katoamisia ja murhia, on loogista että Eliniä pelottaa, mutta alun turha pelon lietsonta oli saanut aikaan saman kuin turhan huutelu Pekka ja susi -sadussa. Ja kun olin päässyt turtumaan ja ärtymään, en saanut imettyä jännityksen tunnetta itseeni enää sittenkään, kun jännittäviä tapahtumia alkoi kertyä. 

Ihmettelin miten tällainen ihminen kuin Elin, voi tai edes haluaa toimia rikostutkijana, joka työtehtävissään kohtaa julmuuksia toisensa perään. Hahmo oli rakennettu paitsi överin säikyksi, myös liiankin kyvyttömäksi työssään. Hän puntaroi vaihtoehtoja, mutta valitsee joka kerta väärän, tietää että jokin tapahtunut voi olla tahallista, mutta olettaa silti että kaikki on sattumaa. Tottakai trillereissä ja dekkareissa lukija usein on ja saakin olla päähenkilöä edellä rikoksen selvittämisessä, mutta tuntuu lukijan aliarvioinnilta, että rikostutkija valitsee aina väärän vaihtoehdon, ei osaa tulkita vihjeitä eikä puhu niistä muille ettei vaan saa lisänäkökulmia tapahtumiin ja menee tietenkin vaarallisiin tilanteisiin kertomatta kenellekään tai pyytämättä ketään mukaan. Onko nyt tarpeeksi idiootti rikostutkija, että lukija on hoksannut ennen Eliniä mistä on kyse?

Mieheni ajatuksia: 
Oli vaikea päästä Elinin ajatusmaailmaan kiinni ja hän on sentään rikostutkija, ei vain kovin hyvä ammatissaan. Tätä ei ole kirjoitettu sellaiselle lukijalle, joka on lukenut paljon dekkareita ja tuntee kuvion, miten rikospaikkatutkinta aloitetaan, esim käydään läpi kaikkien valvontakameroiden tallenteet tietyltä ajalta. Elin tekee havaintoja, mutta kuittaa ne "tuskin se mitään oli". 

Sitten se hankalin osuus. Ensinnäkin, on vaikea antaa kirjalle tähtiä, sillä kaiken edellä kirjoittamani jälkeen voin sanoa, että pidin Parantolan varsinaisesta juonikuviosta, siitä mikä on tapahtumien takana sekä siitä miten kirjailija ohjaili epäilemään milloin ketäkin syylliseksi. Kansikin on upea!
Ja entä sitten jatko? Saatan jopa kuunnella toisenkin osan kunhan siinä on kiinnostava juoni, sillä ajattelisin Elinin silloin palanneen takaisin työpaikalleen Englannissa ja Sveitsissä Elin kaipasi oman tiiminsä apua tutkintoihin. Mikäli hän on pystynyt palaamaan töihin, oletan että hän on saanut mielenterveytensä vakaammaksi; jospa se jatkuva säikkyilykin olisi sitten jo vähäisempää.

torstai 17. marraskuuta 2022

Beatriz Williams: The Golden Hour


Beatriz Williams: The Golden Hour
HarperCollins, 2019
Lukijat: Cassandra Campbell, Saskia Maarleveld
Kesto: 16 h 17 min



Kesällä 1941 Leonora "Lulu" Randolph saapui Nassauhun, Bahamasaarten karibialaiseen paratiisiin, newyorkilaisen sosieteettilehden lähettämämä toimittajana. Hänen tuli tehdä vetävä juttusarja Bahamasaarten kuvernööriksi nimitetystä Windsorin herttuasta, sillä skandaalimaisen tekonsa jälkeen herttuapari oli lähetetty mahdollisimman kauas Euroopasta, ja amerikkalaisnaiset ahmivat kaiken, mitä lehdet herttuasta ja Wallis Simpsonista kirjoittivat. Lulu pääsi mukaan saaren sisäpiireihin ja alkoi kirjoittaa Lady of Nassau -kolumnia, mutta osallistui yhtä lailla vapaaehtoistyöhön saaren hyväksi. Kaikki ei kuitenkaan ollut sitä miltä päällepäin näyttää ja valtaa tavoittelevissa piireissä tapahtuu myös murha. 

Juhliessaan Nassaun kerman kanssa Lulu tutustui brittiläiseen mysteeriin nimeltään Benedict Thorpe ja rakastui tähän, vaikka Thorpe nimenomaisesti kielsi häntä tekemästä niin. 

Kun hypätään ajassa vähän eteenpäin, joulukuussa 1943 Lulu, silloin jo rouva Thorpe, oli Lontoossa etsimässä kadonnutta miestään, saksalaisten vakoojana pidättämää.

Toisessa aikatasossa joka alkaa Sveitsissä kesällä 1900, 22-vuotias Elfrida von Kleist, Gerhardin vaimo ja pienen pojan äiti, on lähetetty hoidattamaan hermojaan entiseen munkkiluostariin perustetussa, korkealla vuorenrinteellä sijaitsevassa parantolassa. (Nykytermein hän olisi sairastunut baby bluesiin.) Elfrida ryhtyi juttusille toisen potilaan, pyörätuolissa istuvan ja keuhkokuumeesta toipumassa olevan brittiläisen Wilfred Thorpen kanssa, vaikka sellainen kontakti toiseen potilaaseen olikin kiellettyä. Vielä kielletympää oli heidän rakastumisensa - ja sitten parantolaan saapui yllättävä viesti jossa Elfridaa kehotettiin kiirehtimään kotiin, sillä hänen miehensä oli kuolemansairas. 

Miksi, oi miksi, Beatriz Williamsia ei suomenneta? Vetäville, jännittäville lukuromaaneille löytyy aina lukijoita ja tämäkin oli täyden viiden tähden nautinto.

Ennen kuin ryhdyin tätä kuuntelemaan, selailin kirjaa Goodreadsistä ja huomasin, että moni oli alkanut lukemaan kirjaa Windsorin herttuaparin takia ja pettynyt kun kyseinen aikansa suuri skandaalipari olikin juonellisesti vain sivuroolissa. Tiesin olla tekemättä samaa virhettä ja antauduin täysillä Lulun ja Benedictin rakkaustarinan, mutta ennen kaikkea nauttimaan Elfriedin tarinasta, sillä se oli ehdottomasti kirjan koukuttavin osio. Lulun ja Elfriedin tarinat kietoutuivat toki yhteen, mutta miten, ei olekaan aivan yksinkertaista muttei sen kuulukaan olla, kun kirjailija on niin taitava juonenpunoja kuin Williams on. 

Tämä oli ensimmäinen Williamsin yksin kirjoittama kirja jonka häneltä kuuntelin. Hän kuuluu myös etevään kolmikkoon yhdessä Lauren Willigin ja Karen Whiten kanssa, ja heidän yhteistuotannostaan olen kuunnellut aiemmin The Glass Housen, joka vie sille vähemmän tunnetulle valtameriristeilijälle, RMS Lusitanialle, jonka saksalaiset torpedoivat ensimmäisen maailmansodan aikana, sekä nyt viimeksi heidän tänä vuonna julkaistun yhteistyönsä The Lost Summers of Newport, josta on vielä juttu tekeillä. Loistavia lukuromaaneja kaikki!


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Marie Benedict: Rouva Einstein

 


Marie Benedict: Rouva Einstein
Sitruuna kustannus, 2020
Alkuteos: The Other Einstein, 2016
Suomennos: Kaisa Haatanen
356 sivua


Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Serbialainen Mileva "Mitza" Maric oli poikkeuksellinen tyttö. Hallitus oli nimittäin kieltänyt naisten opiskelun lukiossa, mutta Mitza oli saanut isänsä järjestämällä erikoisluvalla opiskelupaikan Zagrebin kuninkaallisesta lukiosta. Hän ei ollut odottanut innostavaa vastaanottoa luokkatovereiltaan, muttei ollut varautunut siihenkään mitä sai kohdata.

Mies oli minua yli jalan pitempi. Hän työnsi minut seinää vasten - kasvoni läjähtivät seinään niin, että oli mahdotonta tunnistaa häntä myöhemmin - ja piti minua tiukasti paikallani. Käsiini koski.
"Luulet olevasi niin älykäs. Ylpeilet vastauksillasi." Hän kiehui raivosta ja sylki kiukkuiset sanansa poskelleni. "Sinua ei olisi pitänyt edes päästää tänne. Se on vastoin lakia." Hän tuuppasi minut vielä kerran päin seinää ja juoksi sitten pois.

Niinpä hänellä oli tukku epäilyksiä jatkaessaan opintojaan vuonna 1896 Zürichin Teknillisessä korkeakoulussa jonne hänet oli hyväksytty, vasta viidentenä naisena kautta aikain, fysiikan ja matematiikan nelivuotiseen koulutusohjelmaan. Opinnot aloitti sinä syksynä kuusi opiskelijaa ja yksi heistä oli Albert Einstein. Juuri herra Einstein suhtautui häneen ystävällisimmin, muut miesopiskelijat lähinnä neutraalisti ja heidän opettajansa, professori Weber, avoimen pilkallisesti, milloin osoitellen Mitzan itä-eurooppalaisuutta, milloin teeskennellen hämmästystä kun Mitza ainoana osasi vastata kiperämpään kysymykseen.

Mitza oli kasvanut ilman ystäviä, rampa tyttö jota kiusattiin koulussa ja joka kuuli jo varhain, ettei hän tulisi jalkansa takia koskaan pääsemään naimisiin ja saamaan lapsia. Niinpä ammatin hankkiminen olisi hänelle ainoa väylä itsenäiseen tulevaisuuteen ja siksi isä taisteli hänen oikeuksiensa puolesta. Hän oli enemmän kuin yllättynyt siitä, että samassa täysihoitolassa asui kolme muutakin yliopistossa opinnot aloittavaa naista ja näistä kaksi oli jopa halveksitusta Itä-Euroopasta ja mikä kummallisinta, nämä naiset eivät nauraneet hänelle vaan ottivat heti ystäväkseen. Seuraava yllätys oli Albertin osoittama kiinnostus häntä kohtaan. 

Albert lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, että he ovat tasavertaisia tiedekumppaneita avioliitossakin, mutta toisin kävi. Kun Mitza ei raskauden takia saanut suoritettua opintoja loppuun ja Albertin oli vaikea löytää hyvää työpaikkaa, löytyi tekosyy (?) nostaa vain Albert framille ja jättää Mitzan nimi kokonaan pois tiedeartikkeleista joissa Mitzan olisi yhtä lailla kuulunut olla esillä. Mitzan rooliksi jäi se, miksi hän oli epäillyt avioliittoon astumista, olla äiti ja kodinhengetär, ei tiedenainen.

Nykyään käydään keskustelua siitä, miten paljon osallisuutta Mitzalla oli suhteellisuusteoriaan, josta Albert Einstein parhaiten tunnetaan. Kirjassa, joka luonnollisesti on fiktiivinen eikä edes pyri olemaan elämäkertaromaani, Mitzalle annetaan iso rooli koko idean kehittäjänä. Kaiken kaikkiaan kirja on tyyliltään melko kevyt, ei varsinaisesti mikään kunnianosoitus miehensä varjoon jääneelle tiedenaiselle. Itse tiedepuolta sivutaan siinä hyvin kevyesti. Mielestäni turhankin paljon sivutilaa annetaan Albertin hakkailulle, sillä alkuasetelmien selvittyä romanssin kehittely sai ison roolin. Albertista on tehty halpamainen raukka ja oman egonsa pönkittäjä ja Mitzasta älykäs nainen joka teki elämänsä virheen langetessaan Albertin virittämään liekaan kunnes pettymysten jälkeen keräsi itsensä ja erosi miehestään. Miten paljon tästä asetelmasta on totta, on mahdoton sanoa. He tosiaan erosivat, ja eron syy oli Alberin suhde serkkuunsa Elsaan, he puolestaan avioituivat kun ero Mitzasta oli selvä. 

Jäin miettimään miten paljon taustatyötä Benedict ehtii kirjoihinsa tekemään ja onko siinä (osa)syy miksi Rouva Einstein on jäänyt niin kevyeksi. 2016 ilmestyneen Rouva Einsteinin jälkeen häneltä on julkaistu jo viisi muuta, vastaavan tyylistä romaania, ja kuudes on kohta puolin ilmestymässä. Näissä sankarittaria ovat muun muassa Winston Churchillin vaimo Clementine ja Agatha Christie. Tämän tyyliset kirjat tarjoavat yhdistelmän viihdyttävää lukemista ja todellisia taustoja saman verran kuin selviää parissa minuutissa Wikipediastakin. Mutta. Kyllä minä pidin tästä kirjasta sen viihdyttävyyden ansiosta, annoin sille arvosanaksi 3,75/5. 


tiistai 12. marraskuuta 2019

2 x vanhempi romaani: Ehdottomasti kielletty sekä Rantahotelli


Kerstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty
Otava, 1977
192 sivua
Alkuteos: Det mest förbjudna, 1976
Suomennos: Orvokki J Nurmi


Mitä aviomies tekee kun hänen vaimonsa on itkemässä itseään hengiltä toisen miehen takia?
Ei ainakaan lohduta.

Kun kaikki on päällisin puolin hyvin, on hyvä ja huolehtiva mies ja kauniit, terveet lapset, mutta se ei vain riitä. Kun nainen ei pysty olemaan uskollinen ja ahdistuu siitä, ettei osaa eikä pysty tyytymään siihen. Lisätään tähän vielä kaikki lapsuudessa koettu, vaikea äitisuhde ja mielisairaalaan päätynyt isä. Äiti joka pelkää, että tyttärelläkin on "se" mikä isällään. Äidin mielestä isä oli kyltymätön.


Minä tiedän mikä on ehdottomasti kielletty. Minä tiedän sen itse ja äiti on sanonut sen ja Jumala. Minä en voi elää ilman sitä. Minä en osaa olla tavallinen ja mukava. Rivitalo-onni ja ompelutyöt eivät ole minun. Olen ollut ilkeä tytär. Uskoton vaimo. Huono äiti. Penseä isoäiti. En selviydy uhmaiästä. Se on surullista mutta auttamatonta.

Kaikki, aviomieskin, hokevat että on vain ryhdistäydyttävä. Keskityttävä perheeseensä. Koska vika on selvästikin isältä peritty, psykiatri voi varmasti auttaa. Ehkä toinen, tai kolmas? Samalla voidaan hoitaa naisen lukuisia pelkoja. Kuolemanpelko. Taaksepäin kaatumisen pelko. Hissit, autot, lentokoneet, hengenahdistus, ettei voikaan enää nielaista, eikä voi tai uskalla nukahtaa.

Kaikki tällainen johtui "vain hermoista". Mies, joka oli nainut minut, oli perheestä, jossa ei tunnettu näin yläluokkaisia hermoja. (Oli suvussa tosin muutama alkoholisti ja yksi oli tehnyt itsemurhan. Mutta sellainen oli jotenkin todellisempaa.)

Lomamatka voisi auttaa. Tai sitten ei, koska nainen maksaa rakastajalleen matkan viereiseen lomakylään. 

Ehdottomasti kielletty oli 70-luvun lopun kohukirja Ruotsissa. Kovin avointa seksuaalisuutta ja tuollainen pahennusta aiheuttava seksinnälkäinen nainen, sellaista kaikkien kunnon vaimojen ja äitien kuului paheksua ja kauhistella.

Kirjan rytmi ja sen omanlaisensa huumori veti minut mukaansa. Tämä kuuluu niihin kirjoihin joita ahmii sivu toisensa jälkeen kun ei oikein osaa laskea käsistään ja haluaa tietää miten kaikki päättyy. Aikoinaan tätä on varmasti luettu tirkistelynhalusta. Tänä päivänä kun naisen seksuaalisuus ei enää hätkähdytä edes kirjoitettuna, tätä lukee enemmän ehkä juuri siitä näkökulmasta, miten ahdasta ja rajoitettua naisen elämä on tuolloin ollut. En toki tarkoita sitä, että avioliiton ulkopuoliset suhteet olisivat tai niiden tulisi nykypäivänä olla hyväksytympiä, vaan kaikenlaisista ihmisen elämään kuuluvista asioista keskustelua. Täältä 2010-luvun lopusta ihailen Thorvallin rohkeutta tällaiseen puheenvuoroon omana aikanaan. 



Anita Brookner: Rantahotelli
Otava, 1985 (toinen painos)
176 sivua
Alkuteos: Hotel du Lac, 1984
Suomennos: Eva Siikarla


Hieman samanlainen mutta huomattavasti pehmeämpi lähtökohta on lähes kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Rantahotellissa, joka toi kirjoittajalleen vuoden Booker -palkinnon. Päähenkilö, englantilainen Edith, on nimittäin ystäviensä toimesta lähetetty lomailemaan pieneen sveitsiläishotelliin "tulemaan järkiinsä". Edith on aiheuttanut jonkinlaisen skandaalin johon liittyy mies ja tämän skandaalin, joka paljastetaan aivan kirjan lopussa, odotetaan laantuvan kun sen aiheuttaja on poissa maisemista.

Edith on kirjailija, hänen genrensä on romanttinen kirjallisuus. Hänen ystävänsä sanovat hänen muistuttavan ulkonäöltään Virginia Woolfia. Hotel du Lac on puolestaan vanha, arvokas ja maineikas hotelli jonka vieraat ovat varakkaita, syrjään vetäytyviä, kunnioitettuja asiakkaita. Se suorastaan ylpeili kaikkien houkutusten puuttumisella, ei kiertoajeluilmoituksia, ei kaupungin nähtävyyksiä esitteleviä ilmoitustauluja, ei saunaa, ei kampaajaa vaan karuja ja askeettisia kalusteita, toki laadultaan erinomaisia, liinavaatteet tahrattomia ja palvelu moitteetonta. Edithin saapuessa hotellissa oli enää harvoja vieraita, sillä sesonki oli päättymässä ja hotelli sulkemassa ovensa talveksi.

Juonellisesti kirja on tavallaan rakkausromaani, mutta sen tapahtumat ovat pitkälti kävelyretkiä pitkin pikkukaupungin järvenrantaa, ostoksilla käymistä ja piipahduksia pikku kahviloihin. Varsinaista juonellista etenemistä oleellisempaa onkin se miten Edith tarkkailee kaikkea näkemäänsä ja tekee huomioita muista vieraista ja ystävystyy heidän kanssaan.

Tytär on varmaankin kaksikymmentäviisivuotias, Edith arveli, naimaton muttei huolissaan siitä. - Ei hänellä ole kiirettä, hän kuvitteli äidin sanovan kaunis hymynsä huulillaan. - Hän on ihan onnellinen näinkin. Ja tytär punastuisi ja nakkelisi niskojaan, herättäen irstaita ajatuksia niissä vanhemmanpuoleisissa herrasmiehissä jotka osoittaisivat suhteellisen vakituista huomiota äidille, siitä Edith oli varma. Minun täytyy lopettaa tämä, hän totesi. Ei minun tarvitse keksiä heidän elämäänsä heidän puolestaan. He tulevat oikein hyvin toimeen Ilman minua. Ja hän tunsi kaipauksen pistoksen ajatellessaan tuollaista äitiä, niin hyväntuulista ja tyylikkäästi pukeutunutta, äitiä joka niin ehdottomasti vaati että tytär saisi teetä, vaikka kello oli jo melkein kuusi. Hän tunsi myös kaipauksen pistoksen ajatellessaan tytärtä, joka oli niin itsevarma, otti niin luontevasti vastaan kaiken mitä hänelle annettiin... Ja he olivat englantilaisia, vaikka eivät hänelle tuttua tyyppiä, varsin varakkaita, ja nauttivat elämästään. He näyttivät ihmisiltä jotka nauttivat aina elämästään.

Verrattuna Ehdottomasti kiellettyyn Rantahotelli on tyyliltään enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa ja paikallaan Otavan kirjasto -sarjassa. Takakannessa sen kuvataan olevan rakenteeltaan salapoliisiromaani, jännityskertomus ihmismielen salaisuuksista. Ihan näin paljon se ei minuun tehnyt vaikutusta, mutta ihan kelpo romaani ja aikeena on lukea toinenkin Brooknerin kirja. 

~~~

Vastapainoksi sille miten paljon luen vuoden parin sisään ilmestyneitä kirjoja, haluaisin useammin haastaa itseäni myös tällaisen vanhemman kirjallisuuden lukemiseen. En kuitenkaan halua niputtaa näitä klassikkohaasteeseen, koska minulla on itselläni melko erilainen ajatus siitä mitä haluan sen haasteen puitteissa lukea. 

torstai 17. heinäkuuta 2014

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan

 
Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan
Schildts & Söderströms 2014, 327 sivua
Alkuteos: The Jane Austen Marriage Manual, 2012
Suomennos: Sari Luhtanen
 
 
Kevyttä kesälukemista mielessä tartuin tähän kauniin karkkiväriseen kirjaan jonka nimessä vielä mainitaan Jane Austen. Tämän on pakko olla hyvä!
 
Äitinsä ja mumminsa kanssa asuva kauneustoimittaja Katherine Shaw on päällisin puolin tyytyväinen elämäänsä kunnes heti kirjan alkumetreillä menettää työpaikkansa. Mummin sairastuttua paljastuu katkera totuus: äidin pelivelkojen takia rakas sukutalokin on myytävä.
 
Ystävät yrittävät piristää Katea erikoisella syntymäpäivälahjalla tämän täyttäessä 40 vuotta. Saantokirja skotlantilaiselta tilalta antoi Katelle neliöjalan verran maata sekä oikeuden käyttää ladyn arvonimeä. Sille onkin hyvää käyttöä kun Kate saa freelance-keikan, jossa hänen tulee kirjoittaa artikkeli siitä miten "nykyajan sosiaalisessa ja taloudellisessa ilmastossa solmitaan hyvä avioliitto". Niinpä hevosia kuollakseen pelkäävä Kate, anteeksi Lady Katherine Billington Shaw, suuntaa poolokilpailuun Floridaan päämääränään paitsi kirjoittaa artikkeli 5000 dollarin palkkiota vastaan myös löytää itselleen rikas aviomies. Pian Kate matkustelee ympäri Eurooppaa jahdaten rikasta kuusikymppistä Scottia ja törmäten yhtenään vastenmielisenä sekä tyhjätaskupalkollisena pitämäänsä Griffiin. Lukija tietenkin tietää kumpi olisi Katelle se oikea.
 
AJAP houkutti paitsi kannellaan myös viittauksellaan Jane Austeniin. Jos odotinkin modernia austenilaista rakkaustarinaa, niin näin puhdasveriseksi chick litiksi en kirjaa osannut mieltää. Paikoitellen tarina ylsi lempichicklit-kirjailijani Sophie Kinsellan tasolle, mutta vain paikoitellen, eikä Bridget Jones -kirjoihin ole vertaamista. Katekin sohlaa ja säheltää, muttei ollenkaan bridgetmäisen hauskasti, ja siinä missä Bridget saa sympatiat, Kate tuntuu vain häikäilemättömältä oman edun tavoittelijalta.
 
Austenin nimen liittäminen tällaiseen romaaniin tuntuu vain huomion kalastelulta, niin kevyt oli tuo yhteys. Toki kirjan roolihahmoista voisi päätellä Katen ja hänen siskonsa ja monen muunkin hahmon olevan moderni muunnelma Austenin kirjojen hahmoista, mutta kun kaikki alkoi tökkiä en pystynyt viemään tätä ajatusleikkiä ehkä niin pitkälle kuin olisi pitänyt. Kate itse on Austen-fani, mutta lukuun ottamatta jokaisen (hyvin lyhyen) luvun alussa olevaa lauseen mittaista lainausta jostain Austenin tunnetuimmista romaaneista kuten "Mitä omaisuuteen tulee, se on hyvin kannattava liitto / Ylpeys ja Ennakkoluulo" jäävät viittaukset Austenin tuotantoon AJAP:ssa vähiin.
 
Vedin auki tuliterän Louis Vuitton -kassini (lahja Scottilta), ja Ylpeys ja Ennakkoluulo putosi sieltä matolla pehmeästi tömähtäen. Se jäi auki juuri siitä kohdasta, missä Elizabeth talsii mutaisen maaston halki tapaamaan siskoaan Netherfieldissä ja aiheuttaa skandaalin Bingleyn perheen parissa, mutta saa myös Darcyn rakastumaan itseensä. Minä hymyilin ja laitoin kirjan talteen. Se antoikin ajatuksen aurinkoista iltapäivää varten. Voisin lähteä ulos ja käyskennellä, kuten englantilaiset tapasivat sanoa.
 
Kaksi ja puoli tähteä, ja siinäkin on hyvä osa sokerisen suloisen ja houkuttelevalle kannelle, jolla ruksaan myös Kesäkirjabingosta kohdan Kannen perusteella valittu.