Sivut

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni


Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni 
WSOY 2013, 179 sivua 

Olen urheasti yrittänyt lukea novellikokoelmia ja päästä niistä jyvälle. Siinä on ollut haasteensa. Päästyäni yhden henkilön ajatuksiin sisään, vaihtuu jo kertoja ja koko maailma ja taas aletaan alusta ja jään miettimään miksi kirjailija kirjoittaa näitä pätkiä, miksei jatka niitä romaaneiksi? Siksikö että hänellä on enemmän ideoita kuin aikaa kirjoittaa niistä? Tiedän olevani hakoteillä tämän ajatuksen kanssa, mutten ole parempaankaan taipunut.   Luettuani ensimmäisen, taitavasti kirjoitetun kokoelman Tuula-Liina Varikselta huomasin kuitenkin, ettei minulla ole minkäänlaisia vaikeuksia nauttia täysillä novelleista, kunhan niissä on jokin punainen lanka ja jonkinlainen jatkuvuus!  

Että tuntisin eläväni koostuu kahdeksasta novellista joista "Ester vuonna 1926" aloittaa kokoelman ja avaa samalla näkymän sukuun jonka historiaa ja lopussa nykypäivää novelleissa käydään läpi. Niinpä kokoelma on kuin sukukronikka useammasta näkökulmasta ja ajankohdasta käsin. Avausnovellissa Ester joutuu tekemään ison ratkaisun, eikä hän ole viimeinen, sillä novellien naisilta vaaditaan paljon. Heitä yhdistää vahvuus niin naisina kuin rakkaudessaan. Vahvuutta tarvitaan, sillä elämän valinnat eivät aina ole helppoja ja kirjan sivuille mahtuu monta kuolemaa. Naiset ovat äitejä, tyttäriä, sisaria, vaimoja, aina jollain tapaa linkitettyinä Esteriin saakka. Uuden novellin alkaessa meni usein hetki ennen kuin keksin kuka on kertoja ja mikä on tällä kertaa kytky sukuun, mutta voi sitä hienoa oivaltamisen tunnetta kun yhteyden hoksasi!

Kirjoittajana Tuula-Liina Varis on kovasti mieleeni. Novelleissa tapahtuu yllättäviä ja rankkojakin asioita; loppupuolella pääsi kerran ääneenkin että ohhoh, mutta sehän kertoo vain, että lukija on tullut yllätetyksi. Historiallisten romaanien ystävänä nautin eniten ensimmäisistä novelleista. Kuten nimestäkin näkee, Esterin tarina sijoittuu 20-luvulle, sitä seuraava, Sylvian tunteet, välirauhan aikaan. 

Minulla on lainassa jo toinenkin Variksen kokoelma, ja tulen tarttumaan siihen uteliaan kiinnostuneena. 

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kati Tervo: Kesäpäiväkirja


Kati Tervo: Kesäpäiväkirja 
WSOY 2008, 195 sivua


Luettuani joulukuussa Kati Tervon Sukupuun, siitä jäi kiinnostus lukea enemmänkin myös rouva Tervon tekstejä. Niinpä kirjastoauton hyllystä silmään osunut Kesäpäiväkirja tarttui mukaan alkukesän viileydessä luettavaksi.

Kesäpäiväkirjan sivuilla eletään vuotta 2007, toukokuun ensimmäisestä jolloin teekkari kailotti aamuyöllä Katajanokan kodin rappukäytävässä aina syyskuun puoliväliin jolloin Teiskon mökki laitettiin talvikuntoon. Näiden päivien väliin mahtuu niin Tervojen arkea kuin Italianmatkaa ja siipan kirjallista luomisentuskaa. Katin tyyli kirjoittaa on tuttu huomattavasti tuoreemmasta Sukupuusta ja onpa sivuilla muutamia sieltä tuttuja henkilöitäkin. Jos olisin lukenut tämän ensin, olisin osittain pystynyt jo Sukupuuta lukiessa päättelemään mitkä kohdat olivat tosia, mitkä pitkälti fiktiivisiä, mutta oli tämä mielenkiintoista näinkin päin. 

Alussa tuntui jotenkin hassulta lukea Katin tekstiä puolison tekemisistä, kun on tuntevinaan sen puolison paremmin. Katin tyyli kirjoittaa on kuitenkin niin arkinen ja sujuva, että pian huomasin vain lukevani perheestä jossa jokaisella on selvästi oma tarpeellinen paikkansa. 
Tiedän olleeni siinä mielessä etuoikeutettu, koska ei ollut taloudellista pakkoa palata töihin.

Kesäpäiväkirjan huumori on lämmintä, itseironista ja vähäeleistä. Kävin tänään Stokkalla syömässä kolesterolittoman lounaan. Salaattia, kirsikkatomaattia, artisokan sydämiä, aurinkokuivattua tomaattia, paahtopaistia ja kokojyväpatonkia. Juomaksi vettä. Olin tyytyväinen itseeni. Parin tunnin päästä siitä pistelin jääkaapilla kylmää lenkkiä poskeeni. Se tämän päivän dieetistä.

Parasta antia ovat kuitenkin ne lukuisat kohdat, joissa käy ilmi että kuten niin monessa muussakin perheessä myös Tervoilla riidellään ja rakastetaan, tuetaan ja tuskaillaan. Kesäpäiväkirja ei ole mikään siloiteltu Facebook-päivitys, jossa jokainen hetki on loputonta päivänpaistetta. 

Krapulassa mies on herkässä jamassa. Alkukantainen härkä teutaroi hänessä ennen kuin sammuu iltapäiväunille. Tänään saimme kahdenkeskistä aikaa. On kuumottavaa pihkaantua toiseen aina uudestaan. Välillä duomme päästää riitasoinnun, mutta useammin elämme ymmärryksessä ja kiintymyksessä.
Tässä iässä elämme parisuhteessa vaihdevuosieni ehdoilla. Onneksi ovat geelit ja öljyt.

Kirjoitathan Kati lisää! 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Blogistanian lukumaraton 26.6.15


Blogistanian kuudes ja omalla kohdallani neljäs lukumaraton starttaa N-Y-T ja päättyy huomenna klo 15 :-)

Valinnanvaraa maratonilla pitää toki olla paljon, joten tässä tarkoitusta varten keräämäni kirjapinkka! 



Välipalakirjoiksi olen varannut muutaman novellikokoelman joista eniten kiinnostavat Tuula-Liina Variksen ja Sari Pöyliön kokoelmat. Todennäköisimmin tuolta pinkasta uskon lukevani jomman kumman Hilja Valtosen klassikon (klassikkohaaste saa siis jatkoa myös Rouva Bovaryn jälkeen) sekä Raija-Sinikka Rantalan Poliisin pojat joka on tämän kevään uutuuskirjoja. Myös viidentoista Suomeen päätyneen pakolaisnaisen kertomuksista uskon lukevani osan, onhan aihe myös tällä hetkelläkin hyvin ajankohtainen kun EU-komissio on ehdottanut Välimeren maihin tulevien pakolaisten jakamista tasaisemmin eri EU-maiden kesken. 

Mutta nyt starttaa maraton ❤❤❤
Ensin luen vähän aikaa kesken olevaa Talo moskeijan vieressä -kirjaa.

Väliaikapäivitys klo 01.45

Ei tässä erityisen huikeissa lukemissa mennä, 305 luettua sivua vasta. 157 sivua Taloa moskeijan vieressä, ensimmäinen novelli Tuula-Liina Variksen kokoelmasta Että tuntisin eläväni sekä 100 sivua Raija-Sinikka Rantalan Poliisin pojista. Pidin kovasti tuosta novellista ja tämä Poliisin pojat on myös mieleistäni luettavaa :-) 

Lukemaankin pääsin vasta puoli neljältä kun tuli vielä hoidettavia asioita, eli perjantaina saan siis jatkaa vielä 15.30 saakka ;-) 

JA SUORAAN LOPPUPÄIVITYS :-D 

Tämän maratonin keskelle osui niin paljon asioiden hoitamista, että lukurauha katkesi moneen otteeseen milloin mihinkin piippaukseen. Niinpä välipäivityksetkin jäivät tasan yhteen. 

Kohta tuon varttia vaille kahden jälkeen lähdin sänkyyn lukemaan ja sain Poliisin pojista luettua toiset lähes 100 sivua. Loput luin sängyssä herättyäni 7 tuntia myöhemmin ja yläs noustua päätin aloittaa uuden kirjan ja tartuin Sonja Hellmanin Naiset ilman maata tietokirjaan. Olin aikonut lukea vielä toisenkin Variksen novelleista, mutta iltapäivän lukuaika jäi kovin lyhyeksi ja käytin sen ajan mamu-naisten parissa. 

Tässä siis lopputulema:

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä  (osittain)
Raija-Sinikka Rantala: Poliisin pojat 
Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni (osittain)
Sonja Hellman: Naiset ilman maata (osittain)

Yhteensä 512 sivua.

Heinäkuun maratonia odotellessa!



maanantai 15. kesäkuuta 2015

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori


Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori 
Like 2014, 268 sivua 

Ladydi Garcia Martinez asuu pienessä meksikolaiskylässä Acapulcon laitamilla. Tytön syntyessä äiti riemuitsi naapureille, että poika tuli. Kaikki onnittelivat, eikä kukaan uskonut. Kylässä syntyi pelkkiä poikia ja siellä kasvoi pelkkiä pikkupoikia. Murrosikään tullessa osa pikkupojista paljastui vaivihkaa pikkutytöiksi, mutta kauneuttaan he eivät saaneet esitellä silloinkaan. 

Muiden kylän tyttöjen tavoin Ladydi on jo pienestä oppinut kuulostelemaan helikoptereiden ja Escalade-maastureiden pelottavia ääniä ja niiden lähestyessä piiloutumaan maahan kaivettuihin koloihin. Ladydin kotikylässä ei ole miehiä (sillä he kaikki lähtevät töihin rajan taakse), ei perheensä hylänneitä isiä jotka suojelisivat tyttäriään mustilla Escaladeilla kulkevilta huumekartellien miehiltä jotka sieppaavat kaikki tytöt, varsinkin ne kauneimmat kuten Ladydin parhaan ystävän Paulan. Juuri Paulan äiti keksi kaivaa rinteeseen kolot, mutta silti Paula eräänä päivänä vietiin. Ja vaikka tytöt eivät ole aiemmin palanneet, Paula palasi vuotta myöhemmin, hiljaisena, hyväksikäytettynä, Cannibal's Baby -tatuointi ranteessaan, koskaan kertomatta kokemastaan.

Huumekartellit eivät ole ainoa ikävä puoli Ladydin kotikylässä. Kuumuus on jatkuvaa, elinolot alkeelliset, hyönteisiä, skorpioneja ja käärmeitä vilisee. Lasten koulutus on alkeellista, opettajaksi saadaan kuka sinne milloinkin määrätään, aina vuodeksi kerrallaan ennen valmistumistaan ja luvassa olevaa parempaa virkaa paremmalla alueella. Joku opettaa tosissaan ja mielenkiinnosta, toinen soittaa vain musiikkia koko lukuvuoden. Kylästä ei kivuta menestymisen tikkaita ylöspäin, ei lähdetä yliopistoon, ei päästä elämässä eteenpäin. Mutta pois sieltä halutaan, niin myös Ladydi. Muuten on äidin ikäisenä saanut jo liian monta myrkkysadetta niskaansa. 

Me kaikki tunsimme armeijan helikopterien kaukaa kantautuvan äänen. Tunsimme myös Paraquatin hajun, joka sekoittui papaijan ja omenan tuoksuun.
Äiti sanoi: Huumekauppiaat maksaa niille roistoille siitä, ettei unikoita myrkytetä, joten taivaalta sataa piru vie Paraquatia pitkin vuorenrinteitä meidän kaikkien niskaan!
Tiesimme myös, että unikonviljelijät virittivät lankoja peltojen yli pudottaakseen helikopterit, ja joskus jopa ampuivat ne alas kivääreillä ja AK-neljäseiskoilla. Armeijan lentäjien täytyi tukikohtaan palatessaan raportoida myrkytyksistä, joten he pudottivat kasvimyrkyn minne sattui. He eivät halunneet mennä lähellekään peltoja, koska silloin heidät varmasti ammuttaisiin alas. Kun helikopterit tulivat ja ruiskuttivat myrkkyä talojemme päällä, kaikki alkoi haista ammoniakilta ja silmiä kirveli päiväkausia. Äiti sanoi, että hänen ainainen yskänsä johtui myrkystä.

Vaikka Ladydi on fiktiivinen henkilö, kirjassa on surullisen paljon totta. Jennifer Clement on amerikkalainen, Mexicossa asuva kirjailija, joka on tehnyt paljon taustatyötä tätä sekä meksikolaisista palvelijattarista kertovaa romaaniaan varten. Hän on haastatellut naisvankeja, huumekauppiaiden vaimoja, lapsia ja tyttöystäviä ja eri syistä piileskeleviä naisia. Meksikossa ihmiskaupan uhreiksi joutuneita naisia on lukemattomat määrät ja tilastot ovat karuja; Yhdysvaltojen ulkoministeriön mukaan heitä arvioidaan vietävän rajan yli vuosittain jopa 600 000 - 800 000. Naisten ja tyttöjen oloista kolmansissa maissa ei kirjoiteta koskaan liikaa. Clement tuo tärkeitä asioita meidän länsimaisessa lintukodossa asuvien tietoon ilman paatoksellista saarnaamista ja kirjassa on myös kaunokirjalliset ansionsa. Toivon, että mahdollisimman monet tämän lukisivat!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Marja-Leena Mikkola: Etsikko


Marja-Leena Mikkola: Etsikko
Otava 1967, 234 sivua


Vuonna 1939 syntyneellä kirjailija Marja-Leena Mikkolalla on laaja-alainen tuotanto. Hän on kirjoittanut useita romaaneja, novellikokoelmia sekä lastenkirjoja. Hänen kirjoittamansa tietokirja Raskas puuvilla, joka Etsikon tavoin on ilmestynyt vuonna 1967, perustuu puuvillatehtaassa työskennelleiden naisten haastatteluihin. Hän oli 1960- ja 1970-lukujen vaihteen tunnetuimpia vasemmistoradikaaleja kirjailijoita ja mikä minulle tuli Esikon lukemisen ja tämän arvion taustatyön myötä uutena tietona, hän on myös käsikirjoittanut yhden minulle rakkaimmista elokuvista, eli -60-luvulle sijoittuvan Käpy Selän Alla, samoin hienon Lapualaismorsiamen. Hän on myös kääntänyt kirjallisuutta, lastenkirjoja, romaaneja sekä mm. Sylvia Plathin, Anna Ahmatovan ja Boris Pasternakin runoja. Töistään hän on saanut lukuisia palkintoja, kuten Kalevi Jäntin ja J.H. Erkon palkinnot esikoisromaanistaan Naisia vuonna 1963, Eino Leinon palkinnon vuonna 1967 sekä Jussi-patsaan parhaasta käsikirjoituksesta Käpy Selän Alla -elokuvasta.

Kun valitsin Esikon luettavakseni, tiesin vain että se on ihmissuhderomaani syntymävuodeltani. Olin varta vasten etsinyt kyseisenä vuonna julkaistuja romaaneja Goodreadsin haasteeseen, jossa yhtenä kohtana tulee lukea syntymävuotenasi julkaistu romaani.

Etsikon päähenkilöinä on kaksi toimittajaa, Lotta ja Jaska. Molemmat ovat naimisissa omilla tahoillaan, Lotalla on lisäksi 6-vuotias tytär, Minna. Lotan mies on lähtenyt "johonkin kauas", tuntemattomaan maahan kommunistisen aatteen vuoksi. Lotta pitää miestään suurenmoisena ihmisenä joka pystyy aatteen vuoksi jättämään perheensä ja matkustamaan kauas vaikka kaipaa perhettään joka hetki. Jaskallakin on vaimo ja lapsia, mutta hän on muuttanut pois heidän luotaan. Vaimo ei ole intellektuelli, mikä sellainen vaimo on joka ei jaa yhtään ainoata miehensä ajatusta eikä mielipidettä, vastustaa jokaista miehensä ajamaa asiaa, vaikeuttaa miehen työtä panettelemalla tätä kaikkialla, vetoaa kerta kerran jälkeen aviovaimon asemaansa ja ammoin solmittuun pakkoavioliittoon...

Lotta on lähdössä työmatkalle, haastattelukierrokselle, tarkoituksena selvittää naistyöntekijöiden asemaa tehdaskaupungeissa ja kirjoittaa haastatteluiden pohjalta kolmiosainen artikkeli. Jaska on sairauslomalla, lääkärintodistuksessa lukee henkinen ja fyysinen liikarasitus. Jaska lähtee mukaan matkalle puoliväkisin, Lotta kiinnostaa häntä. Mukaan lähtevät myös valokuvaaja Lehtinen sekä alkumatkan ajaksi Minna-tytär, joka jätetään kesäksi Hämeeseen sukulaisiin. Skidien on hyvä olla kesä maalla.

Esikko on tyyliltään erittäin 60-lukuinen, sitä lukiessa tulevat mieleen ne lukuisat aikakauden elokuvat joissa intellektuellit nuoret käyvät kiihkeitä, idealistisia keskusteluja naisten asemasta, politiikasta, kommunismista, yhteiskunnan muutoksista. Sitä samaa keskustelua käydään Esikossa.

- Meillä olis jatkot tiedossa, puoliyksityiset, joku pojista sanoi.
- Älä lähde vielä, jutellaan, mietitään, Lotalle sanotaan. On erittäin konservatiivista ja ennakkoluuloista sanoa kulttuuriseminaareista, että ne on hienoston keikailutilaisuuksia, se ei pidä edes paikkaansa, Lotalle sanotaan. On selvitettävä käsitteet, mikä on esimerkiksi eliitti, mitä erilaisia eliittejä voi olla. Jos vain 10% harrastaa korkeakulttuuria, niin ei kai ole mitään syytä kieltää heitä tekemästä niin?
- Juu, Lotta sanoo, - täällä 10% harrastaa. Mutta mä juttelin kerran yhden eteläamerikkalaisen runoilijan kanssa. Sen maassa 10% osaa lukea. Mitä se mahtoi ajatella siitäkin kulttuuriseminaarista johon oli juuri täällä osallistunut. Mua oikein hävetti.
- Mutta miksi sen pitäisi estää suomalaisia harrastamasta korkeakulttuuria? Haluisit sä että kansalle kirjoitettaisiin moraalisia käytösoppaita sosialistisen realismin suuntaan?  

Etsikon päähenkilöt ovat idealistisia, nuoria aikuisia keskellä oman uuden sukupolvensa kohtaamia yhteiskunnan muutoksia joista heidän vanhemmillaan ei ole mitään kokemuksia. Nuorten kaupunkilaisten aikuisten kriisit, seksin vapautuminen ja vanhojen arvojen kyseenalaistaminen aikaansai suuren määrän hämmentyneitä ensimmäisen polven kaupunkilaisia. Etsikkoa lukiessani mietin miten tuohon seksin vapautumisen aikaan ylipäätään löysi puolison muuten kuin vahinkoraskauden myötä. Meitä 60-luvulla syntyneitä, maha pystyssä alttarilla seisseiden äitien lapsia kyllä riittää. 

Lainausohjeet vuodelta 1967 on liimattu etukannen sisäpuolelle. Kirjoja ei pidä antaa lasten käsiin, mutta mitä tehtiin kirjoille jotka palautettiin sairasvuoteen ääreltä? 



Sivuille liimattavia lainauslappusia en muista, mutta korttitaskuja on ollut minunkin aikanani. Tosin niihin lyötiin leimasimella päivämäärä jolloin kirja piti viimeistään palauttaa. Niitä oli hauska tutkia; muistan ainakin lapsena räknänneeni edellisiä lainausvälejä. Vielä nykyäänkin, jos löydän kirjan välistä aiemman lainauskuitin, katson uteliaana mitä muita kirjoja samalla kuitilla on ollut ;-)


lauantai 30. toukokuuta 2015

Katja Kaukonen: Kohina



Katja Kaukonen: Kohina
WSOY 2014, 216 sivua

Lokakuu. Isä makasi kuolleena lokkien täplittämällä asfaltilla. Minä ehdin sisäpihalle ensimmäisenä mutta en voinut tehdä enää mitään. Ruumiinavausraportti paljasti, ettei isä ollut syönyt moneen päivään. Jääkaapista löytyi hapantunut maito ja Brita-leivoksia avaamattomassa pahvilaatikossa. Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. 
Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta.

Alvar Malmberg, arkkitehti, on yksinäisyyden kaipuinen keski-ikäinen mies. Hän kokee itsensä syvästi uupuneeksi ja haluaa vain levätä, kaukana kaikesta. Niinpä hän on tullut saarelle, vapautumaan menneisyyden kokemuksista ja tulevaisuuden toiveista.

Alvar ei kuitenkaan saa olla niin yksin kuin haluaisi. Vanhan harmaalautaisen puutalon rappusille on ilmestynyt kirje. Niitä alkaa tulla enemmänkin, niiden lähettäjä on jokin nainen, nainen joka tivaa vastauksia. Saarella on aikaa miettiä, hiljaisuus ja kirjeiden jatkuva tulo saa miehen muistelemaan lapsuuttaan.

Ikkunastani valui valoa maahan. Samanlaisessa läikässä minä piirsin lapsena olohuoneen lattialla, kun äiti oli jo lähtenyt. Oli aina pimeää, ja jalkalamppu paloi huoneen nurkassa aamusta iltaan. Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin.

Joskus yksittäinen lause voi pysäyttää. Tässä kirjassa sen teki tuo ylläolevan lainauksen viimeinen lause. Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin. Alvarilla on ollut käsittämättömän yksinäinen lapsuus, hän on kasvanut vailla rakkautta. Vanhemmat eivät rakastaneet toisiaan eivätkä lastaan. Äiti lähti toisen miehen matkaan, miehen jonka vihjailtiin todellisuudessa olevan Alvarin isä. Alvar jäi kuitenkin isänsä luo. Isä ei osannut olla isä lapselle, oli etäinen ja tuli aina pysymään etäisenä. Aikuisen Alvarin hän pyysi luokseen viidentoista minuutin audiensseille. Äiti on Alvarin tietojen mukaan Venetsiassa, mitään kontaktia häneen ei ole. 

"En ole koskaan rakastanut isääsi."
Äiti sanoi sen minulle. Mitä minä sillä tiedolla tein? Sehän tarkoitti:
"En ole koskaan rakastanut sinua."
Sitäkö minä en olisi ymmärtänyt sanomattakin?

Kohinasta päällimmäiseksi tunteeksi jäi minulle se ristiriitaisuus, miten kauniilla kielellä romaani on kirjoitettu mutta miten surullinen vire siinä koko ajan on ja eritoten miten järkyttävää lapsen on ollut kasvaa sellaisessa ilmapiirissä kuin Alvar. Eipä ihme että miehestä on tullut kylmänpuoleinen. Kohina laittaa pohtimaan miten ihminen voi oppia näyttämään tunteitaan jos hänellekään ei ole niitä koskaan näytetty. Osaatko rakastaa, jos sinua ei ole koskaan opetettu rakastamaan?

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos 2010, 339 sivua


En muista enää mikä oli teema, mutta kirjaston ständissä oli tyrkyllä vuoden 2010 Finlandiapalkinnon voittaja jolla on hauska nimi Nenäpäivä, joten päätin sen lukea. Erikoinen valinta voittajaksi. Luin Kirjasäätiön sivuilta kulttuuritoimittaja Minna Joenniemen perustelut sille, miksi hän antoi Finlandian Nenäpäivälle ja ymmärrän, mutta samalla minussa heräsi uteliaisuus niitä muita ehdokkaita kohtaan, heräsi kysymys miksi ne kaikki hävisivät tälle?

Nenäpäivän päähenkilö Irma näkee lehti-ilmoituksen jossa keravalaisperhe antaa pois kookkaan kasvin, peikonlehden, muuton takia. Matkalla kasvia hakemaan Irma eksyy ja menee väärään rappuun. Huomatessaan pimputtaneensa väärää ovikelloa, Irma hätäpäissään selittää tekevänsä mielipidekyselyitä. Hätävalhe kasvaa suurempiin ja suurempiin mittoihin ja Irma alkaa viettää päiviään kuin todellakin tekisi kyselyitä työkseen. Hän on löytänyt jotain jolla täyttää päiviensä tyhjiön, eikä osaa enää palata vanhaan arkeensa. 

Jäin rappuun seisomaan ja tunneskelin sen kamaluuden rauettua tietysti huojennusta mutta myös monenmoista kipunointia, pettymystä, velttoa suuttumusta, surua, lohduttomuutta. Hyljättyyden tunnetta sitäkin. Ja siinä samassa olinkin jo ehtinyt seuraavaan ajatukseen, siihen että seisoin jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä jossain vieraassa porraskäytävässä tuijottamassa suljettua ovea; sitä oli tapahtunut paljon, mitä ihmettä tapahtui, tällaista tapahtui, miksi, en tiennyt. Mutta sen siinä jotenkin tiesi että jotain siinä piti vielä saada, jotain parempaa, onnistunutta, juohevoitunutta, jotain, mitä hyvänsä muuta kuin sitä äskeistä.

Irma ajautuu jatkuvasti ajatuksissaan minne sattuu eikä pysty keskittymään oikein mihinkään, edes poikansa jatkuviin puhelinsoittoihin. Irmalla ei ole päiviensä vietossa mitään selkeää päämäärää mutta Keravalta hän itsensä löytää päivä toisensa jälkeen, milloin bussilla, milloin poikansa puoliväkisin hänelle tyrkyttämällä autolla sinne tiensä löytäen. 

Irma on kova höseltäjä jolle sattuu ja tapahtuu chick-lit romaanien malliin, mutta kanakirjallisuus on edes hauskaa, Nenäpäivä on vain pitkäveteistä ja tylsää. Miten kirjassa voikin tapahtua niin paljon ilman että tapahtuu juurikaan mitään? Alussa erikoinen kieli oli tosin mielenkiintoista, muttei sekään kauan jaksanut kantaa. Kirjan huumori on varmasti monille mieleen, mutta minun juttuni se ei ollut. 

Mutta kun sitten sain itsestäni ensimmäiset heit irti niin loppu sujui ihan itsestään, Soitin nyt sitten takaisin, Hyvä juttu, Niin, Ajattelin että olet jo pulassa, Jaa miksi, Kun kuulosti siltä että oli kumminkin hankala paikka, Oli siinä pojan kanssa tietysti vähän tilannetta, Ei se ole helppoa poikien kanssa, Nyt ollaan kuitenkin Käpylässä, Jaa missä, Käpylässä, No mitä te Käpylässä, Poika heittää Keravalle, No mitä te nyt Keravalla, No mitäs luulisit, Jaa niin se lompakko tosiaan, Niin, Mutta että poika ajaa, Mitä, Poika ajaa, Mitäkuinka ei kyllä se ajaa osaa, Ei kun sitä minä että eikö sulla ole autoa, Jaa ei mutta kuinka niin, No junallako sinä täällä töissä kuljet, No juu ei vaan siis bussilla, Jaa, No olen minä itse asiassa yhtä autoa katsellut.

Voihan vuoropuhelunkin noinkin kirjoittaa. Jätetään tämä kuitenkin Rimmisen yksinoikeudeksi ;)


maanantai 18. toukokuuta 2015

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat


Kirsti Ellilä: Tuntemattomat
Karisto 2015, 336 sivua

Minä olen sellainen ihminen, olen aina uskonut kevääseen. 
Vaikka kaikki näyttää kuolleelta, minä tiedän, ettei siinä ole koko totuus. 

Tuuli muistaa lapsuudesta saakka ne keväät jolloin huvilalle tultiin talven jälkeen. Miten isä joka kerta sanoi, että päästetään talvi ulos talosta ja elämästä. Isän viimeinen mökkipäiväkirjan merkintä oli edelliseltä heinäkuulta, käsiala oli jo haparoivaa. Tuuli oli käynyt Roopen kanssa vielä syksyllä nostamassa perunat, olisi ollut rienaavaa jättää ne kovalla vaivalla istutetut maahan mätänemään. 

Paljon on muuttunut kun isä on kuollut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut aikoihin. Tuulin vuosikymmeniä vanhat piirustukset ovat yhä seinillä ja vintin komerossa, lukon takana vanhaan päiväpeittoon käärittynä, on kivääri johon lasta kiellettiin koskemasta. Komeroon on säilötty myös kirjeitä ja postikorttinippuja. Kolmiulotteisessa kuvassa kirjava papukaija availi silmiään, kun korttia kallisti. Hohtavat värit liukuivat keltaisesta oranssin kautta punaiseen. 22.7.1975. Kun pääsen täältä nähdään taas Karjaluhdan ladossa. T. Kai. 

Tuulin elämän määrittävät miehet. Kain omistaman maatilan mökissä asuvaa vanhaa Teivoa kaikki pitävät hänen setänään, vaikkei vanhus sukua olekaan, kansalaissodan jälkeen sukuun adoptoitu. Nuoruuden rakastettu Kai, jonka kanssa tuli ero vaikkei Tuuli oikein tiedä miksi ja miten siinä kävi, olisiko edes pitänyt käydä. Nyt Tuulin elämässä on Roope, joka ei oikeastaan ole Tuulin poikaystävä, mutta läheinen ystävä joka pitää myös vuoteen lämpimänä. Mökkiä kesäkuntoon laittaessa Tuulin isoisä Kalle nousee mukaan vanhojen kirjeiden kautta; Kalle-pappa oli kansalaissodassa vankileirillä lääkärinä.

Lapsena hän oli kuvitellut, että salaisuudet olisivat pelkästään hauskoja, mutta vuosien myötä hän oli alkanut aavistaa, että oli olemassa pakahduttavia salaisuuksia. Jotkut salaisuudet ovat häkää. Jos ihminen ei ole varovainen, hänen voi käydä huonosti. 

Vanhojen kirjeiden myötä Tuulia alkaa kiinnostaa asiat joihin hän ei ole aiemmin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kuka oli Teivon äiti, miten Teivo päätyi heidän sukuunsa? Entä kuka on naapuritaloon muuttanut omituisesti, suorastaan vihamielisesti käyttäytyvä Maria Mistral ja onko se edes hänen oikea nimensä?
22.6.1918
Kalle, veli hyvä. Turhaan minua syytät! Samaa roskasakkia, O. Varjo ja muut.
Mitään vahinkoa EI tapahtunut. 
Roskasakki oli nitistettävä ja nyt se on tehty. 
Isänmaa kiittää. 

O. Varjo, Teivon eno, se joka meni kapinassa,  kuten tavattiin sanoa. Tuuli hakee Kailta vastauksia mutta saa mieheltä vain kehotuksen olla miettimättä. Kun et tiedä kaikkea. Mutta Tuuli tahtoo tietää.



Välillä kirja tarjoilee välähdyksiä kansalaissodasta, lyhyitä katkelmia Dragsvikin vankileiriltä niin Kallen kuin Teivon äidin suulla. 

Piikkilanka-aita on maailman reuna.
Me elämme täällä historian ulkopuolella.
Junat tuovat lisää vankeja. 
Niiden ei pitäisi lähettää lisää vankeja. 
Tänne ei mahdu, kuuletteko te. 

Tuntemattomat oli ensimmäinen Kirsti Ellilältä lukemani kirja. Takakansi lupasi kiinnostavaa sukutarinaa - ja olihan siinä sekin puoli. Turhan suuri osa kirjasta oli kuitenkin nykytasossa tapahtuvaa, ei niin kiinnostavaa ja minun makuuni kovin verkkaisesti etenevää, pitkästyttävää jaaritusta. Kansalaissota on aiheena edelleen sellainen josta riittää ammennettavaa, mutta kuten yleensäkin näissä kahdessa aikatasossa liikkuvissa kirjoissa, ovat ne menneisyyden osuudet ne kiinnostavimmat ja nykyhetken tarina lähinnä täyteosa. Jos vain aikatasojen mittasuhteet olisivat olleet toisinpäin, tämä olisi ollut paljon parempi.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015, 441 sivua


Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin? 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä


Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä
WSOY 2014, 257 sivua

K.-A. Fagerholmin tytär Brita ja Kekkosen poika Taneli olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, kohdanneet nuorina opiskellessaan ulkomailla ja alkaneet seurustella palattuaan Suomeen. Naimisiin he menivät Helsingin olympialaisten aikaan kesällä 1952, välttääkseen suuren luokan kohun. Nuorten poliittiset taustat olivat hyvin erilaiset, olihan Kekkonen maalaisliittolainen ja Fagerholm demari. 

Britaa pelotti ajatus, että hän vielä 25-vuotiaana olisi naimaton. Ennen vanhaan tuonikäistä naimatonta naista sanottiin vanhaksipiiaksi, joten naimisiin oli kiire päästä. Brita alkoi myös kyllästyä Tanelin jahkailuun naimisiin menosta; mitä kauemmas Taneli tuntui loittonevan, sitä enemmän Brita halusi tulla rouva Kekkoseksi. Hän myös halusi naimisiin ennen sisartaan Stinaa. 
Eräänä aurinkoisena alkukesän päivänä 1952 Brita ja Taneli istuvat Tuomiokirkon portailla. Brita on hakenut maistraatista kuulutuspaperit. "Yritin saada Tanelin allekirjoittamaan paperit, mutta hän vain sanoi ettei kirjoita. No, sitten minä kirjoitin meidän nimet papereihin siinä hänen katsellessaan: Brita Fagerholm ja Taneli Kekkonen. No, hyvinhän sinä sen osasit kirjoittaa, oli Tanelin ainoa kommentti."

Naimisiin mentiin maistraatissa, vaikka juuri ulkoasiainministeriössä työt aloittanut valtiotieteiden kandidaatti Taneli kieltäytyi pyytämästä vapaata keskellä päivää moisen vihillemenon takia. Brita oli käynyt ostamassa uuden kellohameisen kävelypuvun, mutta Taneli ilmestyi maistraattiin puvussa jonka housunpolvet oli parsittu. Brita kertoi miten seremomian jälkeen mentiin Fagerholmeille, jonne Britan vanhemmat olivat edellispäivänä esittäneet kutsun myös Kekkosille. Urhon ihmetellessä miksi heidät kutsuttiin samppanjalle, K.-A. kertoi nuorten menevän naimisiin. Urho oli tähän todennut, ettei Taneli hänelle mitään ole maininnut, mikä Britan mielestä kuvasi hyvin Tanelin tapaa toimia asioissa. 

Avioliitto pidettiin salassa eikä pariskunta asunut yhdessä, vaan kumpikin omien vanhempiensa luona. Osaltaan syynä oli asuntopula, osittain se että Brita opiskeli edelleen. Vuotta myöhemmin Taneli sai ensimmäisen komennuksensa ulkomaille, Brita jäi yliopistolle. Keväällä 1954 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja elokuussa Brita muutti Tanelin perässä Moskovaan jossa he ensimmäisen kerran asuivat yhdessä avioparina. 

Siitä alkoi Taneli Kekkosen diplomaattiura joka vei heidät tulevien vuosikymmenten aikana eri puolille Eurooppaa sekä Yhdysvaltoihin, ensin lähetystöavustajana, sitten suurlähettiläänä. Lukuisten keskenmenojen jälkeen myös perhettä alkoi tulla, lapsia syntyi kaksi, Timo vuonna 1957 ja Tea 1963.


Jos olin kuvitellut diplomaattielämää ylelliseksi ja vauraaksi, olin ilmeisen väärässä. Brita hankki ensitöikseen ompelukoneen, ei yksinomaan siksi että olisi ehdottomasti halunnut ommella itse kaikki vaatteensa, vaan siksi että diplomaatin palkka oli niin huono. Britalla oli selvästi taipumuksia ompelutyöhön, sillä hänen leninkiensä kerrotaan olleen ateljeetason luomuksia. Muutenkin teos valotti kiinnostavalla tavalla diplomaattielämää 1950-1980-luvuilla ja karisti lukemisen edetessä siihen mieltämäni glamourin. Juhliminen ja edustaminen onkin työlästä varsinkin jos diplomaattipuoliso on syrjäänvetäytyvää sorttia.

Vaikeimmaksi asiaksi Roomassa Brita koki yksinäisyyden, johon osasyynä olivat toki Tanelin viihtymättömyys ja sairaudet. Taneli ei myöskään kaivannut ystäviä. Suurlähettiläspariskunnan ei yleensäkään ole helppo löytää ystäviä, ja Tanelin erakkoluonteella se oli vielä vaikeampaa. 



Taneli Kekkosen diplomaattiura päättyi skandaaliin; hän jäi kiinni rattijuopumuksesta. Tapauksen myötä hänet asetettiin disponibiliteettiin, mikä käytännössä tarkoitti hänen hyllyttämistään. Kekkosten asemapaikka oli tuolloin Tel Aviv, ja he palasivat Suomeen helmikuussa 1985. Heti tapahtuneen jälkeen Taneli oli jo sanonut riistävänsä hengen itseltään. Olla presidentin poika ja tulla syytetyksi ja tuomituksi rattijuopumuksesta oli jo kyllin vaikeaa, mutta asemapaikan vieminen oli Kekkoselle liikaa. Kaiken lisäksi hän oli edelleen ulkoministeriön palveluksessa, mikä tarkoitti sitä, että hänellä oli ministeriössä työhuone jonne hänen odotettiin päivittäin saapuvan, mutta hänellä ei ollut mitään työtehtäviä. Brita sai miehensä lupaamaan, että antaa heille perheenä vuoden aikaa suunnitella elämää eteenpäin. Oli puhetta mm ulkomaille muutosta, mutta diplomaatin työ oli Tanelille kaikki kaikessa ja ilman sitä hän vaipui syvemmälle masennukseen. Hän oli myös iältään vasta vähän yli viidenkymmenen, aivan liian nuori jäämään eläkkeelle. Päivää ennen Britalle lupaamansa vuoden määräajan päättymistä Taneli Kekkonen teki itsemurhan. Kaiken kaikkiaan Tanelin tilanne hoidettiin järkyttävän huonosti. Miksi häntä kiusaamisen sijaan ei autettu?

Yksi kiinnostava näkökulma kirjassa oli myös Kekkosten suhtautuminen miniäänsä. Ensimmäiset viisi vuotta Sylvi suhtautui Britaan hyvin viileästi ja muodollisesti, kutsuikin tätä rouva Kekkoseksi. Britaa ei otettu mukaan perheen tärkeisiin tapahtumiin, hän ei saanut kutsua Tanelin kaksoisveljen Matin häihin eikä appensa presidentin virkaanastujaisiin. Tanelille tämä kaikki oli "normaalia" eikä hän tuntunut tekevän asian eteen mitään.

Sylvihän se oli, joka johti perhettä kovalla otteella. Urho saattoi hallita valtakunnanpolitiikkaa, mutta mutta perhepiirissä valta oli tukevasti Sylvin hyppysissä. Urho oli kiltti ja pehmeä eikä olisi missään tapauksessa noussut vastustamaan syvästi kunnioittamansa Sylvin tahtoa. Pieni nainen piti kolmea miestään, Urhoa ja poikia, jämäkästi otteessaan. 

Sylvi toivoi pojalleen avioeroa. Kirjeissä pojalleen hän on mm kehottanut tätä ottamaan eron vaimostaan koska tämä saa jatkuvasti keskenmenoja ja toisessa kirjeessä rohkaisee, ettei Tanelin tule antaa heidän asemansa vaikuttaa, mikäli suunnittelee avioeroa. Sitten tapahtui se, minkä myötä monet naiset ovat vihdoin saaneet anoppinsa hyväksynnän. Timon syntyessä Sylvi riensi ensimmäisenä sairaalaan ja oli riemuissaan kun poika näytti aivan Tanelilta. Lopulta naiset lähes ystävystyivät; Sylvin 60-vuotispäivää he viettivät kahdestaan Firenzessä humputellen.

Politiikkaa kirjassa on hyvin vähän. Myös Britan elämää Tanelin kuoleman jälkeen on käsitelty hyvin vähän. 1990-luvulla hän alkoi järjestää ja opastaa kulttuurimatkoja Italiaan. Hän nautti myös juhlien järjestämisestä ja laittoi aina kaikki ruuat itse. Yhdelle kun ei viitsinyt edes kokata. Klassinen musiikki oli yhdistänyt jo Britaa ja Tanelia ja he kävivät paljon konserteissa. Hän oli mukana perustamassa Helsingin kaupunginorkesterin ystäväyhdistystä Pro Filharmonia ry:tä 1993. Brita kuoli lyhyen sairaalassaolojakson jälkeen syöpään toukokuussa 2013. Hän oli kertonut toiveenaan ettei hänelle järjestetä muistotilaisuutta, vaan muistetaan konsertilla. Tämä tapahtui joulukuussa 2013 Pro Filharmonian viettäessä 20-vuotisjuhliaan.