Klassikkohaaste #10 - John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kirjabloggaajien puolivuosittain jatkuva klassikkohaaste on täällä taas ja nyt jo kymmenennen kerran. Itse olen mukana viidettä kertaa, sillä minulla oli ensimmäisen ja toisen haastekerran jälkeen pitkä tauko, viime aikoina olen taas ryhdistäytynyt. Aiemmat lukemani haasteklassikot ovat olleet Gustave Flaubertin Rouva Bovary, Anton Tšehovin Kolme sisarta, Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia sekä Minna Canthin Työmiehen vaimo. 

Ideanahan on selättää jälleen yksi klassikko, kirja jonka olet kenties jo pitkäänkin halunnut lukea, mutta se on jostain syystä jäänyt ja kaipaat ehkä potkua takalistoosi saadaksesi sen luettua. Klassikkohaaste on tuo sangen ystävällismielinen kengänjälki takamuksessasi; tee se!

Tällä kertaa haastetta emännöi Raija Taikakirjaimet -blogista, josta löytyy myös Haasteen koonti. Kiitokset emännälle :)

Olen jo pitkään halunnut tutustua John Irvingin tuotantoon ja niinpä valitsin tällä kertaa hieman tuoreemman klassikon, Kaikki isäni hotellit. Toisaalta sekin viettää nelikymppisiään vuoden kuluttua.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Julkaisija: Tammi, Keltainen kirjasto, 1981

Alkuteos: The Hotel New Hampshire, 1981

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen 

Äänikirjan kesto: 20 h 8 min

Osallistun ensimmäistä kertaa Klassikkohaasteeseen äänikirjalla. Eikä millä tahansa äänikirjalla, vaan piirun yli kaksikymmentätuntisella opuksella joka on samalla tähän asti kuuntelemistani ehdottomasti pisin. Löysin äänikirjojen maailman joulukuussa ja Kaikki isäni hotellit oli yhdestoista kuuntelemani. Voisi siis sanoa että koukutuin kerrasta. Ja siinä missä moni sanoo, ettei pysty keskittymään haastavampaan kirjaan (ehkä juuri siitä syystä self help -kirjat, elämäkerrat ja dekkarit ovat suosituimpia äänikirjoja), minulle lukija on ollut suorastaan erinomaisena tukena kirjaan keskittymisessä. Tämä korostui aivan erityisesti Kazuo Ishiguron Pitkän päivän iltaa kuunnellessani, mutta myös tässä Irvingin romaanissa koin lukijalla olevan ison merkityksen lukuelämykseen. Lukija oli muuten sama kuin Ishiguron kirjassa, Pitkänen taitaa olla viimeistään tämän myötä lempilukijoitani.

Berryjen perheen vanhemmat olivat molemmat kotoisin New Hampshirestä ja molemmat 19-vuotiaita, kun he tapasivat. Win(slow) oli Dairy Schoolin jalkapallojoukkueen valmentajan poika, Mary sisäkkö hotellissa josta he kumpikin olivat saaneet kesätyöpaikat vuonna 1939. Win ei ollut unelmavävy, hänet oli kyllä hyväksytty Harvardiin, mutta hänen pitäisi säästää rahaa voidakseen aloittaa opinnot. Eräänä päivänä hotelliin saapui moottoripyörällään wieninjuutalainen herra Freud, joka oli jättänyt kotimaansa vuosia aiemmin ja kiersi hotelleja viihdyttäen asiakkaita sivuvaunussa kulkevan mustan murjaanin kanssa. Tälle jostain pohjoisen tukkikämpästä löytämälleen karhulle hän oli opettanut ohjelmanuneron jolla tienata elantonsa. Kaksikon rantautuessa veneellä hotelli New Hampshireen Win vain tiesi, että siitä tulee hänen karhunsa ja vieressä ihmetelleestä tytöstä hänen vaimonsa.

Isä ja äiti katsoivat miten karhu alkoi tanssia. Se tanssi takajaloillaan pois Freudin luota, pudottautui kaikille neljälle jalalleen ja loikki pari kertaa moottoripyörän ympäri. Freud seisoi pyöränsä päällä ja hakkasi käsiään. Karhu nimeltä State o' Maine alkoi myös taputtaa. Kun äiti tunsi että isä tarttui häntä kädestä - he eivät taputtaneet - hän ei pannut vastaan: hän puristi kevyesti isän kättä ja koko ajan he katselivat silmä kovana alapuolella tanssia hetkuttavaa karhua ja äiti ajatteli: minä olen yhdeksäntoista ja koko elämä on edessä.

Heidän yhteisen tarinansa lukuisista käänteistä ensimmäinen oli karhu nimeltä State o' Maine. Freud päätti palata Wieniin vaikka natsit, ja Win osti karhun sekä Freudin moottoripyörän ja alkoi itse opettaa karhulle uutta ohjelmanumeroa jonka kanssa kiersi pitkin Amerikkaa keräten opiskelurahoja. Siinä ikään kuin ohessa, Winin piipahtaessa kiertueiden välissä kotona, saivat nopeaan tahtiin alkunsa heidän kolme ensimmäistä lastaan, Frank, Franny ja kirjan kertoja John, mutta sitten tulivat ne sodan vuodet joissa USA:kin oli mukana ja nuorimmaiset Lilly ja Egg syntyivät vasta sodan päätyttyä. 

Kaikki isäni hotellit. Niitä on kolme ja kaikkien niiden nimi on Hotel New Hampshire. Ensimmäisen Win perusti kun Dairy School sulki ovensa, toisen Freudin kutsusta Wieniin ja kolmannen vielä paljon myöhemmin New Hampshireen. Näiden väliin mahtuu paljon tapahtumia ja useampi vuosikymmen, kirjan aikana Berryjen lapset varttuvat nelikymppisiksi. 

Me lapset emme saaneet koskaan tietää paljostako isä myi hotelli New Hampshiren. Koska Fritzin sirkus oli kesän ainoa ennakkovaraaja isä oli kirjoittanut ensimmäiseksi Fritzille ilmoittaen etukäteen tuolle sirkuksen kääpiökunkulle perheemme muutosta Wieniin. 

"Wieniin?" äiti mutisi ja pudisteli päätään isälle. "Mitä sinä tiedät Wienistä?" 

"Mitä minä tiesin moottoripyöristä?" kysyi isä. "Tai karhuista? Tai hotelleista?"

"No mitä olet oppinut?" äiti kysyi isältä, joka ei huomannut piikkiä. Freud oli sanonut, että kaikki riippui kunnon karhusta. 

Mikä sirkus ja karnevaali tämä kirja on! Siinä on paljon huumoria joka on enimmäkseen hyvin mustaa ja sellaiseksikin melko omanlaistansa. Kirjassa on paljon tapahtumia ja monet niistä ovat yllättäviä ja äkkiarvaamattomia. Aiheet ovat monesti rankkoja, kuten sisarusten välinen seksi, läheisen kuolema ja vammautuminen sekä raiskaus jonka kokee tai on aiemmin kokenut useampikin keskeinen henkilö. Ja kun kaksikymnentuntisessa äänikirjassa singotaan milloin minnekin niin paikoissa kuin teemoissa, tulee väkisinkin kohtia, joista en niin pitänyt ja kohtia joista pidin valtavasti. Tuli kohta josta järkytyin (kirjan lukeneet tietävät mitä tarkoitan jos sanon sen tapahtuneen matkalla Wieniin) ja kohtia, useampia, joissa nauroin ääneen. Olisin ehkä tiivistänyt joitain osioita, ainakin Wienissä oleskelua joka oli minulle se vähiten mieleinen osa kirjaa; vaikka Wien on yksi lempikaupungeistani, se ei auttanut tässä kohtaa. Kirjan alkuosa, tähän hullunkuriseen perheeseen tutustuminen, oli koukuttava, ja pidin kovasti siitä miten kaikki päättyi. Nämä ovat suurin syy siihen, miksi kirja saa minulta neljä tähteä. 

"Tämä on satua", kirjoitti Lilly meidän perheemme elämästä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan; ja Valmentaja olisi samaten, jos eläisi. "Totuus on tarua ihmeellisempää!" Valmentaja olisi sanonut. Ja siihen olisi yhtynyt jopa Freud - molemmat Freudit. Totuus on tarua ihmeellisempää.